Mielensäpahoittaja melkeinpä pahoitti mieleni

Kuva: Henri Kähkönen

Tulipahan katsottua viime vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi (Suomessa?) mainittu ”Mielensäpahoittaja” – elokuva. Ensinnäkin lienee syytä mainita, että katson aika harvoin elokuvia, ja hyvin harvoin suomalaisia elokuvia. En tunnista näyttelijöitä enkä tiedä heidän julkkiskuvastaan, eikä hirveästi kiinnostakaan tietää. En myöskään ole lukenut Tuomas Kyrön kirjoja sen enempää kuin muitakaan suomalaisia kirjoja. Luen nykyään todella vähän kertomakirjallisuutta, enkä niin ollen saa itsekään vaikutteita nykykirjailijoista omiin kirjoittamisiini. En pysty arvioimaan elokuvaa ”suhteessa muihin vastaaviin”, enkä suhteessa kirjasarjaan. Mutta eipä tämä olekaan mikään oikeaoppinut elokuvakritiikki, vaan asiaa, jota tuli mieleen, kun nyt kerta satuin nauttimaan moisesta kulttuurituotteesta.

Ensinnäkin, elokuva on sallittu kaikenikäisille. Itse en sitä kyllä (psykologina enkä henkilökohtaisestikaan) suosittelisi ihan pienille lapsille. Suomalaiset ikäsuositukset ovat kyllä aika kummallisia… En usko, että muutaman vuoden ikäiset lapset saavat mukavia kokemuksia katsellessaan ja kuunnellessaan, miten vihaiset ihmiset karjuvat ja huutavat toisilleen. Eikö henkisen väkivallan tarjoamista lapsikatsojille kannattaisi vähän rajoittaa? Elokuvassa kiroillaan sikana ja antaumuksella. Kiroillaanko suomalaisissa lapsiperheissä noin monipuolisesti ja estottomasti, ja onko ok, että lapset kuuntelevat moista kiroilua elokuvassa, jos se ei arjessa ole sallittua? Ja lapsukaiselle voi syntyä käsitys, että ihan kuka tahansa voi kiivetä moottorisahan kanssa puuhun heilumaan, mutta vain tumpelot tipahtavat sieltä, ja että naapurimaalaiset ovat vähän outoja ja kovia ryyppäämään, yms…

Niin että olisi ehkä aiheellista laittaa elokuvaan sentään jonkin sortin ikäsuositus; ahdistavan riitelyn ja kiroilemisen takia ainakin. Elokuva ei todellakaan ole yhtä harmiton lapsille kuin lastenohjelmat. Lapsille sopivuutta voisi miettiä esimerkiksi BBC:n sarjojen ikäsuosituksiin suhteutettuna.

Mutta, näyttelijäsuoritusten taso yllätti odotukseni. Pariskunta riitelee ja sopii hyvin aidontuntuisesti, ja Antti Litja on ihan aidosti ärsyttävä. Sen sijaan dialogit lapsinäyttelijöitten kanssa ovat vähän kömpelöitä. Elokuvassa on huvittavia kohtauksia ja lämpöä, ja kaikkinensa siinä on enemmän positiivisia puolia kuin rohkenin odottaa. Rakentavaa sanomaakin löytyy (esim. ei pidä olla liian joustamaton kääpä, ja on ok olla pehmo). Yksi juttu kuitenkin jäi vaivaamaan, ja se liittyy väkivaltateemaan; nimenomaan henkiseen väkivaltaan.

Mielensäpahoittajalla on emotionaalisesti tärkeä esine, Eskortti. Sillä on symboliarvoa ja tunnearvoa, ja sitä hän vaalii, varoo ja vartioi. Meillä kaikilla on varmasti samantapaisia henkilökohtaisesti tärkeitä esineitä, isompia ja pienempiä. Vaikka mielensäpahoittaja onkin ärsyttävä, joustamaton ja muutosta vastustava, ei koskaan ole oikein rikkoa toisen ihmisen omaisuutta saadakseen tässä jotain muutosta aikaan! Parisuhteissa ja perheissä tällaista toisten tavaroitten tuhoamista saatetaan käyttää manipulointiin, uhkailuun, pelotteluun, kostamiseen ja kiristykseen. Vaikka tarkoitus olisi hyvä (kuten elokuvassa tavallaan oli), ei ole eettisesti oikein tuhota mitään toiselle tärkeää.

Elokuvassa aikuinen poika aiheutti tahallaan isälleen shokin hajottamalla tämän Eskortin. Shokista seurasi jotain: papparainen meni lamaannuksiin, eikä enää jäkättänyt eikä valittanut, vaan alkoi miettiä tekojaan. Lopettiko hän jurputtamisen pelosta, että tapahtuu vielä jotain pahempaa kuin Eskortin tuhoutuminen? Pojan teko kuvataan käänteentekevän tehokkaana keinona saada pappa järkiinsä, kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta ei tuommoista toimintamallia kyllä pitäisi naureskellen hyväksyä, vaikka komediasta kyse onkin. Elokuva on kuitenkin siinä määrin realistinen, että katsoja (varsinkin lapsi ja yksinkertaisempi ihminen) voi kuvitella, että tuollaisia juttuja voi oikeastikin tapahtua.

Oikeassa arjessa kyseinen toimintatapa voi saada muodon ”nyt lentää kännykkä järveen, jos tuommoinen ei lopu” ja muita variaatioita. Toiselle tärkeitten tavaroitten tuhoaminen on henkistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan esittäminen muodossa, jossa sitä ei paheksuta riittävän selkeästi, on hivenen vastuutonta. Olisi hyvä taas kerran muistaa, että ihmismassoista suurin osa on vain keskinkertaisen älyllisiä, ja osa viihteen kuluttajista saattaa olla sitäkin vähemmän älyllistä, joten annetut vaikutteet ja toimintamallit menevät joskus turhan herkästi henkilökohtaisen ”tunneälysuodattimen” läpi…

Niin että kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun katsoin mielensäpahoittajaa tällä tavalla kriittisesti. Mutta kyllä elokuvassa oli hyviäkin oivalluksia, huumoria ja lämminhenkisyyttä, ja ennenkaikkea onnellinen loppu, joka muistutti elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Kiitos siitä tekijöille!

Kuka on luuseri?

Sananmukaisesti ”luuseri” (engl. ”loser”, ei siis ”looser”!) tarkoittaa häviäjää ja epäonnistujaa, tai henkilöä, joka on menettänyt jotain, tai on ”eksyksissä” tai ”kadoksissa”… Mutta mikä on se kilpailu, joka on hävitty? Missä asioissa on epäonnistuttu? Mitä on menetetty? Missä mielessä ollaan ”hukassa”?

”Luuseri” on kielteinen ilmaisu, johon liittyy ihmisten mielikuvissa kaikennäköistä epäimartelevaa tai ahdistavaa. Asian käsittely sisältääkin usein enemmän tai vähemmän syyllistäviä, suoranaisesti vihamielisiä, tai sitten katkeria ja itsesäälillisiä teemoja. Tein pientä epätieteellistä tutkielmaa nettiin kirjoittelevien ihmisten luuserikäsityksistä, ja löysin muutaman laajemmankin, mielenkiintoisen näkökulman asiaan. Yksi teksti on professorimiehen käsialaa, ja löytyy linkistä:

http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/05/luuserit-tulivat-olemmeko-valmiit.html

Toinen kiinnostava juttu ”Miksi luuseri on sankari” löytyy tästä linkistä:

http://www.wellgrowing.net/index.php/hyvankasvunkeinoja/115-miksi-luuseri-on-sankari

Sitten törmäsin uutiseen tunneherkkyydestä:

http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/tunneherkkyys_on_geeneista_kiinni

No, en tiedä onko näissä teksteissä sinänsä mitään järisyttävän uutta ja mullistavaa, mutta saattavat ne silti herättää ajatuksia, ja oli kiinnostavaa todeta, että asioita on pohdiskeltu tuollaisista näkökulmista. Peilasin niitä vähän omiin ajatuksiini ja kirjoituksiini luuseriteemasta. Kirjoitanhan ”luuserisankarin” näkökulmasta, ja olen hivenen yhteiskunnallisestikin kantaaottava. Olen opiskellut vain pari opintoviikkoa yhteiskuntapolitiikkaa, ja senkin jumiutuneena asioitten ja ilmiöitten psykologisointiin, joten olen poliittisesti sangen ”sivistymätön”. Mutta ehkä cumun verran sosiologian opintoja on aikaansaanut jotakin pohdintaa laajemmassa perspektiivissä kuin vain yksilön psykologiseen kokemukseen tuijottaminen on, joten saatan joskus jopa pohtia jotain ihmisryhmiinkin liittyviä ilmiöitä.

No, joskus tieto lisää tuskaa! Olisi helpompi olla ajattelematta joitakin asioita. Mutta kun lukee, näkee, kuulee ja tuntee kaikenlaista, niin alkaa analysoida ja pohtia… Ehkä tulkintani menevät ohi totuudesta, mutta mielipiteitähän saa esittää ihan hölmönäkin. Ja tässä mielipiteen esittämisessä on hyvä tarkoitus: kumota vahingollinen käsitys ja tarjota tilalle jotain lohduttavaa. Joten…

Olen huolissani etenkin nuorten syrjäytymisestä, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, enkä usko, että toisten ihmisten tuomitseva asenne, siis luusereiksi leimaaminen, auttaa eteenpäin ketään ongelmiensa kanssa painivaa. Olisi hyvä ymmärtää, millä mekanismeilla ympäristö ja yhteiskunta tuottavat syrjäytymistä ja epäonnistumista, ja auttaa etenkin ”heikommat” geneettiset eväät saaneita ja jo lapsuudessaan kolhittuja pärjäämään ympäristön haasteitten kanssa niin, ettei samoille yksilöille kasaantuisi kohtuuttomasti epäonnistumisia.

”Heikot sortuu elon tiellä” on inhottava, myötätunnoton toteamus. Miksi pitäisi antaa heikkojen sortua? Eikö tällä pallolla muka ole ihmisiä, jotka voisivat olla tukena ja matkakumppaneina näille heikommille, tai eivätkö heikot voisi tukea toinen toistaan?

Ohessa muutamia keskustelupalstoilta ja nettisanakirjoista bongattuja määreitä ja asioita, joita suomalaiset ihmiset liittävät ”luuseriin”:

pelkuri, saamaton, avuton, tyhmä, epäsosiaalinen, onneton, huono, häviäjä, tupeksija, elämässä epäonnistunut, ressukka, lusmu, eronnut, yksinhuoltaja, ylipainoinen, mielenterveysongelmainen, sosiaalisesti väsynyt, au-lapsi, opinnot ei etene, sossun elätti, pienituloinen, ruma, ahdistunut, aikaansaamaton, toimeton, työtön, ”tavis”, laiska, ei ”oikeassa” työssä, huono koulutus, huono sivistys, köyhä, yksinäinen, sossupummi, mammanpoika, juoppo, arka, pelokas, addikti, ennenaikaisesti eläkkeellä, ei pärjää ihmissuhteissa, käyttää toisia hyväksi, huono ulosanti, ei oma-aloitteisuutta, ei pidä lupauksiaan, huono moraali, lyhyitä työsuhteita, epäterveet elämäntavat, huonosti kasvatetut lapset, elämänhallinta puutteellista, viikonloppukännääjä, ei viitsi nähdä vaivaa, kouluttautumaton, syrjäytynyt, alkoholisoitunut, ei omaisuutta, sekopää puoliso, luovuttaa helpolla, ei pärjää työelämässä, käy sossussa, juopotteleva, vastuuton, heikko, kännissä rähisijä, reppana, ikuinen poikamies, pitkäaikaistyötön, kykenemätön ottamaan vastuuta, ei ole omaa asuntoa tai autoa, lihava, kaveriton, lepää vain laakereillaan, yhteiskunnan pohjasakkaa, loiseläjä, ali-ihminen, laiskuri, kaljaa kittaava, siivellä eläjä, ei tarvitse pitää ihmisenä, äänestämättä jättävä,

Eli kieltämättä ihmiset tuottavat varsin ilkeitä, leimaavia, yksipuolisia ja epäreiluja määrittelyjä itseään huonompina pitämistään ihmisistä; tai sitten itsestään, kun on ”luuseriolo”. Kukapa haluaa myöntää olevansa ”luuseri” tuon määrelistan perusteella, kun asenne on niin tuomitseva? No, minä ainakin olen luuseri. En ole edennyt koulutus- ja työuralla samaan tahtiin kuin muut, enkä saa aikaiseksi paljon mitään muutakaan, mitä pätevän ihmisen pitäisi, ja olen sotkuinen, unohteleva, minulla on keskushermostossa vikaa, enkä aina jaksa sietää muita ihmisiä, (menestyjienhän pitää olla kaikkien kavereita), en siis ole sosiaalinen enkä trendikäs, kuten "hyvät tyypit" ovat, enkä jaksa tehdä viimeisen päälle kunnolla mitään, ellei se kiinosta, enkä halua tehdä yhtään ylimääräistä palkkatyötä, enkä kyllä tee monia muitakaan asioita, joita ”menestyjän” pitäisi nähtävästi tehdä!

Enkä ole huonoudessa yksin. Mutta luuseriksi nimittely, luuserien mollaaminen ”paskasakiksi” ja ihmisarvon epääminen elämässään epäonnistuneilta ihmisiltä on moraalitonta. Eikös moraalittomuus ole epäonnistumista moraalin noudattamisessa, eli luuserimaista sekin?

No, onneksi luuseri- käsitteeseen ja menestymiseen löytyy myös vähän erilaisia näkökulmia kysymykseen, kuka on luuseri:

Luuseriksi leimautuu, jos ei koko ajan suorita jotain; lapsia, duunia, opintoja, miehiä.

Nykyään olet muka heti luuseri, jos on vähänkään jotakin ongelmia.

On parempi olla luuseri kuin diktaattori.

Menestyneitä? Joo, rahaa ihan helvatisti, etiikalla ei niin väliä?

Parempi olla kiusattu kuin kiusaaja; se, jota kohdellaan huonosti kuin se, joka kohtelee toisia huonosti.

Omaan erinomaisuuteensa tukehtuva ihminen on minun silmissäni luuseri.

Itsekäs, omahyväinen, väkivaltainen, lyhytjännitteinen ja pinnallinen ihminen on lopulta luuseri: yksinäinen, katkera, onneton.

Ketku, petkuttaja! Herrat ovat niistä pahimpia.

Sellainen, joka ei ota toisia ihmisiä huomioon. Väkivaltainen, välinpitämätön ja ilkeä ihminen.

Sellainen, joka haluaa päästä valta-asemaan ainoastaan pönkittääkseen egoaan.

Esim. kaupunginvaltuutettu, jota eivät kiinnosta yhteiset asiat vaan pelkkä oma napa.

Ja tähän kysymykseen ei varmaankaan ole yhtä oikeaa vastausta.

Tyhmyys. Kateus. Väkivalta. Luuseriutta kaikki.

Jokainen on samanarvoinen.

Kaikki on kiinni omasta asenteesta.

Ihmetyttää nuo hyväosaset jotka on aina mollaamassa työttömiä.

”Lännen sankari on idän luuseri.”

Jos minun pitäisi määritellä, kuka on luuseri, sanoisin, että kaikkihan me olemme, koska olemme ihmisiä. Erehtyminen, epäonnistuminen ja hölmöily, jopa moraalissa lipsuminen on inhimillistä; se kuuluu ihmisyyteen. Kukaan ei onnistu koskaan kaikessa; kaikkihan me epäonnistumme ainakin jossain asioissa. Häviäminen ja epäonnistuminen ovat suhteellisia, kulttuurillisia, makuasioita, näkökulmasta riippuvaisia… Jospa yhteiskunnassamme alettaisiin kilpailla hiilijalanjäljen pienuudesta? Ketkähän siinä kilvassa jäisivät luusereiksi? Tarvitaanko koko ”luuseri”- sanaa edes; muuta kuin synonyymina ”ihminen”- sanalle? Ihminen on joka tapauksessa reppana olio. Jos vaikka sattuisi olemaan mammonaa ja mainetta, ihmissuhteet saattaa olla pielessä, tai henkinen tila saattaa olla säälittävä…

Nykypäivänä korostuu kovasti taloudellinen menestys, trendikkyys, ulkonäkö, status, sosiaalisuus, populaarikulttuurissa menestyminen ja sen sellaiset ”kilpailut”. Jos tarkastelee asiaa vaikkapa uskonnollisesta näkökulmasta, joku saattaa hiukan ahdasmielisesti ajatella, että kaikki ei-uskovat ovat ”luusereita”, ja pitää itseään siinä suhteessa ”parempana ihmisenä”. Mutta koska kaikki ovat syntisiä, kaikki ovat myös hengellisessä mielessä ”luusereita” koska ihan varmasti epäonnistuvat täydellisen synnittömyyden tavoittelussaan… Siis minun tulkintani mukaan; enhän ole mikään teologi, mutta näin ajattelen. Itsekin olen usein kelju ja epärakastava, koska herkästi inhottaa tietynlaisesti käyttäytyvät ihmiset, ja on vaikea hyväksyä kaikenlaisia persoonia. Rasitun, välttelen, en tosiaankaan aina jaksa auttaa ja välittää, enkä jaksa olla suuttumatta, enkä aina pysty olemaan ilkeilemättä... Onneksi hävettää moinen, niin että tiedän, etten sentään ole ihan omatunnoton! Mutta syntinen olen, ja luuseri, ja myös eksyksissä aika usein…

Monet luusereihin liitetyt piirteet voivat olla oireita esimerkiksi uupumuksesta, masennuksesta tai jopa synnynnäisistä neuropsykiatrisista piirteistä, joten itse asiassa harvemmin on kyse tahallisesta, valitusta ominaisuudesta (kuten ”laiskuus”, lusmuilu tms). Etenkin toisten laiskaksi nimittely on usein todella epäreilua ja loukkaavaa; sitä harrastavat kai monesti itsensä työlle uhranneet, katkeruuteen asti uupuneet ihmiset, tai sitten helpolla päässeet, toisen asemaa ymmärtämättömät ihmiset, jotka haluavat halveksia väsyneitä ja aikaansaamattomia ihmisiä itseään korottaakseen.

Monet luusereiksi leimatut ovat usein myös tunneherkkiä ihmisiä (monesti ujoiksi tai aroiksi leimattuja, ahdistumis- ja masentumisherkkiä, ympäristön olosuhteista kärsiviä), ja herkkyys on uusimpien tutkimusten mukaan geeneissä. Herkistä ihmisistä tulee helpommin mielenterveysongelmaisia, jos olosuhteet kohtelevat kaltoin. Tai he epäonnistuvat ihmissuhteissaan, tai addiktoituvat ahdistustaan lievittääkseen tms. (mitä siis monesti pidetään luuserimaisena). Biologisesti lienee mielekästä, että on olemassa eritasoisesti herkkiä ihmisiä (ja ehkä psykopaateillakin on jokin tarkoitus luomakunnan sisällä?). Ja hengellisestihän olemme kaikki yhtä arvokkaita; kaikki ovat olemassa Luojan tahdosta. Tästä aiheesta olisi paljonkin sanottavaa hengellisestä perspektiivistä, mutta tyydyn nyt populaaripsykologiseen näkökulmaan.

Suorittaminen, kilpailu ja hyväksynnästä taisteleminen on turhaa, jos ihminen ymmärtää, että rakkaus on tärkeintä ja suurinta. Ihmisparka janoaa hyväksyntää ja rakkautta, ja jos ei saa sitä, toisten ihailu ja kateuskin kelpaa, jopa vihan herättäminen; loppujen lopuksi sekin, että edes huomataan, että on olemassa! Kukaan ei halua olla näkymätön, olematta olemassa kenellekään, tai sitten ei halua edes elää. Huomiota pitää siis saada; jos ei hyvällä, niin pahalla. Muuten iskee eksistentiaaliahdistus!

Vastaus kaikkiin ”luuseri-ilmiöön” liittyviin ongelmiin olisi myötätunto ja lähimmäisenrakkaus. Niin kauan kuin sitä puuttuu maailmasta, ”paremmiksi” ihmisiksi itsensä kokevat tulevat aina leimaamaan joitakuita muita luusereiksi, ja tällä nimellä leimatut tulevat kokemaan katkeruutta ja vihaa, ja maksamaan samalla mitalla takaisin. Mitä järkeä tällaisessa vihanpidossa on? Eiköhän eettisesti paras asenne olisi olla armollinen itselleen ja toisille, ja muistaa, että ihmisarvo kuuluu kaikille. Suorituksilla ja ominaisuuksilla ei voi ansaita eikä evätä ihmisarvoa keneltäkään. Me olemme kaikki vain ihmisiä; universumin näkökulmasta mitättömiä hiukkasia, mutta toisaalta ainutkertaisia ihmeitä.

Henkilökohtainen näkemykseni on siis, että kaikki ihmiset ovat tavallaan luusereita. Hyvyys ja paremmuus on minulle enemmänkin eettinen määre; sitä voisi mitata yksinkertaisesti sillä, valitseeko hyvän vai pahan (ts. myötätunnon vai umpi-itsekkyyden). Jos pyrkii hyvään, tekee joka tapauksessa vähän pahaakin, mutta sentään yrittää hyvää. Jos valitsee pahan, on monessa mielessä ”lost”.

Oikeastaan pidän eniten Thousand Foot Krutchin laulussa ”The End is Where We Begin” esiintyvästä ”luuserimääritelmästä”:

“… I'm a loser if that means I've been lost before
but now I found it, I'm surrounded
Cuz you can hear the way it sounded...
Like angels singing with a million voices…”

PS: "Luuserikapina" romaani laajentaa tätä kaikkea pohdintaani viihdyttävään tarinaan puettuna.
Tässä takakansi näytteeksi:

Tämä on luuserikapina!

Lainaan tässä Martti Lindqvistin sanoja kirjasta ”Ammattina ihminen” (1985):

”Onko meillä ohjelmaa? Voidaanko pukea sanoiksi jokin periaate, jota noudattamalla elämästä tulisi vastuullinen? Vastaukseni on: opi köyhiltä! Se on oikein, koska valta keskittyy aina ja kohtelee kaltoin kaikkein heikoimpia. Ellet tiedä, mitä pitäisi tehdä, asetu heikon puolelle. Todennäköisesti osut silloin oikeaan.” … ”Hoitaja olkoon tulkki ja kovaääninen hoidettaviensa tarinoille. Hänen tehtävänsä on kertoa maailmalle ihmisen kärsimyshistoriaa.”

Martti Lindqvist määrittelee ”uussorretuiksi” esimerkiksi ”kroonisesti sairaat, alkoholistit, häiriökäyttäytyjät, monet vammaiset, elämässään paljon menetyksiä, hylkäämisiä ja epäonnistumisia kokeneet, elämäntapaongelmaiset sekä alituisesti elämässään vääriä valintoja tekevät ihmiset.” Tätä porukkaa voisi nimittää myös luusereiksi. Mutta emmekö me kaikki epäonnistu joissakin asioissa? Emmekö ole loppujen lopuksi kaikki jossain suhteessa luusereita?

Olin kirjoittamassa romaanikäsikirjoitukseni ”Luuserikapinan” ensimmäistä versiota, kun ”satuin” bongaamaan hyllystä tuon kyseisen Lindqvistin kirjan. Muistin olevani jossakin mielessä ”kovaääninen” itsekin, mutta oikeastaan olen pieni ihminen, hiljainen, ja piilossa. Jos haluan huutaa sitä viestiä, mitä maan hiljaisilta ja heikoilta kuulen, teen sen kirjallisesti.

Minusta on kehittymässä luusereitten sympatisoija ihan tässä omassa sisäisessä ja hieman ulkoisessakin olemassaolossani. Paljonhan se johtuu omasta luuseripersoonastani ja toisekseen siitä, että teen työtä luusereitten parissa, ja tuntuu oudolta ja keljulta, että jotkut pitävät esimerkiksi mielenterveysongelmaisia ”huonompina” ihmisinä kuin ”terveitä”. Välillä meinaan ärsyyntyä ihmisiin, jotka pitävät itseään niin tasapainoisina, että vitsailevat hieman ylimielisen keveään sävyyn sillä, että ”pitäisikö käydä kallonkutistajalla rupattelemassa, niin tulisin paremmaksi ihmiseksi” tai muuta potaskaa. Niillä ihmisillä, jotka luulevat olevansa psyykkisesti täysin ”terveitä” ja tasapainoisia, saattaa olla vaikeuksia itsensä havainnoinnissa, tai sitten he eivät ainakaan ole kovin syvällisiä (tai empaattisella tavalla herkkiä).

Äh, koko aihetta suorastaan rasittaa selittää, kun toivoisi sen olevan pässinlihaa kaikille! Siis toivoisin, että olisi aivan selvää itse kullekin, ettei ulkoinen menestys tee ihmisestä sen arvokkaampaa, tai ongelmallisuus sen vähempiarvoista ihmistä. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta käytännössä se ei ole… Valaisisiko asiaa, jos eläytyisi muutamaan esimerkkiin? Menisikö viesti perille rivien välistä, jos lukisi jotakin viihdyttävää, mutta syvällistä tarinaa ”ihmisen kärsimyshistoriasta”?

Kirjoitin ”Luuserikapina”- romaaniin niin paljon asiaa ihmisyydestä ja tasa-arvoisuudesta ynnä muusta, etten jaksa enää edes toistaa ajatuksiani. Käsikirjoitusta työstäessäni pohdin samalla erityisherkkyyttä, ja sekin aihe nivoutui mukaan luuserien emansipaatioon. Yritän saada kirjan kasaan, tai siis julkaisuun, kesällä. Krooninen ja patologinen paasaamisentarve laantuu, kun ihminen suoltaa asiansa kirjalliseen muotoon, ja väsyy ja kyllästyy kylliksi prosessin myötä niin, ettei jaksa enää paasata. Voi vähäksi aikaa helpottaa maailmanparannuspaineita, kun saa todeta, että asiat on kirjoitettu tuohon paperinivaskaan; selaa siitä ja lue jos kiinnostaa. Siinä on se, mitä asiasta ajattelen. ”Luuserikapina” olkoon siis viestini tästä aiheesta, ja tavoittakoon se kenet tavoittaa. Herran haltuun. Tarvitsen lisää volyymia kovaääniseeni, kiitos!

Tässä jonkinlainen laajennetun takakansitekstintapainen ”Luuserikapinan” sisällöstä:

”Tervetuloa luuseri-iltaan! Oletko syrjäytynyt normielämän raiteilta? Koetko epäonnistuneesi muitten silmissä? Oletko pettynyt itseesi?”

Mitä tapahtuu, kun vähän hörhön näköinen omatekoinen yhteiskunta-aktivisti nimeltä Uoti-Ilari Pietarinen jakaa kutsun ”luuseri-iltaan” Rekolle, joka asuu itäsuomalaisessa lähiössä yksinhuoltajaäitinsä ja pikkusiskojensa kanssa? Reko ei haluaisi ajatella olevansa luuseri ja syrjäytynyt, mutta kun naapurin uuden omakotitalon masentunut emäntä Andrea pyytää turvamieheksi luuserien tapaamiseen, miten kunniasta voisi kieltäytyä? Andrean citymaasturilla ajeleva IT-neropatti avomies Jere rakentelee omaa idylliään taloutensa noususuhdanteeseen luottaen, mutta jotakin puuttuu; kenties trendikkäitä alkupaloja laitteleva, edustava vaaleaverikkö? Jere tuskin ainakaan kaipaa pihalleen lisää luusereita norkoilemaan tai arvostelemaan puutarhaansa ekologisesta näkökulmasta; etenkään sitä Tatua, joka useimmiten nuokkuu krapulaisen näköisenä pyörätelineen päällä tai peliautomaatin kyljessä, kunnes löytää rakentavamman riippuvuusobjektin. Jotkut suhtautuvat hieman epäilevästi Uoti-Ilarin pehmeään vallankumousideologiaan. Mutta Uoti-Ilari haluaa luotsata porukkaansa kohti solidaarisempaa yhteiskuntaa, tinkimättä omista arvoistaan, vaikka muuan pollea poliitikonalku yrittääkin tehdä luuserisakista astinlautaa omalle uralleen. Miten käy naapurin hyvätuloisen pikkuperheen ja peräkammarin Rekon luuserikavereineen, jos ja kun Uoti-Ilarin käynnistämä luuserikapina pääsee vauhtiin?

(Lopullinen takakansiteksti on lyhyempi ja vähän erilainen, mutta toimikoon tuo yhdenlaisena sisällön kuvauksena...)

Tässä myös tuleva kansi:

Stressiä työasioista...

Tämä kärsivällisyyttä vaativa tilanne on suoranaista kärsimystä, ja kärsimättömyys tekee olosta kärsivän. Olen siis erittäin kärsimättömällä mielellä. Suorastaan ritisen nahoistani. Viime aikoina työasiat ovat saaneet minut kiehumaan, kärvistelemään, pihisemään ja räjähtelemään. Oikeastaan en löydä enää sopivia sanoja kuvata tunteitani; niitä täytyy keksiä itse, tai turvautua väkisanoihin...

Kehomieleni on reagoinut stressin lisääntymiseen sairastamalla flunssaa. Lisäksi olen ”oireillut” symbolisin tavoin esimerkiksi äänen menettämisellä (tunne siitä, ettei minua kuunnella, tai etten saa esitetyksi asiaani niin, että sitä kuultaisiin), ja ruuansulatusvaivoilla (tilannetta ei kerta kaikkiaan voi sulattaa), jännittämällä hartioita (kannan liikaa asioita), kummallisilla paikkaa vaihtavilla säryillä (henkisiä loukkauksia, aukkoja suojauksessa?) ja yleisellä väsähtäneisyydellä.

Olen joutunut olemaan liian usein liian vihainen. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asiaani (ja vaikkapa ammattiliiton kantaa asiaan), ovat turhan usein mielestäni ääliöitä, omahyväisiä, ylpeitä, suorastaan sairaalloisia, pikkumaisia, naurettavia, tai vähintäänkin säälittäviä. En tietenkään sano näitä näkemyksiäni heille ääneen, mutta ilmaisen kyllä, että olen tuohtunut ja että tilanne turhauttaa minua (muittenkin puolesta). Harmi vain, ettei se tehoa! Jotkut ihmiset ovat niin kovanahkaisia, ettei toisen suuttumus vaikuta heihin. Täytyisi saada esitetyksi kunnon sanktio, jotta asia menisi perille. Ennen kuin sellainen järjestyy, on vain katseltava sivusta, miten ne, joilla on valta, vitkuttavat päätöksiään. Ja koska odottavan aika on pitkä, vihaisuuteni valitettavasti pyrkii kasvamaan turhautumisen voimistuessa…

On kuluttavaa olla näin vihainen. Yritän tehdä ”Ystävällisyys”- meditaatiota, jotta rauhoitun, mutta jonkin ajan päästä samat ihmiset alkavat uudelleen ärsyttää. Jopa tahallaan. Tämä on tragikoomista! Suututtaa niin että ei voi kuin nauraa. Olen odottanut ja odottanut, enkä ole lainkaan hyvä odottaja. Ja varsinkin, jos odotellessa pitää tehdä jotakin tylsää ja raskasta ja saa aina vain lisää ongelmia ratkottavakseen, alkaa olla hermoraunio… Hysteerinen kohtaus: puu paa pii! Puu paa pii! Tunne poksahtamaisillaan olemisesta varmaan nostaa verenpainetta. Voi hulluutta! Kohta sekoan tai alan hihittää tai molempia vuorotellen ja yhtä aikaa…

Voisinpa ajatella, että tämä on hyvää aikaa testata omia vaatimattomia stressinhallintataitojaan. Ja yritänhän minä. Olosuhteet vain yksinkertaisesti ovat poikkeuksellisen vaativat. Ja mahdollisuuteni vaikuttaa niihin ovat vähäiset. Tässä odotellessa voisi tehdä jotakin mielekästä. Mutta aina tulee joku ärsyttävä takauma mieleen jonkun typerästi ja epäreilusti käyttäytyneen, valta-asemaansa väärinkäyttävän ihmisen naamataulusta ja nuhtelevasti lässyttävästä ylimielisestä äänestä. Kuvittelen ukolle Mikki Hiiri- känitysäänen, naurettavasti sätkivät pikkuraajat ja pömppömahan. Känittäköön sen näköisenä mielikuvissani, mokoma säälittävä olento… No. En minä oikeasti halua sillekään mitään pahaa! Mutta jotain sillä tavoin käyttäytyvällä ihmisellä on pielessä. Sääli… (siis oikea sääli). Olkoon rauhassa! Antaisi vain puolestaan minunkin (ja muitten) tehdä rauhassa työtäni asianmukaisissa olosuhteissa. Mutta jos ei anna, niin kaipa siitä on pakko uskaltaa sanoa? Miten muka pystyy ajamaan oikeuksiaan työelämässä, ellei uskalla olla välillä vähemmän hajuton, mauton, harmiton ja nöyrä?

Jämäkkyys on hankala taito. Tämä kohta vuoden kestänyt prosessi on pakottanut harjoittelemaan sitä. Paha vain, että ystävällisestä ja harmittomasta tyypistä heilahtaa herkästi toiseen ääripäähän eli ilkiöksi, jos ei ole vielä kotiutunut riittävästi omaan jämäkkään asianajajamaiseen sivupersoonaansa. Ja ainahan se stressaa, kun joutuu tekemään jotain mikä ei vielä suju itsestään, ja vastaanottamaan samalla toisten ihmisten vähemmän mukavia tunnetiloja.

Tällainen yliherkkä (erityisherkkä) ihminen menee niin helposti ylivirittyneeseen tilaan keholtaan ja mieleltään. Miten suojella itseään sellaiselta, ellei pysty tällä hetkellä välttämään ylikuormitusta vetäytymällä kokonaan pois työstään? Jos olisin yksityinen ammatinharjoittaja, tarvitsisi tapella vain itsensä kanssa siitä, jos työolosuhteet eivät ole asianmukaiset. Harkitsen asiaa. Mutta asiakaskunta muuttuisi. Harvalla on vara maksaa yksityisistä psykologipalveluista. Tällä hetkellä tapaan ihmisiä, joilla ei todellakaan olisi varaa maksaa yksityiselle. Jos joutuisin veloittamaan jotain kuusikymmentä euroa yhdestä tunnin keskustelusta, keitä asiakkaaksi tulisi? En tiedä. Itse menisin varmaan epätoivoisessa tilanteessa vaikka velaksi (siis itseäni tapaamaan, koska tiedän, että saisin ihan ammattimaista ohjausta ja neuvontaa… Huono vitsi.). Mutta epätoivoisten ihmisten pitäisi kyllä saada palveluja julkiselta puolelta, ilmaiseksi…

Teen taas vaihteeksi vähän ammatinvalintaa. AVO- ohjelmassa saan edelleen listan kärkeen kirjailijan ammatin, ja psykologin ammatti on vasta jossain kolmannella sivulla. Tylsä tilanne, kun ei kirjoittamisella elä, ellei kirjoita myyntimenestyksiä. Jos kirjoittaa vain jonkinlaista undergroundia tai keskivertoälykkäille liian vaikeasisältöistä ja epäviihdyttävää tekstiä, ei vain mitenkään voi tienata edes omaa leipäänsä kirjoittamalla. Pitäisi kirjoittaa kaikenlaista muutakin, vaikka mitä artikkeleja ynnä muuta epäluovaa ja kuivaa, mutten jaksa. En tee kohta enää mitään muuta kuin puren sormea ja ulisen (ja käyn välillä vessassa). Kysymys kuuluu: sinnittelenkö vieläkin osatyöpaikassani vaikka työnteon olosuhteet hankaloituvat? Sinnittelenkö, vaikka joudun taistelemaan oikeuksistani? Enpä tiedä. Se, joka tietää, johtakoon asiat niin kuin hyvä on.

Millainen psykologi olenkaan...

Tämä Kiutakönkäällä otettu kuva on tässä ihan vain esimerkkinä joenuomasta. Miten jokiuoma
liittyy tekstin aiheeseen, se saattaa selvitä jossain tekstin loppupuolella.

Haluatko sinäkin ehkä psykologiksi? En ihan ymmärrä, miksi niin monet haluavat alalle, ellei se sitten ole merkki ihmisten henkistymisestä... Toisaalta, joillekin se voi olla vain statusarvo, joka siinä kiehtoo. Mikä kullekin… Mutta on tässä syytä tutkailla omiakin ajatuksiaan psykologina toimimisesta. Etenkin nyt, kun mietin ammatillisia asioita muutenkin. Psykologithan eivät ole mikään erityinen olentolaji, jonka edustajat olisivat samannäköisiä, samankuuloisia tai ajatusmaailmaltaan samanlaisia. Psykologioliot ovat joukko erilaisia ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet psykologin koulutukseen, ja jopa suorittaneet kyseisen ylemmän korkeakoulututkinnon. Psykologeille kai kehittyy jonkinlainen ”psykologinen viitekehys” joka yhdistää saman koulutuksen käyneitä. Tämä viitekehys voi olla joskus ristiriidassa vaikkapa lääketieteellisen viitekehyksen kanssa. Mutta nyt en mieti sitä. Olen itsekeskeisellä tuulella, koska yritin äskettäin kirjoittaa elämänkerrallista kuvausta siitä, miten neurobiologiset pulmani ovat näkyneet elämässäni. Pohdin nyt siis nimenomaan itseäni psykologina. Johtunee kroonisesta ammatinvalinnallisesta kriisistä, tämä pohdiskeluntarve, siis…

Jos teen AVO- ammatinvalintaohjelman, psykologin ammatti ei esiinny tuloksissani ensimmäiselläkään sivulla. Tarkoittaako tulos, että olen väärällä alalla? Ehkä, perinteisessä mielessä, jos ajattelen leipätyötä, jota pitäisi tehdä 37 tuntia viikossa. Tai sitten ei tarkoita; olenhan aidosti kiinnostunut psykologisista ilmiöistä. Mutta perinteinen psykologin työ ei välttämättä ole minun juttuni. Olen tosin toiminut alalla jo yli kymmenen vuotta; pari vuotta ammatinvalinnanohjauksessa ja loput aikuisten mielenterveyspuolella. En ole valmis uhraamaan koko elämääni ja kallisarvoista aikaani leipätyölle, joten teen hommaa osa-aikaisesti, enkä myöskään ole tuhrannut vapaa-aikaani ja palkkatulojani terapiakoulutuksen hankkimiseen, saati sitten ottanut lainaa siihen tarkoitukseen. Elän kädestä suuhun, ja ”harrastelen” muita juttuja työn sivussa.

Vuosien mittaan olen kyllä itsenäisesti opiskellut asioita, jotka liittyvät mm. traumojen käsittelyyn, NLP:hen, kognitiivisiin terapiasuuntauksiin, kiintymyssuhdeteoriaan, hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitojen soveltamiseen psyykkisissä pulmissa. En vain ole virallisesti mitään muuta kuin peruspsykologi. Urakehitykseni on luuserimainen, jos mittaa sitä jollain meriittimääräkäppyrällä. Itse mittaan kehitystäni onnellisuus- ja mielenrauhatuntumalla, joka on erittäin subjektiivinen mittari. (Ja sitä paitsi luuserit ovat usein mukavampia ihmisiä kuin ns. menestyjät...) Mutta, kuten kysyn joskus asiakkaalta, millä ihmeen tavalla joku numero (esim. tenttiarvosana) tai taloussuhdannekäyrä, suoritettujen opintojen lista, tai pankkitilin saldo saa siirretyksi sinuun hyvinvointia? Vain välillisesti, eikä edes pysyvästi… Eli, minulla ei ole ulkoista urakehitysmittaria, johon piirtäisin menestymiskäyrääni psykologina. Minulla on vain joko huono olo, parempi olo, seesteinen olo, tai hilpeä, tai jotain sekalaista. Pohdin siis, millainen olen, ja miten olotilani suhteutuu siihen, millaiseksi itseni tunnistan, ja mitä sillä on oikeastaan väliä, millainen psykologi olen, kun kerta olen ihminen, joka voisi olla onnellinen ihan vain siksi (ainakin, jos maailma olisi parempi paikka olla olemassa).

Psykologin ”silmä” tekee rasittavaksi olla ihmisten kanssa, koska en osaa olla olematta analyyttinen. En pysty suhtautumaan ihmisiin massana; silmäni hakee yksilöitä ja persoonallisuuksia. Näin on tosin ollut jo ennen kuin opiskelin psykologiksi, joten ehkei moinen häiriö olekaan ammattivika. No, psykologin keskusteluhoidossa on hyödyllistä katsoa ihmistä yksilönä; ei massan edustajana. Ammatinvalintapsykologin työssä omaksuin tavan keskittyä siihen, millainen yksilö pohjimmiltaan on, ja mitä hän oikeasti haluaa. Arvioin siis alkuun uutta ihmistä siitä perspektiivistä; tarkkaillen ja haastatellen, millainen hän mahtaa olla synnynnäisiltä piirteiltään ja toisaalta opituilta ominaisuuksiltaan. Kun saan jonkinlaisen kuvan henkilön persoonallisuudesta ja siitä, miten aidosti hän on ulospäin sitä, mitä arvelen hänen sisäisesti olevan, alan yhdessä hänen kanssaan tutkia, kuka hän oikeastaan pohjimmiltaan on, ja mitä hän haluaa. Se on ikään kuin ”kuonan” ja suojamuurin varovaista poistamista ihmisen todellisen olemuksen päältä. (Tästä aiheesta lisää jutussani…"Itsetunto-ongelmia?" )

Ihminen on hyvä pyrkiä näkemään sellaisena kuin hän syvimmältä olemukseltaan on. Tämä mahdollistaa ihmisen kohtaamisen ihmisenä, arvostavasti; huolimatta siitä, miltä hän ulospäin näyttää. Mutta psykologikin on persoona; moni auttaja tekee niin sanotusti ”töitä persoonallaan”, mutta enpä usko, että kovin kärkevät ja vahvamausteiset persoonat pystyvät työskentelemään monenlaisten asiakaspersoonien kanssa. Hermostojen yhteistä aaltopituutta ei varmasti aina saavuteta. No, en nyt jää pidempään jauhamaan tuota asiaa, että miten neutraali työntekijän pitää olla julkisissa palveluissa, vaikkapa hengellisissä asioissa tai poliittisesti, tai sitten habitukseltaan. Miten hajuton ja mauton pitää ylipäätään olla; vailla henkilökohtaisia mielipiteitä mistään, ettei vain tahattomasti vaikuta asiakkaansa mielipiteisiin omilla asenteillaan.

Saadakseni hyvän vuorovaikutussuhteen mahdollisimman monenlaisten asiakkaitten kanssa minun on hillittävä omaa persoonaani. Ja joskus se on erittäin kuormittavaa hermostollisesti, ja naamalihaksille… Jos joku ihminen esimerkiksi kehuskelee muodikkaalla takillaan ja seuraavassa lauseessa valittaa, ettei saa ex-mieheltään rahaa lapsensa pianotunteja varten, minun on vaikea pitää naama ihan aidon empaattisessa perusilmeessä. Ajattelen ehkä, että olisitkohan voinut käyttää takkirahasi lapsesi pianotunteihin, ja voi olla, että asiakas havaitsisi pienen värähdyksen vasemmanpuoleisessa nenäjuonteessani, ellei olisi niin kovin keskittynyt omaan asiaansa.

Toisin sanoen, joskus olen eri mieltä kuin asiakkaani esimerkiksi arvonäkemyksissä. Mutta tehtäväni on etsiä rakentava tapa tukea ihmistä hänen rakentavissa tavoitteissaan, eikä tyrkyttää omaa mielipidettäni siitä, mikä on tärkeää, mikä ei. Itsekeskeisten ihmisten kohdalla se on joskus vaikeaa, mutta heitä oikeastaan tapaa työssäni hyvin harvoin. Valtaosa asiakkaistani on empaattisia, ylivastuullisia ihmisiä; kiltimpiä muille kuin itselleen.

Joskus myötätuntotilaan pääseminen saattaa olla sen verran hidasta, että aavistuksellinen närkästys ehtii käväistä naamallani. Ratkaisu olisi meditoida ennen jokaista asiakasistuntoa, jotta olisi niin täynnä myötätuntoa, että olisi valmis rakastamaan myös niitä, jotka ovat täynnä katkeruutta ja kaunaa, ja jaksaisi myönteiseen sävyyn ohjata heitäkin eteenpäin; siis, tavoittelemaan mielenrauhaa ja päästämään irti katkeruudesta. Mutta tästä pääsenkin taas perusongelmaani; mikä on auttamisen tai hoidon tavoite ja minun roolini sen saavuttamisessa?

Siis, jos asiakkaan mielestä ongelma on se, ettei joku toinen ihminen toimi kuten hän toivoisi. Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei asiakas rakasta itseään tarpeeksi; hän kieltää sisäisen olemuksensa, ja yrittää olla jotakin muuta; jotakin sellaista, jonka ylläpitämiseksi hän tarvitsee jotakin tuolta toiselta ihmiseltä. Mikä on hoidon tavoite mielenterveystyössä? Tähän voisi kaivella muutaman vaikuttavan lähteen erilaisista teorioista, joissa kerrotaan, mikä lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia. Koska en ole parhaillaan neuroottisen neutraalissa työpaikkaroolissani, sivuutan maallikkolähteet, otan esille vihkiraamatun ja esitän sieltä erään lainauksen:

”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti.” Sananlaskut 14:30.

Tämä uskonnollinen viisaus ei ole ristiriidassa uusimpienkaan psykologisten käsitysten kanssa; päinvastoin. Jos siis eettisesti perusteltu tavoite on tukea ihmisen kokonaisvaltaista terveyttä, haluan auttaa asiakastani löytämään entistä enemmän mielenrauhaa; rauhaa sisäisesti, rauhaa itsensä kanssa, rauhaa toisten ihmisten kanssa. Ja jos haluan vetäistä tähän vielä lisää viisautta, lainaan vielä toista, tunnetumpaa Raamatunkohtaa: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Jos asiakkaani ei rakasta itseään, missä määrin hän pystyy aidosti rakastamaan ketään muitakaan? Eli, ensin on löydettävä se kuoren alle kadonnut itse, jota opetellaan rakastamaan. Rakastamisella tarkoitan tässä hyväksymistä, myötätuntoa ja lempeyttä. Kaikkea ei tarvitse teoreettisesti ymmärtää, mutta usein omien pulmien ja sisäisten ristiriitojen teoreettinen ymmärtäminen auttaa olemaan myötätuntoinen itselleen.

”Auttaa ihmistä tulemaan enemmän omaksi itsekseen” onkin jonkinlainen pohjamotiivi omassa työotteessani. Sen päälle tulee varsinainen keskusteluhoidon teema, eli ihmisen ajankohtainen ongelma; esimerkiksi masennus, sosiaalinen ahdistus, stressi, ihmissuhdeongelmat. Mutta uskon, että jos ihmistä pystyy tukemaan ”syvemmällä tasolla”, hänen kokonaisvaltainen hyvinvointinsa lisääntyy pysyvämmin. Siksi kannustan asiakasta oikeasti tutkimaan itseään, kiinnostuksiaan ja arvojaan.

Luultavasti teen perustyötäni käytettävissä olevaan aikaan nähden liian syvällisesti; siinäpä pulmani ”peruspsykologina”. Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohdat vaikuttavat minusta toimivilta, ja suosittelen asiakkaille usein tietoisen läsnäolon harjoittelua. Moni ei vain oikein vielä vakuutu niiden toimivuudesta, tai vieroksuu niitä muista syistä. Saatan soveltaa erilaisia NLP:hen pohjautuvia mielikuvaharjoituksia niiden asiakkaitten kanssa, jotka innostuvat niistä, ja samoin sovellan joitakin ideoita ja menetelmiä kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Joskus keskustelemme unista. Joskus luen asiakkaan kirjoittamia runoja, tai katselemme hänen valokuviaan, tai piirtämiään kuvia.
Kannustan asiakasta mielekkäitten tekemisten lisäämiseen, kaikin tavoin. Suosittelen useimmille asiakkaille liikuntaa jossakin sopivassa ja mieluisassa muodossa myös psyykkisen terveyden edistämiseksi, ja kannustan kiinnittämään huomiota myös ruokavalioon kokonaisterveyden ja aivoterveyden kohentamiseksi. Käymme läpi asiakkaan ihmissuhteita ja niiden vaikutuksia häneen. Usein pyrimme kohentamaan olemassa olevia myönteisiä ihmissuhteita, höllentämään haitaksi olevien suhteitten vaikutusta ja kannustamaan uusien, mielekkäitten ihmissuhteitten solmimiseen elämänlaadun parantamiseksi.

Asiakkaan lapsuuden ja nuoruudentapahtumia käyn läpi kokonaiskuvan saamiseksi asiakkaasta ja hänen persoonallisuutensa kehityksestä, ja pyrin lisäämään asiakkaan ymmärrystä siitä, miten erilaiset ikävät tapahtumat menneisyydessä ovat voineet aiheuttaa nykyisten oireitten kehittymisen. Pyrin vuorovaikutuksen kautta luomaan ilmapiirin, jossa vaikeistakin asiasta voi puhua, ja tarvittaessa kannustan luottamaan siihen, että monet häiritsevät oireet voivat lievittyä, kun ikäviä asioita tiedostetaan ja koetaan niistä heräävät tunteet aidosti, myötäelävässä ja rauhoittavassa seurassa.

Lähestymistapani on siis hyvin asiakaslähtöinen ja syväluotaava, ja keinot tavoitetta kohti vaihtelevat asiakkaan taipumusten ja mieltymysten mukaan. Pyrin soveltamaan joustavasti tietämystä eri psykoterapiasuuntauksista, ja huomioimaan uusimman tiedon ihmisen neurobiologiasta. Etsin aktiivisesti tietoa asioista, joita en vielä ymmärrä riittävästi. Käytän menetelmiä ja harjoituksia, joita olen itsekin kokeillut ja todennut toimiviksi. Oma innostukseni voi välittyä asiakkaalle, ja kertomani tarinat onnistuneista prosesseista voivat rohkaista häntä eteenpäin omalla matkallaan kohti myötätuntoa ja mielenrauhaa.

No, moni prosessi jää kesken, kun asiakas on omasta mielestään riittävän hyvässä hapessa jatkaakseen omaa elämäänsä, omalla entisellä tavallaan. Jotkut tulevat takaisin huomattuaan, että oikeasti kannattaa tehdä syvällisempiä muutoksia elämäntavassaan ja ajattelutavassaan. Jotkut jatkavat käyntejä niin pitkään kuin on mahdollista, ja oppivat yhä enemmän itsestään. Ei siksi, että minä heille mitään erityistä tekisin vastaanotollani; vaan siksi, että heillä on aika ja paikka tehdä työtä itsensä kanssa. He hoitavat homman; minä tarjoan puitteet siihen, autan jumitusten yli, näytän peiliä tarvittaessa, annan omaa myötätuntoani tarvittaessa. Olen vain työkalu; joku muu tekee työn, mutta tietysti työkalukin saa kolhuja, kuluu, ja tarvitsee välillä huoltoa. Hengellisessä mielessä olen vain kanava, jota kautta apu (rakkaus, viisaus, ja toivo) parhaimmillaan virtaa toiseen ihmiseen. Joskus se apu jumittuu minun egooni, koska olen – kas kummaa – vain ihminen, joka on välillä käpertynyt oman päänsä sisälle, tarvitsisi välillä itse enemmän myötätuntoa kuin asiakkaansa, ja toimii toisinaan lähinnä likaisena peilinä toiselle ihmiselle.

En siis ole erityisen tyytyväinen itseeni psykologina kovin usein; ainakaan niitten pitkän tähtäimen syvällisten tavoitteiden saavuttamiseen. Se, että ihminen lähtee vastaanotolta paremmantuulisena kuin oli tullessaan, on tietysti jo helpotus; välttää paremman puutteessa saavutukseksi. Mutta se riipoo, kun ei aina voi helpottaa tilannetta enempää. Ei voi muuttaa ihmisen olosuhteita. Olen lähes jatkuvasti erittäin isossa riskissä luisua myötätuntouupumukseen. Sitäkin nimittäin voi, ja kannattaa mitata säännöllisesti. Onko ratkaisuna lakata olemasta myötätuntoinen, vai vaihtaa hommaa? Voisin ehkä vaihtaakin hommaa, mutten ikinä tieten tahtoen haluaisi luopua myötätunnosta. Sellaista ajoittaista myötätunnon puutumista vain sattuu tapahtumaan, jos alkaa uupua. Se on ikävä tilanne. Auttajan on hyvä löytää oma indikaattorinsa siihen, milloin emotionaalinen kuormitus on mennyt överiksi. Taidanpa kirjoittaa jossain välissä jutun siitä aiheesta, siis myötätuntouupumisesta, jos jaksan…

Mutta takaisin itseeni psykologina… Miksi ylipäätään teen tätä ihmisläheistä hommaa? En ole seuraa hakeva ihminen. Kahdenkeskinen työskentely on kuitenkin siedettävämpää kuin porukassa puuhastelu, etenkin ellei voi vaikuttaa porukan koostumukseen. Henkisistä ilmiöistä keskustelu on mielenkiintoista. Ihmisten tarinat voivat herättää uteliaisuutta. Myötätunto herättää tarpeen olla avuksi; ja jos voi olla avuksi, se on palkitsevaa! En tiedä millainen psykologi olen kenenkin mielestä; omasta mielestäni olen tällä hetkellä hieman rasittunut työolosuhteista ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppaileva, mutta vielä melko empaattinen. Joittenkin asiakkaitten mielestä olen kai ”järkevä”; joittenkin mielestä ”mukava”. Joku sanoi joskus ”viisaaksi ihmiseksi”, ja nolostuin. Oikeasti ei välillä tunnu ollenkaan viisaalta. Ja mitä se viisaus oikeastaan on; onko se edes pysyvä ominaisuus, vai tuleeko se vain jostain, silloin kun tulee, ja välillä se on totaalisesti kadoksissa? Onko viisaus vain mielentila?

Loppujen lopuksi, minulla on jonkinlainen ihmevekotin, eli aivot, jollaisia on muillakin ihmisillä. Se, millaisia ajatuksia sinne syötän, vaikuttaa siihen, mitä sieltä tulee ulos. Jos minulla sattuu olemaan mielessä viisaita ajatuksia, joita onnistun joskus ilmaisemaan selkeästi, saattaahan joku luulla, että olen ”viisas ihminen”. Ja yhtä lailla, jos mielessä on kaikenlaista ääliömäistä, vaikutan ääliöltä, etenkin, jos sanon mitä ajattelen…

Lueskelen parhaillaan toistamiseen Daniel J. Siegelin kirjaa ”Mielitaju”, joka on niin mukava kirja, että jo pelkästään sen lukeminen saa hyvälle mielelle. Hän määrittelee ihmisen ”mielen” seuraavalla tavalla: ”Ihmisen mieli on yhteisöllinen ja kehollinen prosessi, joka säätelee energian ja informaation virtaa.”

Eli viisaimmillaankin mieleni on tulosta kehollisista tunnelmista ja yhteisöllisten tekijöitten heijastumista, jossa energia virtaa sillä hetkellä hallitusti uomassaan, ajautumatta kaaokseen tai liialliseen jäykkyyteen. Kun sanotaan, että psyykkinen joustavuus on mielenterveyden kulmakivi, mitä muuta joustavuus on kuin tätä esteetöntä energeettistä virtausta; kuin joki, joka muovaa itse uomansa niin kauniisti, että tekee mieli virrata mukana ja vain rentoutua? Entä jos elämä olisikin jatkuvaa flow- tilaa? Taidanpa käydä tekemässä taas kerran AVO- testin. Jos se ei edelleenkään anna ensimmäisille tulossivuille psykologin ammattia, alkaisinkohan vähitellen uskoa, että nykyinen leipätyö saattaa viedä minulta terveyden, ainakin liian loputtomiin jatkuessaan … vai pitäisikö minun entisenä ammatinvalintapsykologina ja nykyisenä mielenterveystyöntekijänä se testeittäkin tajuta? Tai sitten on niin, että olen juuri siellä missä minun pitääkin olla, toistaiseksi.

PS: Laitanpa tähän kuitenkin vielä yhden hengellisesti epäneutraalin kohdan Paavalin kirjeestä filippiläisille 4:8; se on yksi suosikkikohtiani Raamatussa, ja myös psykologisesti mielenkiintoinen:

”Lopuksi veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”

Seuraavaan jakeeseen sisältyy lisäksi nimittäin merkittävä lupaus: ”Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Aamen.

Uskomusten muuntaminen, tehoaako NLP- harjoitus?

Kaikilla meistä on isompia tai pienempiä uskomuksia, jotka vaikuttavat meihin; asenteisiimme, tulkintoihimme, ja tunteisiimme. Negatiivisten uskomusten muuntaminen myönteisemmiksi tukisi luonnollisesti mielialaa ja sitä, millaiseksi koemme itsemme ja elämämme. On myös mahdollista vahvistaa myönteistä ajattelua uskomuksiaan muokkaamalla. Kaikilla lienee asioita, joihin he haluaisivat uskoa ja luottaa nykyistä varmemmin, mutta niihin uskominen tuntuu liian vaikealta. Nämä uskomukset voivat liittyä vaikkapa itsetuntoon ja hyväksytyksi tulemiseen, tai kyvykkyyteen ja onnistumiseen. Tämän NLP-harjoituksen poimin jo joskus vuosia sitten teoksesta Connirae&Steven Andreas: ”Heart of the Mind – Engaging Your Inner Power to Change with Neuro-Linguistic Programming” ja suomensin sen vapaamuotoisesti itselleni koekäyttöön.

Eli, minkä asian haluaisit uskoa nykyistä varmemmin? Onko olemassa jokin tärkeä asia, joka sinun olisi hyvä uskoa, mutta jonka uskominen tuottaa sinulle vaikeuksia? Kokeile seurata ohjeita ja kirjata muistisi tueksi muutamia asioita paperille.

1) Mihin haluaisit uskoa? Määrittele asia, jonka haluaisit uskoa, mutta joka tuntuu epävarmalta.

2) ”Resurssitilanne”. Kuvittele tilanne, jossa tiedät, että tämä asia on totta. (Esim. jos haluat uskoa, että puolisosi rakastaa sinua, kuvittele tilanne, missä tiedät asian olevan näin. Mistä pystyt päättelemään sen? Mitä näet tilanteessa? Mitä kuulet? Mitä tunnet?)

3) Palauta mieleen jokin varma uskomuksesi. Minkä asian tiedät ihan varmaksi? Mistä tiedät, että tämä asia on totta?

4) Kuvittele tätä ihan varmaa asiaa. Millainen mielikuva on? Kartoita niin sanotut miellepiirteet: mielikuvan koko, läheisyys, väri, reunukset, sijainti, liike, äänet, tunnelma…

5) Paina mieleesi tai kirjaa ylös nämä miellepiirteet: missä kohdin näet mielikuvan, onko siinä värejä, reunuksia, ääniä jne. (Voit esimerkiksi kokeilla muodostaa mielikuvan jonkinlaisista kehyksistä, joiden sisällä varma asia näkyy. Mielikuva voi olla myös liikkuva, ja siinä voi olla ääniä, aivan kuin katselisit mielikuvaasi television tai älylaitteen näytöltä.)

6) Palauta nyt mieleesi se resurssitilanne, joka saa sinut vakuuttumaan, että asia, johon haluaisit uskoa, on totta.

7) Muuta tämä resurssimielikuva samoihin miellepiirteisiin, joissa ”näit” varman uskomuksesi. Sama koko, sijainti, etäisyys, värit, liike, äänet, tunnelma. (Voit sijoittaa resurssimielikuvasi luomiisi ”puitteisiin”, esim. kuvitellun kännykän näytölle samalla tavoin kuin näit varman uskomuksesi.)

8) Testaa. Ajattele alkuperäistä asiaa, johon haluaisit uskoa, mutta joka tuntuu epävarmalta. Tuntuuko yhtään helpommalta uskoa siihen?

Kertaan ohjeet vielä esimerkkien avulla. Ensin simppeli rautalankamalli liittyen asiaan, joka saattaa olla aika monelle ihmiselle sellainen, johon on vaikea uskoa, vaikka järki yrittää vakuutella sitä. Haluan uskoa, että olen ihmisenä ok joittenkin minulle tärkeitten ihmisten mielestä. Palautan mieleeni tilanteen, jossa joku ihminen ilmaisee varsin selkeästi hyväksyvänsä minut taputtelemalla kannustavasti olkapäätäni. Mielikuva on valokuvamainen, mutta siinä ei ole kehyksiä; siinä on värit, se ei liiku, eikä siinä kuulu ääniä. Sitten valitsen asian, johon uskon varmaksi. Uskon, että koirani rakastaa minua. Kun ajattelen tätä asiaa, minulle tulee mielikuva, joka on varsin suuri, kuin juliste edessäni, ja siinä on lämpimänpunaiset kehykset. Mielikuvassa on liikettä; koirani nuolee kasvojani ja heiluttaa häntäänsä. Kuulen pehmeitä ääniä, ja kasvoillani on mielikuvassa iloinen ilme.

Nyt palautan mieleen resurssitilanteen; joku ihminen ilmaisee hyväksyntää taputtelemalla olkapäätäni. Muutan tämän mielikuvan pelkästä valokuvasta isoksi julisteeksi, jossa on lämpimänpunaiset kehykset ja syvemmät värit. Katselen julistetta niin läheltä, että se täyttää suurimman osan näkökentästäni. Lisään mielikuvaan liikettä; ihminen taputtelee olkapäätäni, näen hänen hymyilevät kasvonsa ja omat hymyilevät kasvoni. Kuulen pehmeitä ääniä, aivan kuten mielikuvassa koirastani, joka rakastaa minua.

Kun nyt ajattelen sitä, olenko ok vai en, mieleeni pitäisi nousta julisteenkokoinen, lämminsävyinen ja kehystetty, liikkuva mielikuva siitä, miten joku ystävällinen ihminen taputtelee kannustavasti olkapäätäni ja hymyilee minulle. Kumma on, jos sellaisesta mielikuvasta ei tule olo, että minut hyväksytään; siis että olen ok ainakin sen ihmisen mielestä. Yhtä varmasti kuin tiedän, että koirani rakastaa minua…

No, uskomukset ja mielikuvat eivät todellakaan ole aina noin simppeleitä kuin tuossa rautalankaesimerkissä, eivätkä mielikuvat ”käyttäydy” aina ohjeitten mukaan, eikä niitten käsittely suju niin selkeästi kuin ohjeessa. Siksi kehittelen tähän vielä vähän epämääräisemmän esimerkin…

Haluaisin uskoa, että pystyn kirjoittamaan riittävän hyvän tekstin aiheesta kuin aiheesta, vaikka aihe ei erityisemmin kiinnostaisikaan minua. Asia tuntuu epävarmalta, koska ensiksikin minun on vaikea saada aikaiseksi asioita, jotka eivät kiinnosta minua, ja tulos voi olla masentavan kökkö, jos en saa itsestäni irti parempaa osaamistani, ja sen takia on vastentahtoista edes yrittää…

Kuvittelen mieleeni resurssitilanteen, eli jonkin tilanteen, jossa olen saanut kirjoitetuksi riittävän hyvän tekstin, vaikkei asia ole kiinnostanut alun perin pätkääkään. Mielikuvassani saan joltakulta henkilöltä suoraa palautetta siitä, miten onnistunut teksti oli, ja tunnen itsekin olevani tyytyväinen, kun sain sen sentään aikaiseksi. Mielikuva on kohtalaisen iso; se lähes peittää sisäisen ”näkökenttäni”. Reunat ovat pehmeät. Mielikuvassa kuulen ystävällisen innostuneen äänen puhuvan jotakin tekstistäni. Näen lähinnä jotakin mielivärejäni; ympäristöä, jossa yleensä kirjoitan, ja valmista tekstiä tietokoneen näytöllä… Mielikuvassa on tavallaan irrallisia elementtejä, eikä selkeää liikettä, ja se on hieman epäselvä ja sumea, ja reunat ovat rikkonaiset, hahmottumattomat.

Seuraavaksi kuvittelen varman asian; sellaisen, johon uskon ihan varmasti. Uskon nimittäin, että osaan kohtalaisen näppärästi kuoria perunan. Isossa vaakasuuntaisessa mielikuvassa, jossa on pehmeät reunukset, näen käteni vasten tiskiallasta, ja vasemmassa kädessä on iso peruna, ja oikeassa kädessäni on hyvä kuorimaveitsi. Kuva on kirkas ja selkeä. Käteni toimivat sujuvasti yhteen; peruna kääntyilee sitä mukaa kun veitsi työskentelee, ja veto vedolta kuoren alta paljastuu puhdasta perunaa, jonka väri on terveen vaalean kellertävä. Käteni ovat terveen väriset, ja taustalla näkyy miellyttävää teräksenharmaata tiskiallasta, ja jotain väriläikkiä astioista, joita tiskipöydällä on. Kuulen kevyttä veden solinaa ja kuorimaveitsen keveitä helähdyksiä. Tunnen tyytyväisyyttä; yksinkertaisesta tekemisestä syntyvää onnistumisen ja sujumisen tunnetta. Peruna on mukavasti hallinnassani. Ja vaikka se välillä tipahtaisi kädestä, poimin sen lattialta, huuhtelen ja jatkan… Peruna kerrallaan.

Nyt palaan resurssimielikuvaan. Siinä näkyy mustaa tekstiä valkoista taustaa vasten, ja jotain värejä ympäristöstä, ja kuuluu ystävällistä ääntä, mutta kuva ei liiku, ja se on jotenkin jäsentymätön ja sumea. Alan muuttaa tätä mielikuvaa enemmän samanlaiseksi kuin onnistunutta perunankuorimistani. Selkeytän mielikuvaa muuttamalla sen vaakatasoiseksi ja pehmeitten kehysten sisään. Näen mielikuvassa tekstiä tietokoneen näytöllä, mutta nyt olen kirjoittamassa sitä samanlaisella varmuudella jolla kuorin perunaa. Mielikuva on aiempaa kirkkaampi ja selkeämpi; kuten perunankuorimismielikuva. Taustalla kuuluu sekä ystävällistä puheääntä että heleää naputusta, joka kuulostaa vähän samanlaiselta kuin verkkaiset, heleät kuorimaveitsen äänet. Lisään mielikuvaan myös veden solinaa. Teksti soljuu kuin vesi; ajatukset virtaavat ja käteni työskentelevät sujuvasti ja tottuneesti kuin perunaa kuoriessa. Ja vaikka ajatus karkaisi välillä, voin poimia sen uudelleen, ”huuhdella” sen ja jatkaa, sana kerrallaan, rivi kerrallaan, sivu kerrallaan…

Nyt testaan mielikuvankäsittelyprosessin onnistumista. Miltä nyt tuntuu ajatella tekstin kirjoittamista aiheesta kuin aiheesta? Perunankuorimismielikuva ja tekstin kirjoittaminen sekoittuivat mukavasti toisiinsa. Ei minulla erityisesti huvita perunoitakaan kuoria, mutta kun kuorin niitä, voin tehdä sen rauhassa, peruna kerrallaan (kuten Keijo Tahkokallio neuvoo samannimisessä kirjassaan). Samalla tavoin voin kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta, vaikkei se erityisesti kiinnostaisikaan. Mieleeni nousee kuva käsieni liikkeestä, joka myötäilee ajatuksiani. Soljuvia liikkeitä ja ääniä, rauhallista työskentelyä, jonka saan lopulta valmiiksi. Jossain vaiheessa perunat loppuvat altaasta; jossain vaiheessa aiheen herättämät ajatuksetkin loppuvat, eikä niitä tarvitse enempää pyöritellä. Teksti on valmis, ja se riittää. Jos haluan vielä rapsutella mustia pisteitä pois perunasta, niin se on ok, mutta jos kuorin ja kuorin aina vain lisää, niin lopulta perunakin menettää liiaksi massaansa.

Ajatus tekstin kirjoittamisesta aiheesta kuin aiheesta ei itse asiassa tunnu enää kovin hankalalta. Uskon, että saan jonkinlaisen tekstin kirjoitetuksi, kun vain annan ajatusteni virrata ja soljua, ja kun käteni toimivat jatkeena aivoituksilleni. Pyörittelen ja työstän perunaani, kunnes jokainen kuoren kohta on käsitelty, eikä enempää tarvitse höylätä.

Uskoakseni mieleni sekoitti luontevasti alkuperäisen ajatukseni työläästä kirjoittamishommasta perunoitten onnistuneeseen ja sujuvaan kuorimiseen. Mieli toimii luovasti ja ohjeita soveltaen, kun sille antaa vähän vihjeitä ja vapauden virrata löytämissään uomissa. Rakentavien, myönteisten mielikuvien herättely voi joskus olla työn takana, mutta kummasti se nostattaa toiveikkuutta ja lisää uskoa selviytymiseen. Kannattaa ainakin kokeilla!

Oikea perspektiivi, kun mielessä on puuta heinää?

 

Vuorella ( Henri Kähkönen )

Mieleni ei ole tällä hetkellä oikein jäsentynyt; niinpä tästä tekstistäkin saattaa tulla pelkkää hyppelehtivää ajatusvirtaa; tai verbaalista yökkäilyä tai jopa oksennusta, osin tahattoman ylensyönnin seurauksena. Olen imenyt itseeni liikaa monenlaista, pienempää tai isompaa asiaa. Osan pakkosyöttönä, osan oma-aloitteisesti, jopa neuroottisen pakkomielteisesti… No, syystä ja toisesta pääkoppani on ylikuormittunut, ja keho saa kantaa osansa stressistä. Niskat jumissa, korvissa suhisee, leukapieliä kiristää… ja väsyttää.

Oletetaanpa, että on olemassa vaikkapa leipätyöhön liittyvä turhauttava ongelma, jota olet aktiivisesti yrittänyt ratkaista voittaen jopa luontaisen liiallisen hyvätapaisuuden asettamat kahleet (eli esimerkiksi puhumalla päälle ja keskeyttämällä organisaatiohierarkiassa ylemmällä tasolla olevan henkilön). Yritys on ollut hyvä, tavoite oikea, keinot asialliset, mutta tulet silti tyrmätyksi syistä, joissa haistat jotakin likaista tai vähintään epämääräistä. Vuorovaikutustilanteessa haisee vallan väärinkäyttö. Tunnet asemasi epämääräisellä tavalla uhatuksi. Pitäisi pelata sopupeliä, vaikka toinen kiertää sääntöjä. Typerätkin päätökset ovat päättäjien taholta ok, kunhan vain on suunnilleen pysytty laillisissa puitteissa. Nielepä siinä sitten kiukkusi ja sano vaisun viileästi ”no heippa” kun lähdet kokouksesta. Mätä ärräpäitä kun olet yksin, puhu hysteeristä huumoripotaskaa kun olet muitten kaltoin kohdeltujen seurassa. Asia ei sillä korjaannu. Tunnet uhkaavaa avuttomuutta; ylempi väki ei halua ymmärtää järkiperusteluja, ei myönnä olleensa väärässä, ei halua puhua siitä, mikä meni pieleen, ja reagoi defensiivisesti ehdotuksiin siitä, miten asiat tulisi korjata. Ylempi väki ei ylhäisyydessään ota neuvoja vastaan alemmalta väeltä. Ylempi väki, joka on asian sössinyt, voi keksiä jotakin inhaa, jos vielä jatkat valitusta. Kas kun lakia ei ole rikottu, ei saisi valittaa, vaikka työnteko merkittävästi hankaloituukin ja aiheuttaa nääntymisriskin.

No, tuo oli yksi ajankohtainen oksennuksenaihe. Olen viime aikoina ruokkinut itseäni myös tietopuolisella materiaalilla. Olen lukenut lisää erityisherkkyydestä ja enemmän vain lisää sensorisesta integraatiosta ja sen häiriöstä. Jos lukee useamman tietopainotteisen kirjan muutamassa viikossa, ehtii jo unohtaa osan. Sitten yrittää kyllä kerrata oleellisen tiedon, ja toivottavasti jotakin jää aktiiviseen käyttöön. Mutta yksi kirjastosta lainattu kirja haisi homeelta, ja yksi kirjoista on englanninkielinen. Keskittyminen häröilee, kun lukeminen on hitaampaa kääntämisvaikeuden takia, tai jos kirja haisee. Hoh hoi. Olen pohtinut koiraeläinten persoonallisuutta, ja miettinyt, miksi en pidä tietynlaisista väreistä tai kuvioista, enkä pinnoista, enkä hajuista, enkä ihmisistä…

Olen tuskaillut sotkuisen ”työpöytäni” kanssa, sotkuisen harrastenurkkani kanssa, sotkuisen keittiön, sotkuisen olohuoneen kirjahyllyn ja muiden vastaavien kanssa; tekemättä asioille mitään. Pystyn kyllä kuvittelemaan, että järjestely voisi olla mukavaa. Mutten aloita sitä, koska nyt juuri ei ole riittävästi aikaa. Viisi minuuttia päivässä ei riitä, jos sotkua tulee aina vain lisää juuri siistityn tilalle. Enkä tietenkään ole ainoa talossa asuja, joka sotkee. Jatkuva sotku on stressinaihe. Koska yritän lajitella jätteet, sotkun vähentäminen on haastavampaa kuin niillä, jotka eivät lajittele. On ihmisiä, jotka työntävät kaikkea mahdollista sekajätteeseen ja pääsevät huomattavasti nopeammin eroon roskistaan ja kaikesta joutavasta. Sellainenhan oli ennen vanhaan meininki kaatopaikalla. (Minulla on vieläkin tallessa ja käytössä erittäin hyvät Fiskarsin ompelusakset, jotka löytyivät aikoinaan kaatopaikalta. Lapsuuteni eka polkupyörä oli myös kaatopaikalta peräisin. Isä osasi uusikäyttää kaikenlaista jo 80-luvulla.)

Mutta takaisin asiaan… Komeron siistiminen on paljon haasteellisempaa, jos sieltä löytyvä tavara on lajiteltava useampaan kuin yhteen säkkiin. SER-romu, metalli, erilaiset lasit, ihmeelliset muoviesineet, monenlaiset erilaiset ongelmajätteet, paperi, puu, rikkinäiset lelut, tekstiilijäte… Miten monta eri laatikkoa tai säkkiä pitäisikään olla lähettyvillä, kun aloittaa komeron tyhjennyksen? Miten ne edes mahtuvat yhtä aikaa siihen ulottuvilleni? Mihin laitan ne kaikki laatikot, jos joudun keskeyttämään järjestelyn (niin kuin todennäköisesti joudun, koska komeron tyhjennykseen menee vähintään tunteja, ellei jopa päiviä…)?

Homma on liian monimutkainen minun aivoilleni, tällä hetkellä, joten siirrän sitä, koska eihän sitä ole ihan pakko juuri nyt... Tarvitsisin ylimääräisiä vapaapäiviä siihen tarkoitukseen. Pitäisi organisoida. En saa aikaiseksi. Mutta kun pitäisi, koska se auttaisi! Mutta kun ei onnistu, niin koetpa sitten taas huonommuutta, kun et osaa. Aivoissa jumittaa, etenkin väsyneenä. Ja nythän ne aivot tietysti ovat väsyneet, koska leipätyöoloissa on se turhauttava tilanne, joka syö henkisiä voimavaroja. Tilanteen ratkaisemiseksi pitäisi toimia jäsentyneesti, mutta kun ei nyt vain onnistu. Teen pakolliset asiat aikataulun mukaan, mutta epämääräiset, laajat, selvittelyä ja suunnittelua vaativat toimenpiteet, joita olisi hyvä tehdä ihan vain itseä varten, eivät käynnisty, tai sitten ne jäävät kuitenkin kesken. Yritän olla itse itseni valmentaja. Siis: Pysähdy. Listaa asioita. Hengitä rauhallisesti. Tee tietoisen läsnäolon harjoitus. Rauhoitu. Hengähdä. Jäsennä paperille. Pysähdy taas. Huokaise syvään. Kirjoita ratkaisuideoita…

Sori vain itselleni, kun en pysty tekemään niin kuin itse itseäni valmennan. Olen sen verran hiiltynyt, että tarvitsen myös tunteitten purkamista; en voi olla järkevä ja rauhallinen ennen kuin pahin stressireaktio on purettu… Pitäisikö siis mennä TRE- menetelmäkoulutukseen vai kokeilla EFT- terapiaa? Että voikin olla ihmisparalle vaivalloista purkaa ihan tavallista stressiä ilman jotain erikoismenetelmiä. Liikuntahan se auttaisi, kun vain pääsisi liikkeelle näkemättä yhtä ainutta ihmissielua, koska nekin olennot välillä stimuloivat liikaa ja kielteisellä tavalla. Ja kun aikaa on rajallisesti, olisi tarve pikapurulle. Elämässä kun on sellaisia tilanteita, että läsnäoloasi tarvitaan myös vapaa-aikanasi; et voi tuosta vain hävitä harrastustesi pariin tai hiljaisuuteen, ainakaan toista huonetta kauemmas. Joskus toinen ihminen tarvitsee läsnäoloasi kipeämmin kuin sinä tarvitset harrastustasi tai yksinoloa. Mutta… niinhän se sanotaan, että ellei huolehdi itsestä, ei jaksa kohta huolehtia toisistakaan. Tarjoan sitä lausetta työssäni kohtaamille uupuneille ja masentuneille ihmisille. Tarjoilen tässä itsellenikin. Ja yritän ottaa sen todesta, eli ottaa sitä aikaa itselleni…

Mutta vaikka tietäisin varsin hyvin, millä kaikilla keinoilla voin vaikuttaa stressiin ja vaikkapa parantaa pitkällä aikavälillä stressinsietokykyäni, mitäpä se tieto auttaa, jos en saa tehdyksi sitä, mitä olisi tarpeen tehdä. Eihän nykypäivän ihmiseltä tietoa puutu. Se, mitä usein puuttuu, on emotionaalinen tuki. Ihmiset tarvitsevat välittämistä, että välittävät välittää itsestään ja toisistaan. Pahinta on, kun ei enää välitä välittää mistään. Kaikki on ihan turhaa ilman rakkautta; viisastelu ja hyvän tekeminen ja kaikki muukin päteminen. Ettemme nyt siis vain kadottaisi myötäelämisen kykyämme ja muuttuisi välinpitämättömiksi… Laitan tähän linkin yhteen musiikkivideoon, joka toivottavasti koskettaa ja ehkäisee välinpitämättömyyttä: for King and Country: Proof of Your Love

Tällä hetkellä on sisäinen tarve nousta jonnekin ”vuorelle”, nähdä asiat laajemmassa perspektiivissä, oikeassa mittakaavassa. Tiedän, että voin saada elämäni asioihin uudenlaisen näkymän, kun uskon, että Kristus on siellä vuoren laella kanssani.