Mielenterveys - Henkinen hyvinvointi - Arvot - Psykologia - Hengellisyys - Hyvä elämä - Ekologinen elämäntapa
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Olet kärsinyt jo tarpeeksi!
Miksi niin moni edelleen uinuu onnensa ohi, tai kärsii, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat jotakuinkin kunnossa? Miksi niin harva ihminen kokee tyytyväisyyttä ja onnea, vaikka monilla olisi periaatteessa mahdollisuus siihen? Entäpä jos pääsisitkin eroon nykymaailman elintasosairaudesta, eli masennuksesta, hyvin vähäisin ulkoisin ponnistuksin, ”vain” identiteettiäsi muuttamalla? Toisin sanoen, pelkästään olemalla se, joka olet.
Hoidollinen haaste ei ainakaan enää nykypäivänä ole siinä, etteikö ihmiselle olisi tarjolla tietoa ja ohjeita henkisen hyvinvoinnin kohentamiseen. On olemassa guruja ja opettajia, itsehoito-ohjelmia, kursseja ja terapiaa. Jostain syystä ihminen ei vain saa aikaiseksi toteuttaa niitä asioita, jotka edistäisivät tilannetta. Mitä meiltä puuttuu, kun itsehoito ei käynnisty? Aikaansaamisen kykyä? Toisen ihmisen tukeako? Ihmisarvo? Vai koko elämisen merkitys ja mieli, ja toivo paremmasta?
Yleinen virhe henkisen pahoinvoinnin hoitomenetelmissä on aloittaa ulkoisista asioista ja olosuhteista ja unohtaa sisäinen kokemus. Ulkoiset hoitokeinot kyllä toimivat, jos niitä saa toteutettua, mutta eihän niitä toteuta eikä niihin edes usko, jos asenne on pessimistinen. Jos ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tai kokee, ettei edes ansaitse parempaa, miksipä hän mitään edes yrittäisi tehdä hyvinvointinsa eteen?
Tarvitsemme tunteen, että haluamme hoitaa itseämme. Se on ratkaisevaa. Ilman sitä on turha opetella itsehoitokeinoja ja asettaa tavoitteita hyvinvointinsa eteen. Niihin ei ole energiaa. Jatkuva epäonnistuminen itsehoidossa ja tavoitteitten saavuttamisessa vain pahentaa tilannetta. Mikään itsehoito-ohjelma ei siis käynnisty, ellet koe sitä merkitykselliseksi. Mikään hoito ei tehoa, ellet koe, että olet sen arvoinen, että ansaitset hyvän elämän. Mikään ei yksinkertaisesti auta, ellet usko siihen, että voit saavuttaa jotakin parempaa, ja että sinulla on oikeus olla onnellinen.
Miksi kukaan hoitaisi itseään, ellei millään ole mitään väliä? Saatan kyllä haluta auttaa toisia, mutten auta itseäni. Saatan syyttää toisia omasta tilanteestani, enkä näe, että aiheutan itse itselleni kärsimystä ja laiminlyön itseäni, koska en välitä itsestäni. Kiellän itseltäni sen arvon, jonka ehkä annan muille, tai sitten en heillekään.
Motivaatiota ei voi kaataa ihmiseen ulkoapäin; ei myöskään merkityksen tunnetta. Jos kaikki välittäisivät itsestään ja osaisivat pitää huolen itsestään, maailmassa olisi sangen vähän mielenterveysongelmia. Suurin ongelma on välinpitämättömyys, rakkaudettomuus; se, ettei ole väliä, ei merkitystä, eikä myötätuntoa. Merkityksellisyyttä ei kuitenkaan kannata rakentaa minkään ulkoisen varaan. Vain sisäisellä kokemuksella on loppujen lopuksi merkitystä. Keskity siis siihen. Eikö tärkeintä ole kokea rauha ja tyyneys, ilo, myötätunto, ja yhteys kaikkeen olemassa olevaan; ”vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat”? Mutta mistä löydät merkityksen ja miten koet olevasi elossa; olevasi se, joka olet?
Ole enemmän itsesi kanssa – ole läsnä itsellesi, tässä ja nyt. Opit tuntemaan sen olennon, joka olet, ja jossain vaiheessa huomaat, ettei millään ulkoisilla määreillä ole enää merkitystä. Sillä, mitä toiset ajattelevat sinusta, ei ole merkitystä. Kun olet läsnä itsellesi, olet rauhassa ja myötätuntoinen, ja myötätunto tekee suhtautumisen toisiin ihmisiin helpommaksi, luonnollisen harmoniseksi.
Etsi tätä olemassaolon tyyneyden kokemusta, ja kun sen löydät, ymmärrät löytäneesi peltoon kätketyn aarteen. Jossain vaiheessa olet valmis luopumaan kaikesta saadaksesi omaksesi tuon aarteen. Syvimmällä tasolla et välttämättä tarvitsekaan muuta. Ja jos saat muuta, olet kiitollinen siitä.
Kaikki ulkoinen, kaikki materia on loppujen lopuksi tyhjänpäiväistä, jopa haitaksi, ja merkityksetöntä ilman kiitollisuutta. Syöt, muttet tule kylläiseksi. Nautit ehkä, mutta tarvitset aina vain lisää mielihyvää. Ilman läsnäoloa, syvää kokemusta olemassaolosta ja elämän ihmeestä, asioista tulee merkityksettömiä ja halpoja. Nautinnot kokevat inflaation. Yrität nauttia asioista, mutta ne jättävät sinut tyhjäksi. Yrität ravita itseäsi, muttet kasva ja kehity. Tuhlaat energiaasi turhiin asioihin, turhiin saavutuksiin, pinnallisiin ihmissuhteisiin, statussymboleihin, turhaan taisteluun, vastustamiseen, valittamiseen…
Hyväksy, että olet nyt ehkä jumissa tai hukassa mielesi sisällä. Älä hätäänny, älä taistele totuutta vastaan. Jos olet hämmentynyt, ole vain rauhassa hämmentynyt. Mitään hätää ei oikeasti ole, juuri nyt. Tunnet, miten tämä totuus vapauttaa olosi. Ei sinun tarvitse ymmärtää järjellä, mitä tapahtuu; voit vain olla ja antautua tässä hetkessä sille, että olet olemassa, ja se on ihme. Sinun täytyy olla arvokas olento, koska olet olemassa ja elossa!
Elämäsi on merkityksellinen, ja on ihmeellistä olla olemassa. Haluatko siis todella jatkaa vielä henkilökohtaista kärsimystarinaasi? Haluatko edelleen elää kuin uhri ja marttyyri? Haluatko elää kuin vapaustaistelija ja mätkiä turpaan kaikkia, jotka vaikeuttavat elämääsi? Viha ja katkeruus ovat raskas kahle. Et varmasti halua roikottaa niitä mukanasi, ellet itse halua rangaista itseäsi. Haluatko ehkä kärsiä, koska koet ansaitsevasi sen? Etkö usko, että sinulla on oikeus olla onnellinen ja kokea rauhaa ja iloa elämässäsi? Jos olet itse tehnyt jotakin väärin, voit pyrkiä hyvittämään sen ja pyytää anteeksi. Sen jälkeen ei tarvita enempää rangaistusta. Jos kärsit siksi, että joku on tehnyt sinulle väärin, haluatko rangaista itseäsi hänen teostaan kärsimällä itse yhä? Rankaiseeko se häntä, että sinä kärsit? Onko tarpeen kärsiä edelleen asioista, jotka ovat jo mennyttä; joita ei ole olemassa enää muuta kuin muistoissa?
Muista, että menneisyys on harhaa, se on vain muistoja mielesi sisällä; ei enää olemassa. Jos haluat luopua siitä, sinä voit luopua siitä, nyt, joka hetki, uudelleen ja uudelleen. Kuole siis itsellesi; anna katkeran kärsimysminäsi kuolla joka päivä, niin kärsimystarinasi muuttuu selviytymistarinaksi, ja lopulta et tarvitse enää mitään tarinaa. Et tarvitse menneisyyttä, jota muistella, etkä tarvitse tulevaisuutta, josta haaveilla, koska elämä on vain tässä hetkessä. Voit vaalia sitä, mikä on hyvää ja mikä lisää iloa ja rakkautta, mutta luovu muusta; luovu turhasta taakasta. Et tarvitse enää kärsimysidentiteettiä; se on vain kurja haamu, joka kaappaa sinut unissakävelijäksi rinnalleen, ja masentaa sinut alituisella valituksellaan.
maanantai 18. joulukuuta 2017
Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä!
Tänä Jouluna askarrellaan ”tonttuovia”, kenties epätoivoisena vertauskuvallisena yrityksenä päästä itse ulos omasta mielikuvituksettomasta elämästään, tai salaisena ja utopistisena toiveena päästää mystisiä pikku-ukkoja vaikuttamaan elämäänsä, jotta se muuttuisi edes hivenen mielekkäämpään suuntaan; tai tarpeesta saada kaoottinen maailma hallintaan näpräämällä jotakin sievää ja seesteistä… Askartelu voi olla mielekästä ajanvietettä, mutta tonttuovi ei oikeasti vie mihinkään. Se ei edes aukene, joten emme löydä sen takaa mielekkyyttä. Ja oikeastaan emme koskaan löydä mieltä, jos olemme sen vallassa, uponneina siihen.
Mieli, joka ei ole tietoinen itsestään, on pelkkä hölmö. Tietoinen mieli taas ei ole hölmö, koska se näkee mielen luomukset ja pystyy tarkkailemaan niitä ja vaikuttamaan niihin. Mieli on kehittänyt erilaisia ”valeminuuksia”, jotka eivät ole tietoisia itsestään, ja siksi ne ovat hölmöjä, jopa vaarallisia. Varsinaisia tonttuja. ”Minä” voin luulla olevani vaikkapa tiedemies, idoli, guru, auttaja, tuomari, äiti tai isä, peluri, menestyjä, poliitikko, kanankasvattaja tai mitä vain. Mikään näistä ei kuitenkaan ole oikea minuuteni. Ne ovat vain eräänlaisia tarpeittemme tyydyttämiseen liittyviä rooleja, valeidentiteettejä, joita mielemme kehittää selviytyäkseen täällä hölmössä yhteiskunnassa ja maailmassa.
Hölmö mielemme siis tekee meistä roolipellejä, jotka palloilevat toisten pellejen kanssa ja kasvattavat lisää pellejä, tietämättä ja tajuamatta edes, miksi näin tapahtuu; kyseenalaistamatta moisen toiminnan mielekkyyttä. Yhteiskunnallakaan ei ole tietoisuutta itsestään; siksi sekin toimii kuin hölmö, ihmisyhteisön pelisääntöjä rakennelleitten hölmöjen valeidentiteettien mielen mukaisesti. Todellinen ihmisyys unohtuu; systeemihän perustuu rooleihin ja rooliodotuksiin. Veronmaksaja. Ammattilainen. Opiskelija. Syrjäytynyt. Päättäjä. Viranhaltija. Perheellinen. Koululainen. Vanhustenhuollon asukas.
Missä ovat todelliset kohtaamiset ihmisten välillä, jos vuorovaikutus toisten kanssa perustuu rooleihin ja rooliodotuksiin? Tässä hölmössä pelissä tai näytelmässä sotkeudumme itsekin. Meistä tulee työntekijöitä tai eläkeläisiä, naisia tai miehiä, sitä tai tätä… Puhumme itsestämme yhteisesti jakamamme hölmön mielen käsitteillä ja nimityksillä. Arvotamme itseämme ja toisiamme näillä käsitteillä. Pahimmillaan luulemme, ettemme ole kukaan tai mitään, ellei meillä ole hölmön kollektiivisen harhamielen antamaa suopeaa nimikettä itsellemme. Täytyyhän nyt joku määrite olla?!? Täytyyhän sinut voida luokitella, ethän ole muuten olemassa roolipelleyhteisössämme! Ja jos sinulla ei ole roolia tässä tonttunäytelmässä, jossa näyttelijät ovat samalla katsojia, päädyt ulos koko teatterista, tai siivoamaan sitä sotkua, jota roolitettu väki tuottaa pelleillessään keskenään…
Unohda koko juttu. Et ole oikeasti tonttu tai roolipelle. Sinä olet oikeasti se, joka on tietoinen rooleistasi tai erilaisista persoonasi puolista (kuten sisäisestä lapsesta, tai kriitikosta mielesi sisällä). Sinä olet se, joka aistii, näkee, kokee, tuntee ja tarkkailee tässä ja nyt. Kuten minäkin, sinäkin olet olento, joka on olemassa ja elää, tässä ja nyt.
Vertauskuvallisesti kaikki valeidentiteettini saavat kuolla, joka päivä; siis, paljastua haamuiksi, menneeksi, ei enää olevaksi. Joka päivä luovun ”elämästäni” (siis menneisyydestäni, koska eihän sitä enää ole) ja synnyn uudelleen tähän hetkeen; aloitan joka hetki elämäni alusta. Tulevaisuutta ei tarvitse pelätä, koska sitä ei oikeastaan ole edes olemassa. On vain ajatuksia ja mielikuvia siitä; ennusteita, jotka ovat menneistä kokemuksistamme riippuen joko neutraaleja, myönteisiä tai kielteisiä. Ja kaikki ennustuksemme vaikuttavat oloomme. Murehtimiseen keskittyminen lisää murehtimista. Hyviin asioihin keskittyminen kasvattaa niitten voimaa ja lisää todennäköisyyttä uusien hyvien asioitten ilmaantumiseen.
Sanotaan jopa, fysiikan lakien mukaan, että kielteinen ajattelu vetää puoleensa lisää kielteisyyttä (ihmisiä, asioita), kun taas myönteinen ajattelu vetää puoleensa myönteisyyttä. Se kasvaa, mihin keskitymme. Saat mitä tilaat. Lopeta siis ikävien asioitten vatvominen niin pian kuin vain voit, ettet kasvata kärsimystäsi ja toisten kärsimystä. Oletko valmis ottamaan vastaan hyvää ja myönteistä? Aloita edes pienestä. Aloita myötätunnosta. Et kai sentään halua itsesi kärsivän enempää? Vai oletko vihainen jollekulle toiselle, etkä haluaisi hänelle mitään hyvää? Sisimmässäsi tiedät, että ellet kykene olemaan myötätuntoinen tuolle toiselle, et ehkä pysty antamaan itsellesikään sitä hyvää, mitä tarvitsisit. Kun annat toiselle anteeksi, hyvä tulee sinulle takaisin; hyödyt siitä eniten itse. Ja ellet anna, kärsit siitäkin itse. Eikä siinä ole mitään mieltä.
torstai 7. joulukuuta 2017
Pitkän elämän salaisuus - Miten päästä ulos oravanpyörästä?
![]() |
| Kuvittaja Henri Kähkönen |
Jos elämä on mielenkiintoinen matka, toivoisit kai sen kestävän pitkään? Pysähdy siis usein.
Siinäpä pitkän elämänmatkan salaisuus kaikessa vertauskuvallisessa yksinkertaisuudessaan. Pysähtymistä on monenlaista, aivan kuten konkreettisella matkalla voi olla monenlaisia taukoja. Ruokataukoja, vessataukoja, maisemanihailutaukoja, vierailuja nähtävyyskohteissa, ajatustenvaihtotaukoja, nukkumistaukoja, selänlepuutustaukoja… Onko olemassa vaara, että matkasta tulee liian pitkästyttävä, jos pysähtelee liikaa? Onko hauskempaa kiirehtiä määränpäähänsä? Mutta mitä järkeä on juosta onnensa ohi, jos matkasta haluaa yhtään nauttia? Eikö elämänmatkan tulisi olla vapaan mielen vaellusta, eikä ainaista työmatkaa tai länsimaisen kulttuurin tyylinen trendikäs turistimatka? Ks. edellä
Elämänmatkalla pysähtyminen olisi kuitenkin terveellistä (stressitilan katkaisemiseksi), terapeuttista (aikaa pohtia, mistä on tullut ja minne on menossa) ja joskus aivan väistämätöntäkin, etenkin jos törmää esteisiin (keho tai psyyke hajoaa liian ison kuormituksen edessä). Mutta kovin moni sanoo, ettei VOI pysähtyä, kun on liian KIIRE. Pelottaa, ettei ehdi kaikkea mitä haluaisi ehtiä, jos pysähtelee. On niin hoppu perille, mikä se ”perillä” sitten kenenkin mielestä onkaan; jokin ”sitku”-asia luultavasti. Kiireinen matkaaja tekee asiat ahneesti ja kärsimättömästi, eikä malta keskittyä nauttimaan mistään, eikä sitten paljon muistakaan, kun ei keskity. Aikaansaannoksetkin ovat sitten kuin juosten kustuja....
Elämänmatkalla pysähtyminen olisi kuitenkin terveellistä (stressitilan katkaisemiseksi), terapeuttista (aikaa pohtia, mistä on tullut ja minne on menossa) ja joskus aivan väistämätöntäkin, etenkin jos törmää esteisiin (keho tai psyyke hajoaa liian ison kuormituksen edessä). Mutta kovin moni sanoo, ettei VOI pysähtyä, kun on liian KIIRE. Pelottaa, ettei ehdi kaikkea mitä haluaisi ehtiä, jos pysähtelee. On niin hoppu perille, mikä se ”perillä” sitten kenenkin mielestä onkaan; jokin ”sitku”-asia luultavasti. Kiireinen matkaaja tekee asiat ahneesti ja kärsimättömästi, eikä malta keskittyä nauttimaan mistään, eikä sitten paljon muistakaan, kun ei keskity. Aikaansaannoksetkin ovat sitten kuin juosten kustuja....
Pysähtyminen on vaikeaa, jos on juuttunut oravanpyöräänsä...
Jos matkaaja eksyy kierteiselle reitille tai jos purjehtija sattuu pyörteeseen, saattaa juuttua kiertämään samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Matka ei etene, mutta vauhtia riittää ja energiaa kuluu. Matkaaja kuluttaa itsensä loppuun pääsemättä oikeastaan minnekään merkitykselliseen paikkaan; oppimatta mitään, saavuttamatta mitään syvempää, koska ei jouda edes ajattelemaan mitään. Jos elämänmatkan määränpää on kuolla rauhassa, oravanpyörässä juoksemalla sellaiseen tavoitetilaan ei pääse. Rauhan löytää ehkä sitten kun on ollut pakko lopettaa juokseminen.
Oravanpyörään juuttuminen on niin tavallista, että on lähestulkoon normi olla kiireinen. Ja ilmeisesti joittenkin mielestä jatkuva juokseminen on jopa ihailtavaa, ainakin jos se tulkitaan merkiksi normaaliudesta tai jopa erityisestä pystyvyydestä. Itse ajattelen kuitenkin, etten sellaiseen härveliin halua juuttua, ja tiedän monia, jotka haluaisivat siitä irti. Jotkut ovat kuulemma päässeet oravanpyörästään ulos, mutta kivun kautta… Kaipa sitä saattaakin itsensä satuttaa, jos pyörä töksähtää yks kaks jumiin, ja itse kierii ja lentää ulos häkkyrästä. Eikä sen jälkeen halua välttämättä mennä takaisin juoksemaan. Mutta jotkut eivät opi ensimmäisestäkään rysäyksestä, vaan menevät jalkapuolenakin takaisin, lentääkseen kompuroidessaan taas ulos niin että luut rutisevat.
Monikaan ihminen ei oikeasti pysty pysäyttämään oravanpyöräänsä niin että voisi astua siitä rauhallisesti ulos. Monet asiat pitävät pyörän vauhdissa; toisin sanoen, juoksemme koko ajan niin monen asian perässä, että häkkyrä pyörii kauan vielä senkin jälkeen kun oikeastaan haluaisimme pysähtyä. Pitäisi hypätä ulos vauhdissa, ja siinä on riskinsä. Eikä juostessa ole mahdollista nähdä askelmiaan, joita tallaa… Mikä ihmeen yllyke saa ottamaan seuraavan juoksuaskeleen, ja taas toisen? Asia asian perään saa juoksemaan niin että askelmat vain vilisevät silmissä, ja näkymä sumenee. Ei saa enää selvää, mitä ne asiat oikein olivatkaan, joitten takia alkoi alun pitäen talloa eteenpäin, ja lopulta juosta…
Ihminen yleensä juoksee jonkun perässä tai jotain pakoon. Monet asiat aiheuttavat niin paljon mielihaluja, että kuka tahansa juoksee silloin tällöin niitä tavoitellakseen, ja joskus sellainen juoksu saattaa olla jopa innostavaa. Mutta pahimman ja haitallisemman juoksutarpeen aiheuttaa yleensä pelko. Yritetään välttää jotakin ei-toivottua ja ahdistavaa (usein pelkästään ahdistuksen tunnettakin). Oravanpyörässä juokseminen pelko kintereillä on äärimmäisen stressaavaa ja pitkällä tähtäimellä tappaa ennenaikaisesti…
Mutta alkuun palatakseni, olisiko jo aika ja aikaa pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan asioita, joitten perässä tai joita pakoon juoksee siinä kirotussa oravanpyörässään, pääsemättä koskaan oikeasti eteenpäin?
Sinun ei tarvitse vielä pysäyttää pyörää eikä romuttaa tämänhetkistä arkeasi. Jatka vain tallaamista, mutta hidasta hieman. Kun pyöriminen hidastuu, alat nähdä askelmiin kirjoittamasi asiat. Pakko. Kunnianhimo. Menestys. Ihailu. Velat. Lapset. Huono itsetunto. Halu olla tärkeä. Köyhyys pelottaa. En halua olla luuseri. En saa tuottaa pettymystä. Minuun luotetaan. Kukaan muu ei osaa tehdä tätä… Haluan tehdä itse. En ole laiska…
Jos konkreettisesti pystyt pysähtymään edes hetkeksi, tänään, tai lähipäivinä, tee tämä harjoitus. Piirrä oravanpyörä ja sen askelmat. Piirrä tai kuvittele näkeväsi itsesi oravanpyörän keskelle väsyneenä ja tyhjyyteen tuijottavana, mutta jalat liikkeessä. Ota etäisyyttä mielikuvaan. Olet nyt oravanpyörässä juoksevan itsesi ulkopuolella, turvallisen kaukana moisesta häkkyrästä, ja voit ulkopuolisen silmin nähdä, mitä tilanne sinulle tekee. Voit myös selkeästi nähdä ne asiat, jotka sinua juoksuttavat. Mitä tavoittelet, mitä juokset pakoon?
Kirjaa asiat ylös oravanpyörän askelmiin. Ja sitten mieti, haluatko yhä juosta niitten asioitten perässä tai niitä pakoon? Tavoitatko oikeasti tärkeitä asioita oravanpyörässä juoksemalla? Pääsetkö oikeasti pakoon mitään, jos juokset häkkyrän sisällä? Menettäisitkö jotakin oikeasti tärkeää, jos astuisit ulos oravanpyörästäsi, vai ovatko elämän tärkeimmät asiat itse asiassa sen ulkopuolella? Eikö turvan löytäminen olekin helpompaa, jos pääset ulos häkkyrästä, kulkemaan jonnekin muualle, jatkamaan matkaasi, ja pysähtymään aina silloin kun on sen aika?
Kun olet nyt ollut ajatuksissasi oravanpyöräsi ulkopuolella, haluatko enää mennä takaisin? Jos menet, voisitko jatkaa kävellen ja miettiä samalla, mitä oikeasti haluat? Pyörä kyllä pysähtyy, kun lakkaat juoksemasta. Pari jälkikierrosta saattaa heittää sinut takalistollesi, mutta sitten voit nousta jaloillesi, pudistaa menneet ravat vaatteistasi ja jatkaa omille poluillesi. Ja, pysähtyä niin usein kuin haluat, niin matka jatkuu pidempään!
Sain idean tähän harjoitukseen pari päivää sitten. Ohessa on kuvatiedosto, jonka voit tulostaa ja hyödyntää tehdäksesi harjoituksen kirjallisena. Antoisaa pohdintaa!
Monikaan ihminen ei oikeasti pysty pysäyttämään oravanpyöräänsä niin että voisi astua siitä rauhallisesti ulos. Monet asiat pitävät pyörän vauhdissa; toisin sanoen, juoksemme koko ajan niin monen asian perässä, että häkkyrä pyörii kauan vielä senkin jälkeen kun oikeastaan haluaisimme pysähtyä. Pitäisi hypätä ulos vauhdissa, ja siinä on riskinsä. Eikä juostessa ole mahdollista nähdä askelmiaan, joita tallaa… Mikä ihmeen yllyke saa ottamaan seuraavan juoksuaskeleen, ja taas toisen? Asia asian perään saa juoksemaan niin että askelmat vain vilisevät silmissä, ja näkymä sumenee. Ei saa enää selvää, mitä ne asiat oikein olivatkaan, joitten takia alkoi alun pitäen talloa eteenpäin, ja lopulta juosta…
Ihminen yleensä juoksee jonkun perässä tai jotain pakoon. Monet asiat aiheuttavat niin paljon mielihaluja, että kuka tahansa juoksee silloin tällöin niitä tavoitellakseen, ja joskus sellainen juoksu saattaa olla jopa innostavaa. Mutta pahimman ja haitallisemman juoksutarpeen aiheuttaa yleensä pelko. Yritetään välttää jotakin ei-toivottua ja ahdistavaa (usein pelkästään ahdistuksen tunnettakin). Oravanpyörässä juokseminen pelko kintereillä on äärimmäisen stressaavaa ja pitkällä tähtäimellä tappaa ennenaikaisesti…
Mutta alkuun palatakseni, olisiko jo aika ja aikaa pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan asioita, joitten perässä tai joita pakoon juoksee siinä kirotussa oravanpyörässään, pääsemättä koskaan oikeasti eteenpäin?
Sinun ei tarvitse vielä pysäyttää pyörää eikä romuttaa tämänhetkistä arkeasi. Jatka vain tallaamista, mutta hidasta hieman. Kun pyöriminen hidastuu, alat nähdä askelmiin kirjoittamasi asiat. Pakko. Kunnianhimo. Menestys. Ihailu. Velat. Lapset. Huono itsetunto. Halu olla tärkeä. Köyhyys pelottaa. En halua olla luuseri. En saa tuottaa pettymystä. Minuun luotetaan. Kukaan muu ei osaa tehdä tätä… Haluan tehdä itse. En ole laiska…
Jos konkreettisesti pystyt pysähtymään edes hetkeksi, tänään, tai lähipäivinä, tee tämä harjoitus. Piirrä oravanpyörä ja sen askelmat. Piirrä tai kuvittele näkeväsi itsesi oravanpyörän keskelle väsyneenä ja tyhjyyteen tuijottavana, mutta jalat liikkeessä. Ota etäisyyttä mielikuvaan. Olet nyt oravanpyörässä juoksevan itsesi ulkopuolella, turvallisen kaukana moisesta häkkyrästä, ja voit ulkopuolisen silmin nähdä, mitä tilanne sinulle tekee. Voit myös selkeästi nähdä ne asiat, jotka sinua juoksuttavat. Mitä tavoittelet, mitä juokset pakoon?
Kirjaa asiat ylös oravanpyörän askelmiin. Ja sitten mieti, haluatko yhä juosta niitten asioitten perässä tai niitä pakoon? Tavoitatko oikeasti tärkeitä asioita oravanpyörässä juoksemalla? Pääsetkö oikeasti pakoon mitään, jos juokset häkkyrän sisällä? Menettäisitkö jotakin oikeasti tärkeää, jos astuisit ulos oravanpyörästäsi, vai ovatko elämän tärkeimmät asiat itse asiassa sen ulkopuolella? Eikö turvan löytäminen olekin helpompaa, jos pääset ulos häkkyrästä, kulkemaan jonnekin muualle, jatkamaan matkaasi, ja pysähtymään aina silloin kun on sen aika?
Kun olet nyt ollut ajatuksissasi oravanpyöräsi ulkopuolella, haluatko enää mennä takaisin? Jos menet, voisitko jatkaa kävellen ja miettiä samalla, mitä oikeasti haluat? Pyörä kyllä pysähtyy, kun lakkaat juoksemasta. Pari jälkikierrosta saattaa heittää sinut takalistollesi, mutta sitten voit nousta jaloillesi, pudistaa menneet ravat vaatteistasi ja jatkaa omille poluillesi. Ja, pysähtyä niin usein kuin haluat, niin matka jatkuu pidempään!
Sain idean tähän harjoitukseen pari päivää sitten. Ohessa on kuvatiedosto, jonka voit tulostaa ja hyödyntää tehdäksesi harjoituksen kirjallisena. Antoisaa pohdintaa!
maanantai 4. joulukuuta 2017
Trendikäs elämä - ja mihin hintaan!
(Tämä on ironista ilkeilyä Ohdakemaan Narrin tyyliin (tosin nykyaikaistettuna). Anteeksi jo etukäteen, jos yksikin tölväisy osuu. Kokeilen vain varovasti, oletteko elossa! Älköön siis kukaan ottako tätä liian vakavasti, mutta kyllin vakavasti kuitenkin. Juttu ei ole looginen, joten järkeilystä ei ole lukijalle apua. Kaikkien kuuluu joka tapauksessa naureskella niin kuin kukaan ei älyäisi, että heille irvaillaan, tai ikään kuin ei muka tunnistaisi itseään irvailun kohteeksi. Mutta jos ei nauratakaan, niin ei joko älyä mitään, koska juttu on liian sekava, tai sitten älyää idean ja on tästä kaikesta myötätuntoisen surullinen. Se on itse asiassa ihan adekvaatti tunnereaktio tähän kaikkeen.)
SUPERTARJOUS! ÄLÄ OHITA TÄTÄ! MEILLE KAUPPIAILLE TULEE PAHA MIELI JOS ET OSTA TUOTETTAMME!
OSTA HYVÄ JA TRENDIKÄS ELÄMÄ, NYT ALENNUSHINTAAN!
Länsimaisen kulttuurin tyylinen elämänmatka on trendikäs turistimatka! Et ikinä löydä parempaakaan matkaa (koska silmilläsi on suomut... Mutta älä välitä, niin on muillakin...)!!!
LÄHDE SIIS MUKAAN IHANALLE JA JÄNNITTÄVÄLLE TURISTIMATKALLE SAMANHENKISTEN SUOMUSILMIEN KANSSA!
TILAA LIPUT NETISTÄ pirteitten pällinaamojen ja ideaalimaisemakuvien kera, hyppää vain bussiin, hilaa ahterisi lentokoneeseen ja lennä minne mieli tekee (eli sinne minne kaikki muutkin trendikkäät ihmiset menee tänä vuonna). NAUTI KAIKESTA mistä sinun väitetään saavan iloa, koska se imelähymyinen pälliskö nettisivulla antoi ymmärtää, että sinulla olisi HAUSKAA, kun teet niin kuin minä olevinaan tässä mainoksessa teen…
Ai, etkö osaakaan käyttää NETTIÄ? Voi voi, kun länsimaisen elämäntyylin mukainen elämänmatka edellyttää, että osaat… Ethän VOI elää elämääsi ilman nettiä. Et saa pakollisia asioita hoidetuksi ilman sitä. Etkä voi nauttia elämästäsi ilman nettiä, ja tietenkin elämästäsi pitää kertoa kaikille muillekin, miten KIVAA se on! Mitä TOSI HIENOA teit tänään ja missä kaupoissa kävit ja minne aiot lähteä lomalla… Mutta voi, jos sinulla ei ole SOMESSA sataa seuraajaa, niin kukaanhan ei tiedä menestyksestäsi mitään! Kaikki ponnistelusi ihailtavan elämän saavuttamiseksi menevät HUKKAAN, jos muut eivät tiedä, että olet SUORITTANUT OIKEANLAISTA ELÄMÄÄ… Ja sinähän olet ihan yksin ilman niitä HYMIÖITÄ JA PEUKKUJA! Voi RAUKKAA! Mitä ihmettä laitat suuhusi, jos et saa yhtään PEUKKUA? No, syö herkkuja. Meillä on tarjolla niitäkin. Tai popsi piristyslääkkeitä. Mutta miten osaat kertoa ihailtavan laajaskaalaisista tunteistasi ilman EMOJEJA? APUA, en löydä hymiötä surullisen ja ironisen hymyn yhdistelmälle…
No, jos joku SÄÄLITTÄVÄ LUUSERI (kuten vanhus tai alle yksivuotias) ei osaa käyttää nettiä tai edes niitä laitteita, joista se saattaisi löytyä, onneksi on TELEVISIO… Näkeehän siitäkin mallia, miten elellä! Elämänmatkasihan on KUOLETTAVAN TYLSÄ, jos et osaa ottaa mallia kaikesta ylitsepursuilevasta onnesta ja hekumasta ja mahdollisuuksista ja menestyksestä, mitä SINULLE ON TARJOLLA! KAIKKIHAN ON MAHDOLLISTA, JA OLET LUUSERI, JOS ET EDES KOKEILE KAIKKEA!
SIIS, TEE VAIN KAIKKEA, KAIKKEA JA KAIKKEA! SITTEN OLET ELÄMÄN SUPERSANKARI! (Eikä kukaan huomaa sinua luuseriksi, kun vain esität tarpeeksi uskottavasti, ettet ole sellainen sen enempää kuin muutkaan niistä, jotka teeskentelevät, etteivät ole!)
EIKÖ OLEKIN IHANAA, KUN KAIKKI MISTÄ OLET UNELMOINUT, ONKIN SINULLE MAHDOLLISTA? SINÄ, SINÄ, SINÄ, JA MINÄ, MINÄ, MINÄ… JOMPIKUMPI MEISTÄ ONNISTUU AINA! Etenkin kun meitä niin kivasti sinutellaan ja puhutellaan ja katsotaan silmiin niin kuin oikeasti muka välitettäisiin…
”TOTEUTA UNELMASI - SE ON MAHDOLLISTA SINULLEKIN!” sanoo yksi meikattu pällinaama mietiskelyasennossa, merkkikalsareissa, ja on niin SAIRAAN VAKUUTTAVA!!! Se haluaa pyörittää nettikauppaa palmun alla olkihatussa, siemailla pillistä jotain litkua ja samalla ruskettaa ihoaan, jotta kelpaisi yhtä pinnalliselle toiselle ruskettuneelle paremmin kuin kalpeana. Ainakin kunnes kurtistuu. PIDÄ SIIS HUOLI ETTET KURTISTU, KOSKA SINUNHAN PITÄÄ TIETYSTI KELVATA JOLLEKULLE. Et selviä tältä matkalta ilman kumppania, joka on HULLUNA SINUUN. Ei sen tarvitse olla koko ajan sama, mutta joku pitää olla, muutenhan kaikki luulevat, ettet kelpaa kenellekään! Tällä matkalla nimittäin pitää olla sukupuolisesti viehättävä, tai olet NO-BODY! Kaikkien suosittujen ja merkityksellisten ihmistenhän pitää olla sukupuolisesti aktiivisia! Niinhän nekin ovat, jotka pääsevät poseeraamaan kivojen ja tärkeistä elämän asioista kertovien lehtien kansiin! Jopa vain pelkästään sukupuolielämässä kunnostautumalla pääsee lehden kanteen. Eikö olekin IHKUA, kun kaikki näkee, miten VETÄVÄ ja TÄRKEÄ ihminen olen!
JA KUKA HULLU MUKA HALUAISI MATKUSTAA YKSIN tai kieltäytyisi tutustumasta matkaseuralaisiinsa? (Jos olet yksin, sinussa on jokin VIKA, etkä pysty salaamaan sitä…)
JOTEN;
sinulla täytyy olla matkakavereita,
sinun täytyy pukeutua oikealla tavalla,
sinun täytyy olla valmis ystävystymään ja kaveeraamaan ja olemaan kaikille kiva,
mutta kuitenkin pätevä tai jollain tavalla menestynyt, ja rohkea,
ja tietysti trendikkään ja vetävän näköinen,
äläkä vain unohda raahata mukana kaikkia laadukkaita ja ylihinnoiteltuja merkkitavaroitasi, koska millä muulla tavoin saat kanssamatkustajien kanssa aikaan merkki-tyksellistä keskustelua tai kilpailun tuomia värisyttäviä jännitteitä...
Äläkä missään tapauksessa ainakaan jurota yksin jossain erilläsi muista! SE ON PAHEKSUTTAVAA, JA SINUA LUULLAAN TERRORISTIKSI! Sellaisiahan ne ”YKSINÄISET SUDET” ovat…
Ole siis mieluummin narsistinen diiva tai pullisteva macho, kunhan et vain poikkea joukosta tai ole tylsä, äläkä varsinkaan kritisoi mitään…
TÄLLÄ SUPERIHANALLA TURISTIMATKALLA on luvassa haasteita ja jännitystä, mutta älä silti epäile, etteikö tämä olisi juuri se matka, jolle haluat lähteä…
OSTA KAIKKI TÄMÄ SIIS NYT! Se on AINA ALENNUKSESSA! VARAA PAIKKASI MAXIJUMBOJETISSÄ MATKALLA SUOMUSILMÄISTEN ÄÄLIÖITTEN PARATIISIIN!
Eikä se maksa kuin itsemääräämisoikeutesi, harkintakykysi, omanarvontunteesi, ja… no, TODELLISEN SISIMPÄSI…
Siis, IHAN VAIN JA PELKÄSTÄÄN SIELUSI! Eihän se ole liian kallis hinta, eihän? Mihin sinä sitä sielukkuutta edes tarvitsisit, kun ei sillä ole kuitenkaan mitään väliä tässä maailmassa? ANTAA PALAA VAIN, siis siellä kuumassa paikassa… Kaasu vain pohjaan ja päästöt kattoon! ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan…” Eli ollaan oikeastaan aika pian perillä (siis jossain muualla kuin siellä, mistä halusit pois, kun sinua vähän ahdisti, etkä tiennyt minne mennä)!”
Paha vain, ettei tällä matkalla ollut oikeaa määränpäätä. Ei nimittäin ole olemassa pelkästään SUOMUSILMÄISTEN ääliöitten paratiisia. Meille kaikille ääliöille sen sijaan on sellainen, mutta maxijumbojetti ei löytänyt sinne. JOTEN, TURISTIMATKA VAIN PÄÄTTYI. Lenneltiin kai liian kauan, kerosiini loppui ja kone tipahti jonnekin. Tervetuloa etsimään mustaa laatikkoa! Sieluni ei kuitenkaan ole enää täällä, jos sitä kaipaat.
sunnuntai 26. marraskuuta 2017
Lyhyt ja yksinkertainen tietoisen läsnäolon harjoitus keskelle arkea
• Missä sitten oletkin, ota rento, mutta vakaa asento, joko istuessasi tai seisoessasi, tai vaikka olisitkin makuulla. Tärkeintä on, että mahdollisimman hyvin tiedostat, mitä vasten ruumiisi on (jalat maassa, takapää tuolissa, selkä vasten makuualustaa…) ja missä ruumiisi rajat kulkevat.
• Sulje silmäsi, jos se on mahdollista, tai kiinnitä katseesi alaviistoon, johonkin tiettyyn pisteeseen.
• Vedä ilmaa keuhkoihisi, syvään ja hitaasti, ja huoahda se ulos (HUH!), aivan kuin päästäisit pois kaikki paineesi ja löysäisit otteesi siitä, mitä turhaan olet vetänyt mukanasi. Kuvittele, että lasket taakan hartioiltasi hetkeksi.
• Vedä sitten taas ilmaa keuhkoihisi, mielellään nenän kautta (ellei se ole tukkoinen). Tunne miten ilma menee sisään sieraimista ja kulkee henkitorvea pitkin keuhkoihin ja palleaan saakka, niin että vatsasi pullistuu hieman.
• Hengitä ulos suun kautta; huuliraosta, suhisten, viheltäen tai muulla tavoin hallitusti, kunnes tunnet vatsasi kutistuvan tyhjyyttään.
• Hengitä taas nenänkautta sisään… Ja suun kautta ulos, hitaasti…
• Hengitä näin ja seuraa hengitystäsi jonkin aikaa.
• Siirrä sitten huomiosi ajatuksiisi. Mitä kaikkea mielessäsi pyörii tai liitää? Näetkö kaaoksen? Tarkkaile mielesi sisältöä. Ovatko ajatuksesi ehkä kuin lehtiä virtaavassa purossa, vai kuin lintuja, jotka lentelevät pääsi päällä? Vai taivaalla liikkuvia pilviä, tuulessa pyöriviä lehtiä…?
• Tiedosta, että olet itse ajatustesi ulkopuolella. Olet tarkkailija suhteessa omiin ajatuksiisi, eikä sinun tarvitse tarttua niihin juuri nyt, tai liidellä niitten mukana, tai antaa niitten pesiä päähäsi.
• Anna kaikkien ajatusten olla, tulla ja mennä.
• Jos tiedostat jonkin tunteen, anna senkin vain olla ja mennä. Jos jokin alkaa häiritä sinua, suuntaa huomiosi hengitykseesi, ja aina kun meinaat tarttua johonkin ajatukseen, siirrä huomiosi takaisin hengitykseen.
• Tiedosta uudelleen kehosi asento, sen rajapinnat, sen kosketus lattiaan, tuoliin tai makuualustaan. Tiedosta, miten elämä virtaa sinussa, jokaisessa jäsenessäsi.
• Tiedosta, että olet tässä, juuri nyt, olemassa, ja elossa.
• Kun tunnet olemassaolosi ja elämän itsessäsi, voit palata takaisin tiedostamaan ympäristösi ja jatkaa tekemisiäsi, tietoisempana olentona.
Olen lukenut melko paljon kirjallisuutta tietoisesta läsnäolosta, ”suorittanut” itsekseni kahdeksan viikon meditaatio-ohjelman ja käynyt MF-perusteet verkkokurssin. Tämä on oma "yhdistelmäversioni" siitä, millaista tietoinen läsnäolo voisi olla arkisessa stressinhallinnassa. Tämä versio antaa samalla myös muistutuksen siitä, miten ihmeellistä on ylipäätään olla olemassa, ja vieläpä elossa, juuri nyt.
lauantai 21. lokakuuta 2017
Neuroepätyypillinen omakustannekirjailijaesittely
Kirjoittelin edelliseen blogitekstiini siitä, miten kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää mielen teoriaa ja mielitajua. Oman mielen teoriani kehittyminen ei välttämättä ole ollut aivan normatiivista, koska varsin todennäköisesti omaan siinä määrin Asperger-piirteitä, että saattaisin saada diagnoosinkin, sen lisäksi että olen täyttänyt myös aikuisiän ADHD-kriteerit. Eli olen neuroepätyypillinen ihminen, jollaisilla mielen teorian ajatellaan kehittyvän hitaammin kuin normityypeillä.
Toisaalta, koska olen introvertti, olen syventynyt lapsesta saakka enemmän sisäisiin kuin ulkoisiin asioihin, joten en ehkä kuitenkaan ole ollut ihan mielitajuton olento lapsenakaan. Vaikka voisinkin määritellä olevani jokseenkin umpi-introvertti ihminen, joka suunnitteli 12-vuotiaana ryhtyvänsä erakoksi, osaan näytellä lyhyitä aikoja (ainakin viikoittain) ambiverttia. Harva uskoisi, että olen neuropoikkeava erakkoluonne. Enkä tietenkään vihaa ihmisiä, vaikka välttelisinkin liikoja sosiaalisia kontakteja, mutta saatan kyllä ärsyyntyä ja rasittua, jos joudun olemaan ajallisesti liikaa, liian monen ja liian erilaisten ihmisten seurassa.
Olen tietämättäni kehittänyt mielen teoriaani ja mielitajuani lukemalla paljon, aina siitä lähtien, kun opin kunnolla lukemaan. Joinakin lapsuuteni kesinä luin kirjan tai pari päivässä, riippuen tietysti kirjojen pituuksista. Kirjallisuuden laatu ei tietenkään ollut aina kovin korkeaa, mutta lukemalla edes jotakin sen kummemmin eläytymättä oppii teknisesti lukemaan nopeasti. Kun osaa lukea nopeasti, voi harppoa tylsät kohdat yli ja kokonaiset tylsät kirjatkin nopeasti läpi, ja katsoa vain tarinan loppuratkaisun, koska minulla on ollut vähän pakonomainen tarve lukea huonokin kirja loppuun. Luin siis paljon, ehkä vielä lukioikäiseksi asti. Välillä luin vähemmän kaunokirjallisuutta, koska piti lukea koulukirjoja, eikä aikaa jäänyt, etenkin jos vielä itsekin kirjoitti tai harrasti jotain muuta. Lukion jälkeen aloin lukea huvikseni populaaritieteellisiä kirjoja. Ja sitten tietysti yliopistossa piti lukea tieteellisiä opuksia, ja suoritinkin suuren osan etenkin sivuaineitten kursseista tenttimällä kirjallisuutta. Ja työelämässä ollessani olen lukenut aina ohessa sellaista tieteellistä kirjallisuutta, jollaista milloinkin tarvitsen. Neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksessa luin lisää neurobiologisen kehityksen pulmista.
Viime vuosina olen lukenut paljon vähemmän kaunokirjallisuutta kuin teini-iässä, ja tullut todella paljon kriittisemmäksi siinä, mitä edes aloitan lukemaan, koska ei tosiaankaan ole aikaa lukea loppuun sellaisia juttuja, jotka eivät edes huvita. Tolkien, Tolstoi, Dickens, Dostojevski, Austen ja Wodehouse ovat ehkä niitä kirjailijoita, joitten teoksia olen jonkin verran lukenut viimeisten viidentoista vuoden aikana. Ja, olen tietysti lukenut omia käsikirjoituksiani uudelleen ja uudelleen niitä muokatessani ja virheitä etsiessäni.
Olen kirjoittanut tarinoita jo alle kymmenvuotiaasta. Sitä ennen tapanani oli vain kuvitella kaikenlaisia juttuja ja tapahtumia mielessäni; yleensä iltaisin, ennen kuin halusin nukahtaa. Tarinoitten kuvittelua harrastin paljon ennen kuin olisin edes osannut kirjoittaa mitään (paitsi tarinan loppuun ”LOPU”). En oppinut kirjoittamista mitenkään poikkeuksellisen varhain. Sekoitin d:n ja b:n, enkä hallinnut kaksoiskonsonantteja, enkä tiennyt, mikä on diftongi. Sanojen loppuun saattoi tulla ylimääräisiä kirjaimia, tai vajaita kirjaimia, kun oli kiire kirjoittaa ajatukset ylös ennen kuin ne unohtuisivat. Aloitin susitarinoilla, joita kirjoittelin vihkoihin ja muistikirjoihin. Konekirjoitusta harjoittelin hakkaamalla sormillani mekaanisen kirjoituskoneen nappuloita. Ajoittain kipeät sorminivelet vähän rasittuivat. Mutta susitarinoista muotoutui vanhahkolla sähkökirjoituskoneella puhtaaksi naputeltu ensimmäinen käsikirjoitukseni, joskus ehkä kaksitoistavuotiaana. Mutta se hautautui konkreettiseen pöytälaatikkoon (tai rojulaatikkoon). Vähän myöhemmin, 13-vuotiaana, sain novellikilpailun kautta yhden susitarinan ("Susisielu") julkaistuksi pienenä kirjasena. Oli hassua nähdä sen olevan olemassa kirjastossa, vielä vuosienkin jälkeen. Eikä noin 7-vuotiaana alkanut erityiskiinnostukseni susiin ole vieläkään laantunut. Sudet ovat enemmän tai vähemmän mukana myös ”Ohdakemaa”- sarjassa, etenkin "Warginmaan tarinoissa".
Kirjoitin jo ala-asteisässä myös toista minulle luontevaa genreä, sitä siis, jota ”luuseritarinani” edustavat. Ensimmäisessä luuseritarinassani kertojana oli parikymppinen Tessu. Se pohjautui minun ja veljeni jaettuun mielikuvitusmaailmaan, jossa kuvittelimme "esittämämme" hahmot ja niille tuttavapiirin. Leikimme omiin tyyppeihimme eläytyen, ajellen (romuautossa istuen) ympäri maailmaa, itse tehtyjä karttoja käyttäen. Kirjoittelin teini-iässä kai muitakin nykyaikaisia juttuja, mutta lisäksi aloittelin alle kolmetoistavuotiaana myös 1700-luvulle sijoittuvaa, meriaiheista tarinaa, johon etsin tietokirjoista faktatietoja, mutta siihen tylsistyin. Se maailma ei ollut sellainen, jossa olisin halunnut viettää pitkiä aikoja, vaikka historiallisen tiedon haaliminen olikin tosiaalta mielenkiintoista. Mutta historiallinen realismi rajoitti liikaa mielikuvitukseni pyrkimyksiä...
Se, mitä viime aikoina olen muokannut julkaisukelpoiseksi, eli ”Ohdakemaa”- sarja, sai alkunsa noin kuusitoista vuotta sitten. Olin puolisoni kanssa keräämässä mustaherukoita. Homma olisi ollut varsin puuduttavaa, koska se ei ollut erityisen mielekästä; en pysty edes itse syömään kyseisiä marjoja, nokkoset polttelivat vähän väliä ja ampiaiset hyökkäilivät puskien seasta haistaessaan mehuksi pehmenneet marjat. Puolisoni ehdotti, että keksisimme vuorotellen tarinaa. Kysyin, mistä aiheesta, ja hän ehdotti lähtöasetelmaa, jossa olisi prinsessa, ritari ja munkki. Ehkä lisäsin joukkoon itse narrin, en ole enää varma siitä, mutta narri oli minulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo. Tarina ei edennyt kovin pitkälle, koska keskustelumme rönsyili, kuten yleensä, aiheesta toiseen ja sitten viidenteen. Mutta lähtöasetelma oli ohjelmoitu aivoihini.
Seuraavana vuonna isäni kuoli. Se oli järkytys, ja surusta oli vaikea päästä takaisin omaan arkeen ja elämään. Masennuin pidemmäksi aikaa, koska jossakin sisälläni ajattelin, ettei minulla periaatteessa ole sen isompaa oikeutta elää, kun isäkään ei saanut elää. Puolisoni kannusti minua tekemään jotakin aivan omaa. Koska hän tiesi, että olen kirjoittanut jo lapsena, hän patisteli minua kirjoittamaan edes jotakin. Mitä tahansa vain tulisi mieleen… Muistin sen alkuasetelman prinsessan tarinasta, hankin ihan tavallisen kouluvihon ja kuivamustekynän, ja aloin kirjoittaa. Muutamassa kuukaudessa olin kirjoittanut romaanin pituisen käsikirjoituksen.
Jatkoin kirjoittamista tietokoneella, kirjoittaen ensin puhtaaksi sen vihkoihin aloittamani osuuden. Luin tarinaa välillä alusta, muokkailin, ja sitten jatkoin. Yhdessä vaiheessa ystäväni luki käsikirjoitusta melkein sitä mukaa kuin itse kirjoitin sitä. Noin vuoden aikana olin kirjoittanut kolme romaanin pituista käsikirjoitusta. Ne olivat kolmiosainen sarja ”Ohdakemaasta”, mutten aikonut julkaista niitä. Ne edustivat minulle suruprosessia. Jätin ne hautumaan. Välillä kirjoittamiseen oli niin vähän aikaa, etten saanut aloitettua mitään uutta, mutta välillä kirjoitin nykyaikaista tarinaa. Kirjoitin yhdenlaisesta luuserista nimeltä Johannes, sitten kirjoitin ”tuhlaajapojasta”, ja jossain vaiheessa kirjoitin ”Junttiluuserin päiväkirjan”. Kirjoitustahtini on ollut noin 150 sivua 3 – 4 kuukaudessa. Ensimmäiseen muokkauslukuun menee parista viikosta kuukauteen, riippuen tietysti käytössä olevista tunneista per viikko ja muokkausten laajuudesta.
Välillä luin makuutuksessa olleet ”Ohdakemaan tarinat” ja muokkailin niitä. Innostuin kirjoittamaan jatko-osan, joka tavallaan tosin oli takauma. Siitä tuli ”Narrin tarina”. Kirjoitin myös kaksi muuta jatko-osaa, ja pidemmän tauon jälkeen viimeisimmän. Kirjoitin myös sarjasta erillisen romaanikäsikirjoituksen ”Kun aurinko katoaa”, joka sai alkunsa pelkästä tarinan nimestä, joka putkahti päähäni miettiessäni kysymystä ”Mikähän olisi hauska tarinannimi?”.
”Ohdakemaa”- sarja taisi ”lepäillä” muokkaamatta aina vuoden, pari, ennen kuin luin osat taas kerralla läpi, ja muokkailin niitä. Tässä välissähän olen julkaissut vain tätä blogia ja ”luuserigenreä” edustavat ensimmäiset romaanini. Kaipasin vaihtelua nykyaikaiseen maailmaan, ja palasin jälleen Ohdakemaahan. Tein viime vuonna päätöksen yhdistää ”Kun aurinko katoaa”- tarinan Ohdakemaan tarinoihin. Viimeisen vuoden olen työstänyt kaikkia kahdeksaa osaa yhdessä, ja nyt Ohdakemaa- sarjan aloitusosan julkaisu alkaa olla loppusuoralla. Odottelen ”koevedosta” painosta.
Kyseessä on taas todellakin omakustanne ja niin kotikutoinen julkaisu kuin vain mahdollista. Tein kaikesta sellaista kuin itse halusin. Suunnittelin ja toteutin sisuksen taiton. Piirsin kuvia. Luonnostelin koristeet. Tein kansikuvan itse värkkäämällä, ja suunnittelin ja toteutin kannen taiton. Valmistelin siis kaikki painovalmiiseen kuntoon omin päin, aidolla tee-se-itse- tyylillä; en todellakaan ole ammattilainen, enkä ole opiskellut moista kodin ulkopuolella. Mutta se on minulle tärkeää; se siis, ettei kukaan puutu tekemisiini silloin, kun oikeasti haluan tehdä jotakin ”omannäköistä”, omaksi huvikseni, ja oman visioni mukaan. En siis ole kysellyt neuvoja ja ideoita mistään, vaan seurannut sisäistä ideaani. Läheisten mielipiteitä kuuntelen näyttäessäni heille jo varsin valmiita luonnoksia. Joskus he huomaavat joitakin yksittäisiä asioita, joille olen saattanut sokeutua. Tai sitten huomaan itsekin jotakin uutta, kun kuvittelen katselevani luonnosta ”toisten silmin”. Mutta en todellakaan kysele kaikilta tuttavilta ”onks tää kiva” tms, koska makuasiat ovat vain mielipiteitä. Ja kun teen jotakin huvikseni, noudatan tietysti omaa mielipidettäni siitä, mistä pidän. Olisihan kovin typerää tehdä huvikseen jotakin sellaista, mistä ei pidä! Olen kaiketi raivostuttavan ja turhauttavan omaehtoinen. Mutta lopputulos on ainakin aidosti oman persoonani tuote puutteineen ja ansioineen, vaikkei kelpaisikaan markkinoille…
Hyödyllisiä varoituksia, jos joku lukee Ohdakemaa- sarjaa:
Ei suositella ateisteille, eikä myöskään ihmisille, joilla inhottaa tai paheksuttaa samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus, tai jotka ovat joustamattomasti sukupuolistereotypioitten vallassa. Ei suositella myöskään susivihaajille. Kirjassa esitetyt käsitykset siitä, mikä on ”paheellista” ja epärakentavaa, saattavat myös loukata joitakin lukijoita tai aiheuttaa omantunnonpistoksia. Mutta kaiken yläpuolella on minun pikkumaista persoonaani äärettömästi suurempi hyväntahtoisuus; kenties vasta piinaavan pitkän tarinan lopuksi ilmi tuleva, mutta kuitenkin. Vaikka olenkin ajoittain piikikäs niitä kohtaan, joitten tekeminen ärsyttää minua, en halua vahingoittaa ketään. Tökin niin kuin kepillä jäätä, uteliaana, tai sitten stimuloin saadakseni muutosta aikaan.
Tässä vielä luonnos "Ohdakemaa"- sarjan ensimmäisen osan esittelytekstistä ja kannesta:
Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Ohdakemaa I: Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan.
Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan, ylhäiseltä vaikuttavan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessan, käynnistyy uusi tarina. Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa Prinsessa, Ritari ja Narri.
Sadunomainen keskiaika antaa puitteet monipolviselle tarinalle, jonka tapahtumat ovat sekä ulkoisia että sisäisiä, ja jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia. Kuka on vihollinen, kuka ystävä? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?
Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten seikkailujen ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten tehokkaasti lukijan mielen teoriaa. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu, ja elät samalla itsekin ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.
perjantai 20. lokakuuta 2017
Kehitä helposti mielen teoriaa ja mielitajuasi!
Mikä taito ihmisellä kehittyy, kun hän lukee sellaista kirjallisuutta, jossa kuvataan ihmisen ajattelua, tunteita ja toimintaa, ja sitä, miten ne vaikuttavat toisiinsa? Etsiskelin vastauksen ilmaisemiseen sopivaa termiä, koska oivalsin yhtenä päivänä hyvin elävästi, että sehän todella kehittää ymmärrystä omasta ja toisen ihmisen mielestä, kun eläytyy kirjassa kuvattujen hahmojen mielensisältöihin. Elokuvan keinoin ei ole mahdollista sanallistaa päähenkilöitten ”sisäistä puhetta” eli sanallista ajattelua. Kirjassa se onnistuu sangen hyvin, ja vielä paremmin ja syvällisemmin, kun kirjoittaa minämuodossa. Oman pään sisälle kun ei pääse kukaan muu kuin itse. Toisen pään sisällön kuvaaminen taas on tulkintaa ja arvailua.
Joten, minäkertojana tuotettu kaunokirjallinen teksti on tarinaksi puettua sisäistä puhetta. Ja mitä osuvammin ja tarkemmin puhuu päänsä sisällä oman mielensä kokemuksista ja kirjoittaa ne kirjaksi, sitä paremmin mallintaa lukijaa toimimaan samoin; siis, havaitsemaan ja kuvaamaan sitä mitä mielessään kokee. Ja tämä kehittää niin mentalisointikykyä, mielitajua kuin mielen teoriaa!
Kaunokirjallisuuden lukeminen on siis aivan oma juttunsa, tässäkin mielessä. Ja se on sitä hyödyllisempää, mitä syvällisempää luettu teksti on. ”Sattumalta” löysin uutisen siitä, että kaunokirjallisuuden hyödyllisyydestä ihmismielelle on tehty tutkimuskin. Uutisessa puhutaan ”mielen teoriasta”. Mielen teoria on kehityspsykologian käsite (jonka olin melkein kokonaan unohtanut vuosiksi, kunnes törmäsin siihen lukiessani autismin kirjon ”häiriöistä”). Mielen teorialla tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että ihmisillä on oma tietoisuus, joka on erilainen kuin minun, eli omia ajatuksia ja omia tunteita. On arvioitu, että mielen teoria kehittyisi autismin kirjon lapsilla hitaammin kuin muilla.
Löytämässäni uutisessa kerrotaan tutkimustuloksesta, että nimenomaan kaunokirjallisuuden lukeminen harjoittaa mielen teoriaan tarvittavia taitoja. Tutkimuksessa ne koehenkilöt, jotka olivat lukeneet ”palkittua kaunokirjallisuutta”, tulkitsivat ihmisten kasvojen ilmeitä paremmin kuin sellaiset koehenkilöt, jotka olivat lukeneet tietokirjallisuutta tai viihdekirjallisuutta, tai eivät olleet lukeneet mitään.
Tutkijat päättelivät, että:
Joten, minäkertojana tuotettu kaunokirjallinen teksti on tarinaksi puettua sisäistä puhetta. Ja mitä osuvammin ja tarkemmin puhuu päänsä sisällä oman mielensä kokemuksista ja kirjoittaa ne kirjaksi, sitä paremmin mallintaa lukijaa toimimaan samoin; siis, havaitsemaan ja kuvaamaan sitä mitä mielessään kokee. Ja tämä kehittää niin mentalisointikykyä, mielitajua kuin mielen teoriaa!
Kaunokirjallisuuden lukeminen on siis aivan oma juttunsa, tässäkin mielessä. Ja se on sitä hyödyllisempää, mitä syvällisempää luettu teksti on. ”Sattumalta” löysin uutisen siitä, että kaunokirjallisuuden hyödyllisyydestä ihmismielelle on tehty tutkimuskin. Uutisessa puhutaan ”mielen teoriasta”. Mielen teoria on kehityspsykologian käsite (jonka olin melkein kokonaan unohtanut vuosiksi, kunnes törmäsin siihen lukiessani autismin kirjon ”häiriöistä”). Mielen teorialla tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että ihmisillä on oma tietoisuus, joka on erilainen kuin minun, eli omia ajatuksia ja omia tunteita. On arvioitu, että mielen teoria kehittyisi autismin kirjon lapsilla hitaammin kuin muilla.
Löytämässäni uutisessa kerrotaan tutkimustuloksesta, että nimenomaan kaunokirjallisuuden lukeminen harjoittaa mielen teoriaan tarvittavia taitoja. Tutkimuksessa ne koehenkilöt, jotka olivat lukeneet ”palkittua kaunokirjallisuutta”, tulkitsivat ihmisten kasvojen ilmeitä paremmin kuin sellaiset koehenkilöt, jotka olivat lukeneet tietokirjallisuutta tai viihdekirjallisuutta, tai eivät olleet lukeneet mitään.
Tutkijat päättelivät, että:
”kaunokirjallisuus laajentaa tietämystämme toisten ihmisten elämästä ja laittaa meidät ajattelemaan asioita yhtä aikaa useasta näkökulmasta. Se auttaa myös havaitsemaan oman samankaltaisuutemme kirjallisuudessa esiintyvien hahmojen kanssa. Kaikkea tätä tarvitaan mielen teorian muodostamisessa. Tutkimusryhmän mielestä tulos todistaa kirjallisuuden arvon ja perustelee myös kirjallisuuden pitämistä koulujen opetusohjelmassa.”
https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/lukemalla_oppii_mielen_teoriaa
Oli hauskaa löytää tällainen tutkimustulos juuri kun mietin, miksi on ehkä hyödyllistä lukea muutakin kuin tietokirjallisuutta, tai miksi ylipäätään on hyvä lukea, ja jos lukee, miksi on parempi lukea jotakin syvällisemmin ihmismieleen pureutuvaa kuin pelkkää viihteellistä löpinää! Ymmärsin myös jo aiemmin asiaa pohdiskellessani, että minäkertojana kirjoittaminen on kuin objektiivisen suhteen ottamista omaan sisäiseen puheeseen. Siinä tulee mallintaneeksi lukijallekin sitä, miten omia ajatuksia, tunteita ja toimintaa voi tarkkailla ja kuvata itsensä ulkopuolelta. Ja tämähän on taito, jota harjoitetaan myös tietoisessa läsnäolossa. Se taas liittyy oleellisesti mielitajun kehittämiseen (ks. D. Siegel). Mentalisaatiokykyä taas pidetään monella tapaa mielenterveyden perustana. (Mentalisaatiosta lisää tekstissäni "Psyykkiset häiriöt - Eikö mielessä ole mieltä?")
Lukiessa eläytyy minäkertojan mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin. Samalla ymmärtää, etteivät kertojan ajatukset ole läheskään aina tosiasioita. Kertoja kuvittelee, luulee ja olettaa paljon sellaista, minkä lukija ehkä tajuaa epätodeksi. Kun tällaista tekstiä lukee, eläytyy tapahtumiin ja ”uppoaa” tarinaan, alkaa huomaamattaan ottaa etäisyyttä myös oman mielensä temppuihin.
Opiskelen parhaillaan neuropsykiatriseksi valmentajaksi, ja oli mukava tajuta, että on itsekin saanut tuottaa potentiaalista kuntouttavaa materiaalia ihmisille, joitten mielen teorian kehittyminen kaipaa enemmän tukea kuin normatiivisesti kehittyvän yksilön. Tästä tuli hyvä kannuste laittaa lisää omiakin kirjallisia tuotoksia levitykseen. Olenhan ilman ennakkosuunnitelmaa tullut kirjoittaneeksi juuri sellaista tekstiä, joka kehittää niin mentalisaatiokykyä, mielen teoriaa kuin mielitajuakin.
Tästä päästäänkin nykyhetkeen ja siihen, mitä olen viime aikoina kirjoittanut ja aikeissa julkaista. ”Ohdakemaan tarinoitten” ensimmäinen osa alkaa olla kohta julkaisukelpoinen. Se on puhtaasti tee-se-itse- julkaisu ja omakustanne. En ole vuosikausiin yrittänytkään tuottaa mitään ”kustantamokelpoista”, syystä että kustantamot ovat pääosin markkinavoimien pyörittämiä ja julkaisevat kirjallisuutta kaupallisuuden perusteella. Täytyisi olla massaviihteellistä sisältöä tuottava, julkkis tai jo etukäteen kuuluisa ja päteväksi todettu, ja kunnianhimoinen. Minä en ole mitään noista. Toinen yhtä oleellinen syy kustantamojen boikotointiin on se, että nehän siellä luonnollisesti pyrkivät vaikuttamaan niin kirjan sisältöön kuin muuhun tuotteistamiseen kaupallisuuden ehdoilla. Et saa itse päättää paljostakaan; joku vaatii "parannuksia" tekstiin ja tekee kannet ja niin edelleen. Lisäksi olisi suostuttava julkisuuteen ja mainostettava omaa itseään; luotava julkinen imago ja mentävä mukaan kaupalliseen rahamyllyyn. En halua, YÖK. Se on vastoin introversiotani ja arvojani. Arvostan kyllä kirjoja, joissa on sekä älyllistä perehtyneisyyttä että rakentava viesti. Mutta lukisin sellaisia ilmankin limaisen kaupallisia käärepapereita ja näkemättä kirjailijan photoshopattua kuvaa. En itse ostaisi sikaa säkissä, vaikka säkki olisi kultahileellä koristeltu.
Olen aina kirjoittanut vain siksi, että haluan kirjoittaa. En rahasta enkä mainetta saadakseni. Eihän se tietysti haittaa, jos joskus saan rahaa kirjoittamisesta, koska se tarkoittaisi sitä, että saisin lisää aikaa kirjoittamiseen. Osaisin kyllä teknisesti tuottaa ainakin keskinkertaista viihteellistä ”paskaa” kirjoittamalla psykopaattisesta väkivallasta tai eroottista hömppää, mutten halua edes kuvitella sellaista. Tekstieni suositusikäraja on väkivallan ja erotiikan suhteen korkeintaan 12-v. Niissä ei ole raakaa väkivaltaa eikä kuvailla alastomien ihmisten intiimejä tekemisiä. Rankat aiheet (kuten vaikkapa itsetuhoisuus ja päihteet) saattaisivat kuitenkin nostaa suositusikärajaa viidentoista hujakoille, riippuen lukijan älyllisestä kehitystasosta.
Olen aiemmin julkaissut nykyaikaan sijoittuvia ”luuseritarinoita”, mutta aloittaessani kirjoittamisen alle kymmenvuotiaana kirjoitin fantasiaa. Tällä hetkellä minulla lienee määrällisesti hieman enemmän fantasianomaista julkaisematonta tekstiä kuin reaalimaailmaan sijoittuvaa. Mutta viime vuonna aloitin projektin saattaa julkaisemattoman ”Ohdakemaa”- sarjan julkaisukelpoiseen muotoon, joten nyt on erilaisen genren vuoro päästä levitykseen. Tosin, myös Ohdakemaan henkilöissä voi tunnistaa tiettyjä luuserimaisia piirteitä ja luuseritarinoista tuttua ideologia, joten tuttujakin elementtejä on.
Ohdakemaan tarinat sijoittuvat sadunomaiseen, kulttuuriltaan keskiajantapaiseen maailmaan. Ympäristö on siinä mielessä realistinen, ettei siellä ole tavanomaisia ”satuhahmoja”, mutta tarinat eivät tapahdu oikeassa historiallisessa ajassa. Arkkitehtuuri ja elinkeinot voisivat olla noin 1000-luvulta. Kokonaisuudessaan voisi ehkä sanoa, että tarinat ovat psykologista ja filosofista fantasiaa. Fantasian tai sadunomaisen keskiajan käyttäminen kontekstina tukee sitä, että mielen teorian ”mallintaminen” lukijalle tapahtuu alitajuisesti, ei tietoisesti. Eläytyessään sadunomaiseen tarinaan lukija viisastuu huomaamattaan. Hän harjoittaa tietoista läsnäoloa tietämättään ja oppii mallintamisen kautta uusia ”mielentaitoja”; vaivattomasti, ihan vain uppoutumalla tarinaan.
En suosittelisi kirjojani ateisteille, koska henkilökohtaisesti minulle on tärkeää, että maailmalla on Luoja, ja niin on kirjanikin maailmassa. Maailma ei ole syntynyt ilman Korkeampaa Viisautta, eivätkä asiat ja tapahtumat ole sattumanvaraisia, vaan niissä näkyy johdatus. Yksikään henkilö ei ole vailla merkitystä osana kokonaisuutta, jolla on korkeampi tarkoitus. Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on monessa muodossa esiintyvä rakkaus, ystävyys ja hengenveljeys. Filosofisesti tarinat käsittelevät esimerkiksi kysymyksiä vihollisuudesta ja ystävyydestä, pahuuden olemuksesta ja ihmisen elämän merkityksellisyydestä, toivon ja epätoivon vaihtelusta. Toivoisin, että tarinoita voi soveltaa sillä tavoin ja tulkita sillä tavoin kuin kukin lukija ne kokee omassa ajassaan ja kontekstissaan. Oikeaa tulkintaa ei ole muuta kuin se kullekin syntyvä oivallus, josta koituu jotakin hyvää.
Seuraava lausahdus on kirjan alkutekstistä ja antaa vihjeen kirjasarjan nimen merkitykseen:
”Jos kylvät ympärillesi pelkoa, jokainen ohdake, joka juurtuu viljelysmaahasi, on vastustava pelon ylivaltaa.”
PS: Olen avannut oman blogin ”Ohdakemaan tarinoille”, jonne laitan lisätietoa kirjasarjan syntyvaiheista, kuvauksia henkilöistä, karttoja, piirroksia ja nimien historiaa. Tällä hetkellä tarinoista on olemassa yhteensä kahdeksan käsikirjoitusta. Yhdeksäs on vielä hajanainen idea, jonka jätän Herran haltuun niin kuin koko julkaisuprosessin. Se toteutuu, jos toteutuu.
https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/lukemalla_oppii_mielen_teoriaa
Oli hauskaa löytää tällainen tutkimustulos juuri kun mietin, miksi on ehkä hyödyllistä lukea muutakin kuin tietokirjallisuutta, tai miksi ylipäätään on hyvä lukea, ja jos lukee, miksi on parempi lukea jotakin syvällisemmin ihmismieleen pureutuvaa kuin pelkkää viihteellistä löpinää! Ymmärsin myös jo aiemmin asiaa pohdiskellessani, että minäkertojana kirjoittaminen on kuin objektiivisen suhteen ottamista omaan sisäiseen puheeseen. Siinä tulee mallintaneeksi lukijallekin sitä, miten omia ajatuksia, tunteita ja toimintaa voi tarkkailla ja kuvata itsensä ulkopuolelta. Ja tämähän on taito, jota harjoitetaan myös tietoisessa läsnäolossa. Se taas liittyy oleellisesti mielitajun kehittämiseen (ks. D. Siegel). Mentalisaatiokykyä taas pidetään monella tapaa mielenterveyden perustana. (Mentalisaatiosta lisää tekstissäni "Psyykkiset häiriöt - Eikö mielessä ole mieltä?")
Lukiessa eläytyy minäkertojan mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin. Samalla ymmärtää, etteivät kertojan ajatukset ole läheskään aina tosiasioita. Kertoja kuvittelee, luulee ja olettaa paljon sellaista, minkä lukija ehkä tajuaa epätodeksi. Kun tällaista tekstiä lukee, eläytyy tapahtumiin ja ”uppoaa” tarinaan, alkaa huomaamattaan ottaa etäisyyttä myös oman mielensä temppuihin.
Opiskelen parhaillaan neuropsykiatriseksi valmentajaksi, ja oli mukava tajuta, että on itsekin saanut tuottaa potentiaalista kuntouttavaa materiaalia ihmisille, joitten mielen teorian kehittyminen kaipaa enemmän tukea kuin normatiivisesti kehittyvän yksilön. Tästä tuli hyvä kannuste laittaa lisää omiakin kirjallisia tuotoksia levitykseen. Olenhan ilman ennakkosuunnitelmaa tullut kirjoittaneeksi juuri sellaista tekstiä, joka kehittää niin mentalisaatiokykyä, mielen teoriaa kuin mielitajuakin.
Tästä päästäänkin nykyhetkeen ja siihen, mitä olen viime aikoina kirjoittanut ja aikeissa julkaista. ”Ohdakemaan tarinoitten” ensimmäinen osa alkaa olla kohta julkaisukelpoinen. Se on puhtaasti tee-se-itse- julkaisu ja omakustanne. En ole vuosikausiin yrittänytkään tuottaa mitään ”kustantamokelpoista”, syystä että kustantamot ovat pääosin markkinavoimien pyörittämiä ja julkaisevat kirjallisuutta kaupallisuuden perusteella. Täytyisi olla massaviihteellistä sisältöä tuottava, julkkis tai jo etukäteen kuuluisa ja päteväksi todettu, ja kunnianhimoinen. Minä en ole mitään noista. Toinen yhtä oleellinen syy kustantamojen boikotointiin on se, että nehän siellä luonnollisesti pyrkivät vaikuttamaan niin kirjan sisältöön kuin muuhun tuotteistamiseen kaupallisuuden ehdoilla. Et saa itse päättää paljostakaan; joku vaatii "parannuksia" tekstiin ja tekee kannet ja niin edelleen. Lisäksi olisi suostuttava julkisuuteen ja mainostettava omaa itseään; luotava julkinen imago ja mentävä mukaan kaupalliseen rahamyllyyn. En halua, YÖK. Se on vastoin introversiotani ja arvojani. Arvostan kyllä kirjoja, joissa on sekä älyllistä perehtyneisyyttä että rakentava viesti. Mutta lukisin sellaisia ilmankin limaisen kaupallisia käärepapereita ja näkemättä kirjailijan photoshopattua kuvaa. En itse ostaisi sikaa säkissä, vaikka säkki olisi kultahileellä koristeltu.
Olen aina kirjoittanut vain siksi, että haluan kirjoittaa. En rahasta enkä mainetta saadakseni. Eihän se tietysti haittaa, jos joskus saan rahaa kirjoittamisesta, koska se tarkoittaisi sitä, että saisin lisää aikaa kirjoittamiseen. Osaisin kyllä teknisesti tuottaa ainakin keskinkertaista viihteellistä ”paskaa” kirjoittamalla psykopaattisesta väkivallasta tai eroottista hömppää, mutten halua edes kuvitella sellaista. Tekstieni suositusikäraja on väkivallan ja erotiikan suhteen korkeintaan 12-v. Niissä ei ole raakaa väkivaltaa eikä kuvailla alastomien ihmisten intiimejä tekemisiä. Rankat aiheet (kuten vaikkapa itsetuhoisuus ja päihteet) saattaisivat kuitenkin nostaa suositusikärajaa viidentoista hujakoille, riippuen lukijan älyllisestä kehitystasosta.
Olen aiemmin julkaissut nykyaikaan sijoittuvia ”luuseritarinoita”, mutta aloittaessani kirjoittamisen alle kymmenvuotiaana kirjoitin fantasiaa. Tällä hetkellä minulla lienee määrällisesti hieman enemmän fantasianomaista julkaisematonta tekstiä kuin reaalimaailmaan sijoittuvaa. Mutta viime vuonna aloitin projektin saattaa julkaisemattoman ”Ohdakemaa”- sarjan julkaisukelpoiseen muotoon, joten nyt on erilaisen genren vuoro päästä levitykseen. Tosin, myös Ohdakemaan henkilöissä voi tunnistaa tiettyjä luuserimaisia piirteitä ja luuseritarinoista tuttua ideologia, joten tuttujakin elementtejä on.
Ohdakemaan tarinat sijoittuvat sadunomaiseen, kulttuuriltaan keskiajantapaiseen maailmaan. Ympäristö on siinä mielessä realistinen, ettei siellä ole tavanomaisia ”satuhahmoja”, mutta tarinat eivät tapahdu oikeassa historiallisessa ajassa. Arkkitehtuuri ja elinkeinot voisivat olla noin 1000-luvulta. Kokonaisuudessaan voisi ehkä sanoa, että tarinat ovat psykologista ja filosofista fantasiaa. Fantasian tai sadunomaisen keskiajan käyttäminen kontekstina tukee sitä, että mielen teorian ”mallintaminen” lukijalle tapahtuu alitajuisesti, ei tietoisesti. Eläytyessään sadunomaiseen tarinaan lukija viisastuu huomaamattaan. Hän harjoittaa tietoista läsnäoloa tietämättään ja oppii mallintamisen kautta uusia ”mielentaitoja”; vaivattomasti, ihan vain uppoutumalla tarinaan.
En suosittelisi kirjojani ateisteille, koska henkilökohtaisesti minulle on tärkeää, että maailmalla on Luoja, ja niin on kirjanikin maailmassa. Maailma ei ole syntynyt ilman Korkeampaa Viisautta, eivätkä asiat ja tapahtumat ole sattumanvaraisia, vaan niissä näkyy johdatus. Yksikään henkilö ei ole vailla merkitystä osana kokonaisuutta, jolla on korkeampi tarkoitus. Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on monessa muodossa esiintyvä rakkaus, ystävyys ja hengenveljeys. Filosofisesti tarinat käsittelevät esimerkiksi kysymyksiä vihollisuudesta ja ystävyydestä, pahuuden olemuksesta ja ihmisen elämän merkityksellisyydestä, toivon ja epätoivon vaihtelusta. Toivoisin, että tarinoita voi soveltaa sillä tavoin ja tulkita sillä tavoin kuin kukin lukija ne kokee omassa ajassaan ja kontekstissaan. Oikeaa tulkintaa ei ole muuta kuin se kullekin syntyvä oivallus, josta koituu jotakin hyvää.
Seuraava lausahdus on kirjan alkutekstistä ja antaa vihjeen kirjasarjan nimen merkitykseen:
”Jos kylvät ympärillesi pelkoa, jokainen ohdake, joka juurtuu viljelysmaahasi, on vastustava pelon ylivaltaa.”
PS: Olen avannut oman blogin ”Ohdakemaan tarinoille”, jonne laitan lisätietoa kirjasarjan syntyvaiheista, kuvauksia henkilöistä, karttoja, piirroksia ja nimien historiaa. Tällä hetkellä tarinoista on olemassa yhteensä kahdeksan käsikirjoitusta. Yhdeksäs on vielä hajanainen idea, jonka jätän Herran haltuun niin kuin koko julkaisuprosessin. Se toteutuu, jos toteutuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






