Millainen psykologi olenkaan...

Tämä Kiutakönkäällä otettu kuva on tässä ihan vain esimerkkinä joenuomasta. Miten jokiuoma
liittyy tekstin aiheeseen, se saattaa selvitä jossain tekstin loppupuolella.

Haluatko sinäkin ehkä psykologiksi? En ihan ymmärrä, miksi niin monet haluavat alalle, ellei se sitten ole merkki ihmisten henkistymisestä... Toisaalta, joillekin se voi olla vain statusarvo, joka siinä kiehtoo. Mikä kullekin… Mutta on tässä syytä tutkailla omiakin ajatuksiaan psykologina toimimisesta. Etenkin nyt, kun mietin ammatillisia asioita muutenkin. Psykologithan eivät ole mikään erityinen olentolaji, jonka edustajat olisivat samannäköisiä, samankuuloisia tai ajatusmaailmaltaan samanlaisia. Psykologioliot ovat joukko erilaisia ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet psykologin koulutukseen, ja jopa suorittaneet kyseisen ylemmän korkeakoulututkinnon. Psykologeille kai kehittyy jonkinlainen ”psykologinen viitekehys” joka yhdistää saman koulutuksen käyneitä. Tämä viitekehys voi olla joskus ristiriidassa vaikkapa lääketieteellisen viitekehyksen kanssa. Mutta nyt en mieti sitä. Olen itsekeskeisellä tuulella, koska yritin äskettäin kirjoittaa elämänkerrallista kuvausta siitä, miten neurobiologiset pulmani ovat näkyneet elämässäni. Pohdin nyt siis nimenomaan itseäni psykologina. Johtunee kroonisesta ammatinvalinnallisesta kriisistä, tämä pohdiskeluntarve, siis…

Jos teen AVO- ammatinvalintaohjelman, psykologin ammatti ei esiinny tuloksissani ensimmäiselläkään sivulla. Tarkoittaako tulos, että olen väärällä alalla? Ehkä, perinteisessä mielessä, jos ajattelen leipätyötä, jota pitäisi tehdä 37 tuntia viikossa. Tai sitten ei tarkoita; olenhan aidosti kiinnostunut psykologisista ilmiöistä. Mutta perinteinen psykologin työ ei välttämättä ole minun juttuni. Olen tosin toiminut alalla jo yli kymmenen vuotta; pari vuotta ammatinvalinnanohjauksessa ja loput aikuisten mielenterveyspuolella. En ole valmis uhraamaan koko elämääni ja kallisarvoista aikaani leipätyölle, joten teen hommaa osa-aikaisesti, enkä myöskään ole tuhrannut vapaa-aikaani ja palkkatulojani terapiakoulutuksen hankkimiseen, saati sitten ottanut lainaa siihen tarkoitukseen. Elän kädestä suuhun, ja ”harrastelen” muita juttuja työn sivussa.

Vuosien mittaan olen kyllä itsenäisesti opiskellut asioita, jotka liittyvät mm. traumojen käsittelyyn, NLP:hen, kognitiivisiin terapiasuuntauksiin, kiintymyssuhdeteoriaan, hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitojen soveltamiseen psyykkisissä pulmissa. En vain ole virallisesti mitään muuta kuin peruspsykologi. Urakehitykseni on luuserimainen, jos mittaa sitä jollain meriittimääräkäppyrällä. Itse mittaan kehitystäni onnellisuus- ja mielenrauhatuntumalla, joka on erittäin subjektiivinen mittari. (Ja sitä paitsi luuserit ovat usein mukavampia ihmisiä kuin ns. menestyjät...) Mutta, kuten kysyn joskus asiakkaalta, millä ihmeen tavalla joku numero (esim. tenttiarvosana) tai taloussuhdannekäyrä, suoritettujen opintojen lista, tai pankkitilin saldo saa siirretyksi sinuun hyvinvointia? Vain välillisesti, eikä edes pysyvästi… Eli, minulla ei ole ulkoista urakehitysmittaria, johon piirtäisin menestymiskäyrääni psykologina. Minulla on vain joko huono olo, parempi olo, seesteinen olo, tai hilpeä, tai jotain sekalaista. Pohdin siis, millainen olen, ja miten olotilani suhteutuu siihen, millaiseksi itseni tunnistan, ja mitä sillä on oikeastaan väliä, millainen psykologi olen, kun kerta olen ihminen, joka voisi olla onnellinen ihan vain siksi (ainakin, jos maailma olisi parempi paikka olla olemassa).

Psykologin ”silmä” tekee rasittavaksi olla ihmisten kanssa, koska en osaa olla olematta analyyttinen. En pysty suhtautumaan ihmisiin massana; silmäni hakee yksilöitä ja persoonallisuuksia. Näin on tosin ollut jo ennen kuin opiskelin psykologiksi, joten ehkei moinen häiriö olekaan ammattivika. No, psykologin keskusteluhoidossa on hyödyllistä katsoa ihmistä yksilönä; ei massan edustajana. Ammatinvalintapsykologin työssä omaksuin tavan keskittyä siihen, millainen yksilö pohjimmiltaan on, ja mitä hän oikeasti haluaa. Arvioin siis alkuun uutta ihmistä siitä perspektiivistä; tarkkaillen ja haastatellen, millainen hän mahtaa olla synnynnäisiltä piirteiltään ja toisaalta opituilta ominaisuuksiltaan. Kun saan jonkinlaisen kuvan henkilön persoonallisuudesta ja siitä, miten aidosti hän on ulospäin sitä, mitä arvelen hänen sisäisesti olevan, alan yhdessä hänen kanssaan tutkia, kuka hän oikeastaan pohjimmiltaan on, ja mitä hän haluaa. Se on ikään kuin ”kuonan” ja suojamuurin varovaista poistamista ihmisen todellisen olemuksen päältä. (Tästä aiheesta lisää jutussani…"Itsetunto-ongelmia?" )

Ihminen on hyvä pyrkiä näkemään sellaisena kuin hän syvimmältä olemukseltaan on. Tämä mahdollistaa ihmisen kohtaamisen ihmisenä, arvostavasti; huolimatta siitä, miltä hän ulospäin näyttää. Mutta psykologikin on persoona; moni auttaja tekee niin sanotusti ”töitä persoonallaan”, mutta enpä usko, että kovin kärkevät ja vahvamausteiset persoonat pystyvät työskentelemään monenlaisten asiakaspersoonien kanssa. Hermostojen yhteistä aaltopituutta ei varmasti aina saavuteta. No, en nyt jää pidempään jauhamaan tuota asiaa, että miten neutraali työntekijän pitää olla julkisissa palveluissa, vaikkapa hengellisissä asioissa tai poliittisesti, tai sitten habitukseltaan. Miten hajuton ja mauton pitää ylipäätään olla; vailla henkilökohtaisia mielipiteitä mistään, ettei vain tahattomasti vaikuta asiakkaansa mielipiteisiin omilla asenteillaan.

Saadakseni hyvän vuorovaikutussuhteen mahdollisimman monenlaisten asiakkaitten kanssa minun on hillittävä omaa persoonaani. Ja joskus se on erittäin kuormittavaa hermostollisesti, ja naamalihaksille… Jos joku ihminen esimerkiksi kehuskelee muodikkaalla takillaan ja seuraavassa lauseessa valittaa, ettei saa ex-mieheltään rahaa lapsensa pianotunteja varten, minun on vaikea pitää naama ihan aidon empaattisessa perusilmeessä. Ajattelen ehkä, että olisitkohan voinut käyttää takkirahasi lapsesi pianotunteihin, ja voi olla, että asiakas havaitsisi pienen värähdyksen vasemmanpuoleisessa nenäjuonteessani, ellei olisi niin kovin keskittynyt omaan asiaansa.

Toisin sanoen, joskus olen eri mieltä kuin asiakkaani esimerkiksi arvonäkemyksissä. Mutta tehtäväni on etsiä rakentava tapa tukea ihmistä hänen rakentavissa tavoitteissaan, eikä tyrkyttää omaa mielipidettäni siitä, mikä on tärkeää, mikä ei. Itsekeskeisten ihmisten kohdalla se on joskus vaikeaa, mutta heitä oikeastaan tapaa työssäni hyvin harvoin. Valtaosa asiakkaistani on empaattisia, ylivastuullisia ihmisiä; kiltimpiä muille kuin itselleen.

Joskus myötätuntotilaan pääseminen saattaa olla sen verran hidasta, että aavistuksellinen närkästys ehtii käväistä naamallani. Ratkaisu olisi meditoida ennen jokaista asiakasistuntoa, jotta olisi niin täynnä myötätuntoa, että olisi valmis rakastamaan myös niitä, jotka ovat täynnä katkeruutta ja kaunaa, ja jaksaisi myönteiseen sävyyn ohjata heitäkin eteenpäin; siis, tavoittelemaan mielenrauhaa ja päästämään irti katkeruudesta. Mutta tästä pääsenkin taas perusongelmaani; mikä on auttamisen tai hoidon tavoite ja minun roolini sen saavuttamisessa?

Siis, jos asiakkaan mielestä ongelma on se, ettei joku toinen ihminen toimi kuten hän toivoisi. Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei asiakas rakasta itseään tarpeeksi; hän kieltää sisäisen olemuksensa, ja yrittää olla jotakin muuta; jotakin sellaista, jonka ylläpitämiseksi hän tarvitsee jotakin tuolta toiselta ihmiseltä. Mikä on hoidon tavoite mielenterveystyössä? Tähän voisi kaivella muutaman vaikuttavan lähteen erilaisista teorioista, joissa kerrotaan, mikä lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia. Koska en ole parhaillaan neuroottisen neutraalissa työpaikkaroolissani, sivuutan maallikkolähteet, otan esille vihkiraamatun ja esitän sieltä erään lainauksen:

”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti.” Sananlaskut 14:30.

Tämä uskonnollinen viisaus ei ole ristiriidassa uusimpienkaan psykologisten käsitysten kanssa; päinvastoin. Jos siis eettisesti perusteltu tavoite on tukea ihmisen kokonaisvaltaista terveyttä, haluan auttaa asiakastani löytämään entistä enemmän mielenrauhaa; rauhaa sisäisesti, rauhaa itsensä kanssa, rauhaa toisten ihmisten kanssa. Ja jos haluan vetäistä tähän vielä lisää viisautta, lainaan vielä toista, tunnetumpaa Raamatunkohtaa: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Jos asiakkaani ei rakasta itseään, missä määrin hän pystyy aidosti rakastamaan ketään muitakaan? Eli, ensin on löydettävä se kuoren alle kadonnut itse, jota opetellaan rakastamaan. Rakastamisella tarkoitan tässä hyväksymistä, myötätuntoa ja lempeyttä. Kaikkea ei tarvitse teoreettisesti ymmärtää, mutta usein omien pulmien ja sisäisten ristiriitojen teoreettinen ymmärtäminen auttaa olemaan myötätuntoinen itselleen.

”Auttaa ihmistä tulemaan enemmän omaksi itsekseen” onkin jonkinlainen pohjamotiivi omassa työotteessani. Sen päälle tulee varsinainen keskusteluhoidon teema, eli ihmisen ajankohtainen ongelma; esimerkiksi masennus, sosiaalinen ahdistus, stressi, ihmissuhdeongelmat. Mutta uskon, että jos ihmistä pystyy tukemaan ”syvemmällä tasolla”, hänen kokonaisvaltainen hyvinvointinsa lisääntyy pysyvämmin. Siksi kannustan asiakasta oikeasti tutkimaan itseään, kiinnostuksiaan ja arvojaan.

Luultavasti teen perustyötäni käytettävissä olevaan aikaan nähden liian syvällisesti; siinäpä pulmani ”peruspsykologina”. Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohdat vaikuttavat minusta toimivilta, ja suosittelen asiakkaille usein tietoisen läsnäolon harjoittelua. Moni ei vain oikein vielä vakuutu niiden toimivuudesta, tai vieroksuu niitä muista syistä. Saatan soveltaa erilaisia NLP:hen pohjautuvia mielikuvaharjoituksia niiden asiakkaitten kanssa, jotka innostuvat niistä, ja samoin sovellan joitakin ideoita ja menetelmiä kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Joskus keskustelemme unista. Joskus luen asiakkaan kirjoittamia runoja, tai katselemme hänen valokuviaan, tai piirtämiään kuvia.
Kannustan asiakasta mielekkäitten tekemisten lisäämiseen, kaikin tavoin. Suosittelen useimmille asiakkaille liikuntaa jossakin sopivassa ja mieluisassa muodossa myös psyykkisen terveyden edistämiseksi, ja kannustan kiinnittämään huomiota myös ruokavalioon kokonaisterveyden ja aivoterveyden kohentamiseksi. Käymme läpi asiakkaan ihmissuhteita ja niiden vaikutuksia häneen. Usein pyrimme kohentamaan olemassa olevia myönteisiä ihmissuhteita, höllentämään haitaksi olevien suhteitten vaikutusta ja kannustamaan uusien, mielekkäitten ihmissuhteitten solmimiseen elämänlaadun parantamiseksi.

Asiakkaan lapsuuden ja nuoruudentapahtumia käyn läpi kokonaiskuvan saamiseksi asiakkaasta ja hänen persoonallisuutensa kehityksestä, ja pyrin lisäämään asiakkaan ymmärrystä siitä, miten erilaiset ikävät tapahtumat menneisyydessä ovat voineet aiheuttaa nykyisten oireitten kehittymisen. Pyrin vuorovaikutuksen kautta luomaan ilmapiirin, jossa vaikeistakin asiasta voi puhua, ja tarvittaessa kannustan luottamaan siihen, että monet häiritsevät oireet voivat lievittyä, kun ikäviä asioita tiedostetaan ja koetaan niistä heräävät tunteet aidosti, myötäelävässä ja rauhoittavassa seurassa.

Lähestymistapani on siis hyvin asiakaslähtöinen ja syväluotaava, ja keinot tavoitetta kohti vaihtelevat asiakkaan taipumusten ja mieltymysten mukaan. Pyrin soveltamaan joustavasti tietämystä eri psykoterapiasuuntauksista, ja huomioimaan uusimman tiedon ihmisen neurobiologiasta. Etsin aktiivisesti tietoa asioista, joita en vielä ymmärrä riittävästi. Käytän menetelmiä ja harjoituksia, joita olen itsekin kokeillut ja todennut toimiviksi. Oma innostukseni voi välittyä asiakkaalle, ja kertomani tarinat onnistuneista prosesseista voivat rohkaista häntä eteenpäin omalla matkallaan kohti myötätuntoa ja mielenrauhaa.

No, moni prosessi jää kesken, kun asiakas on omasta mielestään riittävän hyvässä hapessa jatkaakseen omaa elämäänsä, omalla entisellä tavallaan. Jotkut tulevat takaisin huomattuaan, että oikeasti kannattaa tehdä syvällisempiä muutoksia elämäntavassaan ja ajattelutavassaan. Jotkut jatkavat käyntejä niin pitkään kuin on mahdollista, ja oppivat yhä enemmän itsestään. Ei siksi, että minä heille mitään erityistä tekisin vastaanotollani; vaan siksi, että heillä on aika ja paikka tehdä työtä itsensä kanssa. He hoitavat homman; minä tarjoan puitteet siihen, autan jumitusten yli, näytän peiliä tarvittaessa, annan omaa myötätuntoani tarvittaessa. Olen vain työkalu; joku muu tekee työn, mutta tietysti työkalukin saa kolhuja, kuluu, ja tarvitsee välillä huoltoa. Hengellisessä mielessä olen vain kanava, jota kautta apu (rakkaus, viisaus, ja toivo) parhaimmillaan virtaa toiseen ihmiseen. Joskus se apu jumittuu minun egooni, koska olen – kas kummaa – vain ihminen, joka on välillä käpertynyt oman päänsä sisälle, tarvitsisi välillä itse enemmän myötätuntoa kuin asiakkaansa, ja toimii toisinaan lähinnä likaisena peilinä toiselle ihmiselle.

En siis ole erityisen tyytyväinen itseeni psykologina kovin usein; ainakaan niitten pitkän tähtäimen syvällisten tavoitteiden saavuttamiseen. Se, että ihminen lähtee vastaanotolta paremmantuulisena kuin oli tullessaan, on tietysti jo helpotus; välttää paremman puutteessa saavutukseksi. Mutta se riipoo, kun ei aina voi helpottaa tilannetta enempää. Ei voi muuttaa ihmisen olosuhteita. Olen lähes jatkuvasti erittäin isossa riskissä luisua myötätuntouupumukseen. Sitäkin nimittäin voi, ja kannattaa mitata säännöllisesti. Onko ratkaisuna lakata olemasta myötätuntoinen, vai vaihtaa hommaa? Voisin ehkä vaihtaakin hommaa, mutten ikinä tieten tahtoen haluaisi luopua myötätunnosta. Sellaista ajoittaista myötätunnon puutumista vain sattuu tapahtumaan, jos alkaa uupua. Se on ikävä tilanne. Auttajan on hyvä löytää oma indikaattorinsa siihen, milloin emotionaalinen kuormitus on mennyt överiksi. Taidanpa kirjoittaa jossain välissä jutun siitä aiheesta, siis myötätuntouupumisesta, jos jaksan…

Mutta takaisin itseeni psykologina… Miksi ylipäätään teen tätä ihmisläheistä hommaa? En ole seuraa hakeva ihminen. Kahdenkeskinen työskentely on kuitenkin siedettävämpää kuin porukassa puuhastelu, etenkin ellei voi vaikuttaa porukan koostumukseen. Henkisistä ilmiöistä keskustelu on mielenkiintoista. Ihmisten tarinat voivat herättää uteliaisuutta. Myötätunto herättää tarpeen olla avuksi; ja jos voi olla avuksi, se on palkitsevaa! En tiedä millainen psykologi olen kenenkin mielestä; omasta mielestäni olen tällä hetkellä hieman rasittunut työolosuhteista ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppaileva, mutta vielä melko empaattinen. Joittenkin asiakkaitten mielestä olen kai ”järkevä”; joittenkin mielestä ”mukava”. Joku sanoi joskus ”viisaaksi ihmiseksi”, ja nolostuin. Oikeasti ei välillä tunnu ollenkaan viisaalta. Ja mitä se viisaus oikeastaan on; onko se edes pysyvä ominaisuus, vai tuleeko se vain jostain, silloin kun tulee, ja välillä se on totaalisesti kadoksissa? Onko viisaus vain mielentila?

Loppujen lopuksi, minulla on jonkinlainen ihmevekotin, eli aivot, jollaisia on muillakin ihmisillä. Se, millaisia ajatuksia sinne syötän, vaikuttaa siihen, mitä sieltä tulee ulos. Jos minulla sattuu olemaan mielessä viisaita ajatuksia, joita onnistun joskus ilmaisemaan selkeästi, saattaahan joku luulla, että olen ”viisas ihminen”. Ja yhtä lailla, jos mielessä on kaikenlaista ääliömäistä, vaikutan ääliöltä, etenkin, jos sanon mitä ajattelen…

Lueskelen parhaillaan toistamiseen Daniel J. Siegelin kirjaa ”Mielitaju”, joka on niin mukava kirja, että jo pelkästään sen lukeminen saa hyvälle mielelle. Hän määrittelee ihmisen ”mielen” seuraavalla tavalla: ”Ihmisen mieli on yhteisöllinen ja kehollinen prosessi, joka säätelee energian ja informaation virtaa.”

Eli viisaimmillaankin mieleni on tulosta kehollisista tunnelmista ja yhteisöllisten tekijöitten heijastumista, jossa energia virtaa sillä hetkellä hallitusti uomassaan, ajautumatta kaaokseen tai liialliseen jäykkyyteen. Kun sanotaan, että psyykkinen joustavuus on mielenterveyden kulmakivi, mitä muuta joustavuus on kuin tätä esteetöntä energeettistä virtausta; kuin joki, joka muovaa itse uomansa niin kauniisti, että tekee mieli virrata mukana ja vain rentoutua? Entä jos elämä olisikin jatkuvaa flow- tilaa? Taidanpa käydä tekemässä taas kerran AVO- testin. Jos se ei edelleenkään anna ensimmäisille tulossivuille psykologin ammattia, alkaisinkohan vähitellen uskoa, että nykyinen leipätyö saattaa viedä minulta terveyden, ainakin liian loputtomiin jatkuessaan … vai pitäisikö minun entisenä ammatinvalintapsykologina ja nykyisenä mielenterveystyöntekijänä se testeittäkin tajuta? Tai sitten on niin, että olen juuri siellä missä minun pitääkin olla, toistaiseksi.

PS: Laitanpa tähän kuitenkin vielä yhden hengellisesti epäneutraalin kohdan Paavalin kirjeestä filippiläisille 4:8; se on yksi suosikkikohtiani Raamatussa, ja myös psykologisesti mielenkiintoinen:

”Lopuksi veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”

Seuraavaan jakeeseen sisältyy lisäksi nimittäin merkittävä lupaus: ”Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Aamen.