maanantai 21. huhtikuuta 2025

Poliittisesta sössimisestä innostuksen kautta leikkimiseen

Saako ruualla leikkiä? Eikö saa, jos sen
 kuitenkin sitten vielä syö...?

Luin tänä aamuna Yle-uutisia, ja siellä oli juttu, jonka kommenteissa oli varsin paljon kriittisiä näkemyksiä nykyisestä hallituksesta. Muistelenpa, että siellä käytettiin useamman kerran ilmaisuja, jotka viittaavat ylimielisyyteen, itsekeskeisyyteen, epäempaattisuuteen ja suoranaiseen typeryyteen. Yllättävää kyllä, silmiini ei noita kommentteja selatessani sattunut yhtäkään nykyhallitusta puolustelevaa kommenttia. Ja kyllähän kunta- ja aluevaalien tuloskin kertoi jotakin siitä, millainen kuva etenkin eräästä hallituspuolueesta on useammallekin tämän maan ihmiseläjälle välittynyt.

Itse en ole politiikassa mukana, en edes sitoutumattomana, vaikka mielipiteitä joistakin asioista joskus esitänkin oman näkökulmani ja arvomaailmani pohjalta. Onhan eri asia osata esittää omia mielipiteitä kuin tietää ja ymmärtää asioista riittävän hyvin kyetäkseen tekemään vastuullisia päätöksiä, kaikki luomakunnan oliot huomioiden. Tosin, tuskinpa kukaan nykypäättäjistäkään on kaikissa asioissa tietäväinen ja avarakatseinen, mutta onneksi jotkut sentään ymmärtävät oman tietämyksensä rajallisuuden, ja kysyvät asiantuntijoilta apua, jos eivät jotakin itse osaa arvioida.

No, jos on tässäkin maassa hölmöilty, niin mitäpä voi sanoa siitä, mitä sössimistä rapakon takana tapahtuu… Hoh hoi. ”Innostuneena säheltämisestä” on itse kullakin kokemusta, mutta sellaista ei pitäisi tehdä asioissa, joissa virheistä aiheutuu huomattavia vahinkoja toisille eläville. Eikä näillä kaikilla säheltäjillä ole kyse edes luovasta innostuksesta, vaan rahan, maineen ja kunnian intohimoisesta tavoittelusta suureellisin elein ja teoin.

Niin että jos minä sählään siinä, että säilön tyhjiä vanilliinisokeri- ja leivinjauhepurkkeja osittain hajonneen kirjahyllyn alakaappiin, koska sain joskus toistakymmentä vuotta sitten innostuneen ajatuksen, että teen niistä joulukalenterin, aiheutunut vahinko on melko pieni verrattuna siihen, että joku keksii hankkia laajentuneen egonsa hallittavaksi jonkun toisen valtion. Sitä paitsi, ehkä minulla on jo jopa puolet joulukalenteriin vaadituista purkeista kasassa, joten ei ideani välttämättä olekaan ihan toteuttamiskelvoton, vaikkakin tässä taloudessa tulee loppujen lopuksi leivottua aika harvoin, joten yhdenkin purkin tyhjentämisessä menee jopa kuukausia…

Kyllähän tässä hetkittäin tuntuu aika ääliöltä, joten ei olisi kovinkaan vastuullista väittää olevansa jotenkin sellainen ihminen, joka voisi olevinaan hoitaa toisten elävien asioita edes missään kunnanvaltuustossa. Sitä paitsi sosiaaliset tilanteet ovat rasittavia, ja ärsyyntyisin kuitenkin toisten keskusteluista ja mielipiteistä ja siitä, mitä kaikkea muuta he viestivät non-verbaalisesti politikoinnin ohessa joka himputin kokouksessa. Ja ärtyneenähän omista mielipiteistä tahtoo tulla tahattoman kärjistettyjä tai jopa tahallisen provosoivia, eikä niitä sitten edes sano ääneen, koska ei kuitenkaan halua loukata ketään. Joten on aivan turhaa istua missään päättävässä elimessä hymistelemässä vain itsekseen mielipiteittensä kanssa, pyörimässä penkissä ja nytkyttelemässä jalkojaan, tuhraamassa asiakirjoja piirusteluillaan ja peittelemässä haukotuksia, pidättelemässä hengitystään toisten hajujen takia ja muutenkin epämukavuutta tuntien.

Enkä tiedä miksi edes mietin koko asiaa. Ehkä siksi, että jos arvostelee toisia ihmisiä, esimerkiksi hallituksen jäseniä, olisi kai hyvä asettua hetkeksi heidän saappaisiinsa tai housuihinsa, ja kuvitella, miten itse hoitaisi asiat, jos olisi siinä asemassa. Osaisinko itse toimia sen paremmin? Jaksaisinko niitä paineita, joita he kokevat, ja pystyisin silti toimimaan empaattisemmin ja vähemmän omahyväisesti kuin he?

Kuvittelen olevani lähtökohtaisesti empaattisempi ja arvomaailmaltani solidaarisempi kuin jotkut nykypäättäjät, ja kuvittelen myös, että hyödyntäisin enemmän asiantuntijoitten näkemyksiä päätöksenteossa, mutta silti eettiset arvot edellä… Mutta, en kuvittele sietäväni kovin hyvin toisten ihmisten kanssa työskentelyä; eikä minulla ole kärsivällisyyttä istua tuntikaupalla kuuntelemassa ihmisiä, jotka puhuvat minun mielestäni typeriä asioita, tai huokuvat persoonansa täydeltä rasittavuutta, vaikkeivat edes puhuisi mitään; haisevat tököteiltä, rääkkäävät kuuloaistimusten vastaanottokeskustani soinnittomilla tai muuten häiritsevillä äänillään, ja heiluvat edessäni tai jopa vieressäni epämiellyttäviin väreihin verhoutuneilla ihmiskehoillaan. Ja mitä tulee tiloihin, joissa pitäisi pystyä työskentelemään kaksisatapäisen porukan keskellä… Liian kirkkaat valot, ja jotain helskutin nakupatsaita koristeena. Mitä ihmeen tekemistä nakupatsailla on valtiollisen päätöksenteon kanssa?

En siis voi väittää, että pystyisin sellaiseen työhön, jollaista ne isopalkkaiset ”kansan valitsemat” ihmiset tekevät siellä eduskunnassa ja hallituksessa. Ylikuormittuisin, alkaisin provosoitua, ryhtyisin käyttäytymään epärakentavasti, menettäisin rationalisointikykyni ja alkaisin lähinnä vain inhota joitakuita ihmisiä, jotka ovat mielestäni ylimielisiä, itsekeskeisiä teeskentelijöitä, ja luultavasti loukkaisin joitakuita verbaalisesti, ja siitä seuraisi ongelmia. Ja koska tulisi liikaa ongelmia, en jaksaisi enää paneutua niihin asioihin, jotka olisivat olleet minun vastuullani, ja sössisin kaiken.

Eli, päätyisin ihan samalla tavalla sössimään kuin ne eräät tämän maan hallituksessa, tai jopa rapakon takana. Ihmisiähän he ovat, kaikessa tuskastuttavassa puutteellisuudessaan, enkä minä heillekään mitään pahaa tahdo, pohjimmiltani, vaikka heitä joitakuita inhoaisinkin. He voisivat mennä pelaamaan jotakin roolipeliä, jossa taistellaan ja juonitellaan kruunusta, tai rakentelemaan lego-palikoista omaa valtakuntaansa ihan yksikseen, tai vaikka ihan vain hiekkalaatikolle, lapsenvahtien silmälläpidon alaisiksi, leikkimään, henkisestä iästään riippuen. Eli, kaikki vaan leikkiterapiaan, ja muutaman vuoden päästä saisivat kokeilla uudelleen poliittista uraa. Tosin, narsistit ja psykopaatit pitäisi kyllä pystyä karsimaan ehdokaslistoilta… Tosin, hehän eivät oikein osaa leikkiä, joten, ehkäpä he karsiutuisivatkin leikkiterapian myötä?

Minä kun en varsinaisesti identifioidu edes ihmiseksi, niin en pysty tässä rehellisesti lietsomaan edes sellaista ”me-henkeä” että puhuisin ”meistä ihmisistä” halutakseni herätellä jonkinlaista vastavuoroista empatiaa ”meitä hölmöjä ihmisiä” kohtaan. Mutta olinpa sitten nelijalkainen tai ufo, se pätee, että miten tahtoisin toisten toimivan itseäni kohtaan, siten tulisi itsenikin toimia noita toisia kohtaan. Eli, ymmärtäväisesti ja tuomitsematta, vaikka miten inhottaisi.

Leikkikää hyvät ihmiset enemmän. Hyvää Pääsiäisen jälkeistä arkea!

Huom. leikkimielellä värkkäsin tänne blogiin taas uuden sarjakuvan.


torstai 10. huhtikuuta 2025

Takkuista yritystä ja kirvelevää turhautumista...

Olisi varmaan enemmänkin asioita kirjoittamalla pohdittavaksi, mutten ehdi tänään jäädä vatvomaan enempiä. Kyhäilin menneinä päivinä uutta sarjakuvajaksoa ja keskustelin asioista erään sangen aktiivisen ja tietynlaisia ihmisiä auttavan ihmisen kanssa.

Hänkin piti mahdollisena, että jokin taho suodattaa netistä materiaalia, joka yhdistää "lapset" ja T-R-A-N-S- aiheen. Eli, jos tuottaa nettiin materiaalia, joka saattaisi kiinnostaa lapsia (kuten nukkesarjakuvia), mutta siinä käsitelläänkin sellaista aihepiiriä, jollaisesta ei jossain ympäristössä suvaittaisi lasten olevan lainkaan tietoisia, "sensorit värähtävät" ja "suodattimet" estävät materiaalin näkymisen alle 18-vuotiaille.

Minkäs teet. En nyt sitten saa näitä sateenkaarevia kyhäelmiäni näkymään tavalliselle googlaajalle, joka ei laita SafeSearchia pois päältä. Typerää ja turhauttavaa, jos vain sellaiset selaajat voivat löytää tuon nukkeblogini, jotka tieten tahtoen etsivät K18-materiaalia...

Pitäisi vaivautua jakamaan linkkiä muulle tavoin, mutten ainakaan nyt jaksa... Teenpä sitten vain omaksi ilokseni ja terapiakseni näitä juttuja tulevina päivinä, jos ollenkaan. Hullulla on halvat huvit, kuten äidilläni on tapana sanoa...

Palautui mieleeni tämä jo vanhempi postaukseni "leikkimieli"-aiheesta.

Uusi sarjakuvatarinan "jakso" löytyy täältä.


keskiviikko 2. huhtikuuta 2025

Vaarallista nukkeleikkiä?


Uusi "jakso" on luettavissa täällä "nukkeblogini" puolella.

Huomasinpa sellaisen ilmiön, että kun itse yritän hakea "leikkimielimaailma"-blogiani Google-haussa, "SafeSearch" ei suostu näyttämään sitä!

"SafeSearch on suunniteltu tunnistamaan vain aikuisille tarkoitettua sisältöä (esim. pornografiaa ja graafista väkivaltaa) Google Haussa."

Ja tämähän on kyllä aika surkuhupaisan naurettavaa, koska ihan oikeasti kyse on vain nukkehahmoista, jotka eivät tosiaankaan edes esitä mitään väkivaltaisia tai pornograafiseksi luokiteltavia kohtauksia.

Yleensäkin tuotan vain suunnilleen K-12-tasoista sisältöä (esim. kirjoissani) ainakin säädyllisyyden suhteen. Mielenterveysasiat saattavat tietysti olla vähän rankkoja varhaisteini-ikäisille, mutta mitähän sen ikäiset löytävätkään netistä ihan sensuroimattomasti? Ja ihan varmasti vähintään kaksitoistavuotiaille soveliaaksi arvioiduissa elokuvissa tai sarjoissa ihmiset esim. käy baarissa ja puhuu mielenterveysasioista; ja saattaapa niissä esiintyä jopa homoseksuaaleja...

En itse ajattele, ettei nukkesarjakuviani voisi katsella ja lukea vähintään teini-ikäiset. Ihan pikkulapset ei niistä ehkä paljoa ymmärrä, mutta kyllä niitä voisi lukutaidotonkin lapsi katsella esim. vanhempansa kanssa yhdessä, jos sellainen ajanviete sattuisi huvittamaan. Saisihan niistä ideoita yhteiseen askarteluun ja leikkimiseen.

Ettei vain tässä sensuroinnissa olisi kyse siitä, että noissa nukkesarjakuvissani näkyy esim. sateenkaarilippu...? Ilmeisesti joittenkuitten tahojen mielestä alaikäiset eivät saisi nähdä sellaistakaan, vahingossakaan. Kysyvät vielä, mitä se tarkoittaa... tai etsivät sitä netistä ilman SafeSearchia...

Vai onko yleensäkin niin vaarallista kannustaa ihmisiä olemaan sellaisia kuin ovat, vaikka he olisivatkin erilaisia kuin muut?

Hei googlen "sensorit", pitääkö minun vaihtaa kokonaan blogialustaa?


keskiviikko 26. maaliskuuta 2025

Olenko sensuroitu!?!



Olen viime aikoina kyynistynyt tämän blogin päivittämisen suhteen, koska sen jälkeen, kun julkaisin asiatekstin liittyen trans-aiheeseen, on tämän blogini näkyvyys epäilyttävästi vähentynyt. Kyseistä tekstiä kyllä syynättiin ahkerasti rapakon takana, mutta senpä jälkeen katselumäärät uusissa teksteissä ovatkin tipahtaneet varsin selvästi. Epäilen siis, että tuotan jonkun tahon mielestä ei-suotavaa sisältöä, vaikka kirjoittaisin ja julkaisisin vaikkapa psykologian ja lääketieteen alan artikkeleihin pohjautuvaa tekstiä.

Saa nähdä miten tämän mitäänsanomattoman tekstin näkyvyyden suhteen käy!

Noo… Ei tämä blogialusta ole kai vielä ”keksinyt” estää minua julkaisemasta enää yhtään mitään, vaikka se pystyisikin säätelemään julkaisujeni näkyvyyttä hakukoneille. Viime aikojen turhautuneesta mielentilastani poikineessa päättäväisyydenpuuskassa avasin pari päivää sitten kolmannen blogin, jonne latasin kaikki tähän asti tekemäni nukkesarjakuvat, ja jonne jatkossakin laitan niitä, jos Luoja suo, ja Blogger sallii…

Sekään blogi tuskin tulee olemaan mikään yleisömenestys; etenkin, jos kaikkia minun käyttäjänimelläni tehtyjä julkaisuja sorsitaan hakukoneissa, mutta sinnikkäästi yritän kuitenkin levittää myötäelävää ja hyväksyvää suhtautumista erilaisuutta kohtaan, edes satunnaisille blogivierailijoille. Psykologin ammattietiikkakin niin suosittaa, siis tiedottamaan esimerkiksi sateenkaarevista biopsykososiaalisista ilmiöistä, vaikkeivat kaikki ihmiset niistä aiheista pitäisikään.

Mutta eikö ole aika omituista, jos aletaan tällaisilla globaaleilla informaatioalustoilla ikään kuin piilotella tieteellisiinkin lähteisiin pohjautuvia koosteita ja kannanottoja?

Tästä voi tutustua nukkeleikkimaailmasta syntyneeseen ”blogiini”:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

keskiviikko 5. maaliskuuta 2025

Keskittymisvaikeuksia… Onko minulla ADHD? Vai ADT? Vai missä vika?

Tästä tulee vähän sellainen "pallo hukassa"-
olo, tai tunne, että on "palikat levällään".
Mutta voisi tämän tulkita myös jonkinlaisina
"ilopilkkuina" synkkyyden keskellä. Tai
hyvien ajatusten leikkinä tuolla pääkopan
sisällä... Yhdistelemällä syntyy ehkä jotakin.
Tietoisuus synnynnäisistä keskittymisvaikeuksista on lisääntynyt tällä vuosituhannella, eikä innostus tunnistaa itsellään erilaisia ADHD-oireita näytä vieläkään laantuneen. Työni kautta saan tietoa myös valtakunnallisesta tilanteesta, ja vaikuttaa siltä, että julkisen puolen palvelut ovat kautta maan ruuhkautuneet ihmisistä, jotka haluavat selvittää, voisiko heidän haasteissaan olla kyse ADHD:sta.

Tätä ruuhkautunutta tilannetta ei helpota se, jos ADHD-diagnoosi tuodaan mediassa esille liiallisen suitsutuksen kera, ikään kuin ratkaisuna ihmisen kaikkiin menneisiin ja tuleviin ongelmiin; jopa suorastaan jonkinlaisena ”supervoimana”.

En väitä, etteikö ADHD-diagnoosin saaminen olisi monestikin ihmiselle suorastaan terapeuttinen kokemus, ja etteikö vaikeaan oirekuvaan tulisi saada asianmukaista hoitoa ja tukea. Mutta kyseenalaistan sitä, miten herkästi aletaan epäillä kehityksellistä neurobiologista oirekuvaa, kun kyse voikin olla jostain muusta; kuten, tämän nykymaailman aiheuttamista oireista ”aivoillemme”, ja jossain määrin ihmisen omista valinnoista esimerkiksi elämäntavoissaan ja arvomaailmassaan.

Sanon tämän suoraan, niin ammattilaisen kuin kokemusasiantuntijan näkemyksenä: Jos ADHD on jollekulle ”supervoima”, ei kyseessä ole diagnosoitavissa oleva ADHD. Tällaisessa ”supervoima”-kokemuksessa voi ehkä olla kyse ADHD-piirteisyydestä, jossa tietyt ADHD-piirteet ovat henkilön omasta mielestä hänelle hyödyllisiä. Mutta jos toimintakykyä haittaavia piirteitä on vain vähän, eihän kyse ole diagnosoitavasta tilasta. Tilannetta voidaan kuvata esim. ”ADHD-piirteisyytenä”, muttei ADHD-diagnoosilla.

ADHD-diagnoosi tulisi asettaa vain, jos oireista on todettu riittävän vakavaa haittaa useammalla elämänalueella. Oireita voi olla paljokin, mutta ellei niistä ole ollut merkittävää haittaa ihmiselle, ei diagnoosille ole perusteita. Kun omasta oirekuvastaan huolestuneita ihmisiä on hakeutunut niin runsaasti ilmaisiin tutkimuksiin esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluihin, työntekijöitten aikaa menee kohtuuttomasti oirekuvan selvittelyihin, mikä vähentää resurssia muusta mielenterveystyöstä. Selvittely kirjaamisineen voi viedä työntekijältä 15–20 tuntia per tapaus. Monimutkaisissa erotusdiagnostisissa selvityksissä tunteja kuluu huomattavasti enemmänkin. Ja asiakastyöhön varattuja tunteja tarvittaisiin muuhunkin mielenterveystyöhön. Siksi ADHD-selvittelyjä ei tehdäkään julkisella puolella ”kiireellisinä”, vaan niihin täytyy jonottaa ehkä puolesta vuodesta kahteen vuoteen (tilanne vaihtelee valtakunnallisesti). Jonottamaankaan ei pitäisi päästä kevein perustein, koska pahimmillaan joku odottaa vuoden ADHD-diagnoosin toivossa, ja sitten selviää, että kyse onkin ollut jostain muusta. Ja jonotusaikana muut oireet on jääneet hoitamatta, kun on kuviteltu ADHD-diagnoosin olevan ratkaisu kaikkeen.

Lienee ymmärrettävää, ettei julkisella puolella voida enää käyttää resursseja niin sanottuihin ”nice to know”- tarpeisiin. Tieto mahdollisista ADHD-oireista voi toki olla ihmiselle ihan hyödyllinen, mutta ellei oireista oikeasti ole merkittävää haittaa toimintakyvylle, ei oirekuvan tarkempaan selvittelyyn ole järkevää käyttää mielenterveystyöntekijöitten rajallista aikaa.

Ei myöskään ole järkevää, että ihminen, jolla hyvinkin voi olla jonkin verran ADHD-oireita, muttei hänellä ole mielenterveydellisiä haasteita, ohjataan ADHD-selvittelyihin mielenterveyspalveluihin. Selvittelyt voidaan aloittaa ja joskus saattaa loppuunkin myös esim. terveysasemilla. Sen sijaan ne mielenterveyspalveluissa asioivat ihmiset, joilla on ollut jo pidempään joitakin psyykkisiä oireita ja diagnoosejakin, voi olla hyödyllistä ”syynätä” mahdollisten nepsy-oireitten näkökulmasta. Näyttää olevan aika tavallista, että pitkäaikaisen psyykkisen oireilun taustalta löytyykin nepsy-oirekuva.

Lisäksi, ADHD-diagnooseja on tahkottu viime vuosina niin ahkerasti ja ihmiset ovat aloittaneet ADHD-lääkehoitoja niin innoissaan, että niistä maksettavien Kela-korvausten määrä on moninkertaistunut viidessä vuodessa. Mutta eihän lääkehoito edes paranna; se vain lievittää joitakin oireita, ja vaikutuksen merkitys toimintakyvylle saattaa vähentyä vuosien mittaan. Ihmisen olisi tehtävä muutakin kuin syötävä ADHD-lääkkeitä vuosikausia, jos hän haluaisi oikeasti parantaa keskittymiskykyään ja toiminnanohjaustaan.

Ja, ellei kyse edes alkujaan ollut toimintakykyä merkittävästi haittaavasta oirekuvasta, ja diagnoosi on annettu vaikkapa yksityisellä puolella liian löyhin perustein, ADHD-lääkitys voi olla ylimitoitettu ”hoito” ihmisen keskittymisvaikeuksiin. Eikä se aina edes toimi, ja joissain tapauksissa se voi vaikkapa laukaista hypomanian tai aiheuttaa kummia sivuoireita, jos asiakasta ei ole tutkittu mielialahäiriön varalta tai vaikkapa autismin kirjon mahdolliset piirteet huomioiden.

Joten: ennen kuin joku kiireistä lapsiperheen arkea elävä, tai stressaantunut opiskelija, tai työelämässä kiireen keskellä elävä ihminen päätyy johtopäätökseen, että ”minulla on varmaan ADHD”, kannattaa käydä läpi muitakin vaihtoehtoja, jotka voisivat selittää keskittymisvaikeudet ja toiminnanohjauksen haasteet. Hankalan elämäntilanteen, kiireisen arjen tai liikakuormituksen aiheuttama uupumus voi tuottaa samantapaisia oireita. Samoin masennus, traumaperäinen stressi ja myös erilaiset ahdistusoireet aiheuttavat usein keskittymisvaikeuksia ja erilaisia toimintakyvyn haasteita.

Pitkäaikaisista psyykkisistä oireiluista esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö tai tunne-elämän epävakaus voivat näyttäytyä samantapaisesti kuin ADHD. Näitten osalta erotusdiagnostisia selvittelyjä tuleekin tehdä psykiatrian puolella. Joskus ihmisellä voikin olla jopa kaikkea tällaista oireilua samanaikaisesti, mutta silloin myös toimintakyvyn haitat ovat huomattavia, ja ihminen on usein jollain tapaa syrjäytynyt tavanomaiselta yhteiskunnalliselta ”uralta”. Hoitoon ja kuntoutukseen tarvitaan silloin räätälöityjä ratkaisuja, eikä vain pilleriä pillerin päälle.

Mielenterveyspalveluissa jo muista syistä asiakkaina olevien ADHD-oirekuvan seulonta ja tarvittaessa lisätutkimukset voivat olla merkittävästikin hyödyllisiä. Jos monenlaisten pitkäaikaisten oireitten ja haasteitten taustalta löytyykin lapsuusiässäkin näyttäytyneet keskittymisvaikeudet ym. pulmat, kasaantuneitten ongelmien kokonaisuutta saatetaan saada paremmin hallintaan, kun tiedetään jonkinlainen juurisyy vuosien mittaan lisääntyneille psyykkisille oireille. Jotkut saavat apua ”täsmä-lääkityksestä” vuosien turhien lääkekokeilujen jälkeen, joillekin taas ADHD-lääkitys ei sovellu, mutta nepsy-kuntoutuksesta onkin apua.

Sen sijaan, ellei ihmisellä ole ollut lapsuudessa keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmia tai yliaktiivisuutta ja impulsiivisuutta, kyseessä ei todennäköisesti ole ADHD. Teini-iän levottomuudelle taas voi löytyä selityksiä murrosiän prosesseista, joten sitä elämänvaihetta ei diagnostisissa selvittelyissä niinkään huomioida. Vasta teini-iän jälkeen alkaneet oireet eivät yleensä perustele ADHD-epäilyä, joten oireitten taustalta voi hyvinkin löytyä muita syitä.

Olosuhteista, elämäntilanteesta, -tyylistä tai -tavoista johtuvat keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmat ovat siis kehittyneet aikuiselämän myötä, mutta eivät nekään toki yleensä ole tahallaan ja tarkoituksella ”itselle aiheutettuja”, vaikka ihminen joissain tilanteissa valitsikin ”hölmösti” (esim. ottaa itselleen liikaa paineita, pitää liian monta laitetta päällä yhtä aikaa, valvoo liian myöhään, ”juhlii” liikaa…). Kuka nyt tahallaan tekisi sellaisia asioita, joitten tietää pilaavan keskittymiskykynsä?

Iso syypää lisääntyneisiin keskittymisen pulmiin on myös tämä ”nykymaailma”, joka usein vaatii ”multi-taskaamista”, eli ettei edes voi keskittyä kunnolla yhteen asiaan kerrallaan, vaan huomio pomppii sekunnin sisällä kahden tai useamman asian välillä. Nykymaailma on täynnä taustahälyä ja liikettä, räikeitä visuaalisia virikkeitä, aikapaineita, reagointipaineita, helppoa ja nopeaa viihdettä, ja lukuisia keskeytyksiä siihen, mitä olitkaan juuri tekemässä. Ja jos kaiken saa heti ja helposti, eipä tuo kärsivällisyyskään kehity.

Miten usein jonkun älylaite rimputtaa tai pimputtaa jonkun viestin tai päivityksen merkkinä? Ja jokainen minuutin keskeytys syö aikaasi moninkertaisesti, koska asiaan palaaminen keskeytyksen jälkeen voi viedä jopa kaksikymmentä minuuttia. Aivotutkija Mona Moisala puhuu ”tiktok”-aivoista, koska ihmisen kyky keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan (siis, pomppimatta yhtään johonkin toiseen) on nykyään vain ¾ minuuttia. Eipä ihme, jos tuntuu, ettei saa tehokkaasti tehtyä yhtään mitään, kun jatkuvasti pitää johonkin reagoida, tai omat aivot hyppelehtii kohteesta toiseen.

Yksilön ei siis tarvitse syyttää pelkästään itseään siinäkään tapauksessa, vaikka kyse olisikin ”itse aiheutetuista” keskittymisvaikeuksista, eikä synnynnäisestä oirekuvasta. Syynsä koettuihin vaikeuksiin on tässä nykykulttuurissakin. Mutta tarvitseeko meidän mukautua ihan kaikilta osin tähän täkäläisen kulttuurin menoon? Emmekö voisi vaatia esim. rauhallisempia työskentelyolosuhteita ja keskeytyksetöntä työaikaa? Emmekö voi sallia itsellemme sitäkään, ettemme ole koko aikaa tavoitettavissa sen älylaitteemme kautta?

Ja mitä kaikkea voisimmekaan itse tehdä oman keskittymiskykymme eteen? Mielenterveystalon ”Keskittymisen omahoito-ohjelma” antaa tähän joitakin vastauksia. Aion myös lukea em. Moisalan & Huotilaisen kirjoittaman ”Keskittymiskyvyn elvytysoppaan”, jahka saan sen käsiini, ja jos innostun ja saan aikaiseksi, voin sieltä ehkä joitakin ajatuksia jakaa tähän blogiinkin.

Mutta siis, en selitä tätä asiaa ”ylhäältäpäin” pelkästään ammattilaisena, koska olen itse pinnistellyt keskittymishaasteitten ja toiminnanohjauksen pulmien kanssa lapsesta saakka, kuormittunut opiskeluissa, arjenhallinnassa ja osin työelämässäkin noitten aikuiselämään jatkuneitten haasteitteni vuoksi, uupunut ja masentunut, ja saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisena perheellisenä ihmisenä.

Diagnoosista huolimatta olen kuitenkin valinnut yrittää selviytyä ilman ADHD-lääkitystä; priorisoiden asiat, joihin käytän eniten ”keskittymisenergiaani”, ja jättäen muut asiat vähemmälle. Se tarkoittaa, että täytyy höllätä esimerkiksi huushollin siisteydestä, mutta se onkin minulle toisarvoinen asia. Laskuja ei ole jäänyt kuin ehkä kerran kymmenessä vuodessa maksamatta; ja silloinkin olin erityisen kuormittunut itsestä riippumattomista syistä, kun viimeksi sain puhelinlaskusta maksumuistutuksen. Haasteita on tietysti edelleen ollut ”tylsien” asioitten aikaansaamisessa, ja keskittymispinnistely on vienyt voimavaroja, mutta osa haasteistani on lievittynyt säännöllisten tietoisuusharjoitusten myötä. Yritän myös hyödyntää kaikenlaista ammatillisesti oppimaani, kuten ”nepsy-vinkkejä” ja stressinhallintakeinoja.

Tarkoitukseni oli tässä kirjoituksessa painottaa sitä, ettei kaikissa lapsen/nuoren/aikuisen keskittymishaasteissa ole kyse mistään diagnosoitavissa olevasta tilasta tai nimenomaan ADHD-oireista, joten, ei kannata hakeutua selvittelyihin ”diagnoosi edellä” (”Mulla on varmasti ADHD!”), vaan hakea tukea oireitten ja niitten haittaavuuden perusteella. Ammattilaiset voivat auttaa tunnistamaan, mistä on kyse, ja kun todennäköiset syyt ilmenneille haasteille tunnistetaan, myös apu ja tuki on osuvampaa. Esimerkiksi ahdistus- ja masennusoireet on huomioitava ja aloitettava niitten hoito ennen kuin voidaan varmaksi tietää, mistä keskittymiskyvyn ja toiminnanohjauksen haasteet johtuvatkaan. Joskus ADHD-selvittely kannattaa tehdä vasta psykoterapian jälkeen, kun oirekuva on ”kirkastunut”.

Jos keskittymisvaikeuksissa onkin kyse nykyelämänmenon ja/tai oman elämäntavan aiheuttamista oireista, kuten liiallisesta stressistä ja ylikuormituksesta, tilannetta voi tutkia siitä näkökulmasta, mihin kenties voisi itse vaikuttaa. ”Keskittymisvaikeuksien omahoito-ohjelmasta” voi olla hyötyä tässä. Voi tosin olla, että jos ei jaksa keskittyä siihenkään, olisi hyvä saada jotakin tukea tuon ohjelman läpikäymiseen. Sosiaalisesti aktiiviset ihmiset löytäisivät siihen vertaistukea ehkä helpostikin. Julkisella puolella voitaisiin kenties myös järjestää jonkinlaista tukea omahoito-ohjelman läpikäymiseen.

Tässä tekstissä en ole vielä hiiskunut mitään ”autismin kirjon häiriöstä”, jollaisen piirteitä myös monilla ADHD-diagnoosin saaneilla voi olla. Minulla on huoli siitä, että kyseistäkin oirekuvaa on jo alettu liian herkästi epäillä, ja ihmisiä hakeutuu enenevässä määrin selvittelyihin kysymyksellä ”olenkohan autisti/Asperger”.

Rajalliset julkisen terveydenhuollon resurssit tulisi mielestäni priorisoida niitten autismikirjon-epäilyjen tutkimiseen, joissa toimintakyvyssä on merkittäviä haasteita ja diagnoosilla olisi henkilölle iso merkitys esimerkiksi kuntoutukseen pääsyn ja vaikkapa opintoihin tarvittavan tuen näkökulmasta. Lievemmät ”tapaukset”, kuten ne, joissa voidaan todeta joitakin ”autismin kirjon piirteitä”, muttei varsinaiseen diagnoosiin saada riittävää näyttöä, on toki myös hyödyllistä tunnistaa, jos ihminen tarvitsee tukea ja apua joihinkin muihin oireisiin; kuten masennukseen, ahdistukseen tai sosiaalisten tilanteitten pelkoon. Terapeuttista tukea antavan ammattilaisen on hyvä tiedostaa asiakkaan mahdolliset ”erityispiirteet” ja muutenkin ymmärtää tämän persoonallisuutta, jotta hoidollinen tuki on osuvaa.

Diagnoosikeskeisyys ja medikalisaatio näyttäytyvät ongelmallisina tästä näkökulmasta, josta itse asiaa tarkastelen. Jos hoitoa ja tukea saa vain diagnoosiperusteisesti, ihmiset tukkivat palvelut hakiessaan diagnooseja saadakseen hoitoa. Ja jos lääkitys nähdään ensisijaisena hoitona johonkin suhteellisen yleiseen ja elämäntavoista ja nykykulttuuristakin riippuvaiseen oirekuvaan, totta kai käy niin, että ihmiset jonottavat tutkimuksiin saadakseen sen diagnoosin ja lääkityksen, koska lääkitys mieltyy usein helpompana ja nopeampana apuna kuin aktiivinen itsehoito tai valmennus.

Mutta ADHD-diagnoosi ei ole ”taikasana” autuaaseen uuteen elämään; eikä täysmittainen ADHD-oirekuva ole mikään ”supervoima”, eikä ADHD-lääkitys ”taikasauva”, joka ratkaisee kaikki toimintakykyäsi haittaavat pulmat.

Diagnoosilla voi kyllä olla terapeuttinen merkitys, sen tiedän kokemuksesta. Se antaa hyödyllisen näkökulman oman elämän haasteisiin ja auttaa läheisiäkin näkemään, etteivät kaikki omat puutteet ole ”laiskuutta” tai ”hölmöyttä” (jotkut tosin ovat). Mutta eihän se diagnoosi ratkaise ongelmia puolestani. Voin olla joissain asioissa itseäni kohtaan ymmärtäväisempi, mutten silti leväperäinen ja vastuuton asioissa, jotka koskevat muita ihmisiä. Stressiä aiheutuu ihan tavallisesta arjesta enemmän kuin niillä ihmisillä, joilla ei ole tällaisia haasteita keskittyä esim. yhteen asiaan kerrallaan, tai saada tehtyä yksinkertaistakaan asiaa ennen kuin on ihan pakko. Mutta, vastapainoksi saan nauttia pääkopasta, joka tuottaa paljon ajatuksia ja mielikuvia omaksi ja joskus toistenkin iloksi, ja joka toimii silloin tällöin tehokkaammin kuin jotkut normatiivisemmat aivot, jos asia on kiinnostava.

Jos siis jollakulla on ihan ADHD-diagnoosi, piirteitä tai vaikkapa vain olosuhteista johtuvia keskittymisvaikeuksia, suosittelen lämpimästi vaikkapa meditaatioäänitteitten kuuntelemista (mielellään vaikkapa 10–20 minuuttia päivässä). Vaikkei pysyisikään keskittyneenä kuuntelemiseen tai hengitykseen tai kehon tuntemuksiin, äänitteen aikana tulee ainakin oltua paikoillaan (pääosin) ja harjoiteltua reagoimattomuutta omiin harhaileviin ajatuksiinsa.

Säännöllinen meditoiminen alkaa muovata aivoja toivottuun suuntaan, eli se oikeasti alkaa parantaa keskittymiskykyä, eikä pelkästään lievitä oireita, kuten lääkitys. Meditaatioharjoitukset auttavat myös mm. stressaantunutta, uupunutta, ahdistunutta, masentunutta, tunne-elämältään epävakaata, pelokasta tai addiktoitunutta mieltä kohti mielenrauhaa ja henkistä hyvinvointia.

Ja vielä kulttuurinen näkökulma: Jossakin muunlaisessa kulttuurissa ADHD tai ASD eivät olisi mitään diagnooseja, vaan ihan vain persoonaan liittyviä piirrekimppuja, joita ei myöskään olisi tarvetta lääkitä, koska niistä ei olisi merkittävää haittaakaan. Tässä kulttuurissa annetaan persoonallisuuspiirteitten ja ulkoisten vaatimusten ristiriidassa olemisesta ”vikaleima” sille ”epäsopivalle” yksilölle, ja jos tämä ”epäsopivuus” voidaan hoitaa lääkityksellä, niin se on monelle helpoin ja nopein ratkaisu. Joskus se toimii, joskus ei, joskus se on ylimitoitettua ”apua”. Lääkefirmat rikastuvat, mutta Kela-korvaukset syövät valtion kassaa. Voisiko jotakin tehdä toisin? Kuka korjaisi tämän nykykulttuurin? Onko silläkin ADHD?

tiistai 25. helmikuuta 2025

Vaihdetaanpa otsikkoa....

Tämä kuva on "muistiinpano" unesta,
jonka näin ennen "Sateenkaarisilta"-
romaanin kirjoittamista.
Oli kiinnostavaa huomata, miten edellinen tekstini, jonka otsikossa oli TRANS-sana, herätti kiinnostusta tuolla rapakon takana erikielistenkin keskuudessa. Kävipä tietysti mielessä, mahtaako tämä g-alkuinen hakukone pyrkiä estämään kyseisen kirjoitukseni näkyvyyden, etenkin kun oli siellä päin syynätty ahkerasti muitakin tekstejäni ja toistakin blogiani, oikein teksti tekstiltä. Odotellaan nyt sitten sitä, että tilini häviää (ainakin näkyvistä hakukoneilta), jos jonkun tahon mielestä tuotan globaalipilveen liikaa haitallista sisältöä.

Tyhmältäpä tuntuu kirjoitella mitään, millä toivoisi olevan merkitystä, jos tai kun tekstit katoavat sinne niin kutsuttuun ”bittiavaruuteen”; saati sitten jos joku taho tahallaan esteleekin niitten näkymistä varsinkin siellä, missä niitten olisi tarpeen näkyä, esim. joillekin syrjityille ihmisryhmille vainon keskellä. Minusta on kuitenkin epäeettistä jättää jakamasta faktatietoa, josta voisi olla ihmiselle lohtua ja tukea, mutta lienee liian idealistista odottaa, että joku hakupalvelu olisi sillä tavoin eettinen. Mutta saahan sitä toivoa ja yrittää…

Ajatellaanpa tilannetta, jossa jollakulla ihmisellä on jo syntyessään jokin sellainen tilastollisesti poikkeava ominaisuus, joka aiheuttaa hänelle enenevässä määrin henkistä kärsimystä, kun hän varttuu ja aikuistuu. Se ahdistaa, masentaa, aiheuttaa vaikeuksia sopeutua ja löytää itselle sopivia ystäviä, ammatti tai yhteisö, jossa tuntee olevansa hyväksytty. Pahimmillaan se vie elämänhalun ja aiheuttaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta. Yhdistettynä ulkopuolisten suhtautumiseen, kuten kiusaamiseen, syrjintään ja väkivallan uhkaan, tuo synnynnäinen ominaisuus voi olla jopa henkeä uhkaava; se altistaa väkivallan kokemiselle ja nostaa itsemurhariskiä. Kieltäisitkö sinä hoidon ja tuen ihmiseltä, joka on syntynyt tällaisen ominaisuuden kanssa?

Yleensä, ainakin täällä Suomessa, jos lapsella todetaan synnynnäinen vamma tai jokin etenevä sairaus, joka saattaa olla jopa hengenvaarallinen, siihen järjestetään tukea ja hoitoa julkisista varoista (tai ainakin ymmärretään, että näin tulisi tehdä, vaikkei tuki riittäisikään). Mielenterveyden haasteisiin suhtaudutaan hieman kaksijakoisemmin; monet ymmärtävät, että hoitoa tulisi saada riittävästi julkisista palveluista, mutta jotkut ymmärtämättömät ja itsekylläiset ihmiset pitävät ”mielenterveysongelmaisia” tai ”nepsy-ihmisiä” suunnilleen vain laiskoina luusereina, joitten pitäisi kaiketi maksaa omien ongelmiensa hoito itse, tai ihan vain ryhdistäytyä ja mennä töihin…

Mitä tulee trans- tai muunsukupuolisiin ihmisiin, joihin tuossa aiemmassa kappaleessa viittaan, ymmärryksen puute aiheuttaa yksilöille valtavasti henkistä kärsimystä ja käy lopulta myös yhteiskunnalle kalliiksi, koska henkinen kärsimys näyttäytyy psyykkisinä ongelmina, joitten hoitaminen maksaa, ja monessa tapauksessa myös syrjäytymisenä, jolloin yksilöstä ei kehity sitä ”tuottavaa veronmaksajaa ja kuluttajaa”, joita etenkin tietynlaiset poliitikot tänne ensisijaisesti kaipailevat. Ja olisihan se toivottavaa, että ihminen, millainen sitten onkaan, ihan oikeasti löytäisi itselleen mielekästä ja sopivaa tekemistä, ja kokisi olevansa osa edes suhteellisen siedettävää ihmisyhteisöä ja yhteiskuntaa, jossa ihmisen olemassaololla on itseisarvo ja ihmisellä kyseenalaistamaton ihmisarvo, eikä mikään hyöty- tai rahallinen arvo.

Trans- ja muunsukupuolisten hoitoon ei ole edelleenkään riittävästi resursseja, koska useat sadat ihmiset jonottavat palvelua ja kärsivät joka päivä dysforian ja muitten mahdollisten psyykkisten oireitten lisäksi epävarmuudesta, saavatko ylipäätään koskaan hoitoa, ja tulevatko kohdelluksi ja kohdatuksi validoidusti ja yksilöllisesti, vaikka hoitoarvioon pääsisivätkin. Tämä on eettisesti kestämätön tilanne, ja monien psyykkinen vointi pahentuu entisestään, jos yleismaailmallinen asenne kääntyy vielä vähemmän validoivaksi ja jopa vihamieliseksi.

Osa tästä trans-polille pyrkivien joukosta on ihmisiä, jotka kokevat olevansa pakotettuja valitsemaan keinotekoisesti sen toisen juridisen vaihtoehdon, kun ei ole sitä kolmattakaan tarjolla. Eikä siinä ole mitään järkeä, jos joutuu vaihtamaan sukupuolimerkinnän yhdestä epäsopivasta toiseen epäsopivaan. Joitakin trans- tai muunsukupuolisia saattaisi lohduttaa edes se, että saisi sentään sen juridisen sukupuolensa määritellyksi oikein, kun joutuu odottelemaan lääketieteellistä apua.

Ymmärryksen puute, tietynlainen asenneilmapiiri ja erilainen arvomaailma jarruttanee asioitten etenemistä siellä, missä näistä voitaisiin päättää. Ja jotkut ennakkoluuloiset tai ihan vain periaatteesta ”erilaisia” asioita vastustavat ihmiset saavat lisää pontta ja intoa tuolta rapakon takaa ja ainakin jossain määrin tältäkin mantereelta. Kaksinapainen, mustavalkoinen sukupuolijaottelu on nyt yksi vallan ja mahdin osoittamisen väline. Luokittelu ja määrittely on vallankäyttöä, kuten myös painostaminen tietynlaiseen toimintaan, käyttäytymiseen ja olemukseen sen perusteella, mihin lokeroon sinut on luokiteltu.

Sukupuolen moninaisuutta ei edelleenkään ymmärretä riittävästi; ihmisiltä puuttuu asiatietoa, eikä tätä sivistyksen puutetta todellakaan korjata sillä, että sensuroidaan oppikirjoja tai kielletään vaikkapa Setaa vierailemasta kouluissa. Uskonnollinen vakaumus, vaikka siihen voisi sisältyä rakentaviakin eettisiä normeja, ei mielestäni anna poliitikollekaan oikeutta puuttua tieteellisen tiedon esittämiseen ja jakamiseen. Omia uskomuksia saa toki kullakin olla, muttei niillä saa jyrätä toisten uskomuksia tai kieltää faktatietoa.

Kertauksena (viittaan johonkin aiempaan tekstiini): Esimerkiksi konservatiivikristityt väittävät, että sukupuolia on vain kaksi, ja yrittävät tällä perusteella kieltää sukupuolen moninaisuudesta puhumisen vaikkapa lapsille. Mutta ihan oikeasti, jos haluaa uskoa Raamatun luomiskertomukseen kirjaimellisesti, siinähän kerrotaan, että ensin luotiin ”ensimmäinen ihminen”, ja sitten tästä ihmisestä erotettiin nainen, ja jäljelle tästä ”ensimmäisestä ihmisestä” jäi mies. Toisin sanoen, ensimmäinen ihminen oli olento, johon sisältyi mies ja nainen. Vanhassa Testamentissa mainitaan siis ”ensimmäinen ihminen”, mies ja nainen, ja sehän on sormillakin laskettuna enemmän kuin kaksi.

Ja jos lukee Uutta Testamenttia, käy ilmi myös se, että Jeesus Kristus on ”uusi ensimmäinen ihminen”, eli olento, josta ei ole erotettu miestä ja naista erillisiksi sukupuoliksi. En ymmärrä, miksei tämä olisi muka looginen johtopäätös, jos olevinansa uskoo Uuteen Testamenttiin. Ja sitä paitsi, kuka onkaan lukenut Uutta Testamenttia, voi hyvin todeta, ettei Jeesus ole ollut ihmisenä ainakaan mikään toksinen maskuliini; minun mielestäni ei sen kummemmin maskuliini kuin feminiinikään. (Spekuloin mm. tätä asiaa romaanissani ”Sateenkaarisilta – Eli luuserihomon evankeliumi” eräässä keskustelupätkässä.)

Stereotyyppisiä sukupuolirooleja kannattavien konservatiivikristittyjen näkökulmasta ”naisten” pitäisi myös olla tietynlaisia kotiäitejä tai -rouvia. Mutta jos haluaa huomioida ensisijaisesti Jeesuksen opetukset (kuten kristittyjen käsittääkseni tulisi tehdä), kannattaa perehtyä siihen, mitä Jeesus sanoo aiheesta kertomuksessa Martasta ja Mariasta (Luuk. 10: 39-42).

Maria ei häärää tarjoilun kanssa, vieraita palvellen, kuten sisarensa Martta, vaan asettuu istumaan Jeesuksen jalkojen juureen, kuuntelemaan tämän puhetta. Martalla on ”kädet täynnä työtä” ja hän sanoo Jeesukselle: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Tähän Jeesus vastaa: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Kristitty naiseksi identifioituva ihminen voi siis tähän erityisen vahvaan mandaattiin vedoten valita aivan erilaisen osan kuin emäntäihmisen roolin, ”eikä sitä oteta häneltä pois”. Ei edes se rapakon takaa aivopierujaan päräyttelevä mies voi kumota tuota Jeesuksen antamaa mandaattia, vaikka poseeraisikin Raamatun kanssa mairean näköisenä ja antaisi ymmärtää kyseessä olevan hänen lempikirjansa. Vaikuttaa siltä, ettei hän ole kyllä lukenut sitä kovin tarkoin.

JK: Jos myötäelät ja haluat lievittää edes joittenkuitten trans- tai muunsukupuolisten ihmisten henkistä kärsimystä, voisit jakaa tätä ja edellistä tekstiäni aiheesta ihmisille, joitten toivoisit ymmärtävän ilmiötä paremmin. Kasvava ymmärrys yhteiskunnassa vähentää kyseisten ihmisten kokemaa sosiaalista dysforiaa ja vähentää pikku hiljaa ”väärinsukupuolittamista” ja stereotyyppisten roolien tyrkyttämistä oletetun sukupuolen perusteella.

Kun ”isot” alkavat sortaa ”pienempiä”, ”keskikokoisten” on valittava puolensa.