ADHD ja rojulaatikkomieleni

Tämä tilitys nousee tunteesta, että rojulaatikkomieleni kaipaisi ilmeisesti ajoittain lisälokeroita. Myönnän sen, että joskus on hyvä laittaa todennäköisesti tarpeellisimmat asiat ja esineet tiettyyn paikkaan; siis ikään kuin lokeroon. Mutta kaikkea en suostu lokeroimaan ja lajittelemaan. En periaatteesta, enkä myöskään siksi, etten mitenkään jaksaisi. Tai en osaa päättää, pitäisikö joku asia tai esine lajitella käyttötarkoituksensa, värinsä, muotonsa, materiaalinsa vai herättämänsä tunteen perusteella. Milloin mitenkin. Joskus on hyvä työntää kaikki samanlainen materiaali samaan säkkiin. Joskus on parempi kasata kassiin vain juuri ne tietyt asiat, joita tarvitsee. Mutta periaatteessa koskaan ei voi etukäteen tietää kaikkea; esimerkiksi sitä, jos vaikka tarvitsisikin retkellä syystä tai toisesta rautalankaa. Keskivertoihminen kuitenkin kai yleensä kaipaa ruokaa, jos aikoo olla useamman tunnin maastossa. Eväisiin keskittyessäni unohdin kuitenkin kyypakkauksen ja punkkipihdit. Polkaisin melkein kyyn päälle, ja läheisen käsivarrella käveli punkki. Pitäisi siis kehittää päähänsä ”retkellelähtölokerikko”. Ylimmäisenä olisivat ne ensiapujutut. Sitten eväät. Sitten vasta ne kaikki muut, mitä ehkä saattaa tarvita, vuodenajasta ja muista olosuhteista riippuen, ja tietysti riippuen retken tarkoituksesta…

Siitä on kulunut kaksi vuotta kun aloitin tämän bloggaamisen. Edelleenkin on niin, että tuttavapiiristäni vain muutama ihminen tietää minun pitävän tätä blogia. Ja edelleen painiskelen melkein ihan samojen asioitten kanssa työssä ja omassa elämässäni. Olen yliempaattinen, ylivastuullinen, yliherkkä ja ylisyyllistyvä. Joskus olen ylimalkainen, mutta joskus ylitarkka. Hetkittäin yliampuva. Ja ylimielinen. No, en ylipainoinen. Mutta yliaktiivinen kyllä olen, niin että päässäni surisee ja liihottelee ja pyörii mielikuvia ja pulinaa, ellen sitten hösellä jotakin fyysistä. Minulla on sellainen keskushermosto, jonka kanssa on keskimääräistä haasteellisempaa elää normien mukaista elämää. Monet asiat ovat minulle hankalampia kuin perusihmiselle; kuten aikaiseksi saaminen, järjestyksen ylläpito, ja yhteen asiaan keskittyminen. Olen vätystelijä ja jahkailija, kun on kyse epämukavista, epämääräisistä, ulkoapäin sanelluista tehtävistä. Mutta jos on kyse inspiroivista, välittömästi toteutettavista asioista, saatan olla hyvin äkkinäinen. Onhan minulla pitkän tähtäimen tavoitteita, mutta niissä eteneminen voi olla hidasta, mutkittelevaa, tai sykähtelevää. Olen hajamielinen, enkä aina tajua itsestäänselvyyksiä. Unohtelen asioita, sekoilen sanoissani, puhun läpiä päähäni, hyppelehdin asioista toisiin, enkä aina jaksa kuunnella, mitä toisilla olisi asiaa. Töissä satsaan kyllä siihen, että keskityn ja kuuntelen. Raapustan ruutupaperille pientä tuherrusta, josta tuskin saan itsekään selvää jälkikäteen, ihan vain jotta käsilläni olisi jotain tekemistä, niin että vireystilani pysyisi riittävän korkealla, jotta jaksaisin kuunnella ihmistä 45 – 75 minuuttia yhtä soittoa. Mutta se keskittyneenä pysyminen on minulle hankalampaa kuin keskivertohermoiselle. Tekisi mieli välillä vääntelehtiä tuolissaan tai heilutella jalkaansa tai alkaa värkätä jotain vaatteensa osaa ja vihellellä.

En muista ulkoa yksityiskohtaista tietoa, tai sitten sekoittelen nippelitiedonmuruja keskenään. Jos tavallisella ihmisellä tieto jäsentyy päähän kuin loogisesti järjestyksessä olevaan lokerikkoon, minun muistiverkkoni lienee jokin sekava, yksityiskohtia täynnä oleva taulu; mahdollisesti jopa vielä itsestään muuttuva taulu. Asiat paikantuvat toisiaan muistuttavien asioitten viereen ja lomaan. En saa niitä pysymään missään lokeroissa. Päässäni on läjäpäin rojulaatikoita, jonne viskelen asioita vähän niin kuin tavaroita oikeisiin laatikoihin. Tuolla on jotain sinne päin, sen tapaisia asioita joita tarvitsen joskus, ehkä, ja tuolla on niitä, joita käytän usein, ja tuolla nurkassa niitä, mitä on pakko säilyttää, vaikken haluaisi… ja sitten on sekalaisia juttuja, joita löytyy lattialta siivouksen yhteydessä, mutten viitsi heittää niitä roskiin, jos niitä vaikka tarvitseekin johonkin kummalliseen tarkoitukseen joskus.

Seurausta epäsystemaattisuudestani on se, etten yleensä löydä tarvitsemiani asioita heti. Toisinaan se on turhauttavaa ja ärsyttävää. Muistan vaikkapa laittaneeni jonkun tietyn vempeleen kiinnitysruuvin jonnekin talteen. Mahdollisia tallennuspaikkoja on puolenkymmentä. Katson ne kaikki. Samalla löydän monia muita mielenkiintoisia tavaroita, joita luulin hukanneeni. Mutta loppujen lopuksi olisi kovin tylsää penkoa vain ruuvilaatikkoa ja löytää melkein heti se tietty kiinnitysruuvi. Jäisi monta muuta rompetta löytämättä. Ja yleensä rojulaatikkoja penkoessa keksii uutta käyttöä jollekin talteen laittamalleen koukulle tai rautalanganpätkälle tai vieterille tai jätskitikuille.

Asiat ovat päässäni kuin rojulaatikossa sillä seurauksella, että ne sekoittuvat toisiin asiakokonaisuuksiin, jos niissä on minun mielestäni jotakin yhteisiä piirteitä. Niinpä saatan huomata uusia yhdistäviä tekijöitä esimerkiksi erilaisten teorioitten väliltä. Saatan innostua kokeilemaan, sopisiko se ja se asia itse asiassa johonkin toiseen asiayhteyteen. Voi olla, että keksin jotakin uutta. Jos asiat ovat visusti omissa lokeroissaan tallessa, ne eivät pääse sekoittumaan keskenään. Eikä niistä synny muuta kuin samaa vanhaa jaaritusta, jonka joku parempimuistinen osaa jo ulkoa. Ei sillä, etteikö järjestelmällisyys olisi erittäin hyödyllistä, jopa välttämätöntä monissakin tilanteissa. Tarkoitukseni ei ole laittaa järjestelmällisyyttä ja sekavuutta ”paremmuusjärjestykseen”. Kummallakin on paikkansa. Yritän lähinnä lohdutella itseäni (ja kenties muita, jotka kärsivät epäjärjestelmällisyydestä) sillä, että sekasotkustakin voi joskus olla jotain hyötyä.

Kun selitin kerran yhdelle opiskelijalle jotakin omaa ajatustani liittyen psykologian alaan, hän halusi ehdottomasti tietää, kuuluuko ajatteluni siihen, siihen vai siihen ajattelusuuntaan. Sanoin, etten oikeastaan tiennyt. Hän ehdotteli sinnikkäästi muita ajattelusuuntia. Sanoin, etten tiedä, mitä yleistä ajattelusuuntaa oma ajatteluni edustaa. En edes muista ulkoa ajattelusuuntien nimityksiä ja keskeisiä periaatteita. En ole ”oppinut” omaa ajatteluani lukemalla sitä jostain tietystä oppikirjasta. Se on muotoutunut lukemalla monenlaisia eri jaarituksia, kuuntelemalla ihmisiä, pohtimalla omaa elämää ja niin edelleen. Tämä opiskelijaihminen tuntui olevan melkein närkästynyt siitä, ettei saanut lokeroitua ajatteluani mihinkään kirjoista oppimaansa suuntaukseen. Se oli varmaankin vähän ahdistavaa. Oudot asiat saattavat olla pelottavia, ja silloin herää tarve yhdistää ne johonkin tuttuun, tai panna ne ”laatikkoon” myöhempää tarkastelua varten. Mietin silloin, millaisten asioitten kanssa itselläni on tarve soveltaa lokerointia. Vai onko minulla edes useampaa lokeroa. Ehkä työnnän kaikki uudet asiat ensivaiheessa sinne isoon ”rojulaatikkoon” ja pengon niitä sitten sieltä, kun tulee vastaan jotakin niistä muistuttavaa.

On päiviä, jolloin toivon, että aivoni antaisivat minun tehdä järjestelmällisemmin ja tehokkaammin asioita, joitten tekeminen olisi olettaakseni hyödyllistä. Ja että olisin jaksanut lajitella edes jotain tarve-esineitä vähän selkeämmin, ettei tarvitsisi hermostua siitä mahdollisuudesta, etten löydäkään sitä mitä olen etsimässä. Mutta toisaalta en haluaisi muuttaa aivojani toisenlaisiksi. On nimittäin hetkiä, jolloin ajatus toimii kuin itsestään, ja homma sujuu kenties jopa tehokkaammin kuin keskimääräisemmällä ihmisellä. En tiedä onko tekemiseni tosin välttämättä aina niin yleishyödyllistä. Mutta jotain tuotan. Ainakin viihdytän itseäni ilman ulkoista viihdettä. Mielikuvitus on halpa viihdevärkki. Tosin se tuottaa usein omin päin myös kauhuviihdettä ja turhan paljon traagista tarinaa, joita ei huvittaisi seurata. No, silti. Tämä on se kokoonpano jonka olen syntymälahjana saanut, ja josta haluan olla kiitollinen, vaikken aina muistaisikaan kiittää.

Kaikkihan me olemme niin kuin on tarkoitus, sisäisesti, syvimmältä olemukseltamme. Olimmepa tehokkaita ja järjestelmällisiä muistilokerikkoja, joissa on siististi kirjoitetut, selkeät lappuset kussakin, tai sitten isoja rojulaatikoita, joitten kyljessä lukee ”sekalaista”.


PS. Olen kirjoittanut romaanin mittaisen tarinan ADHD- tyypistä, jossa on, kumma kyllä, jotain samoja piirteitä kuin itsessäni. Mutta se tyyppi on silti kuvitteellinen hahmo, vaikka tietysti olen käyttänyt omaa teoreettista asiantuntemustani ja kokemusasiantuntemustani hahmon luomiseen. Siis sitä kaikkea sekalaista mieleni rojulaatikoista löytyvää materiaalia, josta on syntynyt jotain uudenlaista. Tarkoitus on julkaista romaani e-kirjana mahdollisimman pian. Odotan julkaisua kärsimättömästi, syystä tai toisesta. Julkaisusuunnitelma auttaa minua tekemään asioita ”valmiiksi” (tosin oikeasti tulos on edelleen keskeneräinen, mutta olen vain sopivasti kyllästynyt siihen ja haluan päästä siitä eroon). Ja asioitten saaminen pois käsistä auttaa uskomaan, että saan sentään jotain joskus aikaiseksi. Ja se taas ehkäisee niitä masentavia ajatuskulkuja, jotka väittävät, etten muka saa mitään aikaiseksi, koskaan, tai ainakaan mitään rakentavaa. Aina on helpompi rikkoa kuin rakentaa. Mutta jos osaset ovat kuin legopalikoita, saattaa särjetystä rakennelmasta saadakin vielä jotain ihan uudenlaista kasattua. Ja tajusin äsken hämärästi, että kaaoksessa on lukemattomia vaihtoehtoja. Jäykkä rakenne sen sijaan kahlitsee. Niin että jos haluaa olla vapaa, on uskallettava hypätä sinne kaaoksen sekaan avoimin mielin. Ehkä jonain päivänä se, mikä on tarpeen tässä kaikessa surinassa, jäsentyy ja kirkastuu. Yritän luottaa siihen.

"ADHD- tyypin tarina" on nyt ilmestynyt e-kirjana, tutustu tästä.