Kehitä helposti mielen teoriaa ja mielitajuasi!

Ohdakemaan prinsessa Jelisepa syventyneenä omaan seikkailuunsa

Mikä taito ihmisellä kehittyy, kun hän lukee sellaista kirjallisuutta, jossa kuvataan ihmisen ajattelua, tunteita ja toimintaa, ja sitä, miten ne vaikuttavat toisiinsa? Etsiskelin vastauksen ilmaisemiseen sopivaa termiä, koska oivalsin yhtenä päivänä hyvin elävästi, että sehän todella kehittää ymmärrystä omasta ja toisen ihmisen mielestä, kun eläytyy kirjassa kuvattujen hahmojen mielensisältöihin. Elokuvan keinoin ei ole mahdollista sanallistaa päähenkilöitten ”sisäistä puhetta” eli sanallista ajattelua. Kirjassa se onnistuu sangen hyvin, ja vielä paremmin ja syvällisemmin, kun kirjoittaa minämuodossa. Oman pään sisälle kun ei pääse kukaan muu kuin itse. Toisen pään sisällön kuvaaminen taas on tulkintaa ja arvailua.

Joten, minäkertojana tuotettu kaunokirjallinen teksti on tarinaksi puettua sisäistä puhetta. Ja mitä osuvammin ja tarkemmin puhuu päänsä sisällä oman mielensä kokemuksista ja kirjoittaa ne kirjaksi, sitä paremmin mallintaa lukijaa toimimaan samoin; siis, havaitsemaan ja kuvaamaan sitä mitä mielessään kokee. Ja tämä kehittää niin mentalisointikykyä, mielitajua kuin mielen teoriaa!

Kaunokirjallisuuden lukeminen on siis aivan oma juttunsa, tässäkin mielessä. Ja se on sitä hyödyllisempää, mitä syvällisempää luettu teksti on. ”Sattumalta” löysin uutisen siitä, että kaunokirjallisuuden hyödyllisyydestä ihmismielelle on tehty tutkimuskin. Uutisessa puhutaan ”mielen teoriasta”. Mielen teoria on kehityspsykologian käsite (jonka olin melkein kokonaan unohtanut vuosiksi, kunnes törmäsin siihen lukiessani autismin kirjon ”häiriöistä”). Mielen teorialla tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että ihmisillä on oma tietoisuus, joka on erilainen kuin minun, eli omia ajatuksia ja omia tunteita. On arvioitu, että mielen teoria kehittyisi autismin kirjon lapsilla hitaammin kuin muilla.

Löytämässäni uutisessa kerrotaan tutkimustuloksesta, että nimenomaan kaunokirjallisuuden lukeminen harjoittaa mielen teoriaan tarvittavia taitoja. Tutkimuksessa ne koehenkilöt, jotka olivat lukeneet ”palkittua kaunokirjallisuutta”, tulkitsivat ihmisten kasvojen ilmeitä paremmin kuin sellaiset koehenkilöt, jotka olivat lukeneet tietokirjallisuutta tai viihdekirjallisuutta, tai eivät olleet lukeneet mitään.

Tutkijat päättelivät, että:

”kaunokirjallisuus laajentaa tietämystämme toisten ihmisten elämästä ja laittaa meidät ajattelemaan asioita yhtä aikaa useasta näkökulmasta. Se auttaa myös havaitsemaan oman samankaltaisuutemme kirjallisuudessa esiintyvien hahmojen kanssa. Kaikkea tätä tarvitaan mielen teorian muodostamisessa. Tutkimusryhmän mielestä tulos todistaa kirjallisuuden arvon ja perustelee myös kirjallisuuden pitämistä koulujen opetusohjelmassa.”

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/lukemalla_oppii_mielen_teoriaa

Oli hauskaa löytää tällainen tutkimustulos juuri kun mietin, miksi on ehkä hyödyllistä lukea muutakin kuin tietokirjallisuutta, tai miksi ylipäätään on hyvä lukea, ja jos lukee, miksi on parempi lukea jotakin syvällisemmin ihmismieleen pureutuvaa kuin pelkkää viihteellistä löpinää! Ymmärsin myös jo aiemmin asiaa pohdiskellessani, että minäkertojana kirjoittaminen on kuin objektiivisen suhteen ottamista omaan sisäiseen puheeseen. Siinä tulee mallintaneeksi lukijallekin sitä, miten omia ajatuksia, tunteita ja toimintaa voi tarkkailla ja kuvata itsensä ulkopuolelta. Ja tämähän on taito, jota harjoitetaan myös tietoisessa läsnäolossa. Se taas liittyy oleellisesti mielitajun kehittämiseen (ks. D. Siegel). Mentalisaatiokykyä taas pidetään monella tapaa mielenterveyden perustana. (Mentalisaatiosta lisää tekstissäni "Psyykkiset häiriöt - Eikö mielessä ole mieltä?")

Lukiessa eläytyy minäkertojan mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin. Samalla ymmärtää, etteivät kertojan ajatukset ole läheskään aina tosiasioita. Kertoja kuvittelee, luulee ja olettaa paljon sellaista, minkä lukija ehkä tajuaa epätodeksi. Kun tällaista tekstiä lukee, eläytyy tapahtumiin ja ”uppoaa” tarinaan, alkaa huomaamattaan ottaa etäisyyttä myös oman mielensä temppuihin.

Opiskelen parhaillaan neuropsykiatriseksi valmentajaksi, ja oli mukava tajuta, että on itsekin saanut tuottaa potentiaalista kuntouttavaa materiaalia ihmisille, joitten mielen teorian kehittyminen kaipaa enemmän tukea kuin normatiivisesti kehittyvän yksilön. Tästä tuli hyvä kannuste laittaa lisää omiakin kirjallisia tuotoksia levitykseen. Olenhan ilman ennakkosuunnitelmaa tullut kirjoittaneeksi juuri sellaista tekstiä, joka kehittää niin mentalisaatiokykyä, mielen teoriaa kuin mielitajuakin.

Tästä päästäänkin nykyhetkeen ja siihen, mitä olen viime aikoina kirjoittanut ja aikeissa julkaista. ”Ohdakemaan tarinoitten” ensimmäinen osa alkaa olla kohta julkaisukelpoinen. Se on puhtaasti tee-se-itse- julkaisu ja omakustanne. En ole vuosikausiin yrittänytkään tuottaa mitään ”kustantamokelpoista”, syystä että kustantamot ovat pääosin markkinavoimien pyörittämiä ja julkaisevat kirjallisuutta kaupallisuuden perusteella. Täytyisi olla massaviihteellistä sisältöä tuottava, julkkis tai jo etukäteen kuuluisa ja päteväksi todettu, ja kunnianhimoinen. Minä en ole mitään noista. Toinen yhtä oleellinen syy kustantamojen boikotointiin on se, että nehän siellä luonnollisesti pyrkivät vaikuttamaan niin kirjan sisältöön kuin muuhun tuotteistamiseen kaupallisuuden ehdoilla. Et saa itse päättää paljostakaan; joku vaatii "parannuksia" tekstiin ja tekee kannet ja niin edelleen. Lisäksi olisi suostuttava julkisuuteen ja mainostettava omaa itseään; luotava julkinen imago ja mentävä mukaan kaupalliseen rahamyllyyn. En halua, YÖK. Se on vastoin introversiotani ja arvojani. Arvostan kyllä kirjoja, joissa on sekä älyllistä perehtyneisyyttä että rakentava viesti. Mutta lukisin sellaisia ilmankin limaisen kaupallisia käärepapereita ja näkemättä kirjailijan photoshopattua kuvaa. En itse ostaisi sikaa säkissä, vaikka säkki olisi kultahileellä koristeltu.

Olen aina kirjoittanut vain siksi, että haluan kirjoittaa. En rahasta enkä mainetta saadakseni. Eihän se tietysti haittaa, jos joskus saan rahaa kirjoittamisesta, koska se tarkoittaisi sitä, että saisin lisää aikaa kirjoittamiseen. Osaisin kyllä teknisesti tuottaa ainakin keskinkertaista viihteellistä ”paskaa” kirjoittamalla psykopaattisesta väkivallasta tai eroottista hömppää, mutten halua edes kuvitella sellaista. Tekstieni suositusikäraja on väkivallan ja erotiikan suhteen korkeintaan 12-v. Niissä ei ole raakaa väkivaltaa eikä kuvailla alastomien ihmisten intiimejä tekemisiä. Rankat aiheet (kuten vaikkapa itsetuhoisuus ja päihteet) saattaisivat kuitenkin nostaa suositusikärajaa viidentoista hujakoille, riippuen lukijan älyllisestä kehitystasosta.

Olen aiemmin julkaissut nykyaikaan sijoittuvia ”luuseritarinoita”, mutta aloittaessani kirjoittamisen alle kymmenvuotiaana kirjoitin fantasiaa. Tällä hetkellä minulla lienee määrällisesti hieman enemmän fantasianomaista julkaisematonta tekstiä kuin reaalimaailmaan sijoittuvaa. Mutta viime vuonna aloitin projektin saattaa julkaisemattoman ”Ohdakemaa”- sarjan julkaisukelpoiseen muotoon, joten nyt on erilaisen genren vuoro päästä levitykseen. Tosin, myös Ohdakemaan henkilöissä voi tunnistaa tiettyjä luuserimaisia piirteitä ja luuseritarinoista tuttua ideologia, joten tuttujakin elementtejä on.

Ohdakemaan tarinat sijoittuvat sadunomaiseen, kulttuuriltaan keskiajantapaiseen maailmaan. Ympäristö on siinä mielessä realistinen, ettei siellä ole tavanomaisia ”satuhahmoja”, mutta tarinat eivät tapahdu oikeassa historiallisessa ajassa. Arkkitehtuuri ja elinkeinot voisivat olla noin 1000-luvulta. Kokonaisuudessaan voisi ehkä sanoa, että tarinat ovat psykologista ja filosofista fantasiaa. Fantasian tai sadunomaisen keskiajan käyttäminen kontekstina tukee sitä, että mielen teorian ”mallintaminen” lukijalle tapahtuu alitajuisesti, ei tietoisesti. Eläytyessään sadunomaiseen tarinaan lukija viisastuu huomaamattaan. Hän harjoittaa tietoista läsnäoloa tietämättään ja oppii mallintamisen kautta uusia ”mielentaitoja”; vaivattomasti, ihan vain uppoutumalla tarinaan.

En suosittelisi kirjojani ateisteille, koska henkilökohtaisesti minulle on tärkeää, että maailmalla on Luoja, ja niin on kirjanikin maailmassa. Maailma ei ole syntynyt ilman Korkeampaa Viisautta, eivätkä asiat ja tapahtumat ole sattumanvaraisia, vaan niissä näkyy johdatus. Yksikään henkilö ei ole vailla merkitystä osana kokonaisuutta, jolla on korkeampi tarkoitus. Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on monessa muodossa esiintyvä rakkaus, ystävyys ja hengenveljeys. Filosofisesti tarinat käsittelevät esimerkiksi kysymyksiä vihollisuudesta ja ystävyydestä, pahuuden olemuksesta ja ihmisen elämän merkityksellisyydestä, toivon ja epätoivon vaihtelusta. Toivoisin, että tarinoita voi soveltaa sillä tavoin ja tulkita sillä tavoin kuin kukin lukija ne kokee omassa ajassaan ja kontekstissaan. Oikeaa tulkintaa ei ole muuta kuin se kullekin syntyvä oivallus, josta koituu jotakin hyvää.

Seuraava lausahdus on kirjan alkutekstistä ja antaa vihjeen kirjasarjan nimen merkitykseen:

”Jos kylvät ympärillesi pelkoa, jokainen ohdake, joka juurtuu viljelysmaahasi, on vastustava pelon ylivaltaa.”

PS: Olen avannut oman blogin ”Ohdakemaan tarinoille”, jonne laitan lisätietoa kirjasarjan syntyvaiheista, kuvauksia henkilöistä, karttoja, piirroksia ja nimien historiaa. Tällä hetkellä tarinoista on olemassa yhteensä kahdeksan käsikirjoitusta. Yhdeksäs on vielä hajanainen idea, jonka jätän Herran haltuun niin kuin koko julkaisuprosessin. Se toteutuu, jos toteutuu.

Demokratia ontuu, tunneälyä puuttuu, mutta ihmisarvo säilyy!

En ole poliittisesti aktiivinen enkä ymmärrä sellaisia ilmiöitä sisältäpäin. Kunhan vain tarkastelen asioita ulkopuolisena; sosiologisesta ja psykologisesta näkökulmasta, ja huomaan, että jotain mätää tässä systeemissä on, kun kukaan ei tunnu olevan tyytyväinen… Nyt juuri tuntuu, että demokratian idea lässähtää väärinkäsitykseen.

Ihmiset ovat kyllä tasa-arvoisia ominaisuuksistaan huolimatta. Ihmisarvoltaan kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta he ovat erilaisia! Yleinen väärinkäsitys on se, että koska ihmiset ovat yhtä arvokkaita, heillä tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi valtakunnan johtajan tai johtajien valintaan. Mutta kun ihmiset ovat ominaisuuksiltaan hyvin erilaisia, heillä ei ole samanlaisia edellytyksiä valita ja päättää asioita, etenkään itsenäisesti!

Kaikilla meistä ei ole yhtä hyviä edellytyksiä kaikenlaisiin asioihin ja tekemisiin. Ei voi olettaa, että kaikilla olisi yhtä hyvät edellytykset kuokkia maata tai laskea kustannusarvioita, tai ommella verisiä haavoja tai neuvotella alueitten käyttöluvista. Kaikilla ei ole lahjakkuutta loogiseen päättelyyn, eikä kykyä empatian tuntemiseen, tai erityistaitoa kokonaiskuvan hahmottamiseen tai perusteelliseen virheettömyyden tarkistamiseen.

Demokraattisissa valtioissa kaikilla lienee lähtökohtaisesti yhtäläinen oikeus tavoitella poliittista päätäntävaltaa. Jotkut ominaisuudet tai teot saattavat rajoittaa tätä oikeutta, mutta yleisesti ottaen melkeinpä kuka tahansa voi nousta poliittiseen eliittiin, jos saa riittävästi kanssaeläjien tukea taakseen. Ja suunnilleen kaikilla on oikeus ilmaista tukensa äänestämällä. Tässä vaiheessa muistutan Gaussin käyrästä. Valtaosa ihmisistä on älykkyydeltään keskinkertaisia. Jos tämä valtaosa olisi aina sisäisesti samaa mieltä, se muodostaisi sellaisen enemmistön, ettei sitä pystyisi koskaan demokratian keinoin kaatamaan. Poliittista valtaa janoavan on siis löydettävä jotakin, mikä vetoaa älyllisesti keskinkertaiseen massaan. Joskus se nähtävästi onnistuu. Joskus taas älyllisesti keskinkertaisen massan suosio jakautuu esimerkiksi kolmeen suunnilleen yhtä suureen osuuteen. Älykkäämpien ihmisten ajamalle asialle jää vain rippeitä. Tai sitten esiintyy protestia tai muuta mielenilmausta, mikä ei kuitenkaan tavoita massoja, koska on joko liian älykästä tai älytöntä…

Eikä pelkkä älykkyyskään riitä hyvään johtajuuteen, tietenkään! Psykopaatitkin saattavat olla sangen älykkäitä, ja yllätys, yllätys; he tavoittelevat usein valta-asemaa. Eikä toimiva vallankäyttö tai valta-asemaan pääseminen tietenkään liity pelkästään älykkyyteen tai sen puutteeseen. Äänestäjiin pystyy vaikuttamaan yhtä lailla tunteellisesti kuin älyllisesti, ja etenkin vetoamalla vietteihin. Ulkonäölläkin voi ratsastaa vallan kahvaan. Vallanhimoinen voi luvata vallan ja vaurauden jakautumista kannattajilleen, siis onnea ja menestystä sanan teennäisimmässä merkityksessä. Älykäskin ihminen voi joutua viettiensä viemäksi, ellei tiedosta riskejä…

Tunneälyinen ihminen näkee omien viettiensä yli sen, mikä on viisasta (kuten luomakunnan elinolosuhteitten säilyttäminen). Empaattinen johtaja ottaa huomioon toiset ihmiset, eikä aja pelkästään omaa etuaan. Jos itse saisin valita valtiolle johtajan tai johtajia, valitsisin suhteellisen älykkäitä, tunneälyisiä ja myötätuntoon kykeneviä henkilöitä, joilla on selkeät eettiset arvot: empatiaan perustuva moraali. Enkä tekisi valintaani todellakaan pelkän julkisuuteen stailatun pärstän ja vaalitenttituloksen perusteella. Valintaprosessin tulisi olla erittäin huolellinen ja perusteellinen. Mutta eihän valtion talous tällaiseen prosessiin investoisi. Vaalikoneiston pyörittäminen taitaa olla edullisempaa… Vai onkohan? Maksetaanko lisälasku huonoista valinnoista jälkeenpäin?

Viisaat, eettisesti toimivat johtajat hyödyntäisivät puolueettomia asiantuntijoita ymmärtääkseen mahdollisimman hyvin sitä kenttää, jonka hallitsemisen ovat saaneet vastuulleen. Valtahan tuo mukanaan vastuun. On vastuutonta olla perehtymättä asioihin mahdollisimman hyvin. Vastuullinen johtaja on tietoinen vallankäyttönsä seurauksista, ja pyrkii nauttimaan hallittaviensa luottamusta. Hirmuvalta on kuin kepin kanssa kuljeskeleva itsekäs ääliö, joka ottaa mitä huvittaa kepillään uhaten tai hutkien, eikä siivoa itse sotkujaan. Suosioon perustuva valta on kuin hemmoteltu idoli, joka jakaa suosionosoituksia, jos hyötyy niistä itse, mutta jota luultavasti potkaistaan persuksiin siinä vaiheessa kun hän alkaa kumarrella toisaalle…

Näistä ajatuksista voinee vetää johtopäätöksen, etten aukottomasti luota demokratian toimivuuteen, ainakaan nykyisissä olosuhteissa. Ihmiset ovat kyllä kaikki yhtä arvokkaita, mutta kaikilla ei todellakaan ole samantasoisia edellytyksiä toimia johtajina ja ottaa vastuuta toisista ihmisistä, joten, kenen tahansa ei pitäisi tällaista asemaa edes tavoitella! Kaikilla ei myöskään ole edellytyksiä arvioida sitä, millainen ihminen sopisi parhaiten päättämään yhteisistä asioista. Pitääkö esimerkiksi kansanedustajan valinta todellakin osata tehdä pelkän photoshopatun vaalimainoskuvan ja muutaman mielipidekysymyksen perusteella? Täytyy olla melkoisen hyvä ihmistuntija, jotta näkee kaiken tuon fyysisen ja henkisen kaunistelun läpi; millainen on oikeasti tuo ihminen, jolle haluan antaa ääneni? Miksi hän haluaa valta-asemaan? Antaisinko hänenlaisensa hoitaa lastani kaksi päivää, tai määrätä, missä asun lopun elämääni? Ymmärtäisikö tuo ihminen minun tarpeitani?

Valtaosa ihmisistä on yksinkertaisesti liian helposti höynäytettävissä ja arvostelukyvyttömiä, ja sokeita oman toimintansa ja motiiviensa suhteen osatakseen valita järkevästi esimerkiksi kansanedustajaakaan. Jotkut kyllä tiedostavat, etteivät ymmärrä asioista tarpeeksi ottaakseen kantaa, mutta eivät jaksa ottaa mitään selville, kun yhteiskunta uuvuttaa heidät pakkotyöllä niin kuin faarao teki heprealaisille. Jotkut menevät Rooman keisarin tarjoamaan ansaan; nauttivat leipänsä ja sirkushuvinsa pahaa aavistamatta, ja menettävät tilaisuuden vaikuttaa omiin elinolosuhteisiinsa ja globaaliin hyvinvointiin. Kuka jaksaa edes ottaa selvää siitä, mitä kannattaisi tehdä? Jätetään asiat päättäjien vastuulle, ja valitetaan sitten kuitenkin huonoista päätöksistä… Ei tämä nykyisellään oikein toimi tämä systeemi!

Ehkäpä väärinkäsitys korjaantuisi valistusta tai valaistusta lisäämällä. Uskon, että massojen älykkyystaso ja keskinkertainenkin tunneäly voisi riittää siihen, että yhteiskunta toimisi paremmin, jos kaikki ymmärtäisivät, mikä heille oikeasti on hyväksi, ja alkaisivat vaatia sitä ja toimia itse sen mukaan, ja valita viisaita paimenia itselleen ja toisilleen. Viisas ja rakastava paimen nauttii luottamusta, ja hänelle voi huoletta antaa päätäntävallan omista asioistaan. Omia oikeuksia voi tarvittaessa puolustaa toisia loukkaamatta, tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Onko näkökyvyssämme jotakin vikaa, kun emme ole tyytyväisiä päättäjiin, joita olemme demokraattisesti valinneet? Eikö normaaliälyinen ihmismassa muka tunnistaisi jo valtakilpailun alkuvaiheessa itsekkäät, mukavuudenhaluiset, vallanahneet tylsimykset? Tai erottaisi joukosta pelokkaita, valtaa omaksi turvakseen havittelevia reppanoita? Tai taustavaikuttajien tuottamia marionetteja? Tai olemassaolonsa kadottamista pelkääviä, julkisuudenkipeitä pellejä? Tai kylmän älykkäitä psykopaatteja? Joskus paras johtaja olisikin se, joka ei haluaisi valtaa eikä pidä itseään pätevänä, kuten Mooses. Mutta löytyykö tällainen tyyppi vaalimainosten joukosta?

Kaikilla meillä (aikuisilla) on vastuu omista linsseistämme ja omista teoistamme. Ja meillä on valta valita, haluammeko toimia sokkona tai linssit sumutettuna. Joskushan katselemme valtaapitäviäkin jonkinlaisen vaaleanpunaiseksi sävytetyn linssin läpi, tai sitten paskanruskean. Ok, mutta nyt loppuu tämän asian vatvominen… (Ihmisten maailma on tympeä paikka. Haluan omaan pesäkolooni rauhoittumaan!)

Kirjoittamista, sosiaalisia paineita ja radikaalia hyväksyntää?

Kuriositeetti Pamilonkoskelta

Lähestulkoon jo päätin lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, enkä enää edes varannut aikaa moiseen tarkoitukseltaan ja mielekkyydeltään kyseenalaiseen tekemiseen. Jostain syystä kuitenkin harmitti ajatus hylätä tämä kirjoittelu ihan kokonaan, joten teenpä kökön päivityksen itseäni rauhoitellakseni…

Yritän tässä samalla opetella "radikaalia hyväksyntää" (erittäin hedelmällinen asenne kaikkeen!) jankuttamalla itselleni aika ajoin: "Ok, tilanne on nyt tämä..."

Kuten taisin heinäkuussa 2016 mainita, olen käyttänyt jonkin verran aikaa romaanikäsikirjoitusteni muokkaamiseen viikoittain, mutta senkin homman valmiiksi saattaminen laahaa ajan- ja energianpuutteen takia. Eikä se ehkä edes tule niin valmiiksi, että olisin itse koskaan aivan tyytyväinen, mutta luultavasti jossain vaiheessa kyllästyn niihin juttuihini, ja julkaisen ne, tai unohdan ne taas tikulle tai kovalevylle vuosiksi. Tekstiä on kuitenkin jo ehkä yli puolentoista tuhatta word-arkkia. Kirjoitan huvikseni, eli itselleni luettavaa, enkä luultavasti tule harrastamaan erityisen aggressiivista mainontaa, vaikka romaanisarjan joskus itse julkaisisinkin.

Kyseinen kirjallinen materiaali kuuluu sarjaan ”lue jos huvittaa”, kuten muutkin julkaisuni. En väitä kirjoittavani mitään kaiken kansan mielestä erityisen jännittävää tai muulla tavoin viihdyttävää tekstiä tai tarinaa. Voi olla, että tekstini on paikoin älyllisesti vaativampaa kuin keskiverto viihdekirjallisuus. Siinä mielessä se saattaa olla omalla tavallaan mielenkiintoista. Mutta en silti markkinoisi sitä tavanomaisella, raflaavalla tavalla... Olen sitä paitsi yökötykseen asti täynnä kustantajien ja kirjakauppojen mainostekstejä ja mauttomia kirjankansia. Kaupallisuus ja viihteellisyys puhuu. Kukapa oikeasti haluaisi henkisesti haastavampaa "viihdettä", jos helpompaakin on tarjolla? Luultavasti vähemmistö (Gaussin käyrän mukaan).

Voisin julkaista pelkistetyn kirjan, jossa on vihreä kannet, ja päällä lukisi melko neutraalilla fontilla ”Romaanisarjan osa 1” ja takakannessa teksti: ”Höpöromaani höpöajalta. Höpinäjuonen seassa on silloin tällöin joitain kirjoittajan itsensä mielestä syvällisiä ajatuksia ja välillä asioita, jotka ovat huvittaneet kirjoittajaa itseään.”

”Oikean kirjailijan” kai pitäisi kustantamojen mielestä suostua julkisuuteen ja markkinapelleksi. Minä en ole kaupallinen pelle. Olen pelle tai joku sellainen narrintapainen vain omissa maailmoissani ja ehkä lähituttaville, jossain suhteessa. Maailmassa on ihan riittämiin maksullisia pellejä, jotka viihdyttävät pelleyleisöä, tai pellejä, jotka ärsyttävät ja kauhistuttavat. Miten kyllästynyt olenkaan tähän kaikkeen pelleilyyn… Saisipa mediakanavat kiinni yhtä helposti kuin vanhan ajan telkkarin!

Viime aikoina en ole valitettavasti kokenut edelleenkään mitään ihmislajille tavanomaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta muita ihmisiä kohtaan. Empatian kautta koen joitakin hetkiä, jolloin haluaisin välittää jotakin hyvää joillekin ihmisille, mutta samanlainen myötätunto (joskus jopa vahvempi) herää kärsiviä eläimiäkin kohtaan. Työelämässä on pitänyt viime aikoina nähdä enemmän ihmisiä kuin vuosiin, ja se on väsyttävää minun neuroepätyypilliselle persoonalleni.

Käyttäydyn kyllä asiallisesti ja hillitysti, enkä tuo itseäni esille, enkä löpise tarpeettomia ketään rasittaakseni tai häiritäkseni, mutta joskus ihmisten näkeminenkin on uuvuttavaa. Aistin liikaa. Poimin liikaa ärsykkeitä ja jään pohdiskelemaan niitä. Aistin mielialoja. Häiriinnyn teeskentelystä. Rasitun hajuista, ja äänet häiritsevät keskittymistäni. Haluaisin vetäytyä kokonaan pois kokouksista huipputärkeine pullakahveineen ja hoitaa tarpeelliset (ja vain tarpeelliset) asiat etänä. Sosiaalisten kontaktien tärkeyttä suitsuttavat ihmiset ovat toisinaan minulle rasite. Ok, ovat he usein auttavaisiakin ja jopa mukavia, mutta liian kauan ja liian usein nautittuna väsyttäviä minunlaiselleni introvertille.

En vain kerta kaikkiaan jaksa teeskennellä toisten ihmisten mieliksi kivaa ja seurallista ihmistä kovin monena päivänä viikossa. Minulla on kyllä riittävät sosiaaliset taidot kohdata ihmisiä face to face, tai opettaa heitä rykelmänä, mutta liian monta ihmistä kerralla höpöttämässä omia näkemyksiään hallitsemattomasti ja itsekeskeisesti on joskus pelkästään kuohuttavaa ja turhauttavaa, ja stressaantuisin liikaa, jos yrittäisin sellaisessa tilanteessa ruveta selittämään omia näkemyksiäni. Kukapa sitä paitsi ymmärtäisi, jos olisin rehellinen ja sanoisin, että tämä koko homma on valitettavan monimutkainen, ettekä te ajattele ollenkaan tätä, tätä ja tätä näkökulmaa, eikä kukaan ihminen pysty hallitsemaan näin monimutkaista asiaa, joten turha intoilla kehittämisideoistaan tai pillastua muutoksista…

Olenpa nyt kyyninen, vaikkei kai saisi, kun pitäisi olla positiivinen ja optimistinen, ettei masenna toisiakin ihmisiä! Yritän siis ”hyväksyä” olemassa olevan, jotta olisi helpompi olo. Kuten, psyykenlääkkeitten väärinkäytön, lääketeollisuuden korruption, poliittisen korruption, ihmiskaupan, sukupuolen rajoittuneet kulttuuriset määritelmät, rasismin ja kaiken inhottavan ja väkivaltaisen, ja niin edelleen… kun kerta ne vain ovat, eikä niitten olemassaoloa vastaan voi taistella. Ne ovat, vaikken haluaisi niitten olevan.

No, on eri asia hyväksyä asian olemassaolo kuin asia sinänsä. En hyväksy asiaa, mutta hyväksyn tilanteen, joka on. Minulla on käyttöönottoharjoittelussa tietty klisee tällaisiin tapauksiin. Se alkaa sanalla ”OK”. Eli yritän opetella suhtautumaan radikaalin hyväksyvästi maailman epäkohtiin, tähän tapaan: 

OK, tilanne on tällainen: osastohoidossa oleville vanhuksille syötetään epäterveellisiä määriä ja tarpeettomasti ns. psyykenlääkkeitä. Se on epäeettistä ja haitallista, ja olisi hyvä saada sellainen toiminta loppumaan. Mitä voin tehdä asialle itse? Mitä voin tehdä juuri nyt, kun tiedostan sen? Voinko tehdä vielä jotain muuta, jos asia on minulle tärkeä?”

Vaihtoehtoisesti voin raivota tilanteesta ja syytellä siitä kaikkia niitä, jotka osaltaan vaikuttavat tilanteeseen. Siis niitä, jotka määräävät vanhuksille liikaa psyykenlääkkeitä, ja niitä, jotka valmistavat ja kauppaavat lääkkeitä, ja niitä, jotka eivät anna määrärahoja palkata tarpeeksi hoitajia, tai niitä hoitajia, jotka eivät siedä liian myöhään valvovia vanhuksia, tai niitä omaisia, jotka eivät jaksa huolehtia vanhuksistaan, niin että nämä makaavat elämänilonsa menettäneinä sängyissään. Mutta mitäpä syyttely auttaisi? Etenkään kun en itsekään jaksaisi sen paremmin hoitajan työssä, tai omaisena, enkä ymmärrä mitään lääkärinä olemisen paineista… Eikä ollut tarkoitus juuttua tähän asiaan, koska tämä oli vain esimerkki.

Idea oli siinä, että on turha potkia pistintä vastaan. Tai polkaista paskakasaan, jos se on polulla. Kierrä se, tai siivoa pois; tai, jos sinulla on ylimääräistä energiaa, kierrä, siivoa ja laita kyltti, ettei polulle saa vastaisuudessa kakkia, niin muutkin kulkijat säästyvät moiselta vääryydeltä. Ei kai kenelläkään käy edes mielessä ruveta painimaan kakkakasan kanssa, kun se on niin ärsyttävä? Huvittaako sellaisen painin jälkeen enää laittaa kylttiä varoittamaan toisia kulkijoilta kakkimasta polulle?

OK- toteamus (vieläpä syvällä huokauksella tehostettuna) muuttaa minut ns. lähestymisjärjestelmän tilaan. Sen sijaan, jos jankutan itselleni ”ei, ei, ei, en hyväksy tätä, ei näin saa olla”, olen koko ajan välttämisjärjestelmän vallassa, ja stressaantunut. Joko tappelen, tai pakenen, tai lamaannun vastahankaisuuteeni. Kun taas hyväksymällä sen, mikä on jo olemassa, paine katoaa. Saan takaisin käyttööni järkeni ja luovuuteni, jonka ahdistuneisuus oli salvannut…Tällainen olisi siis ideaali suhtautumistapa, jota toivoisin itselleni. Mutta nyt juuri ei huvita edes harjoitella enempää... Ärsyttää liikaa. OK, ärsyttää... OK, olen kyllästynyt...

OK, tämä loppuu tähän, enkä ota paineita jatkamisesta… Herran haltuun.

Hiljaisuutta vaikenemisen takana, vai päinvastoin?

Ukkonen jyrisee parhaillaan, ja jahkailen päivittäisinkö tätä blogia enää vai en. Viime aikoina on ollut akuutimpaa ja tärkeämpääkin tekemistä, ja on turhauttanut kirjoittaa mitään kellekään laajemmallekaan yleisölle, vaikka ehkä olisi ollutkin asioita, joista olisi voinut pakinoida tai jauhaa omaa sylttyään. Olen siis jättäytynyt rutkasti jälkeen summittaisesta ajatuksestani kirjoitella jotakin ehkä suunnilleen kerran kuukaudessa.

Ei liene tarpeen antaa enempää selityksiä hiljaisuudelleen, tai vaikenemiselleen, kumpi sitten tuleekaan ensin. Joskus vaikeneminen on viisasta, joskus typeryyttä siinä mielessä, ettei osaa sanoa mitään. Joskus se vastuuttomuutta, kun ei sano jotain tärkeää, vaikka olisi velvollisuus tiedottaa tai varoittaa… Kaikenlaista tähän päähän mahtuukin; vaikenemiseen liittyen. Niin tyhjyyttä kuin täyteyttä; sekä kirkkautta että sumeaa sotkua. Onko hiljaisuus tyhjyyttä vai täyteyttä; onko vaikenemisen takana liian sotkuinen mieli? Mutta ei siitä sen enempää, etten mene sekaisin...

Olen vapaahetkinäni muokannut pitkää, jonkinlaiseen sadunomaiseen varhaiskeskiaikaan sijoittuvaa romaanisarjaa; satoja sivuja, ja lähinnä vain omaksi huvikseni. Tarinassa on enemmän kuvausta ihmisten mielensisällöistä ja ihmisten välisistä asioista kuin ulkoisista tapahtumista; hengellisesti sävyttynyttä psykologista tematiikkaa, joka ei ole ajasta riippuvainen. No, mitäpä siitäkään? Huvinsa kullakin.

Lukaisin noita aiempia blogitekstejäni ja totesin, että jotain asiaa minulla on näköjään joskus ollut muillekin ihmisille kuin asiakkaille tai läheisille. Ei vain aina jaksa jauhaa samaa tai ylipäätään mitään. Olisi hyvä kirjoittaa jokin kooste ajattelustani, mutten ole saanut aloitetuksi, kun on huvittanut, kas kummaa, enemmän kirjoittaa vain huvikseen, muun työlään ajanvietteen vastapainoksi.

Jotain tärkeää huvittaisi nyt kyllä sanoa; jotain tyhjentävää. En vain tiedä mitä. Olemme kovin sokeita ja kuuroja. Hetkittäin, vain välähdyksenomaisesti, saatan nähdä tai kuulla jotakin, joka vetää hiljaiseksi. Muun ajan olen hiljaa siksi, että ennakoin kaiken puhumani kuulostavan jo kertaalleen sanotulta, tai siksi, ettei kukaan luultavasti halua kuulla ainakaan kriittisistä ajatuksistani kuitenkaan, tai siksi, etten jaksa selittää. Ja jos en ole hiljaa, voi olla, että kadun jälkeenpäin. Helpointa on päättää, puhuako vai ei, jos joku jotain kysyy, ja olisi epäystävällistä tai jopa ylimielistä olla vastaamatta. Mutta tässä tilanteessa, kun kukaan ei ole mitään kysynytkään, päätän lopettaa tämän vähäisenkin ajatusteni ilmaisemisen tähän. Ainakin toistaiseksi.

PS. Sen verran kuitenkin sanon vielä, että Thousand Foot Krutchin uusin albumi "Exhale" on kuuntelemisen arvoinen, ja viime aikoina automatkoilla on soinut rutkasti myös Twenty One Pilotsin musiikki. Jos harrastaisin fanittamista ja "tykkäämistä", niin "peukuttaisin" näitä nyt. Mutta koska olen "vain" hengessä mukana, niin nöyrästi kiitän vain tässä, että saan osaltani myötäkokea noita sisällöllisesti rikkaita ja musiikillisesti kiinnostavia hengentuotteita.

Takaisin luontoon!

Aivan kuin luomakunnan kruunu luisuisi pois päästä – onko ihmisen luontoyhteys hukassa?

Nanoteknologia, geenimanipulaatio, keinoelinteknologia, humanoidirobotit… En aio ajatella niitä juuri nyt, vaan mietin paljon yksinkertaisempia asioita, ja oikeastaan varsin vastakkaista teemaa. Törmäsin joskus Metsähallituksen Luonto liikuttamaan – hankkeen yhteydessä esitettyyn listaan ”10 syytä liikkua luonnossa”. Se on suorastaan inspiroiva listaus luontoliikunnan ja jopa pelkästään luonnossa oleskelun hyödyistä. Jo ensimmäiseksi todetaan, ettei luonnossa tarvitse edes hikoilla, tai oikeastaan edes liikkua, koska jo pelkkä muutaman minuutin luontoympäristössä oleskelu lisää hyvinvointia. Terveyttä edistävää ja paranemista nopeuttavaa on jo pelkkä luontokuvien katselukin. Merkityksensä on silläkin, mitä ikkunasta ulos katsellessaan näkee; luontomaisemaa vai rakennuksia. Ikkunasta katselu voi parhaimmillaan olla arjesta irrottava kokemus; hetkeen pysähtyminen, kokemus yhteydestä johonkin suurempaan.

Luonto tarjoaa loputtomasti esteettisiä elämyksiä, isossa ja pienessä mittakaavassa. Luonnossa oleskelun on todettu lisäävän myönteisiä tunteita, vähentävän ahdistusta ja tasaavan mielialaa. Luontoympäristö virittää tai saattaa innostaa liikkumaan ja se tehostaa liikunnan terveysvaikutuksia. Luonnossa oleskelu kehittää vastustuskykyä. Luonto laskee tutkitusti stressihormonien määrää, alentaa sykettä ja verenpainetta. Luonnossa liikkuminen edistää motorisia perustaitoja. Mättäillä ja kivikoissa tulee tasapainoiltua ihan luonnostaan. Myös oppimisvalmiuksien väitetään kehittyvän luonnossa; tarkkaavaisuus ja keskittyminen vahvistuvat.

Ihmiset suhtautuvat toisiinsa myönteisemmin luontoympäristössä, ja vuorovaikutus ja luottamus lisääntyvät. Enpä oikeastaan ihmettele sitä, koska tietysti toisiin suhtautuu rennommin, jos on muutenkin rento olo. Ainakin itselleni on huomattavasti helpompi väistellä toisia ihmisiä ja saada oma huomio miellyttäviin asioihin, jos olen vieraampien ihmisten kanssa vaikkapa metsässä kuin neljän seinän sisällä. Rasittavat ihmiset eivät rasita ollenkaan niin paljon, kun he uppoavat luontoympäristöön. Heidän persoonansa suorastaan kutistuvat ja mitätöityvät kaiken sanomattoman ihmeellisen ja kauniin virikepaljouden äärellä…

”Luontoilun” hyvä puoli lienee sekin, että se on yleensä ilmaista ja kaikille sallittua. Mutta kaikki eivät valitettavasti pääse luontoympäristöön niin helposti kuin ne onnekkaat, joilla luontokokemus alkaa jo ikkunasta katsoessa. Se että luontoympäristön läheisyyden on todettu pidentävän elinikää, voisi olla hyvä syy pyrkiä säilyttämään puistoalueita kaupunkiympäristöissä ja metsiköitä taajamissa, ja ylipäätään pitämään huolta siitä, että maapallo pysyisi sinivihreänä. Toisaalta jotkut kaupungeissa asuvat saattavat osata arvostaa puhdasta luontoa paremmin kuin jotkut sellaiset maalla asuvat ihmiset, joille luonnonläheisyydestä on tullut itsestäänselvyys. Moni onnekseen asuu luonnon keskellä ja todella arvostaa sitä. Joku taas asuu keskellä kaupunkia, eikä edes haluaisi minnekään metsään ryvettymään.

Liian monet ovat valitettavasti kadottaneet ”luontoyhteytensä” ja alkaneet suosia rakennettua ja sähköistettyä ympäristöä. Ja samalla he tekevät - usein ymmärtämättömyyttään, joskus piittaamattomuuttaan - oman osansa eliökunnan elinolosuhteittensa tuhoamisessa. Sairasta… ja sairastuttavaa. Mutta nykypäivänähän voi ainakin yrittää ylläpitää ”elinvoimaisuuttaan” monenlaisilla keinotekoisilla tavoilla, ja ehkä sellaiset luonnottomat terveydenhoitotavat välttävät paremman puutteessa, tai jos ei paremmastakaan tiedä. Luulenpa vain, että moni olisi kokonaisvaltaisesti terveempi olento, jos juoksentelisi tuolla metsissä jänisten perässä päivät pitkät, tai loikkisi jäniksenä puskasta toiseen ja pysähtyisi välillä puputtamaan haavankuorta.

Jos ihminen unohtaa, että on osa luomakuntaa, millainen säälittävä automaattiohjauksella toimiva robotti hänestä tuleekaan…

LUE YLEN juttu aiheesta.

Aikaa, huomiota ja kunnioitusta, kiitos! Vai hankkiako personal trainer mielikuvituksen tueksi?

Ongelma ei ole siinä, etteikö ihminen tietäisi (ainakin vähän aikaa mietittyään tai kysyttyään neuvoa joltakulta, joka tietää), mitä hänen kannattaa tehdä. Ongelma on siinä, ettei ihminen tee, mitä hänen kannattaisi tehdä. Miksi?

Olen usein hirvittävän turhautunut siitä, etteivät ihmiset (mukaan lukien itseni) tee niitä asioita ja ratkaisuja, joiden he itsekin jossain vaiheessa tajuavat olevan viisaita esimerkiksi elämänlaatunsa suhteen. Mutta kun ymmärtää, että ongelma onkin siinä, etteivät he voi tehdä asioita, joista olisi heille apua, alkaa myös säälittää. Minkäpä sille voi, jos ei vain voi, ja se on surullista! Joskus olosuhteet estävät tekemästä sitä mitä kannattaisi tehdä. Kyse voi olla toimeentulosta, toisiin ihmisiin liittyvistä syistä, voimavarojen vähyydestä, toiminnanohjauksen ongelmista, fyysisistä vammoista, peloista, ahdistuksesta, väkivallan uhkasta…

Nykyään on tarjolla jo varsin paljon tietoa esimerkiksi siitä, mikä todennäköisesti auttaisi mielialaoireista toipumiseen. Kirjastossa on rivimetreittäin kirjallisuutta mielialan hoidosta, hyvästä elämästä ja sen sellaisesta, joista voisi ottaa itse kukin opikseen. Netti tarjoaa mahdollisuuden suorittaa omahoito-ohjelmia, joitten suorittaminen voisi ainakin auttaa alkuun elämänmuutoksessa. Ja neuvojakin saa, joskus jopa ilmaiseksi, julkisesta terveydenhuollosta. Tietoa siis on tarjolla. Aina ei ole ymmärrystä, mutta usein sitäkin herää. Innostuneet tiedontuottajat ja levittäjät ajattelevat pelastavansa vaikkapa elämäntapasairastajat levittämällä ilosanomaansa. Mutta kun pelkkä tieto ei riitä. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa.”

Me olemme monella tapaa avuttomia. Ylikuormittuneet ihmiset ovat laiminlyötyjä vauvaikäisiä, joilta ei voi vaatia niskaotetta itsestään ja lenkille lähtemistä. Missä määrin tämä yhteiskunta kasvattaa meistä uusavuttomia? Miksi kuntoilun aloittamiseen tarvitaan nykyään personal trainer? Mikseivät ihmiset muka osaa huolehtia itsestään ja hoitaa mielenterveyttään kuntoon luettuaan pari kirjaa ja katsottuaan muutaman hyvän nettivideon aiheesta?

Mitä meiltä puuttuu? Miksi on ihan eri asia tulla vastaanotolle puhumaan ongelmistaan kuin lukea joku opus, jossa olisi kaikki se tieto, mitä ongelmansa ratkaisemiseen tarvitsisi?

”Aikaa, huomiota, kunnioitusta” on tuttu hokema eräästä ohjaus- ja neuvontatyöhön liittyvästä kirjasarjasta. Luin aiheesta ollessani toistakymmentä vuotta sitten töissä työkkärissä ammatinvalintapsykologina. Siis; aikaa, huomiota, kunnioitusta. Sitä ihminen toivoo saavansa, kun tulee puhumaan ongelmistaan toiselle ihmiselle. Ja sitä hän parhaimmillaan saa. Joku antaa juuri sinulle aikaansa. Joku arvostaa niin paljon juuri sinun ongelmiesi kuuntelemista, että tekee sellaista työkseen, vaikka voisi ehkä olla sen sijaan vaikkapa kaupallisella alalla, tai teollisuudessa...

Ajan antaminen asiakkaalle viestii, että hänen asiansa on niin tärkeä, että siihen kannattaa käyttää aikaa. Samalla asiakas saa huomiota. Häntä kuunnellaan, häneltä kysellään, hänen tarinansa noteerataan; sitä ihmetellään, kommentoidaan myötäelävästi ja kannustavasti. Lisäksi häneen suhtaudutaan kunnioittavasti, vaikka hänellä ehkä olisi rapatahroja takinhihassa, tai vähän hikinen paita, tai huonot hampaat, tai rasvainen tukka, tai koulu olisi jäänyt kesken, työttömyyttä kertynyt vuosia, tai henki haisisi etanolilta tms.

Sama idea pätee mielenterveyspuolen työssä: ollaan läsnä, ihmisenä ihmiselle. Kirjan sivuilta tai näyttöruudulta et saa juuri sinulle annettua aikaa, erityishuomiota etkä kunnioitusta. Päinvastoin silmille pomppivat mainokset saattavat keskeyttää syventymisesi, ja joudut katselemaan kuvia epäaidoista ihmisistä, jotka eivät todellakaan näytä kärsivän samasta ongelmasta kuin itse kärsit. Treenattu, hyvinvoiva ihminen suorittamassa kuntoiluohjelmaa, jossa et itse pääse edes alkuun; onpa piristävää ja kannustavaa! Pahimmillaan saat katsella suorastaan loukkaavia mainoksia tai vähintäänkin ällöjä ja keinotekoisia kuvia siitä, miten kivaa ja kaunista sinulla on sitten, kun saat tekopirteän kaverin mukaan lenkille, tai naurat valkoisin, hoidetuin hampain masennuksesta toipuvan ystäväsi kanssa, joka ei ole menettänyt lainkaan ripsiväriään, vaikka on olevinaan itkenyt sängyssä peiton alla elämänhalunsa menettäneenä…

Tarkoitus on tässä tähdentää sitä, että ihmiset tarvitsevat inhimillistä ja emotionaalista tukea jaksaakseen tehdä sen, minkä he tietävät, että heidän olisi hyvä tehdä. Tämähän on kai itsestäänselvyys? Mutta tuntuu silti unohtuvan niiltä tahoilta, jotka latovat ihmisille ohjeita ja sitten ihmettelevät, miksei tuo hölmö ihminen tee niin kuin minä neuvoin… Ihmiset tarvitsevat ymmärrystä ja myötäelämistä; välittämistä. Muuten ei ole väliä tehdä, mitä suositellaan ja järkikin sanoo. Jos ei ole väliä, niin eipä ole väliä. Ja jos ei ole ylipäätään mitään merkitystä, onko hyvässä vai huonossa kunnossa, kärsiikö vai päättääkö kärsimyksensä, niin ihan turha on mitään neuvoja selittää, vaikka tarkoittaisi hyvää; saati sitten jos on pelkästään ärtynyt ja turhautunut toisen ongelmiin.

Jos voisikin antaa toiselle ihmiselle elämän merkityksen, jos sellainen näyttää häneltä puuttuvan… Mutta se on koettava itse. En tiedä voiko sitä mallintaa toiselle. Ehkä joskus voi toimia elävänä esimerkkinä, mutta jos itselläkin on merkityksettömyyden hetkiä, ei ole kovin hyvä esimerkki. No, onpahan edes realistinen, ja ehkä vertaistueksi kelpaava…

Miksi nykypäivän nuorilta ja aikuisilta näyttäisi puuttuvan emotionaalista tukea, ja miksi monista on tullut ns. ”uusavuttomia”? Lieneekö vaikutuksensa siinä, että vanhemmilla on ollut liikaa haasteita silloin, kun lapselle olisi pitänyt antaa ”aikaa, huomiota ja kunnioitusta?” Ja jos sitä tarvitsemaansa ei ole saanut, sitä odottaa lopun ikäänsä, ja tulee olemaan riippuvainen muitten ihmisten armopaloista. Tai joutuu tyytymään pelkkään huomiontavoitteluun, jos ei usko saavansa kunnioitusta; saati sitten rakkautta…

Rakkaus ratkaisisi tämänkin inhimillisen perusongelman. Sitä voi suositella itseään kohtaan kaikille. Aloita itsestäsi. Anna itsellesi aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Ole edes itsellesi se läsnä oleva toinen ihminen. Se taitaa olla joskus vaikeaa ja vastenmielistä, koska siitä ei saa kiitosta toisilta ihmisiltä. Itsensä rääkkäämisestä toisten hyväksi saa sentään joskus kiitosta, tai ainakin sellaisen huomionosoituksen, että joku sanoo: ”Älä ole marttyyri!” No, kunnioitusta ei kyllä saa, jos on aina rumana ovimattona. Mutta kun ei saa itseään ylös lattialta, vaikka tietäisi, että pitäisi! Tarvitaan siis joku, joka pysähtyy hetkeksi ennen kuin polkee päällesi. Joku, joka antaa sen kallisarvoisen kaksi sekuntia aikaansa huomatakseen, ettet oikeastaan ole ovimatto. Tarttuu ja nostaa ylös, huomaa miten mielenkiintoinen luomus oletkaan, ja keksii, ettet oikeastaan voi olla koko ajan toisten tallattavana, ettet mene pilalle ja kulu ennen aikojasi. Hellävarainen puistelu, imurointi ja pesu, ja sen jälkeen oletkin seinävaate, jota sentään joskus katsellaan, eikä vain tallata ja puistella…

PS: Tee tämä mielikuvaharjoituksena, niin ei tarvitse edes mennä vastaanotolle, koska terapeuttisi saattaa juuri nyt itsekin kokea olevansa ovimatto, ja hänen kannustavaksi tarkoitettu hymynsä on tällä kertaa pinnistelty ja teennäinen. Etkä kai tarvitse personal traineria matonpuisteluun mielikuvissasi? Voit esittää itse itseäsi lempeänä tyyppinä, joka huomaa ihmisarvosi ja nostaa sinut alennustilastasi ansaitsemallesi paikalle.

Sam Gamgi ja johdatus Sormusten Herrassa

Sam Gamgi. Kuvittaja Henri Kähkönen Kuva kertoo Samin merkityksestä. (Tämän tyylinen kuva ei sopisi kirjan kuvitukseksi, vaan se on kuvittajan kokeilullista ideointia ja harjoittelua.)

Tolkien on lähipiirini yksi yhteinen kiinnostuksenkohde. Tolkienin ”Taru sormusten herrasta” on teos, jota ei ole helppo kommentoida. Arviollaan, tulkinnoillaan ja käsityksillään loukkaa helposti kyseisestä teoksesta innostuneita tai Tolkien-faneja, tai Tolkienin ajatusmaailmaan syvemmin perehtyneitä; ja ennen kaikkea saattaisi tulla loukanneeksi kirjailijaa itseään, joka sanoi vihaavansa allegorioita.

Myös erilaiset kuvalliset tulkinnat Tolkienin hahmoista ja maailmasta voivat olla katsojan mielestä jopa loukkaavia. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvitus suomenkielisessä ”Hobitissa” ei ollenkaan sovi henkilökohtaiseen käsitykseeni siitä, miltä Keskimaan hahmot näyttävät. Meillä lienee jokaisella omat visualisointimme; joillakin hyvinkin vahvat ja omalaatuiset, toisilla hämärämmät tai toisten visualisointeihin pohjautuvat. ”Lord of the Rings” – elokuvatrilogian visuaalinen ilme on mielestäni pääosin miellyttävä (kuten värimaailma, valaistus, realistisuus, maisemat), mutta kaikki näyttelijävalinnat eivät oikein osuneet itselle syntyneisiin mielikuviin ja tulkintoihin. Tästäkin aiheesta voisi varmasti väitellä tuntikausia pääsemättä yhteisymmärrykseen, koska makuasioista on turha kiistellä. Mutta olisi ollut mielenkiintoista saada tietää, mitä Tolkien itse olisi pitänyt elokuvaversioista ja näyttelijäkaartista.

Elokuvan keskeiset hobitti-hahmot olivat kohtalaisen onnistuneita. Kun luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus teini-iässä, mielikuva ”puolituisista” oli suorastaan ahdistava. Oli vaikea kuvitella pieniä, ihmisen tapaisia olentoja, jotka eivät näyttäisi jotenkin naurettavilta ja säälittäviltä. Tämä häiritsi lukiessani noihin hahmoihin eläytymistä. Siinä suhteessa elokuvan hahmot auttoivat pääsemään yli ”puolituiskammostani”. Elokuvan hobitti-hahmot ovat sopivan epäarvokkaan näköisiä, mutteivat niin hupsuja, etteikö heidän kokemuksiaan pystyisi myötäelämään. He eivät näytä lyhytkasvuisilta ihmisiltä, eivätkä lapsilta, mikä auttaa kuvittelemaan, että he ovat mieleltään aikuisia; joskin luonteeltaan mukavuudenhaluisia ja kenties jossain määrin yksinkertaisia.

Usein ajatellaan, että tarinan sankari on Frodo, joka uhrautuu vaarantamaan henkensä ja kärsimään, jotta Keskimaa pelastuisi Sauronin vallan alta. Frodohan kuitenkin epäonnistuu tehtävänsä viimeisillä millimetreillä, ja meinaa jo matkan varrella monessa kohdin luovuttaa tai jäädä tien varteen. Frodo ei olisi selvinnyt hommastaan yksin. Ei ilman saattuetta, ilman haltiaylimysten apua, ei ilman Samia, eikä myöskään ilman Klonkkua…

Sam joutuu Frodon mukaan Gandalfin käskystä; hän ei olisi vapaaehtoisesti halunnut poistua kotikonnuiltaan. Hän kuitenkin seuraa ja palvelee isäntäänsä uskollisesti ja antaumuksella; ei pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan ennen kaikkea kiintymyksestä. Samin uskollinen tuki Frodolle nousee jopa merkittävämmäksi sankariteoksi kuin Frodon itsensä ponnistelut. Ja Samin nöyrä luonne antaa hänelle enemmän voimaa vastustaa Sauronin sormuksen pahaa vaikutusta. Samkaan ei kuitenkaan pysty estämään sitä, että Frodo viime hetkellä antautuu sormuksen vallalle ja pujottaa Sauronin sormuksen sormeensa. Tässä tilanteessa, jossa Sam todennäköisesti kokee täydellistä avuttomuutta ja pettymystä, ilmaantuu Klonkku, joka tahtoo riippuvuudenkohteensa takaisin, keinolla millä hyvänsä. Ja ellei Klonkku saisi sormusta Frodolta, tarinan loppu olisi tietysti toisenlainen. Klonkun surkuteltavan elämän päättyminen on traagista, vaikkei hän uhrautunutkaan vapaaehtoisesti, eikä todellakaan aikonut tuhota sormusta tai tehdä muutakaan epäitsekästä. Frodo uhraa tehtävänsä takia suuren osan elämästään, mutta saa palkinnokseen pääsyn ”Länteen”.

Samia voisi siis pitää tarinan varsinaisena sankarina, koska hän yrittää viime hetkeen saakka täyttää tehtävänsä, eikä missään vaiheessa ”lankea” pahan valtaan. (Tolkien on itse sanonut, että Sam on tarinan pääsankari, esim. Stratford Caldecottin kirjassa ”The Power of the Ring”.) Mutta sormuksen tuhoaminen jäi Samin ponnisteluista huolimatta lopulta Klonkun varaan, eikä se ollut ihmisten, hobittien, kääpiöitten tai haltioittenkaan vallassa. Toisaalta, jos Legolas ei olisi tehnyt sitä ja tätä, tai Aragorn siten ja täten, jne. homma olisi voinut mennä pieleen aiemminkin. Tapahtumien sarja ja verkko oli alkanut jo aikoja sitten, ilman että kukaan elävä olisi voinut pysyä siinä kärryillä. Säälintunne pidätteli Bilboa olemaan surmaamatta Klonkkua vuosikymmeniä aiemmin, ja sillä oli kauaskantoinen merkitys. Eli, mikä, tai tarkkaan ottaen, kuka olikaan kaiken takana ja johdatti tapahtumia? Illuvatar. (Eli Luoja.)

Mitä tästä ehkä voisi soveltaa omaan ajatteluunsa ja tähän todellisuuteen, jossa elämme? Maailmojen kohtalo ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen varassa, mutta jokaisella on roolinsa ja merkityksensä. Jokaisen osa on tärkeä. Eckhart Tollen sanoin:

”You are here to enable the divine purpose of the universe to unfold. That is how important you are!”