Arvon mekin ansaitsemme...

Ruusuja kaikille tänään! Veikko Lavin
sanoin: "Jokainen ihminen on laulun
arvoinen, jokainen elämä on tärkeä..."

Tuota ahdistavaa laulua kammottavine lallatuksineen piti joskus kouluaikaan laulaa. ”Laiho kasvaa kyntäjälle, arvo työnsä täyttäjälle…” Mutta mikä arvo? Pitääkö se arvo todella ansaita? Ja kuka päättää, mitä se arvo maksaa? Miten paljon pitää tehdä, ja mitä kaikkea saavuttaa, jotta ansaitsee moisen arvon?

Miten vääristyneesti tässä maailmassa arvostetaankaan ihmisiä! Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että sellainen ihminen, joka on joutunut ponnistelemaan selviytyäkseen normimaailmassa edes jotenkuten hengissä, saattaa kokea, ettei hänellä ole ihmisarvoa, koska hän vaikuttaa ”luuserilta” muitten silmissä. Kun taas joku, jolla on ollut ehkä keskimääräistä helpompaa jo lapsesta saakka, ja joka on niin sanotusti menestynyt elämässään, saa nauttia kanssaihmisten arvostusta vielä bonuksena hyvinvoinnilleen. Jollekulle taas ei riitä edes keskinkertainen menestys, vaan hän haluaa olla suorastaan parempi kuin muut, ja häntä arvostetaan, kun hän onnistuu todistamaan ”paremmuutensa” jollakin kokonaisuuden kannalta naurettavan merkityksettömällä ominaisuudella. Ollapa maailman paras se ja se; onpa hienoa, mutta mitä hyötyä siitä on globaalisti? Pelastaako se ihmiskunnan ja maailman, että joku voitti jonkun kilpailun ja sai sikana rahaa? Törsätään vaan luonnonvaroja siihen, että saadaan selville, kuka on paras siinä ja siinä ominaisuudessa. Mitä ihmeen merkitystä sillä on? En ymmärrä. Jos se on vain hupia, niin toivoisin, että huvit olisivat halvempia ja vähemmän haitallisia ympäristölle…

Keitä me oikeastaan arvostamme, ja millä perusteella? Olemmeko me ihmiset todella niin ajattelemattomia, että arvostamme toisiamme sillä perusteella, kuka on ulkoisesti menestynyt, viehättävä, taitava, hauska, pätevä, johtavassa asemassa, rikas, voittanut kilpailuja jne.? Vai arvostammeko vain niitä ihmisiä, joista itse pidämme? Vai olisiko syytä unohtaa se, mitä kukin on tehnyt tai tulee tekemään, ja arvostaa kutakin ihan vain siksi, että hän on olemassa? Voiko ihmisarvon muka riistää sillä perusteella, ettei ihminen ole jonkun toisen ihmisen mielestä oikeanlainen (mitä se kullekin arvostelijalle sitten tarkoittaakaan)?

Olen ehkä ennenkin maininnut ajattelevani itse, että ihmisarvo kuuluu kaikille, teoista ja saavutuksista riippumatta. Mutta kieltämättä arvostan enemmän sellaista käytöstä, joka pyrkii rauhaan, huomioi toiset ihmiset ja luomakunnan, eikä ole riidanhaluista, ahnetta tai pelkästään omaa kunniaa etsivää. Arvostan nöyryyttä (en nöyristelyä) ja sitä, että ihminen uskaltaa olla oma itsensä. Syystä tai toisesta en kovinkaan paljon piittaa siitä, missä asemassa ihmiset ovat, tai ovatko he niin sanotusti menestyneitä ja yleisesti arvostettuja, julkkiksia tai muita sellaisia, jotka saattaisivat olla joittenkin mielestä suosittuja. Massojen arvostamat ihmiset ovat minulle vain ihmisiä, kuten muutkin, eivätkä he ansaitse sen enempää tai vähempää arvostusta kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole erityisemmin ”menestyneet” tässä maailmassa.

Näin joskus erittäin vaikeasti vammaisen henkilön, joka oli ilmeisesti viettänyt koko elämänsä sairaalasängyn tapaisessa vuoteessa. Hän tuskin kykeni tekemään mitään sellaista, mitä tavallisesti arvostetaan tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Mutta hänelläkin on ihmisarvo, tarkoitus ja merkitys. Hänen kaltaisensa olento voi opettaa meille, mikä oikeastaan on tärkeää. Voitko arvostaa itseäsi vasta sitten kun olet ponnistellut ja saavuttanut jotakin, kilpaillut ja voittanut, harjoitellut ja oppinut? Etkö sitten arvostakaan häntä, joka on vain olemassa, kykenemättä tekemään sen enempää kuin vastasyntynyt vauva? Etkö arvosta vastasyntynyttä ihmisenalkua? Kieltämättä se saattaa olla aika ruma, eikä varmasti osaa mitään, eikä ole saavuttanut vielä mainetta, rahaa ja kunniaa, eikä saanut kavereitakaan…

Meidän ei tarvitse ansaita arvoamme; se on kyseenalaistamaton syntymäoikeus. Me olemme olemassa, ja meissä on elämää, ja se elämä on arvokas. Meidän ei tarvitse olla mitään erityistä ja erikoista, tai suorittaa kaikenlaisia asioita, jotta olisimme arvokkaita. Terve itsetunto pohjautuu omanarvontuntoon. Kehittämäni väline ja harjoitus, ”Itsetunnon käsi”, sisältää tämän ajatuksen. Omanarvontuntomme voi rakentua terveelle pohjalle ja vahvistua, jos uskomme todeksi tämän ”Itsetunnon käden” lauseen:

”Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus”.

Onko sitä vaikea uskoa?

PS: ”Itsetunnon käsi”®on kehittämäni terapeuttinen väline ja menetelmä, jossa käytetään omaa kättä, käden kuvaa sekä käsimerkkejä itsetuntoon ja omanarvontuntoon liittyvien lauseitten opetteluun ja muistamiseen, jotta nämä myönteiset uskomukset palautuisivat mieleen tilanteissa, jotka koettelevat itsetuntoa. Itsetunnon kättä voi käyttää myös itsetunnon laadulliseen arviointiin sekä itsetuntoon ja omanarvontuntoon liittyvän pohdinnan herättämiseen terapeuttisessa keskustelussa. Itsetunnon käden kuva toimii myös muistitauluna rakentavasta suhtautumistavasta niin itseen kuin toiseen ihmiseen.