Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.

Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.

Hengittäköön ken voi!

Tämä kuva on tässä jyrsijämäisyyden
ja tekstin tunnelmaan sopivan lievän
 pahaenteisyyden takia.

Thousand Foot Krutch on ainakin hankkimieni albumeitten lukumäärän perusteella nähtävästi jonkinlainen ”suosikkibändini”. En tosin ”seuraa” sitä mitenkään, enkä edes muista, minkä näköisiä tyyppejä siihen kuuluu (paitsi sen, että jälkikasvuni nimitti kokoonpanoa ”jyrsijäbändiksi”), enkä edes pidä musiikillisesti aivan kaikista senkään bändin biiseistä mitenkään erityisesti. Arvostan kuitenkin TFK:n useimpia sanotuksia, ja joistakin biiseistä pidän kaikin puolin; sekä musiikkina että sisällöllisen viestin vuoksi.

Kuuntelen tällaista ”kaikin puolin mieleistä” musiikkia säästeliäästi, eli useimmiten vain 1 – 3 kappaletta kerrallaan. Niinkin vähäinen kuuntelu kuitenkin aiheuttaa minulle ns. ”korvamatoja”. Nyt muutamana päivänä on pyörinyt päässä tähän lainaamani kertosäe biisistä ”Learn to Breathe”. Ja vaikkei siinä suoranaisesti viitatakaan konkreettiseen hengittämiseen (ainakaan pelkästään), niin etenkin korvamatona toistuessaan kyseinen kertosäe muistuttaa siitäkin, että kannattaa tarkistaa, miten hengittää, koska sillä on merkitystä…

Take the time to learn to breathe
’cause some day we’re goin’ under
When did we all fall asleep?
Won’t someone wake us?
Take the time to learn to breathe
’cause some day we’re goin’ under
Help us see what’s underneath…
(Thousand Foot Krutch)

Tänään lukaisin Ylen sivuilta otsikon, joka väitti että ”muisti toimii paremmin uloshengittäessä”. Alla oli lisäksi lause: ”Hermosolut aktivoituvat tehokkaammin, kun ihminen hengittää ulos ja sydämen syke on lepovaiheessa.” Paljoakaan enempää en jaksanut tai malttanut tuota juttua lukea, mutta muutaman lauseen kautta mieleeni palautui muitakin asioita liittyen siihen, miten hyödyllistä on osata hengittää vaikkapa mieluummin pallealla kuin rintakehällä.

Siitä on jo vuosia, kun aloin itse opetella syvähengitystä; saatuani lopultakin aivan tarpeekseni kroonistuneista stressioireistani. Sitä ennen olinkin oikein taitava saamaan itseni pahoinvoivaksi ja melkein täriseväksi hyperventiloimalla; erityisesti liian paljon kahvia litkittyäni, jotta ”jaksaisin”, sekä yllättävissä rasitustilanteissa, kun tuli ”hotkittua” liikaakin happea elimistöön. Säännöllinen hengitysharjoittelu tuotti onneksi tulosta ja auttoi myöhemmin siihenkin, että myös tietoisen läsnäolon harjoittelu esim. hengityksen seuraamiseen keskittyen tuntui luontevalta.

No, keuhkoni ovat kuitenkin edelleen herkät, ja huono sisäilma ja monenlaiset ärsytystä aiheuttavat hajut ja pienhiukkaset saavat minut usein yskimään tai pidättelemään hengitystäni. Ja se, ettei saa kunnolla happea (kuten maski naamalla työskennellessä), aiheuttaa kyllä sekä päänsärkyä että jonkinlaista hajamielisyyttä. Kaipa se on ihan maalaisjärjellä ymmärrettävissä, että aivot tarvitsevat riittävästi happea toimiakseen ideaalisti. Jos hengittää ”huonosti” tai ”huonoa ilmaa”, aivot toimivat huonommin. Jos hengittää syvemmin ja ja ilma on raikasta ja hapekasta, ajatus juoksee, keskittyminen helpottuu, asiat jäävät paremmin mieleen…

”Hengityksen oppiminen”, siis, esimerkiksi syvähengityksen omaksuminen on onneksi mahdollista säännöllisen harjoittelun kautta. Joskin se vaatii tietynlaista viitseliäisyyttä, ja kuten kaikki viitsimisestä kiinni jäävät tekemiset, hengittämisenkin harjoittelu jää ajatuksen tasolle, ellei ole riittävää motivaatiota. Tai kertakaikkisen pakko.

Mikä sitten motivoisi siihen, että oikeasti tulisi opeteltua hengittämään aiempaa syvemmin? Riittäisikö motivaatioksi se, että ylipäätään tiedostaa, että elämä on kiinni hengittämisestä? Jos ei enää hengitä, on kuollut. Ihminen saattaisi jopa elää vähän kauemmin ja vähemmän kituliaasti, jos hengittäisi ”paremmin” (jos sillä on jollekulle merkitystä). Tai innostaisiko jotakuta ne kaikenlaiset terveydelliset vaikutukset, joita syvähengitykseen liitetään?

Hengitystä syventämällä:

… elimistö ”hapettuu” tehokkaammin, stressi helpottaa, ahdistus lievittyy, kipu helpottuu, verenkierto tehostuu ja tasoittuu, syke laskee, unenlaatu paranee, mieliala, oppimiskyky, keskittyminen ja muisti tehostuvat, ikääntymisprosessi hidastuu, hengityslihakset kehittyvät, kunto kasvaa, aineenvaihdunta ja rasvan polttaminen tehostuvat, myrkkyjä poistuu elimistöstä tehokkaammin, immuunisysteemi toimii paremmin, energiataso nousee, lihaskireydet helpottuvat… (Pikaisen ”tiedonhaun” ja muistinkaivelun perusteella.)

Olen törmännyt mainintoihin, että jopa vain yksi tai parikin syvää hengitystä vaikuttaa jo myönteisesti elimistöön ja ”olotilaan”. Huokailuilla ja puuskahteluillakin on merkityksensä. Kymmenen syvää hengitystä vie pari minuuttia; kenellä ei ole aikaa arjessaan edes siihen? Se on kamalaa ja surullista, ellei ole, mutta ihme ja kumma: hengittäminen onnistuu jopa samanaikaisesti, kun teet jotakin muuta asiaa, jopa nukkuessasi! (Vitsi.)

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut jättää muistuttamatta siitä, että tietoisuus hengittämisestä voi olla omalla tavallaan vielä merkityksellisempää kuin se, että osaako hengittää ”oikein”. On kyllä hyödyllistä huomata se, miten hengittää, ja korjata hengityksensä rauhallisemmaksi ja syvemmäksi. Mutta syvemmällä tasolla on tärkeää tiedostaa se, että ylipäätään hengittää. Hengitys muistuttaa siitä, että olen elossa, ja se on ihmeellistä. Tietoisen hengityksen kautta voi myös ”nousta ylemmälle tasolle”, niin että näkee, mitä kaikkea onkaan meneillään täällä maan päällä… (”Help us see what’s underneath…”)

Ota siis aikaa – nyt – ja opettele hengittämään, koska jotkut päivät vain kerta kaikkiaan ovat ”syvältä”, oikeita ”maanmatopäiviä”, ja erityisesti silloin on tarpeen päästä tämän maallisen kituutuksen yläpuolelle. Siihen voi riittää yksikin tietoinen hengenveto, tai edes ajatus siitä.

Plääh ja hoh hoi...

Halvat huvit ja naurettavat murheet

"Minä-keskeisen kulttuurin parodia"- esitys meneillään. 

Pienessä mutta riittävän häiritsevässä paineessa otan nyt asiakseni kirjoittaa jonkinlaisen päivityksen tähän vaihtelevasti säännölliseen blogiini. En ole lainkaan varma siitä, onko minulla mitään erityistä sanottavaa mistään sellaisesta asiasta, millä olisi etenkään satunnaisille lukijoille mitään kovinkaan oleellista merkitystä. Olen ihmetellyt joitakin asioita tällä viikolla, ja osan olen todennut - niitä hetken aikaa ihmeteltyäni - niin luokattoman turhanpäiväisiksi asioiksi, ettei ole niin sanotusti ”maksanut vaivaa” jatkaa ihmettelystä analysointiin, vatvomiseen, murehtimiseen eikä varsinkaan vouhkaamiseen.

Joittenkin asioitten murehtiminen on oikeasti hieman naurettavaa, mutta eipä sitä naurettavuutta ymmärrä siinä vaiheessa, kun asia ärsyttää tai ahdistaa. Ja asioitten murehtimiseen sitä paitsi väsyy, eikä ole oikeastaan mitään järkeä väsyttää itseään. Etenkään, jos on tarkoitus yrittää asentaa verhotanko ja verho sisäeteisen oven eteen, ettei ovipielistä karkaisi niin paljon lämpöä sitten, kun ulkoilma on huomattavasti kylmempää kuin sisäilma. Olisihan sekä vastuullista että itsekkään pihistelevää yrittää säästää energiaa…

Niin, siinä olisi yksi aihe, jota vatvoa tällä areenalla, mutten jaksa sitäkään mitenkään asiallisesti käsitellä juuri nyt. Yleisradio huolehtikoon kansan valistuksesta energian säästämisessä, kun on kerta luultavasti jollakin tavalla vastuussa ihmisten informoimisesta senlaatuisissakin asioissa. Paljolti kyllä Ylen uutissivuilla on sellaistakin tietoa, mitä minä en välittäisi tietää, enkä varsinkaan nähdä, muttei siitäkään nyt enempää. Onhan hieman naurettavaa murehtia sitä, että esimerkiksi urheilu-uutiset ovat minun mielestäni tylsiä, koska minulle on pieni vaiva olla lukematta niitä, ja muille suuri vaiva jakaa tuskailuni siitä asiasta.

Mutta energian säästämiseen palatakseni, sitten kuitenkin; minulla ei ole mitään sitä vastaan, periaatetasolla, mutten vain pysty kaikessa pihistelemään, kun tässä elämäntilanteessa on jossain määrin pakko ajaa jonkin verran autolla ja esimerkiksi lämmittää vettä sähköllä. Ellen sitten hanki jotakin kylpysaavia, johon voi keittää veden puuhellalla, ja jossa voisi periaatteessa pestä pyykkiäkin. Se on tosin liian raskasta nivelille, se pyykin vääntely. Ja ellei pidä lämpöpattereita päällä edes pakkasilla, pitää lämmittää taloa koko ajan puulla, mutta lämmin ilma ei kierrä kunnolla joka nurkkaan, eikä yksi ”nokipoika” (puhallin) hellan päällä taida riittää. Pitäisikö sitten laittaa jotain sähköisiä puhaltimia, vai leikkiä muinaista egyptiläistä orjaa jonkun ison ”tuuletushuiskan” kanssa?

Kuntopyörään voisi periaatteessa virittää systeemin, joka pyörittää tuuletinta, muttei minulla ole siihen tarvikkeita, ja se on ehkä liian hullua jonkun mielestä, ja veisi liikaa tilaa, ja keräisi pölyä, ja olen allerginen pölylle, enkä pidä pölyjen pyyhkimisestä, ja imuri on sekin varmaan joku sähkösyöppö. (Haluan korpikuusen kannon alle nukkumaan talviunta. Säästää energiaa.)

No, aurinkopaneeleja voisi asentaa sitten joskus, kun taas sietää ylimääräisiä ihmisiä värkkäämässä kotinsa seinustalla ja katolla. Nokipojasta ja ”ylimääräisistä ihmisistä” puheenollen, tällä hetkellä nuohoojankin tulo tuottaa etukäteisrasitusta, koska sitäkin vierailijaa varten pitää yrittää laittaa tavaroita ”normaalisti”; siis, siirrellä kierrätettävien materiaalien laatikoita, koiratarvikkeita ja työkaluja pois sellaisista kohdista, jotka saattavat kiinnostaa nuohoojaihmistä hänen työnsä puolesta. Ja koirakaverini haluaisi mennä haukkumaan sitä harvinaista vierasta, tai ainakin urisemaan hänelle. (Se urina saattaa tarkoittaa eläimellistä nauramista, mutta onneksi nuohoojaihminen ei ehkä tiedä sitä, että hänelle nauretaan, koska se voi olla loukkaavampaa kuin se, että muristaan, en tiedä… Riippuu kai tilanteesta ja ihmisestä.) Joudun pitämään koiraa makuuhuoneessa koko sen ajan, kun joku ulkopuolinen ihminen värkkää kodissani jotakin, enkä pysty keskittymään ylipäätään mihinkään muuhunkaan tekemiseen ennen kuin se ammatti-ihminen on asiansa tehnyt. Viimeksi hän siivosi jälkensä oikein huolellisesti. Eikä minulla ole mitään sitäkään ihmistä eikä asiaa vastaan, periaatteessa, mutta kunhan vain rasittaa ja ärsyttää ja tuntuu niin vaivalloiselta…

Jotkut ovat eläneet vuosikausia sodan, vainon, nälänhädän ja muitten kurjuuksien keskellä eri puolilla maailmaa, ja minä täällä kerään aivan kummallisen pienistä ja tavallisista asioista itselleni jonkinlaista epämääräistä ylikuormitusta. Naurettavaa? No, onhan niin, että sitten kun on ihan oikeasti jotakin raskasta ja hankalaa elämässä, nämä pienet murheet tosiaankin unohtuvat. En tietenkään halua mitään katastrofaalista tapahtuvaksi, että älyäisin lopettaa ”naurettavuuksien” murehtimisen. Jospa suhteellisuudentajun saavuttaisi muullakin tavalla…

Joskus meditaatiohetki auttaa ”unohtamaan” ainakin pienemmät murheet; asiat etääntyvät ja suhteutuvat oikeaan mittakaavaan, tietoisuuden äärettömään avaruuteen. Mutta toisinaan ärsyttäviä asioita tulee kerralla liikaa, enkä ehdi tai muista olla erityisen tietoinen ja hyväksyvä, vaan olen defensiivinen, sumeakatseinen, ja suorastaan hyökkäävä. Esimerkiksi mediasta tarttuu herkästi mieleen ärsyttäviä asioita, kuten uutisia, joita ei itse pidä oleellisina; tai kuvia, joita ei haluaisi nähdä…

Olen kyllästynyt ainakin siihen, että Ylelläkin on naurettavuuteen asti jauhettu pääministerin biletystä niin kuin ei olisi tärkeämpiä asioita, joita käsitellä; kuten se, että ihmisten sokeus oman toimintansa seurauksien suhteen on tuhoamassa maapallon elinkelpoisuuden. Mutta toisaalta, onhan se hieman huolestuttavaa, jos niinkin vaikutusvaltainen ihminen kuin pääministeri joutuu itkeskelemään julkisuudessa sitä, miten raskasta hänellä on ollut. No, ihmettelen sitä, eikö hän oikeasti ole muka ymmärtänyt, että kaikki, mitä hän vapaa-ajallaankin tekee, saattaa päätyä julkiseksi? Aika moni julkkis taitaa jossain vaiheessa joutua kohtaamaan sen pisteen, jossa julkisuus ei olekaan enää kivaa; jos se oikeasti on sellaista koskaan ollutkaan…

Hoh. Olisipa tosiaan tärkeämpiäkin asioita kuin puida toisten ihmisten vapaa-ajanviettoa. Olkoon kukin siitä vastuussa ihan itse, miten rentoutuu ja "pitää hauskaa", ja hyvähän se on, jos pyytää anteeksi sitä, jos tulee töpeksittyä tai loukattua joitakuita sillä "hauskanpidolla", olipa humalassa tai muuten höppänä. Tosin, mitä ”hauskanpito” oikeastaan tarkoittaa? Sillähän voidaan kuvailla monenlaista tekemistä, joskus vähän moraalitontakin (”Minähän vain pidin hauskaa!”). Jostain syystä en itse pidä koko sanayhdistelmästä. Pitäminen on OK ja hauskuus on OK, mutta ”hauskan pitäminen” on jotenkin kummallisesti ärsyttävä ilmaisu… Käytän sitä ilmaisua joskus siksi, että muut ihmiset tuntuvat ymmärtävän, mitä se tarkoittaa, vaikken itse taida käsittää sitä… Miksi hauskaa täytyy ”pitää”? Miksei vain voi ”olla” hauskaa?

Minusta oli hauskaa kaivella legopalikkalaatikkoa ja etsiä legoukoille erilaisia naamoja ja ”vaatteita”. Joskus oli hauskaa hypellä Kolin kansallispuiston alueella jossakin rannassa kiveltä toiselle ja pelätä, että jalka lipeää ja kengät kastuu. Ja tässä jokin aika sitten kiipesin vanhan liiteriautotallin katolle paikkaamaan myrskyn repimää peltikattoa. Se oli jännittävää ja melkein jopa nauratti, kun en meinannut ensin uskaltaa siirtyä heppoisilta ja vaappuvilta alumiinitikkailta katon puolelle. Oli kuitenkin hauskaa kävellä katolla ja käyttää ruuviväännintä, kun yleensä ruuvaan ruuvit käsivoimin.

Sekin oli hauskaa, että käydessämme eläinpihassa tuossa puolen tunnin matkan päässä huomasin ylämaannaudan alkavan synnyttää juuri, kun olimme siinä kohdalla; tosin aika kaukana, mutta erotin, miten peräpäästä tuli jotain litkua ja sitten vasikan sorkat tulivat esille. Uusi elukka oli putkahtanut maailmaan sillä aikaa kun kävimme rapsuttelemassa muita elikoita. Yksi vuohi karkasi aitauksesta ja lähti seuraamaan meitä. Lampaat määkivät persoonallisilla äänillään, joista tuli mieleen erilaisia ihmispersoonia, jotka kaikki huutavat enemmän tai vähemmän vaativasti: ”Mää!” ”Mää!” ”Mää!”

Oli hauskaa löytää autotallin likaisesta sekasotkusta vanhat taulunkehykset ja ehjä pesuvati, ja purkaa sohvan istumaosa, koska sen sisältä löytyi hyviä rimanpätkiä nikkarointiin. Sekin oli hauskaa, että aamulla oli kaunis usva ja usvan keskeltä kuului ampuhaukan kikitys, vaikkei mitään näkynytkään. Päivällä oli tosin tulla vähemmän hauska kohtaaminen autoni ja tuulihaukan välillä; polkaisin jarrua, ettei tömähtänyt kyseinen tuulihaukka tuulilasiin… Mutta ehdin nähdä, miten kaunis höyhenpeite sillä onkaan, ja linnun mustakeltaisen silmän, jossa oli valopilkku. Olisi ollut karmeaa, jos se olisi taittanut niskansa tai vammautunut lentokyvyttömäksi siksi, että minä olin juuri silloin siinä autoineni kaasuttamassa. Sekunnin murto-osa ratkaisi…

Jos olisin aivan ”hörhö”, ajattelisin, että ehkäpä se tuulihaukka selvisi hengissä siksi, että osoitin aamulla neuroottista armeliaisuutta tuiki tuntemattomalle ötökälle. Huomasin näet koirankusetuslenkiltä palatessani jonkun siivekkään ötökän sadevesiastiassa, ja äkkinäisessä säälinpuuskassa vein ensin koiran sisälle, vaikka väsytti ihan älyttömästi, ja palasin vielä erikseen ulos noukkimaan sen ötökän pois vedestä. Laskin sen ruohonkorsille ja ilahduin, kun se olikin vielä elossa. Se oli tietysti vain yksi ötökkä. Jotkut ihmisetkin ehkä kohta syövät niitä läjäpäin. Mutta joskus sitä tuntee tarvitsevansa sellaista tunnetta, että voisi auttaa edes yhtä elävää...

Sanotaan, että ”hulluilla on halvat huvit”. Ja voisi kai sanoa, että toisinaan meillä kaikilla taitaa olla noitten halpojen hupien vastapainoksi vähän naurettavia murheita…

Kuinka selvitä ”kylmässä maailmassa”?

Tästä tulee mieleen "kivisydän",
joka helposti assosioituu myös
"kylmään maailmaan". Tosin, näkyy
siinä jonkinlainen naamakin, jos
katsoo vähän pää kallellaan...

Loma-aikana sain nauttia muutamista hyvin hiljaisista hetkistä lapsuuteni kotiseudulla. Hiljaisuus on hyväksi ainakin omalle pääkopalleni, mutta valikoiduista äänistä saa myös luotua itselleen muistuttajia vaikkapa merkityksellisistä elämäohjeista.

Kuuntelin pitkästä aikaa 12 Stonesin biisin ”World So Cold”, joka alkaa sanoilla:

”It starts with pain
Followed by hate
Fueled by the endless questions
No one can answer …”

Joskus sitä unohtaa hyviäkin biisejä, kun kuuntelee musiikkia hyvin säästeliäästi. Kyseinen kappale löytyi läppärin tiedostoista, kun siirsin musiikkia ”uuteen” puhelimeen, ettei tarvitsisi käyttää kaupallista musiikin suoratoistosovellusta, tai etsiä kuunneltavaa nettiselaimella. (Oletan nimittäin, että itselle ostetun musiikin kuunteleminen muistikortilta on sekä eettisempää että ekologisempaa kuin suoratoistosysteemi.)

Joskus varhaisemmassa elämässäni en edes ymmärtänyt vieraskielisiä sanoituksia, ja suomenkielisten laulujen sanat taas saattoivat häiritä musiikkiin tai laulajan ääneen keskittymistä. Saatoin pitää joittenkin ”tuontibiisien” rytmeistä ja melodioista, jättäen huomiotta sanojen pinnallisuuden. Toisaalta pidin joistakin mollivoittoisista kansanlauluista, mutten varsinaisista lastenlauluista. Lapsille suunnatut sanoitukset olivat minusta ”lapsellisia”, ja kaikki muukin niissä lähinnä ärsytti. Sen sijaan muistan pitäneeni Juicen ”elokuusta”, ja Hassisen Koneen ”tiskiräteistä” ja ”peltirummuista”. Ne suomenkieliset biisit, joita saatoin jäädä lapsenakin kuuntelemaan, olivat sanoituksiltaan kenties psykologisesti mielenkiintoisia, ja niitä saattaa pompata edelleen mieleeni (kuten tuo muuan ”peltirumpu” yhtenä alakuloisena päivänä).

Nykyään kuuntelen enimmäkseen kantaaottavia tai henkeviä, lähinnä tiettyjen bändien biisejä, ja niitäkin aika valikoidusti. En myöskään pidä radion valikoimattomasta kuuntelemisesta, koska en jaksa kuunnella radiojuontajien pälpätystä ja riekkumista, etenkään typeristä puheenaiheista, enkä yleensä halua kuulla heidän suosimaansa musiikkia. Onneksi radion saa useimmiten pidettyä kiinni, paitsi kaupassa.

Mutta palatakseni tähän ”kylmään maailmaan” omasta muistokuplastani, omista pitämisistäni ja pitämättömyyksistäni, joilla ei liene merkitystä muille kuin itselleni, jos minullekaan…

Vapaasti tuota aiemmin mainittua ”World So Cold”-biisiä suomentaen: ”Se alkaa kärsimyksestä, jota seuraa viha, jota ruokkivat loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata…”

Tuska ja kärsimys, joka herättää turhautumisen ja vihan, jota ihminen lietsoo jossittelulla, kauhistelulla, murehtimisella, syyllistä etsimällä, ja niin edelleen…

Voisiko tätä ihmiskunnan vihanlietsonnan vitsausta tätä selvemmin ilmaista?

Miten kohtaan kärsimyksen, joka on väistämätöntä tässä ”kylmässä maailmassa”, niin ettei siitä herää vihaa, jota emme taida oikein osata hillitä, vaan tuppaamme vain kasvattamaan sitä?

Tuntuu niin absurdilta seurata kiihtynyttä sotavarustelua ja muuta ihmisten keskinäiseen epäsopuun ja epäluottamukseen liittyvää touhua. Mikseivät ihmiset osaa elää sovussa ja rauhassa, vaan tappelevat ja kiistelevät kuin mitkäkin ”apinat”? Olevinaan järkevät ihmiset, ”luomakunnan kruunut”, vajoavat ”mielettömien” eläinten tasolle, kun ovat oman ”mielensä” vallassa, ja käyttävät älyllisiä kykyjään ja teknisiä taitojaan pahaan…

Tässä vielä lainaus em. biisin keskivaiheilta:

”Are you sane?
Where is the shame
A moment of time passes by
You cannot rewind
Who's to blame
And where did it start
Is there a cure for your sickness?
Have you no heart…”

Ratkaisu ei ole taantua eläimelliseen ”mielettömyyteen”, vaan vapautua mielensä vallasta nousten sen yläpuolelle, uudelle tasolle, tietoisuuteen. Tietoinen ihminen kykenee näkemään ”oman mielettömyytensä” ja omat sisäiset ristiriitansa, jotka heijastuvat siihen, miten hän toimii muita ihmisiä ja luontoa kohtaan. Tietoisuuden voi saavuttaa jopa olemalla tekemättä mitään. Jos vain lopettaisi hetkeksi tekemisensä ja kuuntelisi hiljaisuutta, niitä pieniä hiljaisia hetkiä mielensä metelin sisällä.

Kärsimystä syntyy väistämättä erilaisten kipujen, pelkojen, onnettomuuksien, menetysten yms. takia. Mutta ellei tapahtunutta tai juuri nyt tapahtuvaa kykene hyväksymään, vaan taistelee mielessään sitäkin vastaan, tulee tuolla hyödyttömällä vastarinnallaan lisänneeksi omaa (ja toisten) kärsimystä. Jos jokin on jo, mitä järkeä on yrittää kieltää sitä olemasta? Eihän se sillä häviä, jos sanot sille: ”Ei, ei, eikä hemmetti!” ja hakkaat päätäsi seinään, potkit pistintä vastaan, tai sitä, jota kuvittelet syypääksi harmiisi (noin kuvainnollisesti).

Sano sen sijaan vaikkapa: ”No joo, okei… ”

Eli hyväksy se, mikä tapahtui jo, pidätpä siitä tai et. Hyväksy se, mikä on, ja tee sitten se, mitä voit, että saat helpotetuksi jo tapahtuneen vahingon, ikävän asian, kivun tms. vaikutusta itseesi ja toisiin. Tai anna vain olla; älä tee mitään, jos se ei ole välttämätöntä, tai et jaksa tai pysty. Anna olla myös sen liiallisen vatvomisen. Jälkikäteisjossittelusta oppii toki ehkä välttämään vastaavaa asiaa jatkossa, jos se olisi ollut vältettävissä. Mutta asian liika märehtiminen edesauttaa kärsimyksen jatkumista, kenties jopa syventämistä, pahentamista, laajentamista…

Siis, nämä ”loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata” antavat vain lisää boostia turhautumiselle, katkeruudelle, vihalle, epätoivolle…

Tätä asiaa olen aiemminkin ”jankuttanut”, mutta koska se ei itsellänikään juurtunut ensimmäisellä älyllisellä tajuamisella toiminnan tasolle, luulenpa kertauksen olevan tarpeen meille kaikille. Tietoisen hyväksynnän ja hyväksyvän tietoisuuden opettelu auttaa siihen, ettei elämä olisi läpeensä aina niin tahmaista vääntämistä kuin se toisinaan on, ja ettei oma tuskastuneisuus aiheuttaisi toisillekaan niin paljon mielipahaa. Ja kyllähän elämä tässä ”kylmässä maailmassa” tarjoaa meille loputtomiin tilaisuuksia harjoitella…

PS: Tähän vielä lohdullisempi pätkä samaisesta biisistä, joka sekin onneksi toistuu useamman kerran:

”No I don't believe men are born to be killers, I don't believe that the world can't be saved…”

Ei päätä eikä häntää, mutta yksi luuranko muistuttamassa luonnon ja ihmisen maailman törmäyksestä

"Älä siinä toljota, en jaksa enää leikkiä!"

Totesin, etten ole vaivautunut kirjoittamaan tähän blogiin mitään pitkään aikaan; sen enempää järjellistä kuin tunteellistakaan asiaa. Kirjoitan nyt vain lonkalta, mitä mieleeni tulee. Kaikki ”viisaammat” asiat on ehkä tullut jo sanotuksi joissakin aiemmissa teksteissä, enkä halua ajautua valittamaankaan mistään, koska sille tielle kun lähtee, päätyy pahantuuliseksi, ja vetää ilmateitse lähipiirinkin naamat ruttuun.

Kerron sen sijaan, mitä tänään tapahtui. Suihkuhuoneen lattialle ilmaantui märkä pienjyrsijän luuranko, jossa oli vielä kiinni jonkun verran joitain kudoksia. Tai eihän se tavallaan sinne noin vain tyhjästä ilmaantunut, vaan se pullahti veden mukana, ja vesihyöky oli peräisin mäntysuopaisesta pesuvedestä isossa muovipaljussa. Paljussa oli mm. tyhjiä lasinpesunestepulloja, joita olin kerännyt ikivanhasta autotalli-liiteri-rojuvarasto- tilasta, joka olisi kuulemma hyvä saada siivotuksi. Pesin niitä muovipulloja, jotta ne voisi viedä kierrätykseen, ja kun sain kaikki puhtoisiksi, kippasin pesuveden lattialle. Yhteen pulloon, josta puuttui korkki, oli kai sitten joskus muinoin mennyt pikkujyrsijä, ja se oli sinne tuupertunut kenenkään huomaamatta. Ihmettelin hieman sitä, miksi se oli jäänyt pulloon, vaikka suuaukko oli paljon laajempi kuin tavallisessa pullossa?

No, ehkä se oli jo vanha ja hakeutui vapaaehtoisesti kuolemaan mukavan, himmeämuovisen pullon sisään, jossa oli sille tarjolla pehmikkeitä ja viimeinen ateriakin. Kuka tietää? Tuli mieleen, kun lapsena pesimme veljeni kanssa tienvarsilta ja kaatopaikalta kerättyjä pulloja, ja silloinkin löytyi pullon sisältä pikkujyrsijän raato. Se oli mennyt pulloon viinanhajun houkuttelemana, eikä osannutkaan enää ulos. Elukkaparka, semmoistapa se on ihmismaailmassakin. Homeläntit, joita pesuveden pinnalla kellui, jäivät myös jollain tapaa mieleen. Miksiköhän sellaiset epämääräiset löllit inhottavat ihmistä niin paljon, vaikka siinähän ne vain kelluvat, eivätkä ole omin päin kenenkään suuhun pomppaamassa...?

Autotallissa oli pöly-ja likakerroksen alla myös joitakin vanhoja lelurojuja, paperitavaraa ja kirjoja, joita olin vienyt sinne evakkoon, kun tein lapsen ja omienkin astmaoireitten pakottamana lattiaremonttia vuosia sitten. Nuo kaikki "muistojen konkreettiset herättelijät" oli pakko mättää roskapussiin; ne olivat niin vettyneitä ja likaisia. Kaikkea ei näet voi säästää muisteluittensa elävöittämiseksi, vaikka pelkääkin unohtavansa jotakin tärkeää; säilytystila loppuu ja pölyä vain kerääntyy kaiken päälle, ja monenlaisen materian rakenne alkaa hajota väkisinkin. Yhden hajonneen ”vauvakirjan” sentään kokosin lapselle ”synttäritauluksi”. Sen nimi oli ”Hyvää yötä, Pikku Nalle”, ja tuo kyseinen lapsi halusi aikoinaan saman jutun luettavan läpi uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan…

Tuosta toistamisesta tulee mieleen romaanikäsikirjoitusten muokkausvaihe. Lue ja muokkaa uudestaan, uudestaan, uudestaan. Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan kahdettatoista osaa niinä päivinä ja aikoina, kun olen ehtinyt, tai jaksanut, tai ollut riittävän inspiroitunut. Jostain syystä aikaa on ollut välillä liian vähän, ja välillä olen taas ollut hieman apaattinen tai muissa mietteissä. Aikomukseni on kirjoittaa kahdenteentoista osaan ehkä maksimissaan parisataa sivua uutta tekstiä, ja loppu olisi jo melko valmista ”tavaraa”. Päätin jättää yhden erillisen tarinan kolmanteentoista osaan, koska muuten romaanista olisi tullut ihan liian paksu opus. Liian paksut kirjat ovat epäkäytännöllisiä, eivätkä ylipäätään avaudu kunnolla, ja rasittavat ranteita…

Mutta sitä mukaa kun romaanisarjan jäljellä olevat osat vähentyvät, kasvaa paine varmistaa, että olen sanonut sanottavani kustakin teemasta, jota olen aiemmissa osissa käsitellyt, ja että tarinoitten henkilöitten loppuelämän ”suunta” ei jää liian ärsyttävästi auki. Enkä sitten kuitenkaan muista kovin tarkoin, mitä kaikkea olen jo aiemmin sanonut, mutten myöskään jouda lukemaan aiempia osia uudelleen. Kai. Toisaalta, ihminen ehtii monia asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä hänelle. Miten joku voi sanoa, ettei hänellä ole aikaa vaikkapa leikkiä lapsensa kanssa, jos hän sitten katsoo kaksi tuntia sarjoja suoratoistopalveluista sohvassa lojuen? Kysehän ei silloin ole ajanpuutteesta, vaan ehkä jaksamisen, tai kiinnostuksen, motivaation tai osaamisen puutteesta. Ehkäpä minä en vain jaksa lukea kaikkea kirjoittamaani läpi enää, kun olen lukenut ne muokkausvaiheessa aina vain uudestaan, uudestaan, ja uudestaan. Tai, ehkei se ole oikeasti niin tärkeää. Harva mennyt asia on. Kaikkea ei oikeasti tarvitse muistaa...

Minulla on työn alla myös nykyaikaisempi luuseriromaani, mutta jatkanen sen työstämistä vasta kun saan Ohdakemaa XII:n ”makuutuskuntoon”. Nyt tuntuu, että kirjoittamisprojektini vain venyvät ja venyvät, siirtyvät ja siirtyvät, vaikka inhoankin sitä, jos asioita tai projekteja jää kesken. Inhontunteen välttäminen ei kuitenkaan ole kovin hyvä motivaation lähde…

Asiasta kolmanteen, koska tässä tekstissä ei ole muutenkaan päätä eikä häntää. Lähipiirissä oli koronaa, ja se tarkoitti, että täällä pyöri taas toinenkin nelijalkainen olento muutamia päiviä hoidettavana. Koirat ovat mielenkiintoisia seuralaisia. Niille tulee joskus puhuttua paljon enemmän ja vapautuneemmin kuin monillekaan ihmisille; ja välillä vähän koiramaisestikin, kun ei aina mene sana perille. Pentukoira ymmärtää paremmin urahduksia ja irvistelyä kuin ”sivistynyttä” ihmiskieltä. Pohdiskelin koiravanhuksen ja pentukoiran hoitamisen yhtäläisyyksiä ja eroja, ja totesin, että rasittavuudessa ja huvittavuudessa ne ovat melko tasaväkiset. Vanhuksen hoitamiseen kuitenkin liittyi enemmän surun ja haikeuden tunteita, ja pentukoira taas ilahduttaa riehakkuudellaan ja nostattaa mieleen enemmän iloisia tulevaisuusnäkymiä. No, asioilla on tapana muuttua, vaikkei muutosta aina haluaisikaan…

Vanha puhelimeni (se, joka ei ”jaksanut” enää avata edes Ylen uutisartikkeleja) jumitti jokseenkin lopullisesti "heikon työmuistinsa" takia, ja minun oli pakko etsiä ”uusi” palikka, jossa olisi enemmän muistia, että pyörisi edes tärkeähköt sovellukset (kuten mobiilipankki) siinä laitteessa. Menetin puhelimen mukana muutamia toisilta ihmisiltä viesteinä saamiani kuvia, joita olisin halunnut säästää "muistoksi", kun en saanut niitä tallennetuksi minnekään, kun ei mikään sellainen pilvitallennussovellus pyörinyt sen muistin puutteen takia...

"Kehitys kehittää" aina vain enemmän sovelluksia, ja niitten pyörittäminen vaatii aina vain tehokkaampia laitteita... Suosittelen silti lämpimästi hankkimaan kohtuuikäisiä käytettyjä ja kunnostettuja älypalikoita aivan uusien laitteitten sijaan. Se on ekoteko, ja "peruskäyttäjä" saa silti ihan kelvollisen laitteen suhteellisen edullisesti. ("Uusimmissa uusissa" laitteissa saattaa sitä paitsi olla hintaa nostamassa pelkkää hömppää ja höttöä, joita hyötykäyttöön keskittyvä käyttäjä ei oikeasti tarvitse.) Etsiskellessä itselleni ominaisuuksiltaan sopivaa käytettyä puhelinta huomasin sellaisenkin eroavaisuuden, että joillekuille puhelimen käyttäjille on kai tärkeämpää, että laitteen etukamera on supertarkka ja takakamera voi olla vähän huonompi, ja joillekuille se on toisin päin...

En liiemmin harrasta digitaalisia omakuvia ulkona tai sisälläkään. Luontokohteitten tiiraileminen kameran lävitse sen sijaan on ihan mielenkiintoista, ja sitä varten on hyvä olla edes jotakuinkin tarkka kamera. Yritin vangita "uuden" puhelimeni kameralla leukistisen naurulokin likaisen ikkunan läpi, mutta se maastoutui niitettyyn peltoon muuttuessaan pikseleiksi. Paikallaan ja lähempänä olevat kohteet ovat hieman helpompia ikuistettaviksi. Lähitienoon mäenrinteestä, kallioiselta paikalta, löytyi jäniksen pääkallo. Isojen kivien pinnat ovat usein kauniisti kuvioituja. Jotkut jäkälät ”kukkivat” verenpunaisina. Ja taivaalla on usein erikoisia pilviä, pensaassa on sulavamuotoisia lehtiä, ja monet pienetkin kivet ovat kiehtovan monivärisiä. Syreenipuskasta nousi ikivanha tiikerililja räikeänä muistuttamaan olemassaolostaan. Vanhan koivun runko alkaa halkeilla. Tiellä on kummallinen ötökkä, joka ei halua tulla tallatuksi…

Voisin ottaa kuvia vähän kaikesta, kun astun ulos ovesta, muutamankin askeleen. Ja sisällä on aina vähintään yksi karvainen olento kuvattavaksi. Joskus niitä kuvia myöhemmin selailemalla saa jonkinlaisen seesteisen, hetkeen pysähtyneen, sanattoman hyvän olon. Kaikkea en halua unohtaa. Kaikkia "muistoista muistuttajia" en halua hävittää.

Maailmassa tapahtuu monenlaisia asioita, joihin voisin ottaa kantaa. Mutta tänä päivänä olen niistä asioista hiljaa, ja annan vaikenemisen puhua… Tai no, ehkä pieni mietelmä sentään, koiramaisen murahduksen säestämänä:

Pikkujyrsijän luuranko ihmisen keksimän laitteen valmistamassa muovipullossa; luonnon edustaja ja ihmisen maailma kohtaavat, ja kummalle käy huonosti? Ja toisaalta, kun ihminen yrittää valjastaa luonnon kokonaan omiin tarkoitusperiinsä, ”turpiinhan” siinä lopulta tulee.