Puuttuva pala, rojulaatikko, eikä mitään mieltä paitsi ehkä loppujen lopuksi…

Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.

Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.

Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.

Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.

Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.

No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.

Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.

Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.

Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.

Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.

Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…

Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…

Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…

En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.

Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.

Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?

Luulitko olevasi maailman ainoa pöljä? Risuja ja keppiä apinoille!

Mosaiikkiin on piilotettu avaimia
rauhaan. Etsimisestä tulee luontevasti
pieni meditaatiohetki...

Lukaisin äsken muutaman blogitekstini vuosien takaa. Olin silloin nähtävästi jonkinlainen idealisti, ja taidan osittain olla vieläkin, kun ylipäätään mitään edes yritän sanoa kenellekään mistään ”maailman parantamisesta”. Ellei olisi mitään ”ideaa” paremmasta maailmasta edes tämän oman kuplani sisällä, en taitaisi enää vaivautua sieltä mitään ulostamaankaan, ainakaan julkisesti. Nytkin käyn sisäisessä maailmassani taistelua pessimistisen kyynikkopuoleni ja sen hieman väsähtäneen idealistisen puoleni kesken siitä, että teenkö edes tätä ”päivitystä”. Onko missään enää mitään mieltä, edelleenkään, ja toisaalta, olisiko parempi, ellei olisikaan, jos rakentavin idea onkin vapautua mielensä vallasta?

Minulla oli jonkinlainen ”unelma” saada ihmiset parantamaan ”omia maailmojaan”, jolloin tästä yhteisestä maailmasta saattaisi kehittyä muillekin ihmisille parempi paikka elää, ja ennen kaikkea koko luomakunta saisi mahdollisuuden kukoistaa, kun ihmiset lopettaisivat suunnattoman törppöilynsä. Me ihmisethän tämän maapallon olemme sössineet huonoon jamaan, joten oletin, että jos ihmiset muuttaisivat toimintaansa, saattaisi onnistua vielä pelastaa tämä nuhjuinen ja haiseva, ei enää niin sininen pallomme, tämä varsinainen ”apinoitten planeetta”.

En osaa enkä jaksa vielä tehdä kaikin puolin paremmin itsekään. Enkä etenkään kykene olemaan ärtymättä ihmisille tai ilmiöille, ja kun ärsyynnyn, saatan tulla loukanneeksi joitakuita ihmisiä ilmaisemalla ärtymykseni syyn eläimellisellä tunnepuuskalla, tosin ihmisaivojen kielellistä kehittyneisyyttä hyödyntäen. Vaikka oikeastihan ”vika” on minussa, kun ylipäätään ärsyynnyn, eikä ihmisissä, jotka vain ovat mitä ovat. Eihän minun olisi mikään pakko reagoida; ärtymys on minussa, eikä heissä. Hehän ovat vain ”apinoita”, ja minä olen ehkä kehityshäiriöinen apina, enkä sen tärkeämpi osa luomakuntaa kuin hekään.

Eikä minullakaan ole oikeutta tuomita ketään. Mielipiteeni saan ilmaista lakien puitteissa, mutta se mielipidekin kuvaa kenties vain kehityshäiriöisiä ”hermojani”, eikä sitä, että ilmiö, josta marmatan, on oikeasti, absoluuttisesti, kaikin puolin peräreiästä.

Henkilökohtaiset mielipiteet ovat vain sitä mitä ne ovat, ”mielen pitämisiä”, ja minun mieleni on yhtä törppö kuin keskimäärin muillakin ”mielensä vallassa olevilla”. Se on oikeastaan vapauttava ajatus, ettei tarvitse olla oikeassa, koska on törppö, pöljä ja apina, kuten Anthony De Mello sanoi. Minä vain pidän joistakin asioista, ja joistakin en pidä, ja jotkut asiat ovat aika samantekeviä minulle. Omatunto kolkuttelee, jos meinaa pitää sellaisista asioista, joista onkin jotakin haittaa; ja joskus omatunto saa pitämään asioista, jotka tuntuvat eettisesti hyviltä… Haluan nyt sanoa jotakin mielestäni eettisesti perusteltua, arvoihin liittyvää. Sori vain, apinalajitoverit, jos ärsyynnytte.

No, arvostan esimerkiksi erästä Ylellä esiteltyä nuorta pasifistia, joka kärsi vankeusrangaistuksen, koska ei ilmeisestikään pidä väkivaltaa oikeana keinona ratkaista konflikteja. Tällaisina aikoina on kuitenkin joissakin piireissä kovin epäsuotavaa kannattaa väkivallattomuutta. Hädin tuskin kukaan uskaltaa sanoa mitään ”toisen posken kääntämisestä”, tai siitä, että ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Saattaa siis tulla ainakin kuvainnollisesti turpaan, jos rohkenee arvostella niitä, jotka tarttuvat aseisiin tappaakseen toisia ihmisiä itseään puolustaakseen. Tappamistahan se kuitenkin on joka tapauksessa, mistä syystä kukakin sitten tappaakaan kenet, ja missä sitten meneekään tarpeellisen ja hyväksyttävän ”itsepuolustuksen” raja. Kuka sen muka määrittää, kuka ”ansaitsee” kuolla, kuka elää?

Useimmat ehkä tarttuvat jonkinlaiseen aseeseen, jos on kyseessä oma tai läheisten henki tai terveys. Luultavasti minäkin tarttuisin, mutta mieluummin silti käyttäisin jonkunlaista lamautinta, enkä tappavaa asetta. Idealistisesti ajattelen, että toimintakyvyttömiksi lamautettuja voisi myöhemmin kuntouttaa ja antaa heille mahdollisuuden valita rauhan ja sodan, hyvän- ja pahantekemisen välillä. Kuka nyt oikeasti haluaisi valita sodan, jos hänellä olisi vapaus valita?

No, monikin ilmeisesti, valitettavasti. Jotkut meistä apinoista ja pöljistä tieten tahtoen aloittavat isompia tai pienempiä nujakoita, ja tarttuvat aseisiin uhkaillakseen niillä toisia ja saadakseen siitä jotakin hyötyä itselleen. Sotimista varten tuotetaan jatkuvasti lisää aseita, joita ilmeisesti valuu joitakin reittejä myös ”rauhanaikaiseen” käyttöön, kuten erityisen opportunistisille apinoille ja pöljille.

Ei olisi mitään järkeä ryhtyä sotimaan missään päin maailmaa, koskaan, ylipäätään, ja etenkään nyt, kun ihmiskunnalla olisi maapallo pelastettavanaan. Maapallohan tuhoutuu sitäkin varmemmin, kun sotiessa (ja sotaan varustautuessa) kulutetaan luonnonvaroja, tuhotaan infrastruktuurin lisäksi myös luontoa, ja aiheutetaan älyttömiä päästöjä; tuhrataan ihmiselämiä, hukataan aikaa. Sodankäyntiin ja siihen liittyvään varusteluun kuluva aika tarvittaisiin ilmastokatastrofin ja lajikadon pysäyttämiseen, tai edes hidastamiseen. Kukaan ei loppupelissä selviä hengissä tällä pallolla, ellemme osaa lopettaa sotimista. Emme me apinatkaan, vaikka jotkut meistä osaavatkin rakentaa avaruusraketteja.

On surullista ja kohtalokasta, ellei ”osata” lopettaa sotimista siinäkään vaiheessa, kun aletaan jo ymmärtää sen haitallisuus.

Kun pienenä, itsepäisenä ipanana tappelin veljeni kanssa, äiti sanoi, että ”viisaampi lopettaa”. Tärkeintä ei siis ollut se, kumpi oli aloittanut nujakoinnin, vaan se, kumpi lopettaisi sen. Olisi ollut mieltä ylentävää saada olla se ”viisaampi”, mutta oli vaikea rauhoittua sovinnolliselle mielelle sellaisen nujakoinnin jälkeen; etenkin, jos tiesi itse aloittaneensa tappelun. Syyllisyys näet nostatti häpeää, ja häpeä muuttui aggressioksi, eikä siinä apinaraivomielentilassa voinut olla sovinnollinen. Vasta sitten, kun tuli paha mieli esimerkiksi toiselle aiheuttamastaan kivusta tai vahingosta, pystyi oikeasti lopettamaan tappelun ja sopimaan riidan.

Isommissa kahakoissa ongelma onkin siinä, etteivät niitä aloittavat tai ylläpitävät tahot taida tuntea sitä ”pahaa mieltä” etenkään toisilleen aiheuttamastaan vahingosta, tai edes menetetyistä ihmishengistä. Eihän niitä ”toisia” pidetä edes ihmisinä, joten ”niitä” saa olevinaan tappaa mielin määrin, ja on kaiketi sitäkin kunniakkaampaa, mitä enemmän ”niitä” on tappanut. Ja on olevinaan oikein uhrata ”omienkin” henkiä suuremman ”asian” puolesta, ja käyttää omaa asemaa ja arvovaltaa siihen, että käskee ihmisten uhrata henkensä sille ”asialle”.

Unohdetaan nyt hetkeksi se, että olemme apinoita niin kauan kuin emme ymmärrä, ettemme ole pelkkiä apinoita, ja puhutaan meistä ihmisinä. Eikö ole jonkinlaista hulluutta pitää ”toisia” ihmisiä vähemmän ihmisinä kuin itseään, niin että heidän henkensä on muka vähemmän arvokas kuin oma henki?

Minusta esimerkiksi kansallisidentiteetteihin perustuva luokittelu ”meihin” ja ”muihin” on haitallista, vahingollista ja tavallaan harhaistakin, ja luo pohjaa vihamieliselle eriarvoistamiselle. Olipa ihminen minkämaalainen tahansa, hän on mielestäni yhtä ihminen kuin joku toisenkin maalainen. Ulkoiseen identiteettiinsä ripustautuva raukkaparka puolustaa minäharhaansa aivan kuin hänen henkeään uhattaisiin, ja katsoo oikeudekseen jopa tappaa sen, joka uhkaa hänen ”egoaan”. Mutta emmehän me ole mitään ”identiteettejä”! Ei minun olemassaoloni siihen lakkaa, jos luulet minua ruotsalaiseksi, tai nimität joksikin saakutin hörhöläiseksi.

Joskus meiltä apinoilta meinaa unohtua sekin, että sotimaan määrätty tai painostettu ihminen on yhtä vähän syyllinen sodan aloittamiseen ja ylläpitämiseen kuin nekin, jotka kokevat oikeudekseen puolustautua hyökkääjää vastaan. Sodan uhreja ovat myös nuo sotaan pakotetut, kuolevat, haavoittuvat, traumatisoituvat ihmiset. Eivät he ole sen vähemmän inhimillisiä ihmisiä kuin nekään, jotka puolustautuvat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Yksittäiset ”pelinappulat” eivät pysty peliä lopettamaan, ei heitä voi siitä syyttää; kaikkien ”nappuloittenhan” tulisi lopettaa taistelu yhtä aikaa, ja miten sellainen olisi mahdollista ilman yhteistä tahtotilaa? Taistelun keskellä sotimisesta luopuva voi menettää henkensä, vaikka haluaisi rauhaa. Hänestä tulee rauhanaatteen marttyyri, usein tunnistamaton ja vaille kunniaa jäävä…

Ne, joilla on valta siirrellä noita nappuloita, ovat pääosin vastuussa homman aloittamisesta ja lopettamisesta. ”Pelinappuloitten” tuhoaminen puolin ja toisin saattaa ehkä lopulta päättää taistelun, jos uhrattujen ”nappuloitten” määrä ylittää jonkun tahon sietokyvyn; tai aiheutunut tuho ylittää jonkin kriittisen pisteen, ja on pakko lopettaa. Pakotettu rauha on kuitenkin vain ulkoinen rauha, ja sisäinen kauna ja katkeruus luovat pohjaa uudelle sodalle.

Ellei konflikteja pystytä sopimaan neuvottelupöydissä, ehkäpä riidan voisi ratkaista jonkinlaisena kaksintaisteluina, laajamittaisen sotimisen sijaan, ettei aiheutuisi niin paljon ja laajoja tuhoja, ihmishenkien menetystä, ja muita haittoja. Ehkäpä joku nykyaikainen Daavid napauttaisi jonkinlaista Goljattia otsaan kivilingon nykyaikaisella symbolisella vastineella, ja eturistiriita olisi selvitetty. Ja tämän voisi toteuttaa ihan vain virtuaalimaailmassa, niin ei sattuisi edes oikeaan otsaan… Tosin, ylpeyteenhän se osuma kolahtaa kuitenkin. Ja tästäpä pääsemme siihen alkuperäiseen, kaikkien maailman nujakointien pohjimmaiseen syyhyn; uhantunteeseen, pelkoon.

Yllätys, yllätys: eihän kyse oikeasti ole siitä, että sotia aloitetaan, koska haluamalla halutaan aiheuttaa ulkoisessa maailmassa hengenvaaraa ja laajaa tuhoa, vieläpä ilman mitään ”mielekästä” tavoitetta. Sodan käynnistymisen syy on aina pohjimmiltaan sisäinen. Tarve tapella, tarve saada jotakin itselleen, pelko menettämisestä, pelko tuhotuksi tulemisesta ovat kaikki sisäisiä kokemuksia. Koen uhkaa ja ylireagoin – koska en muista, että ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila. (Paitsi oikeilla apinoilla se on kai aika pieni...)

Kyse on tavallaan siitä, että ihmismielen suunnaton pöljyys ja apinamaisuus aiheuttaa ensin sisäisen konfliktin, joka heijastetaan ulkomaailmaan, josta etsitään vihollinen, koska sitä ei ole sisäisestä maailmasta tunnistettu, koska pöljät apinathan ovat sokeita. Kaikki paha, vaara ja konflikti siis ulkoistetaan, ja siksi tarvitaan keppejä, risuja ja vitsoja, jotta päästäisiin tuosta pahasta eroon. Tukki on omassa silmässä, mutta sorkitaanpa sitten risulla malkaa toisen silmästä, niin maailma valaistuu. (Ja kuvitellusta silmästä tietysti, tai näppituntumalla sinne tänne sorkkien, koska eihän sokea apina voi nähdä minkäänlaista silmää, jota olisi tarpeen sorkkia…)

Sota ja vihanpito loppuu, kun pöljä apina ottaa tukin omasta silmästään, katsoo lähimmäistään ja näkeekin tämän silmissä itsensä, ja huomaa, ettei olekaan pelkkä apina sen enempää kuin tuo toinenkaan. Get it?

Nyt, kun maailmalla edelleen soditaan, monenkin ”apinan” on ehkä henkisesti helpompi ryhtyä jopa tappelemaan ja sotimaan kuin tehdä ekologinen elämänmuutos. Onhan meille apinoille kenties psyykkisesti pienempi kynnys alkaa riehua ja tapella kuin ryhtyä harjoittamaan jonkintasoista askeesia. Kenties kaikki tämä uhmakas ja mieletön tappeleminen onkin jonkinlaista reagointia maapalloa uhkaavaan tuhoon, jonka edessä koetaan avuttomuutta… Niin, apinaparat alkavat pelätä, kääntävät pelon raivoksi, ja käyvät sokeasti toistensa kimppuun, koska avuttomuus tuntuu pahemmalta kuin raivokas tappeleminen. Keppi kädessä kokee olevansa asioitten ”herra”, kunnes joku toinen tusauttaa omalla kepillään reiän mahaan…

Ja vaikka välillä olisikin hieman rauhallisempi hetki tällä apinoitten planeetalla (ellei katso iltauutisia), nämä apinat kuitenkin herkästi tappelevat välipaloista ja varjopaikasta rapakivisellä töyräällään, tajuamatta, että töyräs on romahtamassa parin päivän päästä, kun ovat ne pöljät kuitenkin liikaa siinä riekkuneet stressitilassaan tai huolettomassa hulluudessaan. Sinnepä romahtavat, apinaparat, kesken nujakointinsa, kun eivät osanneet sitä lopettaakaan.

Surullista, eikä järin rakentavaa.

Sivistyneinä itseään pitävät ihmiset kai tietävät maapallon muuttuvan elinkelvottomaksi, elleivät he tee mitään muutoksia elintapoihinsa, ja silti he mieluummin jatkavat riekkumistaan, kekkulehtimistaan, tärkeilyään ja kaikenlaista muuta touhuiluaan, mitä tässä pöljien mielien maailmassa pidetään tärkeänä, ja sitten vielä tappelevatkin keskenään kuin… niin, apinat. Ja itsekin tässä ärsyyntyy noille joillekin toisille apinoille niin paljon, että tekee mieli hyppiä tasajalkaa, sähistä ja huitoa risulla, jos he eivät muuten herää ja havahdu. No, en huido, etten osu liian pahasti, koska on tukintynkää omissakin silmissä, eikä olisi reilua satuttaa toisia, ellei halua itseäänkään satuttaa, mutta huhuilenpa vain varovasti:

”Katsokaa itseänne! Missä on ihminen?”

Ok, minä aloitin rähinän, mutta lopetan sen nyt. Anteeksi.

PS: Apinaksi ja pöljäksi nimittelyyn intouduin lukiessani vuosien tauon jälkeen uudelleen Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Jos lukija loukkaantui tästä tekstistäni, luultavasti tuo kyseinen kirjakin olisi liian sapettavaa iltalukemista.

Rakkaus on ilmaista, ”hyvinvointi” sen sijaan maksaa?

Selvyyden vuoksi; en ole käynyt taidemuseossa
yhdistelemässä orgaanisia aineita taideteoksiin
jonkinlaisena mielenosoituksena. Alla oleva on
 vain palapeli, ja tämä on vain kevennys.

Tänä vuonna olen sattuneesta syystä tullut katsoneeksi Ylen iltauutisia useamman kerran viikossa. Täälläkin päin maailmaa hätäillään inflaatiosta ja uhkaavasta lamasta, ja ”hyvinvointiyhteiskunta” on uhattuna, kun valtion kassa ei riitä siihenkään palvelutasoon, mihin on totuttu; saati sitten mihinkään parannuksiin (vaikkapa nuorten mielenterveyden palveluissa). Joku talouselämän asiantuntijaihminen, jota jossakin uutislähetyksessä haastateltiin, kehotti hymysuin niitä, joilla on rahaa, ”kuluttamaan”, jotta tämä rahalla rakennettu ”hyvinvointiyhteiskunta” säilyisi ennallaan.

Niin että hyvää Joulua, kuluttakaa vain maapallo loppuun!

Minua lähinnä ärsytti moinen innostunut kehotus. Maapalloa uhkaavan ekokatastrofin takia ei näet pitäisi ”kuluttaa” etenkään yhtään nykyistä enempää, ja mieluummin paljon vähemmän. Ei pitäisi ryöstää uusiutumattomia luonnonvaroja, eikä tukea ostoksillaan tehtaita, jotka aiheuttavat ympäristöhaittoja tai polkevat ihmisoikeuksia, eikä ylipäätään pitäisi enää ostella mitä sattuu, ettei aiheuta sademetsien katoamista tai valtamerien tuhoa. Tarkka joutuu olemaan ostaessaan sellaisiakin tuotteita, mitä ihmiseläjä kohtuudella tarvitsee…

En ollenkaan tajua, mitä tuotteita tai palveluita tämä jokin asiantuntija-ihminen oikein ajatteli hyvätuloisten tai omaisuutta omaavien ihmisten voivan ”kuluttaa” ilman, että siitä tulisi pitkällä tähtäimellä enemmän haittaa maapallolle kuin lyhytnäköistä hyötyä rahan varaan rakennetulle ”hyvinvoinnille”? Eikö hän ajatellut kuluttamisen pitkän tähtäimen haittoja ollenkaan? Oliko hänellä mennyt jotenkin huti se, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, jos jatkamme ”business as usual”- tyyliin?

Jos ihmiset olisivat toisiaan kohtaan empaattisempia ja vanhemmat huolehtisivat jokaisesta jälkeläisestään mahdollisimman hyvin ja suojelisivat heitä myrkyllisen henkisen ympäristön haitoilta, ei olisi niin paljon henkistä pahoinvointia, jonka vuoksi menetetään ”työuria” ja verotuloja, ja tarvitaan julkisen puolen mielenterveyspalveluita tai Kelan korvauksia psykoterapiaan. Täydelliseen vanhemmuuteen ei tietenkään kukaan pysty (etenkään, kun osa ihmisistä on synnynnäisesti alttiimpia kärsimään ympäristön haittavaikutuksista), mutta vähän parempaan suoritukseen saattaisi päästä, jos henkinen hyvinvointi laitettaisiin oikeasti etusijalle jo uuden elämän alkuvaiheessa.

Mutta mikä onkaan joillekin hämmentyneille tuoreille vanhemmille ”tärkeää” tässä kieroutuneessa ihmisegojen kulttuurissa? Laittaa masukuvia someen ja tehdä vanhemmuudestaan julkinen, vääränlaisen itsetunnon rakennusprojekti? Esitellä lapsiperhearkeaan tuntemattomille ja tehdä pikku-lapsesta vastoin tahtoaan ”julkkis”? Vai olevinaan edistää lapsensa älyllistä kehitystä ylikuormittamalla lapsensa erilaisilla virikkeillä ja tavaroilla jo ennen kuin hän osaa sanoa ”ättä” tai ”iti”? Tai pakottaa lapsensa ”harrastamaan” jotakin kodin ulkopuolella, ettei itse koe huonommuutta kahvipöytäkeskusteluissa tai vanhempainvarteissa, kun lapsi viihtyy liian hyvin ”vain” kotona?

Kummallisen moni vanhempi ei esimerkiksi tiedä, että liialliset virikkeet voivat haitata etenkin alle kolmivuotiaan aivojen kehitystä, tai että hoivan ja kasvatuksen tulisi mukailla lapsen synnynnäistä temperamenttia. Kaikki lapset eivät ”sopeudu” siihen, mikä useimmille on ok tai siedettävää. Vaikken olekaan töissä varhaiskasvatuksesta, minulle on syntynyt vaikutelma, että on liian paljon vanhempia, jotka heivaavat lapsensa heti, kun pystyvät, yhteiskunnan ja median ”kasvatettaviksi”. Heillä on ilmeisesti tärkeämpää tekemistä kuin kasvattaa jälkikasvuistaan vastuullisia aikuisia; tai he luulevat, että yhteiskunta ja media kasvattavat tasapainoisia ihmislapsia. Kaamea erehdys! Ja on myös liian paljon sellaisia vanhempia, jotka haluaisivat koulia lapsistaan jonkinlaisia ”ihmelapsia”, mutta saavat aikaan narsisteja tai ahdistuneita neurootikkoja.

Lapsistaan oikeasti välittävillä ihmisillä saattaa sitten olla kaikenlaisia muita vaikeuksia, joitten takia vanhemmuus ja lapset kärsivät. Moni vanhempi yrittää oikeasti parhaansa, mutta yhteiskunta saattaa kampittaa tai tuottaa pettymyksen heikkoina hetkinä. Ja ylipäätään tämä hemmetin egoistinen kulttuuri harhaannuttaa lapsia, jotka hyvin helposti pääsevät ”nauttimaan” internetin pseudotodellisuudesta, eivätkä voi sinne yksin unohdettuina tietää, mikä on ok, mikä totta, mikä tervettä. Ihmekö tuo, että kouluikäisetkin alkavat olla sairaan väkivaltaisia?

Päiväkodeissa menee huonosti. Koulumaailmassa menee huonosti. Opiskelijoilla menee huonosti. Työttömillä menee huonosti. Työelämässä olevillakin menee huonosti. Ja vanhuksillakin menee huonosti. Eikö tämä kaikenikäisten ihmisten henkisen pahoinvoinnin lisääntyminen viimeistäänkin jo kerro, että jotain on pielessä tässä yhteiskunnassa, tässä kulttuurissa, tässä ihmisten maailmassa? Eikö sekään ole vielä herättänyt, että ”sivistynyt” ihmiskunta on oikeasti pilaamassa maapallon?

Ja miten moni ihminen aiheuttaakaan mielenterveysongelmia läheisilleen, kun ei ymmärrä, mitä tekee, eikä pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, tai korjaamaan aiheuttamaansa vahinkoa? Kuinka moni penska aiheuttaakaan hölmöyksissään mielipahaa, tai jopa vuosikymmeniä kestäviä traumoja vertaisryhmässään, siellä koulumaailmassa, joka pahimmillaan voi olla yhtä traumatisoiva kuin pitkittynyt sotatila? Tai kuinka moni aikuinen aiheuttaakaan työelämässä henkistä kärsimystä työtovereille, alaisille, esihenkilölle, eikä edes tajua sitä itse?

Ja että pitää olla vielä niin hemmetin sotaisaakin tämä ihmisten yhteiselo! Ihmisluonnon sotaisuus aiheuttaa suunnattomia tuhoja ja ympäristöhaittoja, ja sotaan varustautuminen kuluttaa luonnonvaroja, energiaa, materiaaleja ja rahaa. Ja se myös vie suuren osan ”ajatusenergiastamme”, tuottaa hirvittävän paljon murehtimista, ahdistusta, pelkoja, märehtimistä myös ulkopuolisille, saati sitten niille, jotka elävät sodan keskellä. Sota-asioihin keskittyminen vie huomiota monelta tärkeältä asialta; kuten läheisiltä, terveydestä huolehtimiselta, ympäristöasioilta, ihmisoikeuksien puolustamiselta…

Olemmepa sitten hyvin ”turvassa”, kun olemme halunneet turvata rauhaa varustautumalla sotaan, mutta yhä edelleen kovin mielenterveysogelmaisia, ja lopulta vailla riittävää julkista palvelua menetetyn mielenterveytemme korjaamiseksi! Eipä ole varaa hoitaa mielenterveyttä, jos pitää lisätä ”puolustusmenoja”. Sotaisa mentaliteetti pitää yllä stressitilaa, ja stressaantunut ihminen voi pian olla putkinäköinen, ärtymisherkkä ja lopulta vainoharhainen…

Eikä yksittäisillä ihmisilläkään tunnu olevan ”varaa” ehkäistä mielenterveysongelmia vaikkapa hoitamalla pikkuvauvaansa itse, kun pitää olla mahdollisimman paljon työelämässä tullakseen edes toimeen. Pitäisikö olla vielä enemmän työelämässä valtion verokassaa lisätäkseen, jotta päivähoitoon yötä myöten raahattu lapsi saa sitten isona mielenterveyspalveluita julkiselta puolelta ilmaiseksi? Tai pitääkö paahtaa ylen määrin töitä saadakseen ylimääräistä rahaa, että voi kuluttaa markkinatalouden tuotteita, että olisi itsellä edes hetken aikaa ”kiva olo”? Tai, pitääkö meidän oikeasti ”kuluttaa” siksi, kun se asiantuntijaihminen niin kehotti Ylen iltauutisissa vedoten jonkinlaiseen yhteisvastuullisuuteen ”hyvinvointiyhteiskunnan” säilyttämisessä?

Onko tämä se ”hyvinvointiyhteiskunta”, jota kannattaa ylläpitää ”kuluttamalla”? Rakennetaanko hyvinvointia rahalla vai rakkaudella? Aina ei ole mahdollista saada molempia, eikä toista voi hankkia toisella. Todellista rakkautta ei voi myydä eikä ostaa.

”Kuluttamisen” sijaan meitä kaikkia voisi kehottaa siihen, että lopettakaamme pahan mielen ja kärsimyksen aiheuttaminen toisille ihmisille, niin ei tarvita niin paljoa mammonaa henkisten vahinkojen korjaamiseen. Mikä hitto meitä ihmisiä riivaa, kun emme osaa olla traumatisoimatta toisiamme?

Sokeus. Tietoisuuden puute.

Jos joutuisin syystä tai toisesta haastateltavaksi iltauutisiin, kehottaisin ihmisiä pysähtymään, olemaan jonkin aikaa ilman mitään ulkoisia virikkeitä, ja kuuntelemaan sitä, mitä he aivan oikeasti tarvitsevat, ensisijaisesti. Vastaus löytyy sisäisestä maailmasta.

Emme tarvitse yletöntä aineellista ”hyvinvointia”; etenkään sokeaa kulutusvimmaa hedonismin, eskapismin tai olevinaan järkevän talousajattelun huumassa. Ihminen tarvitsee ensisijaisesti tunteen siitä, että hän on. Hän on olemassa, elossa. Moni pinnallinen tarve laantuu tai jää kokonaan heräämättä, kun on tietoinen olemassaolostaan ja tavoittaa läsnäolon ihmeellisen rauhan todetessaan ääneen tai mielessään: ”Minä olen.”

Tässä pari lainausta Eckhart Tollen kirjasta ”Läsnäolon voima”:

”Oleminen on kaikessa ikuisesti läsnä oleva kaikkinainen elävä ykseys lukemattomien syntymän ja kuoleman lain alaisten muotojen tuolla puolen.” --- ”Valaistuminen merkitsee juuri Olemis-tietoisuuden saavuttamista ja tuossa ’toteutumisen tunnun’ tilassa elämistä.”

”Koko mainosteollisuus ja kulutusyhteiskunta romahtaisivat, jos ihmiset valaistuisivat eivätkä rakentaisi enää minuuttaan tavaroiden avulla.”

Joten, kuten sanoi ihminen, jonka kunniaksi (ainakin olevinaan) vietetään tulevaa ”kulutusjuhlaa”, kun hän oli joutunut ymmärtämättömän väen ristiinnaulitsemaksi:

”Antakaa heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Niin, eivätpä tainneet tietää, eikä moni tiedä vieläkään. Tulkoon siis valkeus ja uusi maailma itse kunkin sisälle!



PS: Adventin ajalle muistutuksena, kertaa tästä vinkit ”hyvään joulumieleen”.

Jos olisin oma itseni… Nielisikö sika minut?

Tämä kuva muistuttaa riittävästi jotakin sellaista rakennetta,
joka tekstissä mainitaan, joten, olkoon se tässä kuvituksena.

Tuntui etten mitenkään jaksaisi kirjoittaa mitään ”yleishyödyllistä”, koska sellaisen aivotyön vaatima ajatteluenergia tuntuu olevan tältä päivältä lopussa. En haluaisi myöskään valittaa ”maailmanmenosta”, etten levittäisi negatiivista ajattelua mahdollisille lukijoille, jotka tälle sivulle eksyvät.

Nyt ei kuitenkaan irtoa mitään näennäispositiivistakaan, ja jotenkin tuntuu, että se ainoakin aito myönteinen älynväläys, jonka saattaisin tässä juuri nyt onnistua tuottamaan, jää yhtä absurdiksi asiaksi kuin joku kallisarvoinen pikkuesine kahdensadan neliömetrin laajuisessa sontakasassa. Kuka lähtee kahlaamaan kasan keskivaiheille ja ryhtyy vieläpä tonkimaan sitä moskaa ihan vain siksi, että joku sanoo, että siellä saattaisi olla jotakin arvokasta? Tai vaikka joku lupaisikin, että kyseessä on peltoon kätketty aarre; se helmi, joka aikoinaan ehkä heitettiin sioille, jonka siat tallasivat peltoon, ja jota kukaan ei sittemmin nähnyt…

Tai ehkä se helmi tarttui jonkun sian sorkan ”varpaitten" väliin ja päätyi keittoliemeen, josta joku sen puolivahingossa nielaisi, ja ruuansulatuksen läpäistyään se putkahti huussiin, ja kulkeutui sieltä parin mutkan kautta ja vuoden päästä takaisin peltoon, tai jäi sinne sontakasaan, koska huussi poistettiin käytöstä, muttei sitä ole vielä tänäkään päivänä tyhjennetty. Who knows?

Otapa tuosta nyt selvää.

Helmeni ja muut symboliset aarteeni ovat ikään kuin olevinaan hukassa, ja joudun huuhtelemaan mieleni sisältä paljon saostumia etikkapitoisella (tai sapekkaalla) litkulla saadakseni sieltä ulos kenties myös ne mutkiin juuttuneet ja takertuneet, hieman merkityksellisemmät, aikaa ja kulutusta kestävät jyväset.

Paljon sanoja, vähän merkitystä? Ehkäpä vain yksi olisi tosiaankin tarpeen, jos vain löytäisi sen yhdenkään.

Olen kai ylikäyttänyt tänään vasenta aivopuoliskoani, ja nyt haluaisin vain pyörittää mielikuvia ja kielikuvia ja olla olematta mitään ”mieltä” ja tekemättä mistään väkisin mitään järkevää ja loogista. Sen sijaan leikin metaforilla.

Jos olisin omena, haluaisin olla yhä puussa ja puoliraaka, enkä haluaisi mädäntyä ennen kuin olen kypsä ja tipahdan jonkun päähän. Ehkä Newtonin. Siitä saattoi näet olla hyötyä ”painovoiman” tunnistamisessa. Tosin, en muista mitä hyötyä siitä oli luomakunnalle. Joistain keksinnöistä on ollut lähinnä haittaa…

Jos olisi soitin, olisin mieluiten akustinen kitara, joka soi yhä kauniisti ja syvästi, vaikka sen kaula onkin hieman vääntynyt, ja kannessa on naarmuja. Sen kielet on uusittu lukuisia kertoja, koska sillä on yritetty soittaa sekä rautalankarokkia että flamencosäestystä, muttei se ole saanut vielä tarpeeksi soida ilman soittajaa, pelkällä resonanssilla; vastaten Luojansa ääneen.

Jos olisin kasvi, olisin vänkyrä mänty, joka antaa toisten puitten kasvaa itsensä ohi korkeuksia kohti, mutta onnistuu silti kasvamaan itsekin, vaikka joutuisikin mutkittelemaan tavoitettaan kohti päästäkseen. Se pysyy itsepäisesti siinä mihin on juurensa saanut; tarjosipa se paikka sitten kituliaamman ravinnon tai liian vetisen. Jos se kasvaakin hitaasti ja känkkyräksi, siitäpä tuleekin hyvin sitkeä pilkottava, eikä sitä ensimmäisenä olla kaatamassa ainakaan lautatarpeiksi. Uuniin se ehkä kelpaa vänkyränäkin, mutta luultavasti vasta jo pystyyn kuolleena ja kuivettuneena; sen ei siis tarvitse sentään elävänä tulla poltetuksi.

Jos olisin auto, olisin polkuauto, jolla pienet ihmiset ajavat ja kuvittelevat innoissaan olevansa jo isoja ihmisiä; ne reppanat! Parempi olisi pysytellä pienenä ja ajella isonakin polkuautolla.

Jos olisin oma itseni, olisin helmi.

Miksi on niin vaikeaa nähdä sitä helmeä? Se on peittynyt suojuksiin, haarniskaan, koristeisiin, eristeisiin, pakkeliin ja muuhun, jolla peittelemme sitä mitä on pinnan alla. Siellä on näet paljon kuonaa, mätää, tulehdusnestettä ja muuta ikävänpuoleista, jota emme halua toisille näyttää, emmekä aina itsekään nähdä.

Mutta siellä kaiken sisällä on se helmi. Eikä sitä tarvitse nähdä; sen voi tuntea. Sen voi tallentaa kämmeneensä, tai painaa sinetiksi sydämeensä.

Kuten sanottua, helmi on ikään kuin sontakentän keskellä, ja sen löytäminen vaatii paljon kaivamista, jota ei pysty aina tekemään likaamatta käsiään. Ehkei sitä olisi pitänyt koskaan jättää sikojen tallattavaksi. No, sikareppanat, minkäpä nekään luonnolleen voivat, kun tonkivat ja syövät mitä suuhun sattuu?

Jos olisin itsekin sika, haluaisin olla sellainen sika, jonka kärsässä ei ole kultarengasta, ja joka ei syö soijaa, ja joka ei niele helmiä ruuansulatukseensa, jos sattuu sellaisia löytämään pahnoja tonkiessaan. Jotkut helmet ehkä näyttävät Mozart-kuulilta, muttei niitäkään kai kääreineen syödä... Paitsi joku erityisen nälkäinen possu.

PS: Jutun kuva on otettu vanhasta kattovalaisimesta. Entä jos helmi olisikin lamppu?

Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.

Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.