 |
| Lastenkamarini "sisustuksen" värimaailmaa |
Kaivelin tässä eräänä päivänä alimmaista lipastonlaatikkoa, etsiskellessäni jotakin, mitä hämärästi muistelin siellä olevan. Yllättävää kyllä, löysinkin etsimäni, ja yritin panna laatikon kiinni, mutta se jäi raolleen. Ilmeisesti vetolaatikon takana, lipaston sisällä, oli jotakin epämääräistä, minkä vuoksi se ei mennyt paikalleen kokonaan. Annoin asian olla muutaman päivän niin, koska moinen asia ei maailmankaikkeuden kokonaiskaaoksen keskellä merkitse yhtikäs mitään. Mutta toisena päivänä, hetken mielijohteesta, osin ärtyneisyydestä, osin uteliaisuudesta, vedin laatikon kokonaan ulos katsoakseni, mitä lipaston sisällä olisikaan, pölyn lisäksi. Löysin papereita tai paperinippuja, joita oli tippunut ylemmistä laatikoista sinne laatikkojen perälle. Jotkut paperit olivat tuoreempia, jopa viime syksyltä, mutta eräs vaatimaton, irrallinen A5-ruutupaperiarkki oli hivenen vanhempaa perua…
Paperissa oli runontapainen, lyijytäytekynällä kirjoitettu teksti, josta yksi sana oli vedetty yli ja sen päälle oli kuivamustekynällä kirjoitettu toinen sana. Alla oli silloiset nimikirjaimeni ja päiväys, 4.8.1998. Tuo irrallinen lappunen oli säilynyt lähes rypistymättä ja taittumatta yli 20 vuotta! Mitä tämä kertookaan minun siisteydestäni ja järjestelmällisyydestäni? En tosiaankaan ollut laittanut sitäkään paperia kansioon tai muovitaskuun. Se oli vain jossain muitten papereitten ja tavaroitten keskellä, tallessa kuitenkin. Ja jossain vaiheessa se ilmeisesti siirtyi omin päin jonnekin sinne lipaston takaosaan. Se oli ihmeellisen sileä, ei edes taittunut tai kupristunut, joten se vaikutti uudemmalta kuin olikaan.
Tässä teksti, jonka olin tuolloin, yli kaksikymmentä vuotta nuorempana väsännyt.
Ihmisen suhde luontoon on narsistinen objektisuhde.
Kuinka se voisi olla muutakaan,
kun ihmiskunta elää vielä lapsenkengissään
ja luontoäiti joutuu narsistisen lapsensa riistämäksi?
Kaiken pohjalla on ihmisen ajatusvääristymä siitä,
että luontoäiti on sen hyljännyt.
Ei luonto ihmistä hylkää,
mutta ihmiskunta on itsekkyydessään unohtanut alkuperänsä,
kuin kieroon kasvanut lapsi, joka ei rakasta äitiään.
Montako vuotta psykoterapiaa narsistinen ihmiskunta tarvitsee,
että muistaisi miten on syntynyt,
mistä saa ravintonsa, suojansa, viisautensa?
Paperissa oli runontapainen, lyijytäytekynällä kirjoitettu teksti, josta yksi sana oli vedetty yli ja sen päälle oli kuivamustekynällä kirjoitettu toinen sana. Alla oli silloiset nimikirjaimeni ja päiväys, 4.8.1998. Tuo irrallinen lappunen oli säilynyt lähes rypistymättä ja taittumatta yli 20 vuotta! Mitä tämä kertookaan minun siisteydestäni ja järjestelmällisyydestäni? En tosiaankaan ollut laittanut sitäkään paperia kansioon tai muovitaskuun. Se oli vain jossain muitten papereitten ja tavaroitten keskellä, tallessa kuitenkin. Ja jossain vaiheessa se ilmeisesti siirtyi omin päin jonnekin sinne lipaston takaosaan. Se oli ihmeellisen sileä, ei edes taittunut tai kupristunut, joten se vaikutti uudemmalta kuin olikaan.
Tässä teksti, jonka olin tuolloin, yli kaksikymmentä vuotta nuorempana väsännyt.
Ihmisen suhde luontoon on narsistinen objektisuhde.
Kuinka se voisi olla muutakaan,
kun ihmiskunta elää vielä lapsenkengissään
ja luontoäiti joutuu narsistisen lapsensa riistämäksi?
Kaiken pohjalla on ihmisen ajatusvääristymä siitä,
että luontoäiti on sen hyljännyt.
Ei luonto ihmistä hylkää,
mutta ihmiskunta on itsekkyydessään unohtanut alkuperänsä,
kuin kieroon kasvanut lapsi, joka ei rakasta äitiään.
Montako vuotta psykoterapiaa narsistinen ihmiskunta tarvitsee,
että muistaisi miten on syntynyt,
mistä saa ravintonsa, suojansa, viisautensa?
Tuohon aikaan ilmastonmuutos ei vielä ollut laajasti huolta tuottava asia. Itse elin lähiössä opiskelujen takia ja kärsin luontopuutosta. Olin kuulemma ollut korvasienireissulla ja ehkä kalassakin jo muutaman viikon ikäisenä vauvana. Vaippaliinoja kuulemma kuivatettiin kuplavolkkarin ikkunasta roikottaen, kun siirryttiin metsäautoteitä sieni- tai kalapaikasta toiseen. Ehkei se autolla ajelu ollut niin kovin ekologista, mutta pakkohan sitä on jollain tavalla siirtyä kaupunkiympäristöstä erämaahan, jos ei voi pyöräilläkään kymmeniä kilometrejä, vieläpä kolmen lapsen kanssa. Kaikki nuo jo varhaislapsuudessa saamani aistimukset luontoympäristöstä ovat jättäneet jälkiä minuun. Minulla on henkilökohtainen motiivi olla ns. luontoihminen. Mutta sen lisäksi koen, että on eettistä ylipäätään pyrkiä varjelemaan luontoa ja eläinkuntaa, ja sitä kautta myös ihmiskunnan elinolosuhteita.
Psykologista tietoa olisi tärkeää hyödyntää siinä, että ihmiset tekisivät elämässään ja arjessaan luontoa kunnioittavia ja ekologisia valintoja. Toimintatapojen muuttaminen voi olla helpompaa nuorilla, jotka eivät ole ylioppineet ”pahoja” tapojaan. Oppiiko vanha koira vielä uusia temppuja? Miten muuttaa vuosikausien aikana vakiintuneet kulutustottumuksensa tai tapansa viihdyttää itseään? Siinäpä se. Psykologisin keinoin voisi auttaa ihmisiä niin motivoitumaan yhteisen asian puolesta kuin aivan konkreettisesti toteuttamaan tarvittavia ajattelutapojen ja toiminnan muutoksia. Esimerkiksi käyttäytymisterapeuttiset keinot, tai NLP, HOT ja vaikkapa tietoinen läsnäolokin tarjoavat runsaasti erilaisia mahdollisuuksia parantaa maailmaa ja pelastaa tämä maapallo kaikille luoduille.
Puolisoni mainitsi tässä joku päivä, että eräissä piireissä on ilkeä tapa nimittää ”vapaamatkustajiksi” niitä, jotka eivät syystä tai toisesta kerrytä yhteistä verokassaa. Mutta jos ajattelee vähän globaalimmin, nyt olemmekin toisenlaisella matkalla. Tavoitehan olisi päästä sellaiseen tilanteeseen (luonnonvarojen kulutuksen, hiilidioksidipäästöjen ja saastutuksen kannalta), joka ehkäisisi ilmastokatastrofin. Ja sillä matkalla ”vapaamatkustajia” ovat ne, jotka eivät laita tikkua ristiin asian eteen, edes ajatustasolla, kuten, eivät vaikkapa edes yritä kierrättää mitään. Kaikilla ei tosin ole voimavaroja tehdä paljoakaan, mikä on aivan ymmärrettävää, jos elämässä on paljon muitakin haasteita, kuten terveydellisiä ongelmia. Mutta samalla tavalla yhteiskunnankin ”vapaamatkustajien” elämä voi olla monella tavalla haastavaa. Saatamme kaikki olla välillä niitä ”vapaamatkustajia”, kummassakin asiassa. Ja olisi julmaa tiputtaa ihmisiä kyydistä, kun kaikki ovat kuitenkin loppujen lopuksi samassa veneessä. Muut ottavat vastuuta enemmän, jos jollakulla on vaikeaa. Kukin vuorollaan. Mutta mitä tehdä, jos joku kieltäytyy soutamasta, vaikka pystyisikin siihen, muttei häntä voi jättää poiskaan kyydistä, kun hän ei osaa uida?
Suurin huoli ei siis ole enää valtion kassan tasapainosta, vaan koko maapallon lisääntyvästä epätasapainosta. Rikkaus ja prameat puitteet eivät pelasta luonnonmullistusten aiheuttamilta haasteilta. Virkamies voi kyllä yhä saada harmaita hiuksia, kun budjetti menee yli, mutta hirmumyrsky pyyhkäisee ehkä jossain vaiheessa katon hänen virastonsa päältä ja sähkökatkokset sekoittavat tietoliikenteen, ja kaikki digitaaliseen muotoon siirretyt kirjanpidot katoavat. Ihan sama, kuka voittaa euroviisut, ja rakennetaanko uusi jäähalli jonnekin vai ei. On hyvä, jos leipää yhä riittää kaikille, mutta nyt ei ole sirkushuvien aika. Tai ehkä vain hetkeksi, jotta ahdistus helpottaa, voi uppoutua viihteeseen (ja mielellään ekologisesti tuotettuun). Mutta sitten on taas aika tehdä jotakin, edes pientä, etteivät asiat luisu parissa kymmenessä vuodessa ihan mahdottomiksi… Pienikin valinta on merkityksellinen, jos kaikki tekevät sen, niin hyvässä kuin pahassakin.
Olisi kovin surullista, jos tuon vanhan runoni väitteet olisivat totta; jos siis olisimme kaikki niin itsekkäitä, suorastaan narsistisia, että riistäisimme vain omatunnottomasti sitä tahoa, joka on tarjonnut meille elämän edellytykset, emmekä antaisi mitään takaisin. Eihän meitä olisi olemassa ilman muuta luomakuntaa. Luonto kyllä pärjäisi ilman ihmislajia, mutta ihminen ei selviydy ilman luontoa. Joten, jatkammeko kollektiivista itsetuhoisuuttamme, tiedostamatta edes kunnolla, että syömme maata jalkojemme alta?
Ja luontoäidistä aasinsilta ihmisäiteihin:
Hyvää tulevaa äitienpäivää! Kiitos omalle äidilleni, kun roikotit minua jo vaippaikäisenä mukana niillä retkillä, joilla opin tuntemaan luontoympäristön syntymäkodikseni!
Psykologista tietoa olisi tärkeää hyödyntää siinä, että ihmiset tekisivät elämässään ja arjessaan luontoa kunnioittavia ja ekologisia valintoja. Toimintatapojen muuttaminen voi olla helpompaa nuorilla, jotka eivät ole ylioppineet ”pahoja” tapojaan. Oppiiko vanha koira vielä uusia temppuja? Miten muuttaa vuosikausien aikana vakiintuneet kulutustottumuksensa tai tapansa viihdyttää itseään? Siinäpä se. Psykologisin keinoin voisi auttaa ihmisiä niin motivoitumaan yhteisen asian puolesta kuin aivan konkreettisesti toteuttamaan tarvittavia ajattelutapojen ja toiminnan muutoksia. Esimerkiksi käyttäytymisterapeuttiset keinot, tai NLP, HOT ja vaikkapa tietoinen läsnäolokin tarjoavat runsaasti erilaisia mahdollisuuksia parantaa maailmaa ja pelastaa tämä maapallo kaikille luoduille.
Puolisoni mainitsi tässä joku päivä, että eräissä piireissä on ilkeä tapa nimittää ”vapaamatkustajiksi” niitä, jotka eivät syystä tai toisesta kerrytä yhteistä verokassaa. Mutta jos ajattelee vähän globaalimmin, nyt olemmekin toisenlaisella matkalla. Tavoitehan olisi päästä sellaiseen tilanteeseen (luonnonvarojen kulutuksen, hiilidioksidipäästöjen ja saastutuksen kannalta), joka ehkäisisi ilmastokatastrofin. Ja sillä matkalla ”vapaamatkustajia” ovat ne, jotka eivät laita tikkua ristiin asian eteen, edes ajatustasolla, kuten, eivät vaikkapa edes yritä kierrättää mitään. Kaikilla ei tosin ole voimavaroja tehdä paljoakaan, mikä on aivan ymmärrettävää, jos elämässä on paljon muitakin haasteita, kuten terveydellisiä ongelmia. Mutta samalla tavalla yhteiskunnankin ”vapaamatkustajien” elämä voi olla monella tavalla haastavaa. Saatamme kaikki olla välillä niitä ”vapaamatkustajia”, kummassakin asiassa. Ja olisi julmaa tiputtaa ihmisiä kyydistä, kun kaikki ovat kuitenkin loppujen lopuksi samassa veneessä. Muut ottavat vastuuta enemmän, jos jollakulla on vaikeaa. Kukin vuorollaan. Mutta mitä tehdä, jos joku kieltäytyy soutamasta, vaikka pystyisikin siihen, muttei häntä voi jättää poiskaan kyydistä, kun hän ei osaa uida?
Suurin huoli ei siis ole enää valtion kassan tasapainosta, vaan koko maapallon lisääntyvästä epätasapainosta. Rikkaus ja prameat puitteet eivät pelasta luonnonmullistusten aiheuttamilta haasteilta. Virkamies voi kyllä yhä saada harmaita hiuksia, kun budjetti menee yli, mutta hirmumyrsky pyyhkäisee ehkä jossain vaiheessa katon hänen virastonsa päältä ja sähkökatkokset sekoittavat tietoliikenteen, ja kaikki digitaaliseen muotoon siirretyt kirjanpidot katoavat. Ihan sama, kuka voittaa euroviisut, ja rakennetaanko uusi jäähalli jonnekin vai ei. On hyvä, jos leipää yhä riittää kaikille, mutta nyt ei ole sirkushuvien aika. Tai ehkä vain hetkeksi, jotta ahdistus helpottaa, voi uppoutua viihteeseen (ja mielellään ekologisesti tuotettuun). Mutta sitten on taas aika tehdä jotakin, edes pientä, etteivät asiat luisu parissa kymmenessä vuodessa ihan mahdottomiksi… Pienikin valinta on merkityksellinen, jos kaikki tekevät sen, niin hyvässä kuin pahassakin.
Olisi kovin surullista, jos tuon vanhan runoni väitteet olisivat totta; jos siis olisimme kaikki niin itsekkäitä, suorastaan narsistisia, että riistäisimme vain omatunnottomasti sitä tahoa, joka on tarjonnut meille elämän edellytykset, emmekä antaisi mitään takaisin. Eihän meitä olisi olemassa ilman muuta luomakuntaa. Luonto kyllä pärjäisi ilman ihmislajia, mutta ihminen ei selviydy ilman luontoa. Joten, jatkammeko kollektiivista itsetuhoisuuttamme, tiedostamatta edes kunnolla, että syömme maata jalkojemme alta?
Ja luontoäidistä aasinsilta ihmisäiteihin:
Hyvää tulevaa äitienpäivää! Kiitos omalle äidilleni, kun roikotit minua jo vaippaikäisenä mukana niillä retkillä, joilla opin tuntemaan luontoympäristön syntymäkodikseni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti