 |
| No jaa... Tässä ja nyt on ihan hyvä. |
Minä olen sitä mieltä, että… onko mitään mieltä olla mitään mieltä, kun missään ei ole mitään mieltä?
Makuasioistahan ei pitäisi riidellä, ja mitä taas tulee arvoihin ja moraaliin, onko meillä mitään yhteistä etiikkaa, johon nojata, vai ratkaistaanko maailmanlaajuisia konflikteja ihan vain henkilökohtaiselta mutu-perustalta? Mitä tästä kaikesta uskaltaa edes ajatella, saati sitten sanoa, ettei vain keikuttaisi yhteistä venettä tai tekisi itsestään sosiaalisesti epäsuotavaa henkilöä?
Olen tietoinen siitä, että jos ilmaisen kriittisen mielipiteeni erinäisistä asioista, saatan tulla närkästyttäneeksi joitakuita eri tavalla ajattelevia tai erilaisista asioista pitäviä ihmisiä. Siitäkin huolimatta, etten tarkoittaisi loukata näkemyksilläni, ne saattaisivat aiheuttaa hämmennystä tai pahaa mieltä joissakuissa. Monet asiat maailman tilanteessa ovat kyllä aiheuttaneet itsessänikin suuttumusta, ja aivan varmasti suuttumukseni kohdistuu toisinaan ihmiskuntaan tai joihinkin ihmisiin, joitten kuvittelen olevan jollain tapaa vastuussa asioista, jotka ovat menneet pieleen tällä pallolla, niin että luomakunta kärsii ja huokaa tuskissaan…
Mutta joissakin hetkissä, kun tekee mieli sanoa mielipiteensä vaikkapa siitä, keitten vika tämä maapalloa koetteleva mätäkamaluus onkaan, muistuu mieleen eräs silmää hiertävä viisaus. Ottakoon kukin ”tukin” omasta silmästään ennen kuin alkaa kaivella ”malkoja” toisten silmistä. Ja sekin vielä, että vain jos on itse ”synnitön”, voi heittää ensimmäisen kiven kohti ”julkisyntistä”. Onhan niin, että se vääryys, typeryys, ajattelemattomuus, itsekkyys, ilkeys, ahneus tai muu ”vika”, josta haluaisin syyttää ihmiskuntaa tai joitakin muita ihmisiä, löytyy ehkä jossakin toisessa asiassa ja vähintään jossakin määrin myös itsestäni.
Niin että armahtakoon Yläkerran Isäntä minua syntistä. En ehkä tieten tahtoen ahnehdi aina vain lisää omaisuutta toisten hyvinvoinnin kustannuksella, mutta saatanpa kyllä joskus haluta itselleni jotakin omaan kiinnostuksenkohteeseen liittyviä tarvikkeita sellaisella rahalla, jolla köyhemmissä maissa saisi ruokituksi perheen, ehkä jopa pidemmän aikaa kuin minun innostukseni noista tarvikkeista kestää. Ajattelen myös usein kettumaisen ilkeästi joistakin ihmisistä, joilla on mielestäni ”hölmöt arvot”, vaikkeivat he varmaankaan ole sen itsekkäämpiä kuin itse olen joissakin asioissa. Itsekylläisessä itsekeskeisyydessäni en jaksa läheskään aina välittää toisten ihmisten ongelmista; haluaisin vain vetäytyä erämaamökkiin ja olla rauhassa kaikelta. En tietenkään halua tappaa ihmisiä, mutta saatan kuitenkin välillisesti edesauttaa joittenkin ihmisten ennenaikaisia kuolemia esimerkiksi ”unohtamalla” auttaa heitä erilaisten kriisien keskellä. Pidättäydyn ehkä tekemästä suoranaista pahaa toisille, mutten myöskään jaksa tehdä mitään erityistä hyvääkään. Kun sitten jotkut toiset ihmiset tekevät ilmiselvästi ”pahaa”, saatanpa olla helpottunut, kun huomio siirtyy pois noista omista, pienistä rikkeistäni…
Miksiköhän sitä haluaa kaikesta huolimatta ilmaista kriittisiä mielipiteitään? Vääryyksien oikaisemiseksi? Vai ihan vain siksi, että saa huomion pois omasta sähläämisestään? Joillakuilla saattaa toki olla taipumus käyttää mielipiteensä laukomista keinona saada edes jonkinlaista huomiota muilta ihmisiltä, kun eivät saa myönteistäkään noteerausta olemassaololleen. Jotkut ”valittavat” yleensäkin suunnilleen mistä tahansa asiasta, mielipiteen vapauteen vedoten, mutta taustalla on kärsimystä, josta on vaikea päästä irti. Joku saattaa aloittaa lauseensa hyvinkin usein polleaan sävyyn: ”Minä olen sitä mieltä, että…”
Ego vahvistaa itseään ilmaisemalla näkemyksiään. Mitä kovemmin ego on jotakin mieltä jostain, sitä vahvemmaksi se itsensä tuntee. Mutta tarvitaanko mielipiteen ilmaisemiseen ”egoa”? Missä kulkee raja terveen omanarvontunnon ja egoistisen itseilmaisun / liiallisen itsevarmuuden välillä? Joku ei rohkene sanoa ääneen mitään, vaikka hänellä olisikin jokin hyvin perusteltu, eettinen näkemys. Joku ehkä kokee itsensä niin arvottomaksi, ettei uskalla sanoa yhtään minkäänlaista mielipidettä, tai edes sitä, pitääkö enemmän ruiskaunokista vai kielosta. Minulla ei välttämättä tule kerrottua pitämisistäni, ellei joku niistä kysy, mutta saatan kyllä sanoa toisten mielestä ärsyttäviä asioita välittämättä siitä, että teen itsestäni heidän silmissään epämiellyttävän ihmisen.
Kouluiässä, pienessä kyläkoulussa, sanoin eräille itseäni vanhemmille oppilaille, ettei näitten pitäisi kiusata yhtä hieman erikoista kaveria. Yksi heistä loukkaantui minulle ja sanoi jonkinlaiseksi ”kuittaukseksi”, etten minä olisi saanut sanoa hänen pikkuveljelleen siitä, että tämä kurkki toisten oppilaitten pulpetteihin. Minä en tajunnut hänen logiikkaansa. Miksen muka olisi saanut puuttua kiusaamiseen tai sanoa siitä, ettei toisten pulpetteja saa tonkia, kun ei kerta saa? Minusta oli käsittämätöntä, ettei hän käsittänyt sitä, että minulla oli kyllä oikeus puhutella sekä häntä että hänen pikkuveljeään. Ehkäpä hänellä oli mielipide: ”Minua ei saa kieltää, vaikka teen väärin, eikä minun pikkuveljeänikään saa kieltää tekemästä asioita, joita ei saa tehdä, koska hän on minun pikkuveljeni. Tuo on tyhmä ja ärsyttävä pikkupentu, kun ei tajua sitä.” Olisiko minun pitänyt arvata etukäteen hänen egoistinen näkemyksensä ja jättää siksi sanomatta omani, etten olisi joutunut kokemaan hänen epäoikeudenmukaista reaktiotaan ja pilannut asiallisia välejämme?
En sinänsä välittänyt hänen ”suosionsa” menettämisestä, koska en pitänyt hänestä muutenkaan. En minä hänelle mitään pahempaa tehnyt tai sanonut; mutta nimitin häntä ehkä ”typeräksi nirppanokaksi” sitten kotona, kun kerroin jollekulle läheiselleni tuosta epämukavasta kohtauksesta. En ole ylpeä siitä, etten pitänyt hänestä. Mutten halua valehdella, että olisin muka pitänyt, kun en kerta kaikkiaan pitänyt, sen enempää kuin voisin rehellisesti väittää kykeneväni pitämään vaikkapa mopsien ulkonäöstä. Nyrpeä ja ylimielinen asenne toisia ihmisiä kohtaan inhottaa minua. Inhosin sitä paitsi koulussa oleskelua muutenkin, ja inhosin aika kauan vähänkin hänen näköisiään ihmisiä, tai sellaisia, joilla oli samat nimikirjaimet kuin hänellä… Järjetöntä ja ylitunteellista, mutta niin inhimillistä.
Ihmisten keskuudessa oleskeleminen on hankalaa, jos tuntuu siltä, että he toimivat toistuvasti ihan hölmösti, väärin ja epäreilusti, muttei heille kannattaisi sanoa siitä, koska siitä joutuu vain itse epäsuosioon. On aika vaikeaa suhtautua lämpimästi ihmisiin, jotka loukkaantuvat eettisistäkin mielipiteistä. Sitähän toivoisi, että ihmiset olisivat edes eettisissä asioissa yksimielisiä, vaikka pitäisivätkin erilaisista asioista. Makuasioilla ei luulisi olevan niin väliä maailmanrauhan kannalta, mutta jotkut ihmiset saavat kyllä riitoja aikaan makuasioistakin; ikään kuin olisi olemassa yksi ainoa oikea ”maku”, ja kaikki muu olisi mautonta…
Ihmiset käsittävät asioita usein liian yksioikoisesti ja mustavalkoisesti. Esimerkiksi, jos sanon kannattavani susien suojelua, eihän se tarkoita, että hihkun riemusta, jos susi tappaa jonkun ihmisen koiran. Tai jos sanon, että pidän susista, ei se tarkoita, että haluan yhdenkään suden käyvän ihmisten kimppuun. Minähän vain haluan susikannan säilyvän, niin ettei laji kuole sukupuuttoon, enkä hyväksy salametsästystä, joka vaarantaa susikannan ja tuottaa eläimille kärsimystä. En ylipäätään ymmärrä sellaista mentaliteettia, että joku eläinlaji halutaan tuhota siksi, että se ”häiritsee” itseä.
Ymmärrän sen, jos ihmisparka joskus refleksinomaisesti huitaisee ötökkää, ja se ötökkäparka kuolee siihen huitaisuun. (Siitäkin tulee tosin paha mieli, kun näkee rusentuneen ötökän.) Ja on ihan inhimillistä haluta liiskata iso hämähäkki, jos ei pysty väistämään sitä, ja kammottaa liikaa. Mieluummin kuitenkin hätistelen sen hämähäkin pois, jos vain pystyn, kuin rusennan sen (vaikken erityisemmin pidäkään siitä, sen enempää kuin mopseista). Enkä ainakaan haluaisi tappaa sitä kiduttamalla, kuten jotkut törkeimmät salametsästäjät haluavat tehdä susille. Tieten tahtoen eläimiä kiduttavat ihmiset ovat todennäköisesti enemmän vaaraksi myös kanssaihmisilleenkin kuin heidän tappamansa pedot ehtivät ikinä olla. Empatian puute luultavasti tulee näkyviin siinäkin, miten sellainen ihminen kohtelee lajitovereitaan.
No, minulla on luultavasti liikaakin ja liian luutuneita mielipiteitä siihen nähden, että nykyään osaan arvostaa myös sellaista asennetta, ettei kaikkea tarvitse kommentoida, eikä kaikkeen oikeasti tarvitse olla mielipidettä; etenkään, jos mielipide vaatisi tietämystä, jollaista ei yksinkertaisesti voi aina saada riittävästi. Kaikesta ei voi mitenkään tietää, onko asia näin vai noin, ja mikä on hyväksi, mikä pahaksi, loppujen lopuksi, mistäkin näkökulmasta. Tunnepitoisia mielipiteitään (tykkään appelsiinista, en tykkää omenasta) voi toki jaella ja julkistaa, jos näkee sen arvokkaaksi, mutta joissakin asioissa tunteilu ja mutu-näkemykset saattavat olla haitaksi, jopa vaaraksi, tai ainakin epäeettisiä. Ei kai se ole oikein, jos auttaa ihmistä, jonka naamasta tai ihonväristä tykkää, muttei auta ihmistä, jonka naama tai ihonväri ei miellytä?
On olemassa asioita, joita ei todellakaan kannata päättää ”tunteella”, ja toisaalta asioita, joita ei voi ratkaista pelkästään ”järkeilemällä”. Tunteen ja järjen yhdistävä viisaus, tai intuitiivinen ymmärrys saattaa johtaa oikeaan suuntaan, mutta rohkeneeko siihenkään luottaa, jos on vastuussa muistakin kuin itsestään? Tai luottaisitko sinä jonkun toisen ihmisen intuitioon globaaleissa asioissa, ilman minkäänlaisia järkiperusteita? Mihin etiikkaan tämä ihmiskunta nojaa, silloin kun ei voi järjellä tietää, mikä olisi hyväksi ja rakentavaa, ja tunteellisuuskin on puolueellista?
Absoluuttista totuutta ei voi kukaan tietää, eikä tulevaisuutta nähdä, mutta näkemyksiäänhän voi esittää, ymmärsipä asioita tai ei, kunhan vain ottaa vastuuta ”esityksistään”. Esimerkiksi se viime aikoina erityisen usein esitetty kysymys, pitäisikö tämän valtion kuulua erääseen sotilaalliseen liittoumaan… Mitä voisin muka tällä tietämykselläni tai ymmärrykselläni tuosta asiasta sanoa? En tiedä. Luoja tietää. Jos ihmiskunta noudattaisi jotakin yhteistä, rakkaudellista moraalia, tuota asiaa ei tarvitsisi edes kysyä.
Jos haluaisin tutkiskella tunnereagointiani tuossa asiassa, saattaisin valita jonkun näkökulman ihan vain pelosta tai mieltymyksestä. Jos uppoutuisin inhontunteisiini, haluaisin lopultakin vetäytyä kokonaan pois tästä ihmisten pyörittämästä hullunmyllystä ja omistautua leikkimään vaikkapa villieläintä keskelle sangen ystävällisiä puita ja niitä ”kamalia petoja”, joitten suojeleminen tuntuu olevan niin kummallisen kiistanalaista ihmisten näkökulmasta. Elelisin siellä elukkamaisesti ja sanomatta yhtään mitään mielipidettä mistään asiasta, kunnes maapallo tussahtaisi tai korventuisi hiukkasiksi, tai olemassaoloni muuttaisi muotoaan jollakin tavanomaisemmalla tavalla. Voihan näet käydä niinkin, että tuuperrunkin koronaan, tai tukehdun ilmastonmuutoksen aikaansaaman kuivuuden aiheuttaman metsäpalon kaasuihin. Tai päädyn suojelemani suden ruuaksi kaiken ironisen mielipiteenilmaisuni kruunuksi.
Mutta palatakseni siihen kysymykseen, pitäisikö minun muka osata valita jompikumpi ”puoli”, tai kallistua enemmän sinne tai tänne, eli länteen tai itään. Oikeastaan minä en edes ”pidä” kummastakaan tuon teoreettisen vastakkainasettelun osapuolesta varauksettomasti sen enempää. Minä pidän rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, kohtuudesta, henkisestä vapaudesta, ihmisarvosta, luonnosta, ystävällisyydestä, syvällisestä ajattelusta ja kulttuurista, luovuudesta. En pidä ahneudesta, itsekkyydestä, kilpailumentaliteetista, uhkailusta ja pelottelusta, syrjimisestä, mielivallasta, pinnallisuudesta, materialismista, luonnon tuhoamisesta…
Kenenkään muun ei tietenkään tarvitse pitää samoista asioista, joista minä pidän, vaikka pitämisistäni tulinkin maininneeksi. Ne, jotka haluavat valita ”puolensa” tässä repeämisuhanalaisessa ihmismaailmassa, valitkoon, jos kykenevät. Minä en haluaisi ihmistenkään maailman olevan ”mustavalkoinen”, enkä tulla itsekään luokitelluksi minkään tummuusasteen tai värisävyn perusteella. Luomakunta edustaa koko värikirjoa, ja minä haluaisin olla luomakunnan puolella. Olemme samassa veneessä tällä pallolla; voisi olla sangen järkevää pysytellä maltillisesti keskiosassa venettä ja olla rynnimättä paniikissa äärilaidoille, ellei halua koko paatin kellahtavan.
Kun maailmassa on jo liiaksi vihamielisyyttä, en haluaisi levittää mielipiteittenikään kautta omaani ja herättää sillä lisää vihaa ja pelkoa toisissa. Haluaisin luopua omasta vihastani ja pelostani. Kumpaakaan ei tarvita siihen, että voi väistää uhkaavaa vaaraa, puolustautua vääryyden edessä tai sanoa ääneen, jos jotakin epärakentavaa on tapahtumassa. Siihen tarvitaan hereillä olemista, tietoisuutta, rohkeutta ja edes jonkinlainen moraali.
”Sävyisyys on sankaruutta arvokkaampi, maltti enemmän kuin kaupungin valtaus.” Snl. 16:32
Olen tietoinen siitä, että jos ilmaisen kriittisen mielipiteeni erinäisistä asioista, saatan tulla närkästyttäneeksi joitakuita eri tavalla ajattelevia tai erilaisista asioista pitäviä ihmisiä. Siitäkin huolimatta, etten tarkoittaisi loukata näkemyksilläni, ne saattaisivat aiheuttaa hämmennystä tai pahaa mieltä joissakuissa. Monet asiat maailman tilanteessa ovat kyllä aiheuttaneet itsessänikin suuttumusta, ja aivan varmasti suuttumukseni kohdistuu toisinaan ihmiskuntaan tai joihinkin ihmisiin, joitten kuvittelen olevan jollain tapaa vastuussa asioista, jotka ovat menneet pieleen tällä pallolla, niin että luomakunta kärsii ja huokaa tuskissaan…
Mutta joissakin hetkissä, kun tekee mieli sanoa mielipiteensä vaikkapa siitä, keitten vika tämä maapalloa koetteleva mätäkamaluus onkaan, muistuu mieleen eräs silmää hiertävä viisaus. Ottakoon kukin ”tukin” omasta silmästään ennen kuin alkaa kaivella ”malkoja” toisten silmistä. Ja sekin vielä, että vain jos on itse ”synnitön”, voi heittää ensimmäisen kiven kohti ”julkisyntistä”. Onhan niin, että se vääryys, typeryys, ajattelemattomuus, itsekkyys, ilkeys, ahneus tai muu ”vika”, josta haluaisin syyttää ihmiskuntaa tai joitakin muita ihmisiä, löytyy ehkä jossakin toisessa asiassa ja vähintään jossakin määrin myös itsestäni.
Niin että armahtakoon Yläkerran Isäntä minua syntistä. En ehkä tieten tahtoen ahnehdi aina vain lisää omaisuutta toisten hyvinvoinnin kustannuksella, mutta saatanpa kyllä joskus haluta itselleni jotakin omaan kiinnostuksenkohteeseen liittyviä tarvikkeita sellaisella rahalla, jolla köyhemmissä maissa saisi ruokituksi perheen, ehkä jopa pidemmän aikaa kuin minun innostukseni noista tarvikkeista kestää. Ajattelen myös usein kettumaisen ilkeästi joistakin ihmisistä, joilla on mielestäni ”hölmöt arvot”, vaikkeivat he varmaankaan ole sen itsekkäämpiä kuin itse olen joissakin asioissa. Itsekylläisessä itsekeskeisyydessäni en jaksa läheskään aina välittää toisten ihmisten ongelmista; haluaisin vain vetäytyä erämaamökkiin ja olla rauhassa kaikelta. En tietenkään halua tappaa ihmisiä, mutta saatan kuitenkin välillisesti edesauttaa joittenkin ihmisten ennenaikaisia kuolemia esimerkiksi ”unohtamalla” auttaa heitä erilaisten kriisien keskellä. Pidättäydyn ehkä tekemästä suoranaista pahaa toisille, mutten myöskään jaksa tehdä mitään erityistä hyvääkään. Kun sitten jotkut toiset ihmiset tekevät ilmiselvästi ”pahaa”, saatanpa olla helpottunut, kun huomio siirtyy pois noista omista, pienistä rikkeistäni…
Miksiköhän sitä haluaa kaikesta huolimatta ilmaista kriittisiä mielipiteitään? Vääryyksien oikaisemiseksi? Vai ihan vain siksi, että saa huomion pois omasta sähläämisestään? Joillakuilla saattaa toki olla taipumus käyttää mielipiteensä laukomista keinona saada edes jonkinlaista huomiota muilta ihmisiltä, kun eivät saa myönteistäkään noteerausta olemassaololleen. Jotkut ”valittavat” yleensäkin suunnilleen mistä tahansa asiasta, mielipiteen vapauteen vedoten, mutta taustalla on kärsimystä, josta on vaikea päästä irti. Joku saattaa aloittaa lauseensa hyvinkin usein polleaan sävyyn: ”Minä olen sitä mieltä, että…”
Ego vahvistaa itseään ilmaisemalla näkemyksiään. Mitä kovemmin ego on jotakin mieltä jostain, sitä vahvemmaksi se itsensä tuntee. Mutta tarvitaanko mielipiteen ilmaisemiseen ”egoa”? Missä kulkee raja terveen omanarvontunnon ja egoistisen itseilmaisun / liiallisen itsevarmuuden välillä? Joku ei rohkene sanoa ääneen mitään, vaikka hänellä olisikin jokin hyvin perusteltu, eettinen näkemys. Joku ehkä kokee itsensä niin arvottomaksi, ettei uskalla sanoa yhtään minkäänlaista mielipidettä, tai edes sitä, pitääkö enemmän ruiskaunokista vai kielosta. Minulla ei välttämättä tule kerrottua pitämisistäni, ellei joku niistä kysy, mutta saatan kyllä sanoa toisten mielestä ärsyttäviä asioita välittämättä siitä, että teen itsestäni heidän silmissään epämiellyttävän ihmisen.
Kouluiässä, pienessä kyläkoulussa, sanoin eräille itseäni vanhemmille oppilaille, ettei näitten pitäisi kiusata yhtä hieman erikoista kaveria. Yksi heistä loukkaantui minulle ja sanoi jonkinlaiseksi ”kuittaukseksi”, etten minä olisi saanut sanoa hänen pikkuveljelleen siitä, että tämä kurkki toisten oppilaitten pulpetteihin. Minä en tajunnut hänen logiikkaansa. Miksen muka olisi saanut puuttua kiusaamiseen tai sanoa siitä, ettei toisten pulpetteja saa tonkia, kun ei kerta saa? Minusta oli käsittämätöntä, ettei hän käsittänyt sitä, että minulla oli kyllä oikeus puhutella sekä häntä että hänen pikkuveljeään. Ehkäpä hänellä oli mielipide: ”Minua ei saa kieltää, vaikka teen väärin, eikä minun pikkuveljeänikään saa kieltää tekemästä asioita, joita ei saa tehdä, koska hän on minun pikkuveljeni. Tuo on tyhmä ja ärsyttävä pikkupentu, kun ei tajua sitä.” Olisiko minun pitänyt arvata etukäteen hänen egoistinen näkemyksensä ja jättää siksi sanomatta omani, etten olisi joutunut kokemaan hänen epäoikeudenmukaista reaktiotaan ja pilannut asiallisia välejämme?
En sinänsä välittänyt hänen ”suosionsa” menettämisestä, koska en pitänyt hänestä muutenkaan. En minä hänelle mitään pahempaa tehnyt tai sanonut; mutta nimitin häntä ehkä ”typeräksi nirppanokaksi” sitten kotona, kun kerroin jollekulle läheiselleni tuosta epämukavasta kohtauksesta. En ole ylpeä siitä, etten pitänyt hänestä. Mutten halua valehdella, että olisin muka pitänyt, kun en kerta kaikkiaan pitänyt, sen enempää kuin voisin rehellisesti väittää kykeneväni pitämään vaikkapa mopsien ulkonäöstä. Nyrpeä ja ylimielinen asenne toisia ihmisiä kohtaan inhottaa minua. Inhosin sitä paitsi koulussa oleskelua muutenkin, ja inhosin aika kauan vähänkin hänen näköisiään ihmisiä, tai sellaisia, joilla oli samat nimikirjaimet kuin hänellä… Järjetöntä ja ylitunteellista, mutta niin inhimillistä.
Ihmisten keskuudessa oleskeleminen on hankalaa, jos tuntuu siltä, että he toimivat toistuvasti ihan hölmösti, väärin ja epäreilusti, muttei heille kannattaisi sanoa siitä, koska siitä joutuu vain itse epäsuosioon. On aika vaikeaa suhtautua lämpimästi ihmisiin, jotka loukkaantuvat eettisistäkin mielipiteistä. Sitähän toivoisi, että ihmiset olisivat edes eettisissä asioissa yksimielisiä, vaikka pitäisivätkin erilaisista asioista. Makuasioilla ei luulisi olevan niin väliä maailmanrauhan kannalta, mutta jotkut ihmiset saavat kyllä riitoja aikaan makuasioistakin; ikään kuin olisi olemassa yksi ainoa oikea ”maku”, ja kaikki muu olisi mautonta…
Ihmiset käsittävät asioita usein liian yksioikoisesti ja mustavalkoisesti. Esimerkiksi, jos sanon kannattavani susien suojelua, eihän se tarkoita, että hihkun riemusta, jos susi tappaa jonkun ihmisen koiran. Tai jos sanon, että pidän susista, ei se tarkoita, että haluan yhdenkään suden käyvän ihmisten kimppuun. Minähän vain haluan susikannan säilyvän, niin ettei laji kuole sukupuuttoon, enkä hyväksy salametsästystä, joka vaarantaa susikannan ja tuottaa eläimille kärsimystä. En ylipäätään ymmärrä sellaista mentaliteettia, että joku eläinlaji halutaan tuhota siksi, että se ”häiritsee” itseä.
Ymmärrän sen, jos ihmisparka joskus refleksinomaisesti huitaisee ötökkää, ja se ötökkäparka kuolee siihen huitaisuun. (Siitäkin tulee tosin paha mieli, kun näkee rusentuneen ötökän.) Ja on ihan inhimillistä haluta liiskata iso hämähäkki, jos ei pysty väistämään sitä, ja kammottaa liikaa. Mieluummin kuitenkin hätistelen sen hämähäkin pois, jos vain pystyn, kuin rusennan sen (vaikken erityisemmin pidäkään siitä, sen enempää kuin mopseista). Enkä ainakaan haluaisi tappaa sitä kiduttamalla, kuten jotkut törkeimmät salametsästäjät haluavat tehdä susille. Tieten tahtoen eläimiä kiduttavat ihmiset ovat todennäköisesti enemmän vaaraksi myös kanssaihmisilleenkin kuin heidän tappamansa pedot ehtivät ikinä olla. Empatian puute luultavasti tulee näkyviin siinäkin, miten sellainen ihminen kohtelee lajitovereitaan.
No, minulla on luultavasti liikaakin ja liian luutuneita mielipiteitä siihen nähden, että nykyään osaan arvostaa myös sellaista asennetta, ettei kaikkea tarvitse kommentoida, eikä kaikkeen oikeasti tarvitse olla mielipidettä; etenkään, jos mielipide vaatisi tietämystä, jollaista ei yksinkertaisesti voi aina saada riittävästi. Kaikesta ei voi mitenkään tietää, onko asia näin vai noin, ja mikä on hyväksi, mikä pahaksi, loppujen lopuksi, mistäkin näkökulmasta. Tunnepitoisia mielipiteitään (tykkään appelsiinista, en tykkää omenasta) voi toki jaella ja julkistaa, jos näkee sen arvokkaaksi, mutta joissakin asioissa tunteilu ja mutu-näkemykset saattavat olla haitaksi, jopa vaaraksi, tai ainakin epäeettisiä. Ei kai se ole oikein, jos auttaa ihmistä, jonka naamasta tai ihonväristä tykkää, muttei auta ihmistä, jonka naama tai ihonväri ei miellytä?
On olemassa asioita, joita ei todellakaan kannata päättää ”tunteella”, ja toisaalta asioita, joita ei voi ratkaista pelkästään ”järkeilemällä”. Tunteen ja järjen yhdistävä viisaus, tai intuitiivinen ymmärrys saattaa johtaa oikeaan suuntaan, mutta rohkeneeko siihenkään luottaa, jos on vastuussa muistakin kuin itsestään? Tai luottaisitko sinä jonkun toisen ihmisen intuitioon globaaleissa asioissa, ilman minkäänlaisia järkiperusteita? Mihin etiikkaan tämä ihmiskunta nojaa, silloin kun ei voi järjellä tietää, mikä olisi hyväksi ja rakentavaa, ja tunteellisuuskin on puolueellista?
Absoluuttista totuutta ei voi kukaan tietää, eikä tulevaisuutta nähdä, mutta näkemyksiäänhän voi esittää, ymmärsipä asioita tai ei, kunhan vain ottaa vastuuta ”esityksistään”. Esimerkiksi se viime aikoina erityisen usein esitetty kysymys, pitäisikö tämän valtion kuulua erääseen sotilaalliseen liittoumaan… Mitä voisin muka tällä tietämykselläni tai ymmärrykselläni tuosta asiasta sanoa? En tiedä. Luoja tietää. Jos ihmiskunta noudattaisi jotakin yhteistä, rakkaudellista moraalia, tuota asiaa ei tarvitsisi edes kysyä.
Jos haluaisin tutkiskella tunnereagointiani tuossa asiassa, saattaisin valita jonkun näkökulman ihan vain pelosta tai mieltymyksestä. Jos uppoutuisin inhontunteisiini, haluaisin lopultakin vetäytyä kokonaan pois tästä ihmisten pyörittämästä hullunmyllystä ja omistautua leikkimään vaikkapa villieläintä keskelle sangen ystävällisiä puita ja niitä ”kamalia petoja”, joitten suojeleminen tuntuu olevan niin kummallisen kiistanalaista ihmisten näkökulmasta. Elelisin siellä elukkamaisesti ja sanomatta yhtään mitään mielipidettä mistään asiasta, kunnes maapallo tussahtaisi tai korventuisi hiukkasiksi, tai olemassaoloni muuttaisi muotoaan jollakin tavanomaisemmalla tavalla. Voihan näet käydä niinkin, että tuuperrunkin koronaan, tai tukehdun ilmastonmuutoksen aikaansaaman kuivuuden aiheuttaman metsäpalon kaasuihin. Tai päädyn suojelemani suden ruuaksi kaiken ironisen mielipiteenilmaisuni kruunuksi.
Mutta palatakseni siihen kysymykseen, pitäisikö minun muka osata valita jompikumpi ”puoli”, tai kallistua enemmän sinne tai tänne, eli länteen tai itään. Oikeastaan minä en edes ”pidä” kummastakaan tuon teoreettisen vastakkainasettelun osapuolesta varauksettomasti sen enempää. Minä pidän rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, kohtuudesta, henkisestä vapaudesta, ihmisarvosta, luonnosta, ystävällisyydestä, syvällisestä ajattelusta ja kulttuurista, luovuudesta. En pidä ahneudesta, itsekkyydestä, kilpailumentaliteetista, uhkailusta ja pelottelusta, syrjimisestä, mielivallasta, pinnallisuudesta, materialismista, luonnon tuhoamisesta…
Kenenkään muun ei tietenkään tarvitse pitää samoista asioista, joista minä pidän, vaikka pitämisistäni tulinkin maininneeksi. Ne, jotka haluavat valita ”puolensa” tässä repeämisuhanalaisessa ihmismaailmassa, valitkoon, jos kykenevät. Minä en haluaisi ihmistenkään maailman olevan ”mustavalkoinen”, enkä tulla itsekään luokitelluksi minkään tummuusasteen tai värisävyn perusteella. Luomakunta edustaa koko värikirjoa, ja minä haluaisin olla luomakunnan puolella. Olemme samassa veneessä tällä pallolla; voisi olla sangen järkevää pysytellä maltillisesti keskiosassa venettä ja olla rynnimättä paniikissa äärilaidoille, ellei halua koko paatin kellahtavan.
Kun maailmassa on jo liiaksi vihamielisyyttä, en haluaisi levittää mielipiteittenikään kautta omaani ja herättää sillä lisää vihaa ja pelkoa toisissa. Haluaisin luopua omasta vihastani ja pelostani. Kumpaakaan ei tarvita siihen, että voi väistää uhkaavaa vaaraa, puolustautua vääryyden edessä tai sanoa ääneen, jos jotakin epärakentavaa on tapahtumassa. Siihen tarvitaan hereillä olemista, tietoisuutta, rohkeutta ja edes jonkinlainen moraali.
”Sävyisyys on sankaruutta arvokkaampi, maltti enemmän kuin kaupungin valtaus.” Snl. 16:32
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti