Häpeä ja syyllisyys kuuluvat ihmisyyteen

Kouraiseeko häpeä esimerkiksi ilmasto-
asioissa? Ja jos kouraisee, mikä avuksi?

Häpeän ja syyllisyyden eron sanotaan olevan siinä, että syyllisyys liittyy yleensä johonkin tekoon tai asiaan, jonka voi sovittaa, mutta häpeä liittyy ihmisen minuuteen; siihen siis, millainen on. Käytännössä nämä tunteet kuitenkin sekoittuvat ihmisen kokemuksissa, ja usein niistä saatetaan puhua jopa samaa tarkoittavina asioina.

Mieli ry:n tekstissä (syyllisyydestä) sanotaan häpeän kuuluvan yhtenä osana syyllisyydestä aiheutuviin tunteisiin, siinä missä ”tunnontuskat” ja katumuskin.

”Jos syyllisyys herää siitä, että on toiminut väärin jotain toista tai itseä kohtaan, tunne on oikeutettu. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä, sekä luoda tarvetta korjata tilannetta.”

Jatkuva ja ylenmääräinen syyllisyydentunne voi kuitenkin muuttua elämää kuormittavaksi taakaksi, jolloin voi olla tarpeen tutkia, onko oma syyllisyydentunne oikeasti aiheellinen vai ei. Jotkut ihmiset tuntuvat kantavan syyllisyyttä koko ihmiskunnan puolesta, ja se on kohtuuttoman raskas taakka. Ihminen voi tuntea liiallista syyllisyyttä ja häpeää myös ajatuksistaan ja tunteistaan, vaikkei mitään erityistä ”pahaa” tekisikään. Tällainen vaikuttaisi olevan ominaista erityisen herkille ja empaattisille ihmisille.

Häpeä voi olla hyvin kokonaisvaltainen, koko persoonaa koskeva kokemus siitä, että on huono, hävettävä, vääränlainen. Häpeä saattaa olla toisilta näkymättömissä, hyvinkin syvällä ihmisen ulkokuoren alla, ulkoisen käytöksen takana. Tunne omasta itsestä ”hävettävänä olentona” saa rakentamaan itselleen erilaisia suojakuoria; joskus jopa vihamielisiä sellaisia. Suojakuoren takia ihminen ei siis elä omana itsenään. Joskus itseään häpeävä ihminen saattaa toimia oikein, lainkuuliaisesti ja toisia arvostavasti, mutta kokee silti itsensä pohjimmiltaan huonoksi, kelvottomaksi, eikä usko olevansa hyväksytty omana itsenään.

Koska tunteet tarttuvat ihmisten välillä ja meillä on kyky tuntea myös toistemme tunteita, häpeäkin herkästi tarttuu. Ns. ”häpeäidentiteetin” saattaa omaksua jo lapsena, esimerkiksi vanhempiensa käyttäytymisen takia. Jotkut taas suorastaan kasvatetaan häpeällä. Miten häpeää lietsovan koulimisen jälkeen voisi uskoa olevansa OK sellaisena kuin on? Tommy Hellstenin mukaan ihminen saattaa kokea olevansa itse huono, vaikka kyse olisi oikeasti siitä, että hän voi huonosti siksi, että häntä kohdellaan huonosti. Tällaista kokemus voi kehittyä esimerkiksi narsistin uhrille. Narsisti kohtelee toista huonosti, mutta syyttää omasta käytöksestään tätä toista, joka ennen pitkää uskookin olevansa niin kelvoton, että ansaitsee huonon kohtelun. Tällaisesta suhteesta vapautuminen voi olla vaikeaa senkin vuoksi, ettei narsistin uhri usko ansaitsevansakaan parempaa. Hän saattaa kokea suunnatonta häpeää siitä, että pyytää itselleen ulkopuolista apua asiaan, jonka luulee johtuvan ”omasta typeryydestä”.

Ihmiset joutuvat lapsesta saakka kokemaan häpeää ja nolaamista omissa yhteisöissään, enemmän tai vähemmän, joten tuskinpa on ihme, jos he oppivat myös käyttämään sitä aseena toisiaan vastaan! Häpäisy, nolaaminen ja syyllistäminen toimivat vaikkapa organisaation valtataisteluissa, ja varmasti myös sosiaalisessa mediassa. Mitä enemmän ihminen kaipaa toisten hyväksyntää, muttei usko sitä saavansa, sitä taipuvaisempi hän on välttämään häpeän kokemista, ja häpeän kokemisen uhka saa hänet muovaamaan käyttäytymistään. Häpeän välttäminen saa joskus naurettavia ilmenemismuotoja, kun ihmisten pitää esittää olevansa olevinaan itsevarmoja…

Syyllisyys, joka aiheutuu siitä, että on oikeasti tehnyt jotakin väärin, loukannut toisia tai aiheuttanut toisille haittaa, on yhteistä hyvää vaaliva, hyödyllinen tunne! Aiheellinen syyllisyys helpottaa, kun esimerkiksi tekee jotakin hyvittääkseen aiheuttamansa vahingon, pyytää anteeksi, maksaa korvauksia, ja toimii jatkossa siten, ettei aiheuta enää vastaavaa vahinkoa. Tämä ohje sopii hyvin myös ilmastonmuutoksen herättämien syyllisyydentunteitten helpottamiseen.

Liiallinen syyllisyys taas vaatii enemmän henkistä käsittelyä, ja on hyvä tiedostaa, milloin oma syyllisyydentunne liittyykin vaikkapa häpeäidentiteettiin. Onhan loogista, että jos ihminen kokee itsensä jotenkin huonoksi ja jatkuvasti virheitä tekeväksi, hän saattaa syyllistyä yliherkästi melkeinpä mistä tahansa. Tällaisia ihmisiä on liiankin helppo syyllistää ja herättää heissä ”hyvittelevää toimintaa”. Yritys helpottaa sitkeää syyllisyydentunnetta voi johtaa jopa elämäntapaan, jossa laiminlyö omat tarpeensa ja uhraa kaiken aikansa toisten hyväksi. Ihminenhän voi yrittää ansaita hyväksyntää, jopa oikeutensa olla olemassa, suostumalla toisten ”hyväksikäytettäväksi”. Mitä voi sanoa tällaisen ihmisen omanarvontunnosta? Pitääkö hän siis itseään vähemmän arvokkaana ihmisenä kuin niitä, joitten edestä hän uhrautuu?

Sosiaalipsykologi Janne Viljamaan mukaan myös häpeän tunne on tarpeellinen, koska sekin estää ihmistä tekemästä toisille pahaa. Tavallaan häpeäntunteen ennakointi voi ehkäistä toimimasta väärin. Esimerkiksi narsisti ei kuitenkaan tunnista (tai myönnä?) omaa häpeäänsä, vaan sälyttää sen muiden niskaan. Siksipä narsistiset ihmiset ovatkin tehokkaita muitten omanarvontunteen lyttääjiä.

Viljamaan sanoin: ”Häpeä liittyy koko ihmisarvoon: olen huono, tyhmä ja muiden alapuolella.” Tämä lause on kuitenkin ristiriidassa sen toteamuksen kanssa, että ”häpeäntunne on tarpeellinen”! Olisi kaiketi tarpeen erotella ”terve häpeä” vastakohtana ”häpeämättömyydelle”, jollainen liittyy esimerkiksi psykopatiaan. Tavoite ei siis ole, ettei ihminen häpeäisi mitään, jos kerta häpeä varjelee tekemästä pahaa! Mutta mitä ja miten paljon ihmisen tulisi hävetä?

On aika yleistä sekoittaa asioita, jos niitä ei ole ilmaistu eksaktisti. Yritän vääntää asiaa (itsellenikin) rautalangasta. Vääriin tekoihin ja syyllisyyteen kuuluva häpeäntunne on aiheellista, tarpeellista ja hyödyksi. Esimerkiksi ympäristöaktivisti Greta käsittääkseni käyttää tällaisen häpeän herättämistä, kun vetoaa maailman päättäjiin. Hän viitannee ihmisten tekoihin ja tekemättä jättämisiin. Kun ihmistä syytetään hänen toiminnastaan tai laiminlyönneistään, hän yleensä häpeää. Hän saattaa myöntää syyllisyytensä, olla nolo, pyytää anteeksi, ja pyrkiä hyvittämään tekonsa tai laiminlyöntinsä. Joskus ihminen tosin ottaa tekojensa arvioimisesta ”itseensä”, ja kokee Viljamaan kuvaamaa ”huonoutta, tyhmyyttä, muitten alapuolella olemista”. Ei siis ihme, jos Greta herättää joissakuissa tahoissa ”setävihaa” suorasanaisuudellaan. On hyvin tavallista, että ihminen kokee sanojen ”teit hölmösti” tarkoittavan ”olet hölmö”, vaikka lauseitten sisällöissä on aivan olennainen ero!

Teot ja oleminen on syytä erottaa toisistaan! Ystävällekin voi sanoa, että hänen toimintansa on haitallista ja suututtaa. Hänelle ei sen sijaan pidä sanoa, että hän on itsekäs paskapää. Tämä on varmasti aivan tuttu periaate kasvatuksesta ja parisuhdeterapiastakin: toisen käytöstä voi arvioida, mutta ihmistä ei pidä tuomita kelvottomaksi. Ihmisten on usein syytäkin tuntea häpeää teoistaan, mutta itseä ei tarvitse kokea huonoksi, kelvottomaksi ja arvottomaksi, vaikka toimisikin joskus väärin tai nolosti.

Mitä sitten tehdä, kun tekojen arvioiminen, korvausten vaatiminen ja rangaistukset eivät tehoa? Tarvittaessa muille haittaa tuottavat ”pahantekijät” on varmaankin eristettävä, elleivät he kykene muuttamaan käytöstään. Mutta ihmisarvoa ei pitäisi unohtaa, eikä katuvan ihmisen häpeää pitäisi enää lisätä. Kelvottomaksi leimaaminen ei auta ihmistä muuttamaan käytöstään paremmaksi. Mutta jos ihminen ei edes kadu tekojaan, eikä motivoidu muuttumaan, hän on vaaraksi toisille. Hänhän tarvitsisi sitä tervettä syyllisyydentunnetta ja häpeää (ja empatiakykyä, johon omantunnon sanotaan pohjimmiltaan perustuvan), mutta minkäpä teet, jos mikään ei liikuta, eikä stressimittari värähdä mistään?

Yhteiskunnassa on varmasti aina ollut tarpeetonta häpeää, ja myös liiallista ja tarpeetonta syyllisyyttä. Mutta emmehän kai oikeasti halua joukkoomme lisää ihmisiä, joilta puuttuisi kyky tuntea häpeää ja syyllisyyttä? Kysehän ei ole siitä, etteivätkö nämä tunteet olisi tarpeen. Kyse on siitä, heräävätkö ne oikeasta aiheesta ja oikeissa tilanteissa!

Hävetkäämme siis aivan aiheellisesti eettisesti vääriä tekojamme, mutta älkäämme hävetkö sitä mitä olemme!

Kokekaamme aiheellista syyllisyyttä rikottuamme toisiamme vastaan, mutta älkäämme tuomitko toisiamme tai itseämme perin juurin pahoiksi ja huonoiksi! Ketä se auttaa, jos tunnemme olevamme tyystin kelvottomia? 

Itsetunnon käsi®- harjoituksen läpikäyminen voi auttaa ymmärtämään omanarvontunteen, häpeän ja syyllisyyden teemoja omakohtaisesti:

Olemme aivan kelvollisia sellaisina kuin olemme, eikä meidän siis tarvitse hävetä itseämme, persoonaamme, olemustamme. Meillä on oikeus olla sellaisia kuin olemme, mutta ei tehdä mitä tahansa! Meidän ei tarvitse miellyttää kaikkia, mutta voimme välttää tahallista toisten loukkaamista. Sitä ei tarvitse hävetä, jos jotkut eivät pidä meistä! Ihmisillähän on erilaisia mieltymyksiä, eivät kaikki kerta kaikkiaan pidä kaikenlaisista, mutta erilaisuutta on rauhan vaalimiseksi syytä sietää (=suvaita). Meidän on hyvä puhutella itseämme kuin ystävää; eli, ei pidä haukkua, nimitellä ja leimata (eli häpäistä persoonaa), mutta voi kyllä todeta rehellisesti, jos on toiminut ”hölmösti”. Meidän on kohdeltava itseämme myötätuntoisesti kuin pientä lasta. Emme kai halua kasvattaa itseämmekään häpeällä ja syyllistämisellä, vaan lempeästi, rohkaisten ja armahtaen?

Olemassaolomme on edelleenkin ihme, ja sillä on tarkoitus, mutta meidän on itsekin vaikea nähdä arvoamme, jos piilottelemme sisimpäämme kuoriemme sisällä ja häpeilemme kuonakerrostamme…

Jaettu häpeä on minimoitu häpeä. Hyvässä ja pahassa. Isossa joukossa voi tehdä hirvittäviä typeryyksiä (kuten, pilata maapallon elinolosuhteita), mutta jospa keskittyisimme massahölmöilyn sijaan jakamaan kollektiivisen, tarpeettoman häpeämme siitä, että luulemme olevamme kuonamöykkyjä, kun emme ymmärrä olevamme helmiä?

Maailman parantaminen alkaa itsestä. Ja parantaminenhan on auttamista, rakkauden teko.