Miten selviät ilmastokriisistä?

Millaisen kädenjäljen jätämmekään
tähän maailmaan?

Keltikangas-Järvisen ja muiden persoonallisuustutkijoitten mukaan ihmisen synnynnäinen temperamentti selittää, miksi ihmiset kokevat henkiset paineet niin eri tavoin. Toiselle muutokset ja uudet asiat ovat haaste, ja joku toinen taas menettää yöunensa ja ahdistuu, kun asiat muuttuvat tai jotakin yllättävää tapahtuu. Temperamentin sanotaan olevan ihmisen persoonan biologinen perusta. Olemme syntyjämme erilaisia, koska aivojemme rakenteet ovat yksilöllisiä ja koska hermostomme välittäjäaineet toimivat eri lailla. Syntyperäinen yksilöllisyytemme on siis aivorakenteidemme määräämää. Luonnollisesti sikiöaika ja varhaislapsuus, jolloin aivot kehittyvät voimakkaimmin, määrittää myös huomattavan paljon sitä, millaisia meistä tulee. Kaikkia synnynnäisiä piirteitä ei kuitenkaan pysty ”kasvatuksella” muokkaamaan. Toiset meistä ovat herkempiä reagoimaan muutoksiin epäedullisilla tavoilla, tai sopeutumaan hitaammin, kun väistämätön muutos on edessä.

Keltikangas-Järvisen mukaan temperamenttimme määrää, mikä meitä ylipäätään stressaa. Tiedetään, että esimerkiksi jatkuva huolissaan olo tai liiallinen riippuvuus sosiaalisesta hyväksynnästä altistavat ihmisen stressille. Jos ympäristön asettamat vaatimukset ovat ristiriidassa oman temperamenttimme kanssa, stressaannumme todennäköisemmin, ja sairastumme myös todennäköisemmin ”stressiperäisiin” sairauksiin. Törmäsin joskus tietoon, että stressi itse asiassa on merkittävä tekijä yli yhdeksässäkymmenessä prosentissa sairauksista. Vaikutus liittyy esim. siihen, että stressi alentaa vastustuskykyä. Sydän- ja verisuonisairauksissa stressin vaikutus on varsin suoraviivainen, verenpaineen kohoamisen kautta.

Jos ihminen löytää temperamentilleen sopivan haasteellisuuden tason, normaalit elämään kuuluvat haasteet eivät tuota yletöntä stressiä, eivätkä siis lisää hänen sairastumisriskiään. Missä sitten olisi kullekin sopiva ympäristö? Onko edes mahdollista järjestää yksilöllisesti ihanteellinen elinympäristö tai työympäristö kaikille omanlaisilleen ihmisille? Etenkin neuropoikkeavat, introvertit ja erityisherkät ovat yleensä altavastaajina, kun yhteisö suunnittelee ja luo ympäristöjä, joissa ihmismassojen tulisi selviytyä. Kaikki eivät sopeudu enemmistön ehdoilla luotuihin ympäristöihin. Luojan kiitos on vielä olemassa luontoympäristöjä, jotka sopivat niillekin, jotka stressaantuvat ihmisten luomissa ympäristöissä. Mutta miten kauan meillä on olemassa niin paljon luontoa, että ihmislaji säilyy elossa? Minä olen tuntenut kadottavani elinvoimani jo lähiöolosuhteissa, saati sitten jossakin kaupungin keskellä.

Yksilöitten erilaisuus stressin kokemisessa näkyy erilaisina ulkoisina ja sisäisinä reaktioina, kun jokin kriisi koskettaa laajempaa ihmisjoukkoa. Miten sitten reagoimme tilanteessa, jota voi verrata melkeinpä globaaliin sotatilaan? Taistelemmehan nyt maapallon elinkelpoisuuden puolesta, ilmastonmuutosta vastaan. Vai olemmeko edes huomanneet, että sellainen taistelu on käynnissä? Ihmiskuntaa on kohdannut ennen kokematon kriisitila. Laajamittainen haaste. Katastrofin uhka. Millaista tukea tällaisessa kriisissä tarvitsee, ja miten kriisin tuomiin muutoksiin sopeutuu? Nyt emme voi vain sulkea silmiämme ja paeta, paitsi ehkä hetkeksi toipumaan järkytyksestä, ja sitten on yritettävä toimia. Kaikki olemme samassa veneessä, tosin, osa on jo tipahtanut kyydistä ja vene vuotaa. Tarvitaan yhteistyötä paikata vene, rauhoitella paniikkiin joutuneita, auttaa lamaantuneita toimimaan, luoda toivoa ja yhteistyöhenkeä, ja välttää tappelemasta keskenään. Nyt on tehtävä henkisen ensiavun perusasioita, akuutin kriisin keskellä. Tai oikeastaan päivästä toiseen, koska tämä kriisi tulee jatkumaan…

Kriiseihin reagointiin ja sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä on paljon: yksilön toimintakyky kriisitilanteessa, persoonallisuuspiirteet, ikävaihe, elämäntilannetekijät, sosiaalisten suhteitten laatu, tukiverkoston saatavuus, tyytyväisyys työhön ja harrastuksiin, terveydentila, sairaudet, aikaisemmat selviytymiskokemukset, minäkuva, itsearvostus, hallinnan tunne omasta elämästä (koherenssi), tiedon saaminen, kokonaisilmapiiri…

Mikä tahansa ikävä tilanne tapahtuukaan yllättäen ja täysin odottamatta, sitä seuraa ns. kriisireaktio. Normaali kriisireaktio sisältää yleensä neljä vaihetta, mutta niitten kesto voi vaihdella paljonkin riippuen mm. edellä kuvatuista tekijöistä, ja myös tapahtuneen vakavuudesta ja merkityksen laajuudesta. Ja on mahdollista juuttua johonkin vaiheeseen (kuten, sanomaan ”höpö höpö” aina kun joku sanoo jotakin ilmastonmuutoksesta).

Shokkivaiheessa mieli pyrkii suojautumaan uhkaavalta kokemukselta. Tyypillistä tässä vaiheessa on tilanteen kieltäminen tai torjuminen mielestä. Tunnereaktiot voivat olla olemattomia tai voimakkaita, jolloin käytöskin voi olla täysin tunteitten ohjaamaa. Pelko, hämmennys ja jännitys saattavat ilmetä epämääräisenä pahan olon tunteena. Shokkitilassa uuden tiedon vastaanottokyky on rajallinen, joten esimerkiksi ohjauksen ja neuvonnan antaminen ei ole tässä vaiheessa järkevää. Mieli ei ota vastaan uusia asioita, joten, tarvitaan ensin rauhoittelua ja perustarpeista huolehtimista. Jos ihminen toistuvasti kieltää tapahtuneen, häntä on autettava rentoutumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi, jotta hän pystyy edes ajattelemaan, että jotakin on saattanut tapahtua. Jos taas ihminen on lamaantunut, häntä autetaan varovasti aktivoitumaan, eli pääsemään vireystilassaan normaalille ”mukavuusalueelle”, jolloin hän kykenee myös ymmärtämään, mitä on tapahtunut.

Reaktiovaihe alkaa, kun akuutti uhantunne on ohitse, tai mieli etenee shokista tilanteen tajuamiseen. Ihminen tulee siis tietoiseksi siitä, mitä on tapahtunut ja mitä se merkitsee hänen elämänsä kannalta. Tyypillistä tälle vaiheelle on voimakkaat keholliset reaktiot, ja myös esimerkiksi vihan tunne, joka usein saattaa purkautua myös aggressiivisena käytöksenä. Tarkoituksena on reagoida järkyttävää kokemusta itsestä ulos. Aggressiivisuuden ”purkamista” aggressiivisella tavalla ei kuitenkaan voi suositella, koska aggressiivisen toiminnan on todettu lisäävän aggressiivisuutta jatkossakin. Stressitilaa voi ”purkaa” liikunnalla ja rakentavalla fyysisellä tekemisellä (kuten esimerkiksi mättämällä halkoja liiteriin, kun vastaantulija kolhaisi autosta sivupeilin ja pakeni paikalta).

Työstämisvaiheessa kokemuksen käsittely kääntyy sisäänpäin. Ihminen ei välttämättä halua puhua asiasta, ja käsittely voi jatkua vähemmän tiedostaenkin, asian pysyessä kuitenkin ”takaraivossa”. Tyypillisiä tässä vaiheessa ovat muistamisen ja keskittymisen vaikeudet, hajamielisyys, sekä ärtyisyys. Tämä on myös suremisen aikaa. Surraan sitä, mitä on mahdollisesti menetetty tapahtuneen muutoksen myötä.

Uudelleen orientoitumisen vaiheessa surun kautta avautuu tilaa uusille asioille ja kokemuksesta tulee osa itseä. Asia ei täytä enää mieltä kokonaan ja sitä voi muistella ilman voimakasta ahdistuksen tunnetta. Tyypillistä tässä vaiheessa ovat hyväksymisen ja huojennuksen tunteet, jos kriisi on onnistuttu käsittelemään, ja elämä jatkuu. Edellytys tähän vaiheeseen pääsemiselle on kuitenkin se, että on pystynyt käsittelemään myös kriisiin liittyviä tunteita, kuten suuttumusta, pettymystä, surua.

Millä tavoin nämä vaiheet näkyvät ihmisissä, jotka ovat tiedostaneet maapalloa uhkaavan ekokatastrofin? Missä vaiheessa meistä kukin on parhaillaan? Olemmeko shokissa, riehummeko ja huudammeko sokeana kauhusta, vai torjumme tai kiellämme asian kokonaan? Pakenemmeko koko asiaa, taistelemmeko vastaan, vai puolesta, vai olemmeko lamaantuneet järkytyksestä?

Missä vaiheessa kukin alkaa reagoida pahaa oloaan, järjestää mielenosoituksia, syytellä vihaisena milloin ketäkin, tai masentua ja ahdistua? Pysymmekö toimintakykyisinä, ja mihin suuntaamme energiamme? Kulutammeko sen vihaan, vai kykenemmekö toimimaan rakentavasti, samalla ahdistustamme ja avuttomuudentunteitamme lievittäen?

Surullisuus maailman kohtalosta on ymmärrettävää. Saamme surra sukupuuttoon kuolleita lajeja, luonnonilmiöitten vuoksi kuolleita olentoja, kärsimystä, jota esimerkiksi kuivuus ja nälänhätä aiheuttavat. Jos suljemme silmämme kärsimykseltä tai kieltäydymme tuntemasta mitään, emme pääse eteenpäin. Voiko silmät kiinni edes edetä mihinkään? Ehkä voikin, sokkona, sellaisen lauman mukana, joka esimerkiksi porskuttaa laput silmillään eteenpäin talouskasvuonnellisuusharhaan luottavaisina, ja kannustaa kanssakulkijoita kuluttamaan, jotta Suomi pelastuu. Kuluttamaan, jotta Suomi pelastuu? Eikö tässä ole jotakin nurinkurista?

Olen pahoillani, mutta mieluummin pakenen eri suuntaan, jos en omassa ilmastonmuutosshokissani pysty vielä toimimaan järkevästi ja rakentavasti. Pakenen mieluummin pääni sisälle kuin porskutan eteenpäin kieltäen globaalin katastrofin tapahtumisen ja lisäten erilaisten tuotteitten kuluttamista pitääkseni Suomen ”pystyssä”, vaikka muu maailma poteekin ilmastokriisiä. En vain kerta kaikkiaan ymmärrä, miten jotkut keskenään rupattelevat ihmiset, tai jopa poliitikot, voivat vieläkin vaahdota lähinnä talouskriisistä ja sivuuttaa ilmastokriisin…

Tai no, ehkäpä ymmärränkin, mistä moinen johtuu psykologisella tasolla, mutten hyväksy sitä, koska se ei tunnu eettiseltä omaan arvomaailmaani nähden. Jos on tarve paeta tätä globaalia kriisiä, suosittelen pakenemaan jollakin sellaisella tavalla, joka ei saastuta, tuota hengittämistä enempää hiilidioksidipäästöjä, eikä kuluta luonnonvaroja. Kuten meditoimalla. Voi olla, että toistojen jälkeen saa jopa aikaiseksi viedä kierrätykseen muutaman hyötyjätekassillisen, tai kelpuuttaa nälkäänsä härkäpapupihvinkin.

Meditointi sitä paitsi lisää myötätuntoa, ja jos ei muutakaan
"järjellistä" tekemistä keksi katastrofia odotellessa, aina voi
osoittaa empatiaa ja lievittää muitten kriisin uhrien kärsimystä.