Onko missään mitään mieltä, jos töpseli on irti?

Mistä maailman parantaminen alkaa? Useimmat älyävät, että itsestä, ja sitä kai tässä yrittää edelleen, samalla kun toivoo toistenkin aloittavan "itseparannuksen" maailman parantamiseksi.

Mutta mistä kaikki tämä mieletön ja mielekäs blogikirjoittelu "maailmanparannushengessä" sai alkunsa? Kelaan alkuun; eli reilu kolme vuotta ja 30 000 blogivierailua sitten aloitin itseilmaisuni seuraavanlaisin ajatuksin:

"Olipa kerran sinisilmäinen maailmanparantaja, joka ei uskaltanut lähteä maailmalle. Tuli tornado ja pyyhkäisi maailmanparantajan keskelle ns. maailmanmenoa. Maailmanparantaja totesi, ettei pysty tekemään asioille mitään, palasi aikansa harhailtuaan kotiin ja eli mustasilmäisenä (ja onnettomana) elämänsä loppuun saakka.

Otettaisiinko uusiksi? Olipa kerran olio, jonka mielestä asiat eivät olleet ympäröivässä maailmassa kovin hyvin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut suutaan auki oikealla hetkellä, koska piti itseään kovin hävettävänä olentona ja pelkäsi saavansa mustan silmän, minkä jälkeen ei ainakaan ikinä mitään pakisisi julkisesti. Olosuhteet kuitenkin heittivät kyseisen surkimuksen keskelle kuvottavia, itkettäviä ja ärsyttäviä ilmiöitä, ja raivon ja kauhun sekaisin tuntein olio alkoi pullautella sammakoita suustaan, ja sai mustan silmän. Kannattaisiko ehkä jo palata kotiin itkemään? Entä jos olio tarjoaakin toisen silmänsä siitä hyvästä, että kerrankin saa "ulostaa" sydämensä kyllyydestä? Onko enää mitään hävittävää tai hävettävää? Entä jos olio sanoo sanottavansa, harhailee kotiin sinimustasilmäisenä ja elää vaihtelevin tuntein elämänsä loppuun saakka...

Se joka tätä ehkä lukee, voisi kenties haluta pysähtyä hetkeksi tarkkailemaan, mitä ajatuksia, mielikuvia, tunteita ja tuntemuksia tietoisuuteen nousee, kun mietiskelee käsitettä "nykymaailma". Ja mikä on sinun osasi siinä? Porskutteletko onnellisena trendikkäissä virtauksissa? Tunnetko olevasi parkkiintunut vastarannan kiiski? Luikerteleva ankerias? Pintaliitäjä? Tämä olio kun ei osaa edes uida, se kalastelee mieluummin pohjamudissa. Happi loppuu toisinaan kesken. Mutta kun kääntyy selälleen kuin kuoleva kärpänen, pohjalta näkee kaiken, mitä ylempänä tapahtuu. Myös pinnan yläpuolella häilyvän taivaan. Kun on riittävän alhaalla, suorastaan kaivon pohjalla, on pakko katsoa ylöspäin.

Kuvittaja Henri Kähkönen

Ehkä tämä pohjamudissa kalasteleva olio saa jonain päivänä suunsa auki ja vetäisee samalla vettä henkeensä. Mutta kenties joku myötäelävä uiskentelija kiikuttaa hänet pinnalle toipumaan. Seuraavalla kerralla lienee syytä varustautua paremmin, kun lähtee etsimään mustan silmän saaneita potentiaalisia maailmanparantajia liejusta, jonne he ovat lannistuneina vajonneet tai toisten toimesta painuneet (kuten muuan Jeremia aikoinaan).


Olisiko hauskempaa parantaa maailmaa vai itseään; kumpi olisi helpompaa, ja kumpaan olisi enemmän tarvetta? Ehkä musta silmä aiheutuu hirrestä, jonka joku valistunut osoittaa löytyvän maailmanparantajan omasta silmästä. Näkökenttä kaventuneena tulee helposti mätkittyä silmille niitäkin, joitten silmissä kaihertaa vain rikka tai itku.

Ehkä on parempi mennä kotiin operoimaan silmänsä, tai ainakin myöntää näkökykynsä puutteet ennenkuin alkaa mätkiä rätillä ympäriinsä. Ehkä on parempi valmistautua jo henkisesti pyytämään anteeksi rupikonniaan ja äkkinäisiä verbaalisia huitaisujaan. Mutta ei ole syytä lannistua! Onhan olemassa satoja asioita, joissa ihmisolio voi sanoa ääneen olevansa epäonnistunut, ja sillä tavoin aiheuttaa tervehdyttävän tölväisyn myös kanssaihmisille. "Olemme kovin, kovin huonoja, voi meitä" - mielentilassa yhteisesti voivotellen koemme ihmeellisen vertaistuen voiman. Mutta surkuttelussa ei ehkä kuitenkaan kannata mennä liiallisuuksiin. "Voi meitä surkimuksia" - tyyliin onnistumme ainakin lannistamaan maailmanparannusintomme. No, onnistumme sentään jossakin, eli ei ole syytä lannistua...

Taidan sittenkin livetä hieman omahyväisen viisastelevaksi ja keljuksi ja todeta, että ehkä kannattaa joskus miettiä, onko missään enää mitään mieltä. Siitä saa ainakin tekosyyn ilmaista itseään ja purkaa patologista vihamielisyyttään. Mutta anteeksi silti.

PS. Suosittelen kuuntelemaan Jars of Clayn biisin "Flood". Sopii jollain tavalla tähän surkeaan liejutunnelmaan."


Eli noilla miettein aloitin bloggaamisen. Sen jälkeen on ehkä tullut mietittyä monenlaisia muitakin asioita, mutta tilanne on edelleen varsin samanlainen kuin tuolloin. Tämä "maallinen" maailma on entistä kaoottisempi ja "harhaisempi", ja jos siitä asiasta menee suutaan ja päätään aukomaan väärässä paikassa, saa ainakin henkisesti mustan silmän tai hörhön maineen. Niinpä ilmaisen tämän seuraavankin näkemykseni henkilökohtaisena, yksityisenä mielipiteenä; en siis asiakastyössä toimivana psykologina, jolla ei ole oikeutta tarjota omia filosofisia tai hengellisiä näkemyksiään asiakkailleen. (Tämä siis täsmennyksenä, jottei psykologien ammattikuntaan liitettäisi yleisesti minun henkilökohtaisia käsityksiäni.) Minullahan on, totta kai, oikeus ja vapaus uskoa miten uskon, yksityisenä ihmisenä... Ja hedelmistään puu tunnetaan. Totuus yleensä kolahtaa, tavalla tai toisella.

Olen lukenut muutamien "kanssahörhöjen" teoksia, ja sitä kautta saanut jopa toiveikkuutta siihen, että ehkä jotakin muutosta on tapahtumassa laajemminkin eikä vain muutamien ihmisten "päässä". Toisin sanoen, sisäistä muutosta tarvitaan, jotta ulkoinen muutos syntyisi. Nyt suurin osa ihmiskunnasta elää tietynlaisen sisäisen mentaliteetin vallassa, ja siksi maapallon kohtalo on uhattuna. Maapallo - ja ihminen - ei selviydy, ellei tapahdu laajamittaista henkistä muutosta. Tämä koskee kaikkia ihmisiä. Oletko jo muuttumassa? Vedä muitakin mukaasi muutokseen. Muutos on välttämätön, muutos on väistämätön. Haluatko elää ikuisesti (henkisenä olentona), vai haluatko tuhoutua kaiken aineellisen mukana, takertuneena kuolevaiseen, aineelliseen ruumiiseesi, jota luulet "sinuksi"?

Kirkastuisikohan tämä totuus tänä päivänä jollekulle? Nyt, kun olet elossa, kytke töpseli kaiken energian lähteeseen ja sytytä lamppusi. Telakoi kiintolevysi emoasemaan ja eheytä se. Loppujen lopuksi ratkaisu on niin yksinkertainen, ettei se kelpaa meille "aikuisille" muulloin kuin äärimmäisessä hädässä, jolloin saatamme nöyrtyä lapsen tasolle. Mutta tarvitseeko sitä odotella sitä äärimmäistä hätää? Eikö nyt ole jo ihan tarpeeksi hätä?

Positiivinen psykologia; pintavesissä kelluva pelastuslautta?

Avun saanut pieni tirppa.

Terapeuttinen keskusteluhoito mielenterveystyössä on kuin kalastamista syvissä vesissä; ajoittain sukeltamista pohjamutiin saakka, vaarana jäädä itse kiinni samaan mutalössöön ja samoihin vesikasvien lonkeroihin, joissa asiakkaat rimpuilevat. Mitä ”positiivinen psykologia” voisi tehdä syvissä vesissä keijuvien tai pohjamutiin juuttuneitten ihmisten kanssa? Vai voiko se tehdä mitään?

En kirjoita tätä siksi, että paheksuisin positiivista asennetta ja optimismia. Tarvitsisin sitä enemmän itsekin, ja arvostan ihmisiä, jotka jakavat positiivista elämänasennettaan ja optimistista iloaan pyyteettömästi muille ihmisille. Se on erityinen voimavara, ja optimisteilla olisi paljon annettavaa ihmiskunnalle. Realiteetit tässä maailmassa kuitenkin ovat mitä ovat, eikä niiltä oikein voi sulkea silmiään. ”Elämä ei ole ruusuilla tanssimista”, ja vaikka olisikin, ruusuissa on piikkejä. Optimistikin voi jäädä sanattomaksi kohdatessaan inhimillistä kärsimystä, välinpitämättömyyttä, julmuutta ja suoranaista pahuutta. Välillä tuntuu, että elämme eri maailmoissa, jotka eivät kohtaa; en saa yhteyttä optimisteihin, en pääse samalle aaltopituudelle, ja joudun kokemaan ”huonoutta”, kun en ole niin myönteinen ihminen kuin ”pitäisi” olla. Ehkä yhteinen kokemus todellisuudesta voisi syntyä ”korkeamman tietoisuuden tasolla”, mutta arjen keskellä maailmamme eivät kohtaa. Se on sääli, koska yhteys antaisi mahdollisuuden yhteistyöhön, kaikkien hyväksi.

Olen elänyt vuosikausia eräänlaisena melankolikkona, masennukseen saakka pessimistinä. Ja kuitenkin toisaalta on vaikea muistaa aikaa, milloin en olisi saattanut spontaanisti vitsailla tai nauraa, tai olla jopa hilpeä, kun innostun! Tavallaan reaktiivinen mieliala voi olla myös vahvuus. Kehottaahan Raamattukin ”itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa”, joten uskon että ohjeessa piilee syvempikin viisaus kuin tässä arkijärjellä viisastelen. Ihan arkisesti kyllä huomaa sen, että on aika epäviisasta mennä hilpeänä juttelemaan erittäin itkuisen ihmisen kanssa, ja että jos menee jurottamaan iloisen ihmisen seuraan, saattaa pilata toisen ilon. Mutta tämä on aika yksinkertainen yleistys asiasta.

Voi olla, joskus, että yksikin hilpeä ja positiivinen ihminen voi muuttaa tympääntyneen ja alavireisen porukan hengen. Yhtä lailla voi käydä niin, että iloinen porukka saa jurottavan tyypin piristymään. Useimmiten tällaisissa tapauksissa on kuitenkin kyse ohimenevistä, helposti muuttuvista mielentiloista. Jos on vain ”pahalla tuulella”, tuuli voi kääntyä herkästikin; parilla sanalla, hymyllä, mukavalla tekemisellä. Mutta jos on ihan kunnolla masentunut, ei todellakaan piristy siitä, että joku tulee tarjoamaan onnellisuuspsykologisia viisauksiaan ja antamaan ohjeita, joita noudattamalla saa otettua oireistaan niskalenkin. Se lähinnä ärsyttää, tai lisää huonoudentunteita, kun ei pysty, vaikka haluaisi…

Sanotaan, että ainakin viidennes ihmisistä kokee jossain elämänsä vaiheessa masennuksen. Ne onnekkaat, jotka eivät koskaan koe masennusta, eivät oikein voi ymmärtää, miltä masennus tuntuu. Useimmilla ihmisillä on kokemusta menetyksistä ja surutyöstä, mutta niistä saattaa selvitä kohtuuajassa eteenpäin, masentumatta. Masennusalttiit ihmiset masentuvat menetyksistä ja pettymyksistä, ylirasituksesta, arjen ongelmista. Kukaan ei valitse olla masennusherkkä. Perimä selittää ison osan tästä yksilöllisestä herkkyydestä, ja toisen ison osan selittää varhaislapsuudessa saadun hoivan ja kiintymyssuhteen laatu. Kukaan ei siis ole omaa syytään keskimääräistä herkempi masentumaan.

Suuri osa vastaanotollani käyneistä masentuneista, uupuneista ja ahdistuneista ihmisistä on psyykkisesti epätavallisen herkkiä ihmisiä, ja osalla on lisäksi traumaattinen lapsuus. Herkän ihmisen vahvuutena voi olla poikkeuksellinen empatiakyky. Iso osa herkistä ihmisistä on myös jollain tavalla luovia, kykeneviä nauttimaan taiteesta syvällisellä tavalla, ja useimmat ovat erityisen kiintyneitä luontoon. He haluavat luoda ja säilyttää kauneutta, vaalia luontoyhteyttä, ja he kärsivät, jos toiset ihmiset kärsivät. Harmi vain, että usein he itse kärsivät niin paljon, että menettävät toimintakykynsä ainakin tilapäisesti. Mutta kun nämä yksilöt voimaantuvat ja pääsevät elämässään eteenpäin, heillä on erityinen tahtotila auttaa myös toisia ihmisiä samanlaisista kuopista ylös. He pystyvät sekä myötäelämään että todella ymmärtämään, miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun on masentunut. He tietävät oman kokemuksensa kautta, että ”ota itseäsi niskasta kiinni” – kehotus on melkeinpä pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa.

Olen kuullut, miten masentuneet ihmiset kuvaavat sitä, millaista suuttumusta tuottaa se, että joku, joka ei ole koskaan itse ollut masentunut, väittää ymmärtävänsä, miltä masentuneesta tuntuu. Auttajana olen onnekas, kun voin sanoa kärsineeni itse masennuksesta niin paljon ja kauan, että tiedän kokemusperäisesti jotain siitä, miltä se voi tuntua. Totta kai jokaisen kokemus on yksilöllinen, mutta joitain yhteisiä piirteitä pakostakin on havaittavissa (kun kerta voidaan diagnostisesti todeta tällainen oireyhtymä). Niinpä minulla on mahdollisuus kalastaa syvissä vesissä. Tarkoitan tällä sitä, että pääsen niin lähelle pohjaa; pystyn eläytymään niin keljuihin olotiloihin, että tavoitan jotakin asiakkaan kokemuksesta, ja parhaimmillaan se tarkoittaa sitä, että saan häneen kosketuksen.

Yhteisymmärryksen hetket terapeuttisessa asiakastyössä ovat niitä ”koukkuja”, joilla parhaimmillaan saa hilatuksi ihmisen irti pohjamudista. Jos asiakas on ”kärsimyksen kuopassa”, minun on yritettävä kurottaa niin syvälle kuoppaan kuin putoamatta pystyn, jotta saan hänestä otteen. Kurottelu tarkoittaa sitä, että mitä syvemmälle menen, sitä enemmän altistan itseäni toisen kärsimykselle ja sille, mitä se minussa, minun kokemusmaailmassani herättää. Toisin sanoen, myötäelän asiakkaan kärsimystä, ja sen lisäksi muistelen tahattomastikin myös omia kärsimyksiäni. Tässä on aina se riski, että itse putoaa liian syvälle kärsimyksen kokemukseen, ja sairastuu myötätuntouupumukseen. Mutta ellen kurottele yhtään ja altistu toisen vaikeille tunteille, en voi mitenkään saada otetta. En saa edes kosketusta. Tulen auttajana torjutuksi, koska herätän ajatuksia: ”et sinä voi auttaa, et voi edes ymmärtää, et tiedä, mitä käyn läpi…”

Jos asiakkaalla itsellään on köysi ja vieläpä voimaa heittää köytensä minulle, minun on helppo hilata hänet ylös, ilman että minun tarvitsee riskeerata omia hyviä fiiliksiäni kurottautumalla kärsimyksen syvyyksiin. Toisin sanoen, joillakuilla tilapäisesti lannistuneilla on niin paljon voimavaroja itsellään, että he tarvitsevat vain jonkun, joka ottaa köydestä kiinni, kun he pyytävät apua noustakseen kuopasta. He selviäisivät hyvin usein ilman ammattiapuakin. Heillä saattaa olla vain tilapäinen notkahdus peruspositiivisessa voinnissaan, eikä välttämättä tarvita kuin joku optimistinen ihminen heiluttelemaan rohkaisevasti kättään, kun heissä jo herää uudelleen innostus ja tahtotila, ja he nousevat pienellä vaivalle itsekin ylös montustaan.

Mutta, ei pidä unohtaa sitä viidennettä osaa ihmisistä, joilla ei ole varusteita auttaa itseään, eikä voimia käytössä, ellei niitä heille anneta. Tai no, kaikilla on voimavaroja, ja kaikilla on mahdollisuus saada universaalia voimaa käyttöönsä, mutta se on hieman eri asia; en nyt laajenna näkökulmaa hengelliseksi. Yritän vain jotenkin hahmotella sitä, miksi positiivinen psykologia ei aina saa suoraan otetta juuri niistä ihmisistä, jotka olisivat eniten positiivisuuden tarpeessa. Minä luulen, että ongelma on juuri siinä, että jos auttajan kokemusmaailma on liian kaukana autettavan kokemusmaailmasta, hän ei vain kerta kaikkiaan saa kosketusta ja otetta autettavaan. Liian positiivinen auttaja saattaa suorastaan ärsyttää masentunutta ihmistä; tämän olen kuullut ja nähnyt lukuisia kertoja. Liian optimistinen auttaja ”ei ymmärrä yhtään, miltä musta tuntuu”, ja tuottaa vain vertailuasetelman, jossa masentunut on ”huonompi” ihminen.

Jos kuopassa lojuva masentunut on niin lamaannuksissa, ettei saa edes kättään ojennetuksi ylös, auttajan on mentävä itsekin kuoppaan, jotta hän pystyy vaikuttamaan autettavaan. Tärkeää on tietysti, että auttajalla on itsellään varusteet ja keinot päästä ylös kuopasta; muuten molemmat jäävät sinne. Eikö ole toisaalta lohdullista ajatella, että toinen ihminen voi pelkällä läsnäolollaan myötäelää ja antaa voimaa kuopassa lojuvalle? Tätä on todellinen toisen asemaan asettuminen. Mutta ellei tiedä pääsevänsä ylös kuopasta ja jaksavansa vetää toistakin sieltä samaa tahtia, kuoppaan ei tosiaankaan kannata laskeutua. Jotkut auttajat eivät edes yritä; eivät halua vaarantaa nahkaansa (siis omaa hyvää mieltään), eivät ymmärrä, että se olisi tarpeen; tai eivät enää jaksa. Enkä ihmettele!

Kaikkein syvimmin masentuneitten ihmisten auttaminen on henkisesti haastavaa työtä. Sen olisi hyvä olla ryhmätyötä; niin että olisi aina joku taustalla nostamassa syvimmälle sukeltavaa auttajaa ylös. Se voisi olla ”auttajaketju”, joka tarjoaisi apua auttajalle, sillä tasolla, jolla kukin pystyy ottamaan apua vastaan. ”Positiiviset psykologit” voisivat olla jossain siellä ketjun yläpäässä, rohkaisemassa ja kannustamassa niitä auttajia, joiden ei tarvitse käydä ihan siellä kuopan pohjalla. Kuopassa ollessaan auttajakaan ei ota ylettömän positiivisia asioita vastaan; ne ovat ”näennäispositiivisia” ja ”tekopirteitä”; ”epärealistisia” ja ”yltiöoptimista haihattelua”…

Ilman yhteyttä ei voi auttaa. Yhteys edellyttää lähelle pääsemistä. Jos toinen on jumiutunut paikoilleen, on itse mentävä lähelle ja astuttava sisälle toisen kokemusmaailmaan. Se ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta jos sinulla on omakohtainen kokemus siitä, että se voi muuttua kauniimmaksi, et lamaannu, vaan aloitat oman toipumisprosessisi uudelleen; aina uudelleen jokaisen syvissä vesissä lojuvan autettavan kanssa. Annat käyttöösi sen tiedon, mikä sinulla on vaihtoehtoisista tavoista päästä ylöspäin. Pohdit yhdessä autettavan kanssa, mikä olisi hänelle mahdollinen ensimmäinen, pienikin teko, joka nostaisi kohti pintaa, tai ainakin ehkäisisi alemmas vajoamisen. Mutta samalla sinun on itsekin päästävä ylöspäin. Opit joka kerta jotakin uutta, kun pääset ylös, ja jos asiakas seuraa sinua, muistat, miksi teet työtäsi auttajana.

Mutta joskus autettava painaa niin paljon, että tarvittaisiin useampi syväsukeltaja häntä nostamaan. Valitettavasti apua ei aina ole saatavilla tarpeeksi, ainakaan julkisella sektorilla. Tarvittaisiin lisää vapaaehtoisia auttamaan mielenterveystyössä; tukihenkilöinä harrastuksiin ja liikuntaan, kaveriksi sosiaaliseen toimintaan. Tässä on haaste kaikille, joilla olisi antaa aikaansa tärkeään työhön!

”Tasan ei käy onnen lahjat”… Hyvinvointikuilu ei ole vain talouteen liittyvä ilmiö. Se näyttää kasvavan myös henkisen hyvinvoinnin suhteen. Tavallisella ihmiselle on entistä paremmat keinot valmennuttaa itsestään entistä tyytyväisempi ja onnellisempi ihminen. Hyvinvointioppaat käyvät kaupaksi, ja itsehoitokeinoilla on kyllä tehoa, kun niitä jaksaa soveltaa. Taloudellisesti menestyvällä on jopa varaa maksaa henkiseen hyvinvointiin valmentamisesta. Jotkut tahot vetävät tällaisesta valmennuksesta törkeitä palkkioita. Menestyneet menestyvät entistä paremmin ja ovat niin älyttömän onnellisia, että toisille tulee paha mieli ja ”luuseriolo”.

Mitä tekee masentunut pienituloinen? Yrittää ehkä lohduttaa itseään apatiaa lisäävällä kulttuuripullamössöllä, eikä kehtaa mennä edes julkiselle puolelle apua hakemaan, tai sitten julkinen puoli on tukossa pahoinvoivista ihmisistä, eikä apua todellakaan saa ilmaiseksi. Ei masentunut saa aikaiseksi soveltaa itsehoitokeinoja ilman apua. Ja kuka jaksaa auttaa, ellei saa siitä mitään palkkaa? Kun itselläkin on ihan tarpeeksi vaikeaa…

Jos positiivinen psykologia tekee meistä onnellisempia, meillä pitäisi olla mistä antaa myös niille, jotka ovat nyt onnettomia. Jos ahnehdimme onnellisuutta ja hyvinvointia (ja ”menestystä”) vain itsellemme ja ystävillemme ja unohdamme ne, joilla on ilman omaa syytään heikommat mahdollisuudet nauttia elämästä, olemme – surullista kyllä - itsekkäitä pintaliitäjiä. Itsekkääksi tekee myös se, että on onneton ja kärsii. Ei silloin jaksa ajatella toisten hyvää, kun itse on vailla jotain mitä kipeästi tarvitsisi, ja kun psyykkinen kipu vetää huomion omaan napaan. Tässä tilanteessa voisi pyytää apua ennen kuin vetää kanssaeläjiäänkin mukanaan kärsimykseen. Ehkä joku ihminen kuulee avunpyynnön ja ainakin yrittää auttaa, jos annat siihen luvan. (Hengellinen näkökulma: rukoile!)

Suurin osa ihmisistä pystyisi tekemään jotakin oman onnellisuutensa eteen, ja samalla lisäämään myös toisten ihmisten hyvinvointia. Edes pienesti. Mutta realiteetti on, että osalle ihmisistä tämä on vaikeampaa; joskus lähes mahdotonta ilman apua. Optimistisimmilla ihmisillä olisi eniten voimavaroja auttaa, mutta kärsivä saattaa torjua heidän apunsa, koska se näyttää olevan ihan eri sfääreissä, tavoittamattomissa, ja on vaikea luottaa niin ”kaukana” olevan ihmisen edes ymmärtävän ja pystyvän myötäelämään omaa kärsimystä. Mutta jospa rakentaisimme auttamisketjuja? Voisivatko onnellisimmat ja pirteimmät optimistit kannatella niitä, jotka kurottavat syvälle pohjamutiin pelastustehtävässään ja joilla on edellytykset saada kosketus autettaviin? Voisiko positiivinen psykologia tarjota auttajalle turvaköyden ylös kuopasta tai syvistä vesistä? Voisiko se olla jonkinlainen ”pelastuslautta”? En tiedä, kun en ole vielä jaksanut kokeilla…

Koska uinun itsekin ajoittain niin syvissä vesissä, positiivinen psykologia näyttää minun perspektiivistäni kelluvan elämän pinta-aallokoissa, jonne en oikein tunnu itse pääsevän, tai kuuluvan… Ehkä voisin käydä joskus siellä levähtämässä, jos joku kiskoisi ylös? Mutta jos jäisin sinne kellumaan, unohtaisinko ne, jotka uhkaavat hukkua pohjamutiin? Ajattelen, että niillä ihmisillä, joilla on voimavaroja, keinoja ja myötäelävä psyyke, on eettinen velvollisuus lähteä etsimään avuntarvitsijoita, myös syville vesille ja pohjamutiin. Kuinka moni ”onnellinen” uskaltaa lähteä tutkimusmatkalle ihmisyksilön kärsimykseen? Kuinka moni ”elämäänsä tyytyväinen” kävelee mieluummin kärsivän ohitse, tai ummistaa silmänsä ja sulkee korvansa, kun puhutaan mielenterveysongelmista? Onko muka reilua jättää viidennes ihmiskunnasta hukkumaan kärsimyksiinsä, ja kellotella itse tyytyväisinä pintavesissä, positiivisena ja optimistisena?

Onko minulla ratkaisua tähän? Ei; ainakaan sellaista, mitä osaisin ja jaksaisin itse toteuttaa. Kunhan viisastelen... No, jotain pientä pystyn ehkä tekemään. Ehkä joku optimisti jaksaa enemmän. Apua! Ja aamen.

Mielensäpahoittaja melkeinpä pahoitti mieleni

Kuva: Henri Kähkönen

Tulipahan katsottua viime vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi (Suomessa?) mainittu ”Mielensäpahoittaja” – elokuva. Ensinnäkin lienee syytä mainita, että katson aika harvoin elokuvia, ja hyvin harvoin suomalaisia elokuvia. En tunnista näyttelijöitä enkä tiedä heidän julkkiskuvastaan, eikä hirveästi kiinnostakaan tietää. En myöskään ole lukenut Tuomas Kyrön kirjoja sen enempää kuin muitakaan suomalaisia kirjoja. Luen nykyään todella vähän kertomakirjallisuutta, enkä niin ollen saa itsekään vaikutteita nykykirjailijoista omiin kirjoittamisiini. En pysty arvioimaan elokuvaa ”suhteessa muihin vastaaviin”, enkä suhteessa kirjasarjaan. Mutta eipä tämä olekaan mikään oikeaoppinut elokuvakritiikki, vaan asiaa, jota tuli mieleen, kun nyt kerta satuin nauttimaan moisesta kulttuurituotteesta.

Ensinnäkin, elokuva on sallittu kaikenikäisille. Itse en sitä kyllä (psykologina enkä henkilökohtaisestikaan) suosittelisi ihan pienille lapsille. Suomalaiset ikäsuositukset ovat kyllä aika kummallisia… En usko, että muutaman vuoden ikäiset lapset saavat mukavia kokemuksia katsellessaan ja kuunnellessaan, miten vihaiset ihmiset karjuvat ja huutavat toisilleen. Eikö henkisen väkivallan tarjoamista lapsikatsojille kannattaisi vähän rajoittaa? Elokuvassa kiroillaan sikana ja antaumuksella. Kiroillaanko suomalaisissa lapsiperheissä noin monipuolisesti ja estottomasti, ja onko ok, että lapset kuuntelevat moista kiroilua elokuvassa, jos se ei arjessa ole sallittua? Ja lapsukaiselle voi syntyä käsitys, että ihan kuka tahansa voi kiivetä moottorisahan kanssa puuhun heilumaan, mutta vain tumpelot tipahtavat sieltä, ja että naapurimaalaiset ovat vähän outoja ja kovia ryyppäämään, yms…

Niin että olisi ehkä aiheellista laittaa elokuvaan sentään jonkin sortin ikäsuositus; ahdistavan riitelyn ja kiroilemisen takia ainakin. Elokuva ei todellakaan ole yhtä harmiton lapsille kuin lastenohjelmat. Lapsille sopivuutta voisi miettiä esimerkiksi BBC:n sarjojen ikäsuosituksiin suhteutettuna.

Mutta, näyttelijäsuoritusten taso yllätti odotukseni. Pariskunta riitelee ja sopii hyvin aidontuntuisesti, ja Antti Litja on ihan aidosti ärsyttävä. Sen sijaan dialogit lapsinäyttelijöitten kanssa ovat vähän kömpelöitä. Elokuvassa on huvittavia kohtauksia ja lämpöä, ja kaikkinensa siinä on enemmän positiivisia puolia kuin rohkenin odottaa. Rakentavaa sanomaakin löytyy (esim. ei pidä olla liian joustamaton kääpä, ja on ok olla pehmo). Yksi juttu kuitenkin jäi vaivaamaan, ja se liittyy väkivaltateemaan; nimenomaan henkiseen väkivaltaan.

Mielensäpahoittajalla on emotionaalisesti tärkeä esine, Eskortti. Sillä on symboliarvoa ja tunnearvoa, ja sitä hän vaalii, varoo ja vartioi. Meillä kaikilla on varmasti samantapaisia henkilökohtaisesti tärkeitä esineitä, isompia ja pienempiä. Vaikka mielensäpahoittaja onkin ärsyttävä, joustamaton ja muutosta vastustava, ei koskaan ole oikein rikkoa toisen ihmisen omaisuutta saadakseen tässä jotain muutosta aikaan! Parisuhteissa ja perheissä tällaista toisten tavaroitten tuhoamista saatetaan käyttää manipulointiin, uhkailuun, pelotteluun, kostamiseen ja kiristykseen. Vaikka tarkoitus olisi hyvä (kuten elokuvassa tavallaan oli), ei ole eettisesti oikein tuhota mitään toiselle tärkeää.

Elokuvassa aikuinen poika aiheutti tahallaan isälleen shokin hajottamalla tämän Eskortin. Shokista seurasi jotain: papparainen meni lamaannuksiin, eikä enää jäkättänyt eikä valittanut, vaan alkoi miettiä tekojaan. Lopettiko hän jurputtamisen pelosta, että tapahtuu vielä jotain pahempaa kuin Eskortin tuhoutuminen? Pojan teko kuvataan käänteentekevän tehokkaana keinona saada pappa järkiinsä, kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta ei tuommoista toimintamallia kyllä pitäisi naureskellen hyväksyä, vaikka komediasta kyse onkin. Elokuva on kuitenkin siinä määrin realistinen, että katsoja (varsinkin lapsi ja yksinkertaisempi ihminen) voi kuvitella, että tuollaisia juttuja voi oikeastikin tapahtua.

Oikeassa arjessa kyseinen toimintatapa voi saada muodon ”nyt lentää kännykkä järveen, jos tuommoinen ei lopu” ja muita variaatioita. Toiselle tärkeitten tavaroitten tuhoaminen on henkistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan esittäminen muodossa, jossa sitä ei paheksuta riittävän selkeästi, on hivenen vastuutonta. Olisi hyvä taas kerran muistaa, että ihmismassoista suurin osa on vain keskinkertaisen älyllisiä, ja osa viihteen kuluttajista saattaa olla sitäkin vähemmän älyllistä, joten annetut vaikutteet ja toimintamallit menevät joskus turhan herkästi henkilökohtaisen ”tunneälysuodattimen” läpi…

Niin että kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun katsoin mielensäpahoittajaa tällä tavalla kriittisesti. Mutta kyllä elokuvassa oli hyviäkin oivalluksia, huumoria ja lämminhenkisyyttä, ja ennenkaikkea onnellinen loppu, joka muistutti elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Kiitos siitä tekijöille!

Kuka on luuseri?

Sananmukaisesti ”luuseri” (engl. ”loser”, ei siis ”looser”!) tarkoittaa häviäjää ja epäonnistujaa, tai henkilöä, joka on menettänyt jotain, tai on ”eksyksissä” tai ”kadoksissa”… Mutta mikä on se kilpailu, joka on hävitty? Missä asioissa on epäonnistuttu? Mitä on menetetty? Missä mielessä ollaan ”hukassa”?

”Luuseri” on kielteinen ilmaisu, johon liittyy ihmisten mielikuvissa kaikennäköistä epäimartelevaa tai ahdistavaa. Asian käsittely sisältääkin usein enemmän tai vähemmän syyllistäviä, suoranaisesti vihamielisiä, tai sitten katkeria ja itsesäälillisiä teemoja. Tein pientä epätieteellistä tutkielmaa nettiin kirjoittelevien ihmisten luuserikäsityksistä, ja löysin muutaman laajemmankin, mielenkiintoisen näkökulman asiaan. Yksi teksti on professorimiehen käsialaa, ja löytyy linkistä:

http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/05/luuserit-tulivat-olemmeko-valmiit.html

Toinen kiinnostava juttu ”Miksi luuseri on sankari” löytyy tästä linkistä:

http://www.wellgrowing.net/index.php/hyvankasvunkeinoja/115-miksi-luuseri-on-sankari

Sitten törmäsin uutiseen tunneherkkyydestä:

http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/tunneherkkyys_on_geeneista_kiinni

No, en tiedä onko näissä teksteissä sinänsä mitään järisyttävän uutta ja mullistavaa, mutta saattavat ne silti herättää ajatuksia, ja oli kiinnostavaa todeta, että asioita on pohdiskeltu tuollaisista näkökulmista. Peilasin niitä vähän omiin ajatuksiini ja kirjoituksiini luuseriteemasta. Kirjoitanhan ”luuserisankarin” näkökulmasta, ja olen hivenen yhteiskunnallisestikin kantaaottava. Olen opiskellut vain pari opintoviikkoa yhteiskuntapolitiikkaa, ja senkin jumiutuneena asioitten ja ilmiöitten psykologisointiin, joten olen poliittisesti sangen ”sivistymätön”. Mutta ehkä cumun verran sosiologian opintoja on aikaansaanut jotakin pohdintaa laajemmassa perspektiivissä kuin vain yksilön psykologiseen kokemukseen tuijottaminen on, joten saatan joskus jopa pohtia jotain ihmisryhmiinkin liittyviä ilmiöitä.

No, joskus tieto lisää tuskaa! Olisi helpompi olla ajattelematta joitakin asioita. Mutta kun lukee, näkee, kuulee ja tuntee kaikenlaista, niin alkaa analysoida ja pohtia… Ehkä tulkintani menevät ohi totuudesta, mutta mielipiteitähän saa esittää ihan hölmönäkin. Ja tässä mielipiteen esittämisessä on hyvä tarkoitus: kumota vahingollinen käsitys ja tarjota tilalle jotain lohduttavaa. Joten…

Olen huolissani etenkin nuorten syrjäytymisestä, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, enkä usko, että toisten ihmisten tuomitseva asenne, siis luusereiksi leimaaminen, auttaa eteenpäin ketään ongelmiensa kanssa painivaa. Olisi hyvä ymmärtää, millä mekanismeilla ympäristö ja yhteiskunta tuottavat syrjäytymistä ja epäonnistumista, ja auttaa etenkin ”heikommat” geneettiset eväät saaneita ja jo lapsuudessaan kolhittuja pärjäämään ympäristön haasteitten kanssa niin, ettei samoille yksilöille kasaantuisi kohtuuttomasti epäonnistumisia.

”Heikot sortuu elon tiellä” on inhottava, myötätunnoton toteamus. Miksi pitäisi antaa heikkojen sortua? Eikö tällä pallolla muka ole ihmisiä, jotka voisivat olla tukena ja matkakumppaneina näille heikommille, tai eivätkö heikot voisi tukea toinen toistaan?

Ohessa muutamia keskustelupalstoilta ja nettisanakirjoista bongattuja määreitä ja asioita, joita suomalaiset ihmiset liittävät ”luuseriin”:

pelkuri, saamaton, avuton, tyhmä, epäsosiaalinen, onneton, huono, häviäjä, tupeksija, elämässä epäonnistunut, ressukka, lusmu, eronnut, yksinhuoltaja, ylipainoinen, mielenterveysongelmainen, sosiaalisesti väsynyt, au-lapsi, opinnot ei etene, sossun elätti, pienituloinen, ruma, ahdistunut, aikaansaamaton, toimeton, työtön, ”tavis”, laiska, ei ”oikeassa” työssä, huono koulutus, huono sivistys, köyhä, yksinäinen, sossupummi, mammanpoika, juoppo, arka, pelokas, addikti, ennenaikaisesti eläkkeellä, ei pärjää ihmissuhteissa, käyttää toisia hyväksi, huono ulosanti, ei oma-aloitteisuutta, ei pidä lupauksiaan, huono moraali, lyhyitä työsuhteita, epäterveet elämäntavat, huonosti kasvatetut lapset, elämänhallinta puutteellista, viikonloppukännääjä, ei viitsi nähdä vaivaa, kouluttautumaton, syrjäytynyt, alkoholisoitunut, ei omaisuutta, sekopää puoliso, luovuttaa helpolla, ei pärjää työelämässä, käy sossussa, juopotteleva, vastuuton, heikko, kännissä rähisijä, reppana, ikuinen poikamies, pitkäaikaistyötön, kykenemätön ottamaan vastuuta, ei ole omaa asuntoa tai autoa, lihava, kaveriton, lepää vain laakereillaan, yhteiskunnan pohjasakkaa, loiseläjä, ali-ihminen, laiskuri, kaljaa kittaava, siivellä eläjä, ei tarvitse pitää ihmisenä, äänestämättä jättävä,

Eli kieltämättä ihmiset tuottavat varsin ilkeitä, leimaavia, yksipuolisia ja epäreiluja määrittelyjä itseään huonompina pitämistään ihmisistä; tai sitten itsestään, kun on ”luuseriolo”. Kukapa haluaa myöntää olevansa ”luuseri” tuon määrelistan perusteella, kun asenne on niin tuomitseva? No, minä ainakin olen luuseri. En ole edennyt koulutus- ja työuralla samaan tahtiin kuin muut, enkä saa aikaiseksi paljon mitään muutakaan, mitä pätevän ihmisen pitäisi, ja olen sotkuinen, unohteleva, minulla on keskushermostossa vikaa, enkä aina jaksa sietää muita ihmisiä, (menestyjienhän pitää olla kaikkien kavereita), en siis ole sosiaalinen enkä trendikäs, kuten "hyvät tyypit" ovat, enkä jaksa tehdä viimeisen päälle kunnolla mitään, ellei se kiinosta, enkä halua tehdä yhtään ylimääräistä palkkatyötä, enkä kyllä tee monia muitakaan asioita, joita ”menestyjän” pitäisi nähtävästi tehdä!

Enkä ole huonoudessa yksin. Mutta luuseriksi nimittely, luuserien mollaaminen ”paskasakiksi” ja ihmisarvon epääminen elämässään epäonnistuneilta ihmisiltä on moraalitonta. Eikös moraalittomuus ole epäonnistumista moraalin noudattamisessa, eli luuserimaista sekin?

No, onneksi luuseri- käsitteeseen ja menestymiseen löytyy myös vähän erilaisia näkökulmia kysymykseen, kuka on luuseri:

Luuseriksi leimautuu, jos ei koko ajan suorita jotain; lapsia, duunia, opintoja, miehiä.

Nykyään olet muka heti luuseri, jos on vähänkään jotakin ongelmia.

On parempi olla luuseri kuin diktaattori.

Menestyneitä? Joo, rahaa ihan helvatisti, etiikalla ei niin väliä?

Parempi olla kiusattu kuin kiusaaja; se, jota kohdellaan huonosti kuin se, joka kohtelee toisia huonosti.

Omaan erinomaisuuteensa tukehtuva ihminen on minun silmissäni luuseri.

Itsekäs, omahyväinen, väkivaltainen, lyhytjännitteinen ja pinnallinen ihminen on lopulta luuseri: yksinäinen, katkera, onneton.

Ketku, petkuttaja! Herrat ovat niistä pahimpia.

Sellainen, joka ei ota toisia ihmisiä huomioon. Väkivaltainen, välinpitämätön ja ilkeä ihminen.

Sellainen, joka haluaa päästä valta-asemaan ainoastaan pönkittääkseen egoaan.

Esim. kaupunginvaltuutettu, jota eivät kiinnosta yhteiset asiat vaan pelkkä oma napa.

Ja tähän kysymykseen ei varmaankaan ole yhtä oikeaa vastausta.

Tyhmyys. Kateus. Väkivalta. Luuseriutta kaikki.

Jokainen on samanarvoinen.

Kaikki on kiinni omasta asenteesta.

Ihmetyttää nuo hyväosaset jotka on aina mollaamassa työttömiä.

”Lännen sankari on idän luuseri.”

Jos minun pitäisi määritellä, kuka on luuseri, sanoisin, että kaikkihan me olemme, koska olemme ihmisiä. Erehtyminen, epäonnistuminen ja hölmöily, jopa moraalissa lipsuminen on inhimillistä; se kuuluu ihmisyyteen. Kukaan ei onnistu koskaan kaikessa; kaikkihan me epäonnistumme ainakin jossain asioissa. Häviäminen ja epäonnistuminen ovat suhteellisia, kulttuurillisia, makuasioita, näkökulmasta riippuvaisia… Jospa yhteiskunnassamme alettaisiin kilpailla hiilijalanjäljen pienuudesta? Ketkähän siinä kilvassa jäisivät luusereiksi? Tarvitaanko koko ”luuseri”- sanaa edes; muuta kuin synonyymina ”ihminen”- sanalle? Ihminen on joka tapauksessa reppana olio. Jos vaikka sattuisi olemaan mammonaa ja mainetta, ihmissuhteet saattaa olla pielessä, tai henkinen tila saattaa olla säälittävä…

Nykypäivänä korostuu kovasti taloudellinen menestys, trendikkyys, ulkonäkö, status, sosiaalisuus, populaarikulttuurissa menestyminen ja sen sellaiset ”kilpailut”. Jos tarkastelee asiaa vaikkapa uskonnollisesta näkökulmasta, joku saattaa hiukan ahdasmielisesti ajatella, että kaikki ei-uskovat ovat ”luusereita”, ja pitää itseään siinä suhteessa ”parempana ihmisenä”. Mutta koska kaikki ovat syntisiä, kaikki ovat myös hengellisessä mielessä ”luusereita” koska ihan varmasti epäonnistuvat täydellisen synnittömyyden tavoittelussaan… Siis minun tulkintani mukaan; enhän ole mikään teologi, mutta näin ajattelen. Itsekin olen usein kelju ja epärakastava, koska herkästi inhottaa tietynlaisesti käyttäytyvät ihmiset, ja on vaikea hyväksyä kaikenlaisia persoonia. Rasitun, välttelen, en tosiaankaan aina jaksa auttaa ja välittää, enkä jaksa olla suuttumatta, enkä aina pysty olemaan ilkeilemättä... Onneksi hävettää moinen, niin että tiedän, etten sentään ole ihan omatunnoton! Mutta syntinen olen, ja luuseri, ja myös eksyksissä aika usein…

Monet luusereihin liitetyt piirteet voivat olla oireita esimerkiksi uupumuksesta, masennuksesta tai jopa synnynnäisistä neuropsykiatrisista piirteistä, joten itse asiassa harvemmin on kyse tahallisesta, valitusta ominaisuudesta (kuten ”laiskuus”, lusmuilu tms). Etenkin toisten laiskaksi nimittely on usein todella epäreilua ja loukkaavaa; sitä harrastavat kai monesti itsensä työlle uhranneet, katkeruuteen asti uupuneet ihmiset, tai sitten helpolla päässeet, toisen asemaa ymmärtämättömät ihmiset, jotka haluavat halveksia väsyneitä ja aikaansaamattomia ihmisiä itseään korottaakseen.

Monet luusereiksi leimatut ovat usein myös tunneherkkiä ihmisiä (monesti ujoiksi tai aroiksi leimattuja, ahdistumis- ja masentumisherkkiä, ympäristön olosuhteista kärsiviä), ja herkkyys on uusimpien tutkimusten mukaan geeneissä. Herkistä ihmisistä tulee helpommin mielenterveysongelmaisia, jos olosuhteet kohtelevat kaltoin. Tai he epäonnistuvat ihmissuhteissaan, tai addiktoituvat ahdistustaan lievittääkseen tms. (mitä siis monesti pidetään luuserimaisena). Biologisesti lienee mielekästä, että on olemassa eritasoisesti herkkiä ihmisiä (ja ehkä psykopaateillakin on jokin tarkoitus luomakunnan sisällä?). Ja hengellisestihän olemme kaikki yhtä arvokkaita; kaikki ovat olemassa Luojan tahdosta. Tästä aiheesta olisi paljonkin sanottavaa hengellisestä perspektiivistä, mutta tyydyn nyt populaaripsykologiseen näkökulmaan.

Suorittaminen, kilpailu ja hyväksynnästä taisteleminen on turhaa, jos ihminen ymmärtää, että rakkaus on tärkeintä ja suurinta. Ihmisparka janoaa hyväksyntää ja rakkautta, ja jos ei saa sitä, toisten ihailu ja kateuskin kelpaa, jopa vihan herättäminen; loppujen lopuksi sekin, että edes huomataan, että on olemassa! Kukaan ei halua olla näkymätön, olematta olemassa kenellekään, tai sitten ei halua edes elää. Huomiota pitää siis saada; jos ei hyvällä, niin pahalla. Muuten iskee eksistentiaaliahdistus!

Vastaus kaikkiin ”luuseri-ilmiöön” liittyviin ongelmiin olisi myötätunto ja lähimmäisenrakkaus. Niin kauan kuin sitä puuttuu maailmasta, ”paremmiksi” ihmisiksi itsensä kokevat tulevat aina leimaamaan joitakuita muita luusereiksi, ja tällä nimellä leimatut tulevat kokemaan katkeruutta ja vihaa, ja maksamaan samalla mitalla takaisin. Mitä järkeä tällaisessa vihanpidossa on? Eiköhän eettisesti paras asenne olisi olla armollinen itselleen ja toisille, ja muistaa, että ihmisarvo kuuluu kaikille. Suorituksilla ja ominaisuuksilla ei voi ansaita eikä evätä ihmisarvoa keneltäkään. Me olemme kaikki vain ihmisiä; universumin näkökulmasta mitättömiä hiukkasia, mutta toisaalta ainutkertaisia ihmeitä.

Henkilökohtainen näkemykseni on siis, että kaikki ihmiset ovat tavallaan luusereita. Hyvyys ja paremmuus on minulle enemmänkin eettinen määre; sitä voisi mitata yksinkertaisesti sillä, valitseeko hyvän vai pahan (ts. myötätunnon vai umpi-itsekkyyden). Jos pyrkii hyvään, tekee joka tapauksessa vähän pahaakin, mutta sentään yrittää hyvää. Jos valitsee pahan, on monessa mielessä ”lost”.

Oikeastaan pidän eniten Thousand Foot Krutchin laulussa ”The End is Where We Begin” esiintyvästä ”luuserimääritelmästä”:

“… I'm a loser if that means I've been lost before
but now I found it, I'm surrounded
Cuz you can hear the way it sounded...
Like angels singing with a million voices…”

PS: "Luuserikapina" romaani laajentaa tätä kaikkea pohdintaani viihdyttävään tarinaan puettuna.
Tässä takakansi näytteeksi:

Tämä on luuserikapina!

Lainaan tässä Martti Lindqvistin sanoja kirjasta ”Ammattina ihminen” (1985):

”Onko meillä ohjelmaa? Voidaanko pukea sanoiksi jokin periaate, jota noudattamalla elämästä tulisi vastuullinen? Vastaukseni on: opi köyhiltä! Se on oikein, koska valta keskittyy aina ja kohtelee kaltoin kaikkein heikoimpia. Ellet tiedä, mitä pitäisi tehdä, asetu heikon puolelle. Todennäköisesti osut silloin oikeaan.” … ”Hoitaja olkoon tulkki ja kovaääninen hoidettaviensa tarinoille. Hänen tehtävänsä on kertoa maailmalle ihmisen kärsimyshistoriaa.”

Martti Lindqvist määrittelee ”uussorretuiksi” esimerkiksi ”kroonisesti sairaat, alkoholistit, häiriökäyttäytyjät, monet vammaiset, elämässään paljon menetyksiä, hylkäämisiä ja epäonnistumisia kokeneet, elämäntapaongelmaiset sekä alituisesti elämässään vääriä valintoja tekevät ihmiset.” Tätä porukkaa voisi nimittää myös luusereiksi. Mutta emmekö me kaikki epäonnistu joissakin asioissa? Emmekö ole loppujen lopuksi kaikki jossain suhteessa luusereita?

Olin kirjoittamassa romaanikäsikirjoitukseni ”Luuserikapinan” ensimmäistä versiota, kun ”satuin” bongaamaan hyllystä tuon kyseisen Lindqvistin kirjan. Muistin olevani jossakin mielessä ”kovaääninen” itsekin, mutta oikeastaan olen pieni ihminen, hiljainen, ja piilossa. Jos haluan huutaa sitä viestiä, mitä maan hiljaisilta ja heikoilta kuulen, teen sen kirjallisesti.

Minusta on kehittymässä luusereitten sympatisoija ihan tässä omassa sisäisessä ja hieman ulkoisessakin olemassaolossani. Paljonhan se johtuu omasta luuseripersoonastani ja toisekseen siitä, että teen työtä luusereitten parissa, ja tuntuu oudolta ja keljulta, että jotkut pitävät esimerkiksi mielenterveysongelmaisia ”huonompina” ihmisinä kuin ”terveitä”. Välillä meinaan ärsyyntyä ihmisiin, jotka pitävät itseään niin tasapainoisina, että vitsailevat hieman ylimielisen keveään sävyyn sillä, että ”pitäisikö käydä kallonkutistajalla rupattelemassa, niin tulisin paremmaksi ihmiseksi” tai muuta potaskaa. Niillä ihmisillä, jotka luulevat olevansa psyykkisesti täysin ”terveitä” ja tasapainoisia, saattaa olla vaikeuksia itsensä havainnoinnissa, tai sitten he eivät ainakaan ole kovin syvällisiä (tai empaattisella tavalla herkkiä).

Äh, koko aihetta suorastaan rasittaa selittää, kun toivoisi sen olevan pässinlihaa kaikille! Siis toivoisin, että olisi aivan selvää itse kullekin, ettei ulkoinen menestys tee ihmisestä sen arvokkaampaa, tai ongelmallisuus sen vähempiarvoista ihmistä. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta käytännössä se ei ole… Valaisisiko asiaa, jos eläytyisi muutamaan esimerkkiin? Menisikö viesti perille rivien välistä, jos lukisi jotakin viihdyttävää, mutta syvällistä tarinaa ”ihmisen kärsimyshistoriasta”?

Kirjoitin ”Luuserikapina”- romaaniin niin paljon asiaa ihmisyydestä ja tasa-arvoisuudesta ynnä muusta, etten jaksa enää edes toistaa ajatuksiani. Käsikirjoitusta työstäessäni pohdin samalla erityisherkkyyttä, ja sekin aihe nivoutui mukaan luuserien emansipaatioon. Yritän saada kirjan kasaan, tai siis julkaisuun, kesällä. Krooninen ja patologinen paasaamisentarve laantuu, kun ihminen suoltaa asiansa kirjalliseen muotoon, ja väsyy ja kyllästyy kylliksi prosessin myötä niin, ettei jaksa enää paasata. Voi vähäksi aikaa helpottaa maailmanparannuspaineita, kun saa todeta, että asiat on kirjoitettu tuohon paperinivaskaan; selaa siitä ja lue jos kiinnostaa. Siinä on se, mitä asiasta ajattelen. ”Luuserikapina” olkoon siis viestini tästä aiheesta, ja tavoittakoon se kenet tavoittaa. Herran haltuun. Tarvitsen lisää volyymia kovaääniseeni, kiitos!

Tässä jonkinlainen laajennetun takakansitekstintapainen ”Luuserikapinan” sisällöstä:

”Tervetuloa luuseri-iltaan! Oletko syrjäytynyt normielämän raiteilta? Koetko epäonnistuneesi muitten silmissä? Oletko pettynyt itseesi?”

Mitä tapahtuu, kun vähän hörhön näköinen omatekoinen yhteiskunta-aktivisti nimeltä Uoti-Ilari Pietarinen jakaa kutsun ”luuseri-iltaan” Rekolle, joka asuu itäsuomalaisessa lähiössä yksinhuoltajaäitinsä ja pikkusiskojensa kanssa? Reko ei haluaisi ajatella olevansa luuseri ja syrjäytynyt, mutta kun naapurin uuden omakotitalon masentunut emäntä Andrea pyytää turvamieheksi luuserien tapaamiseen, miten kunniasta voisi kieltäytyä? Andrean citymaasturilla ajeleva IT-neropatti avomies Jere rakentelee omaa idylliään taloutensa noususuhdanteeseen luottaen, mutta jotakin puuttuu; kenties trendikkäitä alkupaloja laitteleva, edustava vaaleaverikkö? Jere tuskin ainakaan kaipaa pihalleen lisää luusereita norkoilemaan tai arvostelemaan puutarhaansa ekologisesta näkökulmasta; etenkään sitä Tatua, joka useimmiten nuokkuu krapulaisen näköisenä pyörätelineen päällä tai peliautomaatin kyljessä, kunnes löytää rakentavamman riippuvuusobjektin. Jotkut suhtautuvat hieman epäilevästi Uoti-Ilarin pehmeään vallankumousideologiaan. Mutta Uoti-Ilari haluaa luotsata porukkaansa kohti solidaarisempaa yhteiskuntaa, tinkimättä omista arvoistaan, vaikka muuan pollea poliitikonalku yrittääkin tehdä luuserisakista astinlautaa omalle uralleen. Miten käy naapurin hyvätuloisen pikkuperheen ja peräkammarin Rekon luuserikavereineen, jos ja kun Uoti-Ilarin käynnistämä luuserikapina pääsee vauhtiin?

(Lopullinen takakansiteksti on lyhyempi ja vähän erilainen, mutta toimikoon tuo yhdenlaisena sisällön kuvauksena...)

Tässä myös tuleva kansi:

Stressiä työasioista...

Tämä kärsivällisyyttä vaativa tilanne on suoranaista kärsimystä, ja kärsimättömyys tekee olosta kärsivän. Olen siis erittäin kärsimättömällä mielellä. Suorastaan ritisen nahoistani. Viime aikoina työasiat ovat saaneet minut kiehumaan, kärvistelemään, pihisemään ja räjähtelemään. Oikeastaan en löydä enää sopivia sanoja kuvata tunteitani; niitä täytyy keksiä itse, tai turvautua väkisanoihin...

Kehomieleni on reagoinut stressin lisääntymiseen sairastamalla flunssaa. Lisäksi olen ”oireillut” symbolisin tavoin esimerkiksi äänen menettämisellä (tunne siitä, ettei minua kuunnella, tai etten saa esitetyksi asiaani niin, että sitä kuultaisiin), ja ruuansulatusvaivoilla (tilannetta ei kerta kaikkiaan voi sulattaa), jännittämällä hartioita (kannan liikaa asioita), kummallisilla paikkaa vaihtavilla säryillä (henkisiä loukkauksia, aukkoja suojauksessa?) ja yleisellä väsähtäneisyydellä.

Olen joutunut olemaan liian usein liian vihainen. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asiaani (ja vaikkapa ammattiliiton kantaa asiaan), ovat turhan usein mielestäni ääliöitä, omahyväisiä, ylpeitä, suorastaan sairaalloisia, pikkumaisia, naurettavia, tai vähintäänkin säälittäviä. En tietenkään sano näitä näkemyksiäni heille ääneen, mutta ilmaisen kyllä, että olen tuohtunut ja että tilanne turhauttaa minua (muittenkin puolesta). Harmi vain, ettei se tehoa! Jotkut ihmiset ovat niin kovanahkaisia, ettei toisen suuttumus vaikuta heihin. Täytyisi saada esitetyksi kunnon sanktio, jotta asia menisi perille. Ennen kuin sellainen järjestyy, on vain katseltava sivusta, miten ne, joilla on valta, vitkuttavat päätöksiään. Ja koska odottavan aika on pitkä, vihaisuuteni valitettavasti pyrkii kasvamaan turhautumisen voimistuessa…

On kuluttavaa olla näin vihainen. Yritän tehdä ”Ystävällisyys”- meditaatiota, jotta rauhoitun, mutta jonkin ajan päästä samat ihmiset alkavat uudelleen ärsyttää. Jopa tahallaan. Tämä on tragikoomista! Suututtaa niin että ei voi kuin nauraa. Olen odottanut ja odottanut, enkä ole lainkaan hyvä odottaja. Ja varsinkin, jos odotellessa pitää tehdä jotakin tylsää ja raskasta ja saa aina vain lisää ongelmia ratkottavakseen, alkaa olla hermoraunio… Hysteerinen kohtaus: puu paa pii! Puu paa pii! Tunne poksahtamaisillaan olemisesta varmaan nostaa verenpainetta. Voi hulluutta! Kohta sekoan tai alan hihittää tai molempia vuorotellen ja yhtä aikaa…

Voisinpa ajatella, että tämä on hyvää aikaa testata omia vaatimattomia stressinhallintataitojaan. Ja yritänhän minä. Olosuhteet vain yksinkertaisesti ovat poikkeuksellisen vaativat. Ja mahdollisuuteni vaikuttaa niihin ovat vähäiset. Tässä odotellessa voisi tehdä jotakin mielekästä. Mutta aina tulee joku ärsyttävä takauma mieleen jonkun typerästi ja epäreilusti käyttäytyneen, valta-asemaansa väärinkäyttävän ihmisen naamataulusta ja nuhtelevasti lässyttävästä ylimielisestä äänestä. Kuvittelen ukolle Mikki Hiiri- känitysäänen, naurettavasti sätkivät pikkuraajat ja pömppömahan. Känittäköön sen näköisenä mielikuvissani, mokoma säälittävä olento… No. En minä oikeasti halua sillekään mitään pahaa! Mutta jotain sillä tavoin käyttäytyvällä ihmisellä on pielessä. Sääli… (siis oikea sääli). Olkoon rauhassa! Antaisi vain puolestaan minunkin (ja muitten) tehdä rauhassa työtäni asianmukaisissa olosuhteissa. Mutta jos ei anna, niin kaipa siitä on pakko uskaltaa sanoa? Miten muka pystyy ajamaan oikeuksiaan työelämässä, ellei uskalla olla välillä vähemmän hajuton, mauton, harmiton ja nöyrä?

Jämäkkyys on hankala taito. Tämä kohta vuoden kestänyt prosessi on pakottanut harjoittelemaan sitä. Paha vain, että ystävällisestä ja harmittomasta tyypistä heilahtaa herkästi toiseen ääripäähän eli ilkiöksi, jos ei ole vielä kotiutunut riittävästi omaan jämäkkään asianajajamaiseen sivupersoonaansa. Ja ainahan se stressaa, kun joutuu tekemään jotain mikä ei vielä suju itsestään, ja vastaanottamaan samalla toisten ihmisten vähemmän mukavia tunnetiloja.

Tällainen yliherkkä (erityisherkkä) ihminen menee niin helposti ylivirittyneeseen tilaan keholtaan ja mieleltään. Miten suojella itseään sellaiselta, ellei pysty tällä hetkellä välttämään ylikuormitusta vetäytymällä kokonaan pois työstään? Jos olisin yksityinen ammatinharjoittaja, tarvitsisi tapella vain itsensä kanssa siitä, jos työolosuhteet eivät ole asianmukaiset. Harkitsen asiaa. Mutta asiakaskunta muuttuisi. Harvalla on vara maksaa yksityisistä psykologipalveluista. Tällä hetkellä tapaan ihmisiä, joilla ei todellakaan olisi varaa maksaa yksityiselle. Jos joutuisin veloittamaan jotain kuusikymmentä euroa yhdestä tunnin keskustelusta, keitä asiakkaaksi tulisi? En tiedä. Itse menisin varmaan epätoivoisessa tilanteessa vaikka velaksi (siis itseäni tapaamaan, koska tiedän, että saisin ihan ammattimaista ohjausta ja neuvontaa… Huono vitsi.). Mutta epätoivoisten ihmisten pitäisi kyllä saada palveluja julkiselta puolelta, ilmaiseksi…

Teen taas vaihteeksi vähän ammatinvalintaa. AVO- ohjelmassa saan edelleen listan kärkeen kirjailijan ammatin, ja psykologin ammatti on vasta jossain kolmannella sivulla. Tylsä tilanne, kun ei kirjoittamisella elä, ellei kirjoita myyntimenestyksiä. Jos kirjoittaa vain jonkinlaista undergroundia tai keskivertoälykkäille liian vaikeasisältöistä ja epäviihdyttävää tekstiä, ei vain mitenkään voi tienata edes omaa leipäänsä kirjoittamalla. Pitäisi kirjoittaa kaikenlaista muutakin, vaikka mitä artikkeleja ynnä muuta epäluovaa ja kuivaa, mutten jaksa. En tee kohta enää mitään muuta kuin puren sormea ja ulisen (ja käyn välillä vessassa). Kysymys kuuluu: sinnittelenkö vieläkin osatyöpaikassani vaikka työnteon olosuhteet hankaloituvat? Sinnittelenkö, vaikka joudun taistelemaan oikeuksistani? Enpä tiedä. Se, joka tietää, johtakoon asiat niin kuin hyvä on.

Millainen psykologi olenkaan...

Tämä Kiutakönkäällä otettu kuva on tässä ihan vain esimerkkinä joenuomasta. Miten jokiuoma
liittyy tekstin aiheeseen, se saattaa selvitä jossain tekstin loppupuolella.

Haluatko sinäkin ehkä psykologiksi? En ihan ymmärrä, miksi niin monet haluavat alalle, ellei se sitten ole merkki ihmisten henkistymisestä... Toisaalta, joillekin se voi olla vain statusarvo, joka siinä kiehtoo. Mikä kullekin… Mutta on tässä syytä tutkailla omiakin ajatuksiaan psykologina toimimisesta. Etenkin nyt, kun mietin ammatillisia asioita muutenkin. Psykologithan eivät ole mikään erityinen olentolaji, jonka edustajat olisivat samannäköisiä, samankuuloisia tai ajatusmaailmaltaan samanlaisia. Psykologioliot ovat joukko erilaisia ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet psykologin koulutukseen, ja jopa suorittaneet kyseisen ylemmän korkeakoulututkinnon. Psykologeille kai kehittyy jonkinlainen ”psykologinen viitekehys” joka yhdistää saman koulutuksen käyneitä. Tämä viitekehys voi olla joskus ristiriidassa vaikkapa lääketieteellisen viitekehyksen kanssa. Mutta nyt en mieti sitä. Olen itsekeskeisellä tuulella, koska yritin äskettäin kirjoittaa elämänkerrallista kuvausta siitä, miten neurobiologiset pulmani ovat näkyneet elämässäni. Pohdin nyt siis nimenomaan itseäni psykologina. Johtunee kroonisesta ammatinvalinnallisesta kriisistä, tämä pohdiskeluntarve, siis…

Jos teen AVO- ammatinvalintaohjelman, psykologin ammatti ei esiinny tuloksissani ensimmäiselläkään sivulla. Tarkoittaako tulos, että olen väärällä alalla? Ehkä, perinteisessä mielessä, jos ajattelen leipätyötä, jota pitäisi tehdä 37 tuntia viikossa. Tai sitten ei tarkoita; olenhan aidosti kiinnostunut psykologisista ilmiöistä. Mutta perinteinen psykologin työ ei välttämättä ole minun juttuni. Olen tosin toiminut alalla jo yli kymmenen vuotta; pari vuotta ammatinvalinnanohjauksessa ja loput aikuisten mielenterveyspuolella. En ole valmis uhraamaan koko elämääni ja kallisarvoista aikaani leipätyölle, joten teen hommaa osa-aikaisesti, enkä myöskään ole tuhrannut vapaa-aikaani ja palkkatulojani terapiakoulutuksen hankkimiseen, saati sitten ottanut lainaa siihen tarkoitukseen. Elän kädestä suuhun, ja ”harrastelen” muita juttuja työn sivussa.

Vuosien mittaan olen kyllä itsenäisesti opiskellut asioita, jotka liittyvät mm. traumojen käsittelyyn, NLP:hen, kognitiivisiin terapiasuuntauksiin, kiintymyssuhdeteoriaan, hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitojen soveltamiseen psyykkisissä pulmissa. En vain ole virallisesti mitään muuta kuin peruspsykologi. Urakehitykseni on luuserimainen, jos mittaa sitä jollain meriittimääräkäppyrällä. Itse mittaan kehitystäni onnellisuus- ja mielenrauhatuntumalla, joka on erittäin subjektiivinen mittari. (Ja sitä paitsi luuserit ovat usein mukavampia ihmisiä kuin ns. menestyjät...) Mutta, kuten kysyn joskus asiakkaalta, millä ihmeen tavalla joku numero (esim. tenttiarvosana) tai taloussuhdannekäyrä, suoritettujen opintojen lista, tai pankkitilin saldo saa siirretyksi sinuun hyvinvointia? Vain välillisesti, eikä edes pysyvästi… Eli, minulla ei ole ulkoista urakehitysmittaria, johon piirtäisin menestymiskäyrääni psykologina. Minulla on vain joko huono olo, parempi olo, seesteinen olo, tai hilpeä, tai jotain sekalaista. Pohdin siis, millainen olen, ja miten olotilani suhteutuu siihen, millaiseksi itseni tunnistan, ja mitä sillä on oikeastaan väliä, millainen psykologi olen, kun kerta olen ihminen, joka voisi olla onnellinen ihan vain siksi (ainakin, jos maailma olisi parempi paikka olla olemassa).

Psykologin ”silmä” tekee rasittavaksi olla ihmisten kanssa, koska en osaa olla olematta analyyttinen. En pysty suhtautumaan ihmisiin massana; silmäni hakee yksilöitä ja persoonallisuuksia. Näin on tosin ollut jo ennen kuin opiskelin psykologiksi, joten ehkei moinen häiriö olekaan ammattivika. No, psykologin keskusteluhoidossa on hyödyllistä katsoa ihmistä yksilönä; ei massan edustajana. Ammatinvalintapsykologin työssä omaksuin tavan keskittyä siihen, millainen yksilö pohjimmiltaan on, ja mitä hän oikeasti haluaa. Arvioin siis alkuun uutta ihmistä siitä perspektiivistä; tarkkaillen ja haastatellen, millainen hän mahtaa olla synnynnäisiltä piirteiltään ja toisaalta opituilta ominaisuuksiltaan. Kun saan jonkinlaisen kuvan henkilön persoonallisuudesta ja siitä, miten aidosti hän on ulospäin sitä, mitä arvelen hänen sisäisesti olevan, alan yhdessä hänen kanssaan tutkia, kuka hän oikeastaan pohjimmiltaan on, ja mitä hän haluaa. Se on ikään kuin ”kuonan” ja suojamuurin varovaista poistamista ihmisen todellisen olemuksen päältä. (Tästä aiheesta lisää jutussani…"Itsetunto-ongelmia?" )

Ihminen on hyvä pyrkiä näkemään sellaisena kuin hän syvimmältä olemukseltaan on. Tämä mahdollistaa ihmisen kohtaamisen ihmisenä, arvostavasti; huolimatta siitä, miltä hän ulospäin näyttää. Mutta psykologikin on persoona; moni auttaja tekee niin sanotusti ”töitä persoonallaan”, mutta enpä usko, että kovin kärkevät ja vahvamausteiset persoonat pystyvät työskentelemään monenlaisten asiakaspersoonien kanssa. Hermostojen yhteistä aaltopituutta ei varmasti aina saavuteta. No, en nyt jää pidempään jauhamaan tuota asiaa, että miten neutraali työntekijän pitää olla julkisissa palveluissa, vaikkapa hengellisissä asioissa tai poliittisesti, tai sitten habitukseltaan. Miten hajuton ja mauton pitää ylipäätään olla; vailla henkilökohtaisia mielipiteitä mistään, ettei vain tahattomasti vaikuta asiakkaansa mielipiteisiin omilla asenteillaan.

Saadakseni hyvän vuorovaikutussuhteen mahdollisimman monenlaisten asiakkaitten kanssa minun on hillittävä omaa persoonaani. Ja joskus se on erittäin kuormittavaa hermostollisesti, ja naamalihaksille… Jos joku ihminen esimerkiksi kehuskelee muodikkaalla takillaan ja seuraavassa lauseessa valittaa, ettei saa ex-mieheltään rahaa lapsensa pianotunteja varten, minun on vaikea pitää naama ihan aidon empaattisessa perusilmeessä. Ajattelen ehkä, että olisitkohan voinut käyttää takkirahasi lapsesi pianotunteihin, ja voi olla, että asiakas havaitsisi pienen värähdyksen vasemmanpuoleisessa nenäjuonteessani, ellei olisi niin kovin keskittynyt omaan asiaansa.

Toisin sanoen, joskus olen eri mieltä kuin asiakkaani esimerkiksi arvonäkemyksissä. Mutta tehtäväni on etsiä rakentava tapa tukea ihmistä hänen rakentavissa tavoitteissaan, eikä tyrkyttää omaa mielipidettäni siitä, mikä on tärkeää, mikä ei. Itsekeskeisten ihmisten kohdalla se on joskus vaikeaa, mutta heitä oikeastaan tapaa työssäni hyvin harvoin. Valtaosa asiakkaistani on empaattisia, ylivastuullisia ihmisiä; kiltimpiä muille kuin itselleen.

Joskus myötätuntotilaan pääseminen saattaa olla sen verran hidasta, että aavistuksellinen närkästys ehtii käväistä naamallani. Ratkaisu olisi meditoida ennen jokaista asiakasistuntoa, jotta olisi niin täynnä myötätuntoa, että olisi valmis rakastamaan myös niitä, jotka ovat täynnä katkeruutta ja kaunaa, ja jaksaisi myönteiseen sävyyn ohjata heitäkin eteenpäin; siis, tavoittelemaan mielenrauhaa ja päästämään irti katkeruudesta. Mutta tästä pääsenkin taas perusongelmaani; mikä on auttamisen tai hoidon tavoite ja minun roolini sen saavuttamisessa?

Siis, jos asiakkaan mielestä ongelma on se, ettei joku toinen ihminen toimi kuten hän toivoisi. Minun näkökulmastani ongelma on se, ettei asiakas rakasta itseään tarpeeksi; hän kieltää sisäisen olemuksensa, ja yrittää olla jotakin muuta; jotakin sellaista, jonka ylläpitämiseksi hän tarvitsee jotakin tuolta toiselta ihmiseltä. Mikä on hoidon tavoite mielenterveystyössä? Tähän voisi kaivella muutaman vaikuttavan lähteen erilaisista teorioista, joissa kerrotaan, mikä lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia. Koska en ole parhaillaan neuroottisen neutraalissa työpaikkaroolissani, sivuutan maallikkolähteet, otan esille vihkiraamatun ja esitän sieltä erään lainauksen:

”Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti.” Sananlaskut 14:30.

Tämä uskonnollinen viisaus ei ole ristiriidassa uusimpienkaan psykologisten käsitysten kanssa; päinvastoin. Jos siis eettisesti perusteltu tavoite on tukea ihmisen kokonaisvaltaista terveyttä, haluan auttaa asiakastani löytämään entistä enemmän mielenrauhaa; rauhaa sisäisesti, rauhaa itsensä kanssa, rauhaa toisten ihmisten kanssa. Ja jos haluan vetäistä tähän vielä lisää viisautta, lainaan vielä toista, tunnetumpaa Raamatunkohtaa: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Jos asiakkaani ei rakasta itseään, missä määrin hän pystyy aidosti rakastamaan ketään muitakaan? Eli, ensin on löydettävä se kuoren alle kadonnut itse, jota opetellaan rakastamaan. Rakastamisella tarkoitan tässä hyväksymistä, myötätuntoa ja lempeyttä. Kaikkea ei tarvitse teoreettisesti ymmärtää, mutta usein omien pulmien ja sisäisten ristiriitojen teoreettinen ymmärtäminen auttaa olemaan myötätuntoinen itselleen.

”Auttaa ihmistä tulemaan enemmän omaksi itsekseen” onkin jonkinlainen pohjamotiivi omassa työotteessani. Sen päälle tulee varsinainen keskusteluhoidon teema, eli ihmisen ajankohtainen ongelma; esimerkiksi masennus, sosiaalinen ahdistus, stressi, ihmissuhdeongelmat. Mutta uskon, että jos ihmistä pystyy tukemaan ”syvemmällä tasolla”, hänen kokonaisvaltainen hyvinvointinsa lisääntyy pysyvämmin. Siksi kannustan asiakasta oikeasti tutkimaan itseään, kiinnostuksiaan ja arvojaan.

Luultavasti teen perustyötäni käytettävissä olevaan aikaan nähden liian syvällisesti; siinäpä pulmani ”peruspsykologina”. Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohdat vaikuttavat minusta toimivilta, ja suosittelen asiakkaille usein tietoisen läsnäolon harjoittelua. Moni ei vain oikein vielä vakuutu niiden toimivuudesta, tai vieroksuu niitä muista syistä. Saatan soveltaa erilaisia NLP:hen pohjautuvia mielikuvaharjoituksia niiden asiakkaitten kanssa, jotka innostuvat niistä, ja samoin sovellan joitakin ideoita ja menetelmiä kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Joskus keskustelemme unista. Joskus luen asiakkaan kirjoittamia runoja, tai katselemme hänen valokuviaan, tai piirtämiään kuvia.
Kannustan asiakasta mielekkäitten tekemisten lisäämiseen, kaikin tavoin. Suosittelen useimmille asiakkaille liikuntaa jossakin sopivassa ja mieluisassa muodossa myös psyykkisen terveyden edistämiseksi, ja kannustan kiinnittämään huomiota myös ruokavalioon kokonaisterveyden ja aivoterveyden kohentamiseksi. Käymme läpi asiakkaan ihmissuhteita ja niiden vaikutuksia häneen. Usein pyrimme kohentamaan olemassa olevia myönteisiä ihmissuhteita, höllentämään haitaksi olevien suhteitten vaikutusta ja kannustamaan uusien, mielekkäitten ihmissuhteitten solmimiseen elämänlaadun parantamiseksi.

Asiakkaan lapsuuden ja nuoruudentapahtumia käyn läpi kokonaiskuvan saamiseksi asiakkaasta ja hänen persoonallisuutensa kehityksestä, ja pyrin lisäämään asiakkaan ymmärrystä siitä, miten erilaiset ikävät tapahtumat menneisyydessä ovat voineet aiheuttaa nykyisten oireitten kehittymisen. Pyrin vuorovaikutuksen kautta luomaan ilmapiirin, jossa vaikeistakin asiasta voi puhua, ja tarvittaessa kannustan luottamaan siihen, että monet häiritsevät oireet voivat lievittyä, kun ikäviä asioita tiedostetaan ja koetaan niistä heräävät tunteet aidosti, myötäelävässä ja rauhoittavassa seurassa.

Lähestymistapani on siis hyvin asiakaslähtöinen ja syväluotaava, ja keinot tavoitetta kohti vaihtelevat asiakkaan taipumusten ja mieltymysten mukaan. Pyrin soveltamaan joustavasti tietämystä eri psykoterapiasuuntauksista, ja huomioimaan uusimman tiedon ihmisen neurobiologiasta. Etsin aktiivisesti tietoa asioista, joita en vielä ymmärrä riittävästi. Käytän menetelmiä ja harjoituksia, joita olen itsekin kokeillut ja todennut toimiviksi. Oma innostukseni voi välittyä asiakkaalle, ja kertomani tarinat onnistuneista prosesseista voivat rohkaista häntä eteenpäin omalla matkallaan kohti myötätuntoa ja mielenrauhaa.

No, moni prosessi jää kesken, kun asiakas on omasta mielestään riittävän hyvässä hapessa jatkaakseen omaa elämäänsä, omalla entisellä tavallaan. Jotkut tulevat takaisin huomattuaan, että oikeasti kannattaa tehdä syvällisempiä muutoksia elämäntavassaan ja ajattelutavassaan. Jotkut jatkavat käyntejä niin pitkään kuin on mahdollista, ja oppivat yhä enemmän itsestään. Ei siksi, että minä heille mitään erityistä tekisin vastaanotollani; vaan siksi, että heillä on aika ja paikka tehdä työtä itsensä kanssa. He hoitavat homman; minä tarjoan puitteet siihen, autan jumitusten yli, näytän peiliä tarvittaessa, annan omaa myötätuntoani tarvittaessa. Olen vain työkalu; joku muu tekee työn, mutta tietysti työkalukin saa kolhuja, kuluu, ja tarvitsee välillä huoltoa. Hengellisessä mielessä olen vain kanava, jota kautta apu (rakkaus, viisaus, ja toivo) parhaimmillaan virtaa toiseen ihmiseen. Joskus se apu jumittuu minun egooni, koska olen – kas kummaa – vain ihminen, joka on välillä käpertynyt oman päänsä sisälle, tarvitsisi välillä itse enemmän myötätuntoa kuin asiakkaansa, ja toimii toisinaan lähinnä likaisena peilinä toiselle ihmiselle.

En siis ole erityisen tyytyväinen itseeni psykologina kovin usein; ainakaan niitten pitkän tähtäimen syvällisten tavoitteiden saavuttamiseen. Se, että ihminen lähtee vastaanotolta paremmantuulisena kuin oli tullessaan, on tietysti jo helpotus; välttää paremman puutteessa saavutukseksi. Mutta se riipoo, kun ei aina voi helpottaa tilannetta enempää. Ei voi muuttaa ihmisen olosuhteita. Olen lähes jatkuvasti erittäin isossa riskissä luisua myötätuntouupumukseen. Sitäkin nimittäin voi, ja kannattaa mitata säännöllisesti. Onko ratkaisuna lakata olemasta myötätuntoinen, vai vaihtaa hommaa? Voisin ehkä vaihtaakin hommaa, mutten ikinä tieten tahtoen haluaisi luopua myötätunnosta. Sellaista ajoittaista myötätunnon puutumista vain sattuu tapahtumaan, jos alkaa uupua. Se on ikävä tilanne. Auttajan on hyvä löytää oma indikaattorinsa siihen, milloin emotionaalinen kuormitus on mennyt överiksi. Taidanpa kirjoittaa jossain välissä jutun siitä aiheesta, siis myötätuntouupumisesta, jos jaksan…

Mutta takaisin itseeni psykologina… Miksi ylipäätään teen tätä ihmisläheistä hommaa? En ole seuraa hakeva ihminen. Kahdenkeskinen työskentely on kuitenkin siedettävämpää kuin porukassa puuhastelu, etenkin ellei voi vaikuttaa porukan koostumukseen. Henkisistä ilmiöistä keskustelu on mielenkiintoista. Ihmisten tarinat voivat herättää uteliaisuutta. Myötätunto herättää tarpeen olla avuksi; ja jos voi olla avuksi, se on palkitsevaa! En tiedä millainen psykologi olen kenenkin mielestä; omasta mielestäni olen tällä hetkellä hieman rasittunut työolosuhteista ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppaileva, mutta vielä melko empaattinen. Joittenkin asiakkaitten mielestä olen kai ”järkevä”; joittenkin mielestä ”mukava”. Joku sanoi joskus ”viisaaksi ihmiseksi”, ja nolostuin. Oikeasti ei välillä tunnu ollenkaan viisaalta. Ja mitä se viisaus oikeastaan on; onko se edes pysyvä ominaisuus, vai tuleeko se vain jostain, silloin kun tulee, ja välillä se on totaalisesti kadoksissa? Onko viisaus vain mielentila?

Loppujen lopuksi, minulla on jonkinlainen ihmevekotin, eli aivot, jollaisia on muillakin ihmisillä. Se, millaisia ajatuksia sinne syötän, vaikuttaa siihen, mitä sieltä tulee ulos. Jos minulla sattuu olemaan mielessä viisaita ajatuksia, joita onnistun joskus ilmaisemaan selkeästi, saattaahan joku luulla, että olen ”viisas ihminen”. Ja yhtä lailla, jos mielessä on kaikenlaista ääliömäistä, vaikutan ääliöltä, etenkin, jos sanon mitä ajattelen…

Lueskelen parhaillaan toistamiseen Daniel J. Siegelin kirjaa ”Mielitaju”, joka on niin mukava kirja, että jo pelkästään sen lukeminen saa hyvälle mielelle. Hän määrittelee ihmisen ”mielen” seuraavalla tavalla: ”Ihmisen mieli on yhteisöllinen ja kehollinen prosessi, joka säätelee energian ja informaation virtaa.”

Eli viisaimmillaankin mieleni on tulosta kehollisista tunnelmista ja yhteisöllisten tekijöitten heijastumista, jossa energia virtaa sillä hetkellä hallitusti uomassaan, ajautumatta kaaokseen tai liialliseen jäykkyyteen. Kun sanotaan, että psyykkinen joustavuus on mielenterveyden kulmakivi, mitä muuta joustavuus on kuin tätä esteetöntä energeettistä virtausta; kuin joki, joka muovaa itse uomansa niin kauniisti, että tekee mieli virrata mukana ja vain rentoutua? Entä jos elämä olisikin jatkuvaa flow- tilaa? Taidanpa käydä tekemässä taas kerran AVO- testin. Jos se ei edelleenkään anna ensimmäisille tulossivuille psykologin ammattia, alkaisinkohan vähitellen uskoa, että nykyinen leipätyö saattaa viedä minulta terveyden, ainakin liian loputtomiin jatkuessaan … vai pitäisikö minun entisenä ammatinvalintapsykologina ja nykyisenä mielenterveystyöntekijänä se testeittäkin tajuta? Tai sitten on niin, että olen juuri siellä missä minun pitääkin olla, toistaiseksi.

PS: Laitanpa tähän kuitenkin vielä yhden hengellisesti epäneutraalin kohdan Paavalin kirjeestä filippiläisille 4:8; se on yksi suosikkikohtiani Raamatussa, ja myös psykologisesti mielenkiintoinen:

”Lopuksi veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”

Seuraavaan jakeeseen sisältyy lisäksi nimittäin merkittävä lupaus: ”Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Aamen.