"Pakolaisongelma" on meissä on meissä itsessämme, eikä lähde survomalla huhmaressa...
Pakolaisteemaa tulee mediasta useammaltakin suunnalta. Sitä on vaikea sivuuttaa kokonaan, vaikkei se olisi juuri tässä ja nyt läsnä omassa arjessani. Yritän nyt ajatella sitä hetken, koska töissä pitää keskittyä nimenomaan yksittäisten ihmispersoonien elämäntilanteisiin; ei massailmiöön. Mutta sama sääntö pätee, olipa kyse ihmisryhmistä tai yksilöistä; tehkää sitä mitä toivoisitte toisen tekevän itsellenne. Jos siis minun pitäisi lähteä sotaa pakoon, kaipa toivoisin, että joku jossakin ottaa minut vastaan ja tarjoaa suojan ja jotain, että pysyn elossa. Toivoisin, etteivät myöskään läheiseni joutuisi vaaraan.
No, on ihmisiä, jotka eivät ajattele tätä kautta. Ja on ihmisiä, jotka eivät kummemmin edes ajattele, vaan reagoi suoraan. Ok, jos olen realisti, ajattelen, että ihan samalla tavalla kuin täällä kotimaassa on eri tavalla suhtautuvia ihmisiä, myös vieraissa kansoissa on eri tavalla suhtautuvia ihmisiä. Siellä on moraalisesti parempia ihmisiä, samoin meillä; ja täällä on rikollisia, samoin siellä…
Niin tulijoissa kuin vastaanottajissa on laaja skaala erilaisia ihmisiä. Totta kai maahan voi pyrkiä sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole niin sanotusti puhtaat jauhot pussissa, mutta jos tämän perusteella ajattelee, ettei ketään pitäisi ottaa vastaan Suomeen, syyllistyy virhepäätelmään. Yhtä lailla joku voisi ajatella, ja ajatteleekin yksittäistapausten perusteella, että kaikki suomalaiset ovat rasisteja. Kaikilla suomalaisilla taitaa olla asennevamma, kun kerta kaikki pakolaiset ovat vaarallisia, jne. Yleistäminen ja leimaaminen kukoistavat! Rasittaa edes ajatella asiaa. Säälittää ihmiset, jotka joutuvat tiukille auttamistyössään; ja toisaalta säälittää sekin, että joillakin ihmisillä voi olla niin hankala ja vihamielinen asenne. Pelkoahan siellä vihan takana on. Pelko aikaansaa torjunnan. Tuntuu jotenkin hölmöltä edes pohtia tätä asiaa. Kyllähän ihmiset varmaan ymmärtävät, mikä on eettisesti oikein? Mutta konkreettisella tasolla avustaminen voi olla hankalaa, raskasta, ja tuottaa hätää ja pelkoakin… Kansantaloustilanteella pelottelu lietsoo vielä varmemmin torjuvaa asennetta niitä kohtaan, joiden koetaan uhkaavan omaa taloustilannetta.
En ole poliittisesti sivistynyt enkä seuraa aktiivisesti uutisia, koska ne ovat yleensä negatiivisia ja saavat huonolle tuulelle, tai hermostumaan tai kokemaan avuttomuutta kaiken paskamaisen edessä. Luoja varjelkoon, oikeasti! En voisi muuta kuin rukoilla, rukoilla ja rukoilla, jos minun pitäisi tuijottaa uutistarjontaa tuntitolkulla joka päivä. Eihän se tosin haittaisi, jos olisin omistautunut sellaiseen tehtävään. Mutta kun olen leipätyössä ja vastuullani on muita ihmisiä, konkreettisestikin. En voi vetäytyä kokonaan omaan sisäiseen kammiooni ja katkaista vuorovaikutussuhteita muihin ihmisiin. Ja kai sitä pitää välillä jotain syödäkin, että kestää elossa…
No, mutta, lukaisin Jari Tervon blogikirjoituksen ”Valkoisesta roskaväestä” tältä aamulta. Provosoiva kirjoitus… ei siinä mitään, jos tarkoitus on hyvä. Mutta nostan tässä esiin lähinnä yhden lauseen Tervon tektstistä: (tietynlaiseksi kuvaillun) ”… kansanosan suurin pelko on tämä: mikä tahansa maahan saapuva ihmisryhmä ohittaa heidät hetkessä sosiaalisessa hierarkiassa ja jättää heidät edelleen alimmaiseksi.”
Kirjoittaja ei ota tässä kantaa siihen, onko ylipäätään rakentavaa, että on olemassa jokin ”sosiaalinen hierarkia”, jossa pärjäämisestä kannattaa kilpailla, tai jossa pysymisestä pitää muka taistella. Ymmärrän kyllä ajatuksen; siis jos oletetaan, että on elintärkeää sijoittua sosiaalisessa hierarkiassa jonnekin yläpäähän, niin totta kai ihmiset tappelevat kärkipaikoista. Mutta millainen hupsu yhteisö haluaa ylläpitää tällaista hierarkkista rakennetta, joka saa ihmiset tappelemaan ja vihaamaan toisiaan?
Kysyisinpä vain siis, ketkä haluavat ylläpitää ”sosiaalista hierarkiaa”, ja miksi. No, oletan, että ne, jotka haluavat olla toisten yläpuolella, pitävät hierarkiaa kivana juttuna. Miksi ihminen haluaa olla toisten yläpuolella? Siksi, että olettaa päässään olevan hierarkkisen mallin pohjalta, että siinä asemassa on turvassa ja ihailtu ja saa eniten hyödykkeitä. Kuka opettaa tämän hierarkkisen mallin lapsille? Vai onko se vaistonvarainen? Eläimellinen? Eläimiäkin on monenlaisia. On eläinyhteisöjä, joissa olla tasa-arvoisia, ilman hallitsijaa ja ”nokkimisjärjestystä”. Tai eletään erakkoina, ilman yhteisöä. Mitähän laumaeläintä tällainen kilpailua ja pyrkyrimäisyyttä suosivan ihmisen käytös eniten muistuttaakaan?
No, itsessäni ei nähtävästi ole sellaisen eläimen perimää, jos taipumus selitettäisiin biologisesti. En nyt halua tätä tehdä monimutkaisemmaksi, mutta vaikuttaa siltä, että tietynlaiset ihmiset oikein rakastavat hierarkiaa, ja elävät ja toimivat sen mukaisesti. Mutta toisenlaiset ihmiset eivät halua rakentaa ja vahvistaa hierarkioita. He eivät halua kilpailla ja asettaa ihmisiä huonous-paremmuus – akseleille. Ihmiset ovat vain ihmisiä. Kaikki ovat ”luusereita” joissain asioissa. Kaikilla on ihmisarvo ja oikeus elää.
Voin sanoa tässä oman mielipiteeni oikeastaan häpeilemättä sitä lainkaan: jos ihminen on hyväntahtoinen, ystävällinen ja empaattinen, arvostan häntä enemmän kuin ketään ihmistä aseman, oppineisuuden, julkisuuden tms. ulkoisen statuspiirteen takia. Olipa hän vaikka miten köyhä, minkä maalainen tahansa, vaikka miten höppänäkin ja hassun näköinen, jos hän vain on ystävällinen, aito ja myötäelävä ihminen, arvostan häntä!
Pohjimmiltaan kuuluisi arvostaa kaikkia ihmisiä, mutta myönnän, etten pysty henkilökohtaisesti arvostamaan samassa määrin sellaisia ihmisyksilöitä, jotka ovat kaunaisia, ilkeitä ja omahyväisiä tai omatunnottomia. Yritän kunnioittaa ihmisyyttä heissä; elämää heissä, mutta ihmispersoonina en pysty arvostamaan ja kunnioittamaan heitä, vaikka he olisivatkin sosiaalisen hierarkian kärjessä omissa yhteisöissään! Säälin heitä kyllä, ja toivon pohjimmiltani heille jotain parempaa. Mutta en ihaile. Pahoittelen! Mutta tuskinpa minun arvostukseni menettäminen koetaan noissa piireissä sellaisena asiana, josta menettäisi pointseja tai ns. ”itsetunto” lässähtäisi, joten ei ehkä syytä pahoitella suunnattomasti kuitenkaan...
Joku päivä kertailin huvikseni sosiaalipsykologisia tutkielmia ryhmävihasta yms., mutten jaksa siitäkään nyt enempää selittää. Uskon, että jos ihminen on valmis kohtaamaan toisen ihmisen ja toisen ihmisyyden ilman oman mielensä sepitelmiä; siis, ennakkoluuloja, harhoja ja muita höpinöitä, niin kohtaaminen on kunnioittava ja myötäelävä. Helpointa se on yksi ihminen kerrallaan. Ihmismassat syöksevät joskus parempihermoisenkin pakenemaan tai lamaantumaan, tai hyökkäämään. Joten, yksi ihminen kerrallaan… Ehkä jaksaisin muutaman kohtaamisen tällä viikolla? Mutta isot ihmismassat ovat kelle tahansa haaste, ja nostattavat alkukantaisia reaktioita.
Yritän ymmärtää siis niitäkin, joita muukalaisten määrän lisääntyminen pelottaa ja suututtaa. Annetaan heille anteeksi heidän puolustusreaktionsa! Tuskin haukkuminenkaan saa pelokasta ja vihamielistä ihmistä talttumaan ja lopettamaan aggressiivista toimintaansa; päinvastoin se voi nöyryyttää, sisuunnuttaa, ja lietsoo lisää vihaa. Otettaisiinko rauhoittava holding- ote näistä pelkäävistä ihmisistä, joita myös rasisteiksi kutsutaan? Estetään toimimasta vahingoittavasti, mutta samalla rauhoitellaan. Eikä lietsota lisää vihaa ja paremmuuskilpailua...
Suurin osa ongelmallisesti käyttäytyvistä ihmisistä on kärsinyt jotakin pahaa, joka on aikaansaanut defensiivisen reaktion. (Vain prosentti on niitä synnynnäisesti psykopaatteja…) Defensiivisesti reagoiva ihminen on solutasoa myöten ”lukossa”. Ei ota vastaan mitään ulkopuolelta, koska näkee kaiken uhkana. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, mitä oikeasti kannattaa torjua, ja mitä ei, koska torjuva reagointi kaikkeen mahdolliseen estää saamasta uusia kokemuksia; siis estää muutoksen. Ihminen toimii oman kaavansa mukaan, ja jos kaavan tulos on kerta toisensa jälkeen haitaksi itselle ja toisille, niin mitähän järkeä on kieltäytyä muutoksen mahdollisuudesta? Typerys toistaa siis typeryyksiään ja niin sanottu viisas toistelee viisauksiaan oppimatta mitään uutta, ellei anna kaavalleen mahdollisuutta muuttua.
Miten siis vapautua jatkuvasta ylivoimakkaasta pelkoreaktiosta ja tarpeettomasta torjunnasta, jotta voi saada asenteensa ja toimintansa muuttumaan? Ei ainakaan kepillä. ”Haukutaan yhdessä rasisteja” – asenne ehkä toimittaa sen asian, että ilmaisee henkilön itsensä kuuluvan ei-rasisteihin, mutta… haukkuminen on vihamielistä, ei-ymmärtävää käytöstä! Ehkä henkilö haluaa kohottaa asemaansa ei-rasistisen yhteisönsä sosiaalisessa hierarkiassa. "Minäpä olen parempi ei-rasisti. Minä olen kaikista eniten vastaan tätä ja tätä. Minäpä sanon kaikista suorimmat sanat" ja niin edelleen. Kilpailua. Pätemistä. Mutta katsooko ihminen oman mielensä sisälle, tutkiiko sitä, mitkä ovat omat reaktiot, omat motiivit korottaa ääntään jonkun ilmiön puolesta tai vastaan?
Minun motiivini sanoa jotain tähän asiaan liittyi tämän blogin ylläpitoon. Se, miksi kirjoitan tätä blogia, on osittain ”markkinointia”, koska tämä kuuluu iänikuisesti junnaavaan projektiini saada joskus kirjoittamisesta tuloja, niin ettei tarvitsisi tehdä psyykelleen yliraskasta (ja nykyisin jopa eettisiä ristiriitoja sisältävää) työtä. Ja haluan työn, jota voin tehdä sellaisena kuin olen. Persoonana. Tarvitsematta salailla mielipiteitäni tärkeistä teemoista, tai hengellisestä suuntautumisestani, tai kannastani psyykenlääkitykseen… Eipä ole löytynyt mollin sivuilta. Tänään oli tarve kirjoittaa joitain asioita itselleen selvemmäksi, ja ajattelin vain kirjoittaa jotain. Tästä tuli tällainen teksti, enkä halua tällä sen enempää ketään loukata, mutta mietinpä vain, onko se paha muka aina jossain muualla kuin itsessä… Mistä muualta se vihamielinen reagointi nousee kuin ihmisestä itsestään? Jos itse kukin olisi itsensä ja Luojansa kanssa sovussa, olisiko tarvetta tapella asemasta ”sosiaalisessa hierarkiassa” tai mättää vihamielistä potaskaa eri ryhmään kuuluvien niskaan? Jätän mielelläni omat potaskani tähän ennen kuin unohdan, etten tarkoittanut olla kellekään vihamielinen.
PS: Seuraava aina ajoittain, syystä tai toisesta mieleni taustalla soiva sananlasku sai tänä aamuna uuden merkityksen, kun mietin, mikä auttaa riehuvan, vihamielisen ihmisen taltuttamisessa, tai ”järjen puhumisessa” järjettömille:
”Survo hullua huhmaressa, survimella kivien seassa: ei erkane hänestä hänen hulluutensa.” Sananlaskut 27:22
Siis; ei väkivaltaa väkivallan taltuttamiseen, eikä henkistä väkivaltaa henkisen sekaannuksen selvittelyyn, kun ei se alkuperäinen ongelma sillä minnekään häviä… Pahenee vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti