Jokainen sepitelmä saanee alkunsa jostakin totuudesta. Mutta kuka tietää, mikä on totuus? Mistä tiedän, mitä tiedän, tai tiedänkö, että tiedän, vai enkö tiedä, tiedänkö vai en? En oikeastaan tiedä. Ainakin tuntuu, että harteilta tipahtaa iso taakka, kun voin sanoa, etten tiedä. Joku ehkä ajattelee, että minun pitäisi tietää. Ehkä olen hölmö, kun en tiedä. Mutta kuka sitten tietää? Joku toinen ihmisolio, kenties? Tietäväinen työkaveri? Pöllölasinen professori? Bestsellerkirjailija? Sokrates?
No, jos kuka tietää tietävänsä, niin olkoon varmuudessaan onnellinen, ja haukkukoon toisia vaikkapa hölmöiksi. Tosin: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Välillä kyllä luulen tietäväni jotakin. Se johtunee siitä, että tuntuu siltä, että tiedän. Se ei kyllä ketään kriittistä kanssaihmistä vakuuta, eikä tarvitsekaan vakuuttaa! Tuntumiset ovat kovin keikkuvaa tietämistä. Mutta tämäkin teksti on täynnä minun "tuntumisiani" ja "luulemisiani". Lukijalla on täysi vapaus tulkita, suodattaa, suhteuttaa ja epäillä, ja luulla omiansa...
Ihminen taitaa kuitenkin olla aika herkkäuskoinen, etenkin jos väitteitä esittää vakuuttavasti esiintyvä kanssaihminen. Jotkut tietävät itse valehtelevansa, ja onnistuvat silti olemaan vakuuttavia. Monetkaan eivät vakuuta, koska eivät ole itsekään asiastaan vakuuttuneita. Ihmisolion tietämys on todennäköisesti aina enemmän tai vähemmän epävarmaa, tulkitsevaa, vääristyneesti havaittua tai tunteiden värittämää. Kun tarkastelee esim. tieteen saavutuksia parilta vuosisadalta, niin vain osa "tiedosta" on sellaista, minkä oletetaan pitävän edelleen paikkansa. Jollakin keinolla olisi osattava erottaa kaikesta tarjolla olevasta ns. tietämyksestä se, mihin kannattaa luottaa. Ja jotkut väittävät silti tietävänsä, että jokin, mihin toinen uskoo, on puppua...
Itse luulen, että uskominen on merkityksellisempää kuin tietäminen. Usko voi kumota tietämisen vaikutuksen. Hyvässä ja pahassa. Uskomistemme ja uskomustemme kautta vaikutamme mielensisältöihimme, tunteisiimme, ruumiiseemme ja toisiin ihmisiin, ja muovaamme elämäämme. Mitä enemmän on tarjolla keskenään ristiriitaista tietoa, sitä suurempi merkitys on sillä, mihin uskomme. Uskoakseni, siis. Tämä kaikki on uskomistani. Uskon kuitenkin, että intuition kautta on mahdollista saavuttaa yhteys universaaliin totuuteen. Jos ihminen intuitiivisesti tietää jotakin, hänen tietämyksensä yleensä osoittautuu oikeaksi myös tietämisfilosofisten sepustusten näkökulmasta.
Joillakuilla on ehkä useamminkin ollut tällaisia intuitiivisen tietämisen kokemuksia. Haluaisin erottaa ne arkipäiväisistä "uskomisista", tai siitä, että haluaa uskoa johonkin. Itse esimerkiksi haluan uskoa hengelliseen todellisuuteen. Mutta oman haluni lisäksi minulla on intuitiivinen kokemus siitä, että se todella on totta. Olin useita vuosia tieteelliseen tietoon nojaava ateisti. Ateismini karisi, kun heräsin yhtenä yönä unesta valonäkyyn, joka poisti omasta sokeasta mielestäni esteen, jonka takia olin vastustanut hengellisyyttä tai jotakin "suurta tuntematonta".
Jos tuo näkyni oli psykiatrian näkökulmasta harhanäky, so what? Ilman kyseistä intuitiivista kokemusta jostakin mystisestä tasosta arkitodellisuuden yläpuolella "uskonkokemukseni" saattaisi kompastua satunnaisiin muihin, vastakkaisiin haluamisiin. (Haluan korostaa, ettei tämä kokemus millään tavoin ollut minun ansiotani. En edes yrittänyt tietoisesti saada mitään "ihmenäkyä", esim. meditoimalla tai päihteillä. Se vain tuli.)
Teologisoin tätä asiaa omassa päässäni niin, että "haluta uskoa" merkitsee tietoista uskonvalintaa, ja universaalin totuuden intuitiivinen "tietäminen" annetaan yhteydessä tämän totuuden lähteeseen. Tämä olkoon samalla uskontunnustukseni, jottei kellekään jäisi epäselväksi hengellisyyteni luonne. Kyse on henkilökohtaisesta vakaumuksesta, jota en tietenkään ammattiroolissani kenellekään julista.
Esimerkkinä satunnaisesta intuitiivisesta tietämisestäni olkoon se, että jostakin vaikeasti perusteltavasta syystä "tiesin" aikoinaan, että ihminen, joka nykyään jakaa elämänsä kanssani, tulisi olemaan minulle merkityksellinen, vaikka olosuhteet olivat vahvasti tällaista kuvitelmaa vastaan. Skeptikkoateisti voi toki väittää vastaan, jos haluaa ajatella tietävänsä, että tämä oli hömppää. Itse en ollut ateistina kovin onnellinen ihminen, pikemminkin itseäni ja toisia rasittava kyynikko-jurnottaja. Tuskaisa olo saattaa iskeä toki nykyäänkin, mutta se johtuneekin usein siitä, että kuvittelen ahdistavia asioita, tai ajaudun sellaisten asioitten eteen, jotka todella tuntuvat pahalta. Kärsimys ei todellakaan katoa hengellisen perspektiivin myötä. Mutta hengellinen perspektiivi on mutu- tietämykseni perusteella avannut jotakin niin erilaista, etten nyt oikein rohkene edes yrittää kuvata sitä. Totean vain, että elämä tuntuu merkityksellisemmältä, ja ainakin välillä on tietyssä mielessä vapauttavaa olla "hörhö". Sen tuottamat tilannekohtaiset häpeäntunteet voi yrittää jakaa myötämielisten kanssa.
Sanotaan, että jos järki ja mielikuvitus pannaan vastakkain, mielikuvitus voittaa aina. Samoin käy, jos mielikuvitus ja tahto pannaan vastakkain. Mielikuvitus voittaa. Entäpä jos nykyihmisen viisaus onkin suurinta hulluutta, nykytietomme on liirum laarum hömppää, ja olisikin parempi olla ihmisten silmissä hieman "pöpi" kuin olevinaan kaikkitietävä ihminen? "Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa."
Aika hyvä uskomisen ja tietämisen koetinkivi on tutustua kristillisten pyhimysten tarinoihin. Luin joskus esimerkiksi Franciscus Assisilaisen elämäntarinaa. Äskettäin luin Avilan Teresian "Sisäinen linna" - teoksen. Enpähän voi tietää, etteivät asiat, joita esimerkiksi näissä teoksissa kuvataan, olisi totta. Mutta en voi myöskään väittää tietäväni, että ihmisten hengelliset kokemukset ovat psykiatrisia ilmiöitä, kuten jotkut haluavat ajatella. Uskolla ei ole tarvetta kiistää tosiasioita, mutta nykyhetken "tieteellinen totuus" on vain suhteellinen totuus. Voin valita, suhtaudunko toisten uskomuksiin avoimin mielin, vai haluanko luulla tietäväni, että esimerkiksi jonkun toisen usko on puppua. Vai kuuntelenko, mitä saisin kenties intuitiivisesti tietooni?
Lopultahan tomppelin nimen saa se, joka on väittänyt tietävänsä jotakin, mikä osoittautuu myöhemmin höpinäksi. Uskossaan pettynytkin tuntee itsensä hölmöksi ja hyväuskoiseksi, mutta eihän hän mitään väittänyt tietävänsäkään. Hän vain halusi uskoa johonkin. Ilman uskomuksiamme todellisuudesta olisimme jatkuvassa kaaostilassa. Emmehän voisi uskoa edes olemassaoloomme!
Kaikesta huolimatta haluan edelleen uskoa siihen, mikä johtaa universaaliin hyvään. Ja aavistelen, ettei sellainen usko tekisi pahaa muillekaan...
 |
| (Tämänkin saa tulkita näkemyksensä mukaan.) |
Ps. Jos joku ei vierasta Raamattua, tähän aiheeseen liittyviä pätkiä on esim. Room. 10:9-13 ja 1. Kor. 1:18-31.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti