Öhötys, ökyily ja löllöily ovat turvallisuusuhkia!

Minusta tuntuu ajoittain, että olen pintavesiin joutunut
"monni-krotti", eikä kantamani "valosyötti" edes erotu... 

Niin… presidentin vaalit lähestyvät, ja olen jonkin verran seuraillut ehdokkaitten näkemyksiä arvojen ja toisaalta ymmärryksenkin näkökulmasta. Yksi keskeinen teema näissä vaaleissa on nähtävästi turvallisuus(politiikka). Joittenkuitten ehdokkaitten pääkopassa tämä asia tuntuu liittyvän lähinnä ulkopolitiikkaan ja maahanmuuttoilmiöön, joillakuilla huolettaa myös valtion sisäinen sosiaalipoliittinen tilanne (kuten eriarvoistuminen ja polarisoituminen) ja jopa psykososiaaliset tekijät. Vain osan ehdokkaista olen kuullut sanovan, että suurin uhka turvallisuudellemme on ilmastokriisi lieveilmiöineen.

Eikä sitä uhkaa todellakaan pitäisi jättää mainitsematta, jos puhutaan turvallisuudesta, niin globaalisti kuin valtiotasolla. Moni tämän asian kyllä ymmärtääkin, ja on siksi ahdistunut. Niinpä on ihan hyvä, että ”ilmastoahdistukseen” on kehitelty omahoito-ohjelmakin (Mielenterveystalossa). En ole sitä vielä itse käynyt läpi, jotta osaisin sitä suositella tai olla suosittelematta, mutta tuskinpa siihen tutustuminen haitallistakaan olisi.

Mutta kun nyt puhutaan turvallisuudesta, en halua jättää huomiotta psyykensisäistä turvallisuudentunnetta, joka loppupelissä usein ratkaisee meidän käyttäytymisemme – kuten myös sen, millaisen poliittisen kannan otamme turvallisuusasioihin.

Psyykkinen turvallisuudentunne ei mene aina yksiyhteen konkreettisen turvallisuuden kanssa. Monikin saattaa kadottaa luonnollisen uhantunteen ja ”itsesuojeluvaiston” ollessaan riittävän kauan oikeasti vaarallisissa olosuhteissa; tai toisaalta, herkistyä uhalle niin paljon, että aistii joka puolella vaaraa. Ja sitten toisaalta, joku, joka on parhaillaan oikeasti suhteellisen turvallisissa oloissa, saattaa pelätä aivan hirvittävästi jotakin, tai kokea olevansa uhattuna heti kun astuu kotinsa kynnyksen yli. Syystä jos toisesta olemme eri tasoisesti pelokkaita, pelkäämme erilaisia asioita, ja myös reagoimme tuohon pelon tunteeseen eri tavoin.

Kun sitten pohditaan tällaista psyykkistä kokemusta vaikkapa valtionjohtajien tasolla, lienee ihan loogista, että psyykkistä turvattomuutta, uhantunnetta tai suorastaan vainoharhaa kokeva ihminen saattaa yrittää ”hoitaa” omaa turvattomuuttaan ulkoisilla keinoilla, aggressiivisestikin. Vallankäyttö, väkivaltakin, luo illuusion omasta turvallisuudesta. Eliminoi uhka – ole turvassa? Pelottele toisia, käytä ”pelotteita”… Katoaako uhka?

Jotkut psyykkisesti turvattomat ihmispolot etsivät turvaa materiasta - antaahan mielihyvä ja itsensä hemmottelu ehkä jonkinlaista hyvänolontunnetta ja siihen liittyvää turvallisuuden illuusiota; vähän niin kuin mukavasti ja turvallisesti kohdussa lilluisi, tai niin kuin turvallisen vanhemman sylissä ja ruokinnassa köllöttelisi, yltäkylläisyydessä ja hellittynä.

Ökyrikkaat saattavat haluta luoda itselleen tällaiset löllömukavat olosuhteet, ja tähän saattaa liittyä muutakin regressiivistä käyttäytymistä. Eräillä miespuolisiksi ilmeisesti identifioituvilla se saattaa olla vaikkapa isojen ihmisten lelujen hankkimista (vaikkapa kilpa-autoja, avaruusraketteja) ja loputtomasti feminiinisiä ”äidinkorvikkeita”. Samalla tällainen ”mahtisonni” saa siis huomiota ja hellyyttä kyltymättömälle ja kenties turvattomalle sisäiselle vauvalleen, mutta myös statusta, eli valta-aseman näennäistä ilmineerausta, ihailua ja kateutta. Ökyilyä ja löllöilyä isolla rahalla. Yöh.

Toisin sanoen, turvallisuudentunnetta, jos se on jäänyt jotenkin puutteelliseksi jo alkujaan, tai on ihan ymmärrettävistä syistä järkkynyt myöhemmin elämässä tai vasta viime aikoina, saattaa kukanenkin meistä yrittää luoda itselleen erilaisilla keinoilla. Kellä nyt mitäkin keinoja on käytettävissä, ja kellä sitten omatunto rajoittaa keinovalikoimaa, ja kellä ei.

Uhantunne, pelko, herättää sen kaikille tutun ”stressireaktion”; taistele, pakene, lamaannu. Taistelureaktio tarkoittaa tässä yhteydessä tietysti aggressiivista mentaliteettia, kuten tarvetta ärhäkkään puolustautumiseen (esim. sota-asioissa tai maahanmuuttopolitiikassa), tai jopa tarpeeseen ”eliminoida” uhaksi koetut kokonaan. Sota-öhötystä! Pakeneminen taas voi olla monenlaista vetäytymistä, piileskelyä, psyykkistä eskapismia, fyysisen mielihyvän tai päihtymyksen pakonomaista etsimistä. Siihen voi käyttää älyttömästi rahaa, tai sitten ihan vain ilmaiseksi ja ekologisesti vaipuu päänsä sisäiseen maailmaan…

Turtumus, välinpitämättömyys ja eri tasoinen toimintakyvyttömyys taas liittyy lamaantumiseen uhan edessä, ja sehän voi näyttäytyä masennuksen tapaisesti. Moni siis ”masentuu” uutisten seuraamisesta. Moni ei seuraa niitä ollenkaan. Moni hermostuu, vouhottaa tai uhoaa, paapattaa vihaisesti, etsii syyllisiä ja hyökkää…

Tämäkin on eräänlaista verbaalista ”tykitystä” (huom. sotaöhötys-termi), ammuksina viiriäisenmunan tasoisia pläsäyksiä, jotka eivät ole oikeasti vaarallisia. Korkeintaan herättävät hämmennystä ja närkästystä. Tai ylipäätään herättävät…

Niin, herätys! Nyt puhutaan ”turvallisuuspolitiikasta”, eikö kiinnosta?

Öhötys, ökyily ja löllöily, joihin sisältyy muun muassa yltiöpäinen asevarustelu ja kohtuuton linnoittautuminen, hedonistinen eskapismi, omaan napaan keskittyminen, valtapullistelu, materiaan turvaaminen ja kulutushysteria ahdistuslääkkeenä, ovat ongelmallisia keinoja reagoida globaaliin uhantunteeseen. Tyhmä kysymys: Mitenkähän nämä ihmisen reaktiiviseen käyttäytymiseen liittyvät ilmiöt vaikuttavatkaan ilmastokriisiin, joka on (onneksi joittenkin poliitikkojenkin mielestä) kuitenkin se isoin uhka turvallisuudellemme? 

Olemme samassa veneessä, joka uhkaa upota. Jotkut alkavat hermostuksissaan nahistella ja yrittävät pudottaa toisia pois veneestä varmistaakseen oman selviytymisensä. Joku menee pelosta sekaisin ja alkaa porata reikää veneen pohjaan. Ja jotkut lyövät läskiksi ”mitä väliä”- mentaliteetillaan, ja syövät, juovat ja bilettävät kuin viimeistä päivää. Jotkut käpertyvät veneen pohjalle, kun eivät tiedä, mitä edes voisi tehdä, tai eivät uskalla yrittääkään mitään, kun aina on joku haukkumassa hihhuliksi tai viherpiipertäjäksi tai idealistiksi tai joksikin muuksi, joka ei ole esimerkiksi ”tekniikan titaani” tai ”huippu-urheilija” tai ”huippupoliitikko” tai ”huippu-super-idoli-kosmopoliitti”…

Mitäpä tässä edes voisi tehdä, joku marginaaliolento syrjäperältä? Ulista epätoivoisesti apua?

Jotenkin tästä tulee mieleen eräs tekstinpätkä tapahtumista Genesaretinjärvellä parituhatta vuotta sitten. Kuvittelenpa näkeväni erään vetten päällä kävelevän olennon lähestyvän tätä myrskyssä keikkuvaa paattia…

Kuka haluaa jäädä uppoavaan veneeseen öhöttämään, ökyilemään tai löllöilemään, jos uskoo, että voisi kävellä vetten päällä, eikä huku milloinkaan?