Mielenrauhaa nyt vai vasta "sitku"?

Tänään on tyhjä pää. Ei tule mitään mieleen. Kiivailin menneinä päivinä oman huvituksen ja ympäristön vaatimusten ristipaineissa. Mielessä kuohahteli kysymys, mitä mieltä on tehdä asioita vain siksi, että se on joku yleinen tapa tai trendi. Ryhmäpaine painostaa. Et ehkä halua loukata ketään, mutta loukkaat itseäsi. Olet kenties kohtelias ja huomaavainen toisille, mutta laiminlyöt itseäsi; omia tarpeitasi, omaa ihmisarvoasi. Joku voi sanoa sinua itsekkääksi, omahyväiseksi ja itsekeskeiseksi yms. jos et tee niin kuin muut neuvovat tai pyytävät, vaan haluat tehdä niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä tehdä (enkä tässä tarkoita mielihyvää, vaan mielekkyyttä).

No... mitäs sitten? Jos laiminlyöt omat tarpeesi tehdäksesi aina jotain, mitä toiset haluavat, sinusta tulee katkera. Katkerasta ihmisestä tulee ennenpitkää itsekeskeinen ja jopa vihamielinen muita kohtaan. Loppujen lopuksi saat joka tapauksessa itsekkään ihmisen leiman. Kukaan ei voi miellyttää kaikkia. Mielistelet toista, ärsytät toista. Mielistelet muita, halveksit itseäsi. Jos rakastan itseäni, on mahdollista rakastaa myös muita. En voi rakastaa muitakaan, ellen rakasta itseäni. Jos olet kilttinä pidetty ihminen, tarkista, oletko kiltti myös itsellesi?

Juhannusaattona tuijottelin roihuavaa oksakasaa ja mietin Johannes Kastajaa ja muita marttyyreja, joita tuli mieleen (ei kovin monta, koska nimimuisti pätkii). Liekit näyttivät hienoilta vihreää koivua vasten. Se oli mieltäylentävä hetki, mutta mahaan koski ja kaipasin omaan rauhaan. Joskus liki 15 vuotta sitten mietin vakavissani, mitä ensisijaisesti haluan ja tarvitsen. Vastaukseni oli: mielenrauhaa.

Ei järin omaperäistä, mutta elämänvaiheeseen nähden ehkä kuitenkin keskimääräistä syvemmän tason loppupäätelmä. Elämä on jatkuvaa palloilua ja hörhöilyä mielenrauhan perässä. Monet etsivät väärästä paikasta, siis, itsensä ulkopuolelta, jostakin muualta kuin tästä hetkestä. Ajatukset muovautuvat tähän tapaan: "Kunhan pääsen lomalle, niin sitten..." Tai: "Pitäisi olla toimintavarmempi auto, niin sitten..." tai: "Hermot menee tämän lukon kanssa, en saa rauhaa ennenkuin tämä on vaihdettu..." jne.

Mieli kehittää ehtoja ja toimintaohjeita; ohjelmoi itseään olemaan rauhallinen vasta sitten kun jotkut hatusta vedetyt ehdot täyttyvät. Entäpä jos mielenrauha onkin tässä ja nyt - sisäisesti meissä? Olosuhteista huolimatta? Jos sitä on vaikea uskoa, niin kukin jatkakoon "sitku"- , "mutku"-, "pitää"-, "pakko"- ja "ehkä muilla, ei minulla"- ajatuksia.

Joskus onnistuin sulkeutumaan käyttämättömään saunakopperoon ja vaipumaan jonkinlaiseen ehkä meditatiiviseen tilaan, jossa oli niin huoletonta ja miellyttävää olla, että tuntui, että voisin vaikka siirtyä samassa hyvässä olossa pois tästä elämisen tasosta (siis jos olisi pitänyt syystä tai toisesta kuolla juuri silloin, se olisi ollut ok muuten, paitsi mahdollisesti kaipaamaan jäävien ihmisten kannalta). Sain henkilökohtaisen kokemuksellisen todisteen siitä, että olo voi olla autuaan rauhallinen, vaikka olosuhteet olisivatkin vähän karut. Joillekin ihmiselle tuollaiset kokemukset ovat autuasta arkipäivää. Monille koko ajatus saattaa olla ihan outo. Mutta mieluummin elän oudosti kuin onnettomasti!

Niinpä luulen, että jos saan mielenrauhan jollakin muulla tavalla kuin toistamalla sitä, mitä muutkin tekevät luullessaan saavansa siitä mielenrauhan, se on vain hyväksi ja rakentavaa, niin kauan kuin en loukkaa toiminnallani toisia. Outous ei kai sinänsä riko ketään, vaikka ehkä ravisteleekin homehtuneita ja luutuneilta uskomusjärjestelmiä. Se on kasvun paikka sille, jonka mielestä jokin hyvä ja mieltä ylentävä asia on liian "outo" kokeiltavaksi.

Mielennärästystä ja henkistä ravintoa

Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Tai tässä tapauksessa suu pysyy kiinni, mutta sormet naputtavat ja tekstinkäsittelyohjelma hoitaa loput. Ei tahroja paperilla; ei edes paperia, eikä kynää, jota pureskella, kun ajatus katkeaa! Mutta jos sydän on täynnä turhaumaa ja ärtymystä, olisi parempi olla puhumatta, ettei vain leimaudu katkeraksi olioksi. Tosin, kaipa se sydämen sisältö vaihtelee, siinä missä vatsalaukunkin sisällys. Tällä viikolla olen syönyt huonosti, vähän mitä sattuu, ja sappirakon puuttuminen yhdistettynä epämääräiseen ruokaan tuottaa vähän närästystä. Mieltäni olen ravinnut esimerkiksi Wayne W. Dyerin kirjalla ja päivittäisellä annoksella Raamattua, sekä erinäisillä psykologis-psykiatrisilla tiedonmuruilla, lukuisilla havainnoilla kanssaihmisistä ja omasta toiminnasta, yli seitsenvuotiaille suunnatulla elokuvalla, toisten ihmisten mielipiteillä, muutamalla uutisotsikolla, tyhjänpäiväisillä löpinöillä, sivuäänillä, luonnonäänillä, lukemattomilla erilaisilla mielikuvilla…

Aika iso osa mieleeni vyöryneestä ravinnosta on huonosti sulavaa, osa jopa yököttävää, osa pelkkää höttöä. Ylimääräisiä ajatuskaloreita, joita tekisi mieli yökkäillä pois. Kaipa virikkeitäkin voi ahmia, kuten jotkut ahmivat herkkuja. Mutta yleensä ei edes tarvitse haalia virikkeitä mielelleen, kun niitä tulee joka puolelta ällöttävän paljon. Sellaisia, joita ei haluaisi syödä. Joista ei nauti, jotka eivät ravitse…

Edellä mainituista mielenvirikkeistä osa on ollut innostavaa ja ajatteluani kasvattavaa. Osan voisin antaa vain tulla ja mennä, tarttumatta ja reagoimatta. Mutta kun en ole niin ylevämielinen, että leijuisin autuaasti kaiken yläpuolella, ärsyttäviä virikkeitä tarttuu mieleen ja jää sinne pesimään. Sitten suollan niitä ulos, sydämen kyllyydestä… Ehkä onnistun vain kuvailemaan ongelmaa sinänsä, enkä ulosta mieleni sisältöä katkeruudella ja ärtymyksellä ja ylimielisyydellä höystettynä. Tai sitten en onnistu. Joitakin mielessä sulamattomia asioita saattaa pullahdella suusta. Kuten se, että jotkut ihmiset tuntuvat olevan hiusrajaansa myöten täynnä omaa kirjaviisauttaan, ja on hirvittävän turhauttavaa keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka vain tulostaa kirjoista lukemiaan tiedonhippuja, ikään kuin ne olisivat ainoa totuus jostakin ilmiöstä. No, kirjaviisaus voi olla kuori, jonka sisällä on ontto ihminen. Pitäisi sääliä, eikä ärtyä, mutta ärsyttää silti...

Ärtyminen on oma reaktioni, vajavuus minussa, joten puhumalla siitä tässä myönnän, etten osaa ja pysty suhtautumaan kanssaihmisiin aina kuten hyvä olisi; siis, kärsivällisesti, avoimesti, hyväksyvästi, lempeästi ja oman mielenrauhan säilyttäen. Ehkä joskus sekin onnistuu. Tällä viikolla yleishermostuvuuttani on lisännyt se, että olen joutunut öin ja päivin käymään kamppailua verenimijöitä vastaan. Niitä on ulkona ja sisällä. Niitten ininä häiritsee, äkilliset pistokset hermostuttavat, ja pistokohdat, joita on suunnilleen jokaisessa ruumiinosassa, kutiavat ja kihelmöivät, niin että ajatus katkeilee vähän väliä, kun joku paikka vaatii raapivaa huomiota. Mutta silti täällä ja tässä on ehkä hieman parempi olla kuin jossain aavikolla ilman ruokaa ja juomaa, tai skorpionien tai tulituksen keskellä. Kaikesta sitä tuleekin valitettua…

Loppupäätelmäni tässä ja nyt taitaa sitten kuitenkin olla se, että onnistuin yökkäilemään suurimman osan turhista mielenvirikkeistä tuoreeltaan pois mielestäni, ja se osa, mitä roskaruuasta ja vahingollisista lisäaineista jäi mieleen sulamaan, poistukoon normaalin aineenvaihdunnan myötä. Mieleeni jäi kuitenkin isoja ravitsevia asioita; ajatuksia, joihin haluan palata uudestaan ja uudestaan. Henkisesti kasvattava ravinto antaa ihan konkreettisesti tunteen siitä, että mieli avartuu, ja osaset loksahtelevat paikoilleen siinä tietoisuudessa, joka voisi olla meille kaikille yhteinen ja jaettu.

Masennuksen itsehoito - mieli maasta kotikonstein?



  Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

On olemassa muutama sellainen asia, joissa voin sanoa omaavani sekä ammatillista asiantuntemusta että kokemusasiantuntemusta. Yksi niistä asioista on masennus. Voin yhtä hyvin nimittää sitä depressioksi, jos haluan korostaa kyseistä tilaa psykiatrisena sairautena. Masennuksen vaikeusasteista minulla on kokemusta erityisen paljon lievästä, kohtalaisen paljon keskivaikeasta ja hetkittäin kenties jopa vakavasta tilasta. Luullakseni omaan masennukseeni ovat vaikuttaneet sekä synnynnäiset ja perinnölliset piirteet että elämänkokemukset, joista isoimpana tekijänä olohuoneessamme elänyt virtahepo. Olen perinyt adhd-piirteisen temperamentin, joka jo sinänsä altistaa elämänkokemuksille, jotka nakertavat itsetuntoa ja elämänuskoa, eli masentavat.

Lapsuuden hilpeyden laannuttua olin kohtalaisen kauan ateistinen peruspessimisti, joka sanoi olevansa realisti. "Ihminen on oman onnensa seppä" - ajattelun rappeutumisen jälkeen olin vuosia melankolikko-kyynikko. Masennus, jota ei itse tunnista tai halua hyväksyä, voi pukeutua mitä erilaisimpiin tapoihin ja asenteisiin. Olo voi tuntua epämääräisen huonolta, ja siitähän voi aina syyttää olosuhteita, jotta ei tarvitse ajatella, että itsessä on jotain vialla. No, onko vika itsessä, jos on masentunut?

Lähtökohtaisesti masentuneen ei kannattaisi syyttää itseään jaksamattomuudestaan ja mielialansa kurjuudesta. Syyllisyydentunteet ovat muutenkin ylivoimakkaita ja omatunto liian herkkä. Jos masennuksesi juontaa perimästäsi hermostollisesta systeemistä ja aivokemiasta, onko se sinun syytäsi? Tai jos olet oppinut jo pikkunassikkana toivottomuutta lisäävän tavan reagoida pettymyksiin, onko se sinun vikasi? Masentunut on tilassa, jossa hän syyttää itseään suunnilleen kaikesta (ainakin mielessään), vaikka ulkoinen käytös saattaisikin olla toisia moittivaa ja kaikesta valittavaa. Pahimmillaan tämä itseä kritisoiva ja negatiivisesti asioita tulkitseva mielentila johtaakin äärimmäisiin huonouden, tarpeettomuuden ja arvottomuuden tunteisiin, joissa elämän lopettaminen voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Ei siis ole millään tavoin perusteltua eikä eettistä syyllistää masentunutta hänen masentuneisuudestaan. Ryhdistäytymiskehotukset ovat silkkaa ilkeyttä ja säälimättömyyttä, myös itse itselle kohdistettuina. Masentunut tarvitsee myötätuntoa, tukea ja arvostusta. Hän tarvitsee ihmisarvonsa takaisin, läheistensä varauksettoman hyväksynnän persoonalleen (ei välttämättä kaikille toiminnoilleen) ja mielenailahteluitakin kestävän syyn jaksaa eteenpäin, vaikka valoa ei olisi vielä näkyvissä.

On siis hieman kummallista puhua masennuksen itsehoidosta, kun vaikuttaisi olevan aika selvää, että masentunut tarvitsee nimenomaan itsensä ulkopuolista tukea. Pelkkä mielialalääkitys ei ole riittävää hoitoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lääkityskokeilu voi olla joskus perusteltu, jos muutakaan tai parempaakaan apua ei ole riittävästi saatavilla, ja oirekuva on vakava. Muu apu tarkoittaa myös sitä, mitä toinen ihminen voi antaa. Itsehoitoa voi toteuttaa siinä määrin kuin kykenee siihen. Sanoisinpa, että ihminen ei ole kovin syvästi masentunut, jos hän vielä pystyy itsekseen ja yksin itsehoitoa toteuttamaan. Toisen ihmisen tukemana mielialan hoito kotikonstein voi onnistua jo varsin hyvin.

Masentuneen ei siis pitäisi jäädä yksin. Pelkästään toisen ihmisen myötäelävä läsnäolo on terapeuttista. Myös lemmikkieläimen läsnäolo ja läheisyys hoitaa mielialaa. Oksitosiinia erittyy myös eläintä silitellessä, saati sitten toisen ihmisen läheisyyden ja hellyyden kohteena. Luonto on ympäristönä erittäin terapeuttinen. Kasvit edistävät toipumista. Pelkästään kuvat maisemista ja kasveista voivat vaikuttaa terapeuttisesti. Luonnossa liikkumisessa yhdistyy sekä eri aistein välittyvät rauhoittavat elementit että liikunnan suotuisa vaikutus mielialaan. Liikunta on parhaita keinoja huolehtia aivoterveydestä ja sitä kautta myös mielialan säätelystä. Ruumillinen tekeminen voi olla myös vaikkapa kotitöitä; pääasia, että jotakin tapahtuu elimistössä. Masentunut on usein kokonaisvaltaisesti "jumissa", ja kaikenlaisen tekemisen aloittaminen auttaa myös ajatusjumeista yli. Musiikin kuunteleminen ja tuottaminen, käsillä tekeminen ja kaikenlainen luova työskentely ovat hyväksi. Mielekkäitä tekemisiä ei saisi jättää pois, vaikkeivat ne oikein tuntuisikaan miltään. Sänkyyn ei kannata jäädä makaamaan ja pyörittämään negatiivisia ajatuskulkuja tunnista toiseen.

Toisten ihmisten merkitys onkin usein siinä, etteivät he anna masentuneen vajota syvemmälle masennuksensa pyörteeseen, vaan aiheuttavat katkoksia ja säröjä masentuneen ajatus- ja kokemusmaailmaan, joka muistuttaa noidankehää.

Ajatukset vaikuttavat tunteisiin, ja toisin päin. Tunteet vaikuttavat kehoon, kehon kokemukset ajatuksiin, ja niin edelleen. On vaikeampi muuttaa suoraan fysiologiaansa. Fysiologia muuttuu toiminnan ja ajattelun kautta. Kielteinen ajattelu tuottaa herkästi masentuneen olon, ja masennus näkyy ajattelun laadussa. Ajatusmaailman ja asenteiden on muututtava, jotta mieliala paranee, ja muutoksen on pysyttävä, jottei masennus uusiudu. Usein ajatusmaailman muuttamiseen tarvitaan terapiaa tai terapeuttisia keskusteluja, tai määrätietoista uudelleenajattelun opettelua itsenäisesti. Toisen ihmisen tuki on kuitenkin myös tässä tarpeen. Pelkkiä itsehoito-oppaita lukemalla saattaa mielialan parantaminen jäädä vain järjen tasolle (etenkin ellei toteuta oppimiaan ohjeita lainkaan). Tunnetason muutos tapahtuu tunnepitoisten kokemusten kautta, usein yhteydessä johonkuhun toiseen, johon kohdistuu tunneside. Surullista on, ellei masentuneen tukena ole yhtikäs ketään. Jos mielialalääkitys auttaa poistamaan yksinäisyyden, muutos voi olla jatkon kannalta merkityksellinen. Mutta jos lääkitys ei lievitäkään yksinäisyyttä eikä muuta ajattelua toiveikkaammaksi, pelkkä fysiologisen toimintakyvyn nousu saattaa merkitä esimerkiksi sitä, että masentunut saa aikaiseksi hakea köyden ja rahjustaa liiteriin.

Itsehoitoon pyrkiminen ja kannustaminen eivät vapauta ympäristöä vastuusta masentuneen suhteen. Toisaalta, vaikka masentunut on lähtökohtaisesti syytön masennuksensa alkujuuriin, myös hänen on otettava vastuuta itsestään ja omasta tilastaan. Siinä mielessä aikuinen masentunut on vastuussa itsestään huolehtimisesta siinä määrin mihin hänen toimintakykynsä riittää. Hänen ei kuitenkaan tarvitse olla vastuussa yksin, eikä yhtään enemmästä kuin jaksaa. Ja jos ei jaksa, tulisi pyytää apua. Avun pyytäminen ei saisi olla hävettävä asia; se tulisi opettaa jo lapsille, niin että ihminen voisi luottaa siihen, että avunpyyntöön vastataan, eikä avun tarvitsijaa katsota karsaasti. Ylpeys käy lankeemuksen edellä; liian usein se johtaa itsetuhoon. Nuorten ja lasten kohdalla vastuu on aikuisten.

Mielialan itsehoidossa voi korostaa terveellisten elämäntapojen merkitystä, ja niihin pääsemiseksi toisten ihmisten tuki on myös oleellisen tärkeää. Kun tietää, mikä kaikki on hyväksi, voi yrittää toteuttaa jotakin itse. Pienilläkin asioilla on merkitystä, ja pienikin askel oikeaan suuntaan voi aikaansaada toipumisprosessin käynnistymisen. Sekä sosiaalisilla, psyykkisillä että fysiologisilla seikoilla on merkitystä toipumisella. Kaikki on oikeastaan yhtä ja samaa kokonaisuutta. Masennus itsessäänkin on oirekuvaltaan kokonaisvaltainen "sairaus". Henkinen elementti taas tuo merkityksen elämälle ja syvimmän motivaation sille, että ihminen ylipäätään pyrkii toipumaan; jotta elämä olisi mielekästä ja rakentavaa, niin itselle kuin toisille.


HUOM. Aiheesta lisää toisessa tekstissäni:
"Masennuksen itsehoito - kotikonstit a:sta ö:hön"

Katso myös Mielenterveystalon "Masennuksen omahoito-ohjelma"

Mieletön kiire... mutta mihin?

Tekee mieli todeta, että on ollut kiirettä. Kiire on yleensä sosiaalisesti suvaittu tekosyy sille, ettei ole saanut tehdyksi sitä mitä on itse itseltään odottanut, tai olettaa toisten odottavan. Mutta vaikka käyttäisinkin "kiirettä" juuri nyt tässä yhteydessä syynä sille, etten ole esimerkiksi kirjoittanut mitään moneen päivään, minulla on silti vähän huono omatunto asian suhteen juuri siksi, että tiedän sen olevan vain osaselitys. Ei ehkä ihan pelkkä tekosyy, muttei myöskään koko totuus. Olisin ehtinyt, jos olisin oikeasti halunnut ehtiä. Mutta oli tärkeämpääkin tekemistä.

Sanotaan, että ajankäyttö on arvojen mittari. Käytämme aikaa siihen, mitä arvostamme... Vai käytämmekö? Enpä oikeastaan tiedä. Yritän käyttää aikani mielekkäästi, mutta silti aika toisinaan valuu käsistä johonkin ihan tyhjänpäiväiseen tekemiseen tai ei mihinkään. Toisaalta, joskus ei jaksa tehdä mitään muuta kuin tyhjänpäiväistä tai tyhjäpäistä, ja sekin voi toisaalta olla ihan mielekästä. Vaikea sitä on ainakaan ulkopuolisen arvioida, siis, mikä on kellekin arvokasta ajankäyttöä ja mikä ei. Sitä en tosin itse ymmärrä, jos jollakulla on minuuttiaikataulu, josta poikkeaminen alkaa ahdistaa. Ja kammoan sitä ajattelua, joka on luonut sanonnan "aika on rahaa". En haluaisi olla luomassa kiirettä kellekään, en myöskään itselleni. En edes rahan tarpeessa. Mutta leipätyö tuottaa joskus kiirettä, kun sitä ei oikein voi jättää tekemättä, vaikka välillä väsyttäisi. Toisinaan kiireen aiheuttaa sosiaalinen paine (esimerkiksi kestitä vieraita tai siivota pihaa). Arvoristiriidat ovat arkipäivää. Toisaalta on hyvä olla kohtelias ja ystävällinen, toisaalta on tärkeää saada olla rauhassa, kun siltä tuntuu. Minkä verran huomioida toisia, minkä verran ajatella itseä, jotta jaksaa huomioida toisia, ja niin edelleen...

Olen sen verran stressiherkkä ihminen, että ulkopuolisten paineitten aiheuttama kiire huonontaa toimintakykyäni. Sen sijaan saatan toisinaan itse aiheuttaa itselleni kiireen, jossa toimintakykyni jopa nousee. Sopiva kiire nostattaa vireystilaa sen verran, että saan asioita aikaiseksi paremmin kuin jos aikaa on yllin kyllin. Teen tehokkaasti, pienessä kiireessä, ja sitten väsyn. Ja koska väsyn, en tee yhtä tehokkaasti enää seuraavana päivänä. Jos olisi pakko tehdä yhtä tehokkaasti vielä seuraava päivä, ja seuraava, ja vielä seuraava, ja vieläpä viikko toisensa jälkeen, tuloksena olisi burnout. Nykyään pystyn säätelemään kuormitustani kohtuullisesti, niin etten yleensä rääkkää itseäni peräkkäisillä tehokkailla kiirepäivillä. Mutta toisinaan niitä ei onnistu välttämään, ja tuloksena on muutaman päivän väsähdys ja harmillisen usein myös mielialan lasku... Onneksi vain tilapäinen. Lepopäivä tai kaksi palauttaa normiolon.

Jotkut joutuvat tekemään esimerkiksi leipätyötä tehokkaasti ja paljon päivästä toiseen. Mutta miksi jonkun aika kuluu aamusta iltaan pelkkään leipätyöhön? Eikö Suomessa normaalityöajan palkka riitä normaaliin elintasoon? Joskus tuntuu, että töitä pitää tehdä ylettömästi, jotta on varaa huvittaa itseään vapaa-ajalla ja pitää kulissit pystyssä statusasioilla. Joidenkuiden täytyy kenties kuluttaa, jottei vain talouskasvu pääse pysähtymää. Ja pitää tietysti tehdä paljon töitä, jotta saa kuluttaa kaikkeen siihen, mitä tavaraa ja viihdykettä tarvitsee työpäivästä palautumiseen. Moni yrittää järjestää "laatuaikaa", koska jokainen tunti on "kallis"; koska aika on jonkin harhakäsityksen mukaan rahaa...?

Mikä meille on tärkeää, mihin me käytämme aikamme, ja miten paljon oikeasti tarvitsisimme rahaa, ellei meidän tarvitsisi käyttää sitä esimerkiksi viihteeseen tai statusasioihin? Voisimmeko tulla toimeen vähemmällä ja silti saada enemmän? Burnoutista toipuminen on hidasta; sanotaan, että se vie jopa yhtä kauan aikaa kuin sen kehittyminenkin. Eli jos uuvut vaikkapa kymmenessä vuodessa, pikku hiljaa, piiskaten itseäsi tehokkuuteen ja syyllistämällä itseäsi sillä, ettet saa siltikään tarpeeksi tehdyksi, sinulla on odottavissa pitkä toipilasaika...

Toisaalta, burnout on mahdollisuus lentää ulos oravanpyörästä ja laittaa elämänarvot uusiksi! Kun ei vielä ole ihan naatti, kannattaisi toki hypätä kyydistä jo ennen lamaantumisvaihetta, niin ei tuhraantuisi niin monta vuotta vajaakuntoisena palloiluun... Loppujen lopuksi, kuka se oikein meidän ajankäytöstämme päättää, ja minne ihmeeseen me ylipäätään kiirehdimme?

LUE LISÄÄ:

Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista

Pitkän elämän salaisuus

Mielekäs elämä, mieletön meininki?

Olen mieltynyt "mielekäs" - sanaan. En muista miten kauan se on kuulunut aktiiviseen sanavarastooni, kenties vasta lukion psykologian oppikirjan kautta, mutta sanan merkitys on minulle henkilökohtaisesti jotakin erityisen hienoa ja tavoiteltavaa. "Mielekäs" tarkoittaa minun käsitemaailmassani jotakin merkityksellistä, mukavaa ja mielenkiintoista. Tai jos ei aina edes niin mukavaa, niin ainakin merkityksellistä ja kiinnostavaa. Hyvin mielelläni viettäisin kaikki aikani mielekkäästi. Haluaisin, että elämäni olisi mielekästä. Ahdistun, jos näen, ettei jonkun ihmisen elämässä ole riittävästi mielekästä ajankäyttöä.

Monetkin asiat voivat olla mukavia ja kiinnostavia, mutta vailla syvempää mieltä. Valitsen mieluummin sellaista tekemistä, jonka voin perustella merkitykselliseksi omien arvojeni mukaan, ja toisaalta kärsin, jos joudun tekemään asioita, jotka tuntuvat pelkältä pakkopullalta tai tyhjänpäiväiseltä ajantappamiselta. Jonkun toisen mielestä voi olla ajanhukkaa ja mielettömyyttä esimerkiksi nykertää rikkinäisen sukan parissa tai värkätä miniatyyrikokoista shampoopulloa kynänkorkista, kontaktimuovin hukkapaloista ja palasta mainoslehtistä. Mutta kummallisilta vaikuttaviinkin juttuihin voi kytkeytyä syvempiä merkityksiä.

Hyvä syy kaikenlaiseen nykertämiseen voi olla se, että mieli rauhoittuu, kun kädet työskentelevät. Materiaalin uusiokäyttö on ekologisesti mielekästä. On mielenkiintoista nähdä, mitä konkreettista syntyy mielensisäisistä ideoista. Minulle on erityisen mielekästä käyttää sormia ja mielikuvitusta. Ja jos tekeminen on vielä sisällöllisesti merkityksellistä, arvojeni mukaista (eikä epäeettistä), jatkan nykertämistä, vaikkei siinä jonkun mielestä olisi paljoakaan mieltä.

En ole erityisen hyvä tekemään epämieluisia asioita. En saa aivokapasiteettiani kunnolla käyttöön ilman sisäistä innostusta. Teen asioita mieluummin vasta inspiroituneena, siis "in spirit", tietyssä hengessä. Olen monessakin mielessä laiska ja saamaton, koska en saa itseäni käyntiin ilman innostusta. Jos olen satunnaisesti tehokas, se johtuu joko pakosta tai inspiraatiosta. Fyysisiin suorituksiin voi joten kuten pakottautua, mutta henkisessä suorituksessa pakko on mieletön lähtökohta. Paine lamauttaa luovan ajattelun! En erityisesti pidä asiatekstin tuottamisesta, koska paine pitäytyä asiassa ja tietyssä esitystyylissä tekee kirjoittamisesta pakonomaista ja listii vapaan assosioinnin minimiin. Voin tehdä sitä, jos on pakko, muttei se ole mukavaa, joten se ei ole niin mielekästä tekemistä kuin vapaa kirjoittaminen.

Mitäpä kukainenkin tekee inspiroituneena? Kukin voi miettiä, jos kokee sen mielekkääksi, onko elämässä riittävästi mielekästä tekemistä, vai liikaa pakkopullaa? Voisitko tehdä enemmän sitä, mikä inspiroi sinua; asioita, jotka ovat merkityksellisiä, arvojesi mukaisia? Uskon, että ihminen käyttää lahjojaan parhaiten "in spirit", kun taas pakotettuna, paineen alaisena tekeminen on henkisten voimavarojen väärinkäyttöä.

Toivoisin, että jokainen ihmisyksilö löytäisi yhteiskunnassa sen paikan, jossa hänen yksilölliset ominaisuutensa pääsisivät oikeuksiinsa ja oleminen ja tekeminen olisi mielekästä. Tein pari vuotta työtä ammatinvalinnanohjauksessa, ja siellä törmäsin jatkuvasti yhteiskunnan vaatimusten ja yksilön toiveitten välisiin ristiriitoihin. Yleensä odotetaan, että ihmisen tulisi sopeutua yhteiskuntaan. Mutta entä jos ihmisyksilö ei olekaan rajattomasti muokattavissa? Entä jos sopeutuminen edellyttäisi alistumista, turhautumista ja kärsimystä? Tuleeko ihmisyksilö sopeuttaa eri yhteyksissä esiintyvällä piiloaivopesulla, ja jopa psyykenlääkityksillä, tähän mielettömään maailmanmenoon? Rapakon takanahan kuulemma syötetään lääkkeitä valtakulttuurista poikkeavaan ujouteenkin...

Kaikki eivät sopeudu tähän maailmanmenoon. Kaikkien temperamentti ei anna edellytyksiä selvitä psyykkisesti terveenä nyky-yhteiskunnan vaatimuksista. Jotkut eivät edes halua sopeutua (ja tässä vaiheessa heiluttelen kättäni ja huhuilen...).

Entäpä jos se onkin yhteiskunta ja kulttuuri, jonka pitäisi sopeutua ihmisten tarpeisiin? Kulttuurihan syntyy ihmismielien ja ihmisen toiminnan tuotteena. Miksi sen pitäisi määrätä yksilöitten elämän mielekkyydestä? Eivätkö ihmiset kykene muuttamaan toimintakulttuuriaan, vaikka huomaisivat sen kehittyneen epämielekkääseen suuntaan? Jos jotakin sopeutumista tarvitaan, eikö ole tärkeämpää sopeutua mikrotasolla, siis, olemaan ihminen ihmiselle, kuin suostua maailmanlaajuisen muotti- (tai muoti-) tehtaan koemateriaaliksi?

Mieletön meininki on OUT (of a...) ja mielekäs elämä IN (spirit).

Pallo hukassa - ekologinen mielettömyys

Rahan ja materian perässä juoksemisen oravanpyörästä olen jo aiemmin jotakin kirjoittanut, enkä jaksaisi jankuttaa samaa. Mutta voin kyllä luontevasti toistaa itseäni, kunhan asiasta uudelleen sisuunnun! Edelleen sapettaa kulutushysteria ja materian haaliminen ja talouskasvun välttämättömyyden toitotus. Miten voikin olla niin vaikeaa sisäistää ajatusta, ettei onni ja mielekkyys tule materiasta? Onnellisuus on tunne, ja tunteet syntyvät sisäisesti. Tunnetta ei kaadeta ihmiseen ulkoapäin. Ilontunne voi kyllä hetkeksi syttyä uudesta härvelistä, mutta yhtä hyvin se ilo voi syttyä mielikuvitushärvelistä! Mielikuvittelu on halvempaa ja ekologisempaa hupia. Hulluilla on halvat huvit. Silti monet ovat mieluummin lyhytnäköisiä ja ajattelemattomia kuin luovasti hulluja...

Tietysti tuntuu kurjalta, kun jotakin oleellista puuttuu. Kukaan kohtuullista elämäntapaa julistava ei tietenkään odota kenenkään olevan iloinen ilman ruokaa ja kattoa pään päällä, tai vajavaisesti pukeutuneena. Tosin joistakuista on ilmeisen hauskaa olla vajaasti pukeutuneita, tai sitten jotkut tahtovat, ettei joillakuilla olisi riittävästi vaatetta päällä. Mutta nekin rievut, joita käytetään alastomuuden korostamiseen, ovat yleensä epäekologista materiaalia ja epäekologisesti tuotettuja rättejä.

"I feel good" sanotaan mainoksessa ja näytetään epäluonnollisen hyvännäköisiä ihmisiä. Sananlaskuissa sanotaan jotakuinkin tähän tapaan:  "Kultarengas sian kärsässä - kaunis nainen älyä vailla." Sian voisi pistää lihoiksi ja kullan käyttää vaikkapa lääkkeenä, mutta ilmeisesti tässä kulttuurissa on tärkeämpää olla ulkoisesti viehättävä (vaikka olisikin naurettava), ja törsätä siihenkin tarkoitukseen luonnonvaroja. Surullista ja turhauttavaa! Ulkonäköpaineista on siis muutakin kuin psyykkistä haittaa...

Ihmisellä taitaa olla toisinaan taipumus ahnehtia ja unohtaa kohtuus. Mutta miksi? Onko ihmisparalla tarve varmistella turvallisuuttaan rahalla ja materialla? Pönkittää asemaansa? Saada valtaa ja sitä kautta turvaa? Onko niin kovin turvatonta olla ilman kaunista asuntoa ja vaatetusta, tai uudempaa autoa, tai lentolippua trendikkääseen lomakohteeseen? Mitenkä se olikaan: syntyykö turvallisuudentunne materiasta? Jos uskot, että syntyy, mikä ylläpitää tätä uskomusta?

Jokin saa ihmiset pelaamaan toisiaan vastaan, kadehtimaan ja kilpailemaan - ja kulutus kasvaa! Talouskriisillä pelotellaan, ja lisätään kulutusta. Jos ihmiset tyytyisivät kohtuuteen, suostuisivat jakamaan tasapuolisesti ja ottaisivat todesta sen ilon, joka syntyy sisäisesti, vaikkapa tässä ja nyt, ei tarvitsisi törsätä luonnonvaroja eikä kuluttaa energiaa kaikenlaisilla viihdykkeillä.

Nykyinen meininki tulee kyllä joskus tiensä päähän, viimeistään tietysti sitten kun maapallo alkaa muistuttaa elinkelvotonta planeetta X:ää. Jatkuvan talouskasvun vaatimus on kestämätöntä - se on säälittävän lyhytnäköinen suhtautumistapa. Se lietsoo hysteerisesti kuluttavaa mieltä. Teemme töitä, kunnes sekoamme tai kuolemme uupumustauteihin, jotta saamme tuettua maailmantaloutta törsäämällä turhukkeisiin, kasvatamme lapsistamme samanlaisia tasapainottomia yksilöitä, ja lämmitämme ilmastoa tuhoamalla otsonikerrosta, saastutamme, pilaamme normaaleja ihmissuhteita, korvaamme keskinäisen kunnioituksemme idolienpalvonnalla ja jaottelemme ihmisiä menestyjiin ja luusereihin... Pilaamme elämämme ja hyvinvointimme edellytykset. Voisimmeko valita toisin?

Voiko joku uskoa, ettei kulttuurinmuutos olisi tarpeen? Minä en. Mutta pystyisimmekö tulemaan toimeen ja olemaan kohtuullisen onnellisia vähemmällä rahalla, materialla ja energiaa kuluttavalla viihteellä? Asiatietoa on olemassa esim. teoksessa "Maailman tila 2010 - Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan". Ekologisen ja hiilijalanjälkensä voi laskea netissä, jos uskaltaa. Ja sitten miettiä, mitä itse voi tehdä muuttaakseen tätä katastrofiin johtavaa trendiä...

Oma perheeni elää pienillä tuloilla, joten kulutamme vähän. Rahat menevät yleensä välttämättömyyksiin. Kotimme näyttää köyhältä. Tapetit irtoilee, pönttö vuotaa. Emme matkustele. Harmikseni joudun käyttämään henkilöautoa kolmesti viikossa työmatkoihin, kun ei ole julkista liikennettä jota hyödyntää. Yritän miettiä vaihtoehtoja, kuten etätyötä. Ostan mieluummin lähellä tuotettua ruokaa ja luomua. Yritämme kierrättää sen, mikä on mahdollista, ja keksiä uutta käyttöä joillekin hankalasti kierretettäville materiaaleille. Parannettavaa olisi vielä monessakin suhteessa, ja joihinkin ekologisiin kohennuksiin tarvittaisiin rahaa. Mutta ainakin yritämme mennä oikeaan suuntaan. Isoja muutoksia tapahtuisi, jos kaikki muutkin tekisivät edes tämän verran. Mutta muutos vaatii luopumista monista tavanomaisista "statusasioista". Kiitän vilpittömästi niitä, jotka pystyvät parempaan!

Ihailen luonnonkansoja, jotka ovat eläneet oikeasti ekologisesti. Kunpa emme levittäisi tätä markkinatalouteen nojaavaa törsäyskulttuuriamme joka paikkaan "hyvinvoinnin" nimissä! Ilmastonmuutos voi tuottaa mielettömiä määriä elinolosuhdepakolaisia. Ruuantuotanto heikkenee, väestö vain kasvaa, kunnes alkaa vastareaktio; mitä se sitten tuleekaan olemaan. Tappelemmeko lopulta niistä vähäisistä elinkelpoisista alueista ja ruokavaroista, joita nääntynyt maapallomme pystyy enää tuottamaan? Jätämmekö lapsillemme elinympäristöksi ylikansoitetun kaatopaikan, jossa ihmisoliot käyvät toistensa kimppuun - kuola suupielestä valuen, haarukka ja veitsi kädessä?

Valaisevaksi esimerkiksi on rohjettu nostaa Pääsiäissaarten kansan kohtalo. Kansa kalusi saarensa tyhjäksi luonnonvaroista ja söi lopulta itsensä. On meidän vastuullamme, tapahtuuko samankaltainen katastrofi laajemmassa mittakaavassa. Voimme aina valita henkisen ja materialistisen näkökulman välillä. Tässä asetelmassa henkinen näkökulma edustaa toivoa, armahtavaa asennetta ja mielenrauhaa; materialistinen taas katastrofia. Emme voi palvella kahta herraa, ja meillä on vain yksi maapallo - onko se hukassa?

Psykopatia - häpeämätön mieli

Narsistien ja psykopaattien etsiminen tuntuu olevan jonkintasoinen muoti-ilmiö. Sinänsä hyvä, että asia on noussut suuren yleisön tietoisuuteen, mutta, kuten usein käy, tiettyyn asiaan keskittynyt mieli alkaa nähdä asiaan liittyviä viitteitä vähän joka puolella. Jos huvittaa havaita hankalissa kanssaihmisissä asosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja sivuuttaa normaaliuden merkit, on helppo määritellä toiset pahoiksi ja oikeuttaa oma nuiva suhtautumisensa kinkkisiin ihmisiin. No, psykopatia on kinkkinen ilmiö. Ja tuskinpa kukaan sitä tieten tahtoen osakseen valitsisi.

Seurasin äskettäin vankimielisairaalan ylilääkäri Lauerman esitystä sairaalloisen väkivallan taustoista. Poimin siitä psykopatiaan liittyen muutamia asioita, jotka ehkä selventävät tätä kiehtovan inhottavaa ilmiötä. Psykopatian ajatellaan olevan ns. asosiaalisen persoonallisuushäiriön äärityyppi. Asosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä "kärsii" kuulemma noin yksi viidestäkymmenestä, ja Lauerman puheitten mukaan noin yksi sadasta olisi määriteltävissä psykopaatiksi. Virallisessa tautiluokituksessa tätä sanaa ei tällä hetkellä esiinny. Ilmiötä ei kuitenkaan voi oikein kiistääkään. Psykopatia voi olla synnynnäistä, jolloin piirteet voivat olla esillä jo lapsella. Toisaalta on ns. sekundääristä psykopatiaa, jossa merkittävä oireita aikaansaava vaikutus onkin varhaislapsuuden oloilla. Väkivaltaiset, epäempaattiset olot tuottavat väkivaltaista, epäempaattista käytöstä. Synnynnäisiinkin aivotoiminnan ja hormonierityksen poikkeamiin saattaisi kuulemma pystyä vaikuttamaan ainakin jossain määrin, jos piirteet tunnistetaan ja pulmiin puututaan riittävän varhain. Yhtä tärkeää on tietysti ehkäistä sekundääristä psykopatiaa hoitamalla hyvin nekin lapset, joilla ei ole synnynnäistä alttiutta tähän karmivaan problematiikkaan. Ja tietysti välttää haksahtamasta aikuiseen psykopaattiin niin pahasti, että geenit siirtyvät väestössä eteenpäin...

Jossakin aiheeseen liittyvässä materiaalissa törmäsin väitteeseen, että 5 %lla ihmisistä ei tapahdu oksitosiinin eritystä ulkoisesta ärsykkeestä. Oksitosiinihan liitetään vahvasti myötäelämisen kykyyn, hoivaamiseen ja siitä saatavaan mielihyvään. Jos oksitosiinia ei elimistöön lirise, ei läikähtele myöskään empatia. Väitteen esittäjä totesi, että nämä ihmiset ovat niitä, joita toiset nimittävät "paskiaisiksi", viitaten ilmeisesti asosiaalisiin persooniin, joita luonnehtii nimenomaan empatiakyvyn puute ja katumattomuus.

En nyt tässä pohdiskele sitä, miten paljon asosiaalista porukkaa on vankilassa, ja miten toistuvasti. Se on ehkä hyvä ymmärtää, että osa psykopaateista on ulkoisesti hyvinkin menestyvää, jopa erityisen onnelliselta vaikuttavaa porukkaa, ja pääsee jatkamaan sukua. On pelottavaa ajatella, millainen vanhempi epäempaattisesta persoonasta tulee. Ja silloin tällöin putkahtelee tietysti sitten niitä uusia geeninkantajia maailmaan.

Tunneälystä ja sosiaalisesta älystä kirjoittanut Daniel Goleman mainitsee ns. "katalan kolmikon": narsistit, machiavellistiset vallankäyttäjät, psykopaatit. Narsisteja luonnehtii ylpeys, syyllisyydentunteitten puuttuminen ja häpeänpelko. Narsisti siis pelkää häpeää, ja yleensä raivostuu tai joutuu itsesäälin valtaan häpeäkokemuksen seurauksena. Machiavellistisillä vallankäyttäjillä ei heilläkään ole syyllisyydentunteita, ja häpeäntunteet ovat laimeita. Tämä tarkoittanee sitä, että he eivät joudu häpeäraivon valtaan niin helposti kuin ajoittain kiukusta itkevät narsistit. Kolmikon huipulla oleva psykopaatti on varsinainen viilipytty. Ei raivoa, ei pelkoa, ei ahdistavaa syyllisyyttä, ei häpeää. Mikään ei liikuta. Vireystila on kuulemma kroonisesti alhainen, ja saadakseen jotain vipinää fysiologiaan psykopaatti tarvitsee sykähdyttäviä virikkeitä. Usein aina vain pahempaa ja ällömpää, että edes jokin liikahtaisi sisäisesti... Yleensä toisten kustannuksella, niin kauan kun ei vain jää kiinni. Koska myötätuntoa ei esiinny, kaksinaismoraali on psykopaatin ainoa tuntema moraali.

En ole (Luojan kiitos) joutunut pitämään seuraa psykopaatille. Narsistisia piirteitä tulee havaittua vähän useammin, mutta vika voi olla kyllä katsojan silmässäkin. Narsismi on sentään vielä hivenen inhimillisempi ilmiö. Oletan, että narsistiset piirteet voivat lieventyä, jos yksilö saa sitä mitä oikeasti on jäänyt vaille, eli myötätuntoista hoivaa. En tiedä, mitä keinoja ihmiskunnalla on selviytyä kahdesta muusta "katalasta". Riittäisikö määrätietoinen hoiva, rakkaus ja huolenpito, ja rivakat rajat? Vai pitäisikö asosiaalisille yksilöille yksinkertaisesti ruiskuttaa oksitosiinia suoniin? Miten suhtautua tähän puistattavaan ilmiöön ja niihin ihmisiin, jotka ilman omaa valintaansa ovat "tunteettomia hirviöitä"?

Nykyinen länsimainen tai globalisoituva elämäntyyli tuntuu suosivan narsismia, ja ainakin osaa psykopaateista. Ns. "valkokauluspsykopaatit" tuntuvat menestyvän hyvin, ja "superterveittenkin" joukosta löytyy psykopaatteja. En sinänsä ihmettele tätä. Psyykkinen hyvinvointihan edistää fyysistäkin terveyttä. Miksei psykopaatti olisi terve, kun hän tuskin kärsii psyykkisistä ahdistuksista ja peloista?

Psykopaatti saattaa näyttää kaikin puolin terveeltä yksilöltä. Hän osaa olla mukava, jos kyseessä on oma etu. Hän ei sorru töppäilemään ainakaan tunnekuohujen takia. Hän käyttää väkivaltaa välineenä, ei "mieli raivon sumentamana" tai paineita purkaakseen. Älykkäimmät osaavat manipuloida ja teeskennellä parhaiten. Mutta miten paljon kärsimystä tämä ei-kärsivä mieli ehtiikään tuottaa ympärilleen...

Koko tämä asia on kovin vastenmielinen ja pelottava. Koen kuitenkin tärkeäksi myöntää tämän ilmiön olemassaolo. Yhtä tärkeää on varoa laittamasta kaikkea ihmisolion ongelmallista ja ärsyttävää käyttäytymistä psykopatian piikkiin. Kaikilla meillä voi ajoittain olla tunnekylmyyttä ja itsekkyyttä. Joskus paadutamme tunteitamme siksi, että pelkäämme ympäristön suhtautuvan meihin ankarasti ja myötätunnottomasti. Myötätunto voi murtaa tavallisen ihmisen "paatumuksen". Voisiko se murtaa myös sukupolvesta toiseen jatkuvan häpeämättömän mielenlaadun ketjun? Siinäpä haastetta meille pelokkaille, kärsiville mielille. Me onnekkaat 95%, joilla oksitosiinin eritys tuntuu toimivan jotenkuten, jakakaamme  siitä, mitä saamme. Meillä on varmasti monia tilaisuuksia esim. silittää koiraa, ilmeillä myötäeläen, hymyillä, taputtaa kaveria olalle, halata, rentoutua, mielikuvitella mukavia...




Loppujen lopuksi ne, jotka eivät kykene olemaan kilttejä toisille, ovat meidän armoillamme. Meitähän on luultavasti ainakin kaksikymmentä yhtä asosiaalista vastaan. Ja tyhmää on sadan ruveta tappelemaan keskenään, vaikka yksi pieni manipuloiva psykopaatti siihen yllyttäisikin. Noin sataa tavallista ihmisoliota vastaan on vain yksi häpeämätön kummajainen taltutettavana. Myötäelävät mielet voivat tehdä sen yhteisvoimin.

PS: Lue myös: "Psyykkiset häiriöt - eikö mielessä ole mieltä?"

Ja, miten voi helposti kehittää mielitajuaan.