Erityisherkkyys mediassa, ekstrovertit äänessä… ja muuta kritiikkiä

Luonnontaidetta

Tällä kertaa ärsyttää, että tehdään dokumentteja ja keskusteluohjelmia, joissa puhutaan asian vierestä. Media levittää tätä ”asian vierestä asiaa”. Ei huvita uskoa enää mihinkään asiantuntijoihinkaan, jos se on vain asema ja status, joka puhuu. Tai jos julkkikset levittävät jotain toisille ihmisille kipeää asiaa lisää julkisuutta saadakseen, onpa reilua! Ihmisten ihailu takaa sen, että heillä riittää lohduttajia, vaikka he kärsisivätkin vähän jostakin pulmista (jotka eivät kuitenkaan näytä haittaavan ”menestymistä”). Syrjäänvetäytyvät ”luuserit” saavat kärsiä samantapaisista pulmista ihan yksikseen. Edustava ekstrovertti pärjää aina kun vain saa ihmisiltä tukea jo valmiiksi nostatetulle itsetunnolleen. Vaikka hän kärsisi miten nolosta vaivasta, hän osaa selittää sen itsensä kannalta edullisesti. Nöyrempi ihminen ei viitsi tuoda itseään niin ”reippaasti” esille, saati sitten nostaa itseään toisten yläpuolelle. Jos sattuu vaikkapa olemaan kyse ns. erityisherkkyydestä, on selvästikin olemassa niitä persoonia, jotka tekevät siitäkin mainoslauseen omalle imagolleen.

Siitä, kun ensimmäisen kerran kirjoitin ”erityisherkkyydestä”, on jo yli vuosi, ja sen jälkeen olen lukenut muutaman kirjan ja lueskellut ”tietoa” netistä, katsonut ohjelmia ja käynyt koulutuspäivässä aiheeseen liittyen. Aihe on nyt mediassa ja ihmisten puheissa, ja jopa ammattilaisten tietoisuudessa jossain määrin. Mutta valitettavasti käsitteet sotkeutuvat ja popularisoituvat, ja olisi syytä palata ilmiön psykologisille juurille, temperamenttitutkimukseen ja neurotieteellisiin todisteisiin ennen kuin mennään liikaa ”musta tuntuu että mäkin olen tuollainen” – tyyliseen aiheen käsittelyyn.

Ihmisten jakautuminen ekstroversio – introversio – akselilla näyttäisi vaikuttavan siihen, miten ”herkkyyksiensä kanssa selviytyvä” itseään kuvaa ja miten hän kokee selviytyvänsä elämässä, jopa enemmän kuin se, onko ihmisellä jotain epätavallista herkkyyttä vai ei. Ja kun itse on menestynyt, ajattelee näköjään helpommin, ettei toisia erityisherkkiä tarvitse mitenkään erityisesti huomioida yhteiskunnassa (kuten eräs haastateltu julkkis totesi ”Inhimillisessä tekijässä” 11.11.2015). Pahoittelen mielipidettäni, tarkoittamatta loukata ketään henkilökohtaisesti, mutta sosiaaliset, ulospäinsuuntautuneet ihmiset näyttävät toisinaan porskuttavan toisten ihmisten energioilla, mutta unohtavat vauhdissaan ne kanssaeläjät, jotka haluavat vaikeuksistaan huolimatta elää omaehtoisemmin, itsenäisemmin, ja joskus jopa nöyremmin. ”Erityisherkkinä” itseään pitävät voivat olla keskenään todella erilaisia; jopa niin erilaisia, että tulee ajatus ”jos se ihminen on erityisherkkä, minä en kyllä ole”, kuten Vuokko Travanti totesi pitämässään koulutuksessa yhdestä tuttavastaan, joka oli vakuuttunut olevansa erityisherkkä.

Tuossa tapauksessa erityisherkkien keskinäisessä erilaisuudessa oli kyse introversio - ekstroversio - erosta. Erilaisuutta aiheuttaa myös ns. elämyshakuisuuden aste. Introvertitkin voivat olla elämyshakuisia, ja elämyshakuisuus taas riippuu siitä, onko "välttämisjärjestelmä" vai "lähestymisjärjestelmä" voimakkaammin "päällä". Ja sehän riippuu myös olosuhteista, eikä ole sillä tavoin pysyvä ominaisuus kuin ekstroversio. Ja monet muutkin tekijät, opitut ja synnynnäiset, aiheuttavat sen, että erityisherkätkin ovat keskenään erilaisia ihmisiä. Vain jotkut piirteet ovat yhteisiä. En itse ajattele, että kyse olisi jostakin "erityisheimosta" enkä ainakaan tunne tarvetta liittyä erityisherkkien heimoon. Olenko itse vieläkin kummallisempi, kun viidenneskään ihmisistä ei ole minulle riittävän pieni vertaisryhmä?

Olisiko näin, että meissä on niitä, jotka saavat ”energiansa” toisten osoittamasta ihailusta, ja niitä, jotka saavat ”energiaa” siitä että ovat jonkun ihailijoita; että paistattelevat jonkun jalustalle nostamansa loisteessa? Pinnallista sosiaalista riippuvuutta? Massakiintymystä? Ja näinhän niitä psykopaattijohtajiakin ylläpidetään. Siis riippuvuudella; niin kuin ei itse olisi muka mitään, ja pitäisi saada se ihailu ulkopuolelta, tai saada ihailla jotakin ulkopuolista, että voisi jakaa tämän ”ihmeellisyyden”.

Mutta oikeasti JOKAINEN IHMINEN ON IHME. Ihaile elämän ihmettä itsessäsi, niin et haksahda riippuvaiseksi ”tähdistä”. Ihaile ihmettä itsessäsi, niin et tarvitse pinnallista ihailua massoilta… En tarkoita, etteivätkö läheiset, aidot ihmissuhteet olisi elintärkeitä ja jonkinlainen ihailu kuuluisi osana niihinkin, mutta pinnallinen ihailu, sokea riippuvuus ihailunkohteesta tai toisten osoittamasta ihailusta on hölmöä ja tarpeetonta. Kaikkia ihmisiä voisi ihailla sillä perusteella, että he ovat todiste elämän ihmeestä! Mutta käytöksen perusteella en kyllä, valitettavasti, voi ihailla kovinkaan monia ihmisiä; en itseänikään. On ihan terveellistä välttää seuraa, joka ärsyttää ja rasittaa, ja lisää omaa keljuutta. Enkä halua itsekään toisia rasittaa omalla persoonallani…

Olen ajoittain ja hetkittäin rasittavan kriittinen ja itsepäinen ihminen. Joskus ehkä neljätoistavuotiaana riitelin isäni kanssa jostakin periaatekysymyksestä automatkalla talonrakennustyömaalle. Isä sanoi, että jos en luovu mielipiteestäni, saan jäädä kyydistä ja kävellä kotiin. Työmaalle oli ehkä pari kilometriä matkaa, kotiin ehkä jotain viisitoista. Jäin pois kyydistä ja kävelin kotiin. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, ja luultavasti äiti oli vähän huolissaan siitä, miten selviän. Muistaakseni olin ainakin aika rauhallinen siinä vaiheessa kun pääsin kotiin. Enkä edes muista mikä se oli ollut se asia, mistä olimme riidelleet, mutta lienen ollut aika rasittava penikka. Isä tosin itse vahvisti kriittisyyttäni toistelemalla, että ihmisellä on aina mielipide. Hän inhosi sitä, jos joku sanoi ”en mä tiedä”, kun kysyttiin mielipidettä...

Olisi muitakin asioita jaettavana, kuten Irwin Kirschin esitys psykologiliiton seminaarissa, mutten jaksa nyt sitä referoida. Toteanpa vain, että kun usko masennuslääkkeitten tehoon romahtaa, tulee paniikki ja kaaos. Jotkut tahot varmaan lietsovat sitä paniikkia, että saavat myytyä lehtiään, ohjelmiaan ja muita medioitaan, ja julkkikset varmaan mielellään kertovat omat kokemuksensa masennuslääkkeistä markkinoidakseen itseään. Oikeasti tarvitaan APUA. Jotain luotettavaa apua kaikille, jotka uupuvat ja masentuvat tässä mielipuolisessa maailmassa. Kulttuurin aivopesemänä uppoudumme tähän harhaiseen maailmaan, ja jos joku sanoo, että koko ihmisen luoma maailma on pelkkää harhaa, hän on muitten mielestä ”hullu”, tai vähintäänkin toisinajattelija ja vähän omalaatuinen. Ja kun ei sopeudu kulttuuriin, tulee kulttuurin mielestä ”sairaaksi”. Miksei voisi puhua ”sopeutumisvaikeuksista” eikä tehdä ympäripyöreitä masennusdiagnooseja? Miksi uupumus pitää leimata masennukseksi? Miksi ympäristön ärsykkeiden ja sisäisten ominaisuuksien yhteensopimattomuudesta tehdään ahdistuneisuushäiriö? Missä hiivatissa täällä olisi kolo, jossa ihminen saisi elää sellaisena kuin on, tulematta tarpeettomasti diagnosoiduksi?

Sosiaalinen yhteisö näyttää muovautuvan ekstroverttien ehdoilla, eikä nähtävästi auta vaikka jokunen näistä ekstroverteista olisikin herkempi ihminen, jos se ”herkkyys” ei ylety toisen ihmisen syvälliseen ymmärtämiseen. Kaikki ”erityisherkät” eivät nähtävästi ole tunneälyisiä, vaikka tietty ekstrovertti julkkis itseään sellaiseksi herkkyyksiensä perusteella nimittikin. Me kaikki ehkä haluaisimme kokea olevamme jollain tavalla ”erityisiä”. Ehkä ”erityisherkkyys” ei ole riittävän neutraali termi, koska se saattaa nostattaa kateutta tai tarvetta saada olla sellainen, vaikkei oikeasti sitten kuitenkaan olisi. ”Yliherkkyys” taas on liian kielteinen ilmaisu, vaikka joissakin olosuhteissa se on tavallaan kuvaavampi ilmaus kuin ”erityisyys”. Jos haluaa olla neutraali ja arvottamatta ominaisuutta sen kummemmin, voisi puhua ”epätavallisen herkästä” tai ”keskimääräistä herkemmästä”.

Monet tavallisen herkät haluavat nyt olla ”erityisherkkiä” koska se nostattaa itsetuntoa tietyissä piireissä tai antaa välineen puolustaa normaalia herkkyyttään liian kovien tyyppien edessä. Mutta aina on niitä, jotka pitävät tavanomaistakin herkkyyttä "nynnyytenä". Koskaan ei voi miellyttää kaikkia ihmisiä eikä saada ihailua kaikilta, mutta miksi edes pitäisi? Mehän olemme ihmeitä ja ihailtavia ja voisimme ihmetellä ja rakastaa itseämme ihan häpeilemättä, pelkän ihmisyytemme ja mystisen alkuperämme perusteella. Mutta käytös on sitten vähän eri asia. Saisimme kaikki vähän hävetä sitä toisinaan… Mutta onneksi on aina mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Heittää menneisyys takaviistoon vasemmalle, ja suunnata tässä hetkessä eteenpäin… No, saisipa vain olla rauhassa; siis, ettei kiusattaisi, syrjittäisi, eikä vaadittaisi kohtuuttomia. Saisipa elää omien ominaisuuksiensa kanssa, itselle laadukasta elämää, eikä tarvitsisi olla inhottava muillekaan silkasta defensiivisyydestä. Ja kunpa ei tarvitsisi kokea myöskään huonommuutta siitä, ettei sovi 4/5:lle ihmisistä suunniteltuun muottiin.

Ärsyttää että media yleensäkin levittää monenlaisia vääriä käsityksiä, vääriä tietoja, harhaanjohtavia kommentteja, sekavaa potaskaa asioista, julkkikset ”kokemusasiantuntijoina”. Ei huvita tällä hetkellä seurata edes uutisia, joista tulee liikaa kaikkea informaatiota; ihan liikaa negatiivista. Maailma on hapan. Elämä sen sijaan on tässä lähellä, tässä ja nyt, ja sisälläni. Kun jotain tapahtuu maailmalla, se on jo ohi. Pitäisikö meidän elää jälkimainingeissa, vai tässä ja nyt? Pitäisikö elää tulevan pelossa, vai tätä hetkeä, mikä menee nyt… On jo ohi, kun kirjoitan. En voi estää hyökyaaltoja enkä myrskyjä ulkopuolellani; en ratkaista nälänhätää, en lamaannuttaa tappelevia ihmisiä enkä ohjata kaapelia pitkin tyyneyttä niitten ihmisten pääkoppiin, jotka haluavat tuhota toisia, koska pelkäävät.

Kun en vain voi muuta kuin yrittää hallita omaa, sisäistä myrskyäni. Se on minun vastuullani. Itsehillintä. Maailma on kaaoksessa ja minä heilun ja sinkoilen mukana, mutta etsin tyyneyttä jostakin sisältäpäin ja yritän luottaa siihen, ettei etsintä ole turhaa. Vaikka vuoret järkkyisivät ja meren aallot myllertäisivät ja kuohuisivat, jokin pysyy. Ja jos löydän sen, mikä pysyy, ankkuroidun siihen edes hetkeksi ennen kuin seuraava aalto tempaisee mukaansa.