Millainen psykologi olenkaan...

Tämä Kiutakönkäällä otettu kuva on tässä ihan vain esimerkkinä joenuomasta. Miten jokiuoma
liittyy tekstin aiheeseen, se saattaa selvitä jossain tekstin loppupuolella.

Haluatko sinäkin ehkä psykologiksi? En ihan ymmärrä, miksi niin monet haluavat alalle, ellei se sitten ole merkki ihmisten henkistymisestä... Toisaalta, joillekin se voi olla vain statusarvo, joka siinä kiehtoo. Mikä kullekin… Mutta on tässä syytä tutkailla omiakin ajatuksiaan psykologina toimimisesta. Etenkin nyt, kun mietin ammatillisia asioita muutenkin. Psykologithan eivät ole mikään erityinen olentolaji, jonka edustajat olisivat samannäköisiä, samankuuloisia tai ajatusmaailmaltaan samanlaisia. Psykologioliot ovat joukko erilaisia ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet psykologin koulutukseen, ja jopa suorittaneet kyseisen ylemmän korkeakoulututkinnon. Psykologeille kai kehittyy jonkinlainen ”psykologinen viitekehys” joka yhdistää saman koulutuksen käyneitä. Tämä viitekehys voi olla joskus ristiriidassa vaikkapa lääketieteellisen viitekehyksen kanssa. Mutta nyt en mieti sitä. Olen itsekeskeisellä tuulella, koska yritin äskettäin kirjoittaa elämänkerrallista kuvausta siitä, miten neurobiologiset pulmani ovat näkyneet elämässäni. Pohdin nyt siis nimenomaan itseäni psykologina. Johtunee kroonisesta ammatinvalinnallisesta kriisistä, tämä pohdiskeluntarve, siis…

Jos teen AVO- ammatinvalintaohjelman, psykologin ammatti ei esiinny tuloksissani ensimmäiselläkään sivulla. Tarkoittaako tulos, että olen väärällä alalla? Ehkä, perinteisessä mielessä, jos ajattelen leipätyötä, jota pitäisi tehdä 37 tuntia viikossa. Tai sitten ei tarkoita; olenhan aidosti kiinnostunut psykologisista ilmiöistä. Mutta perinteinen psykologin työ ei välttämättä ole minun juttuni. Olen tosin toiminut alalla jo yli kymmenen vuotta; pari vuotta ammatinvalinnanohjauksessa ja loput aikuisten mielenterveyspuolella. En ole valmis uhraamaan koko elämääni ja kallisarvoista aikaani leipätyölle, joten teen hommaa osa-aikaisesti, enkä myöskään ole tuhrannut vapaa-aikaani ja palkkatulojani terapiakoulutuksen hankkimiseen, saati sitten ottanut lainaa siihen tarkoitukseen. Elän kädestä suuhun, ja ”harrastelen” muita juttuja työn sivussa.

Vuosien mittaan olen kyllä itsenäisesti opiskellut asioita, jotka liittyvät mm. traumojen käsittelyyn, NLP:hen, kognitiivisiin terapiasuuntauksiin, kiintymyssuhdeteoriaan, hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitojen soveltamiseen psyykkisissä pulmissa. En vain ole virallisesti mitään muuta kuin peruspsykologi. Urakehitykseni on luuserimainen, jos mittaa sitä jollain meriittimääräkäppyrällä. Itse mittaan kehitystäni onnellisuus- ja mielenrauhatuntumalla, joka on erittäin subjektiivinen mittari. (Ja sitä paitsi luuserit ovat usein mukavampia ihmisiä kuin ns. menestyjät...) Mutta, kuten kysyn joskus asiakkaalta, millä ihmeen tavalla joku numero (esim. tenttiarvosana) tai taloussuhdannekäyrä, suoritettujen opintojen lista, tai pankkitilin saldo saa siirretyksi sinuun hyvinvointia? Vain välillisesti, eikä edes pysyvästi… Eli, minulla ei ole ulkoista urakehitysmittaria, johon piirtäisin menestymiskäyrääni psykologina. Minulla on vain joko huono olo, parempi olo, seesteinen olo, tai hilpeä, tai jotain sekalaista. Pohdin siis, millainen olen, ja miten olotilani suhteutuu siihen, millaiseksi itseni tunnistan, ja mitä sillä on oikeastaan väliä, millainen psykologi olen, kun kerta olen ihminen, joka voisi olla onnellinen ihan vain siksi (ainakin, jos maailma olisi parempi paikka olla olemassa).

Psykologin ”silmä” tekee rasittavaksi olla ihmisten kanssa, koska en osaa olla olematta analyyttinen. En pysty suhtautumaan ihmisiin massana; silmäni hakee yksilöitä ja persoonallisuuksia. Näin on tosin ollut jo ennen kuin opiskelin psykologiksi, joten ehkei moinen häiriö olekaan ammattivika. No, psykologin keskusteluhoidossa on hyödyllistä katsoa ihmistä yksilönä; ei massan edustajana. Ammatinvalintapsykologin työssä omaksuin tavan keskittyä siihen, millainen yksilö pohjimmiltaan on, ja mitä hän oikeasti haluaa. Arvioin siis alkuun uutta ihmistä siitä perspektiivistä; tarkkaillen ja haastatellen, millainen hän mahtaa olla synnynnäisiltä piirteiltään ja toisaalta opituilta ominaisuuksiltaan. Kun saan jonkinlaisen kuvan henkilön persoonallisuudesta ja siitä, miten aidosti hän on ulospäin sitä, mitä arvelen hänen sisäisesti olevan, alan yhdessä hänen kanssaan tutkia, kuka hän oikeastaan pohjimmiltaan on, ja mitä hän haluaa. Se on ikään kuin ”kuonan” ja suojamuurin varovaista poistamista ihmisen todellisen olemuksen päältä. (Tästä aiheesta lisää jutussani…"Itsetunto-ongelmia?" )

Ihminen on hyvä pyrkiä näkemään sellaisena kuin hän syvimmältä olemukseltaan on. Tämä mahdollistaa ihmisen kohtaamisen ihmisenä, arvostavasti; huolimatta siitä, miltä hän ulospäin näyttää. Mutta psykologikin on persoona; moni auttaja tekee niin sanotusti ”töitä persoonallaan”, mutta enpä usko, että kovin kärkevät ja vahvamausteiset persoonat pystyvät työskentelemään monenlaisten asiakaspersoonien kanssa. Hermostojen yhteistä aaltopituutta ei varmasti aina saavuteta. No, en nyt jää pidempään jauhamaan tuota asiaa, että miten neutraali työntekijän pitää olla julkisissa palveluissa, vaikkapa hengellisissä asioissa tai poliittisesti, tai sitten habitukseltaan. Miten hajuton ja mauton pitää ylipäätään olla; vailla henkilökohtaisia mielipiteitä mistään, ettei vain tahattomasti vaikuta asiakkaansa mielipiteisiin omilla asenteillaan.

Saadakseni hyvän vuorovaikutussuhteen mahdollisimman monenlaisten asiakkaitten kanssa minun on hillittävä omaa persoonaani. Ja joskus se on erittäin kuormittavaa hermostollisesti, ja naamalihaksille… Jos joku ihminen esimerkiksi kehuskelee muodikkaalla takillaan ja seuraavassa lauseessa valittaa, ettei saa ex-mieheltään rahaa lapsensa pianotunteja varten, minun on vaikea pitää naama ihan aidon empaattisessa perusilmeessä. Ajattelen ehkä, että olisitkohan voinut käyttää takkirahasi lapsesi pianotunteihin, ja voi olla, että asiakas havaitsisi pienen värähdyksen vasemmanpuoleisessa nenäjuonteessani, ellei olisi niin kovin keskittynyt omaan asiaansa.

Toisin sanoen, joskus olen eri mieltä kuin asiakkaani esimerkiksi arvonäkemyksissä. Mutta tehtäväni on etsiä rakentava tapa tukea ihmistä hänen rakentavissa tavoitteissaan, eikä tyrkyttää omaa mielipidettäni siitä, mikä on tärkeää, mikä ei. Itsekeskeisten ihmisten kohdalla se on joskus vaikeaa, mutta heitä oikeastaan tapaa työssäni hyvin harvoin. Valtaosa asiakkaistani on empaattisia, ylivastuullisia ihmisiä; kiltimpiä muille kuin itselleen.

Joskus myötätuntotilaan pääseminen saattaa olla sen verran hidasta, että aavistuksellinen närkästys ehtii käväistä naamallani. Ratkaisu olisi meditoida ennen jokaista asiakasistuntoa, jotta olisi niin täynnä myötätuntoa, että olisi valmis rakastamaan myös niitä, jotka ovat täynnä katkeruutta ja kaunaa, ja jaksaisi myönteiseen sävyyn ohjata heitäkin eteenpäin; siis, tavoittelemaan mielenrauhaa ja päästämään irti katkeruudesta. Mutta tästä pääsenkin taas perusongelmaani; mikä on auttamisen tai hoidon tavoite ja minun roolini sen saavuttamisessa?

Siis, jos asiakkaan mielestä ongelma on se, ettei joku toinen ihminen toimi kuten hän toivoisi. Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei asiakas rakasta itseään tarpeeksi; hän kieltää sisäisen olemuksensa, ja yrittää olla jotakin muuta; jotakin sellaista, jonka ylläpitämiseksi hän tarvitsee jotakin tuolta toiselta ihmiseltä. Mikä on hoidon tavoite mielenterveystyössä? Tähän voisi kaivella muutaman vaikuttavan lähteen erilaisista teorioista, joissa kerrotaan, mikä lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia. Koska en ole parhaillaan neuroottisen neutraalissa työpaikkaroolissani, sivuutan maallikkolähteet, otan esille vihkiraamatun ja esitän sieltä erään lainauksen:

”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti.” Sananlaskut 14:30.

Tämä uskonnollinen viisaus ei ole ristiriidassa uusimpienkaan psykologisten käsitysten kanssa; päinvastoin. Jos siis eettisesti perusteltu tavoite on tukea ihmisen kokonaisvaltaista terveyttä, haluan auttaa asiakastani löytämään entistä enemmän mielenrauhaa; rauhaa sisäisesti, rauhaa itsensä kanssa, rauhaa toisten ihmisten kanssa. Ja jos haluan vetäistä tähän vielä lisää viisautta, lainaan vielä toista, tunnetumpaa Raamatunkohtaa: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Jos asiakkaani ei rakasta itseään, missä määrin hän pystyy aidosti rakastamaan ketään muitakaan? Eli, ensin on löydettävä se kuoren alle kadonnut itse, jota opetellaan rakastamaan. Rakastamisella tarkoitan tässä hyväksymistä, myötätuntoa ja lempeyttä. Kaikkea ei tarvitse teoreettisesti ymmärtää, mutta usein omien pulmien ja sisäisten ristiriitojen teoreettinen ymmärtäminen auttaa olemaan myötätuntoinen itselleen.

”Auttaa ihmistä tulemaan enemmän omaksi itsekseen” onkin jonkinlainen pohjamotiivi omassa työotteessani. Sen päälle tulee varsinainen keskusteluhoidon teema, eli ihmisen ajankohtainen ongelma; esimerkiksi masennus, sosiaalinen ahdistus, stressi, ihmissuhdeongelmat. Mutta uskon, että jos ihmistä pystyy tukemaan ”syvemmällä tasolla”, hänen kokonaisvaltainen hyvinvointinsa lisääntyy pysyvämmin. Siksi kannustan asiakasta oikeasti tutkimaan itseään, kiinnostuksiaan ja arvojaan.

Luultavasti teen perustyötäni käytettävissä olevaan aikaan nähden liian syvällisesti; siinäpä pulmani ”peruspsykologina”. Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohdat vaikuttavat minusta toimivilta, ja suosittelen asiakkaille usein tietoisen läsnäolon harjoittelua. Moni ei vain oikein vielä vakuutu niiden toimivuudesta, tai vieroksuu niitä muista syistä. Saatan soveltaa erilaisia NLP:hen pohjautuvia mielikuvaharjoituksia niiden asiakkaitten kanssa, jotka innostuvat niistä, ja samoin sovellan joitakin ideoita ja menetelmiä kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Joskus keskustelemme unista. Joskus luen asiakkaan kirjoittamia runoja, tai katselemme hänen valokuviaan, tai piirtämiään kuvia.
Kannustan asiakasta mielekkäitten tekemisten lisäämiseen, kaikin tavoin. Suosittelen useimmille asiakkaille liikuntaa jossakin sopivassa ja mieluisassa muodossa myös psyykkisen terveyden edistämiseksi, ja kannustan kiinnittämään huomiota myös ruokavalioon kokonaisterveyden ja aivoterveyden kohentamiseksi. Käymme läpi asiakkaan ihmissuhteita ja niiden vaikutuksia häneen. Usein pyrimme kohentamaan olemassa olevia myönteisiä ihmissuhteita, höllentämään haitaksi olevien suhteitten vaikutusta ja kannustamaan uusien, mielekkäitten ihmissuhteitten solmimiseen elämänlaadun parantamiseksi.

Asiakkaan lapsuuden ja nuoruudentapahtumia käyn läpi kokonaiskuvan saamiseksi asiakkaasta ja hänen persoonallisuutensa kehityksestä, ja pyrin lisäämään asiakkaan ymmärrystä siitä, miten erilaiset ikävät tapahtumat menneisyydessä ovat voineet aiheuttaa nykyisten oireitten kehittymisen. Pyrin vuorovaikutuksen kautta luomaan ilmapiirin, jossa vaikeistakin asiasta voi puhua, ja tarvittaessa kannustan luottamaan siihen, että monet häiritsevät oireet voivat lievittyä, kun ikäviä asioita tiedostetaan ja koetaan niistä heräävät tunteet aidosti, myötäelävässä ja rauhoittavassa seurassa.

Lähestymistapani on siis hyvin asiakaslähtöinen ja syväluotaava, ja keinot tavoitetta kohti vaihtelevat asiakkaan taipumusten ja mieltymysten mukaan. Pyrin soveltamaan joustavasti tietämystä eri psykoterapiasuuntauksista, ja huomioimaan uusimman tiedon ihmisen neurobiologiasta. Etsin aktiivisesti tietoa asioista, joita en vielä ymmärrä riittävästi. Käytän menetelmiä ja harjoituksia, joita olen itsekin kokeillut ja todennut toimiviksi. Oma innostukseni voi välittyä asiakkaalle, ja kertomani tarinat onnistuneista prosesseista voivat rohkaista häntä eteenpäin omalla matkallaan kohti myötätuntoa ja mielenrauhaa.

No, moni prosessi jää kesken, kun asiakas on omasta mielestään riittävän hyvässä hapessa jatkaakseen omaa elämäänsä, omalla entisellä tavallaan. Jotkut tulevat takaisin huomattuaan, että oikeasti kannattaa tehdä syvällisempiä muutoksia elämäntavassaan ja ajattelutavassaan. Jotkut jatkavat käyntejä niin pitkään kuin on mahdollista, ja oppivat yhä enemmän itsestään. Ei siksi, että minä heille mitään erityistä tekisin vastaanotollani; vaan siksi, että heillä on aika ja paikka tehdä työtä itsensä kanssa. He hoitavat homman; minä tarjoan puitteet siihen, autan jumitusten yli, näytän peiliä tarvittaessa, annan omaa myötätuntoani tarvittaessa. Olen vain työkalu; joku muu tekee työn, mutta tietysti työkalukin saa kolhuja, kuluu, ja tarvitsee välillä huoltoa. Hengellisessä mielessä olen vain kanava, jota kautta apu (rakkaus, viisaus, ja toivo) parhaimmillaan virtaa toiseen ihmiseen. Joskus se apu jumittuu minun egooni, koska olen – kas kummaa – vain ihminen, joka on välillä käpertynyt oman päänsä sisälle, tarvitsisi välillä itse enemmän myötätuntoa kuin asiakkaansa, ja toimii toisinaan lähinnä likaisena peilinä toiselle ihmiselle.

En siis ole erityisen tyytyväinen itseeni psykologina kovin usein; ainakaan niitten pitkän tähtäimen syvällisten tavoitteiden saavuttamiseen. Se, että ihminen lähtee vastaanotolta paremmantuulisena kuin oli tullessaan, on tietysti jo helpotus; välttää paremman puutteessa saavutukseksi. Mutta se riipoo, kun ei aina voi helpottaa tilannetta enempää. Ei voi muuttaa ihmisen olosuhteita. Olen lähes jatkuvasti erittäin isossa riskissä luisua myötätuntouupumukseen. Sitäkin nimittäin voi, ja kannattaa mitata säännöllisesti. Onko ratkaisuna lakata olemasta myötätuntoinen, vai vaihtaa hommaa? Voisin ehkä vaihtaakin hommaa, mutten ikinä tieten tahtoen haluaisi luopua myötätunnosta. Sellaista ajoittaista myötätunnon puutumista vain sattuu tapahtumaan, jos alkaa uupua. Se on ikävä tilanne. Auttajan on hyvä löytää oma indikaattorinsa siihen, milloin emotionaalinen kuormitus on mennyt överiksi. Taidanpa kirjoittaa jossain välissä jutun siitä aiheesta, siis myötätuntouupumisesta, jos jaksan…

Mutta takaisin itseeni psykologina… Miksi ylipäätään teen tätä ihmisläheistä hommaa? En ole seuraa hakeva ihminen. Kahdenkeskinen työskentely on kuitenkin siedettävämpää kuin porukassa puuhastelu, etenkin ellei voi vaikuttaa porukan koostumukseen. Henkisistä ilmiöistä keskustelu on mielenkiintoista. Ihmisten tarinat voivat herättää uteliaisuutta. Myötätunto herättää tarpeen olla avuksi; ja jos voi olla avuksi, se on palkitsevaa! En tiedä millainen psykologi olen kenenkin mielestä; omasta mielestäni olen tällä hetkellä hieman rasittunut työolosuhteista ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppaileva, mutta vielä melko empaattinen. Joittenkin asiakkaitten mielestä olen kai ”järkevä”; joittenkin mielestä ”mukava”. Joku sanoi joskus ”viisaaksi ihmiseksi”, ja nolostuin. Oikeasti ei välillä tunnu ollenkaan viisaalta. Ja mitä se viisaus oikeastaan on; onko se edes pysyvä ominaisuus, vai tuleeko se vain jostain, silloin kun tulee, ja välillä se on totaalisesti kadoksissa? Onko viisaus vain mielentila?

Loppujen lopuksi, minulla on jonkinlainen ihmevekotin, eli aivot, jollaisia on muillakin ihmisillä. Se, millaisia ajatuksia sinne syötän, vaikuttaa siihen, mitä sieltä tulee ulos. Jos minulla sattuu olemaan mielessä viisaita ajatuksia, joita onnistun joskus ilmaisemaan selkeästi, saattaahan joku luulla, että olen ”viisas ihminen”. Ja yhtä lailla, jos mielessä on kaikenlaista ääliömäistä, vaikutan ääliöltä, etenkin, jos sanon mitä ajattelen…

Lueskelen parhaillaan toistamiseen Daniel J. Siegelin kirjaa ”Mielitaju”, joka on niin mukava kirja, että jo pelkästään sen lukeminen saa hyvälle mielelle. Hän määrittelee ihmisen ”mielen” seuraavalla tavalla: ”Ihmisen mieli on yhteisöllinen ja kehollinen prosessi, joka säätelee energian ja informaation virtaa.”

Eli viisaimmillaankin mieleni on tulosta kehollisista tunnelmista ja yhteisöllisten tekijöitten heijastumista, jossa energia virtaa sillä hetkellä hallitusti uomassaan, ajautumatta kaaokseen tai liialliseen jäykkyyteen. Kun sanotaan, että psyykkinen joustavuus on mielenterveyden kulmakivi, mitä muuta joustavuus on kuin tätä esteetöntä energeettistä virtausta; kuin joki, joka muovaa itse uomansa niin kauniisti, että tekee mieli virrata mukana ja vain rentoutua? Entä jos elämä olisikin jatkuvaa flow- tilaa? Taidanpa käydä tekemässä taas kerran AVO- testin. Jos se ei edelleenkään anna ensimmäisille tulossivuille psykologin ammattia, alkaisinkohan vähitellen uskoa, että nykyinen leipätyö saattaa viedä minulta terveyden, ainakin liian loputtomiin jatkuessaan … vai pitäisikö minun entisenä ammatinvalintapsykologina ja nykyisenä mielenterveystyöntekijänä se testeittäkin tajuta? Tai sitten on niin, että olen juuri siellä missä minun pitääkin olla, toistaiseksi.

PS: Laitanpa tähän kuitenkin vielä yhden hengellisesti epäneutraalin kohdan Paavalin kirjeestä filippiläisille 4:8; se on yksi suosikkikohtiani Raamatussa, ja myös psykologisesti mielenkiintoinen:

”Lopuksi veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”

Seuraavaan jakeeseen sisältyy lisäksi nimittäin merkittävä lupaus: ”Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Aamen.

Uskomusten muuntaminen, tehoaako NLP- harjoitus?

Kaikilla meistä on isompia tai pienempiä uskomuksia, jotka vaikuttavat meihin; asenteisiimme, tulkintoihimme, ja tunteisiimme. Negatiivisten uskomusten muuntaminen myönteisemmiksi tukisi luonnollisesti mielialaa ja sitä, millaiseksi koemme itsemme ja elämämme. On myös mahdollista vahvistaa myönteistä ajattelua uskomuksiaan muokkaamalla. Kaikilla lienee asioita, joihin he haluaisivat uskoa ja luottaa nykyistä varmemmin, mutta niihin uskominen tuntuu liian vaikealta. Nämä uskomukset voivat liittyä vaikkapa itsetuntoon ja hyväksytyksi tulemiseen, tai kyvykkyyteen ja onnistumiseen. Tämän NLP-harjoituksen poimin jo joskus vuosia sitten teoksesta Connirae&Steven Andreas: ”Heart of the Mind – Engaging Your Inner Power to Change with Neuro-Linguistic Programming” ja suomensin sen vapaamuotoisesti itselleni koekäyttöön.

Eli, minkä asian haluaisit uskoa nykyistä varmemmin? Onko olemassa jokin tärkeä asia, joka sinun olisi hyvä uskoa, mutta jonka uskominen tuottaa sinulle vaikeuksia? Kokeile seurata ohjeita ja kirjata muistisi tueksi muutamia asioita paperille.

1) Mihin haluaisit uskoa? Määrittele asia, jonka haluaisit uskoa, mutta joka tuntuu epävarmalta.

2) ”Resurssitilanne”. Kuvittele tilanne, jossa tiedät, että tämä asia on totta. (Esim. jos haluat uskoa, että puolisosi rakastaa sinua, kuvittele tilanne, missä tiedät asian olevan näin. Mistä pystyt päättelemään sen? Mitä näet tilanteessa? Mitä kuulet? Mitä tunnet?)

3) Palauta mieleen jokin varma uskomuksesi. Minkä asian tiedät ihan varmaksi? Mistä tiedät, että tämä asia on totta?

4) Kuvittele tätä ihan varmaa asiaa. Millainen mielikuva on? Kartoita niin sanotut miellepiirteet: mielikuvan koko, läheisyys, väri, reunukset, sijainti, liike, äänet, tunnelma…

5) Paina mieleesi tai kirjaa ylös nämä miellepiirteet: missä kohdin näet mielikuvan, onko siinä värejä, reunuksia, ääniä jne. (Voit esimerkiksi kokeilla muodostaa mielikuvan jonkinlaisista kehyksistä, joiden sisällä varma asia näkyy. Mielikuva voi olla myös liikkuva, ja siinä voi olla ääniä, aivan kuin katselisit mielikuvaasi television tai älylaitteen näytöltä.)

6) Palauta nyt mieleesi se resurssitilanne, joka saa sinut vakuuttumaan, että asia, johon haluaisit uskoa, on totta.

7) Muuta tämä resurssimielikuva samoihin miellepiirteisiin, joissa ”näit” varman uskomuksesi. Sama koko, sijainti, etäisyys, värit, liike, äänet, tunnelma. (Voit sijoittaa resurssimielikuvasi luomiisi ”puitteisiin”, esim. kuvitellun kännykän näytölle samalla tavoin kuin näit varman uskomuksesi.)

8) Testaa. Ajattele alkuperäistä asiaa, johon haluaisit uskoa, mutta joka tuntuu epävarmalta. Tuntuuko yhtään helpommalta uskoa siihen?

Kertaan ohjeet vielä esimerkkien avulla. Ensin simppeli rautalankamalli liittyen asiaan, joka saattaa olla aika monelle ihmiselle sellainen, johon on vaikea uskoa, vaikka järki yrittää vakuutella sitä. Haluan uskoa, että olen ihmisenä ok joittenkin minulle tärkeitten ihmisten mielestä. Palautan mieleeni tilanteen, jossa joku ihminen ilmaisee varsin selkeästi hyväksyvänsä minut taputtelemalla kannustavasti olkapäätäni. Mielikuva on valokuvamainen, mutta siinä ei ole kehyksiä; siinä on värit, se ei liiku, eikä siinä kuulu ääniä. Sitten valitsen asian, johon uskon varmaksi. Uskon, että koirani rakastaa minua. Kun ajattelen tätä asiaa, minulle tulee mielikuva, joka on varsin suuri, kuin juliste edessäni, ja siinä on lämpimänpunaiset kehykset. Mielikuvassa on liikettä; koirani nuolee kasvojani ja heiluttaa häntäänsä. Kuulen pehmeitä ääniä, ja kasvoillani on mielikuvassa iloinen ilme.

Nyt palautan mieleen resurssitilanteen; joku ihminen ilmaisee hyväksyntää taputtelemalla olkapäätäni. Muutan tämän mielikuvan pelkästä valokuvasta isoksi julisteeksi, jossa on lämpimänpunaiset kehykset ja syvemmät värit. Katselen julistetta niin läheltä, että se täyttää suurimman osan näkökentästäni. Lisään mielikuvaan liikettä; ihminen taputtelee olkapäätäni, näen hänen hymyilevät kasvonsa ja omat hymyilevät kasvoni. Kuulen pehmeitä ääniä, aivan kuten mielikuvassa koirastani, joka rakastaa minua.

Kun nyt ajattelen sitä, olenko ok vai en, mieleeni pitäisi nousta julisteenkokoinen, lämminsävyinen ja kehystetty, liikkuva mielikuva siitä, miten joku ystävällinen ihminen taputtelee kannustavasti olkapäätäni ja hymyilee minulle. Kumma on, jos sellaisesta mielikuvasta ei tule olo, että minut hyväksytään; siis että olen ok ainakin sen ihmisen mielestä. Yhtä varmasti kuin tiedän, että koirani rakastaa minua…

No, uskomukset ja mielikuvat eivät todellakaan ole aina noin simppeleitä kuin tuossa rautalankaesimerkissä, eivätkä mielikuvat ”käyttäydy” aina ohjeitten mukaan, eikä niitten käsittely suju niin selkeästi kuin ohjeessa. Siksi kehittelen tähän vielä vähän epämääräisemmän esimerkin…

Haluaisin uskoa, että pystyn kirjoittamaan riittävän hyvän tekstin aiheesta kuin aiheesta, vaikka aihe ei erityisemmin kiinnostaisikaan minua. Asia tuntuu epävarmalta, koska ensiksikin minun on vaikea saada aikaiseksi asioita, jotka eivät kiinnosta minua, ja tulos voi olla masentavan kökkö, jos en saa itsestäni irti parempaa osaamistani, ja sen takia on vastentahtoista edes yrittää…

Kuvittelen mieleeni resurssitilanteen, eli jonkin tilanteen, jossa olen saanut kirjoitetuksi riittävän hyvän tekstin, vaikkei asia ole kiinnostanut alun perin pätkääkään. Mielikuvassani saan joltakulta henkilöltä suoraa palautetta siitä, miten onnistunut teksti oli, ja tunnen itsekin olevani tyytyväinen, kun sain sen sentään aikaiseksi. Mielikuva on kohtalaisen iso; se lähes peittää sisäisen ”näkökenttäni”. Reunat ovat pehmeät. Mielikuvassa kuulen ystävällisen innostuneen äänen puhuvan jotakin tekstistäni. Näen lähinnä jotakin mielivärejäni; ympäristöä, jossa yleensä kirjoitan, ja valmista tekstiä tietokoneen näytöllä… Mielikuvassa on tavallaan irrallisia elementtejä, eikä selkeää liikettä, ja se on hieman epäselvä ja sumea, ja reunat ovat rikkonaiset, hahmottumattomat.

Seuraavaksi kuvittelen varman asian; sellaisen, johon uskon ihan varmasti. Uskon nimittäin, että osaan kohtalaisen näppärästi kuoria perunan. Isossa vaakasuuntaisessa mielikuvassa, jossa on pehmeät reunukset, näen käteni vasten tiskiallasta, ja vasemmassa kädessä on iso peruna, ja oikeassa kädessäni on hyvä kuorimaveitsi. Kuva on kirkas ja selkeä. Käteni toimivat sujuvasti yhteen; peruna kääntyilee sitä mukaa kun veitsi työskentelee, ja veto vedolta kuoren alta paljastuu puhdasta perunaa, jonka väri on terveen vaalean kellertävä. Käteni ovat terveen väriset, ja taustalla näkyy miellyttävää teräksenharmaata tiskiallasta, ja jotain väriläikkiä astioista, joita tiskipöydällä on. Kuulen kevyttä veden solinaa ja kuorimaveitsen keveitä helähdyksiä. Tunnen tyytyväisyyttä; yksinkertaisesta tekemisestä syntyvää onnistumisen ja sujumisen tunnetta. Peruna on mukavasti hallinnassani. Ja vaikka se välillä tipahtaisi kädestä, poimin sen lattialta, huuhtelen ja jatkan… Peruna kerrallaan.

Nyt palaan resurssimielikuvaan. Siinä näkyy mustaa tekstiä valkoista taustaa vasten, ja jotain värejä ympäristöstä, ja kuuluu ystävällistä ääntä, mutta kuva ei liiku, ja se on jotenkin jäsentymätön ja sumea. Alan muuttaa tätä mielikuvaa enemmän samanlaiseksi kuin onnistunutta perunankuorimistani. Selkeytän mielikuvaa muuttamalla sen vaakatasoiseksi ja pehmeitten kehysten sisään. Näen mielikuvassa tekstiä tietokoneen näytöllä, mutta nyt olen kirjoittamassa sitä samanlaisella varmuudella jolla kuorin perunaa. Mielikuva on aiempaa kirkkaampi ja selkeämpi; kuten perunankuorimismielikuva. Taustalla kuuluu sekä ystävällistä puheääntä että heleää naputusta, joka kuulostaa vähän samanlaiselta kuin verkkaiset, heleät kuorimaveitsen äänet. Lisään mielikuvaan myös veden solinaa. Teksti soljuu kuin vesi; ajatukset virtaavat ja käteni työskentelevät sujuvasti ja tottuneesti kuin perunaa kuoriessa. Ja vaikka ajatus karkaisi välillä, voin poimia sen uudelleen, ”huuhdella” sen ja jatkaa, sana kerrallaan, rivi kerrallaan, sivu kerrallaan…

Nyt testaan mielikuvankäsittelyprosessin onnistumista. Miltä nyt tuntuu ajatella tekstin kirjoittamista aiheesta kuin aiheesta? Perunankuorimismielikuva ja tekstin kirjoittaminen sekoittuivat mukavasti toisiinsa. Ei minulla erityisesti huvita perunoitakaan kuoria, mutta kun kuorin niitä, voin tehdä sen rauhassa, peruna kerrallaan (kuten Keijo Tahkokallio neuvoo samannimisessä kirjassaan). Samalla tavoin voin kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta, vaikkei se erityisesti kiinnostaisikaan. Mieleeni nousee kuva käsieni liikkeestä, joka myötäilee ajatuksiani. Soljuvia liikkeitä ja ääniä, rauhallista työskentelyä, jonka saan lopulta valmiiksi. Jossain vaiheessa perunat loppuvat altaasta; jossain vaiheessa aiheen herättämät ajatuksetkin loppuvat, eikä niitä tarvitse enempää pyöritellä. Teksti on valmis, ja se riittää. Jos haluan vielä rapsutella mustia pisteitä pois perunasta, niin se on ok, mutta jos kuorin ja kuorin aina vain lisää, niin lopulta perunakin menettää liiaksi massaansa.

Ajatus tekstin kirjoittamisesta aiheesta kuin aiheesta ei itse asiassa tunnu enää kovin hankalalta. Uskon, että saan jonkinlaisen tekstin kirjoitetuksi, kun vain annan ajatusteni virrata ja soljua, ja kun käteni toimivat jatkeena aivoituksilleni. Pyörittelen ja työstän perunaani, kunnes jokainen kuoren kohta on käsitelty, eikä enempää tarvitse höylätä.

Uskoakseni mieleni sekoitti luontevasti alkuperäisen ajatukseni työläästä kirjoittamishommasta perunoitten onnistuneeseen ja sujuvaan kuorimiseen. Mieli toimii luovasti ja ohjeita soveltaen, kun sille antaa vähän vihjeitä ja vapauden virrata löytämissään uomissa. Rakentavien, myönteisten mielikuvien herättely voi joskus olla työn takana, mutta kummasti se nostattaa toiveikkuutta ja lisää uskoa selviytymiseen. Kannattaa ainakin kokeilla!

Oikea perspektiivi, kun mielessä on puuta heinää?

 

Vuorella ( Henri Kähkönen )

Mieleni ei ole tällä hetkellä oikein jäsentynyt; niinpä tästä tekstistäkin saattaa tulla pelkkää hyppelehtivää ajatusvirtaa; tai verbaalista yökkäilyä tai jopa oksennusta, osin tahattoman ylensyönnin seurauksena. Olen imenyt itseeni liikaa monenlaista, pienempää tai isompaa asiaa. Osan pakkosyöttönä, osan oma-aloitteisesti, jopa neuroottisen pakkomielteisesti… No, syystä ja toisesta pääkoppani on ylikuormittunut, ja keho saa kantaa osansa stressistä. Niskat jumissa, korvissa suhisee, leukapieliä kiristää… ja väsyttää.

Oletetaanpa, että on olemassa vaikkapa leipätyöhön liittyvä turhauttava ongelma, jota olet aktiivisesti yrittänyt ratkaista voittaen jopa luontaisen liiallisen hyvätapaisuuden asettamat kahleet (eli esimerkiksi puhumalla päälle ja keskeyttämällä organisaatiohierarkiassa ylemmällä tasolla olevan henkilön). Yritys on ollut hyvä, tavoite oikea, keinot asialliset, mutta tulet silti tyrmätyksi syistä, joissa haistat jotakin likaista tai vähintään epämääräistä. Vuorovaikutustilanteessa haisee vallan väärinkäyttö. Tunnet asemasi epämääräisellä tavalla uhatuksi. Pitäisi pelata sopupeliä, vaikka toinen kiertää sääntöjä. Typerätkin päätökset ovat päättäjien taholta ok, kunhan vain on suunnilleen pysytty laillisissa puitteissa. Nielepä siinä sitten kiukkusi ja sano vaisun viileästi ”no heippa” kun lähdet kokouksesta. Mätä ärräpäitä kun olet yksin, puhu hysteeristä huumoripotaskaa kun olet muitten kaltoin kohdeltujen seurassa. Asia ei sillä korjaannu. Tunnet uhkaavaa avuttomuutta; ylempi väki ei halua ymmärtää järkiperusteluja, ei myönnä olleensa väärässä, ei halua puhua siitä, mikä meni pieleen, ja reagoi defensiivisesti ehdotuksiin siitä, miten asiat tulisi korjata. Ylempi väki ei ylhäisyydessään ota neuvoja vastaan alemmalta väeltä. Ylempi väki, joka on asian sössinyt, voi keksiä jotakin inhaa, jos vielä jatkat valitusta. Kas kun lakia ei ole rikottu, ei saisi valittaa, vaikka työnteko merkittävästi hankaloituukin ja aiheuttaa nääntymisriskin.

No, tuo oli yksi ajankohtainen oksennuksenaihe. Olen viime aikoina ruokkinut itseäni myös tietopuolisella materiaalilla. Olen lukenut lisää erityisherkkyydestä ja enemmän vain lisää sensorisesta integraatiosta ja sen häiriöstä. Jos lukee useamman tietopainotteisen kirjan muutamassa viikossa, ehtii jo unohtaa osan. Sitten yrittää kyllä kerrata oleellisen tiedon, ja toivottavasti jotakin jää aktiiviseen käyttöön. Mutta yksi kirjastosta lainattu kirja haisi homeelta, ja yksi kirjoista on englanninkielinen. Keskittyminen häröilee, kun lukeminen on hitaampaa kääntämisvaikeuden takia, tai jos kirja haisee. Hoh hoi. Olen pohtinut koiraeläinten persoonallisuutta, ja miettinyt, miksi en pidä tietynlaisista väreistä tai kuvioista, enkä pinnoista, enkä hajuista, enkä ihmisistä…

Olen tuskaillut sotkuisen ”työpöytäni” kanssa, sotkuisen harrastenurkkani kanssa, sotkuisen keittiön, sotkuisen olohuoneen kirjahyllyn ja muiden vastaavien kanssa; tekemättä asioille mitään. Pystyn kyllä kuvittelemaan, että järjestely voisi olla mukavaa. Mutten aloita sitä, koska nyt juuri ei ole riittävästi aikaa. Viisi minuuttia päivässä ei riitä, jos sotkua tulee aina vain lisää juuri siistityn tilalle. Enkä tietenkään ole ainoa talossa asuja, joka sotkee. Jatkuva sotku on stressinaihe. Koska yritän lajitella jätteet, sotkun vähentäminen on haastavampaa kuin niillä, jotka eivät lajittele. On ihmisiä, jotka työntävät kaikkea mahdollista sekajätteeseen ja pääsevät huomattavasti nopeammin eroon roskistaan ja kaikesta joutavasta. Sellainenhan oli ennen vanhaan meininki kaatopaikalla. (Minulla on vieläkin tallessa ja käytössä erittäin hyvät Fiskarsin ompelusakset, jotka löytyivät aikoinaan kaatopaikalta. Lapsuuteni eka polkupyörä oli myös kaatopaikalta peräisin. Isä osasi uusikäyttää kaikenlaista jo 80-luvulla.)

Mutta takaisin asiaan… Komeron siistiminen on paljon haasteellisempaa, jos sieltä löytyvä tavara on lajiteltava useampaan kuin yhteen säkkiin. SER-romu, metalli, erilaiset lasit, ihmeelliset muoviesineet, monenlaiset erilaiset ongelmajätteet, paperi, puu, rikkinäiset lelut, tekstiilijäte… Miten monta eri laatikkoa tai säkkiä pitäisikään olla lähettyvillä, kun aloittaa komeron tyhjennyksen? Miten ne edes mahtuvat yhtä aikaa siihen ulottuvilleni? Mihin laitan ne kaikki laatikot, jos joudun keskeyttämään järjestelyn (niin kuin todennäköisesti joudun, koska komeron tyhjennykseen menee vähintään tunteja, ellei jopa päiviä…)?

Homma on liian monimutkainen minun aivoilleni, tällä hetkellä, joten siirrän sitä, koska eihän sitä ole ihan pakko juuri nyt... Tarvitsisin ylimääräisiä vapaapäiviä siihen tarkoitukseen. Pitäisi organisoida. En saa aikaiseksi. Mutta kun pitäisi, koska se auttaisi! Mutta kun ei onnistu, niin koetpa sitten taas huonommuutta, kun et osaa. Aivoissa jumittaa, etenkin väsyneenä. Ja nythän ne aivot tietysti ovat väsyneet, koska leipätyöoloissa on se turhauttava tilanne, joka syö henkisiä voimavaroja. Tilanteen ratkaisemiseksi pitäisi toimia jäsentyneesti, mutta kun ei nyt vain onnistu. Teen pakolliset asiat aikataulun mukaan, mutta epämääräiset, laajat, selvittelyä ja suunnittelua vaativat toimenpiteet, joita olisi hyvä tehdä ihan vain itseä varten, eivät käynnisty, tai sitten ne jäävät kuitenkin kesken. Yritän olla itse itseni valmentaja. Siis: Pysähdy. Listaa asioita. Hengitä rauhallisesti. Tee tietoisen läsnäolon harjoitus. Rauhoitu. Hengähdä. Jäsennä paperille. Pysähdy taas. Huokaise syvään. Kirjoita ratkaisuideoita…

Sori vain itselleni, kun en pysty tekemään niin kuin itse itseäni valmennan. Olen sen verran hiiltynyt, että tarvitsen myös tunteitten purkamista; en voi olla järkevä ja rauhallinen ennen kuin pahin stressireaktio on purettu… Pitäisikö siis mennä TRE- menetelmäkoulutukseen vai kokeilla EFT- terapiaa? Että voikin olla ihmisparalle vaivalloista purkaa ihan tavallista stressiä ilman jotain erikoismenetelmiä. Liikuntahan se auttaisi, kun vain pääsisi liikkeelle näkemättä yhtä ainutta ihmissielua, koska nekin olennot välillä stimuloivat liikaa ja kielteisellä tavalla. Ja kun aikaa on rajallisesti, olisi tarve pikapurulle. Elämässä kun on sellaisia tilanteita, että läsnäoloasi tarvitaan myös vapaa-aikanasi; et voi tuosta vain hävitä harrastustesi pariin tai hiljaisuuteen, ainakaan toista huonetta kauemmas. Joskus toinen ihminen tarvitsee läsnäoloasi kipeämmin kuin sinä tarvitset harrastustasi tai yksinoloa. Mutta… niinhän se sanotaan, että ellei huolehdi itsestä, ei jaksa kohta huolehtia toisistakaan. Tarjoan sitä lausetta työssäni kohtaamille uupuneille ja masentuneille ihmisille. Tarjoilen tässä itsellenikin. Ja yritän ottaa sen todesta, eli ottaa sitä aikaa itselleni…

Mutta vaikka tietäisin varsin hyvin, millä kaikilla keinoilla voin vaikuttaa stressiin ja vaikkapa parantaa pitkällä aikavälillä stressinsietokykyäni, mitäpä se tieto auttaa, jos en saa tehdyksi sitä, mitä olisi tarpeen tehdä. Eihän nykypäivän ihmiseltä tietoa puutu. Se, mitä usein puuttuu, on emotionaalinen tuki. Ihmiset tarvitsevat välittämistä, että välittävät välittää itsestään ja toisistaan. Pahinta on, kun ei enää välitä välittää mistään. Kaikki on ihan turhaa ilman rakkautta; viisastelu ja hyvän tekeminen ja kaikki muukin päteminen. Ettemme nyt siis vain kadottaisi myötäelämisen kykyämme ja muuttuisi välinpitämättömiksi… Laitan tähän linkin yhteen musiikkivideoon, joka toivottavasti koskettaa ja ehkäisee välinpitämättömyyttä: for King and Country: Proof of Your Love

Tällä hetkellä on sisäinen tarve nousta jonnekin ”vuorelle”, nähdä asiat laajemmassa perspektiivissä, oikeassa mittakaavassa. Tiedän, että voin saada elämäni asioihin uudenlaisen näkymän, kun uskon, että Kristus on siellä vuoren laella kanssani.

Downshifting, downshiftaus, leppoistaminen

Tämä on niitä elämän pieniä iloja. Outo ja kaunis eliö,
joka olisi jäänyt näkemättä, jos olisi ollut kiire.

En tiennyt olevani ”downshiftaaja” ennen kuin törmäsin termiin netissä. Vaikka lapsuudessa podin usein taskurahanpuutetta ja haaveilin turhaan joistakin leluista (kuten uusista legoista), minusta ei kumma kyllä ole tullut suoranaisen rahanahne tai elitistisen ulkoisen elämän perään hinkuva aikuinen. Kaksitoistavuotiaana pohdiskelin, että teoriassa voisin elää yksinkertaista elämää jossakin itse kyhätyssä hökkelissä keskellä metsää. Isä oli selittänyt, että ihminen voisi tulla toimeen omavaraisesti; esimerkiksi viljelemällä, kalastamalla ja metsästämällä. Hän kertoi oikeista erakoista ja siitä, miten paljon mukavampaa ihmisellä oli luonnon ympäröimänä, kaukana ihmisten välisistä ristiriidoista, kaupungin hälystä ja metelistä ja saasteista… Mielikuva erakoksi ryhtymisestä tuntui siinä vaiheessa houkuttelevalta; olin jo todennut, että ihmiset ovat liian usein liian keljuja, ärsyttäviä, ilkeämielisiä ja epäempaattisia olentoja. Tai sitten yliannosteltuna rasittavia, vaikka yrittävätkin olla ystävällisiä, tai kaikessa yksinkertaisuudessaan huomaamattaan väsyttäviä…

Tällaiseen näkemykseen olin päätynyt pikkukylän ala-asteen loppupuolella ja lapsuudenperheeni kasvatuksessa. Jälkikäteen ymmärrän, että vika oli siinäkin, ettemme sattumoisin olleet tavanneet tarpeeksi mukavia ihmisiä. Kaipa niitä olisi jossain ollut olemassa? Loppujen lopuksi ajattelin, etten ehkä sittenkään halua erakoksi. Ainakaan ihan yksin, koska kuvittelin, että ehkä jossain olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elää. Mutta metsäympäristö on kyllä aina vetänyt minua puoleensa. Kaupunkilähiössä asuessani tunsin sairastuvani ja kuihtuvani ikävästä; kaipuu lähelle metsää muistutti ajoittain ahdistusta ja tukehtumisen tunnetta. Kun sitten pääsin lopulta muuttamaan syrjäkylälle vanhaan taloon, tunnetta on vaikea kuvailla. Jotakin inhottavaa, puristavaa poistui ympäriltäni; sain lopultakin taas hengittää vapaammin ja oikaista selkäni, joka oli kyyristynyt liikojen ihmiskontaktien ja ihmisen rakentaman ympäristön puristuksessa.

No, miten tämä liittyy downshiftaukseen? Wikipedia määrittelee, että ”Downshifting eli downshiftaus, tai leppoistaminen, tai elämän kohtuullistaminen on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus sekä elämänasenne, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Se voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan.

Downshiftaamisen vaikutuksista yhteiskuntaan voidaan olla varmasti monta mieltä. Leppoisaa elämänasennetta arvostellaan, totta kai, jos sitä tarkastellaan vaikkapa talouskasvua ihannoivasta näkökulmasta. Länsimaisessa yhteiskunnassa ollaan huolissaan verotulojen vähenemisestä; pelätään, että ”kulutusyhteiskunta rapistuu, elintaso ja peruspalvelujen taso laskee, työttömyys nousee, perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat”. Todellisista seurauksista ei voine vielä tietää, mutta ideologian perusajatus on, että henkisesti hyvinvoiva yhteiskunta tulee menestymään, tavalla tai toisella, vaikka taloudellinen ”hyvinvointi” laskisi.

Henkinen hyvinvointi on tietenkin eri asia kuin taloudellinen hyvinvointi. Ne saattavat esiintyä yhtä aikaa, mutta, kuten olen ehkä kymmeniä kertoja blogissani todennut, taloudellinen hyvinvointi ei takaa henkistä hyvinvointia, ja toisaalta, henkistä hyvinvointia voi ilmetä, vaikka taloudellinen tilanne olisi jopa niukka. Ihmisten asenne toisiaan kohtaan on ratkaisevan tärkeä, kun puhutaan hyvinvoinnista. En usko että kukaan ihminen voi olla onnellinen, vaikka hänellä olisi yllin kyllin ruokaa, lämmintä ja mukavaa, jos hänen lähellään on vihamielisiä ihmisiä. Tai jos hän on kehollisessa yltäkylläisyydessään ihan yksin…

Wikipedia toteaa, että downshiftauksen voidaan nähdä olevan ominaisempaa kehitysmaille kuin ”hyvinvointivaltioille”. Ajattelun juurten ajatellaan olevan itämaisessa filosofiassa. Ei tosin minun isäni tiettävästi ollut mikään itämainen guru, vaikka pohdiskelikin erilaista elämätapaa. Luulen, että ihminen voi päätyä leppoistamisideologiaan ihan vain itseään, omia sisäisiä tarpeitaan kuuntelemalla. Sellaiseen asenteeseen voinee päästä muutakin kautta kuin itämaista meditointia harjoittamalla. Mutta pysähtyminen ja hiljentyminen kyllä auttaa kuulemaan niitä sisäisiä tarpeitaan, joten tavalla tai toisella olisi tarpeen hypätä ulos oravanpyörästään... (Tässä linkki juttuun: "Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista" )

Nykypäivänä ”hyvinvointiyhteiskunnissa” on mielettömiä henkisiä ongelmia. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään kovin usein mielenterveydellisistä syistä. Työssä jaksaminen on jättimäinen haaste täällä Suomessakin. Masennus ja stressiperäiset sairaudet ovat niin yleisiä, että suorastaan ihmettelen, jos jollakulla ei ole jotain sellaista vaivaa. Tuntuu siis suorastaan naurettavalta puhua ”länsimaisesta hyvinvointivaltiosta”, kun niin moni ihminen kärsii! Kärsimys voi totta kai tuntua vielä pahemmalta, jos talouskin on tiukilla. Mutta kärsivät monet niistäkin, joilla on rahaa ja kaikenlaista luksusta. Onnellisuuden etsiminen ulkoisista asioista on niin yleinen harhapolku, ja olen kirjoittanut siitä jo niin paljon, että melkein jo kyllästyttää käsitellä asiaa. Onnekseni olen tavannut ihmisiä, jotka arvostavat enemmän henkistä hyvinvointia, luontoa ja hyviä ihmissuhteita kuin hyväpalkkaista työtä, uutta autoa, viihdekanavia ja iltapukuja. Se antaa toivoa siihen, että ihmiskunnassa on jäljellä potentiaalia kasvaa oikeanlaista hyvinvointia kohti; sellaiseen yhteiskunnalliseen hyvinvointiin, jossa kellään ei ole liikaa, eikä kellään liian vähän.

Wikipediassa todetaan: ”(Downshiftauksen) Keskeisenä ajatuksena on, ettei raha tuota ihmiselle onnellisuutta vaan sosiaalinen pääoma sekä perusasioiden toimivuus, joka luo turvallisuuden tunteen ja pohjan mielenrauhalle. Ihmiselle keskeisimpinä asioina nähdään työn sijaan olevan esimerkiksi perhe, ystävät, elämykset sekä niin henkinen kuin fyysinen terveys, joista downshiftaaja ei ole valmis luopumaan rahan tai statuksen tähden.”
Ihmisen tulee siis pohtia, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä, ja alkaa elää näitten arvojen mukaisesti. Tästähän myös HOT- terapiassa (hyväksymis- ja omistautumisterapia) on kyse. Tällainen elämäntapa johtaa mielekkyyden lisääntymiseen ja mielenrauhaan. Tosin, kun jotkut ihmiset pohtivat, mikä heille on oikeasti tärkeää, he näkevät silmissään rahoja, luksustaloja, viihdettä… Ja kun nämä ihmiset elävät arvojensa mukaan, syntyy energiantuhlausta, hiilidioksidipäästöjä, saastetta, toisten tarpeitten sivuuttamista, kilpailua jne. Joten… ei riittäne, että yksilö ajattelee vain itseään ja omia toiveitaan ja halujaan, ja alkaa toimia niitten mukaisesti. Tässä kaivataan yhteistä eettistä normia. Normia, joka estää itsekkäät toimet ja ohjaa yhteisen hyvän tavoitteluun. Jos arvomaailma tuottaa kilpailua, ahneutta ja syrjintää, tuloksena on pelkkää tappelua, kaunaa ja katkeruutta. Vastavoimana voisi toimi kultaisen säännön sovellus: älä tee toiselle sellaista, mitä et haluaisi toisten tekevän itsellesi.

Downshiftaaminenkin voidaan nähdä itsekkäänä toimintana, jos ajatellaan, että vain itselle mielekkääseen keskittymällä kieltäydytään huolehtimasta toisista ja kartuttamasta verokassaa. Ja sillä tavalla käykin, jos itselle mielekäs on toisille haitallista tai toisia laiminlyövää! Mutta näin ei tarvitse olla. Yhtenä keskeisenä esimerkkinä näkisin lapsista huolehtimisen. Se, että vanhemmat vähentävät palkkatyötään ollakseen riittävästi lastensa kanssa, ei ole itsekästä. Voi olla, että monikin myöhemmässä iässä puhkeava mielenterveydenhäiriö ehkäistäisiin, jos vanhemmat antaisivat enemmän aikaa jälkikasvulleen. Tämä, jos mikä, on yleishyödyllistä ja yhteiskunnan yhteistä hyvää lisäävää toimintaa! Ehkäisemällä mielenterveysongelmia säästetään yhteiskunnan varoja; ennaltaehkäistään sairaspäiviä ja työkyvyttömyyseläkkeitä. Joten, perheellisten kannattaisi leppoistaa elämäänsä tekemällä osa-aikatyötä ja huolehtimalla paremmin lastensa emotionaalisista tarpeista. Tai, jos toinen vanhempi voi olla kotona lapsen kanssa pidempään, niin sillä saatetaan turvata esimerkiksi psyykkisesti keskimääräistä herkemmän lapsen itsesäätelykyvyn riittävä kehittyminen.

Valitettavan usein huolehditaan perheen taloudellisesta vauraudesta lasten mielenterveyden kustannuksella. On satuttu vaikkapa haluamaan kivat ulkoiset puitteet perheelle (kuten omakotitalo), ja sitten on vähän pakko paiskia palkkatöissä, että saa lainat maksettua. Jos tämä tarkoittaa lasten kannalta sitä, että heidät laitetaan turhan aikaisin päivähoitoon ja lapsi saa siellä päivittäisen kortisolikylvyn, joka syövyttää mielenterveyden ja oppimiskyvyn kannalta keskeisiä aivoalueita, tai lisää riskiä stressiperäisiin sairauksiin, mikä on lopputulos? Huolestuttavan usein lopputuloksena on kivat ulkoiset puitteet, mutta lisääntynyt riski sairastua myöhemmin psyykkisesti, tai vaikkapa sepelvaltimotautiin tai diabetekseen.

Onko yhteiskunnalla varaa riskeerata tulevien ”veronmaksajien” terveys? Se, että jotkut poliitikot nimittävät lasten takia kotiin jääviä vanhempia laiskoiksi, on aika yksioikoista ajattelua! Itsekkään laiskoja ihmisiä löytyy luultavasti enemmän niistä, jotka nauttivat isoa palkkaa ja tekevät mitättömästi ”töitä”, ja laittavat jälkikasvunsa päivähoitoon saadakseen tehdä itse sitä mikä huvittaa. (Kuten helppoa, hyväpalkkaista työtä, vaikkapa kansanedustajana…)

Se, mikä ulospäin saattaa näyttää ”laiskuudelta”, siis miksi joku vain ”on” kotona lapsen tai lasten kanssa, voi olla sitä, että ihminen haluaa huolehtia hyvin lapsensa kasvatuksesta ja emotionaalisista tarpeista. Joskus se voi olla sitä, ettei vanhempi löydä sopivaa työtä. Sellaista ei välttämättä oikeasti ole tarjolla. Joskus voisi olla mielekäs ratkaisu pitää lasta päivähoidossa muutama tunti päivässä ja tehdä jotakin yleishyödyllistä työtä sillä aikaa, tai opiskella. Mutta tarjoaako yhteiskunta tällaista vaihtoehtoa? Tukeeko yhteiskunta osa-aikaista opiskelua? Onko osa-aikaisia työpaikkoja riittävästi olemassa? Miksei niitä haluta luoda?

Osa-aikatyö voisi tarjota myös hyvinvointia vanhemmalle, joka on jäänyt kotiin lasten kanssa. Usein yksin kotona lapsia hoitavan vanhemman taakka voi kasvaa liian suureksi, etenkin jos sitä ei ole valinnut vapaaehtoisesti, lapsia on useampi, ja elämässä on muitakin kuormitustekijöitä. Muutama tunti hyvälaatuista päivähoitoa muutamana päivänä viikossa voisi tukea vanhemman jaksamista ja tukea lasten hyvinvointia silloin, jos vanhemman jaksaminen on ollut koetuksella. Jos ainoana vaihtoehtona on kokoaikatyöhön palaaminen ja ylipitkä hoitopäivä pienelle lapselle, tuloksena voi olla vanhemman ja lapsen kiintymyssuhteen vahingoittuminen, työstä kuormittunut vanhempi ja hoidosta stressaantunut lapsi, joiden vapaa-ajan vuorovaikutus saattaa köykäisimmillään olla pelkkää nahistelua tai ”rentoutumista” digitaalisen viihteen avustuksella.

Jotkut näkevät downshiftauksen ratkaisuna työelämän liialliseen uuvuttavuuteen. Se voisi olla ratkaisu myös lasten hyvinvoinnin lisäämiseen. Eikä kotiin jäävän vanhemman tarvitse aina olla äiti, etenkin jos puhutaan yli vuoden ikäisestä lapsesta. Lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana tulee kuitenkin huomioida, ettei kiintymyssuhdetta ensisijaiseen hoitajaan (joka useimmiten on äiti!) mielellään katkaistaisi. Kiintymyssuhde syntyy ensimmäisen ikävuoden aikana, eikä silloin ole lapsen kannalta mielekästä ”vaihtaa” pääasiallista hoitajaa. Lapsi kyllä pystyy solmimaan kiintymyssuhteen kahteenkin hoitajaan (yleensä äitiin ja isään), jos kumpikin on riittävästi läsnä. Mutta hän tarvitsee turvallisen, jäsentyneen kiintymyssuhteen. Ellei tarve täyty silloin kun siihen on biologiset valmiudet olemassa, lapsi etsii turvallista kiintymyssuhdetta lopun ikäänsä.

Turvallista kiintymyssuhdetta turhaan etsivä nuori tai aikuinen on surullinen näky. Masennuksenkin taustalta saattaa löytyä ongelmia varhaisessa kiintymyssuhteessa. Tässäkin on ilmiö, joka liittyy nimenomaan henkiseen hyvinvointiin, ja jossa taloudellisella vauraudella on vain vähän, jos yhtään, merkitystä. Köyhissä maissa saattaa olla enemmän turvallisesti kiintyneitä lapsia kuin täällä näennäisesti hyvinvoivassa Suomessa. Kun lapsen annetaan olla lähellä ja ensisijaisen hoitajan mukana niin kauan kuin hän luontaisesti tarvitsee ja haluaa, ja perhe tarjoaa turvaa ja hellyyttä, kehittyvän yksilön henkinen tila voi olla luottavainen ja iloinen, vaikka ruokaa olisi niukasti. Kumman paljon afrikkalaisten köyhien lasten kuvissa näkee iloisia ja luottavaisia ilmeitä; verrattuna esimerkiksi kotimaisten koululaisten merkkihuppareista ulos pistäviin naamoihin, jotka nykyään ovat kai aika usein olleet vuorovaikutuksessa jonkinlaisen kosketusnäytön kanssa. Surullista, jos kosketusnäytön hively on yleisempi tapa olla kosketuksissa kuin oikea kosketus. Koko sana, ”kosketusnäyttö”, tuntuu symboloivan tämän teknistyneen maailman kosketuksenpuutetta!

No, mikä on tämä ”oravanpyörä”, joka tuntuu pyörivän epätoivoisten ihmisten ”taistelu- pako”- reagoinnin energialla? Juostaan kilpaa perässä (himoitaan jotakin olevinaan tavoittelemisenarvoista) tai juostaan pakoon (jotakin köyhyyttä, kurjuutta, yksinäisyyttä). Media osallistuu ihan mukavasti tähän pelotteluun ja hinkulietsontaan. Roskalehdet erityisesti. Meinasin nimittää niitä paskalehdiksi, mutta muistin, että paska sentään lannoittaa, joten kyse on enemmänkin roskasta. Roskien joukosta saa ehkä vielä jotain irti (asiauutisen silloin tällöin), mutta suurin osa on ongelmajätettä.

Yle on uutisoinut, että downshifting kiinnostaa nuoria aikuisia. Isäni taisi olla aikaansa edellä, koska kuului suuriin ikäluokkiin. Tosin hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa ideologioitaan, vaan juoksi omassa henkilökohtaisessa oravanpyörässään itsensä läkähdyksiin. Vahingosta voisi ottaa opikseen, ja ehkä olen ottanutkin. Olen koko työssäoloaikani tehnyt osa-aikatyötä. En saa siitä mitä korvausta. Yritän nytkin miettiä, voisiko työstressiä vähentää jollain keinolla, etten sairastuisi stressiperäisesti. Perheen henkinen hyvinvointi on tärkeämpi asia kuin ulkoiset puitteet. Meillä onkin sangen köyhät "kulissit", mutta tulemme toimeen.

Olen synnynnäisesti stressiherkkä (erityisherkkä) ihminen, eikä tämä maailmanmeno taida olla minulle hyväksi. Eipä ihme, että harkitsin jo varhain vapaaehtoista syrjäytymistä tästä yhteiskunnasta. Koin jo kymmenvuotiaana olevani jonkinlainen ”susi”; väärinymmärretty, perhelaumakeskeinen, ja reviiriään (metsäänsä) tunkeilijoilta puolustava. En kuitenkaan kannata itsekästä omien arvojen toteuttamista ja piittaamattomuutta toisten hyvinvoinnista. Kannatan yhteisen hyvän lisäämistä. Uskon, että kaikki voivat olla jollakin, pienelläkin tavalla, lisäämässä yhteistä hyvinvointia; esimerkiksi pitämällä huolta läheisistään, levittämällä rakentavaa tietoa, herättämällä uusia ajatuksia. Jokainen voi myös omalla paikallaan olla mukana vastustamassa ahneutta ja turhien tarpeitten lietsontaa, hedonismia ja kilpailua ja pröystäilyä ja teeskentelyä ja kehuskelua ja pelottelua ja lasten laiminlyöntiä, muun muassa... Jo pelkästään ystävällisyyden osoittaminen toiselle ihmiselle päivittäisessä kohtaamisessa on teko, joka parantaa maailmaa!

Monet, jotka leimaavat downshiftaamisen itsekkääksi ja laiskaksi elämänasenteeksi, ovat ehkä ymmärtäneet käsitteen väärin. Jos olisin hyvätuloinen veronmaksaja, jolla elämän ulkoiset puitteet ovat hienosti, toisten leimaaminen olisi kovin helppoa. Poliitikko, joka kannattaa talouskasvua ymmärtämättä ihmisen todellisesta hyvinvoinnista mitään, on sokea. Kannattaisi kokeilla olla köyhä, työelämästä syrjitty ja laiskaksi leimattu uupunut ihminen, niin saattaisi nähdä asiat eri tavalla. Kannattaisi uupua ja masentua ja joutua pois työelämästä, niin saattaisi ymmärtää. Kannattaisi kokea konkurssi ja tulla irtisanotuksi, ja ”laiskotella” työttömänä jonkun aikaa, niin saisi ehkä uutta ymmärrystä aiheeseen…

Ja, loppujen lopuksi, jos maapalloa uhkaa luonnonkatastrofi, jonka teollistunut ”hyvinvointiyhteiskunta” on tuottanut, mitä järkeä on jatkaa porskuttamista tällaisen kulutusyhteiskunnan hyväksi ja tappaa itsensä ennenaikaisesti stressiin? Onko veronmaksaminen muka ainoa tapa osallistua yhteisen hyvän tekemiseen? Kenelle äiti Teresa maksoi veroa elämäntyöstään? Olen mieluummin pienituloinen ja tuotan vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin rahoitan yhteiskuntaa, joka rahoittaa lisäpäästöjä.

Voisi päättäjätkin miettiä tarkemmin, mihin tarkoitukseen niitä verotuloja jakaa, ennen kuin vaatii kaikkia osallistumaan kulujen maksamiseen. Voisi jäädä protestoinnit vähemmiksi. En aio ryhtyä tihutöihin enkä mellakoimaan, koska en halua tuottaa kenellekään vahinkoa, mutta sanonpa vain, etten pahemmin arvosta ”linnanjuhlia”. Itsenäisyyttä voi juhlistaa ja veteraaneja muistaa muullakin tavoin kuin ylettömän hulppean elitistisesti. Kohtuus kaikessa! Toiset ovat pinnistelleet ja kärsineet, ja nykymenestyjät "kunnioittavat" heidän ponnistelujaan bilettämällä itse... Ja mitä tekemistä ”linnan seksikkäimmällä kaunottarella” tms. asioitten uutisoinnilla on itsenäisyyden juhlimisen kanssa? Ei jaksa edes nauraa enää. Kaikki ne, jotka hinkuvat leikkimään kuninkaallisia, voisivat kokeilla, onnistuisiko leikkiminen vaikkapa nukeilla. Tulisi halvemmaksi.

PS: Ns. "luuserit" ovat usein ekologisempia ihmisiä kuin paljon kuluttavat "menestyjät"! Lisää aiheesta:

"Luuseritarinoita"

"Kuka on luuseri?"

"Tämä on luuserikapina!"

"Menestyä vai olla ihminen?"

Tappavat lääkkeet, harhaiset lääkärit, vaihtoehtohoidot ja rahan löyhkä...

Tanskalaisprofessori, erikoislääkäri Peter C. Götzsche haluaa muuttaa maailmaa, ja provosoi. Hän sanoo lääketeollisuuden olevan järjestäytynyttä rikollisuutta, joka tappaa enemmän ihmisiä kuin mafia. Hänen mukaansa psykiatria on tämän rikollisuudenalan paratiisi. No… Psykologiliitto järjesti seminaarin aiheesta, ja Psykologi- lehdessä oli haastattelu kyseisestä herrasta. 

Olin yleiseen aikaansaamattomuuteeni nähden poikkeuksellisen ennakoiva tässä asiassa, ja olin jo omassa kiinnostuksenpuuskassani ehtinyt varata kyseisen miekkosen teoksen paikalliseen kirjastoon. Jonotuslista oli pitkä. Mutta samaan aikaan kun asia oli esillä Psykologiliiton viestimissä, sain kirjan käsiini. Nimikin on piristävän provosoiva: ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus – näin lääketeollisuus on turmellut terveydenhoidon”. Täytyy tunnustaa, että teoksen lukeminen oli paikoin jopa hauskaa. Samalla tavoin kuin se, että näkee jonkun tuhmuuksia tehneen saavan verbaalista sapiskaa ihan kunnolla. On suorastaan riemastuttavaa, että joku uskaltaa sanoa suorat ja vieläpä perustellut sanat silloin kun jokin taho kiertää lakia, toimii vastuuttomasti ja yrittää peitellä ja salata tekosiaan. Ja toisaalta sitten, mikäli kaikki mitä Götzsche kirjoittaa, on totta, alkaa ahdistaa… (Joudun käyttämään miekkosen nimessä tavallista ö-kirjainta, kun en löydä näppäimistöstäni tanskalaista ”ö:tä”.)

Voisi kuvitella, että monet lääkärit ehkä torjuvat närkästyneinä kyseisen teoksen viestin; samoin luonnollisesti lääketeollisuuden edustajat, jotka saavat teoksessa kunnolla sapiskaa. Teos on, totta kai, provokatiivinen, mutta vähäisempi sapiska ei taitaisi edes tehota niihin ihmisiin, jotka ovat sokeita näille asioille. Ilmiöt ovat räikeitä, mutta kumma kyllä moni ummistaa niille silmänsä. Jos esimerkiksi käytät ”uutta” lääkettä, jonka vaikuttava aine on sama kuin vanhassa lääkkeessä, mutta hinta on moninkertainen, ymmärtänet, että valtio maksaa Kela-korvauksena moninkertaisesti enemmän pätäkkää, ja se, joka kerää taloudellisen voiton, on lääkeyhtiö. Lääkkeen käyttäjän näkökulmasta vanha lääke olisi luultavasti toiminut yhtä hyvin (jos nyt ylipäätään edes oikeasti toimii), mutta lääkeyhtiö markkinoi uutta tuotettaan vanhaa parempana heppoiseen tai jopa olemattomaan tutkimusdataan vedoten, tai vihjaten mahdollisiin ”hyödyllisiin” sivuvaikutuksiin. Tällaisella, jopa tekaistulla, mutta uskottavasti esitetyllä höpinällä perustellaan mieletöntä ylihintaa.

No, en viitsisi edes puhua lääkeyhtiön edustajien tuomista kahvileivistä ja pikkuisista mainostuotteista, saati sitten rahalahjuksista ja muista törkeyksistä, joita Götzschen mukaan tapahtuu kansainvälisellä tasolla. Omasta työarjesta tuttuja esimerkkejä ovat muistilappupino ja kynä, joita lääke-edustajat auliisti jakavat. Lääkkeen nimiä kun työnnetään joka lippuslappuseen ja pikkutavaraan, niin se alkaa mieltyä tuttuna asiana, ja kuluttaja mieltää tutuksi tulleen nimen ikään kuin vanhaksi ja turvalliseksi, vaikka kyse on vain riittävän usein toistetusta sanasta… Inhottaa edes selittää tätä asiaa; kyse on niin räikeästä tuotenimien "piilomainonnasta".

No, haastaisin mielelläni jokaisen lukukykyisen terveydenhoidon ammatti-ihmisen lukemaan kirjan ja pohtimaan asioita avoimin mielin. Jos edes puolet, tai edes neljäsosa asioista on niin huolestuttavasti kuin kirjoittaja selittää, ihan liian monet asiat on oikeasti päin pöhelikköä. Ja entäpä jos kaikki perusteellisesti kerrotut esimerkit ovatkin totta…?

Niinpä, moni menee shokkiin tästä mahdollisuudesta, eikä haluaisi edes ajatella sitä. Ehkä joku lääkäri ei uskalla ajatella asiaa, koska on tullut määränneeksi tai suositelleeksi jostakin vaivasta kärsivälle lääkettä, jonka nimi mainitaan Götzschen teoksessa. Tai joku potilas säikähtää ja menee shokkiin, koska käyttää jotain tällaista jopa terveydelle haitalliseksi mainittua lääkettä. Potilas ei kuitenkaan ole vastuussa lääkärien mahdollisista virhearvioista tai perehtymättömyydestä; hän vain valitettavasti joutuu siitä kärsimään. Jos jollekin lääkärille herää syyllisyydentuntoja siitä, että hän huomaa ehkä määränneensä potilaalle lääkkeitä, joista seuraa enemmän lisäongelmia sivuvaikutusten muodossa kuin hyötyä varsinaiseen pulmaan, kuinka moni lääkäri rohkenee toimia eettisesti? Kuinka moni lääkäri oikeasti raportoi potilaan ilmoittamat haittavaikutukset eteenpäin? Ettei vain jäisi syystä tai toisesta joskus raportoimatta?

Kyllä moni muukin asiantuntija näkee, että terveydenhoito on liiaksi medikalisoitunut, ja kansalaisten verovaroja menee törkeän paljon lääkefirmoille. Miksemme vaadi puolueetonta, rahoittajasta riippumatonta lääketutkimusta? Miksemme vaadi terveydenhoitoa, joka ei palvele lääkefirmojen etuja, vaan potilaan oikeaa hyötyä?

No, huolta itselleni syntyi tosin siitäkin, mitä tapahtuu, kun kyseisen teoksen lukee joku, joka elää juuri nyt erilaisten lääkitysten varassa. Jokuhan saattaa lopettaa pelästyneenä tai pahastuneena kerta heitolla kaikki lääkityksensä; myös ne, joista on saattanut jopa olla oleellistakin hyötyä hänen terveyspulmissaan, ja ne, joitten kerralla lopettaminen on jopa hengenvaarallista. Eihän Götzsche tarkoita, etteikö olisi olemassa hyödyllisiä ja kohtuullisen turvallisia lääkkeitä, jotka on ihan asianmukaisesti ja perustellusti määrätty, ja joita kannattaa käyttää, koska hyödyt ovat suurempia kuin mahdolliset haitat.

Siinä mielessä voisi toivoa tähän provokatiiviseen kirjaan selkeämmät alku- ja loppuvaroitukset sen riskin minimoimiseksi, ettei kukaan toimisi harkitsemattomasti omien lääkkeittensä kanssa kirjan luettuaan! Kirjassa olisi hyvä olla ohjeet hakea apua taholta, jossa neuvotaan, miten kannattaa toimia, jos lukijalla on tällä hetkellä lääkityksiä, joitten oikeasta hyödystä hän on epävarma. Neuvoa tuskin kannattaa kysyä sellaiselta lääkäriltä, joka on lähinnä lääkefirman konsultin ”suosituksesta” määrännyt kyseiset lääkkeet, ellei sitten lääkäri ole valmis käyttämään omaa arvostelukykyään ja perehtymään paremmin esim. lääkeinfoon ja puolueettomaan tutkimusdataan. Tarvitaan todella eettistä asiantuntijaporukkaa, joka on valmis oikeasti auttamaan ihmisiä riippumatta taloudellisista vaikuttimista, ja maineesta ja kunniasta…

Tarvittaisiin yleensäkin mittavasti apua ja ohjeistusta ja terveydenhoidollista asiantuntemusta, jotta tilanne saataisiin muuttumaan nykyisestä lääkekeskeisestä hoitosysteemistä johonkin järjellisempään ja luonnollisempaan suuntaan. Mutta oikeasti, mihin hoitotyön etiikka katoaa, kun rahapula iskee tai ahneus alkaa kalvaa? Väitetään, ettei ole resursseja hoitaa ihmisiä kunnolla. Ei ole tarpeeksi työvoimaa. Ja että lääkitys on halvempi ratkaisu kuin vaikkapa keskustelukäynnit masennuksen hoitamiseksi… tai sitten ei, jos arvioidaan tilannetta vuosien kuluttua. Ei masennuslääkitysten käyttö ole yhteiskunnalle halpa ratkaisu, etenkin jos vielä kasvavassa määrin käytetään jotakin ”uutta” törkeän kallista lääkettä, josta valtio maksaa vielä isompia summia korvausta… Eikä halvaksi tule sekään, jos lääkitys ei edes tehoa riittävästi, tai hyöty ei ole pysyvä, ja ihminen sairastuu uudelleen, joutuu olemaan sairaslomilla, tai jäämään ennen aikojaan eläkkeelle. Medikalisaatio hyödyttää kyllä lääketeollisuutta, mutta lääkkeiden terveydelliset hyödyt potilaille jäävät liian monissa tapauksissa hämäriksi. Ja liian usein lääkityksen tuomat haitat voivat olla vaarallisempia kuin hoidettavat oireet ovat koskaan olleet…

Nousi mieleen myös eräs aiemmin katsomani dokumentti ”Turhia lääkkeitä keksittyihin sairauksiin”, tai jotain sinne päin. Ihmiset sairastelevat, totta kai, joka tapauksessa milloin mistäkin syystä, mutta se, että sairauksia ”keksitään” lisää kehittelemällä diagnostisia kriteereitä, jotka täyttyvät suurella osalla tavallisiakin ihmisiä, jotta saadaan lääkkeitä myydyksi, on niin epäeettistä, että saan varmaan kohta sydämentykytyskohtauksen. Jos nyt menisin lääkärille valittamaan, että tämä asia ahdistaa minua, ja että yleensäkin maailman paskamaiset asiat ahdistavat ja suututtavat minua päivittäin, saisin ehkä jonkun yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin. Ja lääkemääräyksen.

Inhoan tällaista systeemiä! Olen vihainen ja tuskastunut ja turhautunut tästä asiasta, ja tekisipä mieleni levittää varoittavia kannanottoja joka paikkaan, samalla tavoin kuin lääkefirmat levittävät tuotenimiään kaiken kansan nähtäväksi. Vaikkei reseptilääkkeitä saisikaan mainostaa, kyllähän ne lääkefirman muistilaput leviävät ammattilaisen pöydältä potilaskunnalle… Leikkasin itse lääkkeitten nimet muistilappupinosta pois, kun ne olivat sopivasti lappujen alareunassa. Koko pinon käyttämättä jättäminen olisi vielä pahempaa luonnonvarojen tuhlausta, joten käytän ne kyllä loppuun, mutta ilman mainosta.

Mikseivät lääkärit, kuluttajat ja potilaat pysäytä lääketehtailun ja sairauksien keksimisen mielivaltaa? Eivätkö järkevät ihmiset näe, että lääketeollisuuden pimeä puoli on kuin se lipevä kauppamatkustaja, jolla on ihmelääke kaikkiin vaivoihin, ja joka on valmis valehtelemaan, puhumaan pyörryksiin ja järjestämään tekaistuja potilasesimerkkejä saadakseen tököttinsä myydyksi?

Sanonpa vain, että aina kun auttamiseen sekoittuu rahastusta, olipa kyse perinteisestä puoskaroinnista, uskomushoidoista tai koululääketieteestä, se alkaa haista. Auttamisesta, hoidosta ja lääkkeistä voi tietenkin pyytää kohtuullista korvausta, jos ne oikeasti tehoavat. Mutta vaikkapa pirtulla terästetyn oliiviöljyn myyminen ihmelääkkeenä kalliimmalla hinnalla kuin pirtu ja oliiviöljy maksaisivat erillään, ja mitä nyt sitten seoksen ravistamisesta voisi periä tuntipalkkaa, ja tietysti pullon hinta ja etiketti päälle, se on huijausta. Jos kohtuullinen korvaus jonkin lääkkeen raaka-aineista ja valmistusprosessista ja pakkauksesta olisi vaikkapa viisi euroa per puoli desiä, se on ehkä lievästi ahneutta, jos tökötistä perii kolmesataa. Mutta vastaavaa tehdään isossa maailmassa. Ehkä Suomessakin, en tiedä. Arjessa tällainen ihmelääkettä kaupitteleva myyjähihhuli naurettaisiin närkästyneenä pihalle. Lääketeollisuudelle ei naureta. Tosin ei se taida enää yletöntä kunnioitusta ja luottamustakaan herättää...

Sori vain, mutta luottamus auttajatahoon menee sillä hetkellä kun raha alkaa haista. Sama pätee uskomushoitoihin. Hyväntahtoinen ihminen, joka haluaa auttaa toisia keinoilla, joita ei oikein voida pitää virallisen linjan mukaisina tai todistetusti tehoavina, ei tietenkään aina pyri rahastamaan, vaan saattaa oikeasti uskoa asiaansa ja haluta auttaa. Jopa ilmaiseksi. Mutta valitettavasti uskomushoidoissa ja puoskaroinnissa haisee niissäkin usein raha. Luvataan paljon ja peritään paljon. Vaarallista on, jos uskomushoidolla yritetään korvata virallinen hoito; joskus jopa kielletään hoidattamasta vaivaa tutkitusti tehoavilla keinoilla. Ns. ”puoskarilain” kehittely ilmeisesti tyssäsi johonkin, en muista enää mitä asiasta lueskelin.

Joka tapauksessa vaihtoehtohoitojen suosio taitaa kasvaa sitä mukaa kun koululääketiede tuottaa pettymyksiä. Vaihtoehtohoitoja tai ns. uskomushoitoja tulisi arvioida ja tutkia puolueettomasti, ja suojella syystä tai toisesta arvostelukyvyttömiä ihmisiä ja lapsia hoitomuodoilta, joissa on nähtävissä selkeitä riskejä terveyden tai mielenterveyden kannalta. Miksei siis vaihtoehtohoitojen tehoa voisi oikeasti selvittää; toisaalta avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti, mutta toisaalta myös edellyttäen riittävää tieteellistä faktaa tehoista ennen kuin hoitomuotoa hyväksytään virallisempaan hoitolinjaan? En tiedä. Tutkimusrahoitusta ei taida löytyä. Lääketieteen puolella rahoittaja löytyy kyllä: lääkefirmat.

Joissakin henkisissä vaivoissa ihmisen subjektiivisesti kokema hyöty saattaa olla riittävä hoidon tehokkuuden mitta, ja ellei haittaakaan ole, käyköön kukakin missäkin ”terapiassa” ottaen itse vastuun kukkarostaan ja uskomuksistaan; siis yksityisellä puolella. Julkiseen terveydenhoitoon uskomushoidot eivät kuulu. Ne pysyvät ”vaihtoehtohoitoina” niin kauan kuin niillä ei ole virallista hyväksyntää. Fyysisissä sairauksissa paranemisen pitäisi olla todistettavissa tieteellisin keinoin. Vaihtoehtohoitojen kenttä on laaja ja villi; on ihan selkeästi tarve erottaa jyvät akanoista silläkin kentällä, ja saada potilasturvallisuus myös sillä saralla ihan lakisääteiseksi.

Lääketiede ja ns. uskomushoidot ovat useinkin napit vastakkain. Mutta enpä hyppäisi kyllä varauksetta nykyisen länsimaisen lääketieteenkään puolelle, kun lääketieteellinen hoito on niin ”lääkityksiin perustuvaa”, ja lääkitysten tehtailu taas on raakaa bisnestä, johon ei sisälly mitään hoitamisen ja auttamisen etiikkaa. Jos ei ole olemassa riittävästi sellaista lääketieteellistä tutkimusta, johon ei lääkebisneksen rahoitus olisi vaikuttanut, miten voi luottaa edes lääketieteelliseen ”arvioon” uskomushoidoista? Kritiikki on paikallaan sekä uskomushoitojen suhteen, että, valitettavasti, myös medikalisoituneen julkisen terveydenhuollon suhteen. Kumpikin voi ihan rauhassa syytellä ja arvostella toinen toistaan, usein syystäkin. Ahneutta, rahastusta, valehtelua, uskottelua ja uskomuksia on todennäköisesti kummallakin kentällä…

Terveydenhuollon työntekijä, joka herkkuviineriä mutustellen kritiikittä uskoo lääkekonsultin kirkkain silmin esittämän myyntipuheen uuden lääkkeen tehosta ja eduista vanhaan verrattuna, ei välttämättä siis toimi yhtään sen vastuullisemmin kuin sellainen isä tai äiti, joka vie lapsensa vaihtoehtohoitoon, kun joku naapuri on kertonut omia hyviä kokemuksiaan siitä. Vanhemmat ovat vastuussa, jos hoidattavat lastaan tavoilla, joista ei välttämättä ole hyötyä, tai voi olla jotain haittaa. Lääkäri on vastuussa jopa kymmenien ihmisten, niin lasten kuin aikuisten, terveyspulmien ja sairauksien hoidosta päivittäin. Jos hän ei tunnista, ymmärrä ja ota selvää määräämänsä hoidon riskeistä, vahinko voi olla moninkertainen. Ei ole helppo homma.

Götzsche väittää, että lääketeollisuus tappaa enemmän ihmisiä kuin mafia. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, miten paljon ihmisiä on mahdollisesti kuollut ”uskomushoitojen” seurauksena. Jäisiköhän määrä ehkä kuitenkin vähän pienemmäksi kuin ”tappavien lääkkeitten” aiheuttamat kuolemantapaukset? Jos lääkäri uskoo sokeasti ja kritiikittä korruptoituneen lääkebisneksen edustajan myyntipuheita, hänkin itse asiassa edustaa tietynlaista ”uskomushoitoa”… Otapa siis tästä selvää! Hölmöläisiä löytyy molemmin puolin ja joka paikasta. Itsekin olen sellainen aika ajoin, mutta yleensä hölmöytensä näkee kirkkaasti vasta jälkiviisaana. Ja oikeastaan hölmöily on säälittävää. Mutta sikäli kun auttamisrahastuksen taustalta paljastuu esimerkiksi omatunnottomia psykopaatteja, säälintunne vaihtuu oikeudentunnolliseksi tuohtumukseksi…

Kehenpä tässä voi enää sairasteleva ihminen luottaa, jos ei oikein edes pätevänoloiseen lääkäriin, joka saattaa olla ”lääketieteen ylivertaisuusharhan” vallassa, tai hyväntahtoiseen kansanparantajaan, joka uskoo että vaikkapa puunkuorta jyrsimällä elää pidempään kuin isoisä eli? Eikä voi luottaa omaan järkeensäkään, kun on niin tunteellinen ja vauhkoilee. Hittolainen. En luota ainakaan ahneisiin tihrusilmiin tai lipevästi puhuviin ihmisiin. Missä ne kaikki pyyteettömät ja välittävät ihmiset ovat? Onko niitä ammatti-ihmisten joukossa? Tai yksityissektorilla?

En halua luottaa enää mihinkään muuhun persoonaan kuin siihen tahoon, joka on tämän kaiken (siis jopa maailmankaikkeuden) "yläpuolella". Kuinkahan monet psykiatrit haluaisivat yleisesti ottaen diagnosoida kaikki johonkin ”korkeampaan voimaan” uskovat harhaluuloisiksi; kaikki papit ja piispatkin, siis? Ehkä joku psykiatri määräisi minullekin jotain lääkettä tai ainakin diagnosoisi minulle jonkin häiriön, kun olen niin epäluuloinen ja ahdistunut kaikesta tästä maailman paskasta. Minusta kun näyttää, että monet ihmiset ovat hyvin laajalle levinneen harhan vallassa; sen uskomuksen siis, että materia muka tuo onnea. Se harhaluulo tuottaa sekä subjektiivista että objektiivista haittaa ja kärsimystä, kuluttaa luonnonvaroja, aiheuttaa itsemurhia ja kateudesta kumpuavaa väkivaltaa…

Kyse on siis mielettömän suuresta, globaalista henkisestä ongelmasta; eikö sitä voisi mitenkään hoitaa, helposti ja tehokkaasti, siis? Onneksi en ole lääketieteilijä, niin ei tule kiusausta diagnosoida tätä harhaa, tai siis mennä mukaan kehittämään uutta diagnoosia tuohon ”häiriöön”; jos vaikka lääketeollisuus maksaisi minut mukaan sinne kivaan kehittämistyöryhmään. Ja sitten lääketeollisuus varmaan kehittelisi siihen vaivaan uuden pillerin. Jos pystyisin hämärtyvillä eettisillä mielihaluillani vielä vaikuttamaan tuotekehittelyyn, se pilleri voisi olla vaikkapa xylitolia, niin sen liiallisesta popsimisesta ei olisi muuta haittaa kuin laksatiivinen vaikutus. Mutta hinta saattaisi olla markkinoilla aika huima. Eikä sitä lääkettä tietenkään määräisi kukaan sellainen lääkäri, joka on itse saman materialistisen harhan vallassa, koska sellaiset lääkärit eivät tunnistaisi koko ”häiriötä”…

Hoh hoi, menin jo sekaisin siinä, ettei tietenkään pidä patologisoida normaaleja ilmiöitä. Ihmisellehän on ihan normaalia olla rahanahne ja materian perään, ja luulotella, että hyvä elämä on vaurautta ja viihdepöhnää! Eipä siis leimata tätä arkista ja yleistä ilmiötä sairauden oireeksi, ettei vain kukaan innostu rahastamaan sen lääkitsemisellä. Kun eihän senlaatuista henkistä vaivaa oikeasti voisikaan hoitaa muutoin kuin epälääketieteellisesti; eli kokemalla jonkin henkisen, jopa mystisen oivalluksen hetken, tai suuren, syvältä riipivän elämänkriisin, joka pistää arvomaailman uusiksi. Eikä sellaisia ole eettistä ruveta kenenkään ihmisen toiselle ihmiselle järjestämään, edes hyvässä tarkoituksessa, kun ei kenenkään inhimillinen viisaus riitä kaiken ennakointiin ja turvaamiseen ja hätävarasuunnitelmiin kuitenkaan. Haittoja voi tulla aina, kun ihmispolo touhuilee ja söheltää. Joten, kädet ristiin, äänetön huokaus, ja aamen…

Apua ajanhallintaan, organisointiin ja toiminnanohjaukseen?

Eli, minun maailmassani: apua jahkailuun, kynnyksiin ja ehkä jopa valmiiksi saamiseen…

Viime aikoina olen kärsinyt erityisen paljon siitä, että vaikka tiedän, mitä olisi hyvä tehdä, en saa sitä tehdyksi. En, vaikka haluaisin. En, vaikka olisin jopa motivoitunut. Saatan olla liian väsynyt, mutta tiedän kyllä, mikä auttaisi väsymykseen, mutta jos en saa levättyä, lienen yleensäkin liian stressaantunut, mutta osaisin kyllä hoitaa stressiä, mutta kun en ehdi, enkä saa järjestetyksi aikaa! Tiedän, että olisi hyvä organisoida ja pohtia tilannetta analyyttisesti ja tehdä listaa ja suunnitella järkevästi. En vain saa syystä tai toisesta tehdyksi sitä. Pysähtymisharjoittelukin on haastavaa, jos alkaa nukuttaa, kun pysähtyy ja ympäristö hiljenee. Tai jos ei saa aikaiseksi ottaa edes puhelinta käteen ja laittaa äänitettä soimaan…

Jokin jumittaa (päässäni siis). Tiedän, että metsässä olisi hyvä olla, mutten saa siirretyksi itseäni sinne. Kynnys on liian suuri. Keksin siis jotain muuta; jotain, jonka aloittamiseen on pienempi kynnys. Mutta miten ihminen voikaan olla niin himputin matomainen vötky, vaikka välillä on ihan kärppänä? Minun lienee syytä kertailla joitakin perusasioita ADHD:sta, etten taas vaihteeksi ala haukkua itseäni laiskaksi vetelykseksi. Olisi niin kovin paljon helpompaa selviytyä väsymättä arjesta, jos saisi tuosta vain aikaan hyödyllisiä asioita, kuten niin monet ihmiset saavat, suunnilleen saman tien kun asia tulee heidän seesteiseen mieleensä, tai sitten he toteuttavat asian suunnitelmallisesti joskus myöhemmin. He päättävät vain ajankohdan, ja sitten alkavat tehdä jahkailematta, eivätkä hypi välillä asiasta toiseen, vaan tekevästi kiltisti loppuun saakka…

Olen lueskellut aiemminkin Tammen 2012 julkaisemaa isoa vetkukantista kirjaa, ”ADHD- aikuisen selviytymisopas – tutkittua tietoa ja käytännön vinkkejä” (Maarit Virta ja Anita Salakari), ja tehnyt siitä jopa itselleni muistiinpanoja. Opus sisältää perustietoa ADHD:sta ja kuntoutusmateriaalin harjoituksineen ja tietoiskuineen. Se on hyvä ”oppikirjamainen” suomalainen teos itsehoitomateriaaliksi ja kuntoutuksen ohjaamiseen. Kun vain saisi teorian sovelletuksi käytäntöön!

Osaan kyllä lukea, ja usein jopa ymmärrän lukemani. Mutta miksi en saa tehdyksi ohjeitten mukaan? Ensimmäinen haaste tulee vastaan jo ajanhallinnassa. Siis… hallitsemattomuudessa. Vain pakollisissa aikatauluissa pysyminen onnistuu. Itselle, itseä varten suunniteltu aika jotenkin katoaa ja luisuu käsistä. Se ei nähtävästi ole riittävän pakollista minulle. En pakota itseäni riittävästi, ellei joku muukin pakota. Olen tahdoton vätys itseni kanssa. En osaa tätä! Mihin katoaa se vastuuntuntoinen ihminen, joka kyllä hoitaa toisten antamat hommat ja työasiat? Miksen hoida itse itselleni antamia hommia? Enkö ole riittävä auktoriteetti tai riittävän tärkeä ihminen itselleni?

Tarvitsisin omaa aikaa itseni kuntouttamiseen, terveydestä huolehtimiseen, stressinhallintaan, mielialan hallintaan ja mielekkäitten asioitten toteuttamiseen. Mutta kun realististen aikataulujen suunnittelu tuntuu niin tylsältä ja hankalalta. Se kivistää päätä. Se tuntuu ajanhukalta. Mutta kiire, unohtelu ja aikataulusotkut lisäävät stressiä ja sekoittavat ajattelua entisestään. Tekemättä jäävät asiat vaikuttavat tietenkin myös mielialaan. Masentaa ajatella, etten koskaan ehdi tehdä mitään mukavaakaan… Saattaisin ehtiä, jos suunnittelisin. Mutten jaksa suunnitella. Olen jumissa. Mutta yritän, edes teoreettisesti…

Ok, opus sanoo, että pitäisi olla helposti mukana pidettävä kalenteri, jossa on riittävästi tilaa omille merkinnöille. Siitä pitää näkyä selkeästi päivän ohjelma ja tuntiaikataulu, ja kellonajat on hyvä kirjoittaa näkyviin. Sellaisesta kalenterista on helppo silmäillä myös viikkoaikataulua ja tulevia viikkoja… Ok, minulla on töissä kalenteri. Siellä se toimii. Mutta inhottaa ajatella, että kotiasioitakin varten pitäisi olla kalenteri… Yök! (Lapsellista yökkäillä, mutta kun tuntuu epämiellyttävältä; kalenteri muistuttaa työelämästä, jossa pitää orjailla aikatauluja…) En pääse tästä tunneristiriidasta eteenpäin. Hyvä on, joskus on hyvä suunnitella aikataulunsa kalenteriin. En vain aina muista, enkä jaksa, ja pitäisikö sitä kalenteria siis roikottaa mukana koko ajan? Siis kaupassakin? Ja pitääkö vapaapäiväkin suunnitella kännykän kalenteriin? Käytän kyllä muistutuksia tärkeille asioille. Mutta missä menee raja, mikä on tärkeää? En tiedä. Se vaihtelee niin kovin paljon; milloin mikäkin tuntuu tärkeältä, ja toiset vielä aina sivusta sörkkivät sekaan omia tärkeyksiään…

Tee lista hoidettavista asioista, laita ne tärkeysjärjestykseen ja sijoita kalenteriin.
No, jos minulla on paljon tekemättömiä asioita ja tehtäviä tiedossa, yritän jaksaa tehdä niistä paperille listan. Se on vain sekin niin inhottavaa, kun näkee paperilla niin paljon tekemättömiä tehtäviä! Mutta opuksessa sanotaan, että ensin pitää kirjoittaa kaikki tekemiset allekkain, ja laittaa sitten asiat tärkeysjärjestykseen ja kiireellisyysjärjestykseen, ja merkitä mahdolliset deadlinet tehtävien perään. Sitten pitää siirtää tehtävät kalenteriinsa. Erityisesti ne, joilla on deadline tai muu tietty ajankohta. Sitten pitää suunnitella ja arvioida, miten paljon aikaa tehtäviin tai niiden valmisteluun kuluu, ja merkitä myös nämä ajat sinne kalenteriin. Ja se lista niistä inhoista tekemättömistä tehtävistä pitäisi vielä säilyttää kalenterin välissä muistuttamassa tulevista tehtävistä. Huomaan, että silloin kun väsyttää ja on alavireinen olo, tämä kaikki tuntuu kovin lannistavalta! Miten jaksan tehdä edes ensimmäisen vaiheen? Ja tässähän menee tuntikaupalla aikaa… Milloin teen niitä konkreettisia asioita, joita listasin? Lohdullista ajatella, että voin sitten viivata listalta jo valmiiksi saadut tehtävät yli… Sitten kun saan ne tehtyä. Jos saan. Kummasti ne silti siinä listalla pysyvät luettavissa viikkokausia. Annanko periksi ja heitän koko listan roskiin? Tosin yleensä vastaavanlaiset paperit lainehtivat pöydälläni kuukausia, pölyn seassa… Se lista olisi kai pitänyt nostaa näkyvälle paikalle. Jäi tekemättä…

Opuksen mukaan kannattaa raamittaa päivänsä siihen kuuluvien perusasioitten mukaan. Silloin hahmottaa paremmin, minkä verran jää aikaa tehdä muita asioita samana toistuvien asioitten väleissä. Aikatauluja kannattaisi suunnitella joka päivä, esim. seuraavan päivän ajankäyttö edellisenä iltana. Kannattaisi luoda rutiineja ja sääntöjä… Miksi inhoan niitä? Inhoanko sittenkin, vaikka itse ne tekisin itseäni varten? En tiedä. Joitain rutiineja olen onnistunut kehittämään puolipakosta. Mutta joskus ne saattavat hämärtyä. Joskus teen tarkistuslistoja, etten unohtaisi joltain matkalta tärkeitä asioita tai tavaroita. Olen joskus lapsena tehnyt periaatepäätöksen, että ”Hoidan ensin tylsät jutut, sitten vasta huvi.” Mutta jos tylsiä juttuja riittäisi aamusta iltaan, ja aina niitä vain tulee lisää, milloin olisi huvin aika?

Ajan arvioimista pitäisi harjoitella, ettei sössisi aikatauluja siksi että jättää johonkin hommaan liian vähän aikaa, ja unohtaa ajan kulumisen. Mutta eihän sitä tylsiä asioita tehdessä unohda ajan kulumista; silloinhan kellon viisarit ei edes oikein liiku. Kelloja voisi tietysti laittaa joka huoneeseen näkyville, ja käyttää muistuttajia, hälyttäjiä ja muistilappuja, jos mukavia asioita tehdessä ei enää jostain syystä ymmärrä ajan kulumista. No, niitä muistilappuja kyllä tulee käytettyä jonkun verran, etenkin töissä, mutta enpä tiedä, onko sitten kuitenkin enemmän kyse siitä, että tekemistä olisi liikaa, ja aikaa liian vähän, vaikka miten sitä yrittäisi kalenteroida…

No, jos vaikka olisinkin saanut suunniteltua, että tänään, siihen ja siihen aikaan teen jonkun tietyn homman, niin on vielä aika iso kynnys saada se homma aloitettua, sitten kun puhelin muistuttaa siitä. Jokin jumittaa edelleen. Jos ei ole vielä ihan pakko, siirrän sitä hommaa, tai jätän tekemättä kokonaan, jos sekin mahdollisuus on tarjolla. No, oppaassa esitellään tekniikoita myös motivaation parantamiseen ja lykkäilyn vähentämiseen:

Aseta konkreettisia tavoitteita ja määritä niille aikarajat. Ok, joissakin asioissa niin on vähän pakko tehdä. Mutta jos kyse on jostain jutusta, minkä tekisin vain itseni hyväksi, en saakaan sellaista tehdyksi.

Nosta tavoite näkyviin: lappu seinälle tai kalenteriin, tai kerro toisille, mitä aioit tehdä, niin saat suorituspainetta. Joskus tämä toimii. Joskus paine tuntuu inhottavalta, eikä sitä halua ottaa. Järkevä neuvo on se, että kannattaa pilkkoa tehtävä osiin, sopivan pieniin askeliin, ja aloittaa riittävän pienellä askeleella. Tässä piilee kyllä suuri viisaus, mutten aina jaksa tehdä tuota pilkkomista kovin järkevästi. Toisaalta neuvotaan aloittamaan vain jostakin – tärkeintä on päästä alkuun! Tällä tavalla pääseekin kyllä helpoimmin alkuun, mutta homma saattaa kyllä silti jäädä kesken.

Tulevaa onnistumista kannattaisi kuvitella mahdollisimman elävästi, ja puhua itselleen kannustavasti. Kannattaa myös muistaa, miten paljon parempi olo on, kun on saanut asian tehdyksi. Toisilta kannattaa pyytää palautetta ja kannustusta. Itsensäkin voi palkita, kun saa työlään asian tehdyksi… Paitsi jos toisilla ei kiinnosta pätkääkään minun omat pienet projektini, ei heiltä oikein kannustusta saa. Itsen kannustus ja palkitseminen pitäisi riittää. Tulee tosin heti mieleen, että ansaitsenko oikeasti jotain palkintoa sellaisesta, mitä toiset ihmiset tekevät tuosta vain, itsestään selvinä arkisina hommina… No, olen siinä asiassa vajaa. Tarvitsen jotain apua, jotta pystyn siihen mikä toisille on helppoa. Jollakulla ei ole jalkaa; hän tarvitsee tekojalan, eikä kukaan kai kyseenalaista sitä, ansaitseeko hän sen tekojalkansa vai ei…

Lähtökitkaa voi helpottaa esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla. Se on hyvä keino ylittää aivojen jumitus, lisätä energiatasoaan ja rytmittää tekemistään, ja sitä olen käyttänytkin siitä lähtien kun sain aikoinaan ”korvalappustereot”. Toisten seura saattaa myös auttaa tekemisen alkuun, tai vaikka sykkeen nostaminen yksinään paikallaan pomppien. Sekin jotenkin auttaa pääsemään käsiksi inhottaviin hommiin, kun haastaa itsensä; esimerkiksi katsoo, miten paljon ehtii tehdä puolessa tunnissa. Tiskaamisen suhteen käytän joskus varttiaikataulua; siis, miten paljon saan allasta tyhjäksi vartissa. Joskus tuloksena on lisätyötä; rikkoutunut astia, tai lattialle levinneet kahvinpurut, ja useimmiten vesiläikkä jalkojenjuuressa, mikä tietää sukkien vaihtamista. Tottahan se on, että jos yrittää tehdä juttuja äkkiä ennen kuin vireystila laskee, tuloksena on sähellystä. Se on toisten mielestä vähintäänkin ärsyttävää, joskus jopa haitallista.

No, sanotaan, että erityisesti tylsiin asioihin keskittyminen voi olla joskus hankalaa, koska aivojen aktivaatiotaso laskee herkemmin, jos tekeminen ei ole kiinnostavaa. Varsin ymmärrettävää. Keskittymisen pulmat voivat näkyä tarkkaavuuden suuntaamisessa, ylläpitämisessä ja siirtämisessä kohteiden välillä. Monet tilannetekijät voivat häiritä tarkkaavuutta. Eli, jos tiskaaminen kiinnostaa, sitä malttaa kyllä tehdä hitaamminkin. Jos vaikkapa jonkun tietyn oppaan lukeminen alkaa tylsistyttää, tekee mieli siirtyä toisenlaiseen tekemiseen. Siirtyminen on helppoa, jos uusi asia kiinnostaa. Jos pitäisi siirtää tarkkaavuus mukavasta tekemisestä tylsään tekemiseen, se ei jotenkin vain siirry. Se pomppaa herkästi takaisin. Mutta jos on saanut aloitettua sen tylsän jutun, saattaa siitäkin olla loppujen lopuksi hankala siirtää huomio toiseen tylsään juttuun…

”ADHD- aikuisen selviytymisopas” neuvoo tekniikoita myös keskittymisen parantamiseen. Tässäpä niitä hieman mukailtuna:                                                                                                                                         
Tee keskittymistä vaativat asiat lyhyemmissä pätkissä; tauota 10 – 15 minuutin välein, tai vaihtele erilaisten tehtävien välillä 15 – 30 minuutin välein. (Itse sovellan tätä luonnostani. Pompin tekemisistä toiseen ja takaisin, mutta valitettavasti välillä joku homma unohtuu…)

Vahdi keskittymistäsi. Herättele itseäsi aika ajoin kysymällä ”Mitä olinkaan tekemässä?” tai ”Mitä pitikään seuraavaksi tehdä?” Voit käyttää tähän aluksi munakelloa tai muuta hälytintä 10 minuutin välein. (Tuo ”mitä miun pitikään tehdä?” tulee kyllä itseltäni ihan luonnostaan, vähän väliä, kun harhailen täällä kotona huoneesta toiseen etsimässä kahvikuppiani…)

Kehitä itsellesi muistutuslauseita, kuten ”Teen tämän huolellisesti.”

Tee yksi asia kerrallaan valmiiksi, tai jos pidät taukoa, tee se suunnitelmallisesti. Vältä suunnittelematonta hyppäämistä asiasta toiseen niin että alkuperäinen tekeminen unohtuu kokonaan.

Poista häiriötekijät ympäriltäsi. Etsi paikka, jossa on vähiten keskittymistä häiritseviä ärsykkeitä.

Suuntaudu tulevaan keskittymistä vaativaan tilanteeseen etukäteen.

Kirjoita muistiinpanoja; kirjoittaminen pakottaa keskittymään kuuntelemiseen ja tarjoaa motorista toimintaa, joka ylläpitää aivoissa sopivaa vireystilaa.

Jos ajatukset karkaavat muihin asioihin kesken vaativan tekemisen, kirjoita ajatus ylös ja palauta sitten huomio käsillä olevaan tehtävään. Voit palata saamiisi ideoihin myöhemmin.

Ota hyöty irti vuorokausirytmistä. Mihin aikaan olet virkeimmilläsi? Tee silloin eniten keskittymistä vaativia asioita, jos mahdollista.

Kokeile taustaääniä tai liikettä; esim. musiikki, luontoäänet, kävely, keinuminen, jumppapallolla istuminen.

Tulipahan kerrattua noita ohjeita ja vinkkejä, mutta olen edelleen vähän hämilläni. Ymmärsin kyllä asiat, mutta olen saanut noita samanlaisia ohjeita jo vuosia sitten, enkä edelleenkään ole päässyt kovin pitkälle niitten noudattamisessa. Tarvitsen motivaatiota ja tunteita päästäkseni liikkeelle ja pysyäkseni jotenkin hommassa kiinni. Parhaiten saan aikaan asioita, joihin liittyy innostus tai suuttumus… Mieluummin tietysti innostuisin. Harmi vain, että olosuhteet ovat joskus enemmänkin suututtavia kuin innostavia.

Lueskelin joskus myös englanninkielistä ja jenkkihenkistä (äh...) ”Amenin klinikan” sivustoa (www.amenclinics.com). Siellä oli yleisiä ohjeita kaikentyyppisten adhd- oireisten itsehoitoon. Yes!? Kannattaisi syödä vitamiineja ja korkealaatuista kalaöljyä. Kannattaisi luopua kofeiinista, ettei se sotke unia ja haittaa muuta ”hoitoa”. Pitäisi harrastaa aerobista liikuntaa 30 – 45 minuuttia päivittäin. Televisiota saisi töllöttää tai pelata videopelejä vain puoli tuntia päivässä. Hiilihydraatteja ei pitäisi syödä ylen määrin, vaan lisätä proteiinin määrää suhteessa pullamössöön. (Olenkohan riippuvainen makaronista? En paljon muuta lapsena syönytkään, koska olin poikkeuksellisen nirso kaikenlaisen syötävän suhteen…)

Se on aika mielenkiintoinen ohje, että ADHD- ihmiselle ei saisi suuttua ja huutaa. Vireystilan notkahduksista kärsivä saattaa näet tulla riippuvaiseksi vihaisuudesta, koska matalaenerginen etuotsalohkon aivokuori tykkää syttyä raivosta. Raivon ei pidä antaa muodostua ”alivireyslääkkeeksi”. Tämä on kyllä haastava neuvo kaikille tuskastuneille puolisoille ja kiukkuisten lasten vanhemmille… Minullekaan kun ei saisi sitten huutaa, vaikka itse äksyilisin, joskus äänekkäästikin, nostattaakseni vireystilaani…

Amen neuvoo, että ADD- lapset ja aikuiset kannattaisi testata myös oppimisvaikeuksien varalta. Niitä on hänen mukaansa 60%:lla ADD- oireisista. Ainakin minulla taitaa olla pientä lukipulmaa… Sekin vielä! Onneksi on olemassa tekstinkäsittelyohjelmia, jotka paljastavat kirjoitusvirheet… Nooo... Kaikki tietysti maksaa, etenkin rapakon takana, mutta potilastapaukset näyttävät ainakin nettisivuilla oikein hyvinvoivilta... Ehkä minustakin tulee tuommoinen, kun noudatan ohjeita! Ja aivotkin näyttäisivät paremmilta, jos ne näkisi, siis jos olisi varaa ottaa niistäkin kuva ennen ja jälkeen jonkun rahaisan hoidon. Äh. Ehkä kuitenkin tyydyn ilmaisiin tohtori Dan Siegelin ohjeisiin "Mielitaju" - kirjan pohjalta, ja yritän vain harrastella "tietoista läsnäoloa" aina kun muistan ja voitan aloituskynnyksen...

Sopivien opiskelu- ja työolosuhteitten järjestäminen ADHD- oireiselle on haaste. Mutta se olisi hyvin tärkeä juttu, että löytäisi sen oman paikkansa ja roolinsa. Uskon, että moni meistä neuroepätyypillisistä suorastaan kukoistaisi sopivassa ammatissa ja työoloissa, verrattuna siihen, että kituuttaa jossain vähemmän sopivassa työssä ja työpaikassa, olosuhteista kärsien ja lahjakkuuteensa nähden alisuoriutuen, kunnes stressaantuu liikaa tai hermostuu…

Jatkan siis harhailevaa paikkani etsiskelyä mieleni sisällä, ja töissä ollessani roikotan toista jalkaani kotona. (Viittaan tällä sanontaan, että joku kulkee ”toinen jalka haudassa”; en siis siihen, että oikeasti ihan konkreettisesti yltäisin roikottaa toista jalkaani työpaikalta kotiin asti. Mutta kun vajaakuntoisuudessani ei ole toistaiseksi kyse vanhuudenraihnaisuudesta, niin tuo hauta-juttu ei ole ajankohtainen. Tarkoitin vain, etten ole ihan kokonaan läsnä siellä työmaalla. Mieli harhailee muualla, ei kuitenkaan jalka...)

K18- pelit: Kuka tarvitsee moraalia rappeuttavaa "viihdettä"?

Tämä juttu on jatkoa aiempiin kirjoituksiin:


Interaktiivista aikuisviihdettä lapsille - kuka on vastuussa?


"Miksei saisi, kun se on kivaa?"

Nyt kysyn, miksi ylipäätään on tarjolla "haitallista viihdettä", keitä varten sitä on, ja mitä se aiheuttaa ihmisissä?

Kun lapsille haitallisesta aikuisviihteestä on tullut ongelma alaikäisille ja lapsille, voi tietysti ihmetellä, mihin aikuisetkaan tarvitsevat esimerkiksi raakaa tappamista, perversioitten toteuttamista tai väkivaltaista pornoa? Kuka sellaista viihdettä oikeasti on alun perin kaivannut? Pieni antisosiaalinen osuus ihmiskunnasta?

Väkivaltaa ihannoiva materiaali on heijastumaa jostakin inhottavasta, paaduttavasta mentaliteetista, ja on aika huolestuttavaa, jos sellaisen mentaliteetin ajatellaan olevan ”ihan normaalia, kun sitä tulee muutenkin joka tuutista”. En vain tajua, miksi ihmiset haluavat itseään ruokkia sellaisella, ellei tavoite ole tulla härskeiksi, karskeiksi ja omatunnottomiksi. No, ehkä se on joidenkin ihmisyksilöitten ihanne. Ehkä laki puuttuu sellaiseen mentaliteettiin vasta siinä vaiheessa, kun se mentaliteetti alkaa todentua konkreettisessa elämässä järjettömänä väkivaltaisuutena ja julmuutena, viattomien tappamisena ja raiskauksina… Puhumattakaan lievemmistä haitoista. Hm… eikö se ole jo todentunut riittävästi, jotta olisimme huolissamme?

Jotkuthan sitä ”kökköä” tuottavat, markkinoivat ja myyvät; joko leipänsä eteen, tai ihan vain ahneessa rikastumistarkoituksessa. Ihminen on kummallinen olento. Hänellä on ihmeellisiä, itsekkäitä tarpeita, ja inhottavuus muita ihmisiä kohtaan tuntuu olevan niin kiehtovaa, ettei siitä olla vuosisatojenkaan saatossa päästy eroon. Inhottavuuksia on ollut aina olemassa, ja nykyään ne tulevat ilmi muun muassa moraalittomana viihteenä. Se ei kuitenkaan ole mikään oikeutus sille, että moraalittomuutta saa jatkaa… ”kun sitä on aina ennenkin ollut”. Hoh hoi. Ollaan vain edelleen inhottavia ja itsekkäitä, kun ainahan niin on tehty, ja kun kaikki muutkin on…

Jospa joku osaisi perustella ihan järkevästi ja rauhallisesti, ja tieteelliseen tutkimukseen vedoten, mitä oikeaa hyötyä esim. GTA- pelien sisällöistä on? Jos kyseisessä pelissä ruokitaan ja kehitetään rikollista ja moraalitonta mielenlaatua, mitä hyötyä siitä on ihmiskunnalle? Haiskahtaa vähän siltä, että jos jotain hyötyä on, se on lähinnä subjektiivisesti koettua; siis hauskaa itselle, toisille aiheutuvista haitoista piittaamatta. Tai rahaa itselle, keinolla millä hyvänsä; vaikkapa luomalla turhia tarpeita, tekemällä riippuvaiseksi, ja tuottamalla lisää sitä kökköä. Niin, onpa sanottu sellaistakin, ettei väkivaltaisten pelien pelaaminen sinänsä lisäisi väkivaltaa, mutta väkivallasta kiinnostuneet ihmiset vain yksinkertaisesti haluavat pelata sellaisia pelejä. Huolestuttavaa, jos maailmassa on niin paljon väkivallasta kiinnostuneita ihmisiä, mitä näitten eräitten suosikkipelien myyntiluvut ilmaisevat! On varmaan aivan totta, että väkivallasta kiinnostuneet ihmiset pelaavat mielellään väkivaltaisia pelejä… Mutta väkivaltainen käyttäytyminen lisää väkivaltaista käyttäytymistä. Tämäkin on tutkittu.

Ihmismieleen perehtyneenä uskon, että väkivallasta kiinnostuneitten määrä lisääntyy esimerkiksi mallioppimisen ja matkimisen kautta, ryhmään kuulumisen tarpeesta, tai uhkaajaan samaistumisen myötä, tai ihan vain siksi, että pääkoppa turtuu väkivaltaisuudelle. Voihan se olla, että innostuneimmat pelaajat ovat niitä, joilla muutenkin, siis reaalimaailmassakin, kiinnostaa toimia epäempaattisesti. Mutta en ymmärrä, miksi tällaista toimintaa pitäisi mielikuvatreenaamisen ja toistuvan turruttamisen kautta vielä vahvistaa ja palkita? Ja miksi pitää vetää mukaan niitäkin ihmisiä, jotka ehkä alussa vähän kammoksuvat ja hämmentyvät näitten tiettyjen sisältöjen takia, mutta ”tottuvat” sitten, ja saattavat turtua lopulta siinä määrin, etteivät enää tajua katsoa niitä lapsen silmin…

Niinpä, selittäköön joku (asiantuntija, kiitos!), miksi on sallittua tarjota ihmisille sellaistakin viihdettä, joka valmentaa ja kannustaa rikollisuuteen? Eikö rikokseen yllyttämisen pitäisi olla laitonta ja rangaistavaa? Jos kerta väkivalta ja raiskaukset ovat rikoksia, ja mielikuvatreenin kautta voidaan suggeroida ja valmentaa kohti vastaavaa todellista toimintaa, eikö rikollisen toiminnan esittämistä ihailtavassa valossa voida tulkita suorastaan rikolliseen toimintaan yllyttämiseksi?

Tietynlaisten pelien kautta rikollisuuteen suorastaan ”suggeroidaan”. Täytyisi olla varsin järkevä, tasapainoinen ja moraalitajuinen ihminen, ettei vahingossa suggeroidu ja eläydy liikaa rikollisten seikkailuihin. Suurin osa aikuisviihdepelaajista varmasti haluaa kuvitella olevansa itse tällainen ylivertainen ihminen, joka on muka täysin immuuni haitoille. Mutta miksi joku haluaa eläytyä rikolliseen mielenlaatuun? Millainen ihminen tappaa omantunnontuskitta? No, psykopaatti. Miksi joku haluaa eläytyä psykopaatin nahkoihin? Ei ainakaan vahvasti moraalitajuinen ihminen. Mikä siinä siis kiehtoo ns. ”tavallisia harmittomia pelaajia”, muu siis, kuin se pahaan samaistumisen tarve, jottei paha pelottaisi sietämättömästi? No, valitettavasti, osa pelaajista voi olla oikeasti psykopaatteja. Ja tällaiset, jo valmiiksi epäempaattiset ja antisosiaaliset henkilöt eivät niitten pelien pelaamisesta ainakaan parane. Siis muitten mielestä. Omasta mielestään kenties tulevat entistä ehommiksi.

Joku kenties ajattelee, ettei ”viihde” voi aiheuttaa mitään pahaa kenellekään, jos se tuntuu itsestä pelkästään hauskalta. Näinhän ajattelevat sellaiset ihmiset, jotka esimerkiksi kiusaavat koulussa toisia omaksi huvikseen. Tai sotkevat paikkoja, koska se on hauskaa. Tällainen asenne ilmaisee kyvyttömyyttä asettua toisen ihmisen asemaan ja tuntea pahaa mieltä tämän kärsimyksestä, tai suoranaista tarvetta saada toiset kärsimään, kostonhalusta tai sadistisesta mielihyvästä. Onko siis ok, että oma hupi tuottaa vahinkoa muille ihmisille? Onko ok, että on olemassa viihdettä, joka on haitaksi toisille ja suorastaan vaarallista lapsille?

Tässä ei ole kyse vain pikseleistä ja kuvista ja harmittomista mielikuvitusleikeistä. Mielikuvat vaikuttavat myös tietoisuuden ulkopuolelle, ns. alitajuisesti. Järkesi sanoo, että kyse on ”vain pikseleistä näytöllä”, vain kuvitteellisista hahmoista. Mutta mielikuvat herättävät huomaamattasi todellisia muistikuvia, ideoita, jotka kytkeytyvätkin todelliseen elämään. Vaikutus voi olla samankaltainen kuin jo muinoin keksitty tapa mainostaa niin nopeilla mielikuvilla, ettei otsalohko edes ehdi tiedostaa niitä nähneensä. Tiedostamattasi väkivalta- ja seksimielikuvat herättävät jotakin omassa mielessäsi, järjellisen tiedostamisen taustalla. Useimmat eivät huomaa tätä vaikutusta itse. Joskus läheiset saattavat huomata hyvinkin selviä merkkejä, esim. aggressiivisuuden lisääntymisen, empatian vähenemisen, kiroilun ja rivouksien ilmaantumisen sanavarastoon. No, esimerkiksi pelaaminen voi tuntua niin tärkeältä, ettei muutoksista olla muutenkaan itse huolissaan; saati sitten sellaisista vaikutuksista, joita pelaaja ei itse edes huomaa…

Täytyy olla henkisesti hyvin tasapainoinen ihminen, jotta pystyy pelaamaan raakoja pelejä tai tuijottamaan väkivaltapornoa menemättä niistä jollain tapaa ”turtumuspöhnään”. Mutta kuka oikeasti haluaa eläytyä raakoihin mielikuviin, siis, etenkään henkisesti kypsä ihminen? Tai miksi tunneälykkäät ihmiset haluaisivat nauttia jotain niin mautonta viihdettä? Onko niin hirveän tyylikästä olla kovanaama, joka kehuu nauttivansa väkivaltapeleistä tai yleensä väkivaltaviihteestä? Onko kyse herkän sisuksen suojelemisesta kovaa pintaa esittämällä? Jotkut naispuolisetkin tuntuvat kehuskelevan sillä, että pelaavat raakoja pelejä, sukupuoltaan samalla korostaen. Mutta mitä ihmeen hyötyä ihmiskunnalle on raakuudesta ja normaalin empatiareaktion paaduttamisesta? Esimerkiksi siitä, että pelissä on mahdollisuus kuvitella tappavansa lapsihahmon… Suorastaan sairasta. En viitsisi kehua sellaisella suorituksella, tai yleensäkään millään, mikä oikeasti on epäeettistä ja laitonta. Hävettää tällaisten kerskailijoitten puolesta.

Maailma on pelottava paikka. Yritetäänkö väkivaltaisten pelien kautta saada tämä pelottavuus jotenkin olevinaan hallintaan?

Pyritäänkö raakuuksiin samaistumalla ja tapahtumia kuvitteellisesti hallitsemalla korjaamaan jotakin omaa traumaa? Ja koska maailmassa tapahtuu niin paljon ikäviä asioita, väkivaltatrauman kokeneita ihmisiähän riittää… Ehkä kyse onkin hyvästä markkinaraosta. Raakuuksia itse kokeneet ihmiset saattavat tuntea viehätystä siihen, että saavat itse olla raakoja ja hallita tapahtumia pelimaailmassa. Oma trauma on voinut aiheuttaa syvää avuttomuudentunnetta. Ja pelatessahan se korjaantuu, kun saa mätkiä ketä tahansa, eikä ole enää itse avuton. No… Vähemmänkin paaduttavia keinoja traumojen käsittelyyn olisi kyllä olemassa. Pelaaminen ”omaterapiana” saattaa karata käsistä; siihen voi jäädä koukkuun, koska se on niin vetävää ja helppoa viihdettä. Ja jotkut tekevät taas vaihteeksi rahaa toisten vahingoilla ja kärsimyksillä. (Niinpä ne tekevät monet terapeutitkin, mutta keinot ovat onneksi yleensä eettisempiä ja vähemmän haitallisia kuin väkivaltapeleihin uppoutuminen…)

Kuka ottaa vastuun yleisistä haitoista?

Tärkeintä on tietysti estää lapsia ja nuoria saamasta käsiinsä pelejä tai muuta viihdettä, jotka on heille haitallisiksi todettu. Ja kukahan siitä olikaan vastuussa? Mutta kuka on vastuussa haitoista, joita syntyy niille (eli yli 18-vuotiaille) jotka ovat itse vastuussa siitä, millaista viihdettä nauttivat? Kuka on vastuussa siitä, että epätervettä viihdettä ylipäätään tarjotaan ja mainostetaan?

Rahaa keinolla millä hyvänsä haluavat tahot tietysti myyvät vaikka mitä kökköä, jos vain laki sen sallii, eivätkä hirveästi varoittele siitä, että paketissa on kökköä. Eipä Alkokaan taida hirveästi kantaa eettistä vastuuta siitä, että osaltaan mahdollistaa alkoholiongelmien kehittymistä ja niitten lasten kärsimystä, jotka elävät pullon varjossa. Voisi kuvitella, että ihmiselle haitallisen materiaalin tuottamista ja levittämistä jotenkin rajoitettaisiin. Mutta nykyään kun ei nähtävästi haluta rajoittaa minkään myymistä, ettei vain talouskasvu vaarannu. Tehdään siis ensin ihmiset riippuvaisiksi jostain, ja aletaan sitten markkinoida sitä joka tuutissa, ja toimitetaan klikkauksen päähän, helposti saataville, niin kassa kilisee, ja talouskasvuintoilijat ovat iloisia. Kunnes tajutaan, että myyty tuote olikin pitkällä juoksulla haitaksi ihmismassojen terveydelle, ja alkaa tulla kuluja näitten ongelmien hoitamisesta… ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan” – mentaliteetti vallitsee nähtävästi myös viihteen tarjonnassa ja kulutuksessa. Kakan vertaa ei välitetä seurauksista, kunhan tässä ja nyt saadaan itselle hyöty.

Nousipa mieleen vielä yksi lukemani K18-pelejä puolustava ja ihannoiva kommentti, joka liittyi siihen, miten laadukkaita nämä pelit ovat, ja miten valtava määrä työtä niitten kehittäminen ja tuottaminen on vaatinut, ja miten moni neropatti on joutunut paiskimaan töitä, että on saatu aikaiseksi niin huippulaatuista viihdettä… Ja siksikö niitä pitäisi ihailla, ihan oikeasti? Siksikö niitä ei saisi arvostella, kun niihin on satsattu niin paljon rahaa, aikaa ja ihmistyövoimaa, ja ne on niin ”huippulaatua”? Voihan kökkö! Samalla logiikalla atomipommikin on ilmeisesti kaiken arvostelun yläpuolella! Ja huippuosaajia käyttävä aseteollisuuskin, varmaan... Jotkut reppanat joutuvat tekemään töitä ja uhraamaan älynlahjansa tuottaakseen viihdettä toisille… Todellakin, miten paljon turhaa työtä ja uhrauksia, jotta saadaan tuotettua huippulaadukasta potaskaa! Kuka käärii voitot? Peliteollisuus ja kaupat. Kuka kerää haitat? Peliriippuvaiset yksilöt, läheiset, ja loppujen lopuksi muukin yhteisö ja yhteiskunta.

Voidaanko esimerkiksi K18- pelien haittoja oikeasti ehkäistä?

Pelikauppojen tulisi sijoittaa K16- ja etenkin K18- pelit siten, etteivät sitä nuoremmat edes näe niitä, ettei iske hinku saada niitä, kun niissä on vielä kiehtovat kansikuvat. Myyjät eivät kuitenkaan voi valvoa sitä, kenen pelattavaksi peli päätyy. Sitä paitsi, vaikka pelaaja olisi yli 18, eihän ikä sinänsä takaa henkistä kypsyyttä, eikä varsinkaan moraalitajun kypsyyttä. Kyse on vähän samasta asiasta kuin aseenkantoluvassa. Raakaan, viattomiin kohdistuvaan väkivaltaan ja rikollisuuteen mieltä valmentava peli on vaarallinen väärissä käsissä. Pelaaminen voi herättää yllykkeitä samantapaiseen toimintaan todellisuudessa, tai madaltaa kynnystä toimia haitallisesti, jos yllykkeitä on jo alkujaankin ollut olemassa. Entäpä jos pelin laillisesti ostanut täysi-ikäinen onkin vaikkapa heikkolahjainen, impulssikontrolliltaan häiriytynyt tai muulla tavoin harkintakyvytön tai kykenemätön erottamaan, mikä on todellisuudessa sallittua, mikä ei? Kuka tätä pystyy valvomaan?

 (Tämä on sitten hivenen sarkastinen näkemys, ellei joku sitä sellaiseksi tunnista...)

Jos kerta näitä eräitä raakoja ja sisällöllisesti huonolla maulla tehtyjä pelejä pitää kerta olla olemassa, olisi syytä yrittää edes vähentää vältettävissä olevia haittoja. Eli ikärajojen noudattamisen lisäksi jonkinlainen ”henkisen kypsyyden arvio” olisi tarpeen, kun mietitään, kuka voi pelata K18- pelejä. Pelien ostaminen ei tietenkään saisi olla mahdollista alaikäiselle, edes netissä. Myös vanhempien älykkyys/ sivistystaso pitäisi nähtävästi tarkistaa, kun kaikki eivät ilmeisesti ymmärrä ikärajoja. Jotkut tosin laiminlyövät muutenkin lastensa hyvinvoinnin, joten ei kai se ihme ole, jos jää pelaaminenkin valvomatta. Tosin tämä johtuu paljolti siitä, että maailma puristaa vanhemmat ahtaalle, joten monet kyllä yrittävät parhaansa, mutteivät vain pysty parempaan… Eli pitäisi tehostaa yleensäkin perheitten hyvinvoinnista huolehtimista. Lisää varoja lapsi- ja perhetyöhön. Ja oikeastaan perhettä perustaessa pitäisi jo tehdä psykopaattitesti, ettei synny lisäongelmia…

Aikuisten pelaajien, joka on (ainakin muka) näitten pelien varsinainen markkinakohderyhmä, olisi syytä suostua moraalinsa testaamiseen ja empatiakyvyn arvioon, sekä testaukseen antisosiaalisuuden varalta, ennen kuin heille voi näitä pelejä ”suositella”. Ihan siis vain yksilökohtaisten ja yhteisöllisten haittojen ehkäisemiseksi. Ja muutaman kuukauden pelaamisen jälkeen olisi tarpeen seurantatestaus, jossa nähtäisiin, onko haittavaikutuksia alkanut kehittyä. Ja seuranta tietysti jatkuisi, jolloin haastateltaisiin myös läheisiä, ja seurattaisiin, alkaako muunlaisia yhteisöllisiä tai yksilöllisiä outoja, ei-toivottuja piirteitä esiintyä…

Yhteiskunnan pitäisi siis tehdä varsin iso taloudellinenkin satsaus, jos haluttaisiin varmistaa, ettei jo nyt levikissä olevista K18-peleistä aiheutuisi minkäänlaista haittaa, tai että ne haitat voitaisiin ajoissa todeta. Puhumattakaan kaikesta muusta haitallisesta viihteestä, olipa se huippulaatuista tai ei; tai pelkästään töllötettävää tai interaktiivista. Ja sellaistahan satsausta ei tietenkään tehdä, kun on muutenkin tiukkaa…

Ja eihän sitä yksinkertaisesti voi kokonaan lakata tuottamasta tällaista viihdettä! Syntyisi ihan liikaa regressiivistä parkua, valitusta ja mellakointia, jos isojen ihmismassojen mielihalujen tyydyttäminen äkkinäisesti katkaistaisiin. Ja miten markkinoidenkin kävisi? Eli annetaan vain ihmisten viihdyttää itseään peleillä ja muilla toistaiseksi laillisilla keinoilla, ettei vain tule enempää yhteiskunnallista valitusta (kun elämä on niin tylsää ilman viihdettä!). Geenimanipuloitua leipää ja huipputasoista, interaktiivista sirkushupia; siinäkö ihmiskansojen tulevaisuus? Katsellaan menoa sormien välistä ja toivotaan parasta, eikä haluta uskoa ”kukkahattutätejä” tai muitakaan varoittelijoita. Saahan sitä viinaa ja tupakkaakin aika vapaasti ostella, ja salaa välittää alaikäisillekin, vaikka haitat tiedetään. Joten, ihan sama?

Onkohan jollakulla vielä kaiken tämän jälkeen aihetta kysyä, ”mitä ihmeen haittaa niistä K18-peleistä on, nehän on niin laadukkaita ja kivoja”?


Itse en suosittelisi varsinkaan kaikkia K18- pelejä kenellekään, en siis aikuisillekaan (paitsi kenties tarkoin valvotusti erityiseen terapeuttiseen tai tutkimustarkoitukseen, lyhytaikaisesti ja hallitusti. Jos kyse olisi vaikka trauman ”siedättämisestä”, joku pelikohtaus saattaisi tällaiseen rajatusti soveltuakin), mutta ihmiset ovat erilaisia, ja luultavasti joku luulee minua kukkahattutädiksi tämän moralisoivan pakinan luettuaan ja sadattelee minulle kuten kaikille muillekin, jotka asettuvat mielihalujen tyydyttämisen esteeksi. En kuitenkaan käytä kukkahattuja, enkä tässä heristele sormeani tuhmille lapsille, vaan puhuttelen niitä, joilla on vastuu asioista. Sormen heristely ei sitä paitsi auta niitten kanssa, jotka huutavat v:tä ja p:tä yms.

Se eräs toinen K18- pelejä arvosteleville usein annettu nimitys, joka liittyy kristilliseen vakaumukseen, sen sijaan liittyy minuun. Olen kristitty, ja se on eettisten mielipiteitteni perusta. Mutta hyviä ja samansuuntaisia eettisiä pyrkimyksiä on varmasti monilla muillakin tahoilla, joissa nähdään empatian olevan ihmiskunnalle keskeinen ja säilyttämisen arvoinen ominaisuus. Totesin jo tämän juttusarjan alussa, että yhteinen vihollinen voisi olla kaikki sellainen vaikutus, joka vähentää ihmisen empatiakykyä.

Kysyn nyt uudelleen, haluammeko elää maailmassa, jossa saa tehdä mitä tahansa toisista piittaamatta, vaikka tappaa tai kiduttaa, kunnes joku tappaa meidät? Vai maailmassa, jossa pyrimme rakentamaan omaa hyvinvointiamme samalla kuin muittenkin hyvinvointia, ja autamme niitä, jotka eivät itse kykene lisäämään hyvinvointiaan?

En halua tuomita ihmisiä, vaikka ilmiöitä kritisoisinkin. Välillä vain ärsyttää liikaa ja tekee mieli haukkua ihmisiä, jotka käyttäytyvät mielestäni itsekkäästi tai ilkeästi, ja siksi tulee oltua ylenkatseellinen ja pilkallinen. Olen siitä nyt tällä hetkellä pahoillani. Itse olen monilla muilla tavoin vajaa ja hölmöyksiin ailahteleva, joten haukkuja saan itsekin itseltäni ajoittain… Mutta toivon kaikille hyvää. Toivon empatian lisääntymistä. Toivon empatiaa vähentävän toiminnan lopettamista.

Kyllä, olen herkkis, nynnerö ja nössö, ja harrastan monen ihmisen mielestä varmaan varsin säälittävän nynnyjä asioita, kuten kirjoittamista. Enkä edes kirjoita mitään kiehtovan väkivaltaista tai pornahtavaa. Hyi, miten kalkkista ja tylsää! Sori vain, mutta inhoan raakuutta ja estotonta nakuilua ja monia sellaisia asioita, joista jotkut varmaan tykkäävät. Tykätköön kukin mistä tykkää, mutta entäs omatunto? Onko reilua aiheuttaa huveillaan haittaa toisille?

Ratkaiseva ero lienee siinä, onko ihminen itsekäs vai myötätuntoinen harrastellessaan asioita, joista on kiinnostunut. Jos tietää tuottavansa harrastuksellaan vakavaa haittaa toisille, myötätuntoinen ihminen yrittää edes minimoida haitat, tai sitten luopuu harrastuksestaan kokonaan. Itsekäs ihminen jatkaa siitä huolimatta, vaikka tietää haitat, ja torjuu omatuntonsa varoitukset ja kieltää syyllisyydentunteensa… No, jossain vaiheessa laki tulee vastaan; lastensuojelulaki, tai laki tahdosta riippumattomaan hoitoon toimittamisesta, tai rikoslaki, tai jokin muu.

En kirjoittanut tätä juttua siksi, että haluaisin vain provosoida, vaan kasvaneesta huolesta. Kävimme erään läheiseni kanssa valaisevaa ajatustenvaihtoa tästä aiheesta. Hän oli hyvin huolissaan ilmiöstä ja valisti minua tässä asiassa, josta en vielä niin paljon tiennyt, koska en omissa harrasteissani siihen ollut elävästi törmännyt. Niinpä uppouduin ilmiöön hetkeksi, ja maailma tuntui jonkin aikaa niin ällöttävältä paikalta, ettei siihen huvittaisi olla missään yhteydessä. Alkoi tuntua turvattomalta, vihaiselta ja kaoottiselta. Mutta ahdistus lähes pakottaa toimimaan jotenkin.

Ärsyttää, joten otan kantaa. Lisääntyneen ”viihteellisen” väkivallan ja esineellistävän seksin takia olen oikeasti huolissani, etenkin lapsista, alaikäisistä ja muuten ”heikommassa asemassa olevista ihmisistä”, joten haluan ymmärtää ilmiötä ja ehkäistä haittoja, jos ne ovat ehkäistävissä. Yrittäkää tekin, jotka ehkä olette uskaltaneet lukea tätä tänne asti, ymmärtää, mistä on kysymys. Ja valitkaa vasta sitten puolenne, kun olette todella ymmärtäneet. Jos alkaa ”melkein” hävettää tai myötähävettää, antakaa häpeän tulla! Se on merkki omatunnon toimimisesta, ja sitä ei kannata paaduttaa.

Mitä epämoraalisiin peleihin ja muuhun epämoraaliseen viihteeseen hurahtaneet nuoret ja vanhemmat ihan oikeasti haluavat? Siis ihan oikeasti, pohjimmiltaan? Haluaisivatko hekin ehkä kipeästi olla turvassa, niin ettei mikään paha heitä oikeasti uhkaisi? Niinhän me kaikki (inhimilliset) ihmiset haluamme. Se on myötätuntoa herättävä totuus. Toivoisin, että olisimme kaikki turvassa. Maailma on monella tapaa tylsä ja ällöttävä ja piinaava ja pelottava paikka.

Pelimaailma on ”turvallinen” niin kauan kuin se on vain peliä, mutta jos se varkain ja huomaamattamme muuttuu mielemme sisällä todellisuudeksi, olemme kaikki kusessa.

PS. Tämän aiheen käsittely on minun osaltani toistaiseksi tässä... Tähän loppuun voin vain todeta, että "hedelmistään puu tunnetaan". Eiköhän niitä mätähedelmiä ala olla näkynyt jo tarpeeksi (niin kodeissa kuin uutisissa), jotta puun laatu olisi jo selvillä? Vai pitääkö sen mätähedelmän pudota ihan suoraan puun vieressä viihtyvän omaan päähän, että tapahtuu jotain oivallusta asiaan?