Kuka olen? Identiteettimme ydin

Tässä elämässä ei tarvitse tulla valmiiksi. Maanpäällinen
elämä on jonkinlaista toukkavaihetta, jonka jälkeen olemme
tovin koteloituneita, mutta lopulta kotelosta kuoriutuu
perhonen...

Kuka luulet olevasi, ja mitä luulet tekeväsi?

Nämä kysymykset erilaisina muunnelmina tulevat vastaan, kun elämme ihmisinä toisten ihmisten yhteisöissä. Ne haastavat ja loukkaavat. Meitä vaaditaan nimeämään itsemme, määrittelemään itsemme suhteessa toisiin, nimeämään roolimme yhteisössä, selittämään taustamme ja sukumme, sukupuolemme, uskontomme…

Niinpä me lausumme nimemme kuin opetettu koira; selitämme ammattimme, syntymäpaikkakuntamme, ikämme ja lukuisia muita tyhjänpäiväisiä tietoja itsestämme, kun yritämme tyydyttää toisen ja itsemme tarpeen määritellä, keitä olemme. Minä olen nainen tai mies nimeltä se ja se, ja olen ammatiltani se ja se, ja iältäni niin ja niin paljon, ja minulla on tai ei ole lapsia, asun siellä tai täällä ja niin edelleen. Ja mistä tykkään? Sosiaaliset säännöt vaativat luettelemaan hirvittävä litanian asioita, joista pidän, ja joita harrastan. Kaikki tämä vain siksi, jotta voisin kertoa toisille ihmisille, kuka olevinaan olen.

Entä sitten se, mitä luulen tekeväni? Minun on kirjoitettava ansioluettelo, jolla voin esittää kaikki ne hienot saavutukset yhteiskunnassa, joita olen tehnyt aiemmin. Minun on luvattava olla kiinnostunut ja paneutunut siihen ja siihen asiaan. Minulla täytyy olla jotakin sanottavaa siitä, mitä osaan tehdä; millaisia asioita suoritan leipätyökseni, ja mitä teen niin kutsutulla vapaa-ajallani. Minun on siis tehtävä asioita ja suoritettava suoritteita, jotta voin vastata noihin kysymyksiin; kuka olen ja mitä teen?

Miksi ihmiset haluavat tietää, kuka olen, ja mitä teen? Tarkoitus on testata, kuulunko heidän porukkaansa vai en. Jos sanon olevani anarkisti, joka pyrkii romuttamaan heidän turvallisena pitämänsä yhteiskunnan, he eivät ota minua porukkaansa. Jos sanon, että olen sen ja sen alan ammattilainen ja pystyn tekemään sitä sun tuota yhteisön hyväksi, olen ok. Minut otetaan ihmisyhteisön jäseneksi. Mutta, kuka on alun perin määritellyt, että ihminen on olemassa vain ollakseen ihmisyhteisön jäsen, osa yhteiskuntaa? Eikö ihmisellä ole lupa olla olemassa vaikkapa villieläimenä, jolla ei ole nimeä, sukutaulua eikä yleishyödyllistä ammattia? Ketä varten meidän siis pitää määritellä, keitä olemme ja mitä teemme?

Ihmiset asettavat itselleen ja toisilleen paineita olla enemmän kuin vain olento, joka on ihmeellisesti syntynyt tähän maailmaan. Yksinkertaisimmillaan voisin vastata kysymyksiinne siitä, kuka olen ja mitä teen: ”Minä olen olento, joka olen.”

Olen olemassa, ja tällä hetkellä elossa. Ja siinä kaikki! Jos et halua minun olevan olemassa, haluat kai, että katoan jonnekin, mutta olen silti olemassa, vaikka kuolen, kuten kivikin. Mutta nyt juuri olen elossa, ja se on ihme. Kysy siis uudelleen, kuka olen ja mitä luulen tekeväni. Vastaan uudelleen: ”Minä olen olento, joka olen.” Mikä voisi olla enemmän totta? Olen joku, joka on olemassa, ja tiedän sen siitä, että tunnen olevani elossa, ja pystyn tarkkailemaan omia ajatuksiani, omaa mieltäni, joka tälläkin hetkellä höpisee omia juttujaan ja häiritsee kirjoittamistani. Olen olemassa ja olen elossa. Haluatko päästä minusta eroon? Olenko mielestäsi turha olio, joka ei saisi olla olemassa, tai varsinkaan elossa, ellen tee mitään, mitä sinä pidät hyödyllisenä, tai mitään, mikä sinua kiinnostaa?

Mitä merkitystä on sillä, että kerrot toiselle ihmiselle nimesi ja ammattisi ja harrastuksesi ja mieltymyksesi? Noitten asioitten takiako hänen pitää olla sinulle ystävällinen ja antaa sinun olla olemassa? Miksi meidän on tiedettävä ihmisestä kymmeniä ja satoja epäoleellisia asioita? Eikö riitä, että tunnemme ja tunnustamme hänen olemassaolonsa?

Ihmisessä, sellaisena kuin ”ihminen” tavallisesti käsitetään, on monta puolta, tai kerrosta, miten asiaa nyt haluaakaan analysoida tai kuvata. On olemassa se persoona ja identiteetti, jonka muodostamme ja kehitämme muita ihmisiä varten, pärjätäksemme yhteisössä yhteisön pelisäännöillä ja kilpaillessamme erilaisista hyödykkeistä. Se on kaikista pinnallisin osa meidän ”olemustamme”, ja pakostakin valheellinen, koska se ei kerro meistä kaikkea, se peittää hyvin paljon, ja voi jopa näyttäytyä täysin päinvastaisena todellisuuteen nähden.

Pinnallisen olemuksemme voi ajatella olevan jonkinlainen suojakuori, jonka tarkoitus on peittää kaikki se, mitä emme halua itse nähdä, tai ainakaan näyttää muille ihmisille. Jos samastumme tähän suojakuoreemme, eli luulemme oikeasti olevamme sellaisia, olemme sokeita hölmöjä. Emme ymmärrä, että joudumme alituiseen pelkäämään, että tuo kuori poksahtaa tai romahtaa, ja kadotamme sen, mitä luulemme itseksemme. Identiteetin äkkinäinen menetys on psyykkinen kriisi, jopa shokeeraava kokemus. Mutta todellisuudessa on hyvä, että teennäinen ja valheellinen kuori murentuu. Emme oikeasti tarvitse sitä, koska jossakin syvällä olemme täydellisiä, eikä meillä ole mitään hävettävää.

Meissä on kurja ja likainen kerros tai puoli, jota emme välttämättä halua näyttää ainakaan kaikille muille ihmisille, vaikka sen itse tunnistaisimme ja kokisimme. Se on täynnä kärsimystä, ja siksi se on usein joko masentunut, surkea, marttyyrimainen tai vihamielinen. Jos samastumme siihen, aiheutamme paljon pahaa itsellemme, toisille tai sekä että, ja olemme kurjia, sairaita tai ”pahoja”. Saatamme kieltää likaisen ja kärsivän puolemme ja pelätä sen hyökkäyksiä. Toisaalta saatamme elää sen vallassa, marttyyreina, emmekä tietenkään voi olla onnellisia. Emme vain voi, jos luulemme oikeasti olevamme se sontakasa, jonka elämä vain on niin kurjaa, ja jolle kaikki muukin ympärillä on pelkkää kärsimystä ja saastaa.

No, nuo kaksi edellä kuvattua ”persoonan puolta” eivät onneksi ole oikeita olentoja. Ne ovat harhaa, valheellisia identiteettejämme. Toinen on siloteltu ja kiillotettu, koristeltu erilaisilla luetteloilla siitä, millaisia olemme, mitä osaamme, mitä olemme suorittaneet ja mistä olemme kiinnostuneita. Voimme esittää melkein millaista tahansa tyyppiä, jos meitä huvittaa, ja yrittää samastua tähän luomukseemme. Samalla saatamme torjua itsestämme huonoina ja pahoina pitämiämme piirteitä. Tai emme halua kertoa, että itse asiassa kärsimme, kovastikin, ja olemme epäonnistuneita surkimuksia. Mutta toisaalta, hetkittäin, tai joittenkin kohdalla suuren osan ajasta olemme surkeita ja kamalia, eikä meissä ole mitään hyvää, ja joutaisimme kuolla. Tämäkin on valhetta, väärinkäsitystä.

Emme ole oikeasti kiilloteltu suojakuori, emme myöskään kuonakerros sen alla. Kumpaankaan näistä meidän ei tarvitse eikä kannata samastua. Meidän ei tarvitse esittää parempaa kuin olemme, koska syvimmällä tasolla olemme täydellisiä, ja siinäkin muodossa, jollaiseksi synnyimme ihmisen ruumiissa, me vain olemme jotakin, ilman omaa ansiotamme tai syytämme. Eikä meidän tarvitse surkutella itseämme, koska vaikka luulemme olevamme kurjia ja onnettomia, me olemme itse asiassa onnekkaita, kun ylipäätään olemme olemassa. Me olemme ihmeitä, me olemme selviytyneet elossa, me olemme valikoituneet mielettömästä määrästä sukusoluja, ja olemme siksi olemassa ja elossa.

On olemassa sellainen puoli persoonaamme, jota voimme ehkä arvioida ja kuvailla erilaisten määritelmien avulla, kuten temperamenttipiirteitten ja muitten ominaisuuksien mukaan. Voimme siis kuvailla persoonallisuuttamme ja selittää joillakin termeillä, millaisia me olemme esimerkiksi muihin ihmisiin verrattuna. Voimme ikään kuin muodostaa kuvan ja selostuksen siitä, millaisia olemme ruumiillisesti ja luonteenpiirteiltämme ja taipumuksiltamme. Voimme myös analysoida, millaiset elämänkokemukset ovat kenties aiheuttaneet meillä minkäkin tapaisia toiminta- ja reaktiotapoja. Tämä on perinteistä psykologiaa. Opettelemme tuntemaan ”itseämme” tällä tavoin ja ymmärtämään joitakin tekemisiämme, mikä auttaa toisinaan olemaan itseä kohtaan lempeämpi. Samalla tavoin voimme pyrkiä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tällainen itsetutkiskelu voi olla hyödyllistä, samalla tavoin kuin on hyödyllistä käyttää järkeä siinä, miten saa ruokaa hankituksi, jos haluaa pysyä elossa. Järjenkäyttö ei kuitenkaan tee ketään onnelliseksi, eikä psykologinen itsetuntemus anna kokemusta siitä, että on olemassa ja elossa.

Voimme siis järjellä määritellä erilaisia ominaisuuksia itsestämme ja ymmärtää teoreettisesti, miksi se tai tuo aiheuttaa meissä sitä tai tätä. Mutta viime kädessä, vaikka sinä tietäisit, miten joku sähkölaite toimii kaikkine piuhoineen ja mekaanisine osineen, ei se auta, ellei sinulla ole sähkövirtaa! Tietoisuus, joka leviää kaikkeen mikä sinussa on ja mitä sinussa tapahtuu, on se energia, joka muuttaa asioita. Käytännön olosuhteet eivät muutu ”itsestään”. Ihminen voi tietää, mikä on pielessä, muttei saa tehdyksi asialle mitään. Energia puuttuu. Mutta sitä on olemassa ja käytettävissä rajattomasti; et vain ole vielä tiedostanut sitä! Kehotietoisuus on avainsana, joka saa – aivan tieteellisestäkin näkökulmasta – energian kiertämään kehossasi, solusi aktivoitumaan, jolloin voit jopa tuntea, miten ikään kuin heräät uudenlaiseen tietoisuuteen.

Kuka siis olen, tai kuka sinä olet, ellet ole se ulkokuori, jota esität, ja jonka mukaan määrität itsesi ja roolisi ihmisten keskellä? Kuka olet, ellet ole se kurja matonen, joka ei koe ansaitsevansa elää, ja ellet ole myöskään psykologinen määritelmä persoonastasi?

Pysähdy hetkeksi kokemaan itsesi; koe kehosi ja elämä kehossasi. Tunnista, millaisia ajatuksia mielessäsi pyörii. Tiedosta, millaisia tunteita sinussa herää. Mitä näet, mitä ääniä kuulet? Mitä tunnet käsilläsi, vartalollasi? Mitä koet juuri nyt? Jos koet jotakin, tiedät olevasi elossa ja tiedät olevasi olemassa. Lisäksi, huomaat ehkä, että voit tarkkailla, mitä ajattelet. Voit juuri nyt poimia mielestäsi yhden ajatuksen ja kirjoittaa sen paperille. ”Minulla on ajatus, että tämä kaikki on kummallista. Minulla on ajatus, että olen löytämässä itseni. Minulla on tunne, että tämä on totta; olen elossa, ja olen olemassa…”

Sinä olet se, joka olet juuri nyt; se, joka kokee elämän, tuntee, näkee, kuulee, joka tiedostaa, mitä ajattelet. Et ole ajatuksia täynnä oleva mieli, tai tunteitten vallassa oleva epämääräinen kehomieli. Olet se, joka huomaa tämän kaiken ja voi tarkkailla sitä, kauempaa, jopa tyynenä. Sinussa ja mielessäsi tapahtuu asioita, mutta voit itse pysyä niitten ulkopuolella. Se olet sinä. Minä olen se, joka juuri nyt olen ja tunnen olemassaoloni ja sen, että olen elossa. Miksi minun pitäisi olla jotakin muuta?


PS: Lue myös ”Apua itsetunto-ongelmiin”

Olet mitä syöt - henkisestikin!

Vanha sanonta pätee vertauskuvallisesti myös henkiseen kehitykseen. Toisin sanoen, millaisella ravinnolla ruokit mieltäsi, sellaiseksi kehityt. Itsensä kehittäminen lukemalla tai vaikkapa kuuntelemalla äänikirjoja on loppujen lopuksi aika helppoa. Mikä on mielievääsi matkalla totuuteen? Mistä löydät oikeanlaista, itsellesi sopivaa ruokaa; vastuullisesti tuotettua henkistä ravintoa; sellaista, joka ei tee sinusta narsistisen itseriittoista, lihavaa pässiä, eikä toisaalta kuihduta sinua, erilaisia kieltäymyksiä vaatien, nälkäänsä määkiväksi hyötyeläimeksi?

Sinulla on oikeus terveelliseen ravintoon, niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Sinulla on niin ollen oikeus tietää myös se, millaista ravintoa tämän blogin tekstit sinulle tarjoavat; miten nämä tekstit ovat syntyneet ja kehittyneet; aivan kuin pohtisit syömäsi viljan tai lihan alkuperää.

Olen ollut jo kauan aikaa huolissani siitä, että markkinoilla on niin paljon harhaanjohtavaa materiaalia; tuulentavoitteluun ohjaavaa, turhien asioitten perään hinkuvaa, narsistiseen mieleen vetoavaa menestyskeinojen suitsutusta, sääntöjä ja ohjeita, kieltoja, pelottelua… Aloitin bloggaamisen huhtikuussa 2012 jonkinlaisella arkajalkaisen maailmanparantajahaihattelijan mielellä ("Onko missään enää mitään mieltä?"), ja olen kirjoittanut siitä lähtien vaihtelevalla tahdilla, riippuen muista ajanvietteistäni ja intresseistäni, ja kulloinkin vallitsevasta umpimielisyyteni asteesta. Oikeastaan olen kirjoittanut selventääkseni itselleni omaa ajatteluani. Vuosien asiakastyö erilaisten ihmiskohtaloitten parissa, pääosin henkisesti kärsivien ihmisten kanssa, on herättänyt erilaisia ajatuksia ja pohdintoja, jotka jossain määrin poikkeavat siitä teoreettisesta opista, jota omaksuin akateemisen koulutuksen kautta. Toisten ihmisten kokemusten ja oman elämän reflektointi oman ajattelun kautta on kehittänyt henkilökohtaisen näkemyksen mielen ja hengen asioihin. Sitä ei löydy suoraan, sellaisenaan, mistään oppikirjasta tai teoksesta, koska se on minun tulkintani kaikesta kokemastani ja lukemastani.

Omassa ajattelussani en nojaa pelkästään kirjatietoon, jollaista ihminen voi kyllä opetella ulkoa ymmärtämättä välttämättä sen merkityksestä mitään. Tietoa saisi kyllä kirjoista, kursseilta, luennoilta ja netistä, enemmän kuin kukaan jaksaa opetella. Enkä itse edes muista kovin hyvin nippelitietoa tai sitä, mistä minkäkin asian olen noukkinut, tai missä vaiheessa ”sekoitin” jonkin asian johonkin toiseen yhteyteen. Mutta tietohan onkin aina vajavaista ja suhteellista. Totuus sen sijaan pysyy samana vuosisatoja, ikuisesti, ja olemme kaikki tavallamme etsijöitä ja monella tapaa eksyksissä ennen kuin törmäämme perimmäisiin totuuksiin.

Hyvin monet tietävät esimerkiksi, mitä masennus on, ja saavat helposti selville, miten masennusta teoreettisesti hoidetaan. On kuitenkin eri asia kokea masentuneisuutta itse ja toipua siitä itse; oivaltaa, mitä masennus oikeastaan on (koska se on vain sana), ja huomata, ettei välttämättä tarvita kaikkia niitä keinoja, joita esimerkiksi psykiatrinen näkökulma masennuksen hoitoon pitää sisällään. Onneksi ”parannuskeino” masennukseen löytyy useimmiten; joskus onnistuneen hoitoprosessin myötä, joskus huonosta hoidosta huolimatta, joskus kaiken hössötyksen takaa, ja mutkienkin kautta. Tai vain oivaltamalla, ettei sinussa olekaan mitään vikaa. Ei ole mitään parannettavaa.

Matkalla parempaan voisi joitakin mutkia kokeilla joskus oikaista menemällä suoraan ytimeen. Joskus on nimittäin kyse siitä, että ihminen kulkee pimeässä, koska ei tiedä, missä valokatkaisija on. Tai että pimeys onkin vain yö, joka päättyy aikanaan; ei siis ole järkeä hautautua peiton alle, koska silloin ei huomaa, milloin aamu sarastaa, ja olisi aika nousta.

Se, mitä nyt "tiedämme" ihmisten psyykestä ja niin kutsutuista psyykkisistä pulmista, on enemmän kuin joskus ennen, mutta silti vajavaista tietoa; joiltain osin jopa virheellistä. Epävarmaan tietoon pohjautuva ohjaus- ja neuvontatyö on kuin kulkisi heikoilla jäillä, tai sumuisella suolla. Jokin kohta reitillämme voi pettää, ja sitten olemmekin liemessä tai kuopassa. Joitakin tieteellisiä tosiasioita on kenties jo selvillä, ja niihin voi varoen nojata. Mutta ihmisen kokemusperäinen tietoisuus tai intuitiivinen ymmärrys ovat joissain tilanteissa ainoita asioita, joiden kautta voi arvioida sitä, onko jokin ohje hyväksi, pahaksi vai tyhjänpäiväinen. Tarkoitan sellaista ”korkeampaa” tietoisuutta, että jonkin asian kokee todeksi intuitiivisella varmuudella; ymmärtämistä kokemuksen kautta, totuuden tiedostamista, johon liittyy voimakas tunne siitä, että tämä todella on totta. Silloin on kuin valo syttyisi pimeyteen. Voimat palaavat. On kuin näkisi taas kirkkaammin ja selkeämmin, ja tuntee olevansa todella olemassa, ja on onnellinen siitä.

Kirjoituksissani saatan joskus esittää näkemyksiä, jotka ehkä sotivat sitä vastaan, mitä ammattiauttajan pakeilla on totuttu kuulemaan. Jotkut ajatukseni näissä blogiteksteissäni saattavat jopa suututtaa. Ihminen ei aina tunnista sitä, miten monipuolisilla ja ovelilla tavoilla jokin puoli hänessä itsessään jarruttaa hänen toipumistaan. Jos ihmisellä on paha olo, hän yleensä pyrkii siitä eroon; mutta joskus ei. On mahdollista, että ihmisen olemassaolontunne nojaakin tuohon tunteeseen; kärsimykseen. Tällöin elämä ilman kärsimystä tuntuukin hämmentävän tyhjältä, ikään kuin ei olisikaan elossa, tai edes olemassa. (Uskotko, että olet kärsinyt jo tarpeeksi?) )Jonkun kohdalla taas elämän mielekkyys perustuu nautintoihin ja mielihyvään, ja kun nautinto viedään pois, tuntuu kuin elämä loppuisi kokonaan.

Näistä asioista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja puhuttu monilla eri areenoilla, paljon laajemmin, syvemmin ja selkeämmin kuin edes yritän itse kirjoittaa. Omien blogitekstieni tarkoitus ei ole referoida toisten oppeja tai esittää tieteellisiä viitteitä. Tämä kaikki on vain kuvausta omasta ajattelustani, johon olen saanut vaikutteita todella monista eri lähteistä, ja joka on kehittynyt oman kokemukseni myötä, vähitellen itselleni jäsentyen. Toisin sanoen, se, mitä milloinkin kirjoitan, on senhetkistä henkilökohtaista tulkintaani, näkemystäni, mielipidettäni, filosofiaani. Se mitä tässä blogissani kirjoitan, ei aina edusta yleistä psykologista näkemystä, enkä siis useinkaan kirjoita ensisijaisesti psykologina, vaan ihmisenä, joka olen. Yritän parhaani mukaan ilmaista, milloin kyse on psykologian alan "tiedosta", milloin henkilökohtaisesta näkemyksestäni.

Lue siis omalla vastuullasi, kuten syöt sitä mitä sitten syötkin. En tiedä, onko tämä sellaista ravintoa, jota juuri Sinä kaipaat sisäiseen nälkääsi. Ehkei tämä reitti ole sinua varten; ehkä kaipaat selkeämpiä suuntaviittoja matkallesi. Mutta joskus jotkut vintiöt saattavat kääntää kylttejä väärään suuntaan, ihan kiusallaan, ja tienviittoihin sokeasti luottava harhautuu reitiltään. Gandalf kehottaa käyttämään nenäänsä, jos et ole varma oikeasta tiestä. ”Haistele” siis ennen kuin maistelet. Ehkä hienoinen hajuaistimus auttaa sinua löytämään sopivaa ravintoa hengelliseen kasvuusi ja samalla oikean polun matkalla kohti Totuutta.


PS: Kun pohdin tätä tekstiä, mieleeni muistui vuosia sitten ”pääni sisällä” kuulemani kehotus. Jokin sisäisistä äänistäni (en tarkoita ääniharhaa, mutta jonkinlainen sisäinen kommentti alitajunnastani?) sanoi minulle selkokielellä: ”Sytytä lamppusi.” Aivan kuin olisin ollut pimeässä, sokkona etsimässä jotakin, ilman valoa, joka olisi ollut ulottuvillani; siis minussa itsessäni (siis se lamppu!). Joskus ratkaisu on käden ulottuvilla, nenän edessä, ajatuksen päässä – kuin oivallus, aivan kuin lamppu todella syttyisi päässäsi.

Uskotko mielesi sepitelmiin?

On olemassa yksinkertainen tapa testata, onko "hullu". Uskotko omiin ajatuksiisi? Mieti hetken aikaa. Kun jotakin tapahtuu ja mielesi muodostaa tapahtumasta jonkinlaisen käsityksen, uskotko oikopäätä, että käsityksesi on totta? Ovatko kaikki ajatuksesi totta? Oikeasti???

Sinulla on ehkä kokemuksia siitä, että seuraat vaikkapa jotakin urheilutapahtumaa tai peliä, ja samanaikaisesti selostaja selostaa tapahtumia. Miten usein huomaat, että selostaja puhuu omiaan, ja näet itse jotakin, mitä hän ei kommentoi lainkaan? Miten usein selostaja kertoo tilanteen eri tavoin kuin sinä sen olet havainnut? Miten usein selostaja unohtuu jaarittelemaan tai muistelemaan jotakin, tai alkaa ennustaa tapahtumia omien olettamuksiensa mukaan, ja sinä haluaisit hänen palaavan tähän hetkeen; kertomaan siitä, mitä juuri nyt tapahtuu? Millaista tilanteen selostus mahtaisi sinun mielestäsi olla, jos kuuntelisit vastapuolen selostajan tarinaa tapahtumista?

Eikö olekin huvittavaa, miten paljon tapahtumien tulkinta vaikuttaakaan selostuksen sisältöön? Miten paljon selostuksesta puuttuukaan faktoja? Millaisen kuvan saisit tapahtumista, ellet itse näkisi ja kuulisi niitä lainkaan, vaan olisit pelkästään jonkun selostajan antaman raportin varassa? Luotatko siis selostajaan? Toimitko ja teetkö päätöksiä sen käsityksen perusteella, jonka selostajan puheesta olet saanut?

Meillä kaikilla on päässämme selostaja; siellä on myös muistelija, ennustaja, murehtija, jaarittelija, viisastelija… Mieli tulkitsee, pohtii, analysoi, ennustaa, murehtii, vääristelee, sivuuttaa, liioittelee ja niin edelleen. Ajatteleva mieli on usein sokea faktoille. Sillä on omat tulkintansa, omat mieltymyksensä siinä, millaista informaatiota se poimii ympäristöstä. Se lähtee sepittämään tarinoita, joissa saattaa olla hieman totta, mutta jotka loppujen lopuksi ovat pelkkää mielikuvitusta. Uskotko siis ajatuksiisi ja tulkintoihisi, ja toimitko niitten varassa; pelkän selostajan antaman raportin pohjalta? Vai olisiko parempi todella katsoa ja tarkkailla; tallentaa kuin kamera, mitä tilanteessa oikeasti tapahtuu?

Havainnoi siis tosiasiat, mahdollisimman laajasti. Sitten, tarkkaile, millaisia ajatuksia selostaja tuottaa; miten mielesi puhuu tilanteesta. Millaisia tulkintoja selostaja tekee? Miten paljon mielesi lähteekään kuvittelemaan joittenkin tulkintojesi perusteella?

Esimerkki: Ystäväsi lupasi soittaa, mutta soittoa ei kuulu. Tämä on fakta. Muistat kyllä oikein sen, että hän lupasi soittaa, koska voit tarkistaa puhelimestasi, että hän kirjoitti niin viestissään. Katsot useaan kertaan puhelintasi varmistellen, ettei siihen ole tullut puhelua kaveriltasi. Se pysyy faktana. Mutta mitä mielesi asiasta keksiikään? Se ehkä ajattelee, että ystäväsi on epäluotettava; hänellä on tärkeämpää tekemistä; sinä et ole hänelle tärkeä, kun hän kerta unohti soittaa. Tai sitten hänelle on tapahtunut jotakin kamalaa, eikä hän pysty soittamaan. Miten nämä ajatukset vaikuttavat mielialaasi? Ja millainen on vastauksesi, kun hän sitten seuraavana aamuna soittaakin?

Tunnistat ehkä, että mielesi etsii tapahtumalle selityksiä, ja suuri osa niistä on kielteisiä. Vai keksitkö ehkä erittäin toiveikkaan selityksen sille faktalle, ettei ystäväsi soittanutkaan, vaikka oli luvannut? Joku selityksistäsi saattaa olla totta, mutta kenties mikään ei osukaan oikeaan. Se, ettet saanut puhelua kaveriltasi, ei välttämättä tarkoita, etteikö kaverisi olisi saattanut yrittää soittaa sinulle. Voihan olla, että ystäväsi puhelin on tipahtanut wc-pönttöön, mitä et ehkä tullut ajatelleeksi. Olit vain vihainen ja loukkaantunut, tai huolestunut ja ahdistunut hänen puolestaan, ja iltasi meni pilalle. Oliko tarpeellista pilata ilta murehtimalla asioita, jotka eivät edes olleet totta? Ehkä kuvittelit niin voimakkaasti ystäväsi epäluotettavuutta, että mieleesi jäi valheellisia muistijälkiä siitä, ettei hänen sanaansa voi luottaa. Tai ehkä kuvittelit elävästi autokolaria tai muuta ikävää, ja loit mieleesi suorastaan traumatisoivan mielikuvan siitä, mitä kamalaa voi tapahtua, jos luvattua puhelinsoittoa ei kuulukaan. Murehtiminen lisää murehtimista. Epäluottamus lisää epäluottamusta, suuttumus suuttumusta.

Olisitko voinut suhtautua tapahtumaan rauhallisesti? Olisitko ehkä voinut laittaa ystävällesi viestin voidaksesi sitten rauhassa keskittyä johonkin muuhun kuin puhelun odottamiseen? Olisit voinut vaikkapa rauhallisesti todeta viestissäsi, että muistelit, että hän oli aikonut soittaa. Olisit voinut viestittää, että olisi kyllä mukavaa, jos hän soittaisi, mutta ellei hän syystä tai toisesta voikaan soittaa, aiot keskittyä loppuillan omiin puuhiisi.

Mielessämme elää sepitelmien kokonaisuus, mikä saa meidät tulkitsemaan asioita, milloin milläkin tavalla, ja olemme omaksuneet myös erilaisia meille tyypillisiä tapoja reagoida asioihin. Joku tulkitsee asiat välittömästi sillä tavoin, että loukkaantuu, ja ilmaisee loukkaantumisensa sanojaan säästelemättä. Joku kerää vihaa sisälleen, eikä ilmaise sitä suoraan. Joku huolestuu ja ahdistuu mitättömästäkin vahingon mahdollisuudesta, tai menettää luottamuksensa pienenkin pettymyksen vuoksi. Mutta jos astuu mielensä ulkopuolelle ja näkee kirkkaasti omien tulkintojensa taakse, ei enää toimi sokeasti, vaan näkee faktat ja näkee myös omat tulkintansa niistä. Silloin pystyy valitsemaan, mihin uskoo, mihin ei, ja miten ajatuksiinsa reagoi, ja miten tilanteessa toimii.

Automaattiset tulkinnat, ajatukset, tunnereaktiot ja teot purkaantuvat, kun pääset mielessäsi höpöttävän selostajan luomien harhojen ulkopuolelle, lähemmäs totuutta. Tärkeintä on hidastaa kaikkea hieman, niin ei töytäile sokkona sinne tänne, näkemättä edes omia ajatuksiaan. Mieli voi olla niin täynnä höpötystä, että se on suorastaan hämärtynyt. Tietoisuutesi on kirkas valokeila, jolla voit tutkia todellisuutta ja havaintojasi siitä. Samanlaisella selkeydellä voit opetella tutkimaan myös mieltäsi, ajatuksiasi, ja kehosi kokemuksia. Ja tästä on enää lyhyt askel siihen, että oivallat, ettet oikeastaan ole se, joka ajattelee. Olet se, joka tiedostaa, että mieli ajattelee, tulkitsee ja sepittää; se, joka pystyy tarkkailemaan, mitä ”kehomielessäsi” ja sen ulkopuolella tapahtuu.

Ankkuroi itsesi siihen, kuka olet tässä positiossa; mielesi yläpuolella. Mielensä sepitelmien vallassa elävät ihmiset – siis me kaikki, vähintäänkin aika ajoin – olemme oikeastaan aika harhaisia höperöitä, siis jonkinmoisia ”hulluja”…

Olet kärsinyt jo tarpeeksi!

Miksi niin moni edelleen uinuu onnensa ohi, tai kärsii, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat jotakuinkin kunnossa? Miksi niin harva ihminen kokee tyytyväisyyttä ja onnea, vaikka monilla olisi periaatteessa mahdollisuus siihen? Entäpä jos pääsisitkin eroon nykymaailman elintasosairaudesta, eli masennuksesta, hyvin vähäisin ulkoisin ponnistuksin, ”vain” identiteettiäsi muuttamalla? Toisin sanoen, pelkästään olemalla se, joka olet.

Hoidollinen haaste ei ainakaan enää nykypäivänä ole siinä, etteikö ihmiselle olisi tarjolla tietoa ja ohjeita henkisen hyvinvoinnin kohentamiseen. On olemassa guruja ja opettajia, itsehoito-ohjelmia, kursseja ja terapiaa. Jostain syystä ihminen ei vain saa aikaiseksi toteuttaa niitä asioita, jotka edistäisivät tilannetta. Mitä meiltä puuttuu, kun itsehoito ei käynnisty? Aikaansaamisen kykyä? Toisen ihmisen tukeako? Ihmisarvo? Vai koko elämisen merkitys ja mieli, ja toivo paremmasta?

Yleinen virhe henkisen pahoinvoinnin hoitomenetelmissä on aloittaa ulkoisista asioista ja olosuhteista ja unohtaa sisäinen kokemus. Ulkoiset hoitokeinot kyllä toimivat, jos niitä saa toteutettua, mutta eihän niitä toteuta eikä niihin edes usko, jos asenne on pessimistinen. Jos ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tai kokee, ettei edes ansaitse parempaa, miksipä hän mitään edes yrittäisi tehdä hyvinvointinsa eteen?

Tarvitsemme tunteen, että haluamme hoitaa itseämme. Se on ratkaisevaa. Ilman sitä on turha opetella itsehoitokeinoja ja asettaa tavoitteita hyvinvointinsa eteen. Niihin ei ole energiaa. Jatkuva epäonnistuminen itsehoidossa ja tavoitteitten saavuttamisessa vain pahentaa tilannetta. Mikään itsehoito-ohjelma ei siis käynnisty, ellet koe sitä merkitykselliseksi. Mikään hoito ei tehoa, ellet koe, että olet sen arvoinen, että ansaitset hyvän elämän. Mikään ei yksinkertaisesti auta, ellet usko siihen, että voit saavuttaa jotakin parempaa, ja että sinulla on oikeus olla onnellinen.

Miksi kukaan hoitaisi itseään, ellei millään ole mitään väliä? Saatan kyllä haluta auttaa toisia, mutten auta itseäni. Saatan syyttää toisia omasta tilanteestani, enkä näe, että aiheutan itse itselleni kärsimystä ja laiminlyön itseäni, koska en välitä itsestäni. Kiellän itseltäni sen arvon, jonka ehkä annan muille, tai sitten en heillekään.

Motivaatiota ei voi kaataa ihmiseen ulkoapäin; ei myöskään merkityksen tunnetta. Jos kaikki välittäisivät itsestään ja osaisivat pitää huolen itsestään, maailmassa olisi sangen vähän mielenterveysongelmia. Suurin ongelma on välinpitämättömyys, rakkaudettomuus; se, ettei ole väliä, ei merkitystä, eikä myötätuntoa. Merkityksellisyyttä ei kuitenkaan kannata rakentaa minkään ulkoisen varaan. Vain sisäisellä kokemuksella on loppujen lopuksi merkitystä. Keskity siis siihen. Eikö tärkeintä ole kokea rauha ja tyyneys, ilo, myötätunto, ja yhteys kaikkeen olemassa olevaan; ”vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat”? Mutta mistä löydät merkityksen ja miten koet olevasi elossa; olevasi se, joka olet?

Ole enemmän itsesi kanssa – ole läsnä itsellesi, tässä ja nyt. Opit tuntemaan sen olennon, joka olet, ja jossain vaiheessa huomaat, ettei millään ulkoisilla määreillä ole enää merkitystä. Sillä, mitä toiset ajattelevat sinusta, ei ole merkitystä. Kun olet läsnä itsellesi, olet rauhassa ja myötätuntoinen, ja myötätunto tekee suhtautumisen toisiin ihmisiin helpommaksi, luonnollisen harmoniseksi.

Etsi tätä olemassaolon tyyneyden kokemusta, ja kun sen löydät, ymmärrät löytäneesi peltoon kätketyn aarteen. Jossain vaiheessa olet valmis luopumaan kaikesta saadaksesi omaksesi tuon aarteen. Syvimmällä tasolla et välttämättä tarvitsekaan muuta. Ja jos saat muuta, olet kiitollinen siitä.

Kaikki ulkoinen, kaikki materia on loppujen lopuksi tyhjänpäiväistä, jopa haitaksi, ja merkityksetöntä ilman kiitollisuutta. Syöt, muttet tule kylläiseksi. Nautit ehkä, mutta tarvitset aina vain lisää mielihyvää. Ilman läsnäoloa, syvää kokemusta olemassaolosta ja elämän ihmeestä, asioista tulee merkityksettömiä ja halpoja. Nautinnot kokevat inflaation. Yrität nauttia asioista, mutta ne jättävät sinut tyhjäksi. Yrität ravita itseäsi, muttet kasva ja kehity. Tuhlaat energiaasi turhiin asioihin, turhiin saavutuksiin, pinnallisiin ihmissuhteisiin, statussymboleihin, turhaan taisteluun, vastustamiseen, valittamiseen…

Hyväksy, että olet nyt ehkä jumissa tai hukassa mielesi sisällä. Älä hätäänny, älä taistele totuutta vastaan. Jos olet hämmentynyt, ole vain rauhassa hämmentynyt. Mitään hätää ei oikeasti ole, juuri nyt. Tunnet, miten tämä totuus vapauttaa olosi. Ei sinun tarvitse ymmärtää järjellä, mitä tapahtuu; voit vain olla ja antautua tässä hetkessä sille, että olet olemassa, ja se on ihme. Sinun täytyy olla arvokas olento, koska olet olemassa ja elossa!

Elämäsi on merkityksellinen, ja on ihmeellistä olla olemassa. Haluatko siis todella jatkaa vielä henkilökohtaista kärsimystarinaasi? Haluatko edelleen elää kuin uhri ja marttyyri? Haluatko elää kuin vapaustaistelija ja mätkiä turpaan kaikkia, jotka vaikeuttavat elämääsi? Viha ja katkeruus ovat raskas kahle. Et varmasti halua roikottaa niitä mukanasi, ellet itse halua rangaista itseäsi. Haluatko ehkä kärsiä, koska koet ansaitsevasi sen? Etkö usko, että sinulla on oikeus olla onnellinen ja kokea rauhaa ja iloa elämässäsi? Jos olet itse tehnyt jotakin väärin, voit pyrkiä hyvittämään sen ja pyytää anteeksi. Sen jälkeen ei tarvita enempää rangaistusta. Jos kärsit siksi, että joku on tehnyt sinulle väärin, haluatko rangaista itseäsi hänen teostaan kärsimällä itse yhä? Rankaiseeko se häntä, että sinä kärsit? Onko tarpeen kärsiä edelleen asioista, jotka ovat jo mennyttä; joita ei ole olemassa enää muuta kuin muistoissa?

Muista, että menneisyys on harhaa, se on vain muistoja mielesi sisällä; ei enää olemassa. Jos haluat luopua siitä, sinä voit luopua siitä, nyt, joka hetki, uudelleen ja uudelleen. Kuole siis itsellesi; anna katkeran kärsimysminäsi kuolla joka päivä, niin kärsimystarinasi muuttuu selviytymistarinaksi, ja lopulta et tarvitse enää mitään tarinaa. Et tarvitse menneisyyttä, jota muistella, etkä tarvitse tulevaisuutta, josta haaveilla, koska elämä on vain tässä hetkessä. Voit vaalia sitä, mikä on hyvää ja mikä lisää iloa ja rakkautta, mutta luovu muusta; luovu turhasta taakasta. Et tarvitse enää kärsimysidentiteettiä; se on vain kurja haamu, joka kaappaa sinut unissakävelijäksi rinnalleen, ja masentaa sinut alituisella valituksellaan.

Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä!

Joskus tuntuu, että maailma on kuin mieletön pelleteatteri, tonttuovineen kaikkineen...

Tänä Jouluna askarrellaan ”tonttuovia”, kenties epätoivoisena vertauskuvallisena yrityksenä päästä itse ulos omasta mielikuvituksettomasta elämästään, tai salaisena ja utopistisena toiveena päästää mystisiä pikku-ukkoja vaikuttamaan elämäänsä, jotta se muuttuisi edes hivenen mielekkäämpään suuntaan; tai tarpeesta saada kaoottinen maailma hallintaan näpräämällä jotakin sievää ja seesteistä… Askartelu voi olla mielekästä ajanvietettä, mutta tonttuovi ei oikeasti vie mihinkään. Se ei edes aukene, joten emme löydä sen takaa mielekkyyttä. Ja oikeastaan emme koskaan löydä mieltä, jos olemme sen vallassa, uponneina siihen.

Mieli, joka ei ole tietoinen itsestään, on pelkkä hölmö. Tietoinen mieli taas ei ole hölmö, koska se näkee mielen luomukset ja pystyy tarkkailemaan niitä ja vaikuttamaan niihin. Mieli on kehittänyt erilaisia ”valeminuuksia”, jotka eivät ole tietoisia itsestään, ja siksi ne ovat hölmöjä, jopa vaarallisia. Varsinaisia tonttuja. ”Minä” voin luulla olevani vaikkapa tiedemies, idoli, guru, auttaja, tuomari, äiti tai isä, peluri, menestyjä, poliitikko, kanankasvattaja tai mitä vain. Mikään näistä ei kuitenkaan ole oikea minuuteni. Ne ovat vain eräänlaisia tarpeittemme tyydyttämiseen liittyviä rooleja, valeidentiteettejä, joita mielemme kehittää selviytyäkseen täällä hölmössä yhteiskunnassa ja maailmassa.

Hölmö mielemme siis tekee meistä roolipellejä, jotka palloilevat toisten pellejen kanssa ja kasvattavat lisää pellejä, tietämättä ja tajuamatta edes, miksi näin tapahtuu; kyseenalaistamatta moisen toiminnan mielekkyyttä. Yhteiskunnallakaan ei ole tietoisuutta itsestään; siksi sekin toimii kuin hölmö, ihmisyhteisön pelisääntöjä rakennelleitten hölmöjen valeidentiteettien mielen mukaisesti. Todellinen ihmisyys unohtuu; systeemihän perustuu rooleihin ja rooliodotuksiin. Veronmaksaja. Ammattilainen. Opiskelija. Syrjäytynyt. Päättäjä. Viranhaltija. Perheellinen. Koululainen. Vanhustenhuollon asukas.

Missä ovat todelliset kohtaamiset ihmisten välillä, jos vuorovaikutus toisten kanssa perustuu rooleihin ja rooliodotuksiin? Tässä hölmössä pelissä tai näytelmässä sotkeudumme itsekin. Meistä tulee työntekijöitä tai eläkeläisiä, naisia tai miehiä, sitä tai tätä… Puhumme itsestämme yhteisesti jakamamme hölmön mielen käsitteillä ja nimityksillä. Arvotamme itseämme ja toisiamme näillä käsitteillä. Pahimmillaan luulemme, ettemme ole kukaan tai mitään, ellei meillä ole hölmön kollektiivisen harhamielen antamaa suopeaa nimikettä itsellemme. Täytyyhän nyt joku määrite olla?!? Täytyyhän sinut voida luokitella, ethän ole muuten olemassa roolipelleyhteisössämme! Ja jos sinulla ei ole roolia tässä tonttunäytelmässä, jossa näyttelijät ovat samalla katsojia, päädyt ulos koko teatterista, tai siivoamaan sitä sotkua, jota roolitettu väki tuottaa pelleillessään keskenään…

Unohda koko juttu. Et ole oikeasti tonttu tai roolipelle. Sinä olet oikeasti se, joka on tietoinen rooleistasi tai erilaisista persoonasi puolista (kuten sisäisestä lapsesta, tai kriitikosta mielesi sisällä). Sinä olet se, joka aistii, näkee, kokee, tuntee ja tarkkailee tässä ja nyt. Kuten minäkin, sinäkin olet olento, joka on olemassa ja elää, tässä ja nyt.

Vertauskuvallisesti kaikki valeidentiteettini saavat kuolla, joka päivä; siis, paljastua haamuiksi, menneeksi, ei enää olevaksi. Joka päivä luovun ”elämästäni” (siis menneisyydestäni, koska eihän sitä enää ole) ja synnyn uudelleen tähän hetkeen; aloitan joka hetki elämäni alusta. Tulevaisuutta ei tarvitse pelätä, koska sitä ei oikeastaan ole edes olemassa. On vain ajatuksia ja mielikuvia siitä; ennusteita, jotka ovat menneistä kokemuksistamme riippuen joko neutraaleja, myönteisiä tai kielteisiä. Ja kaikki ennustuksemme vaikuttavat oloomme. Murehtimiseen keskittyminen lisää murehtimista. Hyviin asioihin keskittyminen kasvattaa niitten voimaa ja lisää todennäköisyyttä uusien hyvien asioitten ilmaantumiseen.

Sanotaan jopa, fysiikan lakien mukaan, että kielteinen ajattelu vetää puoleensa lisää kielteisyyttä (ihmisiä, asioita), kun taas myönteinen ajattelu vetää puoleensa myönteisyyttä. Se kasvaa, mihin keskitymme. Saat mitä tilaat. Lopeta siis ikävien asioitten vatvominen niin pian kuin vain voit, ettet kasvata kärsimystäsi ja toisten kärsimystä. Oletko valmis ottamaan vastaan hyvää ja myönteistä? Aloita edes pienestä. Aloita myötätunnosta. Et kai sentään halua itsesi kärsivän enempää? Vai oletko vihainen jollekulle toiselle, etkä haluaisi hänelle mitään hyvää? Sisimmässäsi tiedät, että ellet kykene olemaan myötätuntoinen tuolle toiselle, et ehkä pysty antamaan itsellesikään sitä hyvää, mitä tarvitsisit. Kun annat toiselle anteeksi, hyvä tulee sinulle takaisin; hyödyt siitä eniten itse. Ja ellet anna, kärsit siitäkin itse. Eikä siinä ole mitään mieltä.

Pitkän elämän salaisuus - Miten päästä ulos oravanpyörästä?

Kuvittaja Henri Kähkönen

Jos elämä on mielenkiintoinen matka, toivoisit kai sen kestävän pitkään? Pysähdy siis usein.

Siinäpä pitkän elämänmatkan salaisuus kaikessa vertauskuvallisessa yksinkertaisuudessaan. Pysähtymistä on monenlaista, aivan kuten konkreettisella matkalla voi olla monenlaisia taukoja. Ruokataukoja, vessataukoja, maisemanihailutaukoja, vierailuja nähtävyyskohteissa, ajatustenvaihtotaukoja, nukkumistaukoja, selänlepuutustaukoja… Onko olemassa vaara, että matkasta tulee liian pitkästyttävä, jos pysähtelee liikaa? Onko hauskempaa kiirehtiä määränpäähänsä? Mutta mitä järkeä on juosta onnensa ohi, jos matkasta haluaa yhtään nauttia? Eikö elämänmatkan tulisi olla vapaan mielen vaellusta, eikä ainaista työmatkaa tai länsimaisen kulttuurin tyylinen trendikäs turistimatka? Ks. edellä

Elämänmatkalla pysähtyminen olisi kuitenkin terveellistä (stressitilan katkaisemiseksi), terapeuttista (aikaa pohtia, mistä on tullut ja minne on menossa) ja joskus aivan väistämätöntäkin, etenkin jos törmää esteisiin (keho tai psyyke hajoaa liian ison kuormituksen edessä). Mutta kovin moni sanoo, ettei VOI pysähtyä, kun on liian KIIRE. Pelottaa, ettei ehdi kaikkea mitä haluaisi ehtiä, jos pysähtelee. On niin hoppu perille, mikä se ”perillä” sitten kenenkin mielestä onkaan; jokin ”sitku”-asia luultavasti. Kiireinen matkaaja tekee asiat ahneesti ja kärsimättömästi, eikä malta keskittyä nauttimaan mistään, eikä sitten paljon muistakaan, kun ei keskity. Aikaansaannoksetkin ovat sitten kuin juosten kustuja....

Pysähtyminen on vaikeaa, jos on juuttunut oravanpyöräänsä...

Jos matkaaja eksyy kierteiselle reitille tai jos purjehtija sattuu pyörteeseen, saattaa juuttua kiertämään samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Matka ei etene, mutta vauhtia riittää ja energiaa kuluu. Matkaaja kuluttaa itsensä loppuun pääsemättä oikeastaan minnekään merkitykselliseen paikkaan; oppimatta mitään, saavuttamatta mitään syvempää, koska ei jouda edes ajattelemaan mitään. Jos elämänmatkan määränpää on kuolla rauhassa, oravanpyörässä juoksemalla sellaiseen tavoitetilaan ei pääse. Rauhan löytää ehkä sitten kun on ollut pakko lopettaa juokseminen.

Oravanpyörään juuttuminen on niin tavallista, että on lähestulkoon normi olla kiireinen. Ja ilmeisesti joittenkin mielestä jatkuva juokseminen on jopa ihailtavaa, ainakin jos se tulkitaan merkiksi normaaliudesta tai jopa erityisestä pystyvyydestä. Itse ajattelen kuitenkin, etten sellaiseen härveliin halua juuttua, ja tiedän monia, jotka haluaisivat siitä irti. Jotkut ovat kuulemma päässeet oravanpyörästään ulos, mutta kivun kautta… Kaipa sitä saattaakin itsensä satuttaa, jos pyörä töksähtää yks kaks jumiin, ja itse kierii ja lentää ulos häkkyrästä. Eikä sen jälkeen halua välttämättä mennä takaisin juoksemaan. Mutta jotkut eivät opi ensimmäisestäkään rysäyksestä, vaan menevät jalkapuolenakin takaisin, lentääkseen kompuroidessaan taas ulos niin että luut rutisevat.

Monikaan ihminen ei oikeasti pysty pysäyttämään oravanpyöräänsä niin että voisi astua siitä rauhallisesti ulos. Monet asiat pitävät pyörän vauhdissa; toisin sanoen, juoksemme koko ajan niin monen asian perässä, että häkkyrä pyörii kauan vielä senkin jälkeen kun oikeastaan haluaisimme pysähtyä. Pitäisi hypätä ulos vauhdissa, ja siinä on riskinsä. Eikä juostessa ole mahdollista nähdä askelmiaan, joita tallaa… Mikä ihmeen yllyke saa ottamaan seuraavan juoksuaskeleen, ja taas toisen? Asia asian perään saa juoksemaan niin että askelmat vain vilisevät silmissä, ja näkymä sumenee. Ei saa enää selvää, mitä ne asiat oikein olivatkaan, joitten takia alkoi alun pitäen talloa eteenpäin, ja lopulta juosta…

Ihminen yleensä juoksee jonkun perässä tai jotain pakoon. Monet asiat aiheuttavat niin paljon mielihaluja, että kuka tahansa juoksee silloin tällöin niitä tavoitellakseen, ja joskus sellainen juoksu saattaa olla jopa innostavaa. Mutta pahimman ja haitallisemman juoksutarpeen aiheuttaa yleensä pelko. Yritetään välttää jotakin ei-toivottua ja ahdistavaa (usein pelkästään ahdistuksen tunnettakin). Oravanpyörässä juokseminen pelko kintereillä on äärimmäisen stressaavaa ja pitkällä tähtäimellä tappaa ennenaikaisesti…

Mutta alkuun palatakseni, olisiko jo aika ja aikaa pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan asioita, joitten perässä tai joita pakoon juoksee siinä kirotussa oravanpyörässään, pääsemättä koskaan oikeasti eteenpäin?

Sinun ei tarvitse vielä pysäyttää pyörää eikä romuttaa tämänhetkistä arkeasi. Jatka vain tallaamista, mutta hidasta hieman. Kun pyöriminen hidastuu, alat nähdä askelmiin kirjoittamasi asiat. Pakko. Kunnianhimo. Menestys. Ihailu. Velat. Lapset. Huono itsetunto. Halu olla tärkeä. Köyhyys pelottaa. En halua olla luuseri. En saa tuottaa pettymystä. Minuun luotetaan. Kukaan muu ei osaa tehdä tätä… Haluan tehdä itse. En ole laiska…

Jos konkreettisesti pystyt pysähtymään edes hetkeksi, tänään, tai lähipäivinä, tee tämä harjoitus. Piirrä oravanpyörä ja sen askelmat. Piirrä tai kuvittele näkeväsi itsesi oravanpyörän keskelle väsyneenä ja tyhjyyteen tuijottavana, mutta jalat liikkeessä. Ota etäisyyttä mielikuvaan. Olet nyt oravanpyörässä juoksevan itsesi ulkopuolella, turvallisen kaukana moisesta häkkyrästä, ja voit ulkopuolisen silmin nähdä, mitä tilanne sinulle tekee. Voit myös selkeästi nähdä ne asiat, jotka sinua juoksuttavat. Mitä tavoittelet, mitä juokset pakoon?

Kirjaa asiat ylös oravanpyörän askelmiin. Ja sitten mieti, haluatko yhä juosta niitten asioitten perässä tai niitä pakoon? Tavoitatko oikeasti tärkeitä asioita oravanpyörässä juoksemalla? Pääsetkö oikeasti pakoon mitään, jos juokset häkkyrän sisällä? Menettäisitkö jotakin oikeasti tärkeää, jos astuisit ulos oravanpyörästäsi, vai ovatko elämän tärkeimmät asiat itse asiassa sen ulkopuolella? Eikö turvan löytäminen olekin helpompaa, jos pääset ulos häkkyrästä, kulkemaan jonnekin muualle, jatkamaan matkaasi, ja pysähtymään aina silloin kun on sen aika?

Kun olet nyt ollut ajatuksissasi oravanpyöräsi ulkopuolella, haluatko enää mennä takaisin? Jos menet, voisitko jatkaa kävellen ja miettiä samalla, mitä oikeasti haluat? Pyörä kyllä pysähtyy, kun lakkaat juoksemasta. Pari jälkikierrosta saattaa heittää sinut takalistollesi, mutta sitten voit nousta jaloillesi, pudistaa menneet ravat vaatteistasi ja jatkaa omille poluillesi. Ja, pysähtyä niin usein kuin haluat, niin matka jatkuu pidempään!

Sain idean tähän harjoitukseen pari päivää sitten. Ohessa on kuvatiedosto, jonka voit tulostaa ja hyödyntää tehdäksesi harjoituksen kirjallisena. Antoisaa pohdintaa!

Trendikäs elämä - ja mihin hintaan!

(Tämä on ironista ilkeilyä Ohdakemaan Narrin tyyliin (tosin nykyaikaistettuna). Anteeksi jo etukäteen, jos yksikin tölväisy osuu. Kokeilen vain varovasti, oletteko elossa! Älköön siis kukaan ottako tätä liian vakavasti, mutta kyllin vakavasti kuitenkin. Juttu ei ole looginen, joten järkeilystä ei ole lukijalle apua. Kaikkien kuuluu joka tapauksessa naureskella niin kuin kukaan ei älyäisi, että heille irvaillaan, tai ikään kuin ei muka tunnistaisi itseään irvailun kohteeksi. Mutta jos ei nauratakaan, niin ei joko älyä mitään, koska juttu on liian sekava, tai sitten älyää idean ja on tästä kaikesta myötätuntoisen surullinen. Se on itse asiassa ihan adekvaatti tunnereaktio tähän kaikkeen.)

SUPERTARJOUS! ÄLÄ OHITA TÄTÄ! MEILLE KAUPPIAILLE TULEE PAHA MIELI JOS ET OSTA TUOTETTAMME!

OSTA HYVÄ JA TRENDIKÄS ELÄMÄ, NYT ALENNUSHINTAAN!

Länsimaisen kulttuurin tyylinen elämänmatka on trendikäs turistimatka! Et ikinä löydä parempaakaan matkaa (koska silmilläsi on suomut... Mutta älä välitä, niin on muillakin...)!!!

LÄHDE SIIS MUKAAN IHANALLE JA JÄNNITTÄVÄLLE TURISTIMATKALLE SAMANHENKISTEN SUOMUSILMIEN KANSSA!

TILAA LIPUT NETISTÄ pirteitten pällinaamojen ja ideaalimaisemakuvien kera, hyppää vain bussiin, hilaa ahterisi lentokoneeseen ja lennä minne mieli tekee (eli sinne minne kaikki muutkin trendikkäät ihmiset menee tänä vuonna). NAUTI KAIKESTA mistä sinun väitetään saavan iloa, koska se imelähymyinen pälliskö nettisivulla antoi ymmärtää, että sinulla olisi HAUSKAA, kun teet niin kuin minä olevinaan tässä mainoksessa teen…

Ai, etkö osaakaan käyttää NETTIÄ? Voi voi, kun länsimaisen elämäntyylin mukainen elämänmatka edellyttää, että osaat… Ethän VOI elää elämääsi ilman nettiä. Et saa pakollisia asioita hoidetuksi ilman sitä. Etkä voi nauttia elämästäsi ilman nettiä, ja tietenkin elämästäsi pitää kertoa kaikille muillekin, miten KIVAA se on! Mitä TOSI HIENOA teit tänään ja missä kaupoissa kävit ja minne aiot lähteä lomalla… Mutta voi, jos sinulla ei ole SOMESSA sataa seuraajaa, niin kukaanhan ei tiedä menestyksestäsi mitään! Kaikki ponnistelusi ihailtavan elämän saavuttamiseksi menevät HUKKAAN, jos muut eivät tiedä, että olet SUORITTANUT OIKEANLAISTA ELÄMÄÄ… Ja sinähän olet ihan yksin ilman niitä HYMIÖITÄ JA PEUKKUJA! Voi RAUKKAA! Mitä ihmettä laitat suuhusi, jos et saa yhtään PEUKKUA? No, syö herkkuja. Meillä on tarjolla niitäkin. Tai popsi piristyslääkkeitä. Mutta miten osaat kertoa ihailtavan laajaskaalaisista tunteistasi ilman EMOJEJA? APUA, en löydä hymiötä surullisen ja ironisen hymyn yhdistelmälle…

No, jos joku SÄÄLITTÄVÄ LUUSERI (kuten vanhus tai alle yksivuotias) ei osaa käyttää nettiä tai edes niitä laitteita, joista se saattaisi löytyä, onneksi on TELEVISIO… Näkeehän siitäkin mallia, miten elellä! Elämänmatkasihan on KUOLETTAVAN TYLSÄ, jos et osaa ottaa mallia kaikesta ylitsepursuilevasta onnesta ja hekumasta ja mahdollisuuksista ja menestyksestä, mitä SINULLE ON TARJOLLA! KAIKKIHAN ON MAHDOLLISTA, JA OLET LUUSERI, JOS ET EDES KOKEILE KAIKKEA!

SIIS, TEE VAIN KAIKKEA, KAIKKEA JA KAIKKEA! SITTEN OLET ELÄMÄN SUPERSANKARI! (Eikä kukaan huomaa sinua luuseriksi, kun vain esität tarpeeksi uskottavasti, ettet ole sellainen sen enempää kuin muutkaan niistä, jotka teeskentelevät, etteivät ole!)

EIKÖ OLEKIN IHANAA, KUN KAIKKI MISTÄ OLET UNELMOINUT, ONKIN SINULLE MAHDOLLISTA? SINÄ, SINÄ, SINÄ, JA MINÄ, MINÄ, MINÄ… JOMPIKUMPI MEISTÄ ONNISTUU AINA! Etenkin kun meitä niin kivasti sinutellaan ja puhutellaan ja katsotaan silmiin niin kuin oikeasti muka välitettäisiin…

”TOTEUTA UNELMASI - SE ON MAHDOLLISTA SINULLEKIN!” sanoo yksi meikattu pällinaama mietiskelyasennossa, merkkikalsareissa, ja on niin SAIRAAN VAKUUTTAVA!!! Se haluaa pyörittää nettikauppaa palmun alla olkihatussa, siemailla pillistä jotain litkua ja samalla ruskettaa ihoaan, jotta kelpaisi yhtä pinnalliselle toiselle ruskettuneelle paremmin kuin kalpeana. Ainakin kunnes kurtistuu. PIDÄ SIIS HUOLI ETTET KURTISTU, KOSKA SINUNHAN PITÄÄ TIETYSTI KELVATA JOLLEKULLE. Et selviä tältä matkalta ilman kumppania, joka on HULLUNA SINUUN. Ei sen tarvitse olla koko ajan sama, mutta joku pitää olla, muutenhan kaikki luulevat, ettet kelpaa kenellekään! Tällä matkalla nimittäin pitää olla sukupuolisesti viehättävä, tai olet NO-BODY! Kaikkien suosittujen ja merkityksellisten ihmistenhän pitää olla sukupuolisesti aktiivisia! Niinhän nekin ovat, jotka pääsevät poseeraamaan kivojen ja tärkeistä elämän asioista kertovien lehtien kansiin! Jopa vain pelkästään sukupuolielämässä kunnostautumalla pääsee lehden kanteen. Eikö olekin IHKUA, kun kaikki näkee, miten VETÄVÄ ja TÄRKEÄ ihminen olen!

JA KUKA HULLU MUKA HALUAISI MATKUSTAA YKSIN tai kieltäytyisi tutustumasta matkaseuralaisiinsa? (Jos olet yksin, sinussa on jokin VIKA, etkä pysty salaamaan sitä…)

JOTEN;
sinulla täytyy olla matkakavereita,
sinun täytyy pukeutua oikealla tavalla,
sinun täytyy olla valmis ystävystymään ja kaveeraamaan ja olemaan kaikille kiva,
mutta kuitenkin pätevä tai jollain tavalla menestynyt, ja rohkea,
ja tietysti trendikkään ja vetävän näköinen,
äläkä vain unohda raahata mukana kaikkia laadukkaita ja ylihinnoiteltuja merkkitavaroitasi, koska millä muulla tavoin saat kanssamatkustajien kanssa aikaan merkki-tyksellistä keskustelua tai kilpailun tuomia värisyttäviä jännitteitä...

Äläkä missään tapauksessa ainakaan jurota yksin jossain erilläsi muista! SE ON PAHEKSUTTAVAA, JA SINUA LUULLAAN TERRORISTIKSI! Sellaisiahan ne ”YKSINÄISET SUDET” ovat…

Ole siis mieluummin narsistinen diiva tai pullisteva macho, kunhan et vain poikkea joukosta tai ole tylsä, äläkä varsinkaan kritisoi mitään…

TÄLLÄ SUPERIHANALLA TURISTIMATKALLA on luvassa haasteita ja jännitystä, mutta älä silti epäile, etteikö tämä olisi juuri se matka, jolle haluat lähteä…

OSTA KAIKKI TÄMÄ SIIS NYT! Se on AINA ALENNUKSESSA! VARAA PAIKKASI MAXIJUMBOJETISSÄ MATKALLA SUOMUSILMÄISTEN ÄÄLIÖITTEN PARATIISIIN!

Eikä se maksa kuin itsemääräämisoikeutesi, harkintakykysi, omanarvontunteesi, ja… no, TODELLISEN SISIMPÄSI…

Siis, IHAN VAIN JA PELKÄSTÄÄN SIELUSI! Eihän se ole liian kallis hinta, eihän? Mihin sinä sitä sielukkuutta edes tarvitsisit, kun ei sillä ole kuitenkaan mitään väliä tässä maailmassa? ANTAA PALAA VAIN, siis siellä kuumassa paikassa… Kaasu vain pohjaan ja päästöt kattoon! ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan…” Eli ollaan oikeastaan aika pian perillä (siis jossain muualla kuin siellä, mistä halusit pois, kun sinua vähän ahdisti, etkä tiennyt minne mennä)!”

Paha vain, ettei tällä matkalla ollut oikeaa määränpäätä. Ei nimittäin ole olemassa pelkästään SUOMUSILMÄISTEN ääliöitten paratiisia. Meille kaikille ääliöille sen sijaan on sellainen, mutta maxijumbojetti ei löytänyt sinne. JOTEN, TURISTIMATKA VAIN PÄÄTTYI. Lenneltiin kai liian kauan, kerosiini loppui ja kone tipahti jonnekin. Tervetuloa etsimään mustaa laatikkoa! Sieluni ei kuitenkaan ole enää täällä, jos sitä kaipaat.