Nykypäivän Oliver Twistit, ja "onneton totuus psykiatrian nykytilasta"?

Kuva: Henri Kähkönen

Ajattelin kirjoittaa lonkalta jotakin mitä vain tulee mieleen, koska päässä vallitsee runsaudenpula ja ajan kanssa on toisin päin.

Itse asiassa luin joku viikko sitten James Daviesin kirjan ”Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta”. Ben Furman aloittaa suomennoksen esipuheen ajatuksella, ettei psykiatrista hoitojärjestelmää ole luotu asiakkaita vaan mielenterveysalan työntekijöitä varten. Nooh… Olen itse työssä mielenterveysalalla, enkä kyllä koe, että psykiatrinen hoitojärjestelmä palvelisi minuakaan. Päinvastoin olen sangen turhautunut koko järjestelmään, jonka sisällä vielä jossain määrin roikun leipäni eteen. Eipä Furman kenties juuri minunlaistani työntekijää tarkoittanutkaan…

Kyseisessä kirjassahan on kyse paljolti liiallisen lääkitsemisen kritiikistä, ja minähän en psykologina lääkeresepteihin puutu, enkä ole kellekään lääkityksiä mainostamassa. Furman esittää, että psykiatria on lääketieteellistetty, koska se on kärsinyt uskottavuuspulaa lääketieteen sisällä. Psykiatrinen palvelujärjestelmä on Furmanin sanoin ”… keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt mielenterveyden eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.”

Tavallaan hyvin sanottu ja osittain osuva virke, mutta omasta puolestani en kyllä tunnista, että lääkärien harrastama diagnosointi ja potilaitten ylilääkitseminen minun etujani palvelisi, tai oman työni uskottavuutta, eikä kyllä pahemmin hyvinvointianikaan kasvata, ja yhteiskunnallinen arvostuskin on kyseenalaista… Tarkoitan, etta otsassani on pikemminkin "mielenterveystyöntekijän" ikävä stigma. Ei minua kukaan tuttavistani pokkuroi siksi, että teen mielenterveystyötä; päinvastoin usein kiusaannutaan seurassani... En siis ole psykiatrian hoitojärjestelmän edustaja siinä mielessä mistä Furman puhuu; en ainakaan niitä alan valtaapitäviä, joitten statusta psykiatrian "tieteenhaaran" arvostus nostattaa (tai epäarvostus romauttaa).

Asiakkaitten ylilääkitseminen ja varsin villi diagnosointi vaivaavat kyllä minua, jos sellaista tapahtuu. Silloin tällöin joku luulee minun olevan ”kallonkutistaja”, kun sekoittaa psykologin ja psykiatrin keskenään. ”Kallonkutistajaksi” nimittäminen ei tunnu kovinkaan arvostavalta… Psykiatrit herättävät ihmisissä epäluuloja ja pelkoa. No, enpä ihmettele, kun ajattelee, että aikamoinen valta heillä onkin; määrittää ja määrätä, diagnosoida ja vahvasti painostaa tietynlaisiin hoitokeinoihin, jopa pakkohoitoon. Valta-aseman pitäisi herättää suurta vastuuntuntoa. Ja toivottavasti herättääkin. Mutta vastuuntunto saattaa joskus unohtuakin, esimerkiksi liiallisten paineitten keskellä.

Daviesin kirja herättää huolta, ja syystäkin, aivan kuin aiemmin lukemani Peter C. Götzschenkin teos herätti (ks. blogiteksti tästä kirjasta.) Moni varmaan jättää kyseiset teokset lukematta, kun ei halua edes ajatella moisia asioita, tai pelkää että sisältö on perätöntä. Mielenterveystyössä toimivien kannattaisi kuitenkin perehtyä siihen, millaista polemiikkia asioista käydään. On hyvä tietää näistä asioista, ja oman kantansa voi päättää sitten kun tietää tarpeeksi. Sen voin sanoa oman työni puolesta, että joskus psyykenlääkityksistä on näyttänyt olevan jotain apua joittenkin ihmisten tilanteisiin, mutta jotkut saavat mukanaan myös haittoja. Joskus on tullut hyvinkin huolestuttavia sivuvaikutuksia, tai vähintäänkin kiusallisia. Jotkut eivät ole hyötyneet lääkityksistä. Jotkut jäävät SSRI- lääkityksiinsä "koukkuun" vuosikausiksi, koska pelkäävät oireita, joita tulee, kun niitä yrittää vähentää. Tarvittaisiin älyttömästi asiantuntijoita auttamaan ihmisiä selviytymään irti turhista tai jopa haitallisiksi osoittautuneista lääkityksistä. Ja lisää asiantuntijoita ja monipuolista tukea auttamaan ihmisiä selviämään myös ilman psyykenlääkityksiä...

Psykiatrinen hoitojärjestelmä on murrostilassa; sen uskottovuus kärsii. Mietinpä vain, missä vaiheessa alkaa tulla vahingonkorvausvaatimuksia lääkitysten aiheuttamista haitoista… Missä asemassa lääkkeitä määränneet lääkärit ovat, kun kuluttajat alkavat oikeasti valittaa? Ottaako lääketeollisuus vastuuta lanseeraamistaan tuotteista, kun haittoja alkaa tulla esille? Tällä hetkellä ei kentällä taideta vielä uskaltaa nousta liian pelottavia auktoriteetteja vastaan.

Sain tänään käyttööni kuvan, jonka pystyn enemmän tai vähemmän kömpelön aasinsillan kautta liittämään aiheeseeni. Kuva on hetki Dickensin rakastetusta ”Oliver Twist” – tarinasta. Siinä karkea, väkivaltainen rosvo, Bill Sikes, kiikuttaa viatonta, hankaluuksiin joutunutta orporukkaa, Oliveria, mukaansa murtokeikalle. Toisen kärsimyksestä piittaamaton Bill käyttää pientä pulassa olevaa reppanaa itsekkäisiin tarkoituksiinsa…

Mitähän tästä tuleekaan mieleeni? Joskus psyykkisesti hädässä oleva ihminen on kuin orpo Oliver. Oliver on perinyt ehkä jonkinlaista herkkyyttä ja perusempaattista luonnetta vanhemmiltaan. Hän on saanut sen verran perushoivaa, että jotakuinkin selviää kilttinä ja arkana poikana, etenkin kun välillä tapaa sentään joitakuita empaattisiakin ihmisiä. Mutta Oliveria on myös laiminlyöty ja kaltoin kohdeltu, ja hän ajautuu seuraan, jossa tavallaan huolehditaan perustarpeista, mutta leipä tienataan toisten taskusta, ja yhteisössä kilpaillaan paremmuudesta tässä taidossa, ja menestyminen elämässä on sitä, että oppii entistä paremmin huiputtamaan kanssaeläjiä… Oliver on kuitenkin herkkä ja empaattinen poika, ja tajuaa, että on väärin varastaa, huiputtaa, ja uhkailla ja pieksää ym., ja tarinassa hän pääsee lopulta rikollisten kynsistä hyvien ihmisten hoiviin. Onneksi. Kunpa me kaikki pääsisimme…

Tuleepa vain tässä mieleen tavallinen tarina herkästä ihmisestä, joka kärsii yhteiskunnan mädistä puolista, eikä halua tehdä epäeettiseksi kokemaansa työtä, eikä kilpailla menestyksestä sellaisessa… Ja herkempi ihminen on sitten kuitenkin altavastaajana monissa tilanteissa, ja joutuu herkästi yhteisön muitten jäsenten potkimaksi ja hyväksikäyttämäksi. Ja jos hän yrittää saada elämäänsä jotakin eettisesti parempaa, toiset hakevat hänet takaisin läävään; oman epäeettisyytensä ilmi tulemisen pelossa… Mitähän roolia psyykenlääketeollisuus tässä sepitelmässä esittäisi? Kun iso, vahva ja karski, taloudellsiat hyötyä tavoitteleva, omatunnoton taho kohtaa pienen, viattoman, pulassa olevan ihmisen…