Harhaelämää suurempia palikoita

”Isä, anna heille anteeksi.
He eivät tiedä mitä tekevät.”

Olen viime aikoina mieluummin värkkäillyt kaikenlaista kuin kirjoittanut, mikä on ehkä jossain määrin ollut terveellistäkin, ettei tulisi liian paljon oltua tietokoneella, koska sellaista olemista tulee työnkin kautta aika paljon. Värkkäillessä kaikenlaista (tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä 1:6- mittakaavaista rakentelua ja muuta käsillä nyhräämistä) tuli pengottua legopalikoitakin, koska niitten seasta saattaa löytyä muutakin pientä tavaraa. Lisäksi on tullut pelattua jonkin verran Lego L.O.T.R- PC-peliä, joten legopalikat ilmaantuvat herkästi unimaailmoihinkin.

Meillä on isohko muovilaatikollinen legoja, ja vähän pienempi laatikollinen muovielukoita. Suuri osa muovielukoista ja osa legoistakin on peräisin omasta lapsuudestani, jolloin ne elukat ja legot olivat lempilelujani. Jos satuin saamaan jostakin vaikkapa kolme markkaa, halusin käyttää sen muovielukkapussiin. (Jonkun kerran tosin ostin pikkuauton, että pääsin paremmin mukaan veljeni järjestämiin autokisoihin.) Legot olivat sen verran kalliita, ettei omat taskurahat riittäneet ainakaan isompiin paketteihin. Useamman kerran näin unta, että löysin ulkovintistä (eli sahanpurulattiaisesta, eristämättömästä vinttikerroksesta) legoja, jollaisia olisin halunnut (lisää peruspalikoita, tai erikoispalikoita). Sitten kun heräsin unesta, tuntui aika ankealta, ettei niitä palikoita oikeasti ollutkaan…

No, vähäisempi määrä valmiita palikoita lienee edistänyt oman mielikuvituksen käyttämistä ja ongelmanratkaisutaitoja! Nykyäänkin värkätessäni yritän välttää laajamittaista valmiin ja uuden materiaalin hankkimista, jos vain saan tehtyä jotakin jostakin vanhasta, tai ylipäätään käytettyä kierrätysmateriaalia noihin värkkäyksiini. Toisinaan menee aikaa, kun yrittää pähkäillä, miten saa jonkun jutun tehtyä ilman siistiä, valmista tarviketta. Mutta se on samalla tavalla mielenkiintoista kuin legoista rakentelu ilman valmista ohjetta; yrittää tehdä jotakin omanlaista juttua, niistä palikoista mitä on käytettävissä sillä hetkellä, ja tekee sellaisen kuin onnistuu.

Elämäkin on vähän sellaista. Ellei ihminen hyväksy sitä, että juuri nyt on vain nämä palikat käsissä, hän kokee kroonista tyytymättömyyttä ja tarvetta saada aina vain lisää ”palikoita”, että saisi rakennettua sitten joskus jotakin ”hienompaa ja parempaa”… ja sitkuttelee onnensa ohi.

Mutta juttu ei olekaan se palikoitten määrä, kiiltävyys tai sen sellainen glamour, tai tekninen hienous.

Jos osaisikin olla kiitollinen näistä palikoista, joita juuri tässä, juuri nyt on! Vaikka niitä olisi vain yksi, sekin voi olla jonkun merkityksellisen rakennelman alku. Nyt nousi mielikuva tietystä vanhasta, himmeästä ja yhdestä nurkasta sulaneesta punaisesta pikkupalikasta (kuka lie yrittänyt polttaa sitä?). Se ei sopinut kunnolla oikein mihinkään rakennelmaan eikä alustaan, koska oli vääntynyt, mutta juuri nyt se palikka tuntuu jostain syystä hyvin rakkaalta. Ehkäpä löytäisin sen, jos penkoisin sitä laatikkoa vielä? En ole ainakaan tieten tahtoen halunnut laittaa sitä roskiin. Siinä on jotakin koskettavasti vertauskuvallista…

Ja asiasta toiseen. Nuo luurangot tuossa kuvassa ehkä mieltyvät tällä hetkellä Halloween-tunnelmiin, mutta poimin ne jo muutamia päiviä sitten legolaatikosta sodan- ja muun väkivallan kauheudesta muistuttamiseksi.

Monikaan ihmisistä ei kai olevinaan halua sotaa eikä muutakaan väkivaltaa, mutta elättää silti sisimmässään kielteisyyttä ja katkeruutta, joka tiedostamattomana ja tunnistamattomana voi olla aggression siemen, ja tuo aggressio saattaa sitten olosuhteista ja ihmisen luonteenpiirteistä riippuen purkautua sotaisena käytöksenä tai väkivaltaisuutena.

Tietoisuuden lisäämiseksi neuvotaan tarkistamaan säännöllisesti, tai edes silloin tällöin, oman ”mielentilan” laatu, esimerkiksi kysymällä: ”Onko sisimmässäni kielteisyyttä?”

Ja jos onkin, se on ihan normaalia ja ymmärrettävää, eikä sitä tarvitse yrittää torjua ja salailla. Tärkeintä on olla siitä tietoinen, eikä siis pysytellä sokeana omalle katkeruudelle ja negatiivisuudelle, ja syyttää kaikesta maailman negatiivisuudesta toisia ihmisiä, valtioita, puolueita, liikkeitä tms. Meissä kaikissa on pelkoa, katkeruutta ja vihaa, mutta on eri asia, antaako sen vaikuttaa toimintaansa.

Tämä on jokapäiväinen haaste. Hyvin usein ärsyttää, rasittaa, raivostuttaa, inhottaa ja tekisi mieli huutaa julki tuota omaa pateettista ajatusmassaansa. Mutta onko se rakentavaa? Lisääkö se hyvää tähän maailmaan, että minä lisään ilmapiiriin omaa katkeraa valitustani, ”puran vihaani” olevinaan sivistyneellä tavalla, mutta pahoitan kuitenkin monen ihmisen mielen, tai aikaansaan samanlaista katkeraa jurotusta muissakin?

”Vaikka vihastuttekin, älkää syntiä tehkö.”

Minun käsitteistössäni ”synti” on rakkaudettomuutta, ”ohi ampumista” siitä, mikä olisi oikein ja rakentavaa. Eli, vaikka suututtaakin, ei ole hyvä toimia vahingollisesti ja rakkaudettomasti. Sokeana ampuu aika todennäköisesti ohi…

Olen miettinyt, että ehkei minun kannata kirjoittaa enää mitään pakinoita tai mielipidetekstejä, ellen pysty muuhun kuin lisäämään negatiivista tunnelmaa. Vaikka minua edelleen inhottaisi joittenkin ihmisten käytös ja vaikka maailmassa onkin paljon vääryyttä ja pelottavaa toimintaa, voinko minä pitää itseäni vähemmän haitallisena ihmisenä, kun itsekin olen monen katkeran ajatuksen ja vihaisen ilmaisun lähde, ja omalta osaltani lisään vallitsevaa kahtiajakoisuutta?

Olisiko tärkeämpää ymmärtää, ettemme me ihmiset ole tahallamme ”hölmöjä” ja hutki pelon vallassa, vihamielisestikin, sinne tänne? Me vain luulemme näkevämme, kun näemme oman mielemme heijastuman ympärillämme, emmekä tajua olevamme sokeita sille avaruudelle, joka on ympärillämme. Olisiko siis tarpeen ”vapautua mielensä vallasta”, hiljentää ”sisäinen apinansa”, ”kieltää itsensä (= egonsa) ja myöntää, ettei tiedä eikä näe eikä ymmärrä, ennen kuin suomut on tipahtaneet silmiltä.

Mielenterveyspäivän luontokatoraportti ja paha mieli

Mieli lepää ja sielu hengittää...

Miten luonto ja mielenterveys liittyvät toisiinsa tänä päivänä, minun mielessäni?

No, ainakin tulee sairaan paha mieli siitä, että jotkin eläinlajit, joita penskana tietosanakirjasta opetteli ja ihmetteli, ovatkin nykyään sukupuuton partaalla tai vaarantuneet. Ahdistaa, että ihmisen toiminta aiheuttaa niin paljon tuhoa ja kärsimystä luomakunnalle, vieläpä yhä kiihtyvällä tahdilla.

Ja luonto taas lisää ihmisen hyvinvointia, kokonaisvaltaisesti, eli on mielenterveydenkin kannalta merkittävä asia. On siis aivan järjetöntä, että ihmislaji tuhoaa ja tärvelee jotakin itselleen terveellistä, tai oikeastaan oman elämänsä edellytykset. Siitä tulee superpaha mieli.

Ja sitten tulee vielä pahempi mieli, kun ei itsekään jaksa, pysty, kykene tekemään enempää luontokadon pysäyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Turhauttaa, kun jotkut eivät edes yritä tehdä mitään. Suututtaa, mutten haluaisi suuttua, ja tulee morkkis kun en pysty olemaan suuttumatta, ja muutenkin on niin paljon kaikenlaista, mistä ihmiset valittavat ja äksyävät ja murehtivat, eikä sekään kyllä pidennä heidän, eikä maapallonkaan elinikää…

Yritän siis keventää mieltäni muutamalla pienellä random-asialla:

Saan pääsääntöisesti hoidettua kierrätyksen, ja kompostori toimii hyvin.

Olen löytänyt muutaman vegetuotteen, joka on jopa hyvää, ja useammankin, jota sietää syödä.

Koirien ”leikitysaitauksen” rajaamalle alueelle kehittyi jonkinlainen niitty, kun sinne ei päässyt kukaan ruohonleikkurilla ajelemaan.

Sarjakuvakirjasta tuli ihan kelvollinen, eikä niitä tarvitse painattaa turhia kappaleita.

Olen saanut tehtyä myös nukkesarjakuvaa.

Selvisin tyhy-iltapäivästä rasittumatta liiaksi.

Soutulaite toimii yhä.

Minulla on tarpeeksi kuivamustekyniä.

Ja mitähän vielä? Joillakin ihmisillä on ihan oikeasti paljon kurjemmat oltavat kuin minulla, joten, voisin olla nyt vain ihan hiljaa ja kiitollinen omasta puolestani, ja kenties yrittää vaikkapa levittää rauhaa ja iloa jollakin mahdollisimman pienellä ja vähäeleisellä tavalla, joka sopii tämänhetkiseen energiatasooni.

Olkoon se vaikka tämän linkin laittaminen tähän: Nukkesarjakuva ”Itsetunnon käsittelyä”

Kritiikkiä ilman vihaa, oman ärtymyksen hyväksyntää, ja se varsinainen asia

Uuden äärellä. Mitähän tuolta ovesta tulee, tai mitä sieltä
löytyy, tai minne sieltä pääsee, jos sen avaan? Ehkä tuo hökkeli
on minun pääni, ja luukusta löytyy toteuttamiskelpoinen idea.

Tässä odotellessa, onnistuiko viikonloppuna viimeistelemäni sarjakuvatarinan painomalli julkaisukelpoisesti vai ei, yritän kovasti saada aikaan jonkinlaisen selostuksen siitä, mitä ajatteleva mieleni on viime aikoina pyöritellyt, ilman että olen siitä mitään (t)ulostanut julkaistavaksi tässä tai toisessa blogissa.

Olen ollut sen verran vihainen, etten ole senkään takia halunnut kirjoittaa mitään mielipidetekstejä, koska en haluaisi kirjoittaa liian ilkeästi. Silti minua edelleen inhottaa esimerkiksi Riikka Purran ylimieliseltä vaikuttava hymyily Ylen videopätkissä. Mutta pohjimmiltaanhan se on säälittävää, että ihminen joutuu pitämään sellaista pokkaa, koska kohtaa varmasti aika paljon vihamielistä suhtautumista, suorempaa ja epäsuorempaa, ja voihan se olla pelottavaa olla ihan vain oma vaatimaton itsensä, kun vastahankainen ja turhautunut porukka arvostelee ja kyräilee.

Tosin, ihminen saattaisi voida valita olla nöyremmän ja sympaattisemman oloinen; paitsi ettei ihmisellä oikeastaan ole mahdollisuutta valita viisaampaa toimintatapaa, ellei hän itse tiedosta toimivansa ”hölmösti” ja sitä, että olisi oikeasti olemassa parempikin vaihtoehto. Joten, on myötätuntoa herättävää, ettei ihminen tiedosta oman toimintansa epärakentavuutta. Kyseinen ihminen saattaa olla ollut enemmän tai vähemmän peloissaan pitkän ikänsä, ja jos pelon takia joutuu käyttämään suojautumiskeinoja ja maskeja, se on surullista; kuten myös se, että tästä suojakäyttäytymisestä seuraa toisille ihmisille pahaa mieltä ja ehkä konkreettistakin haittaa.

Maailmassa on paljon vihamielistä käyttäytymistä ja tunnelmaa, ja sen pohjalla on yleensä pelko. On myös niitä, jotka eivät varsinaisesti tunne vihaa tai pelkoa (psykopaatit), mutta haluavat valtaa (ja sitä kautta luontaisetuja itselleen), ja käyttävät pelokkaita tavallisia ihmisiä valtaan pääsemiseksi. Vihamielisyys, uhkailu ja väkivalta ovat erittäin ikäviä keinoja saada valtaa. Psykopaatit siis haluavat valtaa saadakseen itselleen kaikkea muutakin ”mukavaa”, eikä heitä pelota eikä hävetä. Ellei ole psykopaatti, ihminen yleensä pelkää jotakin (ainakin psykologisesti), ja osa ihmisistä yrittää saada pelkonsa hallintaan haluamalla itselleen riittävästi valtaa, voidakseen sen avulla olevinaan vaikuttaa omaan turvallisuuteensa.

Näinhän se mieli meille väittää; siis että kun hallitset kaikkia ja kaikkea, mikään ei voi tehdä mitään sinun vahingoksesi ja säikäyttääkseen sinut jollakin ikävällä tavalla. Mieli kuvittelee tällaisen absoluuttisen vaikutusvallan olevan mahdollista; niin että sekin uhkaa määräysvaltaani, että sataakin vettä kun on menossa retkelle, tai postinjakaja päättää tulla juuri silloin tuomaan pakettia ovelle, kun olet vessassa, ja joku poliitikko puhuu asioita, joita et haluaisi kuulla, tai joku rämistelee ikkunan alla jotain värkkiä, kun haluaisit, että on hiljaista, ja koira nuolee itseään äänekkäästi, kun haluaisit nukahtaa, tai naapuri kävelee juuri silloin tiellä vastaan, kun et haluaisi nähdä ketään…

Ja sitten suututtaa, kun maailma ei tottele meitä! Voihan paska. Ikään kuin olisi muka helpompaa hallita ulkoista maailmaa kuin omia tunteita! Jos sietää edes jotenkuten omat, hankalatkin tunteensa (koska ne menevät ohi), ei tarvitse yrittää estää kaikenlaista ärsyttävää, pelottavaa tai nolostuttavaa tapahtuvaksi. Jos on ikään kuin vuori, ei tarvitse yrittää hallita maailman myrskytuulia ja kuolla ylirasitukseen, kun ei siihen kuitenkaan pysty…

En minä näe tähän lääkkeeksi muuta kuin radikaalin hyväksynnän. Se, mikä on, se on, eikä sitä vastaan kannata yrittää taistella, kun se kerta jo on. Ok, joku teki jotain epärakentavaa; en minä sitä tekoa hyväksy moraalisesti, mutta hyväksyn sen, etten voinut estää sitä, vaan se tapahtui. Yritän hyväksyä menneisyyden, koska en voi tehdä tehtyjä tekemättömiksi. Tässä hetkessä on mahdollisuus valita, mihin jatkossa pyrkii. Ja jos haluaa olla enemmänkin rauhassa ja äksyämättä, ei kannata ylläpitää ärtymystä ja tuskailua siitä, miten joku tekikään niin hemmetin ärsyttävästi, että minulla melkein meni päivä pilalle…

Itse minä sen päiväni pilasin, kun ärsyynnyin. Ei se ole mikään automaattinen mekanismi, että minä jään tuntikausiksi suunnattoman ärtymyksen valtaan, kun luen uutisista jonkun ihmisen tehneen jotakin pöyristyttävän typerää, ja sitten vielä kirjoitan siitä jotakin äkäistä ja ilkeää. Ok, minussa nousee ärtymystä. Yritän hyväksyä nuo tunteet, itsessäni, mutta olla toimimatta harkitsemattomasti niitten pohjalta. Rauhoittumiseen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu nopeammin, jos en ylläpidä ärtyneisyyttäni vatvomalla tuota asiaa mielessäni tai puhumalla siitä jollekulle toiselle, joka sitten lisää vettä myllyyn myötä-ärsytyksellään…

No, minä siis yritin olla toimimatta ärtymykseni ohjaamana, ja nyt, kun lukemastani uutisesta on jo muutama päivä, kykenen ehkä sanomaan siitä jotakin olematta liian vihamielinen. Eli…

Jos henkilö A laatii testamentin ja lupaa siinä tahoille B, C, D, jne. vaikkapa jonkun summan rahaa ja jonkun väsäämänsä hökötyksen jollekin tietylle henkilölle, ja niin edelleen, niin nuo testamentissa mainitut tahot ja henkilö saavat henkilön A kuoltua nuo luvatut jutut.

No, jos henkilö A kuitenkin tulee toisiin ajatuksiin ennen kuolemaansa ja laatii uuden testamentin, tuo aiempi, vanha testamentti kumoutuu. Tahot B, C, D jne. eivät välttämättä saakaan niitä rahoja eikä se joku henkilö sitä hökötystä. Eli, uusi testamentti kumoaa vanhan testamentin. Jotkut fakta-asiat, henkilöitten ja tahojen nimet yms. tieto saattavat yhä olla paikkaansa pitäviä myös siinä vanhassa testamentissa, mutta säädökset ja lupaukset muuttuvat; henkilö A:n kuoltua noudatetaan siis uutta testamenttia.

Eikö tämän pitäisi olla normaalilla päättelykyvyllä varustetulle ihmiselle ihan helppo ymmärtää?

Siksipä minusta onkin outoa, jos joku kirkollisissa piireissä asemassa oleva ihminen ei ymmärrä, että Uusi Testamentti kumoaa Vanhan Testamentin, ja että ihminen tarjoaa jotakin Vanhan Testamentin säädöstä noudatettavaksi (olevinaan siis ”symbolisesti”, mikä on ihan vain seli, seli-puhetta). Jos ihminen pitää itseään kristittynä, hänen tulisi minun käsittääkseni uskoa nimenomaan Uudessa Testamentissa olevaan sanomaan, siihen ”evankeliumiin”; siis, armoon, rakkauteen ja pelastukseen, joka on tarkoitettu kaikille. Rakkaus täyttää lain vaatimukset, eikä aiheuta kenellekään mitään pahaa.

Jos konservatiiviset uskovaiset haluavat suositella Vanhentuneen Testamentin säädöksiä käyttöön otettavaksi, sieltähän löytyy muutakin nyky-Suomessa laitonta ja eettisesti kammottavaa ohjetta; esim. että jos mies makaa naisen väkisin paikassa, josta avunhuudot kuuluisivat, mutta nainen ei huuda apua, kumpikin pitäisi kivittää. Tai että lapsia pitää kurittaa piiskaamalla, mutta ”varo sentään hengiltä hakkaamasta”… jne.

On nähtävästi olemassa tosiaankin vanhoillisia uskovaisia, jotka eivät näytä ymmärtävän, että UUSI TESTAMENTTI KUMOAA SEN VANHAN. Evankeliumeissa kerrotaan useita esimerkkejä, joissa Jeesus kumoaa noita VANHENTUNEITA sääntöjä (esim. estää aviorikoksesta tavatun naisen kivittämisen vetoamalla tuomitsijoitten omatuntoon). Ja ylipäätään, monet säännöt ovat kulttuuri-, aika- ja paikkasidonnaisia, joten ei niitä ole tarkoitettu tämän päivän olosuhteisiin… Mikseivät nuo vanhoilliset siis ”uudistu mieleltään”? Onko Uuden Testamentin lukeminen jäänyt oikeasti väliin, jos joku väittää, ettei Raamatun perussanoma muka ole rakkaus?

Uskonnollisuus aiheuttaa paljon, paljon vahinkoa, jos se perustuu lähinnä ”lakihenkisyyteen” ja kirjaimellisiin tulkintoihin. Oikeasti, jos Raamatusta puhutaan, minulle sen perussanoma on RAKKAUS, ja jos joku ns. kristitty tieten tahtoen toimii vastoin tuota sanomaa, tai tekee tyhjäksi Raamatun sisältämän evankeliumin, hän on minun mielestäni käsittänyt jotakin oleellisesti väärin. Se on surullista ja haitallista, eikä tällainen henkilö mielestäni sovi kristittyjen ihmisten esikuvaksi. (Sitä paitsi, se esikuva on kristitylle Jeesus Kristus.)

Mutta tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja näkemykseni, oman uskoni mukaista tulkintaa. Joillakuilla on varmaan muunlaisia käsityksiä asiasta, mutta kun Suomessa eletään, onneksi laki sentään määrittelee toisten ihmisten tappamiset rikoksiksi, eikä edes pahimmista rikoksista rangaista tässä maassa kuolemalla. Jos siis joku herättelee sanomisillaan fantasioita joittenkuitten tappamisesta, se on ihan vain selkeästi haitallista ja väärin. Ja tappamisilla vitsailukin on vähintäänkin mautonta ja ruokkii aggressiivista eetosta.

Tämä oli se näkemys, jonka olisin saattanut esittää vihaisemmin, jos olisin kirjoittanut silloin tuoreeltaan, kun tyrmistytti ja suututti eniten.

Mutta nyt siis odotan, saisimmeko ehkä tällä viikolla sen ”luottokuvittajani” kanssa yhteistyössä väsäämämme sarjakuvatarinan julkaistuksi, lopultakin, ja sitten voisin ehkä paneutua johonkin omaan kirjalliseen tai muulla tavoin ilmaisevaan projektiin.

Herran haltuun, ja valaistukoon ken voi. Kaikki voivat 😊

Kadonnut paketti, rattikelkkametafora ja raakun viisaus

Sumeaa.

Olen erittäin turhautunut, joten ei huvittaisi edes kirjoittaa mitään, mutta valitan, jotta tulisi edes kirjoitettua, koska ärsyttää sekin, ellei tule…

Tilasin jo viikkoja sitten koevedoksen sarjakuvatarinasta, jonka aioin julkaista nyt syksyllä, mutta se lähetys katosikin matkan varrelle. Minne lie UPS-jakelija sen paketin tökännyt, kun ei sitä ainakaan lähitienoilla ole näkynyt. Sainpahan kuitenkin ”toimitusvahvistuksen” viikko sen perään, kun paketti oli olevinaan toimitettu ovelle asti! Raivostuttavaa ja käsittämätöntä. Yritin ja yritän hyväksyä tapahtuneen, ja tehdä uuden tilauksen, mutta kylläpä ihan oikeasti turhauttaa.

Ja ärsyttää tietysti sekin, kun ei voi ihan varmaksi luottaa siihenkään, että uusikaan koevedos löytäisi perille. Mutta koska haluan koevedoksen samasta painotalosta kuin varsinaisenkin painotuotteen, jotta esim. värimääritykset pysyisivät samoina, ei voi kuin tehdä samanlaisen tilauksen ja yrittää toivoa, että lähetys tulisi toisella kerralla perille.

Mutta onpa kyllä suututtanut viime päivinä niin paljon, ettei meinaa saada ajatuksiaan pidettyä muissa asioissa kovin pitkiä aikoja. Tekisi mieli valittaa ja valittaa, tai ainakin purkaa turhautumisen tunteensa johonkin, mutta en ole halunnut olla toisten seurassa pahantuulinen. Mutten voinut edes suoraan valittaa UPS-palveluun, kun piti ottaa yhteyttä lähettäjään. Ja kun laittaa asiasta valitusta lähettäjälle, täytyy yrittää hillitä ärtymyksensä ja olla kohtelias; eihän se heidän vikansa ole, jos kuljetusyhtiö jotenkin sössii… Mutta vaikka kuljetusyhtiö olisikin sössinyt ärsyttävästi, pilaan vain oman päiväni (tai useamman, ja ehkä toistenkin), kun vatvon tätä asiaa. Mutta miksi hitossa piti juuri nyt ja tässä asiassa tulla tällainen viivytys? Miksi, miksi, miksi??? Raivostuttaa ja naurattaa ja itkettää, ja silti tässä vain naputtelen…

Haluaisin saada tuon projektin valmiiksi, jotta voisin paneutua johonkin toiseen. Siedän yleensä aika hyvin keskeneräisiä projekteja; mutta en silloin, jos olen nimenomaan yrittänyt saada jonkin projektin valmiiksi ja tehnyt itse kaiken sen mitä voin, jotta se etenisi… Jos siinä vaiheessa tulee jokin tällainen random-viivytys tai este, niin alkaa kyllä hermoja kiristää, laaja-alaisesti ja vihlovasti. Tuntuu kuin olisin lasketellut kelkalla loivaa mäkeä ja sitten tössähtänytkin johonkin saakelin töyrääseen, johon juuttuu kiinni, eikä edes näe, pääseekö siitä mistään kohti jatkamaan matkaa; vai pitääkö vain kaivaa itsensä hangesta, korjata särkynyt kelkka ja lähteä tarpomaan takaisin vastamäkeen…

En tiedä mistä tuo kelkkamielikuva edes putkahti; en ole tosiaankaan aikapäiviin laskenut mäkeä edes rattikelkalla, ja viimeksi kun laskin, huolestunut ohikulkija luuli minua yhdeksi lapsista… Ei kannata laskea järven jäälle, jos onkin heikko jää rannassa! Joo joo, olen ihan vastuullinen ja joskus ylihuolehtivainenkin vanhempi…

No, yritän nyt taas kerran seestyä ja tyyntyä ja hyväksyä tapahtuneen; ja sitten keskittyä muuhun, koska nyt ei tosiaankaan tarvitse tehdä tuolle edellä mainitulle asialle yhtään mitään ainakaan kahteen viikkoon. Sitten voi taas alkaa jännittää, onnistuuko paketin toimitus vai ei, ja murehtia etukäteen, mitä sitten teen, jos ei taaskaan onnistu… Surkuhupaisaa. Tuntuu ihan ääliöltä edes kirjoittaa tästä aiheesta. Voisihan sitä sen sijaan valittaa hallituksesta, mutta kun eivät ne asianomaiset lue tätä kuitenkaan, niin ei silläkään ole mitään väliä. En tiedä lukisiko ehkä joku UPS:in työntekijä tätä valitusta ja ottaisi opikseen?

Ihan hullua tämä nykyaika, kun kaikki menee niin monimutkaiseksi, vaikka pitäisi olevinaan olla niin helppoa ja sujuvaa. Olisinpa elukka, niin ei tarvitsisi ajatella tällaisia! Mutta eipä taitaisi onnistua kirjoittaminenkaan, ainakaan kovin järjellisesti. Elukkaa ja tekoälyä verratakseni, tekoäly oli Ylen jutun mukaan luonut varsin ääliömäisiä kuvia esimerkiksi saamelaisista. Elukka ei tiedä, keitä sanotaan saamelaisiksi, mutta se tietää ehkä omalla tavallaan saamelaisista paljon enemmän kuin tekoäly, jos sattuu elelemään samalla alueella. Ja kumpi on tärkeämpää; sekö, mitä kaikkea ihminen tietää, vai se, mitä elukka?

Raakkuelukatkin esimerkiksi kenties tiesivät jollakin alkeellisella tavalla olevansa olemassa tässä ja nyt, mutta metsäkoneen kuljettaja ei tiennyt, tai ei välittänyt, tai ymmärtänyt raakkujen tarpeista mitään, mutta tiesi kyllä, miten kaataa ja kuljettaa puita. Ja se ihmisen tietämys tehokkaasta hakkuuoperoinnista oli paljon hölmömpää kuin raakun sanallistamaton tuntuma omasta olemassaolostaan. Tuosta jälkimmäisestä voisi ottaa opikseen. Se on viisautta.

Minusta tuntuu, että elukat alkavat olla kohta ihan ylistressaantuneita ihmislajin edesottamusten takia, joten enpä ihmettele, jos ne alkavat stressitilassaan hyökkäillä ihmisten kimppuun enemmän kuin ennen vanhaan. (Raakuntapaiset eivät tietysti pysty hyökkäilemään, mutta monet lajit kyllä pystyvät.) Se on tietysti aika huolestuttavaa ja pelottavaa, mutta kenties jopa luonnollinen seuraus siitä kaikesta, mitä ihmislaji saa luomakunnassa aikaan. Tietenkin elukat stressaantuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikista ihmehärveleistä ja metelistä ja magneettikentistä ja ilmansaasteista ja muusta, mitä ihmiset niitten elinpiiriin työntävät, ja aggressiivisuus voi lisääntyä. Näkyypä se ihmisissäkin. No, enpä nyt voi rauhoittaa tätä maailmanmenoa, jos omaanikaan, mutta yritän rauhoitella niitä ”hermojani”…

Ok, seuraavaksi palaan sellaisen paperin ääreen, johon kirjasin ylös omia ”projektejani”, joita minulla on jo tekeillä, tai joissa on kehityspotentiaalia. Katson, nousisiko niistä jokin ”kuningasidea”, jota voisin lähteä viemään eteenpäin tässä odotellessani sitä koevedosta. Sikäli kun leipätyöltä ja muilta velvollisuuksilta jää aikaa ja energiaa. Herran haltuun.

Jos harhauni tympii eikä tekoälykään lohduta…?

Vapaus, vapaus, vapaus!

Onpahan harvinaisen tympääntynyt olotila, joten en jaksa edes yrittää kirjoittaa mitään järjellistä. Kesälomani viimeisenä päivänä kyy puraisi koirakaveriani suupieleen, mikä aiheutti tietysti siinä määrin ahdistusta ja stressiä, että oli sangen rasittavaa yrittää keskittyä normaalisti työasioihin, ja loman palauttava vaikutus taisi nollautua. Luojan kiitos, karvainen kaverini on ihan kunnossa nyt, muttei se luultavasti ymmärrä varoa käärmeitä sen enempää kuin ennenkään, joten, täytyy yrittää olla itse skarpimpi tulevilla heinikonvieruslenkeillä. Hoh.

Auton käsijarrun vaijeri on tyhjänpäiväisessä tilassa, eli niin väljä, että olisi ihan sama vaikkei sitä olisi olemassakaan; paitsi että katsastustyyppi puuttuu asiaan tulevassa katsastuksessa, ellei sille vaijerille tule tänäkään vuonna tehtyä mitään. Muutenkin varmaan joutaisi jarrut huoltaa ennen syksyn liukkaita kelejä, vaikkei mikään ärsyttävä merkkivalo vielä vilkukaan kojelaudassa.

Tympii nuo autoasiatkin, kun joutuu vaivautumaan niitten takia ihmisten ilmoille ”ylimääräisiä” kertoja. Tympii Ylenkin uutiset ja ajankohtaisohjelmien asiat, ja joittenkin vallanpitäjien naamat, ja se kaikki, mikä saa ajattelemaan, että rapakon takana on tyrmistyttävän suuri määrä sellaisia ihmisiä, jotka saattaisivat valita uudelleen presidentiksi sen ihmisen, jonka nimikin on kuin märehtijän peräpäästä kuuluva törähdys.

Olen väsynyt niin oman ”lauluni valheeseen” (siis teeskentelemään jotakin pätevänoloista ammatti-ihmistä myös vapaa-ajallani, kuten tässä blogissa kirjoittaessani) kuin tämän maailman harhaiseen lärpätykseen, jota some ja valitettavan usein myös asiamedia on tulvillaan. Miten erottaa totuus valheesta, harhat reaalimaailman ilmiöistä, tulkinnat faktoista? Ja jos kaikki on harhaa, kenen harhassa elämme?

Nuortenkin pahoinvointi vain äityy, purkautuen yhä enemmän myös väkivaltana. Maailman sotaisa ”henki” tuottaa pelkoa, pelko nostattaa aggressiota, aggressio lisää pelkoa, ja niin noidankehä ruokkii itse itseään. Kuka jää rauhoittelemaan hädissään olevia lapsia ja nuoria, jos vanhemmatkin vain pakenevat omiin kupliinsa?

Monet lapset on jo jätetty kasvatuksellisesti heitteille, netin ja somen ihmeelliseen maailmaan ”kehittymään”, ja eiköhän yhä useampi taapero pääse pian nauttimaan myös tekoälyn antamasta kasvatuksesta. Niin että lapset voivat esittää ”miksi”-kysymyksensä tekoälylle, eikä isille ja äidille, jolloin isi ja äiti ehtivät olla yhä enemmän omassa somekuplassaan, seurustella hekin tekoälyn kanssa tai pelata jotakin peliä, joka saa unohtamaan tämän (omalla tavallaan harhaisen) reaalimaailman rasittavat ja liian vaikeat asiat.

Ehkäpä totuus on katsojan silmässä siinä missä kauneuskin. Minä ja minä olemme sitä ja tuota mieltä, ja se on totuus, koska luimme sen netistä, tai joku somevaikuttaja tai populisti sanoi niin.

Minä en välittäisi väittää mitään tärkeääkään, koska ei sillä varmaankaan ole samanlaista painoarvoa kuin jonkun kivannäköisen somevaikuttajan tai uskottavan oloisen setämiesasiantuntijan sanomisilla. Kuka tahansahan voi teeskennellä tietävänsä vaikka mitä; voihan sitä vaikka väittää opiskelleensa valtiotieteitä ja niin edelleen, että pääsee vaikkapa kansanedustajaksi tai jopa ministeriksi, jos on riittävästi pokkaa valehdella.

Ja ministerikin voi teeskennellä olevansa itsevarma ja tietävänsä enemmän kuin oikeasti tietää; sillä tavalla leuka pystyssä ja omahyväinen ilme naamalla. ”On sanomattakin selvää”, eli: ”te tyhmät kun ette tajua, mutta minäpä tajuan, että se ja se on ihan päivänselvää!”

Kyllä se menee monelle hyväuskoiselle ihmiselle täydestä, kun johonkin asemaan päässyt sanoo jotakin. Sitä kun luulee, että eihän nyt kukaan voi niin härskisti valehdella ja teeskennellä, vielä suoraan silmiin katsoen… Ja ei kai nyt ihmiset kirjoita mitään perätöntä potaskaa nettiin, eihän?

Tympii ja inhottaa tämä salakavalasti hiipivä ja leviävä ”mielisairaus”. Informaatiotulvan (sisältäen niin ”faktat”, disinformaation että kaikenlaisen viihdefiktion, ja tällaisenkin hyväntahtoisen pakisemisen) takia ihmisen mieli on yhä enemmän sekaisin, ja ihmiskunnalla alkaa pian olla kiire ”vapautua mielensä vallasta ja alkaa elää” (viittaan Steven H. Hayesin kirjaan).

Havahtukaa, himputti, ja repikää itsenne edes hetkeksi irti tästä harhaisesta menosta! Pienikin tietoinen hetki voi avata henkireiän tähän kaoottiseen ärsykekuplaan, niin että voi edes kurkistaa ulkopuolella lepäävään avaruuteen.

Rauhaa ja iloa kaikille!

Inspiraatiota sisäiseen ja ulkoiseen siivoukseen!

Tämäntapainen mallista piirtäminen on
pääkopalle rauhoittavaa ja keskittymistä
kehittävää.

Lomapäiviini kuuluu yleensä jonkin verran epätavanomaisia tekemisiä, kuten sellaisten paikkojen siivoamisia, joita ei perusarjessa muista, jaksa tai ehdi siivota. Siisteys ja siivoaminen ei ole minun elämäni prioriteetti, mutta olisi tietysti hyvä järjestellä paikkoja edes sen verran, ettei käy liiaksi hermoille, kun ei löydä joitakin tavaroitaan esimerkiksi kierrätykseen menevien kamojen alta. Tai käytössä olevat ulkovaatteet katoavat sellaisten vaatekappaleitten alle, joista ei tiedä, käyttääkö joku niitä enää vai ei.

Tämäntapainen taas toimii
tunteenpurkuna...

Minä en ole myöskään niin paljoa kiinnostunut ”sisustamisesta”, että pyrkisin johonkin tiettyyn vaikutelmaan siinä, tai käyttäisin siihen paljonkaan aikaa, rahaa ja luonnonvaroja. Mukavan näköinen ja tuntuinen ympäristö on tietysti plussaa mielen hyvinvoinnin kannalta, muttei kuitenkaan ihan välttämättömyys. Ymmärrän, ettei tämän huushollin visuaalinen ilme varmaankaan miellytä esteetikkoja tai siisteydestä tai minimalistisuudesta nauttivia, mutta minulle koti on paikka, jossa värkkäilen kaikenlaista, syön, nukun ja hengailen perheenjäsenten ja koirien kanssa. Ei sen tarkoitus ole näyttää ”hienolta” tai koko ajan siivotulta, vaan toimia tilana, jossa on itselle tärkeitä tavaroita ja sopivasti tilaa tärkeille olennoille.

Vieraitten kestitseminen on minulle valitettavan toissijaista touhua verrattuna omiin mukaviin tekemisiini, kuten luovaan puuhasteluun ja kirjoittamiseen. Pitäisi varmaankin olla olemassa jonkinlainen viihtyisämpi ”vastaanottohuone” vieraammille ihmisille, muttei sellaiselle ole tilaa. Keittiössä pitää mahtua laittamaan ruokaa, syömään ja tekemään joitakin kodinhoidollisia juttuja, eikä sinne mahdu useampia ihmisiä yhtä aikaa, eikä sitä edes saa edustuskuntoon, koska se on joka tapauksessa jo liian ränsistynyt ollakseen miellyttävä ”normaalien” ihmisten mielestä.

Olohuoneeseen ehkä mahtuisi vieraampiakin ihmisiä, mutta sekin on ränsistynyt; tapettien uusiminen tai seinien maalaaminen maksaisi ja veisi aikaa joltakin ensisijaisemmalta hommalta. Tapetit on ehkä 70-luvulta, kulahtaneet ja sottaiset, ja lapsetkin on niihin jotain tuhertaneet…

Mutta palatakseni siihen, mistä aloitin, oli tarkoitukseni mainita siitä, että sain sentään tänään siistittyä pesuhuonetta. Jollekulle normi-ihmiselle siinä ei liene mitään ihmeellistä, mutta minulla on ADHD, eikä minua ole lapsena kasvatettu miksikään ”kodinhengettäreksi”. Teen kyllä erilaisia kodinhoidollisia hommia, osittain poiketen perinteisistä ”sukupuolirooleista”; sitä mukaa kuin osaan ja jaksan. Pidän enemmän puitten kantamisesta liiteriin ja pienistä kunnostushommista kuin siivoamisesta. Osaan myös laittaa syömäkelpoista ruokaa ja paistaa jotain juttuja leivinuunissa, muttei minulla ole niissä asioissa mitään pätemistarvetta. Työskentelytehoni kotitöissä riippuu inspiraatiosta; tai sitten joskus on vain pakko tehdä, koska yliherkkä omatunto soimaa, ellei tee…

Olen jossain aiemmassa tekstissäni maininnut siitä, että joskus kaksitoistavuotiaana pohdiskelin erakoksi ryhtymistä, ja sellaisessa elämäntavassa olisi luonnollisesti ollut tarpeellista osata tehdä kaikenlaista kodinhoidollista ihan omin päin; siis, esimerkiksi korjata omat vaatteensa ja huonekalunsa, kalastaa ja laittaa kaloista ruokaa, hankkia polttopuut itse, pestä rääsynsä ja sen sellaista. Nyt aikuisena osaan tehdä jonkin verran kaikennäköistä käytännöllistä, mutta ajankäytännöllisesti priorisoin kaikenlaista henkistä tekemistä. Voisi kuitenkin olla mielenterveydelle hyväksi tehdä vähän nykyistä enemmän käytännöllisiä juttuja, kuten järjestelyä, siivoamista, rakentelua. Kun tekee pääosin henkistä työtä, ei tekisi pahaa käydä silloin tällöin halkoja viskelemässä.

Fyysinen tekeminen ”purkaa” stressiä, ja jotenkin kummasti mielikin saattaa jäsentyä, kun tekee järjestelyjä ulkoisessa ympäristössään. Mutta kohtuus siinäkin, miten laajalle järjestelyntarpeensa ulottaa. Ei ihmisen pidä esim. yrittää järjestellä toisten ihmisten asioita saadakseen jäsenneltyä oman päänsä sisältöä. Tai jos laittaa ehdoksi omalle mielenrauhalleen sen, ettei yhteisessä kodissa saa olla minkäänlaista sotkua ja sekavuutta, tuottaa luultavasti läheisilleen ahdistusta.

Mainitakseni jotakin omista puuhasteluistani myös niille kiinalaisille ja hongkongilaisille tahoille, jotka ovat ryhtyneet seuraamaan blogejani ahkerasti (vitsi), en ole vielä aloittanut uutta ”Warginmaahan” sijoittuvaa tarinaa, mutta saatan muokkailla tämän vuoden puolella yhtä trans-ihmisyys-aiheista ”luuserigenren” romaania. Voi siis olla, etten pahemmin päivittele Ohdakemaa-blogiani lähikuukausina, mutten myöskään poista sitä kokonaan; olkoon siellä kirjasarjaan liittyvät materiaalit tallessa, jos jollakulla kiinnostaa niitä tutkailla.

Yritän ylläpitää taideterapeuttista työskentelyä tekemällä edes jonkinlaisen pienen kuvan joka päivä, mielialan ja sisäisen tarpeen mukaan; välillä ilmaisullisempaa, välillä jotakin tarkempaa ja esittävää. Välillä on näet suurempi tarve saada jotakin ”ulos” päästään, välillä taas järjestellä. Vähän niin kuin huushollin siivoamisessa.

Mielipiteitä minulla on edelleen, mutta olen niitä jo niin paljon esittänyt tässä blogissa, että säännöllisemmät lukijat luultavasti osaavat päätellä, mitä mistäkin ajankohtaisesta asiasta ajattelen, ja mitä suosittelen ”lääkkeeksi” tähän maailmantuskaan.

Kun ei voi muuttaa muita ihmisiä, voi hieman helpottaa, kun saa itsessään jotakin myönteistä muutosta aikaan. Tai kun ei voi ”järjestellä” koko maailman asioita, voi tuntua helpottavalta järjestellä edes yksi kaapin hylly. Tai kun ei voi saada maailman sotia loppumaan, voi yrittää lakata sotimasta päänsä sisällä itseään vastaan. Sisäinen rauha ei edellytä ulkoista rauhaa, mutta ulkoinen rauha edellyttää kyllä sisäistä.

Minulla on vielä muutama lomapäivä jäljellä, ja toivoisin saavani hieman järjestystä sisäiseen maailmaani. Haluan tehdä inventaariota siellä, putsata sieltä kaikenlaista ”roskaa” ulos, ja jäsennellä kaikkea sitä tarpeellista ja tärkeää, mitä sieltä löytyy päälle kertyneitten ”kasojen” alta. Myös päänsisäiset ”rojulaatikot” ovat tarpeellisia; niistä löytyy silloin tällöin osasia, jotka toisiinsa yhdistettyinä muodostavat jopa joitakin toimivia juttuja. Ja joskus saattaa löytyä myös aarteita, joita on luullut hukanneensa iäksi.

Oikeus tulla itsekseen ja olla itsensä

En ole mitenkään erityisesti "kukkaihminen", mutta
nämä luonnosta löytyneet värit puhuttelivat, symbolisestikin.

Kansainvälisen Pride-kuukauden kunniaksi kaivelin vähän asiatietoa yhdestä tähän teemaan liittyvästä osa-alueesta. APA eli ”American Psychological Association” on jo 2015 tehnyt psykologeille ohjeistuksen transihmisten ja sukupuolinormeja vastaamattomien ihmisten kanssa työskentelyyn, jotta se olisi asianmukaista ja pätevää myös transihmisiä kohtaan. Psykologien todetaan olevan ”merkittävässä roolissa syrjinnän vastustamisessa” ja ”heidän on tuettava transhenkilön pääsyä asianmukaisen hoidon piiriin sekä jaettava omaa tietämystään ammattikunnalle”.

Löysin ohjeistuksesta suomennetun tiivistelmän ”Sukupuolen osaamiskeskuksen” sivuilta (linkki) ja halusin siihen itsekin perehtyä tarkemmin; saadakseni varmuutta ammatilliseen asenteeseeni ja motivaatiota aiheen esillä pitämiseen tälläkin foorumilla.

”Transihmisiä tai sukupuolinormeja vastaamattomia ovat ihmiset, joiden sukupuoli-identiteetti ei täysin sovi yhteen syntymässä määritellyn sukupuolen kanssa.”

Vaikka tämä marginaalisen pieni ihmisryhmä on ollut aina olemassa, tietämys transihmisistä on vasta vähitellen lisääntynyt, ja ilmiö on konservatiivisissa piireissä edelleen jotenkin vaikea pala hyväksyä; jopa pelkoa ja vihaa herättävä.

Joitakin tutkimuksia on kuitenkin tehty, ja transihmisten on todettu kokevan ”stigmaa ja syrjintää”, mikä luonnollisesti vaikuttaa mielenterveyteen ja elämänlaatuun; pahimmillaan aiheuttaa jopa itsetuhoisuutta. On puhuttu myös ”vähemmistöstressistä”, joka toki koskettaa muitakin vähemmistöjä, ja on aina kuormitustekijä psyykkiselle hyvinvoinnille.

Ammattilaisten tiedonpuute transihmisyydestä voi aiheuttaa jopa vahinkoa terveydenhuollon asiakkaille, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa. Ammattilaisten tulisi nojata olemassa olevaan tieteelliseen tietämykseen, eikä omiin kenties vanhentuneisiin tai maailmankatsomuksellisesti värittyneisiin käsityksiinsä. Transihmisyys, johon myös ns. muunsukupuolisuus sisältyy, on luonnollista biologista vaihtelua, eikä sairaus tai häiriö, saati sitten ”synti ja häpeä”.

Nostin tähän tuosta edellä mainitusta APA:n kuudentoista kohdan ohjeistuksesta muutaman lainauksen, jotka liittyvät suoremmin siihen, miksi haluan pitää aihetta esillä myös tässä blogissa – niin psykologina kuin yksityishenkilönä.

”Psykologit ymmärtävät, että sukupuoli on ei-binaarinen rakenne, johon kuuluu laaja joukko erilaisia sukupuoli-identiteettejä, ja että sukupuoli-identiteetti ei aina sovi yhteen syntymässä määritellyn sukupuolen kanssa.”

”Psykologi ymmärtää, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen ovat erillisiä mutta toisiinsa vaikuttavia rakenteita.”

”Psykologit tunnistavat, miten stigma, ennakkoluulot, syrjintä ja väkivalta vaikuttavat terveyteen ja hyvinvointiin sukupuolinormeja vastaamattomilla ihmisillä ja transihmisillä.”

”Psykologi pyrkii tunnistamaan institutionaaliset esteet ja auttaa kehittämään sukupuolinormeja vastaamattomille ja transihmisille turvallisia ympäristöjä.”

”Psykologit ymmärtävät tarpeen edistää sosiaalista muutosta, joka vähentää stigman kielteisiä vaikutuksia transihmisten ja sukupuolinormeja vastaamattomien ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin.”

”Psykologit tunnistavat, että sukupuolinormeja vastaamattomat ihmiset todennäköisimmin kokevat myönteisiä elämän muutoksia saadessaan sosiaalista tukea ja transsensitiivistä hoitoa.”

Niinpä, minunkin on ammattini edustajana pyrittävä näitten suositusten ja ohjeitten mukaiseen toimintaan, eivätkä suositukset todellakaan ole ristiriidassa myöskään henkilökohtaisten arvojeni tai ”elämänfilosofiani” kanssa. Haluan levittää ymmärrystä tästä aiheesta ja poistaa stigmaa myös kirjoittamalla tarinoita sateenkaarevista ihmisistä, ja olemalla itsekin omalla tavallani ”muusu”.

JK. Huom. ICD-II- tautiluokituksessa transsukupuolisuus- ja muunsukupuolisuus-diagnoosit ovat tiettävästi yhdistymässä yhdeksi diagnoosiksi.