Oikeus olla muutakin kuin joko tai, tai ei ollenkaan

Maalasin tämän kuvan yhtenä iltana, vähän väsyneenä ja surullisena. Olin valmistellut luentoa yhteen etäkoulutukseen, johon taideterapiaohjaaja- koulutuskaverini oli minut pyytänyt. Ei minua se luennoiminen sinänsä ahdistanut tai stressannut, koska pystyn kyllä puhumaan paljon ja improvisoidenkin, jos minulle annetaan suunvuoro. Mutta olin tuota kuvaa maalatessani jotenkin yleisesti ottaen surullinen, itseni ja kaltaisteni ”muusujen” puolesta.

Kun sitten katselin tuota maalaamaani kuvaa uudelleen (ihan hyvähenkisen luentotilaisuuden jälkeen), tuo surullinen, lähes epätoivoisen pinnistelyn värittämä tunnelma, oli helposti palautettavissa.

Tuntuu, että joudun koko ajan kulkemaan jotenkin ”vastatuuleen”; tai ellen edes yritä kulkea, tuo ajoittain myrskylukemin yltävä ilmavirta lennättää minut pyrstölleni, tai suorastaan kierin sen voimasta jonnekin maanrakoon, josta olen yrittänyt päästä eteenpäin; enkä jaksakaan ihan heti kaivautua sieltä ylös…

Joku voisi kysyä, että miksi pitää uhallaankin kulkea vastatuuleen; miksi en lakkaa vastustamasta ja anna tuulen viedä minua mennessään? No, minä koen, ettei tuo ”vastatuuli” ole tässä tapauksessa oikeaa tuulta, vaan ihmisten kehittämää ilmavirtausta, joka on suunnattu puhaltamaan koko ajan tiettyyn suuntaan, ”enemmistön” mielen mukaan. Ja jos haluaisi kääntää tai sammuttaa tuon ”jättituulettimen”, pitäisi ensin päästä sen luokse.

Tässä ”tavallisten” ihmisten (eli enemmistöjen) synnyttämässä kulttuurissa on kyllä vastakkaisia ilmiöitä ja ajattelusuuntia, mutta nyt tuntuu olevan vallalla sellainen, joka aiheuttaa minulle ja ehkä muillekin kokemuksen, että joutuu koko ajan pinnistelemään päästäkseen etenemään; saati sitten että saisi jotenkin vaikutetuksi asioihin (siis, sammuttamaan sen tuulettimen, tai kääntämään sen vaikkapa sotahulluutta, korruptiota ja vähäosaisten riistoa vastaan).

Kautta tunnetun historian, eri kulttuureissa, on ollut olemassa ihmisiä, jotka eivät ole yksiselitteisesti naisia tai miehiä, ja silti tästä länsimaisesta nykykulttuurista löytyy edelleen ihmisiä, jotka eivät tiedä tätä, tai kieltävät tämän faktan, tai leimaavat sen ”muoti-ilmiöksi”.

Mutta eihän ”muunsukupuolisuus” ollut aikoinaankaan mikään ”muoti-ilmiö”, eikä se oikeasti ole sitä nytkään (vaikka varmastihan on sellaisiakin tapauksia, että myös trans- ja muunsukupuolisuutta saatetaan ”apinoida” siinä missä muitakin ilmiöitä). Ja koska esimerkiksi intersukupuolisuus on tosiasia, ei kukaan saisi oikeasti väittää, että sukupuolia olisi muka vain kaksi. Sellainen on harhaanjohtamista, valehtelua, tieteellisten faktojen kieltämistä. Transsukupuolisuutta on myös esitetty aivorakenteen perusteella erääksi intersukupuolisuuden muodoksi (Lähde).

”Intersukupuolisuus voi ilmetä monella eri tavalla. Vaihtelua voi olla sisäisissä tai ulkoisissa sukuelimissä, hormonitoiminnassa tai kromosomeissa. … Intersukupuolisuus ei määritä henkilön sukupuoli-identiteettiä. Jotkut intersukupuoliset ihmiset identifioituvat intersukupuolisiksi, jotkut muunsukupuolisiksi ja jotkut miehiksi tai naisiksi. Sukupuoli-identiteetin ymmärretään nykyään olevan jokaisen ihmisen oma sisäinen kokemus, jota ei ulkopuolelta voi määritellä.” (Lähde)

Ihminen voi siis olla myös ”näkymättömällä” tavalla intersukupuolinen. Minusta tuntuu, että jotkut ihmiset ovat aivan kummallisen sivistymättömiä tai ”harhaisia”; suorastaan samalla tasolla kuin ne, jotka yhä kieltävät vaikkapa dinosaurusten olemassaolon. Minusta on siis todella outoa, jos joku kiistää vaikkapa tällaisen tieteellisen faktan:

”Geneettiset variaatiot ja raskaudenaikaiset hormonaaliset tekijät muokkaavat fyysisiä sukupuoliominaisuuksia ja voivat tuottaa samaan henkilöön sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Intersukupuolisuudesta puhutaan, kun kehon sukupuolitettujen ominaisuuksien, kuten kromosomien tai sukuelimien, variaatio on niin suurta, ettei niistä voida suoraan luokitella henkilöä naiseksi tai mieheksi.”
”Transsukupuolisuudella tarkoitetaan ristiriitaa syntymässä määritetyn sukupuolen ja koetun sukupuoli-identiteetin välillä. Määritelmällisesti transsukupuolisuus ajatellaan yläkäsitteeksi, jonka alla ihminen voi olla esimerkiksi transmies, transnainen tai muunsukupuolinen. Transsukupuolisuuden esiintyvyys on eri aineistoissa keskimäärin 0,5–1,3 prosenttia väestöstä.” (Lähde)

Jos tämän ilmiön esiintyvyys on vaikkapa noin yksi sadasta, voisi kuvitella, että jokainen ihminen saattaisi tietää tai tuntea jonkun ihmisen, joka kenties on jollain tavalla transsukupuolinen. Osa transihmisistä toki pysyttelee tarkoituksella ”piilossa”, eikä välttämättä paljastu ”sateenkaarevaksi” myöskään seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, koska suuntautuminen on tietysti eri asia kuin sukupuolikokemus. Mutta jotkut saattavat toki olla avoimesti sellaisia kuin kokevat olevansa, ja heidät enemmistö näkee ”poikkeavina”.

No, onhan enemmistöön nähden ”poikkeavaa ja outoa” olla vain yksi sadasta jonkin ominaisuuden suhteen, mutta eihän sen pitäisi olla ”väärää”, jotenkin ”huonoa” tai vaarallista poiketa enemmistöstä vaikkapa sukupuolikokemukseltaan! Ehkäpä se on jotenkin liian rasittavaa, kun joutuu sietämään erilaisuutta sosiaalisissa tilanteissa? Kiusallista? Noloa? Aiheuttaa kalliita remontteja vessoihin ja pukuhuoneisiin?

Se, että sadasta ihmisyksilöstä 1–2 on psykopaatteja, on luultavasti jossain määrin haitaksi ja ehkä vaaraksikin muille. Mutta mikä kumma siinä on niin pelottavaa ja hankalaa, jos joku ei ole yksiselitteisesti mies tai nainen, tai kokee tarvetta korjata ulkoisen olemuksensa sisäisen kokemuksensa mukaiseksi? Miksi niin moni ihminen kokee pelkoa, vihaa, moraalista närkästystä, inhoa, halveksuntaa, järkytystä, kummeksuntaa tällaisia ”poikkeavia tapauksia” kohdatessaan?

Jos minä tapaan ihmisen, jolla on vaikkapa joku synnynnäinen erikoispiirre, josta ei aiheudu erityistä haittaa toisille ihmisille (tai luomakunnalle), olen kiinnostunut ennemminkin siitä, aiheuttaako tuo piirre haittaa tai kärsimystä hänelle itselleen. Ja ellei se aiheuta haittaa tai kärsimystä hänelle itselleenkään, miksi siitä pitää tehdä ongelma? Jos tuosta piirteestä tulee ihmiselle ongelma siksi, että muut ihmiset pitävät sitä ongelmana, haittana, pelottavana, moraalittomana tai paheksuttavana, niin ”ongelman” aiheuttajia ovat nuo muut ihmiset! He aiheuttavat tuolle erikoispiirteiselle ihmiselle kärsimystä omalla suhtautumisellaan.

No, tuntuupahan vain nyt siltä, etteivät kaikki ihmiset välitä aiheuttamastaan pahasta mielestä. Ja se on eettinen ongelma, ja huomattavasti ikävämpi asia kuin se, että joku ihmisyksilö vaikuttaa enemmistön mielestä jotenkin ”oudolta” (tämä koske myös ”neuropoikkeavia”) …

Anteeksi vain, mutta minusta on moraalisesti väärin, elleivät ihmiset ota vastuuta toiminnastaan ja asenteistaan ”friikkejä” kohtaan. Saahan asiat ja ilmiöt tuntua epämukavilta, pelottavilta ja ärsyttäviltä, muttei oma vaikea tunne oikeuta sellaista toimintaa, joka aiheuttaa toisille kärsimystä; siis, esimerkiksi vähättelyä, pilkkaamista, loukkaamista, syrjimistä, pelottelua tai fyysistä väkivaltaa…

Sekin aiheuttaa muunsukupuolisille kärsimystä, ettei heitä ”nähdä” ja validoida tässä kulttuurissa; eihän meitä ole vieläkään edes olemassa, juridisesti / virallisesti. Ensimmäisen suomalaisen muunsukupuolisuudesta kertovan kirjan nimeen viitaten, me olemme ”näkymätön sukupuoli” niin kauan kuin alistumme (pelosta tai rakenteellisesta pakosta) kaksinapaiseen sukupuoliluokitteluun ja stereotypioihin; niin kauan kuin ”muu” ei ole juridinen vaihtoehto; niin kauan kuin enemmistö ei ota kokemustamme edes todesta, vaan luokittelee meidät joko miehiksi tai naisiksi.

Eikö meillä olisi oikeutta olla muutakin?

Avoin kirje Riikka Purralle

Anteeksi vain, Riikka, mutta en itsekään pidä siitä, millainen käsitys minulla on sinusta, etkä sinäkään tule siitä pitämään. Sinut on kuitenkin demokraattisesti valittu asemaasi, ja demokratiaan kuuluu tämäkin, että kerron sinulle mielipiteeni sinusta.

Olisi mukavaa, jos lukisit tämän tekstin, ja vieläpä ihan ajatuksella! Yritän kyllä kovasti ymmärtää käytöstäsi ja toimintaasi, mutta minä olen saanut sinusta varsin epämiellyttävän vaikutelman. Olen kyllä lukenut mm. ”puolustuspuheenvuorosi” viime kesältä ja odottanut toiveikkaana, että ehkäpä sinä jossakin televisioesiintymisessä edes joskus sanoisit jotakin solidaarista, ihmisystävällistä ja empaattista, kun kerta kehut itseäsi ”herkäksi ihmiseksi”.

Toivon, että jonakin päivänä näkisin sinussa jotakin, miksi läheisesi ja jotkut tuttavasi ilmeisesti pitävät sinusta. Jos oletkin ”omiasi” kohtaan ystävällinen, mutta ”toisille” ilkeä, et minun mielestäni ole erityisen humaani ihminen. Minusta humaanius olisi vallanpitäjälle hyväksi. Olethan sentään vastuussa ison ihmisjoukon asioista, mutta valitettavasti minulle on syntynyt vaikutelma, että huolehdit vain ”omistasi” ja toimit vain ”omiesi” mieliksi.

Olen odottanut ja toivonut, kaikesta huolimatta, että käsitykseni sinusta paranisi, mutta…

Minusta sinun ilmeesi on usein omahyväinen ja kova, ja käytät sarkastista huumoria loukataksesi toisia; vieläpä sellaisia ihmisiä, jotka ovat heikommassa asemassa kuin sinä itse (viittaan esim. leikkuulauta- ja saksivitsailuihisi). Minusta sinun kirjoituksesi ja puheesi ovat paikoin varsin ylimielisiä ja ilkeitä, ja julkaiset niin paljon selfieitä, että tulee pakostakin mieleeni, että taidat itse pitää olemuksestasi ja ilmeistäsi, toisin kuin esimerkiksi minä pidän omasta naamastani tai sinun ilmeistäsi. Meillä on liian erilainen maku ja erilaisia näkemyksiä; jopa vastakkaisia, jotta voisin olla iloinen sinun puheistasi ja kirjoituksistasi. Sinulla on toki oikeus niihin, mutta minun ei tarvitse pitää niistä, eikä olla samaa mieltä kuin sinä.

Twiittasit 8.3.2023, että: "Naiseutta ei tämän päivän Suomessa uhkaa epätasa-arvo tai riistävä patriarkaatti vaan woke-hulluus ja sukupuolettomuus."

Ja 19.1.2023 twiittasit: "Edistykseksi kutsuvat jotkut tahot sitä, että sukupuolesta tulee ilmoitusasia. Sukupuolen vapaa ilmoittaminen on kuulemma ihmisoikeusasia. Eikä se ole keneltäkään pois. Milloin kaikesta tuli näin hullua?"

Minun mielestäni on vähintäänkin epäystävällistä ja ylimielistä leimata woke-ilmiö tai juridisen sukupuolen korjaamisen tarve ”hulluudeksi”. Nähtävästi se ilmiö on jotenkin sinulta pois, tai uhkaa sinua itseäsi, kun haluat antaa sille ”hullun leiman”? Vai onko kyse vain konservatiivien äänten varmistelusta?

Millä tavoin jonkun toisen ihmisen sukupuolettomuus tai sukupuolen muuttaminen uhkaa sinun naiseuttasi, Riikka? Sinähän saat aivan vapaasti pukeutua ns. naisellisesti ja pyrkiä miellyttämään ”vastakkaista sukupuolta” tavoilla, joita itse ilmeisesti pidät viehättävänä. Ei sitä oikeutta ole kukaan sinulta viemässä pois, vaikka jotkut ihmiset ovatkin sukupuolettomia. Pelottaako erilaisuus sinua niin kovasti, ettet haluaisi myöntää, että on olemassa myös ”sukupuolettomuutta”, intersukupuolisuutta, muunsukupuolisuutta, transsukupuolisuutta? Vai onko yleissivistyksessäsi tässä kohdin oikeasti niin iso aukko, ettet ymmärrä näitä todennettavissa olevia biopsykososiaalisia ilmiöitä?

Pelkäätkö, että jos myönnettäisiin virallisesti, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, joku saisi päähänsä kyseenalaistaa sinunkin sukupuolikokemuksesi, vaikkapa ihan vain sarkastisena vitsinä, jollaisia itsekin harrastat? Ehkäpä aavistatkin, miten pahalta tuntuu tulla väärinsukupuolitetuksi, etkä haluaisi kohdata sellaista itse. Mutta oikeasti, ei se ole sinulta pois, jos joku toinen ihminen kokee sukupuoli-ilmiöt eri tavoin kuin sinä. Pelkäätkö, että mustavalkoiselta vaikuttava maailmasi romahtaa, jos joudut jonakin päivänä myöntämään, ettei ole olemassa vain miehiä ja naisia?

Entä pidätkö yliseksualisoituneesta kulttuurista, jossa naiseksi identifioitujen odotetaan pukeutuvan viehättävästi, jopa viettelevästi, jotta he saisivat myönteistä huomiota? Pitääkö sinun mielestäsi naisten pukeutua esimerkiksi juhlissa ja vaikkapa siellä eduskunnassakin vähemmän peittävästi kuin miesten (esimerkiksi sääriä ja pohkeita esittelemällä)? Jos pitää, niin miksi? Mitä on se ”naiseus”, jota sinun mielestäsi uhataan, jos validoidaan myös muunlaiset sukupuolikokemukset? Onko se sinun mielestäsi uhka naiseudelle, jos muunsukupuolinen ihminen tai cis-mies käyttää mekkoa? Meillä on kovin, kovin erilaiset näkemykset tässäkin asiassa…

Ole sinä Riikka ihan rauhassa ”nainen”, jos sellaiseksi itsesi koet. Mutta muillakin on oikeus olla sitä mitä he ovat. Niin kauan kuin sinä ja puolueesi pitäydytte kaksinapaisessa sukupuolikäsityksessä tai jarrutatte ilmastonmuutosta hidastavia toimia, en edelleenkään tule äänestämään teidän edustajianne missään vaaleissa.

Enkä ylipäätään arvostelisi sinun näkemyksiäsi ja arvojasi, ellet olisi julkisessa valta-asemassa ja käyttäisi valtaa omien arvojesi ja mielipiteittesi mukaan. Valta tuo mukanaan vastuun, ja sinun vastuullasi on olla riittävän sivistynyt ja oikeudenmukainen, ja toimia kaikkien ihmisten hyväksi; siis ”muittenkin”, eikä vain ”omiesi” ja itsesi kaltaisten ”miesten ja naisten”.

Ja tämä oli minun henkilökohtainen näkemykseni ja tulkintani sinusta, sinun omien kirjoitustesi, julkaisemiesi selfieitten ja Ylen televisiolähetyksistä saamani vaikutelman perusteella. Jätän kirjoittamatta tähän auki sellaisia ajatuksia, jotka liittyvät vanhoihin kirjoituksiisi yksityishenkilönä, koska kytkettyinä erään Vornasen tapaukseen ne saattaisivat aiheuttaa (onneksi jo vanhentuneita) spekulaatioita siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos sinä olisit joskus muinoin kantanut mukanasi vaikkapa hernepyssyä.

Jätetään siis ne menneet puheet sinne menneisyyteen, koska tyhmyyksiä lienee itse kukin päästellyt joskus, ja keskitytään nyt siihen, tuletko sinä koskaan saavuttamaan minun, tai aika monen muunkaan luottamusta. Mutta tuskinpa sillä on sinulle mitään väliäkään; ethän sinä muutenkaan näytä välittävän muista kuin niistä ”omistasi” ja heidän hyvästään.

Nyt sinulla olisi mahdollisuus todistaa meille, että oikeasti välität kaikista ihmisistä, ja että ansaitset myös meidän luottamuksemme. Olet sen velkaa, kun olet päässyt tuollaiseen asemaan.



JK. Tämän ”kirjeen” saa jakaa eteenpäin. Jospa se joskus ohjautuu oikean vastaanottajan luettavaksi.

JJK. Selityksenä tämän tekstin kirjoitusmuodon valinnalle, Wikipedian mukaan:

”Avoin kirje on kirje, joka on tarkoitettu laajan yleisön luettavaksi tai kirje, joka on kirjoitettu henkilökohtaiseksi kirjeeksi, mutta sitä kuitenkin levitetään tarkoituksella laajalle yleisölle. Avoimet kirjeet on tavallisesti kirjoitettu tietylle henkilölle tai yhteisölle, mutta ne kuitenkin julkistetaan sanomalehtien tai muun median kautta. Erityisen yleisiä ovat kriittiset avoimet kirjeet poliittisille päätöksentekijöille. Tarkoituksena voi olla esimerkiksi kannan esittäminen, toimenpiteen vaatiminen, laajan julkisen keskustelun käynnistäminen tai päättäminen, sekä huumori.”

Katsokaa taivaan lintuja, kakkakasoja ja elikoita maan päällä…

Eilen väsytti niin älyttömästi, etten jaksanut kirjoittaa mitään älyllistä. Luin yhden populaaripsykologisen kirjan toissaillan ja eilisen aamupäivän aikana, ja vaikka se olikin ihan kiinnostava sisällöltään, ehkäpä se paneutuva lukemiseen keskittyminen oli jotenkin myös rasittavaa. Lisäksi luin loppuun yhden toisen kirjan ja viimeistelin siihen liittyvän ”reflektion” (opiskeluihini liittyen), ja olin ihan iloinen siitä, että sain sen tehdyksi, mutta enpä sitten jaksanutkaan tehdä mitään muuta aivotyötä, enkä myöskään jaksanut keskittyä mihinkään järjelliseen kädentyöhön…

Tuli tarve lähteä ulkoilemaan, ja sain kuin sainkin sen aikeeni toteutettua muutaman minuutin sisällä, kun en alkanut sitä millään tavoin kyseenalaistamaan, eikä kukaan muukaan aikomustani estänyt. Kävin siis kävelemässä keväisessä luontoympäristössä, ihmettelin kanadanhanhien kakkakasoja muutaman kymmenen metrin päässä pihasta, hirvenkakkoja viiden minuutin kävelymatkan päässä ja niitten lisäksi kaivelujälkiä, joita jokin elukka oli tehnyt useampaan pieneen muurahaispesään siellä samalla suunnalla. Sammalikossa oli myös isohkoja painaumia, joista yksi muistutti muodoltaan varsin paljon ihmisen paljasta jalkapohjaa. Koiraani kiinnosti kovasti nuuhkia noita painaumia, ja se meni ”jäljitysmoodiin” ja meinasi lähteä seuraamaan jälkiä ylettömän innostuneena.

No, koska otaksun, ettei kukaan kyläläisistä ole talsinut avojaloin tuolla metsätien varrella, ehkäpä siellä on käynytkin karhu. Parina iltana koirani on kieltäytynyt lähtemästä pihasta yhtään kauemmas hämärtyvän metsän suuntaan, joten se on kenties aistinut karhun tai jonkun muun muurahaispesiä kaivelevan olennon, toisin kuin minä, ja halunnut suojella minua, etten joutuisi vastakkain sellaisen kanssa.

Joinakin aiempina vuosina olen nähnyt ihan selkeitä karhunjälkiä tässä lähistöllä, joten ei se outoa olisi, jos joku sellainen olisi tallustellut lähimaastossa tänäkin vuonna. Lähimetsissä kulkee myös ilveksiä ja ahmoja. Noitten kahden elukan arvelen olevan niin arkoja, että ne luultavasti pakenevat liukkaasti, kun havaitsevat ihmisen. Mäyriäkin täällä asustelee, mutta niitä en miellä lainkaan ”petomaisiksi”, enkä sen kummemmin kavahda kettujakaan, joita on silloin tällöin näkynyt talon ikkunasta.

Jonkun kyläläisen kissa hiippailee täällä pihalla luvattomilla reissuillaan, ja sitä saatan joskus säikähtää; ja varsinkin, jos koira syöksyy sen perään ja nykäisee flexin kädestäni. Jäniksiä ja rusakoita pyörii talon ympärillä syömässä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja kauriita kuljeskelee silloin tällöin ihan pihan vierestä. Monenlaisia lentäviä tai maata nokkivia siivekkäitä näkyy lumettomaan aikaan keittiön tai olohuoneen ikkunasta, ja harvinaisempiakin lintuvieraita, kuten vaikkapa harmaahaikaroita ja meriharakoita, on joskus näkynyt.

Minä pidän siitä, että kodin ympärillä lentelee ja kuljeskelee elukoita, eikä niinkään ihmisiä. Koin kaupunkilähiössä elämisen opiskeluaikaan suorastaan sairastuttavana. No, olisi tietenkin häiritsevää, jos pihassa alkaisi jatkuvasti vierailla joku potentiaalisesti vaarallinen eläin, kuten liiaksi ihmisiin tottunut karhu. Vielä en sentään ole ihan kauhuissani karhun läheisyyden takia, mutten myöskään aio tieten tahtoen mennä tuonne lähimetsään iltahämärässä. Jos taas arvelisin siellä kulkevan suden, haluaisin mennä etsiskelemään sitä, että näkisin edes vilauksen siitä. En nähtävästi pelkää susia niin paljon kuin karhuja. Oletan, ettei terve susi kävisi minun kimppuuni (eikä koiranikaan), koska pelkäisi minua ja väistyisi paikalta. Sitä en tiedä, saisiko koirani peloteltua karhua pakoon, vai kävisikö niin, että se yrittäisi piiloutua minun selkäni taakse, ja minä jähmettyisin…?

Ehkäpä terve itsesuojeluvaisto saattaisi jossain tilanteessa unohtua siksi, että minulla on aina ollut voimakas tarve saada jonkinlainen sielullinen yhteys esimerkiksi juuri susiin. Lapsena tuo tarve kohdistui paremman puutteessa vaikkapa harakkaan tai metsämyyrään. Muistan keränneeni joskus ”tukkimiehentäitä” tulitikkurasiaan ikään kuin lemmikiksi. Enimmillään niitä oli kolme, mutta jossain vaiheessa ne alkoivat hieman inhottaa, koska niillähän on kyky lentää, ja ne saattoivat yhtäkkiä pörähtää ilmaan ja laskeutua vaikkapa omaan päähän. Eivätkä ne olleet kovin miellyttävän näköisiä tai tuntuisia.

Meillä oli muinoin kaneja, joita lähinnä syötiin, ja vaikka ne olivatkin ”ihan kivoja”, en kiintynyt niihin mitenkään erityisesti. Muistan hämärästi myös kissan, josta piti luopua toisten allergian takia. Koiraakaan ei saanut pitää sisätiloissa, joten siitä ei tullut kovin läheinen. Parina kesänä meillä oli ”siipikarjaa”, ja tuolloin minulla oli lemmikkihanhi, josta piti kuitenkin luopua syksyllä. Eihän sellaiseen olisi kannattanut kiintyä, koska tiesi jo, ettei sitä saisi pitää. Mutta minkäs teet, kun on tarve kiinnittyä edes johonkin olentoon, jonka kanssa koet pystyväsi olemaan vuorovaikutuksessa, toisin kuin ”koulukavereitten”?

Kun sitten lopulta sain luvan, että saan pitää yhden itse kasvattamani koiranpenikan ja antaa sen oleskella vinttihuoneessani, kävi niin, että tuo koiraparka jäikin auton alle kylätiellä. Se oli luultavasti aika traumaattista minulle, koska siitä on saattanut jäädä aika ikävänsävyinen ja vahva uskomus: Jos minä jotakin oikein kovasti haluan itselleni ja saankin sen sitten, tulen myös menettämään sen äkkinäisesti. Sama toistui parin vuoden päästä kissan kanssa. Sain luvan ottaa kissanpennun, mutta sillä aikaa, kun olimme siskon kanssa sukulaistädin luona pitkällä vierailulla, kissa oli ”kadonnut”. Ja uskomus vahvistui.

Niin, enpä olekaan sitten vuosikausiin haluamalla halunnut mitään elukkaa itselleni kaveriksi, etten vain menettäisi sitä, kuten tuo kielteinen uskomus uhkailee päässäni. Mutta kun jälkikasvu on halunnut elikon, se on toki otettu, jos siihen ei ole muita esteitä ollut. Ja tämän erään tietyn elikon kanssa kävi niin, että siitä tuli olosuhteitten vaikutuksesta enemmän minun kaverini. Menettämisen pelko kyllä aika ajoin kummittelee; ja etenkin se hyökkäsi silloin, kun karvakaveriltani piti leikata pahanlaatuinen kasvain, ja heti perään vanhempi karvakaveri piti lopettaa.

Nyt minulla on kuitenkin ollut jo useamman vuoden elukkakaveri, jota voi silitellä ja rapsutella, ja joka ei mahdu tulitikkuaskiin. Se näyttää aavistuksen verran susimaiselta, mikä lohduttaa niissä lapsenmielisissä toiveissa, että haluaisin olla susi susien joukossa. Se osaa pyytää ruokaöljyä kuivaruuan sekaan tietynlaisella urahduksella, ja urahdella hieman eri sävyisesti eteisen oven edessä, jos kyse on kakkahädästä. Yhtenä yönä, kun sillä oli hieman löysä vatsa, se oli käynyt omin päin kakalla ulkona, vaikkei se yleensä lähde kahden kahvallisen oven läpi minnekään.

Se päättelee pukemistani vaatteista, olenko lähdössä liikkeelle autolla vai kävelemällä, ja on aina ikkunassa odottamassa, jos olen ollut kokopäivätyössä muualla. Se ilmaisee minulle kaikilla osaamillaan tavoilla, että olen sille merkityksellinen ja tärkeä. Se on iloinen siitä, että olen sen kanssa, vaikken aina sitä huomioikaan kovin aktiivisesti. Se ölisee, vonkuu ja urahtelee omalla tavallaan; yrittäen selittää minulle jotakin, silmät tapittaen minun silmiini, ollakseen vuorovaikutuksessa kanssani. Ja jos olen kipeänä, se tulee viereeni lohduttamaan läheisyydellään, tai tuo minulle lelujaan tai jonkun puruluunpätkän lohdukseni.

Katselipa niitä kaukaa tai rapsutteli lähietäisyydellä, eläimet ovat terapeuttisia. Ne ovat läsnä tässä hetkessä, ja aidosti sellaisia kuin ovat. Miten monesta ihmisestä voi sanoa samaa?

Sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä terapeuttisia kuin eläimet keskimäärin, taitaa olla etenkin nykyaikaisessa kulttuurissa aika harvassa. Pienet lapset ehkä pääsevät lähelle eläintä terapeuttisuuden näkökulmasta; siis, ainakin ennen kuin aikuiset opettavat heille nykyhetken kadottamisen ja teeskentelyn taidot.

Silitelkää siis elukkakavereitanne ja tuntekaa rakkautta ilman ihmismielen asettamia vaatimuksia, ehtoja ja suoritteita. Katselkaa taivaan lintuja, jotka ovat sanattomia sanansaattajia meidän kadottamastamme paratiisista. Tutkikaa elikoitten jättämiä jälkiä; ehkäpä ne veisivät meidät lähemmäs sellaista elämisen ja olemisen tilaa, jossa vallitsee rauha ja harmonia.

Pelastettuja sanoja

Onnistuimme kaivelemaan 2015 kesällä jumiutuneen läppärini uumenista kovalevyn ja pelastamaan sieltä joitakin kiinnostavia ja tunnearvoisia tiedostoja; kuten kuvia jo edesmenneistä eläinystävistä ja leikkimaailmoista. Silmiini sattui myös yksi word-tiedosto otsikolla "Runo", ja siinä oli tämä joskus vuoden 2013 aikana kirjoittamani teksti, jonka oma pääni oli kyllä jo unohtanut, mutta kovalevy säilönyt:

”Harhamatka”

Globaalin harhan maailmassa
silmiä sahaavassa lepopaikassa
teollista mahantäytettä ja keinovaloa;
hintana vain murto-osa sielusta,
jossa krooninen aliravitsemustila.

Onko pakko jatkaa?

En jaksa enää näitä
pakkopiristäviä taukoja
jakomielisellä matkalla
olevinaan jonnekin,
mistä maailma pakottaa etsimään onnea.

Se mainostaa lumetta,
piilottaa mielenrauhan
silkkaa ilkeyttään,
ei anna hengähtää;
piiskaa ja juoksuttaa,
ja kerää rahat eksyneen taskusta.

Onko tämä pää enää minun?

Aistit turtana
maailmaan voi kadottaa itsensä.

Viereisessä pöydässä lapsi sanoo ENKÄ!
Ei syö sitä mitä tarjotaan.
En minäkään halua enää
tätä luonnotonta tahnaa.

Haluan elämän.

Jos pysyn paikallani,
suljen silmäni maailman loisteputkilta,
vajoan nälkäisen sydämeni tyhjiöön.

Harha katoaa.

Tiedän missä olen;
perillä itseni kanssa.

(H.K 2013 / T. H. Hukka)

Rauhoittukaa, hyvät ihmiset!

Eilisiltainen ilmaisullinen tunnelmakuva.

Minulla ei oikeastaan edes huvittaisi kirjoittaa mitään, koska saatan herkästi ajautua kirjoittamaan muutakin kuin ”rauhoittavia” kommentteja. Se tarttuu niin kovin herkästi; vouhotus, ahdistus, kauhistus, suuttumus…

Olen ollut tällä(-kin) viikolla jokseenkin ärtynyt, turhautunut, tuskastunut, ja ajatukseni ovat ajoittain lipsahtaneet liiaksi siihen suuntaan, jonka syvimmässä päässä on epätoivo tämän ihmisten maailman ”sairaudesta”. Liikaa ahdistavia uutisia, liikaa ahdistavaa puhetta, liian vähän rauhoittavaa ja palauttavaa olemista tai tekemistä…

Kunpa jaksaisin uskoa, ettei mikään ole niin rikki, ettei se olisi enää korjattavissa, tai ettei mikään ole niin ”sairasta”, etteikö se olisi parannettavissa! Kunpa muistaisin, että pohjimmiltaan kyse on pahasta unesta, josta ihminen voisi kyllä herätä. Jokainen ihminen voisi herätä tästä painajaisesta ja nähdä, ettei oikeasti tarvitse riehua kauhuissaan, ja alkaa sitten siivota ja korjata sitä, mitä on harhaunessaan tullut rikkoneeksi ja sotkeneeksi. Ihmiskunnan tulisi herätä, avata silmänsä ja tiedostaa, mitä on tullut tehneeksi unissaan…

Me teemme tuhoavia asioita ollessamme painajaismaisen harhanunen vallassa. Tai, me emme tee asioille mitään, koska olemme paenneet painajaistamme omiin turvallisiin kupliimme, sulkeneet tarkoituksella silmämme, ettei meidän tarvitsisi vajota epätoivoon ja lamaannukseen. Me joko pakenemme, lamaannumme tai olemme jatkuvassa taisteluvalmiudessa.

Kollektiivisen, globaalin uhantunteen lietsominen katastrofiuutisoinnilla ja ”sotavouhotuksella” vain vahvistaa tätä harhaa, ja lisää pakenemista, lamaantumista, taistelemista milloin mitäkin uhkaa vastaan.

Emme muka pysty elämään rauhassa keskenämme. Ne ”toiset” ovat aina se uhka, jota vastaan minun ja meidän pitää varautua, varustautua, aseistautua…

Meistä tulee myös uhka; meistä tulee vainoharhaisia sotahulluja, jotka aseistautuvat ”kaiken varalta”, ja kas kummaa, turvautuvat väkivaltaan, kun vähänkin säikähtävät…

Jatkuva ylivireys tuottaa tällaista ylivalppautta, ylitulkintoja, ylireagointeja.

Emmekö osaa kääntää tätä ”ylivireyttämme” rakentavaksi toiminnaksi, aktivismiksi hyvien asioitten puolesta, rauhan rakentamiseksi?

Rauhoittukaa siis, hyvä ihmiset! Tie rauhaan vie rauhoittumisen kautta. Ja turha on yrittää ketään muita – edes omia lapsiaan – saada rauhoittumaan, ellei siihen itsekään kykene. Aikuiset ovat vastuussa lapsista; myös niistä, jotka eivät usko saavansa rauhaa ilman väkivaltaa.

Apua ja neuvoja rauhoittumiseen on kyllä saatavilla, ilmaiseksikin, jos vain tahtoo sitä etsiä.

Ja nyt yritän itsekin rauhoittua.

”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.” (Matt. 5:9)

JK: Ettei tulisi väärinymmärrystä, "Warginmaan Hiljainen Sota" on pasifistinen tarina.

Ärtymyksestä mutkan kautta asiaan

Ihmisentapainen kuivapastelleilla
mustalle paperille. Sukupuoli?

Enpä ole uskaltanut kirjoittaa tähän blogiin mitään viime aikoina, koska olen ollut niin ärtynyt kaikenlaisista asioista ja ilmiöistä, että olisin luultavasti kirjoittanut liian rumasti, ilkeästi ja loukkaavasti, jos olisin alkanut kirjoittaa lonkalta sitä, mitä mieleni päällä on.

En edelleenkään pidä esimerkiksi Riikka Purrasta, Ville Rydmanista tai Päivi Räsäsestä sen vaikutelman perusteella, jonka olen heistä saanut ihan vain Ylen uutisista tai keskusteluohjelmista. En lue juoru/paska/roskalehtiä, vaikka saatankin nähdä joitain raflaavia otsikoita silloin tällöin joko kaupassa asioidessani tai netin hakutuloslistalla. Ja olen boikotoinut MTV3:n ohjelmia ainakin -90- luvun loppupuolelta asti. Niin että julkisuuden henkilöistä pitämiseni tai ei-pitämiseni perustuu ihan vain siihen, mitä heistä kuulen, näen tai luen Yleisradion toimittajien ”suodattamana”.

No, tuskinpa sillä on kyseisille henkilöille mitään väliä, pidänkö minä heistä vai en, tai olenko eri mieltä vai samaa mieltä heidän kanssaan. Eivät he hirveästi tunnu välittävän saamastaan kritiikistä, joten suututtavatpahan varmaan ihmisiä edelleenkin. Minuakin. En kuitenkaan halua heille mitään pahaa; haluaisin, että he ”valaistuisivat” ja muuttuisivat sellaisiksi, etteivät enää aiheuttaisi pahaa mieltä toisille ihmisille. Samaa voisin sanoa monista muistakin ihmisistä, joitten naama esiintyy usein Ylen uutissivuilla.

Haluaisin pohjimmiltani rakentaa rauhaa, joten on tuon tavoitteeni vastaista lietsoa vihaa ja inhoa ketään kohtaan. On kuitenkin vaikea malttaa olla ilmaisematta minkäänlaista ärtymystä näitä tiettyjä julkisuuden henkilöitä kohtaan. Enkä väitä, etteikö Ylen välittämä vaikutelma heistä saattaisi olla jossain määrin ”epätarkka”, mutta olisihan noilla ”perussuomalaisilla” ihmisillä mahdollisuus pyrkiä antamaan itsestään mukavampikin vaikutelma toimittajien edessä, eikä sellainen, jonka monet ihmiset ovat (ainakin Ylen juttujen kommenttien perusteella) kokeneet ilkeäksi ja ylimieliseksi.

Päivi Räsäsestä taas syntyy vaikutelma, että hän on hankkinut poliittista hyötyä itselleen olemalla niin sinnikkäästi tiettyjä vähemmistöjä vastaan, luettuaan Raamatusta ilmeisesti vain tuota asiaa koskevia jakeita, eikä niitä, jotka eivät hänen asiaansa hyödytä, ja saattaisivat kolahtaa hänen itsensä nilkkaan. Se, jos joku ”hyvässä uskossa” paasaa sanomaansa sinnikkäästi ja aiheuttaa sillä toisille kärsimystä, on säälittävää, surullista ja epärakentavaa. Mutta se, jos paasaa tietynlaisille ihmisille mieluista sanomaa hyötyäkseen näitten miellyttämisestä itse, eli säilyttääkseen vaikkapa kansanedustajan hyväpalkkaisen homman, ja samalla aiheuttaa toisille ihmisille (tässä tapauksessa tietyille vähemmistöille) kärsimystä, se ei mielestäni ole kristillisen sanoman mukaista…

No, minunkin on juuri nyt vaikea tuntea lähimmäisenrakkautta näitä edellä mainittuja ja monia muitakin ihmisiä kohtaan, joten ymmärrän, jos rakkaudellinen toiminta on noille muillekin vaikeaa. Niinhän se on. Tekisi mieli jatkaa keljuilua, mutta yritän lopettaa tähän.

Sanonpahan vain tässä pari asiaa. Mielestäni ihmiset, jotka haluavat elää yhdessä ja rakastaa uskollisesti toisiaan, ja saada liittoonsa siunauksen siltä Jumalalta, johon uskovat, sukupuolesta riippumatta, ”ansaitsisivat” kyllä ”siunauksen” myös seurakunnalta ja papeilta. Minä henkilökohtaisesti en epäile sitä, etteivätkö Jumalalta siunausta liitolleen pyytävät ihmiset voisi saada siunausta, papista ja seurakunnasta riippumatta. Jos joku ylipäätään kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää jotakin, miksi Jumala vastaisi epärakastavasti, eikä antaisi sitä, mitä pyytäjä tarvitsee? Miksei anneta Jumalan päättää siitä siunauksesta? Eihän se ole pappien mielipiteestä kiinni, keitä Jumala siunaa, keitä ei…

Toinen asia liittyy myös sateenkaariteemaan. Muunsukupuoliset tarvitsevat oman virallisen ”sukupuolivaihtoehdon”, ja ilman mitään lääketieteellisiä tutkimuksia tai diagnooseja. Ei ole oikein, että muunsukupuoliset ja intersukupuoliset joutuvat edelleen väen väkisin valitsemaan ”sukupuolensa” kahdesta yhtä sopimattomasta vaihtoehdosta, tai sitten teeskentelemään ja kärsimään tässä binäärisessä yhteiskunnassa. Tai, jotkut joutuvat epätoivoissaan kirjaamaan ja korjaamaan sukupuolensa siihen toiseen viralliseen vaihtoehtoon, kun ei ole olemassa virallista mahdollisuutta olla ihan vain muu, tai olla olematta kumpaakaan.

Ja nyt ”vaikenen”, koska ärsyttää liikaa.

JK: Ja niille tahoille, jotka tarkistavat tämän blogin sisältöjä jostakin muusta syystä kuin lukeakseen mielenkiintoisia juttuja – Hyvää päivää ja siunausta teillekin.

Miten sain ”kitu-projektini” valmiiksi?

Minulla on ADHD, joten ei liene kovin kummallista, että jotkut tekemiseni venyvät, siirtyvät, muuttuvat, unohtuvat, tai jäävät vain lopullisesti kesken. Olen silti onnistunut julkaisemaan jo pitkälti toistakymmentä romaania ”omin päin”, koska opettelin oman tapani toteuttaa itsenäisesti näitä omaehtoisia, itseäni kiinnostavia projektejani. Tällä kertaa projektini tökki välillä niin paljon, että meinasin jo luovuttaa, ja nyt tuntuu todella huojentavalta, että kaikesta tökkimisestä, välttelystä ja sisäänpäin kääntyneestä valituksestani huolimatta olen saanut tämänkin projektin valmiiksi.

Mutta eipä ole yksikään aiemmista romaanikäsikirjoituksistani vaatinut niin paljon muokkaustyötä, motivointia ja hermojen lepyttelyä. En enää oikein edes muista, missä vaiheessa sain idean yhdistää lapsena aloittamistani susitarinoista teini-ikäisenä koostamani romaanikäsikirjoituksen Ohdakemaan maailmaan. Joka tapauksessa tuo idea oli kyllä olemassa jo silloin, kun julkaisin ensimmäisiä sarjan osia; tai, ainakin Warginmaa oli jo paikkana olemassa, ja Ohdakemaan tarinoihin ilmaantui kohtauksia, joita voisi tulkita Warginmaan mystisemmän kulttuurin näkökulmasta.

Niin, minä todellakin vitkuttelin ja vitkuttelin, siirsin ja siirsin tätä hommaa kaikenlaisista tekosyistä, ja toisaalta siksi, että koin tämän romaanin olevan liian erilainen tai ”eri tasolla” kuin Ohdakemaa-sarjan romaanit. Ja hieman erilainenhan se onkin, ja voisin kuvitella, että se saattaisi kiinnostaa hieman nuorempia ihmisiä kuin Ohdakemaa-sarja. Toisaalta, kuten J. R. R. Tolkienkin muistaakseni ajatteli, voi olla ihan hyvä, jos samat tarinat sopivat niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille. Itse pyrin siihen, ettei julkaisemissani kirjoissa olisi mitään sellaista, mitä ei suositeltaisi televisiossakaan alle kaksitoistavuotiaille.

No, mutta mikä tässä ”kitu-projektini” toteutumisessa voisi olla mielenkiintoista muillekin kuin kirjoja julkaiseville tai lukeville ihmisille, on se, mitkä ”teot" auttoivat minua saamaan tämän ajoittain tympeän ja tuskastuttavan projektini valmiiksi.

Tässä siis keinoja tai asioita, joista oli minulle apua, kun työstin käsikirjoitustani aina uudelleen ja uudelleen kohti itsekritiikkini läpäisevää versiota:

1) Yhdistin projektin osaksi isompaa projektia: Alussa ajattelin, että ”Warginmaan Hiljainen Sota” tulisi olemaan osa Ohdakemaa-sarjaa, ja siksi sen muokkaaminen edistäisi tämän isomman idean toteutumista, ja jatkossa toimisi myös ”johdatuksena Ohdakemaahan”.

2) Pidin projektin ajan esillä susiaiheisia kuvia, kuten seinäkalenteria, pyyhettä, palapeliä, niin että susimielikuville oli koko ajan virikkeitä tarjolla.

3) Kehittelin mielikuvia päähenkilöistä esimerkiksi nukkehahmoina ja piirtämällä. Olen huomannut, että kun hahmoon jollain tapaa ”kiintyy”, haluaa kirjoittaa valmiiksi hänen tarinansa.

4) Tein ainakin kaksi kertaa HOT-matriisin tästä tavoitteestani, niin että kirjoitin näkyviin syitä, miksi tämä on minulle tärkeää, ja listasin konkreettisia keinoja, miten edistän tätä tavoitettani. Kirjasin HOT-matriisiin myös kaikki ajatukset ja tunteet, jotka saavat minut välttelemään projektin edistämistä, ja tunnistin, mitä kaikkea sellaista teen, mikä vie poispäin tavoitteestani.

5) Kirjoitin myös erillistä listaa siitä, miksi tämä projekti on minulle tärkeä ja arvojeni mukainen.

6) Tein myös ”miellekarttoja” näistä asioista, värikkäillä kynillä.

7) Listasin projektiin liittyviä ”negatiivisia” ajatuksiani ja kirjoitin sitten niihin rakentavampia, vaihtoehtoisia ajatuksia ja suhtautumistapoja.

8) Käsittelin epäröintiä aiheuttavia ja lannistavia ajatuksiani ja uskomuksiani myös ”puhekuplina”, ja piirsin ja kirjoitin ”vastalauseita” ja voimaannuttavia repliikkejä myös puhekupliin.

9) Kerroin silloin tällöin projektistani ja sen vaiheista läheisilleni, niin sain hieman kannustusta ja loin myös siedettävissä olevaa ”sosiaalista painetta”.

10) Suunnittelin ajankäyttöäni tähän projektiin samalla kun aikataulutin ”pakollisia” tekemisiäni.

11) Maalasin monta kuvaa siitä, miten hankalalta tämä projekti milloinkin tuntui, ulkoistaen näihin kuviin tunteitani.

12) Maalasin myös ”toivetilakuvia” liittyen siihen, miten haluaisin projektini sujuvan ja etenevän.

13) Kehitin omanarvontuntoani tulemalla enemmän omanlaisenani ihmisenä esille niin arjen kontakteissa kuin vieraampien ihmisten keskellä, ja myös tässä blogissani.

14) Muistutin itseäni toistuvasti siitä, että tämä kirjaprojekti on samalla jonkinlainen arvostuksenosoitus itselleni pienenä lapsena: Olinhan vasta yhdeksän-kymmenen, kun aloin kirjoittaa ”susijuttuja”, ja kun olin päässyt kirjoittamisen makuun, aloin kuvitella, että minusta tulisi joskus jonkinlainen kirjailija.

15) Mietin, mikä tämän käsikirjoituksen lopullista ”pakettiin laittamista” oikeasti estää, ja tunnistin virheitä häpeilevän, vaativan ja ankaran sisäisen nilkin, joka vaati tekemään vielä yhden muokkausluvun, tarkistamaan kaiken vielä kerran, ja niin edelleen, niin etten tiennyt, milloin homma on riittävän hyvä. Päätin tietoisesti antaa ”potkut perfektionistille”!

16) Ymmärsin myös, ettei minun tarvitse miellyttää snobbailijoita ja ”elitisti-apinoita”. Voin julkaista kotikutoista, epäkaupallista ja vastakulttuurista, jos se on se, mitä osaan ja mistä pidän.

17) Ymmärsin, että kirjoittamalla siitä, mikä on minulle tärkeää, voin olla ”maan hiljaisten”, kuten vähemmistöjen ja syrjäytyneitten äänenä.

18) Ymmärsin, ettei minun todellakaan tarvitse tienata rahaa luovasta tekemisestäni; minulla ei siis ole paineita olla kaupallisesti suosittu.

19) Jätin projektin monta kertaa ”Herran haltuun”…

Ja, koska olen hengellinen, uskon ”Korkeamman Voiman Johdatukseen”, ja siitä todisteena minulla on joka kerta tullut ”kylmät väreet” tietyssä kohdin romaanin tarinaa, kun olen tehnyt muokkauslukukierrosta. Uskon, että siinä kohdin on joku erikoinen juttu, joka ei ole minun käsissäni. Ja se kohta on myös paras syy siihen, miksi minun oli julkaistava tämä romaani, vaikka se onkin omasta mielestäni vieläkin ”vähän muokkausta vailla”…

Mielelläni ajattelen ja sanon, että kaikki kirjoittamani romaanit ovat hyödyllisiä ja ”henkisesti kehittäviä”. Tähän on vaikea väittää vastaan, ellei joku lue kirjojani ja sitten todista, ettei minkäänlaista ajattelun kypsymistä tai uusia oivalluksia ole tapahtunut lukemisen aikana. Ja sitä paitsi, minkä tahansa lukeminen voi kehittää henkisesti; kuten, kasvattaa kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja itsehillintää… No, haluan uskoa, että kirjoissani on joitakin merkityksellisiä teemoja, joitten lukeminen voisi edistää ihmisyksilöitten henkistä kehitystä ja sitä kautta parantaa maailmaa.

”Warginmaan Hiljaisen Sodan” käsikirjoituksen muokkausprosessi oli työläs osin senkin takia, että tein ”alkuperäiseen” (eli joskus parikymmentä vuotta sitten muokkaamaani versioon) huomattavan suuria muutoksia, kun istutin tarinaa Ohdakemaan maailmaan sopivaksi, ja lisäsin siihen myös ”susisielut”. Lisäksi muutin ”kaikkitietävän kertojan” näkökulmasta kirjoitetun tarinan yhden henkilön näkökulmasta kerrotuksi, minä-muotoon. Alkuperäisen tarinan keskeiset teemat säilyivät, mutta lisäsisällöiksi nousivat kertojan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset. Tarinasta tuli niin ollen vielä psykologisempi kuin se oli alkujaan. Hengellisyys, jota tarinassa oli jo silloin, kun sitä lapsena kirjoitin, yhdistyi Ohdakemaan maailman hengelliseen ajatteluun; ja se tietysti heijastelee omaani. Ja nyt koin hyvin tärkeäksi lisätä tähän tarinaan myös transsukupuolisuuden kokemusta ja yleensäkin sateenkaarevuus-teemaa.

Ohdakemaa-sarja on luokiteltu ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, paitsi että varsinkin sarjan viimeinen osa, ”Huurupäitä ja Susisieluja”, alkaa olla osittain jonkinlaista fantasiaa. Sen osan lukemisen jälkeen tämä käsillä oleva romaani ei ehkä herätä enää niin paljon kummeksuntaa. Eli, joistakin kömpelyyksistä ja virheistä ja epäloogisuuksista ja tylsyyksistä huolimatta lopputulos on ihan kelvollinen tarina, jossa on merkityksellinen sisällöllinen viesti.

”Warginmaan Hiljainen Sota” on siis nyt ilmestynyt; ja vaikka tarinan ”pohja” on peräisin vuosikymmenten takaa, sen viesti sattuu olemaan yhä ajankohtainen.

Tämä on huuto rauhan ja toivon puolesta. Tämä on epäkaupallista, kotikutoista ja hivenen vastakulttuuristakin kirjallisuutta eri tavoin poikkeaville tai itsensä ulkopuolisiksi tunteville; friikeille, kvääreille, nepsyille ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää meitä.