Kirjoittaminen on terapeuttista, lukeminen kehittävää, ja toisinkin päin…

Olen viime aikoina lukenut jonkin verran terapeuttisesta kirjoittamisesta ja kirjallisuusterapiasta. Aihepiiri on luonnollisesti itseäni kiinnostava, koska kirjoitan itse varsin paljon, ja varmasti myös itsehoidollisesti, ja olen lukenutkin paljon. Ja kirjoittamisen terapeuttinen hyödyllisyys kiinnostaa tietysti myös siksi, että teen terapeuttista asiakastyötä. Olen aivan varma siitä, että kirjoittaminen voi olla monella tavalla terapeuttista ja itsetutkiskelua tehostavaa, ja samoin siitä, että sopivanlaisen kirjallisuuden lukeminen voi toimia terapeuttisesti, ja mm. kehittää ns. mielen teoriaa.

Kannattaa siis kirjoittaa! Listoja, päiväkirjaa, runoja, yksittäisiä sanoja, tajunnanvirtaa, tarinoita, kirjeitä, melkeinpä mitä vain! Ja toisaalta, mitä tahansa ei kannata, eikä saa, kirjoittaa kenen tahansa luettavaksi, ettei aiheuta toisille ja itselleen vahinkoa! Somessakin harrastetaan paljon ”itseä ilmaisevaa” kirjoittamista, mutta somen lukeminen ei välttämättä ole lainkaan terapeuttista. Vihapuhe ja huomiohakuiset itsepaljastukset eivät ole sellaista ”terapeuttista kirjoittamista”, jollaista suosittelisin! Mutta itselleen voi ja saa kirjoittaa, eikä kirjoituksia tarvitse säilyttää tai näyttää kenellekään. Toivoisin kuitenkin, että kukin kirjoittaja pitäisi mielessään myönteisen tavoitteen. Kaikki kirjoittaminen ei ole rakentavaa. Ihminen voi kirjoittaa itselleen sairaan ja kurjan maailman, ja luoda toisillekin pahaa mieltä näillä luomuksillaan. Moni kirjoitelma sopii ehkä ahdistuksen ilmaisemiseen, muttei välttämättä toisten, lukemisesta lohtua etsivien luettavaksi!

Lueskelen parhaillaan Juhani Ihanuksen toimittamaa, Duodecimin julkaisemaa teosta ”Sanat että hoitaisimme”. Itseäni tosin häiritsee joittenkin kirjoittajien käyttämä sanasto: aivan liikaa sivistyssanoja! Liian ”hienot” sanat vaikeuttavat lauseitten ymmärtämistä, mikä taas vaikeuttaa asiasisällön hahmottamista. Kirjoittajat toivottavasti ymmärtävät itse, mitä heidän käyttämänsä sanat tarkoittavat… No, ymmärrän sen minkä ymmärrän, enkä ajatellutkaan tehdä tieteellistä referaattia kyseisestä teoksesta. Lähinnä olen pohdiskellut kirjoittamisen ja lukemisen hyötyjä itsetutkiskelussa, ikävien asioitten käsittelyssä ja vaikkapa kommunikoinnissa.

Itse kirjoitan paljon erilaisuuden kokemuksesta. Se on läsnä varmasti kaikissa kirjoittamissani romaaneissa (ja näissä blogiteksteissänikin, enemmän tai vähemmän). Usein romaanieni kertojakin on jollain tapaa erilainen kuin muut, poikkeava ainakin valtaväestön mielestä, tai ainakin häntä saatettaisiin pitää poikkeavana, jos hän paljastaisi, millainen oikeasti on. Mutta eikö ihminen sitten saisi olla erilainen kuin muut? Poikkeavuus voidaan kokea myönteisenä tai kielteisenä. Ihminen voi itse kärsiä poikkeavuudestaan, tai sitten toiset syrjivät sen vuoksi, vaikka ihminen itse kokisi erilaisuutensa myönteisenä. Harvoin poikkeavuus jättää täysin kylmäksi.

Se, miksi itse kirjoitan niin paljon erilaisuudesta, pohjautuu paljonkin omaan kokemukseeni ”muukalaisuudesta” täällä pallolla. Esimerkiksi jo pelkästään introversionikin aikaansaa sen, että kuulun vähemmistöön. Se ei tosin ole vielä mitään marginaalivähemmistöä, mutta kuitenkin; meitä introvertteja on vähemmän kuin ekstroverttejä. Luultavasti olen myös erityisherkkä, jollaiset ovat myöskin vähemmistönä ”tavanomaisesti herkkien” ja ”ei kovinkaan herkkien” maailmassa. Lisäksi se, että täytän aikuisiän ADHD-kriteerit (ja olen silti introvertti!), laittaa minut vielä pienempään vähemmistöön. Kun tähän lisää vielä todennäköiset Asperger-piirteet ja lukihäiriömäisen vasen-oikea-sekaannustaipumuksen (ja muut mahdolliset kummallisuudet), alan olla aika poikkeava ihminen. No, neuropoikkeavuus tekee joistain asioista minulle vaikeampia kuin muille, mutta toisaalta jotkin asiat ovat minulle helpompia kuin normatiiviselle ja neurotyypilliselle ihmiselle. Ja olen tottunut esittämään riittävän normaalia etten haittaisi kohtuuttomasti muita ihmisiä, siis, ihmisten ilmoilla ollessani (ainakin toivoakseni).

Eri ympäristöissä erilaisuutta ja poikkeavuutta saatetaan kuitenkin mitata ja arvioida, jopa arvostella, kuten vaikkapa koulumaailmassa tehdään. Ja työelämässä ja missä tahansa, missä on kilpailua ja mittaamista, poikkeavuuksista tulee "paremmuutta" tai "huonommuutta". Huonommuus ja paremmuus kytkeytyvät erilaisuuteen, koska ihmisillä on taipumus arvottaa toistensa ja itsensä ominaisuuksia. Poikkeavuudet huomataan ja arvioidaan. Eli, jos et halua tulla arvioiduksi, ole samanlainen kuin muut! Katoa rauhassa massaan, ettei vain kukaan tulkitse sinun olevan ainakaan "huonompi", tai yrittävän olla ”parempi” kuin muut…

Olen muokkaamassa muutama vuosi sitten kirjoittamaani romaanikäsikirjoitusta julkaisukelpoiseksi samaan aikaan kun työstän "Ohdakemaa"- sarjaa eteenpäin. Nuortenromaaniksi kaavailemani tarina kertoo lukioikäisistä nuorista, ja sen pääteemana on poikkeavuus. Päähenkilö, eli kertoja, on omalla tavallaan erilainen ja vajaa, ja kipuilee omassa vajavuudessaan. Ihminen, johon hän tykästyy, on myös erilainen; mutta kertojan mielestä "paremmalla tavalla" kuin hän itse. Mutta ympäristö kohtelee silti paremmin ja asiallisemmin häntä kuin tuota toista kaveria. Erilaisuuttakin on erilaista, ja tietynlainen erilaisuus on sosiaalisesti suvaittavampaa kuin toisenlainen erilaisuus, vaikka se olisikin yksilön toimintakyvyn kannalta haastavampaa.

Tässä työn alla olevassa romaanissani käsittelen yksilön ja yhteisön suhdetta, ja yhteiskunnan vaikutusta yksilön kokemukseen itsestään ja omasta arvostaan. Romaani tulee olemaan ainakin rivien välissä kantaaottava ja ehkä tunnereaktioitakin herättävä. Tarinassa esiintyy jonkin verran henkistä väkivaltaa (kiusaamista) ja henkistä pahoinvointia, joten ihan pumpulissa kasvaneille varhaisteineille en sitä suosittelisi iltalukemiseksi! En vielä julkista romaanintekeleen nimeä, mutta nimi tulee kyllä kertomaan ytimekkäästi tarinan sisällöstä ja teemoista. (Julkaisin toisen päähenkilön, Iljan, "kirjoitelmanpätkän", edellisessä tekstissäni.)  Ja tyylilajihan on ”luuserigenreäni”, joka ei ole sanasta sanaan ihan vakavaa, mutta vakavasti otettavaa kuitenkin.

Dostojevskia on sanottu ”psykologisen kirjallisuuden mestariksi”, vaikka hän onkin kirjoittanut aikakaudella, jolloin ”psykologiaa” ei vielä ollut omana tieteenalanaan olemassakaan. Tunnistan kyllä Dostojevskin ”mestarillisuuden” psykologisten ilmiöitten kuvaajana, mutta kirjallisuusterapian näkökulmasta minua vähän vaivaa se, että esimerkiksi ”Idiootin” loppu on varsin surullinen ja kurja, useimpien tarinan henkilöitten kannalta. Lieneekö Dostojevskin oma masentuneisuus heijastunut tarpeena kirjoittaa kurjia loppuratkaisuja? Siinä mielessä kaikki psykologisesti syvälliset tarinat eivät välttämättä ole terapeuttisia. Jos lukija jää kirjan lopetettuaan surkeaan mielentilaan, kuka hänet nostaa siitä ylös ja auttaa katsomaan omaa elämää eteenpäin toiveikkain silmin? Itse en halua jättää lukijaa toivottomaan tilaan; se tuntuisi suorastaan epäeettiseltä. Haluan mieluummin välittää lukijalle tunteen, että ahdistavista ajoista, pelokkaista mielensisällöistä ja surullisista kokemuksista huolimatta kaikki voi olla lopulta hyväksyttävissä, OK, ja jopa vähän onnellistakin…

PS: Lue myös: "Terapeuttista luettavaa fantasian muodossa" ja
 "Maailma tarvitsee onnellisia loppuja!"

Erään erityisen erilaisen luuserin unelma

Julkaisen näytteeksi oheisen tekstinpätkän nuortenromaanistani, jonka työstän jossain vaiheessa julkaisukuntoon. Teksti on osa tarinan toisen päähenkilön, lukiossa opiskelevan Iljan, äidinkielen ainekirjoitusta. Ja jos en nyt sattuisi koko kirjaa julkaisemaankaan, onpahan ainakin oheinen teksti nähnyt päivänvalon. Aineen loppupuoli tosin jää kesken tässä yhteydessä (etten paljasta liikaa tarinan juonesta), mutta herättäköön se ajatuksia näin valtakunnallisen mielenterveysviikon kunniaksi...

”Ihminen on olento, joka kuolisi jo alkutaipaleelleen ilman rakkautta. Vastasyntynyt on täysin riippuvainen ulkopuolisesta hoivasta. Jos kukaan ei välitä hoitaa vastasyntynyttä, se kuolee. Ellei kukaan sääli avutonta ihmistä, hän jää heitteille ja nääntyy. Ihmisen suurin pelko on jäädä yksin, vailla välittämistä. Ihminen tarvitsee toisia elollisia. Niin kauan kun ihminen pystyy näennäisesti huolehtimaan itse itsestään, tämä pelko pysyy kurissa. Mutta jos elämä tekee sinusta jollain tavalla apua tarvitsevan, pelko herää. Entä jos kukaan ei välitäkään minusta? Kuka huolehtii, jos muutun itse avuttomaksi? Kuka välittää niin paljon, että haluaa huolehtia? Me olemme isoja vauvoja. Me olemme joka päivä vastasyntyneitä, jotka nääntyvät ja kuolevat ilman rakkautta, ja jotka huutavat kuolemanpelkoaan ja sisäistä tyhjyyttään, kunnes joku koskettaa lohduttavasti, katsoo silmiin ja näkee muutakin kuin kuoren.

Se, mikä meissä on ainutkertaista ja täydellistä, on kuin helmi. Kukaan ei voi asettaa sellaisia helmiä kauneusjärjestykseen. Kukaan ei voi laittaa niitä tärkeysjärjestykseen. Helminä me olemme samanarvoisia; kaikki ovat yhtä täydellisiä. Mutta koska maailmassa elää armottomuutta ja itsekkyyttä, rakkaudettomuutta ja myötätunnottomuutta, ahneutta ja vallanhalua, ihmisyhteisöön syntyessämme meissä aletaan nähdä virheitä ja vikoja. Kun emme täytä jonkun tarpeita, meistä tulee huonoja. Kun emme pysty samaan kuin joku toinen, meistä tulee epäonnistujia. Kun häiritsemme, meistä tulee inhottavia. Kun tarvitsemme, meistä tulee hankalia ja rasittavia. Kaikki meidän normaalissa käytöksessämme voidaan tulkita negatiivisesti. Siksi ympäristö usein viestii, että meissä on jotakin vikaa, vaikka oikeasti olemme täydellisiä. Alamme sisäistää tämän ympäristön viestin. Se on kuin kuonakerros, joka peittää sisälleen helmen.

Jossain vaiheessa joudumme näkemään itsemme kuonamöykkynä, ja meille tulee tarve peittää tuo häpeällinen kerros jollakin kiiluvalla ja hienolla, jottei meitä hylättäisi. Olemmehan edelleen riippuvaisia rakkaudesta ja välittämisestä. Kuvittelemme kuitenkin, että meidän on ansaittava rakkaus ja välittäminen olemalla jotakin sellaista, mitä tämä kieroutunut maailma odottaa. Erehdymme tavoittelemaan koko maailman rakkautta. Kiillotamme itseämme ja kasvatamme panssariamme, jottei vain kuonamöykky näkyisi. Ja koko ajan kasvamme entistä kauemmas alkuperäisestä itsestämme. Vieraannumme siitä, mitä olimme alun perin. Meistä tulee teennäisiä kuori-ihmisiä, jotka eivät kohtaa toisiaan aidosti. Ja sisäisesti saatamme kärsiä hirvittäviä tuskia tämän ristiriidan takia. Elämämme ei vastaa sitä mitä oikeasti kaipaisimme ja tarvitsisimme.

Kenen tehtävä on murentaa teennäinen ulkokuori ja puhdistaa kuonakerros, jotta ainutlaatuinen, kaunis sisus pääsee esille? Haluammeko me elää kuori-ihmisten maailmassa ja kilpailla hyväksynnästä ja rakkaudesta, vai haluammeko elää kuten on tarkoitettu; ainutlaatuisina, tasaveroisina, rakastettuina ilman sen kummempia suorituksia kuin se, mitä jo syntyessämme olemme?

Tämä oli minun unelmani. Maailma, jossa ihmiset ovat samanarvoisia, eikä heitä tuomita, hyljeksitä tai arvioida ulkoisen olemuksen, aseman tai saavutusten perusteella. Pidin itseäni vapaustaistelijana. Halusin taistella murtaakseni teennäisiä julkisivuja, avatakseni ahdistavia kuoria, vuodattaakseni kuonan ulos, jotta puhdas ja kirkas helmi tulisi esiin. Yritin taistella, mutta vastavoima on liian suuri. Ihmiset eivät itsekään halua päästä vapaaksi. Ihmiset tarrautuvat edelleen omiin kiillotettuihin kuoriinsa, ja pelkäävät kuollakseen niitten murenemista, pieniäkään aukkoja niissä, ja sitä, että joku näkisi, mitä kuonaa he kantavat sisällään. En syytä ketään siitä, että he pelkäävät. Pelkään itsekin tässä armottomassa maailmassa. Kuonomöykkyjä kohdellaan huonosti. Heidät pannaan laitoksiin ja lakaistaan normaalina pidettyjen ihmisten näkyviltä, etteivät he häiritsisi toisia; jotta toiset saavat rakentaa ja ylläpitää kivoja kuoriaan ja kuvitella olevansa onnellisia ihmissuhteistaan, jotka ovat pelkkiä pintakosketuksia…"

T. H. Hukka, vielä julkaisematon tarina Iljasta&Johanneksesta

PS: "Ohdakemaa V: Kaksi ritaria" on ilmestynyt.

Ahdistuksen itsehoitoa erityisherkille

Joskus lukiessani omia ”luuseritarinoitani” (eli romaanejani) tajusin, että kuvaan paljon ahdistumista ja ahdistumisherkkiä ihmisiä. Tarinan kertoja on yleensä ahdistumisherkkä tyyppi, joka välttelee haasteita, eikä selviä vastoinkäymisistä kovin tyynesti (perinteinen "nynny luuseri", siis, tai ns. erityisherkkä). Ehkä joku lukijoistakin tunnistaa itselleen tuttuja tuntemuksia, kun joku ”luusereistani” ahdistuu, tärisee, haluaa kadota lattianrakoon tai juosta pitkin seiniä, tai näkee vain mustaa seinää edessään, tai on jollain muulla tavoin tämän ikävältä tuntuvan tunteen vallassa. Osa reaalimaailmankin ihmisistä ahdistuu toisia herkemmin, siis ”pikkuasioistakin”, ja kokee ahdistuksen voimakkaammin kuin keskivertoihmiset. Temperamenttitutkimus arvioi tämän osuuden olevan noin viidennes ihmisistä. Sama viidennes ehkä, joka kokee masennuksenkin elinaikanaan, ja / tai uupuu työelämässä?

Osa ahdistumisherkistä käyttää alkoholia ja muita päihteitä ahdistuksensa hallintaan. Osa saattaa hieman kuormittaa muita ihmisiä kaivatessaan turvaa ja lohtua ylivirittyvälle hermostolleen (siis, saattaa esimerkiksi olla takertuva ihmissuhteessaan). Osa pimahtaa ja riehuu, äityy pahassa olossaan jopa aggressiiviseksi itseään tai toisia kohtaan, ja saa kärsiä seurauksista, mikä ei tietenkään vähennä ahdistuneisuutta jatkossa. Vain psykopaatit ovat turvassa ahdistukselta. Meitä muita se koskettaa enemmän tai vähemmän; ja huomattavasti enemmän niitä, jotka ovat ns. ”erityisherkkiä”. Liiallinen ahdistuneisuus koskettaa suurta osaa niistä ihmisistä, joita pidetään jollain tavalla ”luusereina”.

Olen huomannut ahdistuksen itsehoitoa käsittelevän tekstini tässä blogissa olevan aika luettu. Varsin paljonhan ihmiset etsivät netistä tietoa ja hoito-ohjeita ahdistukseensa. Tuon alkuperäisen blogitekstin kirjoittamisen jälkeen olen lukenut lisää "tietoista läsnäoloa" käsittelevää kirjallisuutta ja kokeillut 8 viikon hoito-ohjelmaakin yhden teoksen oma-apuohjeilla. Erityisen innostunut olen ollut Daniel J. Siegelin ”Mielitaju / Mindsight – Muutoksen tiede” – kirjasta. Muun muassa siitä teoksesta löytyy hyvät perustelut sille, miksi todellakin kannattaa harjoitella tietoista läsnäoloa. Lisäksi olen lukenut erityisherkkyydestä ja pohtinut sitä, miten hyödyllistä tietoinen läsnäolo on nimenomaan silloin, kun itsesäätelytaidot ovat syystä tai toisesta puutteellisia. Omien kokemusteni ja lukemani perusteella en voi muuta kuin suositella edelleen tietoisen läsnäolon harjoittelua.

Hankin itselleni 2011 suomennetun teoksen "Stressinhallinnan käsikirja - tietoisen läsnäolon menetelmä" (Bob Stahl & Elisha Goldstein), joka sekin esittelee tietoiseen läsnäoloon perustuvan stressinhallintamenetelmän. Toinen hyödyllinen teos on 2008 suomeksi julkaistu Steven C. Hayesin ja Spencer Smithin "Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää", joka esittelee tietoisen läsnäolon lisäksi hyväksymis- ja omistautumisterapian periaatteet.

Olen siis lukenut ja lukenut, ja vähän harjoitellutkin, mutta on tietysti aivan eri asia tutustua asiaan vain lukemalla kirjoja, kuin soveltaa lukemaansa käytäntöön. Se on se ongelma; miten saada tieto ja ymmärrys konkreettiseen hyötykäyttöön, niin että oikeasti toteuttaa ne harjoitukset, joista uskoo olevan hyötyä, tai joista on jopa kokenut olleen hyötyä. Kuten aiemminkin olen todennut, stressaantunut ja ahdistunut ihminen kykenee harvoin sitoutumaan määrätietoiseen harjoitteluun ilman tukea, esimerkiksi kannustavaa tukihenkilöä tai, nykyajan tapaan, jotain ”valmentajaa”. Ryhmämuotoisesta tuesta voisi olla hyötyä, mutta se ei sovi kaikille (ei ainakaan minulle). Jos on suunnilleen yksin ahdistuksensa kanssa, tarvitaan jotain niin helppoa, että kynnys aloittaa on mahdollisimman pieni, lähes olematon. Ja siihen tarkoituksen kirjoitin sen aiemman tekstini ahdistuksen itsehoidosta.

Kertaan saman ideat harjoittelun alkuun pääsemiseksi vielä tässäkin:

1) Missä oletkin, laita silmät kiinni ja siirrä huomio hengitykseesi. Miten se kulkee nenästä sisään ja aina vatsanpohjaan saakka, ja takaisin. Hengitä aivan vapaasti, tunne hengityksesi kulku, ja huomaa, miten mielesi tyyntyy, kun tarkkailet hengitystäsi. Avaa sitten silmäsi ja huokaise vielä kerran syvään. Voit melkein missä ja milloin tahansa pysähtyä hetkeksi hengittämään tietoisesti. Rauhoittava hengitys on aina mukanasi.

2) Poimi mielessäsi vilisevästä sanahelinästä yksi lause tai sana, jonka sisältö ahdistaa sinua, esimerkiksi "Olen tyhmä". Katso sekuntikellosta aikaa. Toista sitten "tyhmä" - sanaa ääneen niin nopeasti kuin kykenet sen selvästi lausumaan, yli 20 sekuntia mutta alle 45 sekuntia. Kun sanan merkitys hämärtyy ja muuttuu, lause "olen tyhmä" menettää huomattavasti voimaansa. Sovella tätä niin moneen sanaan kuin huvittaa, niin opit, että sanat ovat VAIN sanoja, niiden merkityksen luomme itse.

3) Missä tahansa oletkin, tee kehollasi jokin liike tietoisesti ja keskittyen. Esimerkiksi: tee kädelläsi kuviota ilmaan, venyttele, kävele erikoista kuviota. Hengitä tasaisesti harjoituksen ajan. Huomaatko, miten hyvin pystyt hallitsemaan kehosi liikettä?

4) Sano ääneen: "En pysty nostamaan kättäni" ja nosta sitten välittömästi kättäsi. Sano itsellesi: "En jaksa nostaa tuota roskaa lattialta" ja nosta roska lattialta. Harjoitellessa on tärkeää valita teko, johon oikeasti pystyt, vaikkei huvita. Ideana on huomata, miten usein väität itsellesi, ettet jaksa tai pysty johonkin, ja näitä sanoja toistamalla ohjelmoit itsesi toimintakyvyttömäksi. Särje tietoisesti näitten "taikasanojen" lumous. Ne ovat vain sanoja.

5) Jatka ahdistavien, pelottavien ja huolestuttavien ajatusten tunnistamista, ja siirrä ne mielessäsi pois päästäsi ja kauemmas itsestäsi. Sinä olet tarkkailija - tarkkaileva mieli mielesi yläpuolella. Siirrä mielikuvassa ajatuksesi niin kauas itsestäsi, että voit havaita ne itsesi ulkopuolella. Kirjoita tai piirrä niitä ulos itsestäsi, kuvittele ne pilviin, virrassa lipuviin puun lehtiin, junavaunuun... Kokeile erilaisia mielikuvia, kunnes löydät sellaisen, jossa itse olet rauhassa ja ajatuksesi ovat jossakin, mistä käsin ne eivät voi sinua satuttaa tai pelottaa (esim. katselet tornista vilkkaalle torille).

6) Käytä rauhoittavaa hengitystä tilanteissa, joissa huomaat alkavasi hermostua tai ahdistua. Mitä enemmän harjoittelet, sitä nopeammin siitä tulee tapa, ja pysyt helpommin rauhallisena.

7) Jos mielesi tuottaa yhä ahdistavia väitteitä, älä jää tappelemaan niitä vastaan. Anna niitten tulla tietoisuuteesi. Voit vaikka todeta: "Mieleni väittää, että tämä yritykseni epäonnistuu". Sitten voit esim. laulella tuota lausetta ääneen, vikistä tai huohottaa: "Tämä yritys tulee epäonnistumaan, tämä yritys tulee epäonnistumaan...", kunnes sanat menettävät merkityksensä, lauseesta tulee ehkä tylsä, tai jopa huvittava.

8) Jos olet motivoitunut ahdistuksesi hoitamiseen, pyri tekemään tietoista hengityksen tarkkailua useammin, niin että varaat sille aikaa päivittäin. Viisikin minuuttia on hyvä harjoitus! Harjoituksen kestoa voi pikku hiljaa kasvattaa ja kenties motivoidut opettelemaan uusia tietoisen läsnäolon harjoituksia.

9) Kokeile "rusinaharjoitusta". Syö yksi rusina niin, että tutkiskelet sitä kaikin aistein ennen kuin laitat sen suuhusi. Tutki sitä suussasi ennen kuin puraiset. Tutkaile tuntemuksiasi puraisun jälkeen, ennen kuin nielaiset, ja vielä nielaistuasikin tutkaile, miten rusina laskeutuu vatsaasi. Ja huomioi vielä senkin jälkeen, mitä koet ja aistit. Harjoitusta voi laajentaa kaikkeen, mitä suuhusi pistät. Miten paljon makuja, tuoksuja, tuntemuksia ja kokemuksia meiltä meneekään ohi, kun kiireessä täytämme vatsamme tai syömme emotionaaliseen nälkään?

Voi olla, että näitten pienten kokeilujen jälkeen alkaa ehkä jo olla sen verran sisällä tietoisen läsnäolon soveltamisessa, että haluaa ehkä lukea teoriaa enemmän ja opetella lisää harjoituksia. Tai sitten et koe sitä itsellesi soveltuvaksi. Mutta minä luulen, että kaikki voisivat hyötyä tämän tapaisesta harjoittelusta, ja etenkin erityisen herkät ihmiset. Ja pienikin määrä harjoittelua on ehdottomasti parempi kuin ei ollenkaan. Ihanne olisi totta kai säännöllinen tietoisen läsnäolon harjoittelu, sen saaminen luonnolliseksi osaksi omaa elämäänsä, niin ettei se enää edes olisi harjoittelua, vaan tapa olla tässä ja nyt läsnä elämässään; olemassa olemisen tapa.

Ahdistuksen hallitsemiseksi silloin, kun se on pahimmillaan, kohtauksellista, ja tuottaa lähes sietämätöntä ylivireyttä, voi kokeilla myös fyysisiä harjoituksia, kuten esim. kylmä suihku, käsivarsien huuhtelu jääkylmällä vedellä, paikoillaan pomppiminen, vatsapunnerrukset, juokseminen, tai nopea kävely. Huutaminenkin saattaa joskus helpottaa, jos siitä ei ole tilanteessa kellekään haittaa, mutta on parempi, ettei totuta itseään karjumaan aina ja ylen määrin, kun ahdistaa tai suututtaa. Ahdistus kääntyy herkästi vihaksi itseä tai muita kohtaan, ja kaikenlainen aggressiivinen käytös lisää aggressiivista käytöstä jatkossakin.

Rakentavampaa olisi siis rauhoittaa itsensä muunlaisella toiminnalla kuin ”vihaa purkamalla”, ettei aiheuttaisi jälkikäteismorkkista hajottamalla mitään, satuttamalla tai vahingoittamalla toisia olentoja tai itseään. Monet ihmiset tarvitsevat akuuttia apua ahdistukseensa juuri siksi, että voimakas ahdistuu saa toimimaan itseä tai toisia kohtaan vahingollisesti, ellei sitä osaa muullakaan tavalla ”käsitellä”. Jos ahdistus on tasaista ja ”hillitympää”, eikä näy toisille ihmisille, se saattaa silti kuluttaa ihmistä itseään ja aiheuttaa erilaista vahinkoa kuin kohtauksittainen, voimakkaampi ahdistuneisuus.

Ahdistuksen hallitsemiseen voi ottaa mukaan HOT- terapian ideoita, kun tekee perusteellista arvopohdintaa. Mikä sinulle on oikeasti tärkeää milläkin elämänalueella? Mitä ilman et haluaisi elää? Mitä oikeasti, aidosti haluat tavoitella elämässäsi? Mikä on sinun elämäsi tarkoitus ja mieli? Jääkö sinulta sivu suun jotakin mielekästä, koska ahdistuksesi rajoittaa sinua? Todennäköisesti arvopohdinnan jälkeen saa lisää motivaatiota aloittaa ahdistuksen sietämiseen opettavan harjoittelun. Kirjoitin arvoihin ja mielekkään elämän suunnitteluun liittyvistä asioista tekstissä: "Kokonaisvaltaista stressinhallintaa".

Elämään suhtautuminen siten, että välttää turhaa stressiä jo etukäteen, ehkäisee myös monia ahdistuksen ja ylikuormittumisen hetkiä. Kaikkea ei voi, eikä kannatakaan välttää / vältellä, mutta joittenkin ahdistusta lisäävien, ei pakollisten asioitten välttäminen on viisasta (esim. ei ole pakko aina katsoa uutisia, ei ole pakko täyttää kaikkia toisten odotuksia ja pyyntöjä, ei ole pakko hankkia sikana rahaa keinolla millä hyvänsä, eikä olla aina siellä missä muutkin). Sen sijaan niitä asioita, jotka pitkällä tähtäimellä lisäävät hyvinvointia, kannattaa opetella sietämään, vaikka ne aluksi tuottaisivatkin stressiä (kuten kaupassa käynti ruuan hankkimiseksi, vaikka se ahdistaisikin hirvittävästi).

Tunteva ihminen ei pääse elämässään kokonaan eroon ahdistuksesta, ja ahdistus on tavallaan hyödyllinen tunne, joka varoittaa siitä, että jokin on pielessä ”mielessä”. Mutta jos ahdistuu siitä, että kokee ahdistusta, ja yrittää välttää kokemasta sitä ollenkaan, tulee ongelmia. Ihminen voi siis olla koko ajan ahdistunut, kun yrittää välttää tulemasta ahdistuneeksi! Ahdistavien asioitten välttäminen rajoittaa elämää, ja lisää uskoamme siihen, ettemme muka kestä ahdistusta lainkaan. Tarvitsemme kokemuksia siitä, että siedämme ahdistusta ja palaudumme siitä, kun vain totuttelemme siihen asteittain altistaen. Emme saa selviytymiskokemuksia, jos aina välttelemme pelottavia tilanteita, tai jos joudumme kerralla liian vaikeaan tilanteeseen, joka tekee meidät avuttomaksi ja tuottaa uuden trauman.

Altistus- tai siedätysharjoittelu on kuitenkin mitoitettava varman päälle, aloittaen tosi pienestä haasteesta, josta varmasti selviytyy, ja toistamalla sitä kunnes tottuu, ja on valmis lisäämään haastetta. Palkinto motivoi menemään eteenpäin. Mitä sinä haluaisit oikeasti tehdä, muttet ole ikinä uskaltanut, ja pelkäät, ettet ikinä uskallakaan? Mieti, voisitko edetä asteittain tavoitettasi kohti. Mikä olisi ensimmäinen askel? Millaisiin asioihin sinun pitäisi totutella, jotta varsinainen tavoite tuntuisi vähemmän uhkaavalta? Minkä verran olet valmis sietämään ahdistusta? Pari minuuttia, ja sitten turvaan, vai puoli minuuttia kaverin seurassa? Voit ihan hyvin aloittaa vain yhdestä sekunnista, ja pelkästä mielikuvaharjoittelusta. Kuvittele, miten selviydyt. Kuvittele, että se on mahdollista, ja että rauhoitut kyllä, vaikka olisitkin jonkin aikaa ahdistunut…

Tietoinen läsnäolo toivottaa myös ahdistuksen tervetulleeksi, kuten muutkin tunteet. Tosiasiassa mikään tunne ei ”riko” ihmistä; mitään kamalaa ei siis tapahdu kehossa, vaikka tunteitten antaisi tulla tietoisuuteen. Tunteen vastustaminen sen sijaan kuormittaa elimistöä. Ihmiset joutuvat usein vastustamaan tunteitaan, koska he pelkäävät, että toimisivat tunteensa pohjalta haitallisesti. Tunne ei kuitenkaan ole teko. Viha ei automaattisesti saa ihmistä lyömään ketään tai rikkomaan mitään. Kyse on impulssien hallitsemisen ongelmasta, jos suuttumuksesta seuraa pidäkkeettömästi aggressiivinen toiminta. Itseasiassa, jos tunteen antaa tulla tietoiseksi ja vain tarkkailee sitä, se laantuu nopeammin, eikä siihen tarvitse reagoida toiminnalla. Tällaista taitoa onkin erityisen hyödyllistä opetella, jos on taipumusta käyttäytyä aggressiivisesti vihaisena tai ahdistuneena. Vihan purkaminen väkivaltaisesti vain lisää aggressiivisen toiminnan esiintymistä; siitä tulee helpoin ja ”mukavin” tapa ”purkaa” ahdistusta, ja toimintamalli luonnollisesti automatisoituu, kun sitä toistaa.

Tunteet siis heräävät ja laantuvat; tulevat ja menevät. Jos pelkäät joutuvasi tunteittesi, kuten ahdistuksen valtaan jossakin tilanteessa, voit harjoitella sen sietämistä turvallisissa olosuhteissa; ensin vaikkapa vain yhden sekunnin kerrallaan. Vähitellen voit lisätä altistusta ahdistukselle, sekunneista minuutteihin, kunnes huomaat, etteivät tunteet riko sinua. Tunne ei ”tee” mitään, vaikka siihen liittyykin toimintayllyke. Toiminta voi olla vaikkapa syvähengitystä! Voit olla rauhassa tunteesi kanssa; tarkkailla sitä kuin katsoisit myrskyävää merta turvallisesta satamasta.

Niinpä, voit tehdä myös arvojesi mukaisia asioita, vaikka tietäisitkin ahdistuvasi jonkun verran, kun teet niitä. Voit toimia, vaikka pelottaa. Jos asia on sinulle tärkeä, menet eteenpäin, vaikka ahdistaakin. Askel kerrallaan. Etenkin meille herkkätunteisille on erittäin hyödyllistä opetella pikku hiljaa sietämään ”ylivireystilaan” joutumista. Varsin monet asiat saavat meidän pois tolaltamme; niinpä alamme herkästi vältellä niitä. Mutta sopiva, varovainen siedätys auttaa pitkällä tähtäimellä pysymään paremmin toimintakykyisenä, vaikka hermosto jylläisikin, ja ennen pitkää itseluottamus alkaa riittää siihen, että voimme tehdä sellaisiakin asioita, joita emme ole koskaan ennen uskaltaneet yrittääkään...

Luuserit, syrjäytyminen ja aktiivimalli

Aloitin ”Mieli Hukassa” -blogin pitämisen 2012 keväällä ajatellen, että samalla kun ilmaisen mielipiteeni erinäisistä asioista, voin myös antaa ilmaisia neuvoja esim. mielialan itsehoitoon ja henkiseen hyvinvointiin. Noitten blogitekstieni, ”Luuseritarinoita”- blogin ja julkaisemieni kirjojen kautta olen profiloitumassa ”luusereitten” puolustajaksi. Se tarkoittaa, että haluan tukea ja rohkaista niitä, jotka ovat yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa, ja joita nimitellään tai jotka itse kokevat itsensä ”luusereiksi”. Olen jo vuosia sitten alkanut ajatella, että ”menestys” on haitallinen käsite, etenkin jos sillä viitataan siihen ilmiöön, mitä sillä nykymaailmassa ymmärretään. Kirjoitan näistä asioista teksteissäni ”Kuka on luuseri?” ja ”Nujertaa vai myötäelää, menestyä vai olla ihminen?”

Ns. ”luusereitten” on keskimääräistä vaikeampi selviytyä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa. Usein he ovat jollain tapaa syrjässä, ilman omaa haluaan syrjäytyä. Toisaalta, jotkut saattavat haluta olla syrjässä, ja silloin muut helposti leimaavat heidät ”luusereiksi”. Mutta kaikki me olemme joissain asioissa epäonnistuneita ihmisiä, ainakin joittenkin mielestä. Meitä mitataan ja arvioidaan, punnitaan ja kehnoiksi todetaan. Tässä mittakeppien ja punnusten, muottien ja ideaalien maailmassa kaikki ovat jostain näkökulmasta luusereita, jollakin mittarilla arvioituna kelvottomia, ja tursuavat ulos jostakin muotista, tai eivät täytä sitä ollenkaan. Mutta tärkeintä on muistaa, että mitat ja muotit ovat ihmisten itsensä keksintöä! Luuseriuuden mittari on ihmisten päässä, siinä missä kauneuskin on ”katsojan silmässä”…

Blogiteksteissäni olen kritisoinut joitakin haitallisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja se on ehkä minulle luontevin tapa osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. Leipätyöni on paljolti ihmisten auttamista, ja muu aikani menee palautumiselle työkuormituksesta, perheelle ja pakollisille arkisille asioille, sekä kotoisille harrastuksilleni. En siis puuhaile sen solidaarisempia asioita vapaa-ajallani. Mutta yritän edelleen kirjoittaa, kirjoja ja blogitekstejä. Olen elämäntavoiltani ainakin jossain määrin erilainen kuin enemmistö, enkä mitenkään ulkoisesti mitattuna menestynyt sen enempää psykologina, kirjailijana tai missään muussakaan suhteessa, mitä ”maailmalla” arvostetaan. Olen lapsesta saakka kokenut, millaista on olla erilainen ihminen kuin valtaväestö. Ehkei sitä aina päällepäin huomaa, mutta olen ”junttiluuseri”, erakkomainen, puoliksi-toisinajattelija, yhteiskuntakriitikko, omalla hiljaisella tavallani.

Mutta introversioni tekee erilaisuuden kokemuksesta ja itsekseen viihtymisestä minulle luontevaa. Surullisempaa syrjäytyminen on silloin, jos ihminen ei haluaisi olla syrjässä ja poiketa joukosta. Silloin ulkoapäin lyödyt leimat satuttavat paljon enemmän, ja syrjään jääminen on tuskallisempaa. Mutta muitakin yksinäiseksi itseään tuntevia on jossakin; ”samalla tavalla erilaisia” saattaa kyllä löytyä, vaikkei ehkä sieltä, minne massat kokoontuvat. Ihmisethän ovat oikeasti erilaisia, mutta jotkut ovat vielä erilaisempia kuin toiset. Jotkut viihtyvät suurissa laumoissa, toiset pienemmissä porukoissa, kaksin tai jopa yksin. Isoista ihmisjoukoista on vaikea löytää ”samalla tavalla erilaisia”, koska siellä on usein keskenään ”samalla tavalla samanlaisia”, jotka luulevat keskinäistä samanlaisuuttaan ”normaaliudeksi” ja erilaisuutta ”epänormaaliudeksi”. Itsensä tunteminen sellaisena kuin oikeasti on auttaa tunnistamaan kaltaisensa. Siksi suosittelisin kaikille, jotka etsivät kaltaisiaan, että he perehtyisivät siihen, mitä etsivät…

Kun ns. aktiivimalli tuli käyttöön, mietin itsekseni, voisiko siitä olla jotakin hyötyä maailmanparantamiseen ja ”luusereitten” yhteen saattamiseen? Kesällä 2015 julkaisemassani romaanissa ”Luuserikapina” esittelin yhden aktivoivan toimintamallin, joka voisi todella parantaa maailmaa; niin pienessä kuin isommassa mittakaavassa. Liittyen tuon kirjan ideaan, toivoisin, että ne, joilla on ”ylimääräistä” aikaa, ryhtyisivät tukihenkilöiksi niille, joilla on vaikeuksia auttaa itseään elämässään eteenpäin (kuten esimerkiksi masentuneet, syrjäytymässä olevat nuoret). Tukihenkilöt voisivat olla mukana harrastetoiminnassa, liikunnassa, asioita hoitamassa ja sosiaalisessa elämässä. Sosiaalitoimi välittää jonkin verran tukihenkilöitä niitä tarvitseville, mutta tarjokkaita on kuulemma liian vähän. Byrokratia myös hankaloittaa asioita. Tarvittaisiin myös lisää matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja ja verkostoitumista, sekä toimintakykyisille ihmisille uskallusta lähteä ”syville vesille”, eli huonommassa asemassa olevien ihmisten pariin.

”Luuserikapina”- romaanini keskeisen henkilön, Uoti-Ilari Pietarisen, käynnistämä toiminta syrjäytymisuhanalaisille nuorille aikuisille olisi erityisen käyttökelpoinen idea nyt, kun aktiivimalli alkaa patistella työttömiä työnhakijoita jonkinlaisen yleishyödyllisen toiminnan pariin. Aktiivimalli voisi jopa toimia, jos tarjolla olisi mielekästä, yksilöllisesti räätälöityä ja taloudellisesti kannattavaa toimintaa ja tukea. Jos ehtisin ja jaksaisin, voisin ehkä itsekin tarjota jotakin mielekästä, aktivoivaa tekemistä niille, joita TE-keskus patistelee aktivoitumaan. Kenties jonkinlainen psykologinen itsetutkiskelukurssi voisi täyttää ”aktiivisuusehdon”? Entä voisitko sinä, valistunut ja solidaarinen lukija, seurata Uoti-Ilarin jalanjälkiä ja etsiä pari mielenkiintoista syrjäytymisuhanalaista tyyppiä mukaan maailmanparantamishankkeeseen?

Eihän aktivoitumista tarvitse kokea uhkaavana, jos saa itse päättää, mitä mielekästä haluaa tehdä. Yhteiskunnan on tarjottava mielekkäitä vaihtoehtoja aktivoitumiseen, muuten seuraa vain lisää syrjäytymistä!

Luuserikapinan esittely kustantajan sivuilla:

Itseoppinut, vähän hörhöltä vaikuttava yhteiskunta-aktivisti Uoti-Ilari Pietarinen haluaa kaataa turhat raja-aidat ihmisten väliltä. Hän on saanut vuosisadan loistavimman idean; ei vain ihmisten henkisen hyvinvoinnin lisäämiseksi itäisellä kuolemanvyöhykkeellä, vaan koko maailman parantamiseksi. Niinpä Uoti-Ilari jakaa kutsua ”luuseri-iltaan” kotilähiönsä postilaatikkoihin, ja muutama tyyppi jopa aktivoituukin; kukin tosin ihan omista, yksilöllisistä motiiveistaan. Uoti-Ilari haluaa luotsata porukkansa kohti solidaarisempaa yhteiskuntaa ja hyvinvoivaa luomakuntaa, eikä tingi omista arvoistaan, vaikka muuan kunnianhimoinen poliitikonalku tarjoaa myös poliittista väylää asioihin vaikuttamiseksi. Reko Hukka, yksi ”syrjäytymisuhanalaisista” luusereista, kertoo omasta perspektiivistään, miten luuserikapina pääsee vauhtiin, ja miten prosessi vaikuttaa häneen itseensä ja hänen uusiin tuttaviinsa.

”Luuserikapina” on humoristisella otteella kerrottu tarina nykypäivän kuolemanvakavista teemoista; nuorten syrjäytymisestä ja elämäntavan vaikutuksesta globaaleihin elinolosuhteisiin. Se on psykologinen, lämminhenkinen, ja kantaaottava. Sen luettuaan ymmärtää entistä paremmin, että menestys on pelkkä typerä ja provosoiva sana, valta ilman vastuuta on psykopaattien hommaa, ja että on parempi roikkua kiintymysobjektissaan kuin turruttaa itsensä massakulttuurituotteilla odottaessaan väistämätöntä loppua.

HUOM: Romaani löytyy myös e-kirjana ja painettuna esim. BoD-kaupan sivuilta.

Jonkin sortin "luusereista" kertovat myös muut "luuserigenren" romaanini, "Anna minulle rauha" (2013) ja e-kirja "ADHD-tyypin tarina" (2014). Aiemmin Luuseritarinoita-blogissani ollut romaanikäsikirjoitus "Junttiluuserin päiväkirja" löytyy e-kirjana.

Sadunomaiseen aikaan sijoitetuista luusereista kirjoitan Ohdakemaan tarinoita, joita esittelen Ohdakemaa- blogissani.

Pelastaako köyhyys maailmamme?

Franciscus ja linnut

(Public domain – kuva sivustolta:

https://pxhere.com/fi/photo/680382)

Jos joku on sattunut lukemaan erään Ylen artikkelin viime viikolla, jakaa ehkä tämän kertaisen ympäristöahdistukseni.

Tiistaina julkistettu WWF:n Living Planet –indeksi kertoo, että vuosina 1970–2014 maailman selkärankaisten eläinten määrä on vähentynyt jo 60 prosenttia. WWF varoittaa, että tällä vauhdilla ”monista lajeista kohta enää rippeet jäljellä”. Raportin mukaan 50 vuodessa maapallon yhteenlaskettu ekologinen jalanjälki on kasvanut 190 prosenttia.

Ylen artikkelin mukaan ”Maapallo ei kestä paisuvaa keskiluokkaa”. WWF:n raportin mukaan ”ylikulutuksen, maankäytön ja luonnonvarojen riiston taustalla on ihminen”. ”Kulutuksen kasvua ruokkii erityisesti alati paisuva keskiluokka.” Tämän eniten kuluttavan ”yhteiskuntaluokan” jatkuva kasvaminen on syy maapallon elinolosuhteitten tuhoutumiseen.

Mitäpä tähän voi enää sanoa? Kukapa muukaan olisi syypää luomakunnan ahdistukseen kuin ihminen, joka kyllä otti luomakunnan haltuunsa, mutta unohti, että hänelle annettiin tehtäväksi myös ”viljellä ja varjella luomakuntaa”? Suurten ihmisryhmien vaurastuminen tuhoaa luonnon, koska vaurastunut ihminen kuluttaa luonnonvaroja monenlaiseen turhaan tekemiseen ja materiaan, ja edistää toiminnallaan myös ilmastonmuutosta. Niin moni haluaa vaurastua, kuvitellen sen tuovan itselleen onnea ja mielenrauhaa, tai turvallisuutta. Köyhyys voi kyllä tarkoittaa ahdinkoa, mutta onko pakko olla suorastaan varakas tai rikas paetakseen köyhyyden kurjuutta? Eikö riitä, että tulee toimeen jotenkuten ja on tyytyväinen vähään materiaan ja viihteeseen, eläen sisäisesti rikasta elämää?

Eihän siinä ole mitään järkeä eikä mieltä, että ihminen ahnehtii vaurautta ja tuhoaa samalla elinolosuhteita, etenkin tulevilta sukupolvilta. Kuka haluaa olla tulevien sukupolvien mielissä maapallon tarinan roisto? Tuo roisto on tässä tapauksessa kuin ahne syömäri, joka haalii ylimääräistä ruokaa eteensä ja nieluunsa, muttei tajua, että hänen yletön ahnehtimisensa tuhoaa elämän hänen ympärillään. Hän ”syö” lastensakin ja näitten lasten ruuat. Ahneuden seuraus olisi tietysti helpompi nähdä, jos söisi suoraan omaa käsivarttaan. Mutta nykyihmisen aiheuttama vahinko näkyy sen verran viiveellä, että siltä on helppo sulkea silmänsä.

Tietysti ihmisen täytyy saada ruokaa, eikä ole järkeä kituuttaa itseään, katkeroitua itsekidutuksestaan ja vihata maailmaa ja muita sokeita. Eihän viha johda oikeudenmukaisuuteen, eikä lisää hyvinvointia. Mutta empaattinen ihminen välittää siitäkin, riittääkö ruokaa muillekin, kun itse syö. Ekologisen tarinan konna vähät välittää siitä, että tulevat sukupolvet joutuvat kituuttamaan vähemmällä, kunhan itsellä on nyt hyvä oltavat!

Olisitko mieluummin ekologisen tarinamme sankari? Vähävaraisena ja vähän kuluttavana eläminen on monelle vaikea valinta. Joskus on mahdotonta valita köyhyyttä ennen kuin on saanut kokea varakkuutta ja nähdä sen, ettei varakkuus tuo onnea. Mm. äiti Teresa ja Pyhä Franciscus olivat varakkaita ennen kuin valitsivat köyhyyden. Moni uskoo, että varakkuus on tarpeen tai jopa välttämätöntä, eikä usko, ettei onnellisuus ole kiinni materiasta, ennen kuin on itse sen kokemusperäisesti todennut. Tämä on ehkä suuri syy siihen, että moni haluaa olla osa kuluttavaa keskiluokkaa, tai jopa enemmän, suorastaan ökyeliittiä, eikä tyydy niin vähään kuin olisi tarpeen tyytyä ekokatastrofilta välttyäksemme.

Voisivatko ”pienet köyhät” pelastaa maailman ekokatastrofilta? Kannattaisiko kulkea Pyhän Franciscuksen poluilla edes osan matkaa, köyhänä, mutta osana luomakuntaa, jonka varassa omakin elämämme on? Huono omatunto ei tee ketään onnelliseksi. On eettisesti enemmän oikein olla vähän kuluttava köyhä ”junttiluuseri”, kuin varakas, sokeasti kuluttava keskiluokan edustaja, joka ajelee laveaa tietä, eikä koskaan havahdu elämänsä sisäiseen köyhyyteen…

Franciscus Assisilainen, "Jumalan pieni köyhä", eli 1100 – 1200 lukujen vaihteessa ja perusti fransiskaanisen veljeskunnan. Pyhimyskalenterin mukaan Franciscusta muistellaan 4. lokakuuta, joka on myöhemmin hänen henkisen perintönsä vuoksi nimetty kansainväliseksi eläinten päiväksi.

Franciscus oli rikkaan kangaskauppiaan poika italialaisesta Assisin pikkukaupungista. Hänen kerrotaan viettäneen nuoruudessaan ylellistä ja nautiskelevaa elämää, mutta hylänneen tuon kaiken, vaateparttaan myöten. Franciscuksen elämäntapa muuttui radikaalisti hengellisen kutsumuksen kautta, mutta perusluonne ei muuttunut. Hänen kerrotaan olleen iloinen ja rakastava lähimmäinen, eikä ainoastaan ihmisille. Legendat kertovat Franciscuksen saarnanneen kedon linnuille ja metsän eläimille. Franciscus mm. osti kyyhkysiä Assisin torikauppiailta ja päästi ne lentämään vapauteen. Hän myös pelasti karitsoita teurastukselta ja siirsi toukkia tieltä turvaan ihmisten askelilta. Franciscus koetti muuttaa ihmisten asenteita eläimiä kohtaan myönteisemmiksi. Hänen sanotaan nähneen ja kokeneen koko luomakunnan kärsimykset ja tunteneen ne tuskana itsessään. Tällainen lienee tuttua herkimmille kanssaihmisille!

Eläimet ja luonto olivat siis Franciscukselle tärkeitä, ja katolinen kirkko onkin valinnut hänet luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. Franciscuksen sanoin: ”Niin kauan kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”

Kerrotaan, että Gubbion kaupungin asukkaat pelkäsivät sutta, joka oli aiheuttanut jo paljon vahinkoa kylässä. Franciscukselta pyydettiin apua susiongelman käsittelemiseksi. Kun Franciscus tapasi suden, hän puhutteli sitä lempeästi. Tarinan mukaan Franciscus sopi suden kanssa, eikä se enää myöhemmin ahdistellut kaupunkilaisia. Löytyisikö tästä mallia nykyiseen susipolitiikkaan?

Franciscus oli kutsumukselleen omistautunut, nöyrä ja köyhä mies, muttei todellakaan tiukkapipoinen uskonnollinen kiihkoilija. Hänessä oli lapsenomaista iloa, ja hänen kerrotaan halunneen laulaa kaikissa eteen tulevissa vastoinkäymisissä. Hän nimitti seuraajiaan "Jumalan pelimanneiksi", ja uskoi, että Jumalan tietä on seurattava iloiten ja riemuiten, senkin vuoksi, että ilo tarjoaa lohdutusta lähimmäisille heidän vaikeuksissaan. Franciscus piti synkkämielisyyttä uhkana pahaan lankeamiselle. Askeettisuuden harjoittamisen Franciscus halusi rajoittaa sellaiseen määrään, jonka ”ruumis kestää sielun menettämättä luontaista hyväntuulisuuttaan”. Masennukseenkin Franciscuksella oli ratkaisu – rukoileminen.

Kristuksen kärsimyshistoria oli Franciscukselle erityisen rakas asia. Köyhät ja halveksitut olivat Franciscuksen mielestä jo Kristuksen tiellä, toisin kuin ”mahtavat ja pöyhkeät”. Franciscus halusi itsekin elää köyhien ja nöyryytettyjen kanssa jakaen heidän kohtalonsa. Hänen mielestään vain sellainen elämä on aitoa, evankeliumien mukaista elämää.

”Missä on lepoa ja mietiskelyä, siellä ei ole huolta eikä harhailua.”

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Franciscus keskittyi rukoukseen ja paastoon, ja hänen kerrotaan kokeneen La Vernan vuorella stigmatisaation, eli saaneen käsiinsä ristiinnaulitun Kristuksen haavat. Elämänsä loppuaikoina, jo hyvin sairaana ja kärsimysten kourissa, hän kirjoitti vielä kuuluisaksi tulleen "Aurinkolaulun". Se on kaikkien luotujen ylistys, jossa kuvastuu Franciscuksen ajatus Jumalasta, joka on läsnä kaikissa luoduissaan; siis, luomakunnassa, meissä kaikissa ”luusereissakin”, siinä missä kaiken maailman elikoissakin, ja kasveissa…

On erittäin konnamaista ottaa luomakunnasta kaikki mistä saa itselle hyötyä, ja hylätä luomakunta sitten oman onnensa nojaan selviytymään kaikkien muittenkin riistävältä toiminnalta. Sehän on selkänsä kääntämistä Luojalle itselleen. Olemmeko todella niin pöyhkeitä, että julkenemme tehdä niin? Emmekö voisi olla osa luomakuntaa ja tunnustaa oman osuutemme sen kärsimyksissä, ja myöntää avuttomuutemme sen pahoinvoinnin keskellä? Emme pysty yksin paljoon, mutta vähäkin on merkityksellistä, kun se alkaa resonoida ympäristön kanssa… Emmehän ole oikeasti yksin, jos olemme osa tuota kaikkea.

Franciscuksen rukous San Damianon krusifiksin edessä

Oi korkea ja kunniakas Jumala,
valaise sydämeni pimeys.
Anna minulle oikea usko, varma toivo
ja täydellinen rakkaus, ymmärrys ja tieto,
että noudattaisin pyhää ja totista tahtoasi.
Amen.