Selviytymistä ADHD:n kanssa... vai ei?

Tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö eli ADHD aiheuttaa yleensä jonkinlaista haastetta arjessa ja yleensäkin elämässä selviytymiseen. Diagnoosi voidaan tehdä myös aikuisille, joiden häiriötä ei lapsuudessa ole syystä tai toisesta tunnistettu. Ilmiössä on kuitenkin huomattavia aste-eroja. Monet selviävät elämästään kohtalaisesti ilman sen kummempaa hoitoa, mutta jos ongelmia on monilla alueilla ja häiriö on vakavampi (ja yhdistyy esim. asosiaalisuuteen tai haitalliseen päihteittenkäyttöön), haittaa on odotettavissa sekä ihmiselle itselleen että muille. Hoito on luonnollisesti mietittävä häiriön vaikeusasteen ja sen tuottamien haittojen näkökulmasta.

Lievissäkin tarkkaavuudenpulmissa sopivan vireystilan ylläpidon vaikeudet näkyvät usein "höseltämisenä" ja unohteluna, eikä järjestyksen ylläpito ole useinkaan ADHD-ihmiselle se ensisijainen kiinnostuksenkohde. Työläät asiat tuntuvat todella työläiltä, mutta toisaalta hauskat asiat saattavat aikaansaada enemmän hilpeyttä kuin keskivertoihmisellä. Tunne-elämän ja vireystilan kanssa ollaan kuin vuoristoradalla; saman päivän sisällä saatetaan siirtyä syvästä ahdistuksesta euforiseen hyvään oloon, tai lamaantuneesta apatiasta suoranaiseen riehakkuuteen. Ulkoa päin tulevat toimintakäskyt eivät useinkaan saa ADHD-ihmistä toimimaan, ellei asia tunnu kiinnostavalta tai ole ihan pakko. Mutta jos ADHD- ihminen saa inspiraation tai huomio siirtyy äkkiä kiinnostavaan asiaan,  hän onkin häkellyttävän nopeatoiminen. Pomppiminen asiasta toiseen on tyypillistä; toisaalta kiinnostavaan tekemiseen saatetaan juuttua niin pitkiksi ajoiksi, että ajantaju katoaa.

Monet ADHD- ihmiset ovat hyviä keksimään viihdykettä itselleen, ja siitä voi poikia uusia oivalluksia ja keksintöjä. Toisaalta he ehkä huvittavat muitakin, toisaalta joskus myös rasittavat ja ärsyttävät. Voisi ehkä todeta, että ADHD- ihmisiin on vaikea suhtautua välinpitämättömästi. He ovat usein niitä, jotka huomataan, hyvässä ja pahassa. Tarkkaavaisuuden pulmaa ilman ylivilkkautta sanotaan ADD:ksi. Tällaiset hiljaiset, omissa maailmoissaan olijat jäävät helpommin noteeraamatta. Toisaalta myös hyperaktiivisuudesta kärsivä saattaa pakottautua olemaan "hiljainen ja kiltti" esim. koulussa tai työympäristössä, mutta riehaantua vapaa-ajalla.

Muitten ihmisten reaktiot riippuvat toki myös ADHD- ihmisen käytöksen laadusta. On kilttejä ja vähemmän kilttejä ADHD- tyyppejä. Vaikka olisikin vilkas, ei välttämättä ole lainkaan ilkeä tai tahallaan häiritsevä. Ja vaikka olisikin hajamielinen, saattaa oivaltaa yhtä jos toista. Toisaalta tarkkaavaisuuspulmainen ja voimakastunteinen lapsi kehittyy helposti "ongelmakäyttäytyjäksi", jos hän ei saa riittävästi empaattista hoivaa, apua tunteitten säätelyyn ja selkeitä rajoja. Empaattiseksi kehittynyt ADHD- ihminen ei yleensä tahallaan tuota haittaa toisille, mutta saattaa tuskastua omiin toistuviin epäonnistumisiinsa ja stressiherkkyyteensä, ja masentua ja uupua.

PS: Olen kirjoittanut kuvitteellisen tarinan aikuisen ADHD- ihmisen elämästä. Kertojaminän hahmon kautta avautuu näkymä siihen, millainen tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivän ihmisen mielensisältö voi olla. Tarinan kautta hahmottuu myös joitakin ADHD- ihmisille tavallisia käyttäytymispiirteitä sekä tapoja ajatella ja kokea. Tarinan "Kristian" on ihminen, jota ei ole lapsena eikä nuorena tunnistettu tarkkaavaisuushäiriöiseksi, koska hän ei ole aiheuttanut muille ongelmia. Hän on esimerkki kohtalaisen kiltistä ADHD- ihmisestä, joka on masentunut eikä pääse eteenpäin elämässään.

Romaanin mittainen tarina oli reilun vuoden ajan luettavissa "Luuseritarinoita" - blogissani ja julkaisin sen sittemmin e-kirjana:

https://kirja.elisa.fi/ekirja/adhd-tyypin-tarina
Tässä lisäesittelyksi käsikirjoituksen alkusanat:

"Tämä on häröilevän pään tilitys: tarina vähän sekavasta ihmisestä, joka etsi itseään, kunnes törmäsi tuottamaansa sekasotkuun. Tämä on tarina, jonka kertoja toistaa itseään, kunnes itsekin kyllästyy toistoihinsa, ja joka syrjähtelee sivupoluille niin usein, että luultavasti myös lukija kyllästyy seuraamaan kirjoittajan toisinaan kovin absurdeja mielleyhtymiä. Tämä on silti kelvollinen tarina, vaikkei kukaan uskaltaisikaan lukea tätä loppuun siinä pelossa, että tunnistaa jossakin kohdin itsensä.

Minä olen tämän tarinan kertoja ja päähenkilö; se siis, jolle yleensä sattuu jotakin traagista siinä vaiheessa kun noin seitsemänkymmentä prosenttia sivujen määrästä on takanapäin. Mutta minun kohdallani, jos täsmällisiä ollaan, jotakin traagista saattaa tapahtua jo varhemmin tai myöhemmin. Jotakin tapahtuu alituiseen, ainakin pääni sisällä. Yritän toisinaan rauhoittaa tuota kaaosta, mutta se tuntuu olevan pysyvä ominaisuus; jonkinlainen syntymälahja, jos haluaa ajatella positiivisesti.
Jos haluaisin kuvata elämääni vain muutamalla sanalla, lyhyesti, en taitaisi kyetä siihen. Ajoittain jokin ulkopuolinen voima heittää minut jonnekin, mistä sinkoan minne sattuu niin kuin joku kumilelu. Usein olen pallo hukassa pihalla tumput suorina. Tai mietin, ollako vai eikö olla siellä pihalla, vai olenko itse asiassa se pallo, joka on hukassa. Ohjausjärjestelmässä on häikkää, ja keltainen valo vilkkuu kojelaudassa vähän väliä, tai sitten käsijarrun varoitusvalo palaa samalla kun kaasutan silmät sokkona päättömästi eteenpäin. Ajoittain pääni on niin tiheästi täynnä, että tuntuu niin kuin siellä ei liikkuisi mitään. Mutta toisinaan päässäni vilisee aivan kuin siellä eläisi maaninen hiiri. En tiennyt olevani ”hyperaktiivinen, impulsiivinen ja tarkkaamaton” ennen kuin sain diagnoosiksi jonkun hämärästi avautuvan kirjainyhdistelmän. Siis, mikä ihmeen ADHD?"