Downshifting, downshiftaus, leppoistaminen

Tämä on niitä elämän pieniä iloja. Outo ja kaunis eliö,
joka olisi jäänyt näkemättä, jos olisi ollut kiire.

En tiennyt olevani ”downshiftaaja” ennen kuin törmäsin termiin netissä. Vaikka lapsuudessa podin usein taskurahanpuutetta ja haaveilin turhaan joistakin leluista (kuten uusista legoista), minusta ei kumma kyllä ole tullut suoranaisen rahanahne tai elitistisen ulkoisen elämän perään hinkuva aikuinen. Kaksitoistavuotiaana pohdiskelin, että teoriassa voisin elää yksinkertaista elämää jossakin itse kyhätyssä hökkelissä keskellä metsää. Isä oli selittänyt, että ihminen voisi tulla toimeen omavaraisesti; esimerkiksi viljelemällä, kalastamalla ja metsästämällä. Hän kertoi oikeista erakoista ja siitä, miten paljon mukavampaa ihmisellä oli luonnon ympäröimänä, kaukana ihmisten välisistä ristiriidoista, kaupungin hälystä ja metelistä ja saasteista… Mielikuva erakoksi ryhtymisestä tuntui siinä vaiheessa houkuttelevalta; olin jo todennut, että ihmiset ovat liian usein liian keljuja, ärsyttäviä, ilkeämielisiä ja epäempaattisia olentoja. Tai sitten yliannosteltuna rasittavia, vaikka yrittävätkin olla ystävällisiä, tai kaikessa yksinkertaisuudessaan huomaamattaan väsyttäviä…

Tällaiseen näkemykseen olin päätynyt pikkukylän ala-asteen loppupuolella ja lapsuudenperheeni kasvatuksessa. Jälkikäteen ymmärrän, että vika oli siinäkin, ettemme sattumoisin olleet tavanneet tarpeeksi mukavia ihmisiä. Kaipa niitä olisi jossain ollut olemassa? Loppujen lopuksi ajattelin, etten ehkä sittenkään halua erakoksi. Ainakaan ihan yksin, koska kuvittelin, että ehkä jossain olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elää. Mutta metsäympäristö on kyllä aina vetänyt minua puoleensa. Kaupunkilähiössä asuessani tunsin sairastuvani ja kuihtuvani ikävästä; kaipuu lähelle metsää muistutti ajoittain ahdistusta ja tukehtumisen tunnetta. Kun sitten pääsin lopulta muuttamaan syrjäkylälle vanhaan taloon, tunnetta on vaikea kuvailla. Jotakin inhottavaa, puristavaa poistui ympäriltäni; sain lopultakin taas hengittää vapaammin ja oikaista selkäni, joka oli kyyristynyt liikojen ihmiskontaktien ja ihmisen rakentaman ympäristön puristuksessa.

No, miten tämä liittyy downshiftaukseen? Wikipedia määrittelee, että ”Downshifting eli downshiftaus, tai leppoistaminen, tai elämän kohtuullistaminen on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus sekä elämänasenne, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Se voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan.

Downshiftaamisen vaikutuksista yhteiskuntaan voidaan olla varmasti monta mieltä. Leppoisaa elämänasennetta arvostellaan, totta kai, jos sitä tarkastellaan vaikkapa talouskasvua ihannoivasta näkökulmasta. Länsimaisessa yhteiskunnassa ollaan huolissaan verotulojen vähenemisestä; pelätään, että ”kulutusyhteiskunta rapistuu, elintaso ja peruspalvelujen taso laskee, työttömyys nousee, perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat”. Todellisista seurauksista ei voine vielä tietää, mutta ideologian perusajatus on, että henkisesti hyvinvoiva yhteiskunta tulee menestymään, tavalla tai toisella, vaikka taloudellinen ”hyvinvointi” laskisi.

Henkinen hyvinvointi on tietenkin eri asia kuin taloudellinen hyvinvointi. Ne saattavat esiintyä yhtä aikaa, mutta, kuten olen ehkä kymmeniä kertoja blogissani todennut, taloudellinen hyvinvointi ei takaa henkistä hyvinvointia, ja toisaalta, henkistä hyvinvointia voi ilmetä, vaikka taloudellinen tilanne olisi jopa niukka. Ihmisten asenne toisiaan kohtaan on ratkaisevan tärkeä, kun puhutaan hyvinvoinnista. En usko että kukaan ihminen voi olla onnellinen, vaikka hänellä olisi yllin kyllin ruokaa, lämmintä ja mukavaa, jos hänen lähellään on vihamielisiä ihmisiä. Tai jos hän on kehollisessa yltäkylläisyydessään ihan yksin…

Wikipedia toteaa, että downshiftauksen voidaan nähdä olevan ominaisempaa kehitysmaille kuin ”hyvinvointivaltioille”. Ajattelun juurten ajatellaan olevan itämaisessa filosofiassa. Ei tosin minun isäni tiettävästi ollut mikään itämainen guru, vaikka pohdiskelikin erilaista elämätapaa. Luulen, että ihminen voi päätyä leppoistamisideologiaan ihan vain itseään, omia sisäisiä tarpeitaan kuuntelemalla. Sellaiseen asenteeseen voinee päästä muutakin kautta kuin itämaista meditointia harjoittamalla. Mutta pysähtyminen ja hiljentyminen kyllä auttaa kuulemaan niitä sisäisiä tarpeitaan, joten tavalla tai toisella olisi tarpeen hypätä ulos oravanpyörästään... (Tässä linkki juttuun: "Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista" )

Nykypäivänä ”hyvinvointiyhteiskunnissa” on mielettömiä henkisiä ongelmia. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään kovin usein mielenterveydellisistä syistä. Työssä jaksaminen on jättimäinen haaste täällä Suomessakin. Masennus ja stressiperäiset sairaudet ovat niin yleisiä, että suorastaan ihmettelen, jos jollakulla ei ole jotain sellaista vaivaa. Tuntuu siis suorastaan naurettavalta puhua ”länsimaisesta hyvinvointivaltiosta”, kun niin moni ihminen kärsii! Kärsimys voi totta kai tuntua vielä pahemmalta, jos talouskin on tiukilla. Mutta kärsivät monet niistäkin, joilla on rahaa ja kaikenlaista luksusta. Onnellisuuden etsiminen ulkoisista asioista on niin yleinen harhapolku, ja olen kirjoittanut siitä jo niin paljon, että melkein jo kyllästyttää käsitellä asiaa. Onnekseni olen tavannut ihmisiä, jotka arvostavat enemmän henkistä hyvinvointia, luontoa ja hyviä ihmissuhteita kuin hyväpalkkaista työtä, uutta autoa, viihdekanavia ja iltapukuja. Se antaa toivoa siihen, että ihmiskunnassa on jäljellä potentiaalia kasvaa oikeanlaista hyvinvointia kohti; sellaiseen yhteiskunnalliseen hyvinvointiin, jossa kellään ei ole liikaa, eikä kellään liian vähän.

Wikipediassa todetaan: ”(Downshiftauksen) Keskeisenä ajatuksena on, ettei raha tuota ihmiselle onnellisuutta vaan sosiaalinen pääoma sekä perusasioiden toimivuus, joka luo turvallisuuden tunteen ja pohjan mielenrauhalle. Ihmiselle keskeisimpinä asioina nähdään työn sijaan olevan esimerkiksi perhe, ystävät, elämykset sekä niin henkinen kuin fyysinen terveys, joista downshiftaaja ei ole valmis luopumaan rahan tai statuksen tähden.”
Ihmisen tulee siis pohtia, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä, ja alkaa elää näitten arvojen mukaisesti. Tästähän myös HOT- terapiassa (hyväksymis- ja omistautumisterapia) on kyse. Tällainen elämäntapa johtaa mielekkyyden lisääntymiseen ja mielenrauhaan. Tosin, kun jotkut ihmiset pohtivat, mikä heille on oikeasti tärkeää, he näkevät silmissään rahoja, luksustaloja, viihdettä… Ja kun nämä ihmiset elävät arvojensa mukaan, syntyy energiantuhlausta, hiilidioksidipäästöjä, saastetta, toisten tarpeitten sivuuttamista, kilpailua jne. Joten… ei riittäne, että yksilö ajattelee vain itseään ja omia toiveitaan ja halujaan, ja alkaa toimia niitten mukaisesti. Tässä kaivataan yhteistä eettistä normia. Normia, joka estää itsekkäät toimet ja ohjaa yhteisen hyvän tavoitteluun. Jos arvomaailma tuottaa kilpailua, ahneutta ja syrjintää, tuloksena on pelkkää tappelua, kaunaa ja katkeruutta. Vastavoimana voisi toimi kultaisen säännön sovellus: älä tee toiselle sellaista, mitä et haluaisi toisten tekevän itsellesi.

Downshiftaaminenkin voidaan nähdä itsekkäänä toimintana, jos ajatellaan, että vain itselle mielekkääseen keskittymällä kieltäydytään huolehtimasta toisista ja kartuttamasta verokassaa. Ja sillä tavalla käykin, jos itselle mielekäs on toisille haitallista tai toisia laiminlyövää! Mutta näin ei tarvitse olla. Yhtenä keskeisenä esimerkkinä näkisin lapsista huolehtimisen. Se, että vanhemmat vähentävät palkkatyötään ollakseen riittävästi lastensa kanssa, ei ole itsekästä. Voi olla, että monikin myöhemmässä iässä puhkeava mielenterveydenhäiriö ehkäistäisiin, jos vanhemmat antaisivat enemmän aikaa jälkikasvulleen. Tämä, jos mikä, on yleishyödyllistä ja yhteiskunnan yhteistä hyvää lisäävää toimintaa! Ehkäisemällä mielenterveysongelmia säästetään yhteiskunnan varoja; ennaltaehkäistään sairaspäiviä ja työkyvyttömyyseläkkeitä. Joten, perheellisten kannattaisi leppoistaa elämäänsä tekemällä osa-aikatyötä ja huolehtimalla paremmin lastensa emotionaalisista tarpeista. Tai, jos toinen vanhempi voi olla kotona lapsen kanssa pidempään, niin sillä saatetaan turvata esimerkiksi psyykkisesti keskimääräistä herkemmän lapsen itsesäätelykyvyn riittävä kehittyminen.

Valitettavan usein huolehditaan perheen taloudellisesta vauraudesta lasten mielenterveyden kustannuksella. On satuttu vaikkapa haluamaan kivat ulkoiset puitteet perheelle (kuten omakotitalo), ja sitten on vähän pakko paiskia palkkatöissä, että saa lainat maksettua. Jos tämä tarkoittaa lasten kannalta sitä, että heidät laitetaan turhan aikaisin päivähoitoon ja lapsi saa siellä päivittäisen kortisolikylvyn, joka syövyttää mielenterveyden ja oppimiskyvyn kannalta keskeisiä aivoalueita, tai lisää riskiä stressiperäisiin sairauksiin, mikä on lopputulos? Huolestuttavan usein lopputuloksena on kivat ulkoiset puitteet, mutta lisääntynyt riski sairastua myöhemmin psyykkisesti, tai vaikkapa sepelvaltimotautiin tai diabetekseen.

Onko yhteiskunnalla varaa riskeerata tulevien ”veronmaksajien” terveys? Se, että jotkut poliitikot nimittävät lasten takia kotiin jääviä vanhempia laiskoiksi, on aika yksioikoista ajattelua! Itsekkään laiskoja ihmisiä löytyy luultavasti enemmän niistä, jotka nauttivat isoa palkkaa ja tekevät mitättömästi ”töitä”, ja laittavat jälkikasvunsa päivähoitoon saadakseen tehdä itse sitä mikä huvittaa. (Kuten helppoa, hyväpalkkaista työtä, vaikkapa kansanedustajana…)

Se, mikä ulospäin saattaa näyttää ”laiskuudelta”, siis miksi joku vain ”on” kotona lapsen tai lasten kanssa, voi olla sitä, että ihminen haluaa huolehtia hyvin lapsensa kasvatuksesta ja emotionaalisista tarpeista. Joskus se voi olla sitä, ettei vanhempi löydä sopivaa työtä. Sellaista ei välttämättä oikeasti ole tarjolla. Joskus voisi olla mielekäs ratkaisu pitää lasta päivähoidossa muutama tunti päivässä ja tehdä jotakin yleishyödyllistä työtä sillä aikaa, tai opiskella. Mutta tarjoaako yhteiskunta tällaista vaihtoehtoa? Tukeeko yhteiskunta osa-aikaista opiskelua? Onko osa-aikaisia työpaikkoja riittävästi olemassa? Miksei niitä haluta luoda?

Osa-aikatyö voisi tarjota myös hyvinvointia vanhemmalle, joka on jäänyt kotiin lasten kanssa. Usein yksin kotona lapsia hoitavan vanhemman taakka voi kasvaa liian suureksi, etenkin jos sitä ei ole valinnut vapaaehtoisesti, lapsia on useampi, ja elämässä on muitakin kuormitustekijöitä. Muutama tunti hyvälaatuista päivähoitoa muutamana päivänä viikossa voisi tukea vanhemman jaksamista ja tukea lasten hyvinvointia silloin, jos vanhemman jaksaminen on ollut koetuksella. Jos ainoana vaihtoehtona on kokoaikatyöhön palaaminen ja ylipitkä hoitopäivä pienelle lapselle, tuloksena voi olla vanhemman ja lapsen kiintymyssuhteen vahingoittuminen, työstä kuormittunut vanhempi ja hoidosta stressaantunut lapsi, joiden vapaa-ajan vuorovaikutus saattaa köykäisimmillään olla pelkkää nahistelua tai ”rentoutumista” digitaalisen viihteen avustuksella.

Jotkut näkevät downshiftauksen ratkaisuna työelämän liialliseen uuvuttavuuteen. Se voisi olla ratkaisu myös lasten hyvinvoinnin lisäämiseen. Eikä kotiin jäävän vanhemman tarvitse aina olla äiti, etenkin jos puhutaan yli vuoden ikäisestä lapsesta. Lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana tulee kuitenkin huomioida, ettei kiintymyssuhdetta ensisijaiseen hoitajaan (joka useimmiten on äiti!) mielellään katkaistaisi. Kiintymyssuhde syntyy ensimmäisen ikävuoden aikana, eikä silloin ole lapsen kannalta mielekästä ”vaihtaa” pääasiallista hoitajaa. Lapsi kyllä pystyy solmimaan kiintymyssuhteen kahteenkin hoitajaan (yleensä äitiin ja isään), jos kumpikin on riittävästi läsnä. Mutta hän tarvitsee turvallisen, jäsentyneen kiintymyssuhteen. Ellei tarve täyty silloin kun siihen on biologiset valmiudet olemassa, lapsi etsii turvallista kiintymyssuhdetta lopun ikäänsä.

Turvallista kiintymyssuhdetta turhaan etsivä nuori tai aikuinen on surullinen näky. Masennuksenkin taustalta saattaa löytyä ongelmia varhaisessa kiintymyssuhteessa. Tässäkin on ilmiö, joka liittyy nimenomaan henkiseen hyvinvointiin, ja jossa taloudellisella vauraudella on vain vähän, jos yhtään, merkitystä. Köyhissä maissa saattaa olla enemmän turvallisesti kiintyneitä lapsia kuin täällä näennäisesti hyvinvoivassa Suomessa. Kun lapsen annetaan olla lähellä ja ensisijaisen hoitajan mukana niin kauan kuin hän luontaisesti tarvitsee ja haluaa, ja perhe tarjoaa turvaa ja hellyyttä, kehittyvän yksilön henkinen tila voi olla luottavainen ja iloinen, vaikka ruokaa olisi niukasti. Kumman paljon afrikkalaisten köyhien lasten kuvissa näkee iloisia ja luottavaisia ilmeitä; verrattuna esimerkiksi kotimaisten koululaisten merkkihuppareista ulos pistäviin naamoihin, jotka nykyään ovat kai aika usein olleet vuorovaikutuksessa jonkinlaisen kosketusnäytön kanssa. Surullista, jos kosketusnäytön hively on yleisempi tapa olla kosketuksissa kuin oikea kosketus. Koko sana, ”kosketusnäyttö”, tuntuu symboloivan tämän teknistyneen maailman kosketuksenpuutetta!

No, mikä on tämä ”oravanpyörä”, joka tuntuu pyörivän epätoivoisten ihmisten ”taistelu- pako”- reagoinnin energialla? Juostaan kilpaa perässä (himoitaan jotakin olevinaan tavoittelemisenarvoista) tai juostaan pakoon (jotakin köyhyyttä, kurjuutta, yksinäisyyttä). Media osallistuu ihan mukavasti tähän pelotteluun ja hinkulietsontaan. Roskalehdet erityisesti. Meinasin nimittää niitä paskalehdiksi, mutta muistin, että paska sentään lannoittaa, joten kyse on enemmänkin roskasta. Roskien joukosta saa ehkä vielä jotain irti (asiauutisen silloin tällöin), mutta suurin osa on ongelmajätettä.

Yle on uutisoinut, että downshifting kiinnostaa nuoria aikuisia. Isäni taisi olla aikaansa edellä, koska kuului suuriin ikäluokkiin. Tosin hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa ideologioitaan, vaan juoksi omassa henkilökohtaisessa oravanpyörässään itsensä läkähdyksiin. Vahingosta voisi ottaa opikseen, ja ehkä olen ottanutkin. Olen koko työssäoloaikani tehnyt osa-aikatyötä. En saa siitä mitä korvausta. Yritän nytkin miettiä, voisiko työstressiä vähentää jollain keinolla, etten sairastuisi stressiperäisesti. Perheen henkinen hyvinvointi on tärkeämpi asia kuin ulkoiset puitteet. Meillä onkin sangen köyhät "kulissit", mutta tulemme toimeen.

Olen synnynnäisesti stressiherkkä (erityisherkkä) ihminen, eikä tämä maailmanmeno taida olla minulle hyväksi. Eipä ihme, että harkitsin jo varhain vapaaehtoista syrjäytymistä tästä yhteiskunnasta. Koin jo kymmenvuotiaana olevani jonkinlainen ”susi”; väärinymmärretty, perhelaumakeskeinen, ja reviiriään (metsäänsä) tunkeilijoilta puolustava. En kuitenkaan kannata itsekästä omien arvojen toteuttamista ja piittaamattomuutta toisten hyvinvoinnista. Kannatan yhteisen hyvän lisäämistä. Uskon, että kaikki voivat olla jollakin, pienelläkin tavalla, lisäämässä yhteistä hyvinvointia; esimerkiksi pitämällä huolta läheisistään, levittämällä rakentavaa tietoa, herättämällä uusia ajatuksia. Jokainen voi myös omalla paikallaan olla mukana vastustamassa ahneutta ja turhien tarpeitten lietsontaa, hedonismia ja kilpailua ja pröystäilyä ja teeskentelyä ja kehuskelua ja pelottelua ja lasten laiminlyöntiä, muun muassa... Jo pelkästään ystävällisyyden osoittaminen toiselle ihmiselle päivittäisessä kohtaamisessa on teko, joka parantaa maailmaa!

Monet, jotka leimaavat downshiftaamisen itsekkääksi ja laiskaksi elämänasenteeksi, ovat ehkä ymmärtäneet käsitteen väärin. Jos olisin hyvätuloinen veronmaksaja, jolla elämän ulkoiset puitteet ovat hienosti, toisten leimaaminen olisi kovin helppoa. Poliitikko, joka kannattaa talouskasvua ymmärtämättä ihmisen todellisesta hyvinvoinnista mitään, on sokea. Kannattaisi kokeilla olla köyhä, työelämästä syrjitty ja laiskaksi leimattu uupunut ihminen, niin saattaisi nähdä asiat eri tavalla. Kannattaisi uupua ja masentua ja joutua pois työelämästä, niin saattaisi ymmärtää. Kannattaisi kokea konkurssi ja tulla irtisanotuksi, ja ”laiskotella” työttömänä jonkun aikaa, niin saisi ehkä uutta ymmärrystä aiheeseen…

Ja, loppujen lopuksi, jos maapalloa uhkaa luonnonkatastrofi, jonka teollistunut ”hyvinvointiyhteiskunta” on tuottanut, mitä järkeä on jatkaa porskuttamista tällaisen kulutusyhteiskunnan hyväksi ja tappaa itsensä ennenaikaisesti stressiin? Onko veronmaksaminen muka ainoa tapa osallistua yhteisen hyvän tekemiseen? Kenelle äiti Teresa maksoi veroa elämäntyöstään? Olen mieluummin pienituloinen ja tuotan vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin rahoitan yhteiskuntaa, joka rahoittaa lisäpäästöjä.

Voisi päättäjätkin miettiä tarkemmin, mihin tarkoitukseen niitä verotuloja jakaa, ennen kuin vaatii kaikkia osallistumaan kulujen maksamiseen. Voisi jäädä protestoinnit vähemmiksi. En aio ryhtyä tihutöihin enkä mellakoimaan, koska en halua tuottaa kenellekään vahinkoa, mutta sanonpa vain, etten pahemmin arvosta ”linnanjuhlia”. Itsenäisyyttä voi juhlistaa ja veteraaneja muistaa muullakin tavoin kuin ylettömän hulppean elitistisesti. Kohtuus kaikessa! Toiset ovat pinnistelleet ja kärsineet, ja nykymenestyjät "kunnioittavat" heidän ponnistelujaan bilettämällä itse... Ja mitä tekemistä ”linnan seksikkäimmällä kaunottarella” tms. asioitten uutisoinnilla on itsenäisyyden juhlimisen kanssa? Ei jaksa edes nauraa enää. Kaikki ne, jotka hinkuvat leikkimään kuninkaallisia, voisivat kokeilla, onnistuisiko leikkiminen vaikkapa nukeilla. Tulisi halvemmaksi.

PS: Ns. "luuserit" ovat usein ekologisempia ihmisiä kuin paljon kuluttavat "menestyjät"! Lisää aiheesta:

"Luuseritarinoita"

"Kuka on luuseri?"

"Tämä on luuserikapina!"

"Menestyä vai olla ihminen?"

Tappavat lääkkeet, harhaiset lääkärit, vaihtoehtohoidot ja rahan löyhkä...

Tanskalaisprofessori, erikoislääkäri Peter C. Götzsche haluaa muuttaa maailmaa, ja provosoi. Hän sanoo lääketeollisuuden olevan järjestäytynyttä rikollisuutta, joka tappaa enemmän ihmisiä kuin mafia. Hänen mukaansa psykiatria on tämän rikollisuudenalan paratiisi. No… Psykologiliitto järjesti seminaarin aiheesta, ja Psykologi- lehdessä oli haastattelu kyseisestä herrasta. 

Olin yleiseen aikaansaamattomuuteeni nähden poikkeuksellisen ennakoiva tässä asiassa, ja olin jo omassa kiinnostuksenpuuskassani ehtinyt varata kyseisen miekkosen teoksen paikalliseen kirjastoon. Jonotuslista oli pitkä. Mutta samaan aikaan kun asia oli esillä Psykologiliiton viestimissä, sain kirjan käsiini. Nimikin on piristävän provosoiva: ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus – näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon”. Täytyy tunnustaa, että teoksen lukeminen oli paikoin jopa hauskaa. Samalla tavoin kuin se, että näkee jonkun tuhmuuksia tehneen saavan verbaalista sapiskaa ihan kunnolla. On suorastaan riemastuttavaa, että joku uskaltaa sanoa suorat ja vieläpä perustellut sanat silloin kun jokin taho kiertää lakia, toimii vastuuttomasti ja yrittää peitellä ja salata tekosiaan. Ja toisaalta sitten, mikäli kaikki mitä Götzsche kirjoittaa, on totta, alkaa ahdistaa… (Joudun käyttämään miekkosen nimessä tavallista ö-kirjainta, kun en löydä näppäimistöstäni tanskalaista ”ö:tä”.)

Voisi kuvitella, että monet lääkärit ehkä torjuvat närkästyneinä kyseisen teoksen viestin; samoin luonnollisesti lääketeollisuuden edustajat, jotka saavat teoksessa kunnolla sapiskaa. Teos on, totta kai, provokatiivinen, mutta vähäisempi sapiska ei taitaisi edes tehota niihin ihmisiin, jotka ovat sokeita näille asioille. Ilmiöt ovat räikeitä, mutta kumma kyllä moni ummistaa niille silmänsä. Jos esimerkiksi käytät ”uutta” lääkettä, jonka vaikuttava aine on sama kuin vanhassa lääkkeessä, mutta hinta on moninkertainen, ymmärtänet, että valtio maksaa Kela-korvauksena moninkertaisesti enemmän pätäkkää, ja se, joka kerää taloudellisen voiton, on lääkeyhtiö. Lääkkeen käyttäjän näkökulmasta vanha lääke olisi luultavasti toiminut yhtä hyvin (jos nyt ylipäätään edes oikeasti toimii), mutta lääkeyhtiö markkinoi uutta tuotettaan vanhaa parempana heppoiseen tai jopa olemattomaan tutkimusdataan vedoten, tai vihjaten mahdollisiin ”hyödyllisiin” sivuvaikutuksiin. Tällaisella, jopa tekaistulla, mutta uskottavasti esitetyllä höpinällä perustellaan mieletöntä ylihintaa.

No, en viitsisi edes puhua lääkeyhtiön edustajien tuomista kahvileivistä ja pikkuisista mainostuotteista, saati sitten rahalahjuksista ja muista törkeyksistä, joita Götzschen mukaan tapahtuu kansainvälisellä tasolla. Omasta työarjesta tuttuja esimerkkejä ovat muistilappupino ja kynä, joita lääke-edustajat auliisti jakavat. Lääkkeen nimiä kun työnnetään joka lippuslappuseen ja pikkutavaraan, niin se alkaa mieltyä tuttuna asiana, ja kuluttaja mieltää tutuksi tulleen nimen ikään kuin vanhaksi ja turvalliseksi, vaikka kyse on vain riittävän usein toistetusta sanasta… Inhottaa edes selittää tätä asiaa; kyse on niin räikeästä tuotenimien "piilomainonnasta".

No, haastaisin mielelläni jokaisen lukukykyisen terveydenhoidon ammatti-ihmisen lukemaan kirjan ja pohtimaan asioita avoimin mielin. Jos edes puolet, tai edes neljäsosa asioista on niin huolestuttavasti kuin kirjoittaja selittää, ihan liian monet asiat on oikeasti päin pöhelikköä. Ja entäpä jos kaikki perusteellisesti kerrotut esimerkit ovatkin totta…?

Niinpä, moni menee shokkiin tästä mahdollisuudesta, eikä haluaisi edes ajatella sitä. Ehkä joku lääkäri ei uskalla ajatella asiaa, koska on tullut määränneeksi tai suositelleeksi jostakin vaivasta kärsivälle lääkettä, jonka nimi mainitaan Götzschen teoksessa. Tai joku potilas säikähtää ja menee shokkiin, koska käyttää jotain tällaista jopa terveydelle haitalliseksi mainittua lääkettä. Potilas ei kuitenkaan ole vastuussa lääkärien mahdollisista virhearvioista tai perehtymättömyydestä; hän vain valitettavasti joutuu siitä kärsimään. Jos jollekin lääkärille herää syyllisyydentuntoja siitä, että hän huomaa ehkä määränneensä potilaalle lääkkeitä, joista seuraa enemmän lisäongelmia sivuvaikutusten muodossa kuin hyötyä varsinaiseen pulmaan, kuinka moni lääkäri rohkenee toimia eettisesti? Kuinka moni lääkäri oikeasti raportoi potilaan ilmoittamat haittavaikutukset eteenpäin? Ettei vain jäisi syystä tai toisesta joskus raportoimatta?

Kyllä moni muukin asiantuntija näkee, että terveydenhoito on liiaksi medikalisoitunut, ja kansalaisten verovaroja menee törkeän paljon lääkefirmoille. Miksemme vaadi puolueetonta, rahoittajasta riippumatonta lääketutkimusta? Miksemme vaadi terveydenhoitoa, joka ei palvele lääkefirmojen etuja, vaan potilaan oikeaa hyötyä?

No, huolta itselleni syntyi tosin siitäkin, mitä tapahtuu, kun kyseisen teoksen lukee joku, joka elää juuri nyt erilaisten lääkitysten varassa. Jokuhan saattaa lopettaa pelästyneenä tai pahastuneena kerta heitolla kaikki lääkityksensä; myös ne, joista on saattanut jopa olla oleellistakin hyötyä hänen terveyspulmissaan, ja ne, joitten kerralla lopettaminen on jopa hengenvaarallista. Eihän Götzsche tarkoita, etteikö olisi olemassa hyödyllisiä ja kohtuullisen turvallisia lääkkeitä, jotka on ihan asianmukaisesti ja perustellusti määrätty, ja joita kannattaa käyttää, koska hyödyt ovat suurempia kuin mahdolliset haitat.

Siinä mielessä voisi toivoa tähän provokatiiviseen kirjaan selkeämmät alku- ja loppuvaroitukset sen riskin minimoimiseksi, ettei kukaan toimisi harkitsemattomasti omien lääkkeittensä kanssa kirjan luettuaan! Kirjassa olisi hyvä olla ohjeet hakea apua taholta, jossa neuvotaan, miten kannattaa toimia, jos lukijalla on tällä hetkellä lääkityksiä, joitten oikeasta hyödystä hän on epävarma. Neuvoa tuskin kannattaa kysyä sellaiselta lääkäriltä, joka on lähinnä lääkefirman konsultin ”suosituksesta” määrännyt kyseiset lääkkeet, ellei sitten lääkäri ole valmis käyttämään omaa arvostelukykyään ja perehtymään paremmin esim. lääkeinfoon ja puolueettomaan tutkimusdataan. Tarvitaan todella eettistä asiantuntijaporukkaa, joka on valmis oikeasti auttamaan ihmisiä riippumatta taloudellisista vaikuttimista, ja maineesta ja kunniasta…

Tarvittaisiin yleensäkin mittavasti apua ja ohjeistusta ja terveydenhoidollista asiantuntemusta, jotta tilanne saataisiin muuttumaan nykyisestä lääkekeskeisestä hoitosysteemistä johonkin järjellisempään ja luonnollisempaan suuntaan. Mutta oikeasti, mihin hoitotyön etiikka katoaa, kun rahapula iskee tai ahneus alkaa kalvaa? Väitetään, ettei ole resursseja hoitaa ihmisiä kunnolla. Ei ole tarpeeksi työvoimaa. Ja että lääkitys on halvempi ratkaisu kuin vaikkapa keskustelukäynnit masennuksen hoitamiseksi… tai sitten ei, jos arvioidaan tilannetta vuosien kuluttua. Ei masennuslääkitysten käyttö ole yhteiskunnalle halpa ratkaisu, etenkin jos vielä kasvavassa määrin käytetään jotakin ”uutta” törkeän kallista lääkettä, josta valtio maksaa vielä isompia summia korvausta… Eikä halvaksi tule sekään, jos lääkitys ei edes tehoa riittävästi, tai hyöty ei ole pysyvä, ja ihminen sairastuu uudelleen, joutuu olemaan sairaslomilla, tai jäämään ennen aikojaan eläkkeelle. Medikalisaatio hyödyttää kyllä lääketeollisuutta, mutta lääkkeiden terveydelliset hyödyt potilaille jäävät liian monissa tapauksissa hämäriksi. Ja liian usein lääkityksen tuomat haitat voivat olla vaarallisempia kuin hoidettavat oireet ovat koskaan olleet…

Nousi mieleen myös eräs aiemmin katsomani dokumentti ”Turhia lääkkeitä keksittyihin sairauksiin”, tai jotain sinne päin. Ihmiset sairastelevat, totta kai, joka tapauksessa milloin mistäkin syystä, mutta se, että sairauksia ”keksitään” lisää kehittelemällä diagnostisia kriteereitä, jotka täyttyvät suurella osalla tavallisiakin ihmisiä, jotta saadaan lääkkeitä myydyksi, on niin epäeettistä, että saan varmaan kohta sydämentykytyskohtauksen. Jos nyt menisin lääkärille valittamaan, että tämä asia ahdistaa minua, ja että yleensäkin maailman paskamaiset asiat ahdistavat ja suututtavat minua päivittäin, saisin ehkä jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin. Ja lääkemääräyksen.

Inhoan tällaista systeemiä! Olen vihainen ja tuskastunut ja turhautunut tästä asiasta, ja tekisipä mieleni levittää varoittavia kannanottoja joka paikkaan, samalla tavoin kuin lääkefirmat levittävät tuotenimiään kaiken kansan nähtäväksi. Vaikkei reseptilääkkeitä saisikaan mainostaa, kyllähän ne lääkefirman muistilaput leviävät ammattilaisen pöydältä potilaskunnalle… Leikkasin itse lääkkeitten nimet muistilappupinosta pois, kun ne olivat sopivasti lappujen alareunassa. Koko pinon käyttämättä jättäminen olisi vielä pahempaa luonnonvarojen tuhlausta, joten käytän ne kyllä loppuun, mutta ilman mainosta.

Mikseivät lääkärit, kuluttajat ja potilaat pysäytä lääketehtailun ja sairauksien keksimisen mielivaltaa? Eivätkö järkevät ihmiset näe, että lääketeollisuuden pimeä puoli on kuin se lipevä kauppamatkustaja, jolla on ihmelääke kaikkiin vaivoihin, ja joka on valmis valehtelemaan, puhumaan pyörryksiin ja järjestämään tekaistuja potilasesimerkkejä saadakseen tököttinsä myydyksi?

Sanonpa vain, että aina kun auttamiseen sekoittuu rahastusta, olipa kyse perinteisestä puoskaroinnista, uskomushoidoista tai koululääketieteestä, se alkaa haista. Auttamisesta, hoidosta ja lääkkeistä voi tietenkin pyytää kohtuullista korvausta, jos ne oikeasti tehoavat. Mutta vaikkapa pirtulla terästetyn oliiviöljyn myyminen ihmelääkkeenä kalliimmalla hinnalla kuin pirtu ja oliiviöljy maksaisivat erillään, ja mitä nyt sitten seoksen ravistamisesta voisi periä tuntipalkkaa, ja tietysti pullon hinta ja etiketti päälle, se on huijausta. Jos kohtuullinen korvaus jonkin lääkkeen raaka-aineista ja valmistusprosessista ja pakkauksesta olisi vaikkapa viisi euroa per puoli desiä, se on ehkä lievästi ahneutta, jos tökötistä perii kolmesataa. Mutta vastaavaa tehdään isossa maailmassa. Ehkä Suomessakin, en tiedä. Arjessa tällainen ihmelääkettä kaupitteleva myyjähihhuli naurettaisiin närkästyneenä pihalle. Lääketeollisuudelle ei naureta. Tosin ei se taida enää yletöntä kunnioitusta ja luottamustakaan herättää...

Sori vain, mutta luottamus auttajatahoon menee sillä hetkellä kun raha alkaa haista. Sama pätee uskomushoitoihin. Hyväntahtoinen ihminen, joka haluaa auttaa toisia keinoilla, joita ei oikein voida pitää virallisen linjan mukaisina tai todistetusti tehoavina, ei tietenkään aina pyri rahastamaan, vaan saattaa oikeasti uskoa asiaansa ja haluta auttaa. Jopa ilmaiseksi. Mutta valitettavasti uskomushoidoissa ja puoskaroinnissa haisee niissäkin usein raha. Luvataan paljon ja peritään paljon. Vaarallista on, jos uskomushoidolla yritetään korvata virallinen hoito; joskus jopa kielletään hoidattamasta vaivaa tutkitusti tehoavilla keinoilla. Ns. ”puoskarilain” kehittely ilmeisesti tyssäsi johonkin, en muista enää mitä asiasta lueskelin.

Joka tapauksessa vaihtoehtohoitojen suosio taitaa kasvaa sitä mukaa kun koululääketiede tuottaa pettymyksiä. Vaihtoehtohoitoja tai ns. uskomushoitoja tulisi arvioida ja tutkia puolueettomasti, ja suojella syystä tai toisesta arvostelukyvyttömiä ihmisiä ja lapsia hoitomuodoilta, joissa on nähtävissä selkeitä riskejä terveyden tai mielenterveyden kannalta. Miksei siis vaihtoehtohoitojen tehoa voisi oikeasti selvittää; toisaalta avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti, mutta toisaalta myös edellyttäen riittävää tieteellistä faktaa tehoista ennen kuin hoitomuotoa hyväksytään virallisempaan hoitolinjaan? En tiedä. Tutkimusrahoitusta ei taida löytyä. Lääketieteen puolella rahoittaja löytyy kyllä: lääkefirmat.

Joissakin henkisissä vaivoissa ihmisen subjektiivisesti kokema hyöty saattaa olla riittävä hoidon tehokkuuden mitta, ja ellei haittaakaan ole, käyköön kukakin missäkin ”terapiassa” ottaen itse vastuun kukkarostaan ja uskomuksistaan; siis yksityisellä puolella. Julkiseen terveydenhoitoon uskomushoidot eivät kuulu. Ne pysyvät ”vaihtoehtohoitoina” niin kauan kuin niillä ei ole virallista hyväksyntää. Fyysisissä sairauksissa paranemisen pitäisi olla todistettavissa tieteellisin keinoin. Vaihtoehtohoitojen kenttä on laaja ja villi; on ihan selkeästi tarve erottaa jyvät akanoista silläkin kentällä, ja saada potilasturvallisuus myös sillä saralla ihan lakisääteiseksi.

Lääketiede ja ns. uskomushoidot ovat useinkin napit vastakkain. Mutta enpä hyppäisi kyllä varauksetta nykyisen länsimaisen lääketieteenkään puolelle, kun lääketieteellinen hoito on niin ”lääkityksiin perustuvaa”, ja lääkitysten tehtailu taas on raakaa bisnestä, johon ei sisälly mitään hoitamisen ja auttamisen etiikkaa. Jos ei ole olemassa riittävästi sellaista lääketieteellistä tutkimusta, johon ei lääkebisneksen rahoitus olisi vaikuttanut, miten voi luottaa edes lääketieteelliseen ”arvioon” uskomushoidoista? Kritiikki on paikallaan sekä uskomushoitojen suhteen, että, valitettavasti, myös medikalisoituneen julkisen terveydenhuollon suhteen. Kumpikin voi ihan rauhassa syytellä ja arvostella toinen toistaan, usein syystäkin. Ahneutta, rahastusta, valehtelua, uskottelua ja uskomuksia on todennäköisesti kummallakin kentällä…

Terveydenhuollon työntekijä, joka herkkuviineriä mutustellen kritiikittä uskoo lääkekonsultin kirkkain silmin esittämän myyntipuheen uuden lääkkeen tehosta ja eduista vanhaan verrattuna, ei välttämättä siis toimi yhtään sen vastuullisemmin kuin sellainen isä tai äiti, joka vie lapsensa vaihtoehtohoitoon, kun joku naapuri on kertonut omia hyviä kokemuksiaan siitä. Vanhemmat ovat vastuussa, jos hoidattavat lastaan tavoilla, joista ei välttämättä ole hyötyä, tai voi olla jotain haittaa. Lääkäri on vastuussa jopa kymmenien ihmisten, niin lasten kuin aikuisten, terveyspulmien ja sairauksien hoidosta päivittäin. Jos hän ei tunnista, ymmärrä ja ota selvää määräämänsä hoidon riskeistä, vahinko voi olla moninkertainen. Ei ole helppo homma.

Götzsche väittää, että lääketeollisuus tappaa enemmän ihmisiä kuin mafia. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, miten paljon ihmisiä on mahdollisesti kuollut ”uskomushoitojen” seurauksena. Jäisiköhän määrä ehkä kuitenkin vähän pienemmäksi kuin ”tappavien lääkkeitten” aiheuttamat kuolemantapaukset? Jos lääkäri uskoo sokeasti ja kritiikittä korruptoituneen lääkebisneksen edustajan myyntipuheita, hänkin itse asiassa edustaa tietynlaista ”uskomushoitoa”… Otapa siis tästä selvää! Hölmöläisiä löytyy molemmin puolin ja joka paikasta. Itsekin olen sellainen aika ajoin, mutta yleensä hölmöytensä näkee kirkkaasti vasta jälkiviisaana. Ja oikeastaan hölmöily on säälittävää. Mutta sikäli kun auttamisrahastuksen taustalta paljastuu esimerkiksi omatunnottomia psykopaatteja, säälintunne vaihtuu oikeudentunnolliseksi tuohtumukseksi…

Kehenpä tässä voi enää sairasteleva ihminen luottaa, jos ei oikein edes pätevänoloiseen lääkäriin, joka saattaa olla ”lääketieteen ylivertaisuusharhan” vallassa, tai hyväntahtoiseen kansanparantajaan, joka uskoo että vaikkapa puunkuorta jyrsimällä elää pidempään kuin isoisä eli? Eikä voi luottaa omaan järkeensäkään, kun on niin tunteellinen ja vauhkoilee. Hittolainen. En luota ainakaan ahneisiin tihrusilmiin tai lipevästi puhuviin ihmisiin. Missä ne kaikki pyyteettömät ja välittävät ihmiset ovat? Onko niitä ammatti-ihmisten joukossa? Tai yksityissektorilla?

En halua luottaa enää mihinkään muuhun persoonaan kuin siihen tahoon, joka on tämän kaiken (siis jopa maailmankaikkeuden) "yläpuolella". Kuinkahan monet psykiatrit haluaisivat yleisesti ottaen diagnosoida kaikki johonkin ”korkeampaan voimaan” uskovat harhaluuloisiksi; kaikki papit ja piispatkin, siis? Ehkä joku psykiatri määräisi minullekin jotain lääkettä tai ainakin diagnosoisi minulle jonkin häiriön, kun olen niin epäluuloinen ja ahdistunut kaikesta tästä maailman paskasta. Minusta kun näyttää, että monet ihmiset ovat hyvin laajalle levinneen harhan vallassa; sen uskomuksen siis, että materia muka tuo onnea. Se harhaluulo tuottaa sekä subjektiivista että objektiivista haittaa ja kärsimystä, kuluttaa luonnonvaroja, aiheuttaa itsemurhia ja kateudesta kumpuavaa väkivaltaa…

Kyse on siis mielettömän suuresta, globaalista henkisestä ongelmasta; eikö sitä voisi mitenkään hoitaa, helposti ja tehokkaasti, siis? Onneksi en ole lääketieteilijä, niin ei tule kiusausta diagnosoida tätä harhaa, tai siis mennä mukaan kehittämään uutta diagnoosia tuohon ”häiriöön”; jos vaikka lääketeollisuus maksaisi minut mukaan sinne kivaan kehittämistyöryhmään. Ja sitten lääketeollisuus varmaan kehittelisi siihen vaivaan uuden pillerin. Jos pystyisin hämärtyvillä eettisillä mielihaluillani vielä vaikuttamaan tuotekehittelyyn, se pilleri voisi olla vaikkapa xylitolia, niin sen liiallisesta popsimisesta ei olisi muuta haittaa kuin laksatiivinen vaikutus. Mutta hinta saattaisi olla markkinoilla aika huima. Eikä sitä lääkettä tietenkään määräisi kukaan sellainen lääkäri, joka on itse saman materialistisen harhan vallassa, koska sellaiset lääkärit eivät tunnistaisi koko ”häiriötä”…

Hoh hoi, menin jo sekaisin siinä, ettei tietenkään pidä patologisoida normaaleja ilmiöitä. Ihmisellehän on ihan normaalia olla rahanahne ja materian perään, ja luulotella, että hyvä elämä on vaurautta ja viihdepöhnää! Eipä siis leimata tätä arkista ja yleistä ilmiötä sairauden oireeksi, ettei vain kukaan innostu rahastamaan sen lääkitsemisellä. Kun eihän senlaatuista henkistä vaivaa oikeasti voisikaan hoitaa muutoin kuin epälääketieteellisesti; eli kokemalla jonkin henkisen, jopa mystisen oivalluksen hetken, tai suuren, syvältä riipivän elämänkriisin, joka pistää arvomaailman uusiksi. Eikä sellaisia ole eettistä ruveta kenenkään ihmisen toiselle ihmiselle järjestämään, edes hyvässä tarkoituksessa, kun ei kenenkään inhimillinen viisaus riitä kaiken ennakointiin ja turvaamiseen ja hätävarasuunnitelmiin kuitenkaan. Haittoja voi tulla aina, kun ihmispolo touhuilee ja söheltää. Joten, kädet ristiin, äänetön huokaus, ja aamen…

Apua ajanhallintaan, organisointiin ja toiminnanohjaukseen?

Eli, minun maailmassani: apua jahkailuun, kynnyksiin ja ehkä jopa valmiiksi saamiseen…

Viime aikoina olen kärsinyt erityisen paljon siitä, että vaikka tiedän, mitä olisi hyvä tehdä, en saa sitä tehdyksi. En, vaikka haluaisin. En, vaikka olisin jopa motivoitunut. Saatan olla liian väsynyt, mutta tiedän kyllä, mikä auttaisi väsymykseen, mutta jos en saa levättyä, lienen yleensäkin liian stressaantunut, mutta osaisin kyllä hoitaa stressiä, mutta kun en ehdi, enkä saa järjestetyksi aikaa! Tiedän, että olisi hyvä organisoida ja pohtia tilannetta analyyttisesti ja tehdä listaa ja suunnitella järkevästi. En vain saa syystä tai toisesta tehdyksi sitä. Pysähtymisharjoittelukin on haastavaa, jos alkaa nukuttaa, kun pysähtyy ja ympäristö hiljenee. Tai jos ei saa aikaiseksi ottaa edes puhelinta käteen ja laittaa äänitettä soimaan…

Jokin jumittaa (päässäni siis). Tiedän, että metsässä olisi hyvä olla, mutten saa siirretyksi itseäni sinne. Kynnys on liian suuri. Keksin siis jotain muuta; jotain, jonka aloittamiseen on pienempi kynnys. Mutta miten ihminen voikaan olla niin himputin matomainen vötky, vaikka välillä on ihan kärppänä? Minun lienee syytä kertailla joitakin perusasioita ADHD:sta, etten taas vaihteeksi ala haukkua itseäni laiskaksi vetelykseksi. Olisi niin kovin paljon helpompaa selviytyä väsymättä arjesta, jos saisi tuosta vain aikaan hyödyllisiä asioita, kuten niin monet ihmiset saavat, suunnilleen saman tien kun asia tulee heidän seesteiseen mieleensä, tai sitten he toteuttavat asian suunnitelmallisesti joskus myöhemmin. He päättävät vain ajankohdan, ja sitten alkavat tehdä jahkailematta, eivätkä hypi välillä asiasta toiseen, vaan tekevästi kiltisti loppuun saakka…

Olen lueskellut aiemminkin Tammen 2012 julkaisemaa isoa vetkukantista kirjaa, ”ADHD- aikuisen selviytymisopas – tutkittua tietoa ja käytännön vinkkejä” (Maarit Virta ja Anita Salakari), ja tehnyt siitä jopa itselleni muistiinpanoja. Opus sisältää perustietoa ADHD:sta ja kuntoutusmateriaalin harjoituksineen ja tietoiskuineen. Se on hyvä ”oppikirjamainen” suomalainen teos itsehoitomateriaaliksi ja kuntoutuksen ohjaamiseen. Kun vain saisi teorian sovelletuksi käytäntöön!

Osaan kyllä lukea, ja usein jopa ymmärrän lukemani. Mutta miksi en saa tehdyksi ohjeitten mukaan? Ensimmäinen haaste tulee vastaan jo ajanhallinnassa. Siis… hallitsemattomuudessa. Vain pakollisissa aikatauluissa pysyminen onnistuu. Itselle, itseä varten suunniteltu aika jotenkin katoaa ja luisuu käsistä. Se ei nähtävästi ole riittävän pakollista minulle. En pakota itseäni riittävästi, ellei joku muukin pakota. Olen tahdoton vätys itseni kanssa. En osaa tätä! Mihin katoaa se vastuuntuntoinen ihminen, joka kyllä hoitaa toisten antamat hommat ja työasiat? Miksen hoida itse itselleni antamia hommia? Enkö ole riittävä auktoriteetti tai riittävän tärkeä ihminen itselleni?

Tarvitsisin omaa aikaa itseni kuntouttamiseen, terveydestä huolehtimiseen, stressinhallintaan, mielialan hallintaan ja mielekkäitten asioitten toteuttamiseen. Mutta kun realististen aikataulujen suunnittelu tuntuu niin tylsältä ja hankalalta. Se kivistää päätä. Se tuntuu ajanhukalta. Mutta kiire, unohtelu ja aikataulusotkut lisäävät stressiä ja sekoittavat ajattelua entisestään. Tekemättä jäävät asiat vaikuttavat tietenkin myös mielialaan. Masentaa ajatella, etten koskaan ehdi tehdä mitään mukavaakaan… Saattaisin ehtiä, jos suunnittelisin. Mutten jaksa suunnitella. Olen jumissa. Mutta yritän, edes teoreettisesti…

Ok, opus sanoo, että pitäisi olla helposti mukana pidettävä kalenteri, jossa on riittävästi tilaa omille merkinnöille. Siitä pitää näkyä selkeästi päivän ohjelma ja tuntiaikataulu, ja kellonajat on hyvä kirjoittaa näkyviin. Sellaisesta kalenterista on helppo silmäillä myös viikkoaikataulua ja tulevia viikkoja… Ok, minulla on töissä kalenteri. Siellä se toimii. Mutta inhottaa ajatella, että kotiasioitakin varten pitäisi olla kalenteri… Yök! (Lapsellista yökkäillä, mutta kun tuntuu epämiellyttävältä; kalenteri muistuttaa työelämästä, jossa pitää orjailla aikatauluja…) En pääse tästä tunneristiriidasta eteenpäin. Hyvä on, joskus on hyvä suunnitella aikataulunsa kalenteriin. En vain aina muista, enkä jaksa, ja pitäisikö sitä kalenteria siis roikottaa mukana koko ajan? Siis kaupassakin? Ja pitääkö vapaapäiväkin suunnitella kännykän kalenteriin? Käytän kyllä muistutuksia tärkeille asioille. Mutta missä menee raja, mikä on tärkeää? En tiedä. Se vaihtelee niin kovin paljon; milloin mikäkin tuntuu tärkeältä, ja toiset vielä aina sivusta sörkkivät sekaan omia tärkeyksiään…

Tee lista hoidettavista asioista, laita ne tärkeysjärjestykseen ja sijoita kalenteriin.
No, jos minulla on paljon tekemättömiä asioita ja tehtäviä tiedossa, yritän jaksaa tehdä niistä paperille listan. Se on vain sekin niin inhottavaa, kun näkee paperilla niin paljon tekemättömiä tehtäviä! Mutta opuksessa sanotaan, että ensin pitää kirjoittaa kaikki tekemiset allekkain, ja laittaa sitten asiat tärkeysjärjestykseen ja kiireellisyysjärjestykseen, ja merkitä mahdolliset deadlinet tehtävien perään. Sitten pitää siirtää tehtävät kalenteriinsa. Erityisesti ne, joilla on deadline tai muu tietty ajankohta. Sitten pitää suunnitella ja arvioida, miten paljon aikaa tehtäviin tai niiden valmisteluun kuluu, ja merkitä myös nämä ajat sinne kalenteriin. Ja se lista niistä inhoista tekemättömistä tehtävistä pitäisi vielä säilyttää kalenterin välissä muistuttamassa tulevista tehtävistä. Huomaan, että silloin kun väsyttää ja on alavireinen olo, tämä kaikki tuntuu kovin lannistavalta! Miten jaksan tehdä edes ensimmäisen vaiheen? Ja tässähän menee tuntikaupalla aikaa… Milloin teen niitä konkreettisia asioita, joita listasin? Lohdullista ajatella, että voin sitten viivata listalta jo valmiiksi saadut tehtävät yli… Sitten kun saan ne tehtyä. Jos saan. Kummasti ne silti siinä listalla pysyvät luettavissa viikkokausia. Annanko periksi ja heitän koko listan roskiin? Tosin yleensä vastaavanlaiset paperit lainehtivat pöydälläni kuukausia, pölyn seassa… Se lista olisi kai pitänyt nostaa näkyvälle paikalle. Jäi tekemättä…

Opuksen mukaan kannattaa raamittaa päivänsä siihen kuuluvien perusasioitten mukaan. Silloin hahmottaa paremmin, minkä verran jää aikaa tehdä muita asioita samana toistuvien asioitten väleissä. Aikatauluja kannattaisi suunnitella joka päivä, esim. seuraavan päivän ajankäyttö edellisenä iltana. Kannattaisi luoda rutiineja ja sääntöjä… Miksi inhoan niitä? Inhoanko sittenkin, vaikka itse ne tekisin itseäni varten? En tiedä. Joitain rutiineja olen onnistunut kehittämään puolipakosta. Mutta joskus ne saattavat hämärtyä. Joskus teen tarkistuslistoja, etten unohtaisi joltain matkalta tärkeitä asioita tai tavaroita. Olen joskus lapsena tehnyt periaatepäätöksen, että ”Hoidan ensin tylsät jutut, sitten vasta huvi.” Mutta jos tylsiä juttuja riittäisi aamusta iltaan, ja aina niitä vain tulee lisää, milloin olisi huvin aika?

Ajan arvioimista pitäisi harjoitella, ettei sössisi aikatauluja siksi että jättää johonkin hommaan liian vähän aikaa, ja unohtaa ajan kulumisen. Mutta eihän sitä tylsiä asioita tehdessä unohda ajan kulumista; silloinhan kellon viisarit ei edes oikein liiku. Kelloja voisi tietysti laittaa joka huoneeseen näkyville, ja käyttää muistuttajia, hälyttäjiä ja muistilappuja, jos mukavia asioita tehdessä ei enää jostain syystä ymmärrä ajan kulumista. No, niitä muistilappuja kyllä tulee käytettyä jonkun verran, etenkin töissä, mutta enpä tiedä, onko sitten kuitenkin enemmän kyse siitä, että tekemistä olisi liikaa, ja aikaa liian vähän, vaikka miten sitä yrittäisi kalenteroida…

No, jos vaikka olisinkin saanut suunniteltua, että tänään, siihen ja siihen aikaan teen jonkun tietyn homman, niin on vielä aika iso kynnys saada se homma aloitettua, sitten kun puhelin muistuttaa siitä. Jokin jumittaa edelleen. Jos ei ole vielä ihan pakko, siirrän sitä hommaa, tai jätän tekemättä kokonaan, jos sekin mahdollisuus on tarjolla. No, oppaassa esitellään tekniikoita myös motivaation parantamiseen ja lykkäilyn vähentämiseen:

Aseta konkreettisia tavoitteita ja määritä niille aikarajat. Ok, joissakin asioissa niin on vähän pakko tehdä. Mutta jos kyse on jostain jutusta, minkä tekisin vain itseni hyväksi, en saakaan sellaista tehdyksi.

Nosta tavoite näkyviin: lappu seinälle tai kalenteriin, tai kerro toisille, mitä aioit tehdä, niin saat suorituspainetta. Joskus tämä toimii. Joskus paine tuntuu inhottavalta, eikä sitä halua ottaa. Järkevä neuvo on se, että kannattaa pilkkoa tehtävä osiin, sopivan pieniin askeliin, ja aloittaa riittävän pienellä askeleella. Tässä piilee kyllä suuri viisaus, mutten aina jaksa tehdä tuota pilkkomista kovin järkevästi. Toisaalta neuvotaan aloittamaan vain jostakin – tärkeintä on päästä alkuun! Tällä tavalla pääseekin kyllä helpoimmin alkuun, mutta homma saattaa kyllä silti jäädä kesken.

Tulevaa onnistumista kannattaisi kuvitella mahdollisimman elävästi, ja puhua itselleen kannustavasti. Kannattaa myös muistaa, miten paljon parempi olo on, kun on saanut asian tehdyksi. Toisilta kannattaa pyytää palautetta ja kannustusta. Itsensäkin voi palkita, kun saa työlään asian tehdyksi… Paitsi jos toisilla ei kiinnosta pätkääkään minun omat pienet projektini, ei heiltä oikein kannustusta saa. Itsen kannustus ja palkitseminen pitäisi riittää. Tulee tosin heti mieleen, että ansaitsenko oikeasti jotain palkintoa sellaisesta, mitä toiset ihmiset tekevät tuosta vain, itsestään selvinä arkisina hommina… No, olen siinä asiassa vajaa. Tarvitsen jotain apua, jotta pystyn siihen mikä toisille on helppoa. Jollakulla ei ole jalkaa; hän tarvitsee tekojalan, eikä kukaan kai kyseenalaista sitä, ansaitseeko hän sen tekojalkansa vai ei…

Lähtökitkaa voi helpottaa esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla. Se on hyvä keino ylittää aivojen jumitus, lisätä energiatasoaan ja rytmittää tekemistään, ja sitä olen käyttänytkin siitä lähtien kun sain aikoinaan ”korvalappustereot”. Toisten seura saattaa myös auttaa tekemisen alkuun, tai vaikka sykkeen nostaminen yksinään paikallaan pomppien. Sekin jotenkin auttaa pääsemään käsiksi inhottaviin hommiin, kun haastaa itsensä; esimerkiksi katsoo, miten paljon ehtii tehdä puolessa tunnissa. Tiskaamisen suhteen käytän joskus varttiaikataulua; siis, miten paljon saan allasta tyhjäksi vartissa. Joskus tuloksena on lisätyötä; rikkoutunut astia, tai lattialle levinneet kahvinpurut, ja useimmiten vesiläikkä jalkojenjuuressa, mikä tietää sukkien vaihtamista. Tottahan se on, että jos yrittää tehdä juttuja äkkiä ennen kuin vireystila laskee, tuloksena on sähellystä. Se on toisten mielestä vähintäänkin ärsyttävää, joskus jopa haitallista.

No, sanotaan, että erityisesti tylsiin asioihin keskittyminen voi olla joskus hankalaa, koska aivojen aktivaatiotaso laskee herkemmin, jos tekeminen ei ole kiinnostavaa. Varsin ymmärrettävää. Keskittymisen pulmat voivat näkyä tarkkaavuuden suuntaamisessa, ylläpitämisessä ja siirtämisessä kohteiden välillä. Monet tilannetekijät voivat häiritä tarkkaavuutta. Eli, jos tiskaaminen kiinnostaa, sitä malttaa kyllä tehdä hitaamminkin. Jos vaikkapa jonkun tietyn oppaan lukeminen alkaa tylsistyttää, tekee mieli siirtyä toisenlaiseen tekemiseen. Siirtyminen on helppoa, jos uusi asia kiinnostaa. Jos pitäisi siirtää tarkkaavuus mukavasta tekemisestä tylsään tekemiseen, se ei jotenkin vain siirry. Se pomppaa herkästi takaisin. Mutta jos on saanut aloitettua sen tylsän jutun, saattaa siitäkin olla loppujen lopuksi hankala siirtää huomio toiseen tylsään juttuun…

”ADHD- aikuisen selviytymisopas” neuvoo tekniikoita myös keskittymisen parantamiseen. Tässäpä niitä hieman mukailtuna:                                                                                                                                         
Tee keskittymistä vaativat asiat lyhyemmissä pätkissä; tauota 10 – 15 minuutin välein, tai vaihtele erilaisten tehtävien välillä 15 – 30 minuutin välein. (Itse sovellan tätä luonnostani. Pompin tekemisistä toiseen ja takaisin, mutta valitettavasti välillä joku homma unohtuu…)

Vahdi keskittymistäsi. Herättele itseäsi aika ajoin kysymällä ”Mitä olinkaan tekemässä?” tai ”Mitä pitikään seuraavaksi tehdä?” Voit käyttää tähän aluksi munakelloa tai muuta hälytintä 10 minuutin välein. (Tuo ”mitä miun pitikään tehdä?” tulee kyllä itseltäni ihan luonnostaan, vähän väliä, kun harhailen täällä kotona huoneesta toiseen etsimässä kahvikuppiani…)

Kehitä itsellesi muistutuslauseita, kuten ”Teen tämän huolellisesti.”

Tee yksi asia kerrallaan valmiiksi, tai jos pidät taukoa, tee se suunnitelmallisesti. Vältä suunnittelematonta hyppäämistä asiasta toiseen niin että alkuperäinen tekeminen unohtuu kokonaan.

Poista häiriötekijät ympäriltäsi. Etsi paikka, jossa on vähiten keskittymistä häiritseviä ärsykkeitä.

Suuntaudu tulevaan keskittymistä vaativaan tilanteeseen etukäteen.

Kirjoita muistiinpanoja; kirjoittaminen pakottaa keskittymään kuuntelemiseen ja tarjoaa motorista toimintaa, joka ylläpitää aivoissa sopivaa vireystilaa.

Jos ajatukset karkaavat muihin asioihin kesken vaativan tekemisen, kirjoita ajatus ylös ja palauta sitten huomio käsillä olevaan tehtävään. Voit palata saamiisi ideoihin myöhemmin.

Ota hyöty irti vuorokausirytmistä. Mihin aikaan olet virkeimmilläsi? Tee silloin eniten keskittymistä vaativia asioita, jos mahdollista.

Kokeile taustaääniä tai liikettä; esim. musiikki, luontoäänet, kävely, keinuminen, jumppapallolla istuminen.

Tulipahan kerrattua noita ohjeita ja vinkkejä, mutta olen edelleen vähän hämilläni. Ymmärsin kyllä asiat, mutta olen saanut noita samanlaisia ohjeita jo vuosia sitten, enkä edelleenkään ole päässyt kovin pitkälle niitten noudattamisessa. Tarvitsen motivaatiota ja tunteita päästäkseni liikkeelle ja pysyäkseni jotenkin hommassa kiinni. Parhaiten saan aikaan asioita, joihin liittyy innostus tai suuttumus… Mieluummin tietysti innostuisin. Harmi vain, että olosuhteet ovat joskus enemmänkin suututtavia kuin innostavia.

Lueskelin joskus myös englanninkielistä ja jenkkihenkistä (äh...) ”Amenin klinikan” sivustoa (www.amenclinics.com). Siellä oli yleisiä ohjeita kaikentyyppisten adhd- oireisten itsehoitoon. Yes!? Kannattaisi syödä vitamiineja ja korkealaatuista kalaöljyä. Kannattaisi luopua kofeiinista, ettei se sotke unia ja haittaa muuta ”hoitoa”. Pitäisi harrastaa aerobista liikuntaa 30 – 45 minuuttia päivittäin. Televisiota saisi töllöttää tai pelata videopelejä vain puoli tuntia päivässä. Hiilihydraatteja ei pitäisi syödä ylen määrin, vaan lisätä proteiinin määrää suhteessa pullamössöön. (Olenkohan riippuvainen makaronista? En paljon muuta lapsena syönytkään, koska olin poikkeuksellisen nirso kaikenlaisen syötävän suhteen…)

Se on aika mielenkiintoinen ohje, että ADHD- ihmiselle ei saisi suuttua ja huutaa. Vireystilan notkahduksista kärsivä saattaa näet tulla riippuvaiseksi vihaisuudesta, koska matalaenerginen etuotsalohkon aivokuori tykkää syttyä raivosta. Raivon ei pidä antaa muodostua ”alivireyslääkkeeksi”. Tämä on kyllä haastava neuvo kaikille tuskastuneille puolisoille ja kiukkuisten lasten vanhemmille… Minullekaan kun ei saisi sitten huutaa, vaikka itse äksyilisin, joskus äänekkäästikin, nostattaakseni vireystilaani…

Amen neuvoo, että ADD- lapset ja aikuiset kannattaisi testata myös oppimisvaikeuksien varalta. Niitä on hänen mukaansa 60%:lla ADD- oireisista. Ainakin minulla taitaa olla pientä lukipulmaa… Sekin vielä! Onneksi on olemassa tekstinkäsittelyohjelmia, jotka paljastavat kirjoitusvirheet… Nooo... Kaikki tietysti maksaa, etenkin rapakon takana, mutta potilastapaukset näyttävät ainakin nettisivuilla oikein hyvinvoivilta... Ehkä minustakin tulee tuommoinen, kun noudatan ohjeita! Ja aivotkin näyttäisivät paremmilta, jos ne näkisi, siis jos olisi varaa ottaa niistäkin kuva ennen ja jälkeen jonkun rahaisan hoidon. Äh. Ehkä kuitenkin tyydyn ilmaisiin tohtori Dan Siegelin ohjeisiin "Mielitaju" - kirjan pohjalta, ja yritän vain harrastella "tietoista läsnäoloa" aina kun muistan ja voitan aloituskynnyksen...

Sopivien opiskelu- ja työolosuhteitten järjestäminen ADHD- oireiselle on haaste. Mutta se olisi hyvin tärkeä juttu, että löytäisi sen oman paikkansa ja roolinsa. Uskon, että moni meistä neuroepätyypillisistä suorastaan kukoistaisi sopivassa ammatissa ja työoloissa, verrattuna siihen, että kituuttaa jossain vähemmän sopivassa työssä ja työpaikassa, olosuhteista kärsien ja lahjakkuuteensa nähden alisuoriutuen, kunnes stressaantuu liikaa tai hermostuu…

Jatkan siis harhailevaa paikkani etsiskelyä mieleni sisällä, ja töissä ollessani roikotan toista jalkaani kotona. (Viittaan tällä sanontaan, että joku kulkee ”toinen jalka haudassa”; en siis siihen, että oikeasti ihan konkreettisesti yltäisin roikottaa toista jalkaani työpaikalta kotiin asti. Mutta kun vajaakuntoisuudessani ei ole toistaiseksi kyse vanhuudenraihnaisuudesta, niin tuo hauta-juttu ei ole ajankohtainen. Tarkoitin vain, etten ole ihan kokonaan läsnä siellä työmaalla. Mieli harhailee muualla, ei kuitenkaan jalka...)

K18- pelit: Kuka tarvitsee moraalia rappeuttavaa "viihdettä"?

Tämä juttu on jatkoa aiempiin kirjoituksiin:


Interaktiivista aikuisviihdettä lapsille - kuka on vastuussa?


"Miksei saisi, kun se on kivaa?"

Nyt kysyn, miksi ylipäätään on tarjolla "haitallista viihdettä", keitä varten sitä on, ja mitä se aiheuttaa ihmisissä?

Kun lapsille haitallisesta aikuisviihteestä on tullut ongelma alaikäisille ja lapsille, voi tietysti ihmetellä, mihin aikuisetkaan tarvitsevat esimerkiksi raakaa tappamista, perversioitten toteuttamista tai väkivaltaista pornoa? Kuka sellaista viihdettä oikeasti on alun perin kaivannut? Pieni antisosiaalinen osuus ihmiskunnasta?

Väkivaltaa ihannoiva materiaali on heijastumaa jostakin inhottavasta, paaduttavasta mentaliteetista, ja on aika huolestuttavaa, jos sellaisen mentaliteetin ajatellaan olevan ”ihan normaalia, kun sitä tulee muutenkin joka tuutista”. En vain tajua, miksi ihmiset haluavat itseään ruokkia sellaisella, ellei tavoite ole tulla härskeiksi, karskeiksi ja omatunnottomiksi. No, ehkä se on joidenkin ihmisyksilöitten ihanne. Ehkä laki puuttuu sellaiseen mentaliteettiin vasta siinä vaiheessa, kun se mentaliteetti alkaa todentua konkreettisessa elämässä järjettömänä väkivaltaisuutena ja julmuutena, viattomien tappamisena ja raiskauksina… Puhumattakaan lievemmistä haitoista. Hm… eikö se ole jo todentunut riittävästi, jotta olisimme huolissamme?

Jotkuthan sitä ”kökköä” tuottavat, markkinoivat ja myyvät; joko leipänsä eteen, tai ihan vain ahneessa rikastumistarkoituksessa. Ihminen on kummallinen olento. Hänellä on ihmeellisiä, itsekkäitä tarpeita, ja inhottavuus muita ihmisiä kohtaan tuntuu olevan niin kiehtovaa, ettei siitä olla vuosisatojenkaan saatossa päästy eroon. Inhottavuuksia on ollut aina olemassa, ja nykyään ne tulevat ilmi muun muassa moraalittomana viihteenä. Se ei kuitenkaan ole mikään oikeutus sille, että moraalittomuutta saa jatkaa… ”kun sitä on aina ennenkin ollut”. Hoh hoi. Ollaan vain edelleen inhottavia ja itsekkäitä, kun ainahan niin on tehty, ja kun kaikki muutkin on…

Jospa joku osaisi perustella ihan järkevästi ja rauhallisesti, ja tieteelliseen tutkimukseen vedoten, mitä oikeaa hyötyä esim. GTA- pelien sisällöistä on? Jos kyseisessä pelissä ruokitaan ja kehitetään rikollista ja moraalitonta mielenlaatua, mitä hyötyä siitä on ihmiskunnalle? Haiskahtaa vähän siltä, että jos jotain hyötyä on, se on lähinnä subjektiivisesti koettua; siis hauskaa itselle, toisille aiheutuvista haitoista piittaamatta. Tai rahaa itselle, keinolla millä hyvänsä; vaikkapa luomalla turhia tarpeita, tekemällä riippuvaiseksi, ja tuottamalla lisää sitä kökköä. Niin, onpa sanottu sellaistakin, ettei väkivaltaisten pelien pelaaminen sinänsä lisäisi väkivaltaa, mutta väkivallasta kiinnostuneet ihmiset vain yksinkertaisesti haluavat pelata sellaisia pelejä. Huolestuttavaa, jos maailmassa on niin paljon väkivallasta kiinnostuneita ihmisiä, mitä näitten eräitten suosikkipelien myyntiluvut ilmaisevat! On varmaan aivan totta, että väkivallasta kiinnostuneet ihmiset pelaavat mielellään väkivaltaisia pelejä… Mutta väkivaltainen käyttäytyminen lisää väkivaltaista käyttäytymistä. Tämäkin on tutkittu.

Ihmismieleen perehtyneenä uskon, että väkivallasta kiinnostuneitten määrä lisääntyy esimerkiksi mallioppimisen ja matkimisen kautta, ryhmään kuulumisen tarpeesta, tai uhkaajaan samaistumisen myötä, tai ihan vain siksi, että pääkoppa turtuu väkivaltaisuudelle. Voihan se olla, että innostuneimmat pelaajat ovat niitä, joilla muutenkin, siis reaalimaailmassakin, kiinnostaa toimia epäempaattisesti. Mutta en ymmärrä, miksi tällaista toimintaa pitäisi mielikuvatreenaamisen ja toistuvan turruttamisen kautta vielä vahvistaa ja palkita? Ja miksi pitää vetää mukaan niitäkin ihmisiä, jotka ehkä alussa vähän kammoksuvat ja hämmentyvät näitten tiettyjen sisältöjen takia, mutta ”tottuvat” sitten, ja saattavat turtua lopulta siinä määrin, etteivät enää tajua katsoa niitä lapsen silmin…

Niinpä, selittäköön joku (asiantuntija, kiitos!), miksi on sallittua tarjota ihmisille sellaistakin viihdettä, joka valmentaa ja kannustaa rikollisuuteen? Eikö rikokseen yllyttämisen pitäisi olla laitonta ja rangaistavaa? Jos kerta väkivalta ja raiskaukset ovat rikoksia, ja mielikuvatreenin kautta voidaan suggeroida ja valmentaa kohti vastaavaa todellista toimintaa, eikö rikollisen toiminnan esittämistä ihailtavassa valossa voida tulkita suorastaan rikolliseen toimintaan yllyttämiseksi?

Tietynlaisten pelien kautta rikollisuuteen suorastaan ”suggeroidaan”. Täytyisi olla varsin järkevä, tasapainoinen ja moraalitajuinen ihminen, ettei vahingossa suggeroidu ja eläydy liikaa rikollisten seikkailuihin. Suurin osa aikuisviihdepelaajista varmasti haluaa kuvitella olevansa itse tällainen ylivertainen ihminen, joka on muka täysin immuuni haitoille. Mutta miksi joku haluaa eläytyä rikolliseen mielenlaatuun? Millainen ihminen tappaa omantunnontuskitta? No, psykopaatti. Miksi joku haluaa eläytyä psykopaatin nahkoihin? Ei ainakaan vahvasti moraalitajuinen ihminen. Mikä siinä siis kiehtoo ns. ”tavallisia harmittomia pelaajia”, muu siis, kuin se pahaan samaistumisen tarve, jottei paha pelottaisi sietämättömästi? No, valitettavasti, osa pelaajista voi olla oikeasti psykopaatteja. Ja tällaiset, jo valmiiksi epäempaattiset ja antisosiaaliset henkilöt eivät niitten pelien pelaamisesta ainakaan parane. Siis muitten mielestä. Omasta mielestään kenties tulevat entistä ehommiksi.

Joku kenties ajattelee, ettei ”viihde” voi aiheuttaa mitään pahaa kenellekään, jos se tuntuu itsestä pelkästään hauskalta. Näinhän ajattelevat sellaiset ihmiset, jotka esimerkiksi kiusaavat koulussa toisia omaksi huvikseen. Tai sotkevat paikkoja, koska se on hauskaa. Tällainen asenne ilmaisee kyvyttömyyttä asettua toisen ihmisen asemaan ja tuntea pahaa mieltä tämän kärsimyksestä, tai suoranaista tarvetta saada toiset kärsimään, kostonhalusta tai sadistisesta mielihyvästä. Onko siis ok, että oma hupi tuottaa vahinkoa muille ihmisille? Onko ok, että on olemassa viihdettä, joka on haitaksi toisille ja suorastaan vaarallista lapsille?

Tässä ei ole kyse vain pikseleistä ja kuvista ja harmittomista mielikuvitusleikeistä. Mielikuvat vaikuttavat myös tietoisuuden ulkopuolelle, ns. alitajuisesti. Järkesi sanoo, että kyse on ”vain pikseleistä näytöllä”, vain kuvitteellisista hahmoista. Mutta mielikuvat herättävät huomaamattasi todellisia muistikuvia, ideoita, jotka kytkeytyvätkin todelliseen elämään. Vaikutus voi olla samankaltainen kuin jo muinoin keksitty tapa mainostaa niin nopeilla mielikuvilla, ettei otsalohko edes ehdi tiedostaa niitä nähneensä. Tiedostamattasi väkivalta- ja seksimielikuvat herättävät jotakin omassa mielessäsi, järjellisen tiedostamisen taustalla. Useimmat eivät huomaa tätä vaikutusta itse. Joskus läheiset saattavat huomata hyvinkin selviä merkkejä, esim. aggressiivisuuden lisääntymisen, empatian vähenemisen, kiroilun ja rivouksien ilmaantumisen sanavarastoon. No, esimerkiksi pelaaminen voi tuntua niin tärkeältä, ettei muutoksista olla muutenkaan itse huolissaan; saati sitten sellaisista vaikutuksista, joita pelaaja ei itse edes huomaa…

Täytyy olla henkisesti hyvin tasapainoinen ihminen, jotta pystyy pelaamaan raakoja pelejä tai tuijottamaan väkivaltapornoa menemättä niistä jollain tapaa ”turtumuspöhnään”. Mutta kuka oikeasti haluaa eläytyä raakoihin mielikuviin, siis, etenkään henkisesti kypsä ihminen? Tai miksi tunneälykkäät ihmiset haluaisivat nauttia jotain niin mautonta viihdettä? Onko niin hirveän tyylikästä olla kovanaama, joka kehuu nauttivansa väkivaltapeleistä tai yleensä väkivaltaviihteestä? Onko kyse herkän sisuksen suojelemisesta kovaa pintaa esittämällä? Jotkut naispuolisetkin tuntuvat kehuskelevan sillä, että pelaavat raakoja pelejä, sukupuoltaan samalla korostaen. Mutta mitä ihmeen hyötyä ihmiskunnalle on raakuudesta ja normaalin empatiareaktion paaduttamisesta? Esimerkiksi siitä, että pelissä on mahdollisuus kuvitella tappavansa lapsihahmon… Suorastaan sairasta. En viitsisi kehua sellaisella suorituksella, tai yleensäkään millään, mikä oikeasti on epäeettistä ja laitonta. Hävettää tällaisten kerskailijoitten puolesta.

Maailma on pelottava paikka. Yritetäänkö väkivaltaisten pelien kautta saada tämä pelottavuus jotenkin olevinaan hallintaan?

Pyritäänkö raakuuksiin samaistumalla ja tapahtumia kuvitteellisesti hallitsemalla korjaamaan jotakin omaa traumaa? Ja koska maailmassa tapahtuu niin paljon ikäviä asioita, väkivaltatrauman kokeneita ihmisiähän riittää… Ehkä kyse onkin hyvästä markkinaraosta. Raakuuksia itse kokeneet ihmiset saattavat tuntea viehätystä siihen, että saavat itse olla raakoja ja hallita tapahtumia pelimaailmassa. Oma trauma on voinut aiheuttaa syvää avuttomuudentunnetta. Ja pelatessahan se korjaantuu, kun saa mätkiä ketä tahansa, eikä ole enää itse avuton. No… Vähemmänkin paaduttavia keinoja traumojen käsittelyyn olisi kyllä olemassa. Pelaaminen ”omaterapiana” saattaa karata käsistä; siihen voi jäädä koukkuun, koska se on niin vetävää ja helppoa viihdettä. Ja jotkut tekevät taas vaihteeksi rahaa toisten vahingoilla ja kärsimyksillä. (Niinpä ne tekevät monet terapeutitkin, mutta keinot ovat onneksi yleensä eettisempiä ja vähemmän haitallisia kuin väkivaltapeleihin uppoutuminen…)

Kuka ottaa vastuun yleisistä haitoista?

Tärkeintä on tietysti estää lapsia ja nuoria saamasta käsiinsä pelejä tai muuta viihdettä, jotka on heille haitallisiksi todettu. Ja kukahan siitä olikaan vastuussa? Mutta kuka on vastuussa haitoista, joita syntyy niille (eli yli 18-vuotiaille) jotka ovat itse vastuussa siitä, millaista viihdettä nauttivat? Kuka on vastuussa siitä, että epätervettä viihdettä ylipäätään tarjotaan ja mainostetaan?

Rahaa keinolla millä hyvänsä haluavat tahot tietysti myyvät vaikka mitä kökköä, jos vain laki sen sallii, eivätkä hirveästi varoittele siitä, että paketissa on kökköä. Eipä Alkokaan taida hirveästi kantaa eettistä vastuuta siitä, että osaltaan mahdollistaa alkoholiongelmien kehittymistä ja niitten lasten kärsimystä, jotka elävät pullon varjossa. Voisi kuvitella, että ihmiselle haitallisen materiaalin tuottamista ja levittämistä jotenkin rajoitettaisiin. Mutta nykyään kun ei nähtävästi haluta rajoittaa minkään myymistä, ettei vain talouskasvu vaarannu. Tehdään siis ensin ihmiset riippuvaisiksi jostain, ja aletaan sitten markkinoida sitä joka tuutissa, ja toimitetaan klikkauksen päähän, helposti saataville, niin kassa kilisee, ja talouskasvuintoilijat ovat iloisia. Kunnes tajutaan, että myyty tuote olikin pitkällä juoksulla haitaksi ihmismassojen terveydelle, ja alkaa tulla kuluja näitten ongelmien hoitamisesta… ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan” – mentaliteetti vallitsee nähtävästi myös viihteen tarjonnassa ja kulutuksessa. Kakan vertaa ei välitetä seurauksista, kunhan tässä ja nyt saadaan itselle hyöty.

Nousipa mieleen vielä yksi lukemani K18-pelejä puolustava ja ihannoiva kommentti, joka liittyi siihen, miten laadukkaita nämä pelit ovat, ja miten valtava määrä työtä niitten kehittäminen ja tuottaminen on vaatinut, ja miten moni neropatti on joutunut paiskimaan töitä, että on saatu aikaiseksi niin huippulaatuista viihdettä… Ja siksikö niitä pitäisi ihailla, ihan oikeasti? Siksikö niitä ei saisi arvostella, kun niihin on satsattu niin paljon rahaa, aikaa ja ihmistyövoimaa, ja ne on niin ”huippulaatua”? Voihan kökkö! Samalla logiikalla atomipommikin on ilmeisesti kaiken arvostelun yläpuolella! Ja huippuosaajia käyttävä aseteollisuuskin, varmaan... Jotkut reppanat joutuvat tekemään töitä ja uhraamaan älynlahjansa tuottaakseen viihdettä toisille… Todellakin, miten paljon turhaa työtä ja uhrauksia, jotta saadaan tuotettua huippulaadukasta potaskaa! Kuka käärii voitot? Peliteollisuus ja kaupat. Kuka kerää haitat? Peliriippuvaiset yksilöt, läheiset, ja loppujen lopuksi muukin yhteisö ja yhteiskunta.

Voidaanko esimerkiksi K18- pelien haittoja oikeasti ehkäistä?

Pelikauppojen tulisi sijoittaa K16- ja etenkin K18- pelit siten, etteivät sitä nuoremmat edes näe niitä, ettei iske hinku saada niitä, kun niissä on vielä kiehtovat kansikuvat. Myyjät eivät kuitenkaan voi valvoa sitä, kenen pelattavaksi peli päätyy. Sitä paitsi, vaikka pelaaja olisi yli 18, eihän ikä sinänsä takaa henkistä kypsyyttä, eikä varsinkaan moraalitajun kypsyyttä. Kyse on vähän samasta asiasta kuin aseenkantoluvassa. Raakaan, viattomiin kohdistuvaan väkivaltaan ja rikollisuuteen mieltä valmentava peli on vaarallinen väärissä käsissä. Pelaaminen voi herättää yllykkeitä samantapaiseen toimintaan todellisuudessa, tai madaltaa kynnystä toimia haitallisesti, jos yllykkeitä on jo alkujaankin ollut olemassa. Entäpä jos pelin laillisesti ostanut täysi-ikäinen onkin vaikkapa heikkolahjainen, impulssikontrolliltaan häiriytynyt tai muulla tavoin harkintakyvytön tai kykenemätön erottamaan, mikä on todellisuudessa sallittua, mikä ei? Kuka tätä pystyy valvomaan?

 (Tämä on sitten hivenen sarkastinen näkemys, ellei joku sitä sellaiseksi tunnista...)

Jos kerta näitä eräitä raakoja ja sisällöllisesti huonolla maulla tehtyjä pelejä pitää kerta olla olemassa, olisi syytä yrittää edes vähentää vältettävissä olevia haittoja. Eli ikärajojen noudattamisen lisäksi jonkinlainen ”henkisen kypsyyden arvio” olisi tarpeen, kun mietitään, kuka voi pelata K18- pelejä. Pelien ostaminen ei tietenkään saisi olla mahdollista alaikäiselle, edes netissä. Myös vanhempien älykkyys/ sivistystaso pitäisi nähtävästi tarkistaa, kun kaikki eivät ilmeisesti ymmärrä ikärajoja. Jotkut tosin laiminlyövät muutenkin lastensa hyvinvoinnin, joten ei kai se ihme ole, jos jää pelaaminenkin valvomatta. Tosin tämä johtuu paljolti siitä, että maailma puristaa vanhemmat ahtaalle, joten monet kyllä yrittävät parhaansa, mutteivät vain pysty parempaan… Eli pitäisi tehostaa yleensäkin perheitten hyvinvoinnista huolehtimista. Lisää varoja lapsi- ja perhetyöhön. Ja oikeastaan perhettä perustaessa pitäisi jo tehdä psykopaattitesti, ettei synny lisäongelmia…

Aikuisten pelaajien, joka on (ainakin muka) näitten pelien varsinainen markkinakohderyhmä, olisi syytä suostua moraalinsa testaamiseen ja empatiakyvyn arvioon, sekä testaukseen antisosiaalisuuden varalta, ennen kuin heille voi näitä pelejä ”suositella”. Ihan siis vain yksilökohtaisten ja yhteisöllisten haittojen ehkäisemiseksi. Ja muutaman kuukauden pelaamisen jälkeen olisi tarpeen seurantatestaus, jossa nähtäisiin, onko haittavaikutuksia alkanut kehittyä. Ja seuranta tietysti jatkuisi, jolloin haastateltaisiin myös läheisiä, ja seurattaisiin, alkaako muunlaisia yhteisöllisiä tai yksilöllisiä outoja, ei-toivottuja piirteitä esiintyä…

Yhteiskunnan pitäisi siis tehdä varsin iso taloudellinenkin satsaus, jos haluttaisiin varmistaa, ettei jo nyt levikissä olevista K18-peleistä aiheutuisi minkäänlaista haittaa, tai että ne haitat voitaisiin ajoissa todeta. Puhumattakaan kaikesta muusta haitallisesta viihteestä, olipa se huippulaatuista tai ei; tai pelkästään töllötettävää tai interaktiivista. Ja sellaistahan satsausta ei tietenkään tehdä, kun on muutenkin tiukkaa…

Ja eihän sitä yksinkertaisesti voi kokonaan lakata tuottamasta tällaista viihdettä! Syntyisi ihan liikaa regressiivistä parkua, valitusta ja mellakointia, jos isojen ihmismassojen mielihalujen tyydyttäminen äkkinäisesti katkaistaisiin. Ja miten markkinoidenkin kävisi? Eli annetaan vain ihmisten viihdyttää itseään peleillä ja muilla toistaiseksi laillisilla keinoilla, ettei vain tule enempää yhteiskunnallista valitusta (kun elämä on niin tylsää ilman viihdettä!). Geenimanipuloitua leipää ja huipputasoista, interaktiivista sirkushupia; siinäkö ihmiskansojen tulevaisuus? Katsellaan menoa sormien välistä ja toivotaan parasta, eikä haluta uskoa ”kukkahattutätejä” tai muitakaan varoittelijoita. Saahan sitä viinaa ja tupakkaakin aika vapaasti ostella, ja salaa välittää alaikäisillekin, vaikka haitat tiedetään. Joten, ihan sama?

Onkohan jollakulla vielä kaiken tämän jälkeen aihetta kysyä, ”mitä ihmeen haittaa niistä K18-peleistä on, nehän on niin laadukkaita ja kivoja”?


Itse en suosittelisi varsinkaan kaikkia K18- pelejä kenellekään, en siis aikuisillekaan (paitsi kenties tarkoin valvotusti erityiseen terapeuttiseen tai tutkimustarkoitukseen, lyhytaikaisesti ja hallitusti. Jos kyse olisi vaikka trauman ”siedättämisestä”, joku pelikohtaus saattaisi tällaiseen rajatusti soveltuakin), mutta ihmiset ovat erilaisia, ja luultavasti joku luulee minua kukkahattutädiksi tämän moralisoivan pakinan luettuaan ja sadattelee minulle kuten kaikille muillekin, jotka asettuvat mielihalujen tyydyttämisen esteeksi. En kuitenkaan käytä kukkahattuja, enkä tässä heristele sormeani tuhmille lapsille, vaan puhuttelen niitä, joilla on vastuu asioista. Sormen heristely ei sitä paitsi auta niitten kanssa, jotka huutavat v:tä ja p:tä yms.

Se eräs toinen K18- pelejä arvosteleville usein annettu nimitys, joka liittyy kristilliseen vakaumukseen, sen sijaan liittyy minuun. Olen kristitty, ja se on eettisten mielipiteitteni perusta. Mutta hyviä ja samansuuntaisia eettisiä pyrkimyksiä on varmasti monilla muillakin tahoilla, joissa nähdään empatian olevan ihmiskunnalle keskeinen ja säilyttämisen arvoinen ominaisuus. Totesin jo tämän juttusarjan alussa, että yhteinen vihollinen voisi olla kaikki sellainen vaikutus, joka vähentää ihmisen empatiakykyä.

Kysyn nyt uudelleen, haluammeko elää maailmassa, jossa saa tehdä mitä tahansa toisista piittaamatta, vaikka tappaa tai kiduttaa, kunnes joku tappaa meidät? Vai maailmassa, jossa pyrimme rakentamaan omaa hyvinvointiamme samalla kuin muittenkin hyvinvointia, ja autamme niitä, jotka eivät itse kykene lisäämään hyvinvointiaan?

En halua tuomita ihmisiä, vaikka ilmiöitä kritisoisinkin. Välillä vain ärsyttää liikaa ja tekee mieli haukkua ihmisiä, jotka käyttäytyvät mielestäni itsekkäästi tai ilkeästi, ja siksi tulee oltua ylenkatseellinen ja pilkallinen. Olen siitä nyt tällä hetkellä pahoillani. Itse olen monilla muilla tavoin vajaa ja hölmöyksiin ailahteleva, joten haukkuja saan itsekin itseltäni ajoittain… Mutta toivon kaikille hyvää. Toivon empatian lisääntymistä. Toivon empatiaa vähentävän toiminnan lopettamista.

Kyllä, olen herkkis, nynnerö ja nössö, ja harrastan monen ihmisen mielestä varmaan varsin säälittävän nynnyjä asioita, kuten kirjoittamista. Enkä edes kirjoita mitään kiehtovan väkivaltaista tai pornahtavaa. Hyi, miten kalkkista ja tylsää! Sori vain, mutta inhoan raakuutta ja estotonta nakuilua ja monia sellaisia asioita, joista jotkut varmaan tykkäävät. Tykätköön kukin mistä tykkää, mutta entäs omatunto? Onko reilua aiheuttaa huveillaan haittaa toisille?

Ratkaiseva ero lienee siinä, onko ihminen itsekäs vai myötätuntoinen harrastellessaan asioita, joista on kiinnostunut. Jos tietää tuottavansa harrastuksellaan vakavaa haittaa toisille, myötätuntoinen ihminen yrittää edes minimoida haitat, tai sitten luopuu harrastuksestaan kokonaan. Itsekäs ihminen jatkaa siitä huolimatta, vaikka tietää haitat, ja torjuu omatuntonsa varoitukset ja kieltää syyllisyydentunteensa… No, jossain vaiheessa laki tulee vastaan; lastensuojelulaki, tai laki tahdosta riippumattomaan hoitoon toimittamisesta, tai rikoslaki, tai jokin muu.

En kirjoittanut tätä juttua siksi, että haluaisin vain provosoida, vaan kasvaneesta huolesta. Kävimme erään läheiseni kanssa valaisevaa ajatustenvaihtoa tästä aiheesta. Hän oli hyvin huolissaan ilmiöstä ja valisti minua tässä asiassa, josta en vielä niin paljon tiennyt, koska en omissa harrasteissani siihen ollut elävästi törmännyt. Niinpä uppouduin ilmiöön hetkeksi, ja maailma tuntui jonkin aikaa niin ällöttävältä paikalta, ettei siihen huvittaisi olla missään yhteydessä. Alkoi tuntua turvattomalta, vihaiselta ja kaoottiselta. Mutta ahdistus lähes pakottaa toimimaan jotenkin.

Ärsyttää, joten otan kantaa. Lisääntyneen ”viihteellisen” väkivallan ja esineellistävän seksin takia olen oikeasti huolissani, etenkin lapsista, alaikäisistä ja muuten ”heikommassa asemassa olevista ihmisistä”, joten haluan ymmärtää ilmiötä ja ehkäistä haittoja, jos ne ovat ehkäistävissä. Yrittäkää tekin, jotka ehkä olette uskaltaneet lukea tätä tänne asti, ymmärtää, mistä on kysymys. Ja valitkaa vasta sitten puolenne, kun olette todella ymmärtäneet. Jos alkaa ”melkein” hävettää tai myötähävettää, antakaa häpeän tulla! Se on merkki omatunnon toimimisesta, ja sitä ei kannata paaduttaa.

Mitä epämoraalisiin peleihin ja muuhun epämoraaliseen viihteeseen hurahtaneet nuoret ja vanhemmat ihan oikeasti haluavat? Siis ihan oikeasti, pohjimmiltaan? Haluaisivatko hekin ehkä kipeästi olla turvassa, niin ettei mikään paha heitä oikeasti uhkaisi? Niinhän me kaikki (inhimilliset) ihmiset haluamme. Se on myötätuntoa herättävä totuus. Toivoisin, että olisimme kaikki turvassa. Maailma on monella tapaa tylsä ja ällöttävä ja piinaava ja pelottava paikka.

Pelimaailma on ”turvallinen” niin kauan kuin se on vain peliä, mutta jos se varkain ja huomaamattamme muuttuu mielemme sisällä todellisuudeksi, olemme kaikki kusessa.

PS. Tämän aiheen käsittely on minun osaltani toistaiseksi tässä... Tähän loppuun voin vain todeta, että "hedelmistään puu tunnetaan". Eiköhän niitä mätähedelmiä ala olla näkynyt jo tarpeeksi (niin kodeissa kuin uutisissa), jotta puun laatu olisi jo selvillä? Vai pitääkö sen mätähedelmän pudota ihan suoraan puun vieressä viihtyvän omaan päähän, että tapahtuu jotain oivallusta asiaan?

               

K18-pelit: ”Miksei saisi, kun se on kivaa?” Irrationaalisia puolusteluja ja ymmärtämättömiä perusteluja…

Tämä on jatkoa aiheeseen ”Interaktiivista aikuisviihdettä lapsille – kuka on vastuussa?” (eli edellinen juttu)

On suorastaan tuskallista lukea sellaisten ihmisten, joilla ei ole hajuakaan esimerkiksi ihmismielen toiminnasta psykologisessa mielessä, saati sitten neurobiologisista ilmiöistä (esim. miten raakuuksiin turtuminen tapahtuu aivotasolla), puolusteluja K18- peleihin liittyen. Laki ei kiellä aikuista ihmistä näitten pelien iloista, mutta haittoja kuulemma syntyy perheissä aikuisenkin liiallisesta pelaamisesta, ja yleinen moraalinen piittaamattomuus saattaa olla sivullisten kokemana aika kurjaa… Aikuinen pelaaja on itse vastuussa pelaamisen mahdollisista haitoista, ymmärsipä niitä tai ei. Lasten takia haitat kuitenkin pitäisi ymmärtää, ja lakia tulee noudattaa. Ja jos joku alaikäinen suuttuu siitä, että vanhempi tai pelikaupan myyjä noudattaa ikärajoja, mistä se kertoo? Eikö nykypäivänä ole enää trendikästä vedota jonkun asian laittomuuteen? Eikö se enää tehoa, jos sanoo jonkun asian olevan rikos? Ja piste.

Väkivaltaisia pelejä ihailevat ja kenties niistä riippuvaiset eivät tietenkään pidä siitä, että näitä pelejä arvostellaan. Kun tähän asiaan otetaan julkisesti kantaa, kiivaimmin K18- pelejä nousevat puolustamaan yleensä ne, jotka ovat itse tietynlasten pelien lumoissa ja/tai pelaavat niitä luvatta tai laittomasti, ja haluavat omantunnonrauhan vähättelemällä haittoja. Puolustajissa on varmasti vanhempia, jotka ovat tulleet tarjoilleeksi näitten pelien iloja lapsilleen tai muille alaikäisille, ja yrittävät vähätellä tuottamaansa vahinkoa. On luultavasti ihmisiä, jotka yleensäkin tykkäävät väkivalta- ja seksiviihteestä, ja ovat ehkä täysin sokeita niitten haitoille. On varmaan niitäkin, jotka ymmärtävät haitat, mutta ovat silti koukussa niihin. Ok, ehkä monet kritiikistä kiivastuneet kaipaavatkin omantunnonrauhaa harrasteittensa suhteen, mutta K18- pelejä kiivaasti puolustavien joukossa lienee myös niitä, jotka vain yksinkertaisesti suuttuvat ja turhautuvat siitä, jos joku uhkaa estää heitä harrastamasta heille tärkeää ja mielekästä asiaa. Sekin on ihan ymmärrettävää, jos sellaisesta suuttuu, mutta kritisoijan nimittely ”kukkahattutädiksi” tai joksikin trolliksi (?) ilmaisee useimmiten K18-peliharrastustaan puolustelevan henkisen iän.

Ja tässä on nyt kyse lastensuojelusta ja moraalisesta asiasta, ei vain henkilökohtaisista mieltymyksistä. Laki kieltää alaikäistä ”nauttimasta” K18- viihdettä siinä missä esimerkiksi tupakkaakin. Kumpaakaan ei saisi mainostaa alaikäisille, saati sitten tarjoilla. K18- viihdettä pidetään yksiselitteisesti haitallisena alaikäisille. Muuttuuko se sitten yhtäkkiä haitattomaksi, kun sitä käyttävä ihminen täyttää 18? Vai muuttuuko ihminen yhtäkkiä älyltään ja moraaliltaan niin ylivertaiseksi, että K18- viihteen haitat loppuvat samalla kellonlyömällä, kun 18 vuotta tulee täyteen? Kyse ei todellakaan ole haittojen loppumisesta, sen enempää kuin tupakoinninkaan haitat loppuisivat täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Kyse on vastuusta; vastuun siirtymisestä vanhemmilta nuorelle itselleen. Täysi-ikäinen on itse vastuussa siitä, millä aineilla elimistöään tärvelee. Ja siitä, millaisella materiaalilla aivojaan ja psyykeään tärvelee.

Olenpa törmännyt sellaisiinkin K18- pelien puolustajien näkemyksiin, että miksei peleissä voisi olla pornoa ja raakuuksia, kun niitä on elokuvissa ja TV-ohjelmissakin. Niinpä. Kun kerta ihminen saa periaatteessa tehdä kakkansa vaikka omalle pihalleen, miksei saisi kakkia vaikkapa olohuoneen lattiallekin? Tai sängylle? Tai naapurin pihalle? Kakkiminen kun on niin luonnollinen ja välttämätön tarve meille kaikille… Vaikka perusta väkivaltaiseen toimintaan ja lisääntymisen maksimoivaan seksuaalikäyttäytymiseen olisikin ihmisen biologiassa, niin että ”taipumus” on meissä kaikissa olemassa, me emme ole omatunnottomia matelijoita. Meillä on pikkuisen kehittyneemmät aivot kuin niillä elollisilla, jotka osaavat lähinnä tappaa ja harjoittaa lisääntymisaktia. Mikähän se meissä onkaan inhimillistä? Ymmärrys toiminnan seurauksista, kyky hillitä toimintaansa, ja empatian kokemisen kautta tarve vähentää myös toisten, ei vain itsen kokemaa kärsimystä. Niinpä, meillä kaikilla ihmisillä ei ole yhtä valtaisaa ja hillitöntä tarvetta eläytyä rikollisuuteen, raakuuksiin ja pornoon, vaikka olemmekin elimistöltämme myös biologisia olentoja.

Tällaisen väkivaltaa ihannoivan ja alistavaa seksuaalisuutta henkivän materiaalinen levittäminen siinä mittakaavassa, kun se nykymaailmassa tehdään television, netin ja muitten mainoskanavien kautta, on vähän sama kuin joku ääliö ja vastuuntunnoton taho ripottelisi jotakin vaikkapa ”kökkö”- nimistä ainetta lähes kaikkien ihmisten ruokalautasille, myös lasten, yhtään välittämättä siitä, onko joukossa mahdollisesti vakavasti ”kökölle” allergisia. Ja miettimättä myöskään sitä, tarvitseeko yhdenkään ihmisen elimistö oikeasti sitä ”kökköä” ollenkaan. Tämän itsekkään ja moraalitajultaan vaurioituneen tahon tarkoitus on tehdä rahaa niitten kustannuksella, joita ”kökkö” syystä tai toisesta kiinnostaa alkujaankin, tai jotka ”kökköä” ensimmäisen kerran haistettuaan ja maistettuaan jäävät siihen koukkuun.

Ja lisää esimerkkejä irrationaalisista perusteluista… Erään väkivaltaisia pelejä puolustavan mielestä suuttuminen ja tappaminen on ”luonnollista”, koska sitä on tehty iät ajat, ja eläimetkin sitä tekee. Ehkä joo, aina varmaan on ollut ihmisiä, joilla herää tappamishalu kun joku suututtaa heidät. Mutta sellainen on, kas kummaa, silti lain vastaista, vaikka olisikin ”luonnollista”. Siis on laitonta tappaa ihminen, vaikka suuttuisikin tälle; voiko tämä olla vielä jollekulle epäselvää? Mutta tapetaan niissä peleissä ihan huvikseenkin, eikä pelkästään suuttumuksesta tai itsepuolustukseksi. Onko sellainen huvikseen tappaminen luonnollista ja tervettä? Lieneekö lukijoitten silmiin sattunut uutinen, jossa kerrottiin poliisin epäilevän 8- vuotiaan murhanneen ampumalla 90- vuotiaan lapsenvahtinsa? Juuri ennen ampumista lapsi oli pelannut Grand Theft Auto IV- peliä ja räpeltänyt sitten aseen kanssa vanhuksen kuoliaaksi. Meniköhän eläytyminen vähän liialliseksi? Kuka ottaa vastuun tapahtuneesta?

Joku toinen lapsensa pelaamista puolusteleva oli sitä mieltä, että on parempi, että lapsi pelaa GTA- peliä kuin ryyppää torilla. Ikään kuin olisi väistämätöntä, että lapsi ryyppää torilla, ellei saa pelata GTA- peliä. Kummallisia ovat nämä nykyajan ajanvietevaihtoehdot lapsilla ja nuorilla! Ei taida olla kummempia monilla aikuisillakaan. Joku sanoo, että antaa lasten pelata… ”ovatpahan sitten ainakin kiltisti ja hiljaa…” Niin, onhan niitä sellaisiakin vanhempia, jotka juottaa vauvalle kaljaa, jottei tämä häiritsisi. Aikuisilla kun on aina jotain tärkeämpää tekemistä silloin kun lapsi on läsnä, vai? Ok, monet vanhemmat ovat väsyneitä, ja on tärkeä saada hengähtää. Jos laittaa lapsensa vaikka tunniksi ruudun ääreen saadakseen levätä, se on kohtuullista, kunhan varmistaa, että ohjelma tai peli, jonka kanssa lapsi ajan viettää, on lapselle sopiva ja haitaton.

Suomen johtava lastenpsykiatri Jari Sinkkonen toteaa, että digitaalinen maailma ylikuormittaa lapsia, ja aggressiivisuus lisääntyy tämän ylikuormituksen seurauksena. Ja esimerkiksi GTA- peleissä lapsi voi eläytyä vaikkapa alkoholistin ja psykopaatin sankarirooleihin (jos siis ymmärtämätön vanhempi antaa lapsensa pelata kyseistä K18- peliä). ”Se ei ole tervettä”, toteaa Sinkkonen. No, ei kai sellainen ole tervettä aikuisellekaan?

Itsellä ei kumma kyllä edes kiinnosta pelata mitään sellaisia pelejä, joissa on realistista, julmaa, viattomiin kohdistuvaa väkivaltaa, tai seksiä. Pelasin kyllä K12-ikärajaista legopeliä, ja ymmärrän kokemusperäisesti, että erilaisten palikkarakennelmien hajottaminen oli tietyssä mielentilassa jollain tavalla terapeuttista. Onnekseni kyllästyin siihen pian, eikä siitä ehtinyt herätä tarvetta särkeä oikeita esineitä. Legopelimaailma on jo väriensäkin puolesta niin epärealistinen, ettei se ihan helposti sotkeudu todellisiin mielikuviin. Mutta parin tunnin pelaamisesta tulee tokkurainen ja vähän outo olo. Ja vaikka pelihahmot ovat legopalikkaukkoja, tuntui silti aika kammottavalta ja raa’alta, että eräs pelihahmo paukutti viattoman ohikulkijan katukivetystä vasten rikki. Se oli ihan tarpeeton tapahtuma pelin idean kannalta. Vaikka kyse on palikkaukosta, pelaaja mieltää sen ihmiseksi, koska siinä maailmassa se hahmo oli tavallinen kadulla kulkeva ihminen, eikä mikään robotti tai mutantti. Sekin, että saa rahaa siitä, kun hajottaa paikkoja, on vähän… hm… älytöntä. Jos pelaaja on yksinkertainen (siis paljonkin ikäsuositusta nuorempi) lapsi, pitää aikuisen selittämällä selittää, ettei oikeassa elämässä saa hajottaa puhelinkoppeja ja autoja. Yksinkertaisella lapsella (tai aikuisella) kun saattaa jäädä jonnekin takaraivoon ajatus, että paikkojen hajottaminen on hauskaa ja kannattavaa. Ja uskokaa tai älkää, on olemassa myös vähemmän älyllisiä aikuisia kuin te lukijat olette; siis sellaisia, jotka eläytyvät pelimaailmoihin niin voimakkaasti, että saattavat humala- tai huumepäissään tai muuten psyykkisesti seonneina kuvitella elävänsä pelimaailmaansa todeksi koko ajan…

Miksi pelaaminen on siis vielä haitallisempaa kuin pelkkä töllöttäminen?

Interaktiivisuus ja visuaalisesti hyvin todentuntuinen maailma yhdessä tekevät pelimaailmaan eläytymisestä jopa suggestiivisen helppoa ja voimakasta. Fysiologiset reaktiot, joita eläytyminen tuottaa, ovat suorastaan huumaavia ja koukuttavia.

K18- pelien sisältöjen moraaliset haitat ovat kyllä muuten samanlaisia kuin samansisältöisessä muussa mediassa (yleensäkin väkivaltaviihde, väkivaltainen, esineellistävä seksi tms.), mutta pelaamisen interaktiivisuus tekee sisältöön eläytymisen voimakkaammaksi, joten pelien maailma imee sisälleen tehokkaammin kuin vain elokuva. Interaktiivisuus on jo sinänsä kiehtovaa; on jännittävää hallita tapahtumia ikään kuin olisi kaikkivoipa. Jos joku ei tiedä, mitä interaktiivisuus on, se on sitä, että kun haluat pelihahmon tekevän jotain, se tottelee sinua ikään kuin olisit sinä. Voit vaikuttaa pelin kulkuun aktiivisesti. Ja kun pelissä tapahtuu jotain, sinun on reagoitava tapahtumiin aktiivisesti. Sen sijaan elokuvan sankari tekee vain sen mitä käsikirjoittaja on hänet pistänyt tekemään, etkä voi vaikuttaa hänen seikkailuihinsa. Eläytyminen elokuvan hahmoon voi katketa siinä vaiheessa, kun sankarille tapahtuu jotakin, mitä et toivoisi itsellesi tapahtuvan hänen housuissaan tai hameessaan. Mutta peleissä interaktiivisuus mahdollistaa katkeamattoman eläytymisen. Suggestiivinen vaikutus on siten voimakkaampi; se ei katkea kesken, ellet lopeta pelaamista. Ja saat usein itse valita, milloin lopetat; eli jatkat, jos olet koukussa (ja jos joudut lopettamaan kesken, tulee turhautumisraivari). Elokuva sen sijaan loppuu kun loppuu, ja silloin on pakko havahtua tähän maailmaan, ainakin hetkeksi, kunnes saa ladatuksi pesään uuden viihdeannoksen.

Nykytekniikalla toteutettu grafiikan realistisuus tekee eläytymisestä vielä voimakkaampaa. Käyttäjät kehuvat, että nykypelien kuvan realistisuus on sitä luokkaa, että sekoittuu elokuvaan. Yksityiskohtia myöten. Esimerkiksi välianimaatioissa saattavat esiintyä oikeat ihmisvartalot. Tämäkin tekee nykyajan peleistä vaikuttavampia kuin esim. 20 vuotta sitten tehdyt väkivaltaa sisältävät pelit ovat olleet. Jos joku kehuu pelanneensa ”iät ajat” ilman haittoja, ei hän oikeasti ole voinut pelata vastaavanlaisia pelejä niin kauan, että juuri näitten nykypelien tasoisten pelien haitat olisi vielä täysin selvillä hänen kohdallaan. Ja yksilön itse arvioima ”haitattomuus” on vain subjektiivinen arvio. Kuka tahansa voi mennä väittämään vaikkapa tutkivalle psykologille, että kokee itsensä huippuälykkääksi. Tai skitsofreenikko voi mennä sanomaan psykiatrille, että on ihan tasapainoinen, mutta lääkäri on seonnut. Sairaudentunnottomuus ei ole kovin harvinaista niillä, jotka ovat ihan kunnolla sekaisin, eikä riippuvuuden kieltäminen harvinaista niillä, joiden riippuvuuden kyllä ulkopuoliset huomaavat. Jos kysyttäisiin haitoista läheisiltä, nämä voisivat olla ihan eri mieltä.

Haittoja siis vähätellään mitä erilaisimmilla syillä…

Irrationaaliset, itsekritiikittömien ihmisten suosimat perustelut erilaisten haitallisten asioitten sallimisen puolesta ovat suorastaan rasittavia ja ärsyttäviä. Ei niissä ole mitään järkeä, oikeasti. Ne muistuttavat alkoholistin perusteluja siitä, miksi yhdestä kaljasta tai yhdestä ryyppyillasta ei ole mitään haittaa. Se haitta kun ei ole kirkkaana mielessä etukäteen. Se tulee jälkikäteen, ja sitten sitä ehkä hävetään, tai sitten se torjutaan mielestä vielä silloinkin. Ihmiset eivät suostu ajattelemaan epärakentavan toimintansa haittoja. Syyllisyys on liian kipeä asia kohdata. Mutta jospa kuitenkin yritettäisiin edes hetken aikaa miettiä esimerkiksi ylettömän seksiviihteen haittoja ja yllyttämistä promiskuiteettiin; sukupuolitauteja, heitteille jääviä lapsia, ylikansoitusta, tulevaa nälänhätää. Tai naisen asemaa maailmassa, jossa heille on ”kivaa” tehdä väkivaltaa, kun kerta peleissäkin sellainen on kiehtovaa ja hauskaa… Ja entäs rikollisuuden ihannointi, omatunnotta tappaminen ja varastaminen… Väkivallasta nauttiminen… Eikö ole kuitenkin aika epätervettä, jos sellainen alkaa tuntua mielenmaailmassa ”tavalliselta ja luonnolliselta”? Jos joku tässä kohtaa ajattelee, että tietenkään tämmöinen kehityssuunta ei ole hyvä, miksi se sitten hiljaa hyväksytään, ja sitä levitetään lastenkin omaksuttavaksi?

Kerrataanpa vielä: Kosketukseen reagoiva, yksityiskohdiltaan realistinen kakkakasa olohuoneessa vaikuttaa voimakkaammin kuin stabiilisti paikallaan lösöttävä, reagoimaton kakka, jota huonon pixels per inch -luvun takia tuskin kakaksi tunnistaa. Eli: pelit vaikuttavat voimakkaammin kuin sellainen viihde, jota vain katsellaan, osallistumatta ja vaikuttamatta itse tapahtumiin. Tämän pitäisi olla kyllin selvää maallikollekin. Harmi vain, että osa maallikoista ei ymmärrä väitelauseitten ja johtopäätösten logiikkaa. Sen verran älyä on normilapsellakin, että hän oppii, mistä napista saa pelin päähenkilön tekemään kaikkea hassun kiehtovaa, mutta kuka on vastuussa siitä, mitä lapsen aivoissa tapahtuu pelaamisen aikana ja jälkeen? Kuka antaa lapsen painaa nappia, jonka seurauksena hänen mielessään kuolee viattomia ihmisiä, tai lapsi joutuu vahingossa eläytymään hänelle hämmentävään, jopa ahdistavaan seksuaaliseen tapahtumaan?

Suggestiivisessa tilassa mieli ottaa vastaan vaikutteita… hyvässä ja pahassa

On aika rajoittunutta ajattelua, jos ei ymmärretä voimakkaan, lähes suggestiiviseen tilaan vetävän eläytymisen vaikuttavan ihmisen psyykeen. Jos pelin sisältö on humaani ja rakentava, eläytymisen kautta voi omaksua jotakin hyvää. Ja mitä enemmän pelaa ja eläytyy, sitä voimakkaampi on vaikutus. Käsittääkseni digitaalisista peleistä vain viitisen prosenttia on K18- pelejä. Eikö lapsille siis olisi muka tarjolla muunlaisia pelejä ihan kylliksi? Mutta tarjolla olevista peleistä, joissa on varmasti hauskoja ja hyödyllisiäkin mukana, kumma kyllä innostutaan kiihkeimmin niistä, missä tapetaan ja härskeillään, ja eläydytään pahantekijän seikkailuihin. Vaikuttaneeko tähän se, että sellaiseen materiaaliin on muun viihteen kautta jo ehditty tottua ja turtua, ja kaivataan aina vain lisää ja rankempaa?

Ihminenhän kyllästyy; toiset ihmiset vielä nopeammin kuin toiset. Sama ilmiö näkyy niissä ihmisissä, joiden toleranssi alkoholille kehittyy nopeasti. Heistä tulee ongelmakäyttäjiä. Näin lienee myös raakuuksista nauttimisen suhteen. Terapian vaikutukset aivoissa on jo pystytty todentamaan aivokuvilla. Myös väkivaltaan turtumisen aiheuttamia muutoksia aivoissa on tutkittu. Mitä jos muutos onkin ikävän pysyvä, ja pelien parissa kulutettujen vuosien mittaan menetetään jotakin ihmisyydestämme, kuten empatiakykyä? Entä sitten, jos lapsilla ja nuorilla tietyt, empatiasta vastaavat aivoalueet eivät edes kehity kunnolla, kun he saavat isoja annoksia turruttavaa ”viihdettä” aivoilleen kaiken muunkin aivoja syövyttävän informaatiotulvan lisäksi?

Jos viihteen suhteen ollaan tilanteessa, että kuluttajat haluavat aina vain rajumpaa ja kiihdyttävämpää, missä raja tulee vastaan? Vai siirtyykö itsensä kiihdyttämisentarve ennen pitkää todelliseen maailmaan, kun pelien todellisuus alkaa tuntuu liian ”epäaistilliselta”? Valitettavasti joillekin yksilöille saattaa olla jo käynyt näin. Toivottavasti muut älyävät tehdä täyskäännöksen ajoissa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen suosittelee peleistä paastoamista lapsille ja nuorille, jotka pelaavat liikaa. Paastoaminen voisi olla tarpeen aikuisillekin, ja muunkin viihteen suhteen. Kummasti alkaa vaatimatonkin ruoka maistua hyvältä, jos on jonkin aikaa syömättä mitään.

Ihminen ei reagoi todellisuuteen, vaan omaan tulkintaansa siitä

Sisällöllisiä haittoja vähätellään vetoamalla siihen, että raa’at tai pornahtavat kuvat ovat ”vain pikseleitä”, tai sisältävät ”vain digitaalisia hahmoja”. Vähättelijät eivät ymmärrä ihmismielen toimintaa. Ihminen ei reagoi kuvaan, vaan omaan tulkintaansa kuvasta, ja siitä herääviin sisäisiin mielikuviin. Esim. pelkkä tikku-ukkohahmo väkivaltaa ilmaisevassa asennossa voi herättää hyvin elävän sisäisen mielikuvan, joka vaikuttaa siihen, mitä katsojan mieleen nousee, ja millaisia toimintayllykkeitä hänessä herää. Pelkkä pystyyn nostettu keskisormikin herättää kaikenlaisia mielikuvia, siksi kai siihen reagoidaan varsin voimakkaasti… Niin että se ei ole mikään puolustus, että kyse on ”vain kuvista”. Jos ne raa’at kuvakohtaukset eivät enää herätä minkäänlaista inhoa tai ahdistusta, on syytä epäillä, heräisikö kyseisessä katselijassa kovin voimakasta ahdistusta raakoja uutiskuviakaan katsellessa. Valitettavasti ihminen turtuu väkivaltaan, siinä missä yliseksuaaliseenkin materiaaliin.

Tapetaanhan sitä leikisti örkkejäkin… miksei siis ihmisiä?     

Viattomiin ihmishahmoihin kohdistuva väkivalta, ja yleensäkin erityisen raaka väkivalta tai kiduttaminen on tietysti myös eri asia kuin se, että tapetaan toisia kuten sodassa, tai että tuhotaan örkkejä, robotteja tai yleensäkin ei-inhimillisiä hahmoja. Samastuminen mielikuvaan ihmisen tappamisesta on siis selkeästi eri asia kuin eläytyminen robotin tappamiseen. Samalla tavoin kuin urheilusuorituksiin voidaan valmistautua mielikuvien avulla, eräänlaista henkistä valmentautumista on sekin, että eläydytään tekemään mielikuvissa asioita, joita ei oikeasti (ainakaan vielä) ole tehnyt. Voiko siis ihmishahmojen tappaminen mielikuvissa valmentaa (tahattomastikin?) siihen, että voi joskus kylmäverisesti tappaa oikeankin ihmisen? Huoli ei ole ihan hatusta vedetty. Ja vaikkei tällainen riski koskisikaan kuin vain murto-osaa väkivaltapelien kuluttajista, yksikin viattomien tappamiseen ”valmentautunut” yksilö on yhteisön kannalta liikaa.

Saahan sitä oikeastikin intiimielämää viettää… Mutta ei lasten nähden, eikä saisi raiskatakaan!

Yleisökeskusteluissa on esim. todettu, että esitetty väkivalta, johon voimakkaasti eläydytään, on haitallisempaa kuin pornahtavatkaan seksikohtaukset. Mutta jos kuvattu seksi on alistavaa, tai väkivaltaista ja esineellistävää, eihän sekään haitatonta ole. Jos kohteena, alistetussa asemassa on useimmiten nainen, asettaahan se naisen inhottavaan rooliin, joka voi sitten puolittain huomaamatta todentua tosielämässäkin. Seksin ilmaantuminen peleihin mielletään ”normaaliksi” ilmiöksi, ”kun sitä on elokuvissa ja tv-sarjoissakin”. Kun jokin ilmiö yleistyy, tuleeko siitä automaattisesti normaalia? Ja onko tällainen normaali aina rakentavaa? No kun juodaan sielläkin, miksei meilläkin. Ja kun kerta aikuisetkin juo, miksei nuoretkin, kun se on jo niin yleistä. Ja kun kerta isovelikin pelaa niin paljon, mikset pikkuvelikin voisi pelata kuusi tuntia, kun kaikkihan pelaa. Ja kun kerta rikollisuus on yleistynyt, sehän on ihan normaalia, miksei siis voisi itsekin tehdä jotain laitonta… Ja jos kerta on sallittua esittää pelissä esimerkiksi ilotytön tappaminen (=rikos), joku pelintekijähän voi ajatella, että on yhtä lailla sallittua lisätä peliin pedofiilinen kohtaus (=rikos). No, kaipa niitä on jo elokuvissakin, eikä sitäkään pidetä tällaiseen toimintaan yllyttämisenä, joten… miksei siis peleissäkin saisi? (En tiedä, onko sellaisia kohtauksia olemassa, kun en ole tässäkään asiassa riittävän ”sivistynyt” nykykulttuurisesti…) Tässä vaiheessa paatuneet kanssaeläjät kenties säälittelevät minua, kun en tiedä mitä kaikkea muuta iljettävää maailmassa on. No, minua säälittää enemmän se, jos on jo niin paatunut, ettei reagoi iljettävyyksiin. Säälittää, että ihmisten pitää tietää niin paljon pahaa. Säälittää, että lasten pitää nähdä ja syödä niin paljon sitä ”kökköä”.

Muutama sana GTA – pelisarjasta…

Jossain suomalaisessa GTA:n jonotusmyynnissä tarjoiltiin nettijutun mukaan ”GTA- henkistä” rappia ja tanssityttöjä… Erityisesti miespuolisten massahysteriaa? Jos joku ei tiedä kyseisestä pelistä mitään, tässä muutama kuvaileva lause:

Sankari, jonka seikkailuun eläydytään, on rikollinen.
Hän voi tehdä mitä vain pelkäämättä henkensä puolesta, koska vaikka hän kuolisi, hän herää aina henkiin
Hän voi vaikkapa ”rietastella” strippareitten tai ilotyttöjen kanssa, juoda viinaa ja polttaa kannabista
Hän voi hakata ja tappaa ostamansa ilotytön
Hän voi käyttää pesäpallomailaa tai moottorisahaa ihmisten telomiseen, ja ”veri vain roiskuu”, ja ajella varastamillaan autoilla viattomien ihmisten päälle
Rikoksia tekemällä sankarimme kohoaa alamaailman eliitissä ylöspäin.

Joku kirjoittaja hehkuttaa varsin kaunopuheisesti: ”GTA on lähes arvostelun ulkopuolella. Se on instituutio, jonka kasvatteja me nykypelaajat olemme. Se on uskonto ja raaka todellisuus samassa paketissa…” … ”GTA on toiveet täyttävä aikuisten seikkailupuisto.” ”…riiston musikaali, josta melkein häpeää nauttivansa.” Joo, miksi vain ”melkein” häpeää? Hävettääkö joillakin ihmisiä myöntää tuntevansa häpeää moraalittomuudesta nauttimisesta?

Useimmilla ihmisillä varmasti hävettäisi tunnustaa se että nauttii ihmisten tappamisesta ja esineellistävästä pornosta. Kirjoitus tuo selkeästi esille, miten ”helvetillinen” GTA- pelimaailma on. Ihannoiden sitä. No… miksi sellaisista asioista nauttisi keinotodellisuudessa, jos niistä ei jollain alitajuisella tasolla saattaisi nauttia todellisuudessakin? Ainakin toisin päin yhteys on olemassa. Siis, ihmiset, jotka tekevät raakuuksia todellisessa elämässä, nauttivat niistä myös keinotodellisuudessa. Ja toisaalta, ihminen, joka kavahtaa raakuutta mielikuvamaailmassa, kavahtaa sitä myös todellisuudessa.
Mutta miksi ylipäätään on tarjolla viihdettä, joka on niin haitallista, että se on lailla kielletty alle 18-vuotiailta? Jatkan vielä tästä aiheesta… ELI EI TÄMÄ VALITETTAVASTI VIELÄ TÄHÄNKÄÄN LOPU...