Oman toiminnan ohjaus, mehut, oma itse ja ihminenkin hukassa?

Miten voikaan olla näin apaattinen olo, vaikka olisi niin paljon kaikkea, mitä voisinkaan tehdä? Yritin siivota tiskipöytää, mutta päädyin aukomaan ja tyhjentämään teepusseja, koska niitten maalaaminen vesiväreillä olikin hauskaa. Ja tarkoitukseni oli litistellä pahvilaatikoita kierrätykseen, mutta se oli liian epämukavaa, kun on yksi sormi tönkkönä, joten meninkin maalaamaan mandalaa, mutta unohdin sitten juoda mikrossa lämmittämäni kahvin (energiantuhlausta!). Sitten katsoin kelloa ja pakotin itseni hakemaan postin muutaman minuutin kävelymatkan päästä, mutta pitikin ensin käyttää koiraa toisella suunnalla, ja siellä näin pitkän jääpuikon, josta piti saada kuva. Postilaatikossa oli Luontoliiton kirje ja jotain muutakin, mitä piti tutkailla, ja siihenkin tuhraantui monta minuuttia, ja sen jälkeen vajosin lievään apatiaan, enkä meinannut saada enää ollenkaan kiinni siitä, mitä olin seuraavaksi ajatellut tehdä…

Vireystilan säätely on toisinaan paremmin hanskassa, toisinaan ei oikein ollenkaan. Ja keskeytykset, nehän ne aina vähän haastavat muutenkin häröilevän toiminnanohjaukseni! Ja mitä tulee pidempiaikaisiin projekteihin, niittenkin suunnitelmallinen toteuttaminen on haastavaa, ellen ole erityisen motivoitunut kyseiseen asiaan.

Minulla on jollakin tavalla työn alla useampikin oma projekti. Yksi ”luuserigenren” käsikirjoitus alkaisi olla pituuden ja juonen osalta tarinallisesti kasassa, mutta joitakin sisällöllisesti tärkeitä keskustelupätkiä saatan haluta vielä muokkailla. Ja jokainen muokkauskierros, jonka käsikirjoitukseen tekee, tarkoittaa, että täytyy makuuttaa kässäriä ja lukea se taas makuutuksen jälkeen uudelleen, ja mielellään sopivassa mielentilassa, ajatuksen kanssa, keskittyneenä, ja peräkkäisinä päivinä…

Ei ole aina helppoa tehdä erikseen ”leipätyötä” ja erikseen sitä, mitä tekisi, vaikkei siitä saisi koskaan mitään rahaa. ”Leipätyöputket” ja perusarki enemmän tai vähemmän tärkeine kotitöineen kun saattavat toisinaan viedä ne jotkut ”mehut”, joista ihmiset toisinaan puhuvat. Toisaalta, jos olisi mahdollisuus kirjoittaa joka päivä, minä luultavasti kyllästyisin siihenkin ja haluaisin silti tehdä välillä jotakin muuta; kuten vaikkapa kuvallista ilmaisua, tai rakennella tai askarrella jotakin, tai opetella taas vaihteeksi soittamaan jotakin, tai kehitellä jotenkuten syötävän oloisia vegeruokia. Tekemisideoistahan ei yleensä ole pulaa, mutta aikaansaamiskyvystä ja energiasta, siitä "mehusta", saattaa olla.

No, toinen työn alla oleva romaanikäsikirjoitus on myös jo tarinallisesti koossa, ja sen muokkaamiseen olen jo käyttänyt parin vuoden aikana useampiakin ”päivärupeamia”. Sen kässärin pohjalla on tarina, jonka ensimmäinen romaanimuotoinen versio kehittyi lapsena kirjoittamieni tarinoitten pohjalta, mutta jota olen nyt ”istuttanut” Ohdakemaan maailmaan. Iso muokkaussessio kyseiseen käsikirjoitukseen aiheutui siitäkin, että muutin ”kaikkitietävän kertojan” kertoman tarinan minä-kertojamuotoon. Sitäkin käsikirjoitusta haluaisin työstää julkaisukelpoiseksi tämän vuoden aikana, mutta saa nähdä, miten käy. Herkästi tuppaa tulemaan muitakin asioita ”pääkoppaa” häiritsemään; jos ei itselle, niin maailmanlaajuisesti…

Ohdakemaa- sarja on joka tapauksessa nyt jo 12-osainen, joten, ei tässä mitään paineita ole sitä väen väkisin jatkaa, jos alkaa itsellä haihtua motivaatio, tai tulee jotain kiinnostavampaa mieleen. Tuon kolmannentoista samaan maailmaan sijoittuvan tarinan jälkeen ei sitten olekaan mitään valmista tarinaa vielä; lähinnä idea, jonka voisin ehkä kirjoittaa, jos riittävästi huvittaa, ja ehtii, ja jaksaa.

Ja sitten olisi vielä yksi enemmän ammatillinen projekti, mutta sen toteuttaminen vapaa-ajalla meinaa oikeasti tympäistä, koska sellaisen tekeminen tuntuu vähän samalta kuin jatkaisi työpäiviään, mutta ilman palkkaa…

Tärkeimmät asiat tulevat kuitenkin aina ensin. En sano, että oma ”hupi” olisi vähämerkityksinen asia, mutta on se silti toissijaista siihen nähden, että on huolehdittava ensin ne hommat, joista on vastuussa toisillekin ihmisille. Toisaalta, omasta mielenterveydestä huolehtiminenkin on omalla vastuulla, ja siinä mielessä kirjoittaminen on tietysti aika tärkeä osa elämääni, koska huomasin kyllä, että kun en pitkiin aikoihin ollut kirjoittanut oikein mitään, edes päiväkirjaa, aloin etääntyä ”itsestäni” ja jotenkin kadottaa itseni tähän toisten ihmisten, määritelmien, muotojen, oletusten, tulkintojen maailmaan…

Mistä ”itsestä” etääntyminen tai minkä ”itsen” kadottaminen on haitaksi mielenterveydelle? Tarkoitan ”itsellä” tässä yhteydessä sitä jotakin ”ominta itseä”, joka ei ole luokiteltavissa, eikä mikään rooli tai imago, tai joku ”haamurobotti”, joka vain tekee automaattiohjauksella kaiken mitä pitää milloinkin tehdä. En siis tässä yhteydessä tarkoita ”itsellä” sitä ns. ”egoa”, josta luopuminen ja jonka kadottaminen on vain hyväksi, ja johon yleensä viitataan, kun puhutaan "itsekkyydestä", "itserakkaudesta" tai liiallisesta "itsetietoisuudesta".

Se ”oikea itse”, josta nyt puhun, on enemmänkin tunne, kokemus, olemista, eikä mikään määriteltävissä ja kuvailtavissa oleva muoto. Tämän ”todellisen itsen” löytäminen ja tiedostaminen on kaikin puolin terveellistä. Jos taas on ”itse itseltään” hukassa, on luultavasti muutenkin aika tiedostamaton…

Kirjoittaminen siitä maailmasta, johon eläydyn kuvitellessani siellä tapahtuvia asioita, on itseilmaisua. Joten se, mitä kirjoitan, kertoo jotakin siitä, millainen olen.

Kovin paljoa en itsestäni oikeastaan muutoin ilmaisekaan, siis, julkisemmin, tai vieraammille ihmisille. Arvomaailmani ja ideologiani välittyvät siinä, mitä kirjoitan. Asiakastyössä olen melko hillitty ja persoonattomampi, etten vain ketään liiaksi ”ärsyttäisi”, koska sellainen saattaisi haitata terapeuttisen vuorovaikutussuhteen kehittymistä. Enkä ylipäätään ota liikaa tilaa omalle persoonalleni, koska asiakas on pääosassa, ja minä olen vain peili, joka auttaa häntä tutkimaan itseään. Jos olen liian ”vänkyrä” tai värikäs peili, heijastan hänet vääristyneesti…

Mutta toisaalta mietin, että jos minun pitäisi olla aivan ”persoonaton” ja vain objektiivisesti asiakasta reflektoiva, sittenhän tilallani voisi yhtä lailla olla vaikka jonkinlainen perusmiellyttävä tekoälyrobotti. Mitenkähän keskustelusessio sujuisikaan asiakkaan ja ”robo-terapeutin” välillä?

”Oho, sinäkö oletkin robotti! Hetken aikaa luulin sinua oikeaksi ihmiseksi…”

”Kyllä, minä olen tekoälyrobotti! Eikö olekin mukavaa ja jännittävää, että näin inhimillisiä robotteja on kyetty kehittämään? Ja nyt kun olemme tutustuneet toisiimme ja luoneet hyvän yhteistyösuhteen, voit aloittaa tämän masennuksen omahoito-ohjelman!”

”Omahoitoko? Minä luulin, että sinä olet sitä varten, että parannat minun masennukseni!”

”Ei, en minä voi parantaa sinun masennustasi, vaan sinun on itse tehtävä työ parantuaksesi, ja minä vain opetan sinua tekemään sen! Eikö kuulostakin mukavalta?”

”Ei ollenkaan! Missä se on se harmittoman näköinen ihminen, jonka kanssa asiakkaat sai jutella tuntikaupalla ja parantuivat masennuksestaan muutamassa kuukaudessa?”

”Hän lopetti työnsä, koska ei pitänyt siitä, että hänen piti yrittää toimia kuin robotti, joten minä tulin hänen tilalleen! Minun työskentelytapani on sitä paitsi nopeampi, tehokkaampi ja johdonmukaisempi! On tutkittu, että jopa yhden session hoidolla voi olla merkittävä vaikutus masennuksesta toipumiseen…”

”Minäpä en halua mitään yhden session robottihoitoa, enkä hoitaa itse itseäni! Minä haluan ihmisen! Haluan tavata jonkun, joka näkee minut ihmisenä eikä robottina, johon vain syötetään joku omahoito-ohjelma ja odotetaan tulosta!”

”Valitettavasti kyseinen ihminen ei ole enää saatavilla! Minä olen kustannustehokas tekoäly, ja tämän itsehoito-ohjelman läpikäyminen vähentää tutkitusti masennuksen oireita vähintään kolmekymmentä prosenttia, jos se suoritetaan ohjeen mukaan! Olen hyvin pahoillani, jos sinun on vaikea hyväksyä tämä muutos, mutta ihmisiä ei enää riitä jokaiselle ihmiselle olemaan ihminen ihmiselle…”

”No, parempi kai sitten tekoälykin kuin ei mitään älyä, joten selitä nyt sitten se omahoitosysteemi, jos onnistuisi edes yksi asia tehdä… Mutta kenenkä kanssa mitä sitten juttelen niitä näitä, kun alan toipua ja huvittaa rupatella?”

”Odotushuoneessa on malliasiakastekoälyrobotti, joka on ohjelmoitu rupattelemaan mukavia, eikä se tarvitse maskiakaan, joten näet jopa hänen ystävällisen hymynsä!”

😊 Ja tekohymiö pelastaa päiväsi!

Loruilu auttaa muistamaan, pässinpäät ja päivänkakkarat!

Vaikken olekaan mikään ”loru-intoilija”, kirjoitin tänään itselleni opettavaisen lorun, koska sellainen vain alkoi kehittyä ”päähäni” jostain syystä; en enää muista mistä, mutta jotenkin se kai liittyi lampaan mielikuvaan. Tai päähän? Saatan satunnaisesti vain alkaa riimitellä tai loppusoinnutella joitakin sanoja, joita toinen ihminen on sanonut, tai jotka luen jostakin; eikä siinä ole mitään erityistä, kunnianhimoista tarkoitusta runoilla. Sellainen riimittely ja sanojen vääntely vain sattuu jostain syystä huvittamaan minua, mutta se saattaa olla toisen ihmisen mielestä erityisen ärsyttävää; etenkin, jos loruilen puoliääneen.

Mutta jos loruilu sisältää jonkin tärkeähkön ”opetuksen”, siitä voi olla hyötyä, että säkeitä jää kiertämään korvamatona, muistuttaen tuon näennäisen tyhmän sanallisen ilmiasunsa sisältämästä viestistä, kuten tämä vanha sanailuni:

”Toinen tykkää orvokista, toinen päivänkakkarasta, toinen tykkää meetwurstista, toinen maksamakkarasta.”

Tuolla lonkalta vedetyllä ruokapöytälorulla yritin iskostaa lasteni päähän sen realiteetin, etteivät kaikki ihmiset pidä samoista asioista, ja se on yleensä ihan OK, vaikka tuntuisikin oudolta (”Miten sie pystyt syömään tuota maksamössöä? YÄK!”). Nykyään ei ruokapöydässämme enää näy meetwurstia eikä maksamakkaraakaan, mutta loruilun teema on yhä adekvaatti. (”Miten sie pystyt syömään tuota kikhernemömmöä? YÄK!”)

Toiselle ihmisellehän saattaa tulla suorastaan häpeäntunne siitä, jos hän tykkää asiasta, jota toinen suorastaan inhoaa; ikään kuin se asia, josta hän tykkää, olisi osa ”itseä”, ja toisen inho tuota asiaa kohtaan siis sattuukin ”itseen”. (”Miten voit tykätä siitä? Hyi helkkari!”)

Ihmisen ei oikeasti tarvitsisi ”ottaa itseensä” toisten näkemyksiä ja tykkäämisiä, mutta toisaalta, ei niitä omia inhoamisia ja tykkäämisiäkään kannata aina kovin voimakkain äänenpainoin tuoda esille. Joskus saattaa vaikkapa joutua nolostumaan, kun on juuri ennen ruokatarjoilua julistanut inhoavansa kaiken maailman kasvispyöryköitä, ja saakin sitten isäntäväeltä juuri sellaisia nenänsä eteen. Erilaisuuden ymmärtäminen ja jopa myötäelävä uteliaisuus toisen erilaista ”makua” tai eriävää näkemystä kohtaan loisi ehkä rakentavampaa tunnelmaa niin ruokapöytiin kuin muillekin toimintakentille.

Tämä alla oleva, tämänpäiväinen ”lorutteluni” kuvaa väsähtäneen ADHD-ihmisen tunnelmia, kun hän ei saa (taaskaan) tehtyä mitä aikoi, ja nukahtaa kuunnellessaan meditaatiota, ja ärtyy siitä(-kin) itselleen. Mutta viimeinen säkeistö sisältää viittauksen toiveikkaaseen, tyyneen ja rauhaisaan olotilaan…

”Pässinpää” (T. H. Hukka 2023)

Ää, ää, ää,
on ihan tyhjä pää!
Ja aina ärsyttää
kun tekemättä jää
niin monta tärkeää…
Ei jaksa enempää!

Pää, pää, pää,
ei mitään tyhmempää
kuin olotila tää,
kun peiton alle jää:
vain säkkipimeää,
ei mitään nähtävää.

Mää, mää, mää
en ole pelkkä pää!
Ja aivosumu tää
on ohimenevää.
Ja vaikka myrskyää,
se on vain paska sää...

Ja psykoedukatiivisessa tarkoituksessa todettakoon tässä vielä höperön loruiluni opetus:

Minä en ole mieleni. Mielen olotilat ovat ohimeneviä. Tunteet tulevat ja menevät, kuin säätilat.

PS: Toivotaan, että mieleni ilmastonmuutos on suotuisa, toisin kuin tämä tällä isolla pallolla meneillään oleva.

Puuttuva pala, rojulaatikko, eikä mitään mieltä paitsi ehkä loppujen lopuksi…

Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.

Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.

Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.

Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.

Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.

No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.

Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.

Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.

Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.

Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.

Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…

Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…

Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…

En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.

Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.

Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?

Luulitko olevasi maailman ainoa pöljä? Risuja ja keppiä apinoille!

Mosaiikkiin on piilotettu avaimia
rauhaan. Etsimisestä tulee luontevasti
pieni meditaatiohetki...

Lukaisin äsken muutaman blogitekstini vuosien takaa. Olin silloin nähtävästi jonkinlainen idealisti, ja taidan osittain olla vieläkin, kun ylipäätään mitään edes yritän sanoa kenellekään mistään ”maailman parantamisesta”. Ellei olisi mitään ”ideaa” paremmasta maailmasta edes tämän oman kuplani sisällä, en taitaisi enää vaivautua sieltä mitään ulostamaankaan, ainakaan julkisesti. Nytkin käyn sisäisessä maailmassani taistelua pessimistisen kyynikkopuoleni ja sen hieman väsähtäneen idealistisen puoleni kesken siitä, että teenkö edes tätä ”päivitystä”. Onko missään enää mitään mieltä, edelleenkään, ja toisaalta, olisiko parempi, ellei olisikaan, jos rakentavin idea onkin vapautua mielensä vallasta?

Minulla oli jonkinlainen ”unelma” saada ihmiset parantamaan ”omia maailmojaan”, jolloin tästä yhteisestä maailmasta saattaisi kehittyä muillekin ihmisille parempi paikka elää, ja ennen kaikkea koko luomakunta saisi mahdollisuuden kukoistaa, kun ihmiset lopettaisivat suunnattoman törppöilynsä. Me ihmisethän tämän maapallon olemme sössineet huonoon jamaan, joten oletin, että jos ihmiset muuttaisivat toimintaansa, saattaisi onnistua vielä pelastaa tämä nuhjuinen ja haiseva, ei enää niin sininen pallomme, tämä varsinainen ”apinoitten planeetta”.

En osaa enkä jaksa vielä tehdä kaikin puolin paremmin itsekään. Enkä etenkään kykene olemaan ärtymättä ihmisille tai ilmiöille, ja kun ärsyynnyn, saatan tulla loukanneeksi joitakuita ihmisiä ilmaisemalla ärtymykseni syyn eläimellisellä tunnepuuskalla, tosin ihmisaivojen kielellistä kehittyneisyyttä hyödyntäen. Vaikka oikeastihan ”vika” on minussa, kun ylipäätään ärsyynnyn, eikä ihmisissä, jotka vain ovat mitä ovat. Eihän minun olisi mikään pakko reagoida; ärtymys on minussa, eikä heissä. Hehän ovat vain ”apinoita”, ja minä olen ehkä kehityshäiriöinen apina, enkä sen tärkeämpi osa luomakuntaa kuin hekään.

Eikä minullakaan ole oikeutta tuomita ketään. Mielipiteeni saan ilmaista lakien puitteissa, mutta se mielipidekin kuvaa kenties vain kehityshäiriöisiä ”hermojani”, eikä sitä, että ilmiö, josta marmatan, on oikeasti, absoluuttisesti, kaikin puolin peräreiästä.

Henkilökohtaiset mielipiteet ovat vain sitä mitä ne ovat, ”mielen pitämisiä”, ja minun mieleni on yhtä törppö kuin keskimäärin muillakin ”mielensä vallassa olevilla”. Se on oikeastaan vapauttava ajatus, ettei tarvitse olla oikeassa, koska on törppö, pöljä ja apina, kuten Anthony De Mello sanoi. Minä vain pidän joistakin asioista, ja joistakin en pidä, ja jotkut asiat ovat aika samantekeviä minulle. Omatunto kolkuttelee, jos meinaa pitää sellaisista asioista, joista onkin jotakin haittaa; ja joskus omatunto saa pitämään asioista, jotka tuntuvat eettisesti hyviltä… Haluan nyt sanoa jotakin mielestäni eettisesti perusteltua, arvoihin liittyvää. Sori vain, apinalajitoverit, jos ärsyynnytte.

No, arvostan esimerkiksi erästä Ylellä esiteltyä nuorta pasifistia, joka kärsi vankeusrangaistuksen, koska ei ilmeisestikään pidä väkivaltaa oikeana keinona ratkaista konflikteja. Tällaisina aikoina on kuitenkin joissakin piireissä kovin epäsuotavaa kannattaa väkivallattomuutta. Hädin tuskin kukaan uskaltaa sanoa mitään ”toisen posken kääntämisestä”, tai siitä, että ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Saattaa siis tulla ainakin kuvainnollisesti turpaan, jos rohkenee arvostella niitä, jotka tarttuvat aseisiin tappaakseen toisia ihmisiä itseään puolustaakseen. Tappamistahan se kuitenkin on joka tapauksessa, mistä syystä kukakin sitten tappaakaan kenet, ja missä sitten meneekään tarpeellisen ja hyväksyttävän ”itsepuolustuksen” raja. Kuka sen muka määrittää, kuka ”ansaitsee” kuolla, kuka elää?

Useimmat ehkä tarttuvat jonkinlaiseen aseeseen, jos on kyseessä oma tai läheisten henki tai terveys. Luultavasti minäkin tarttuisin, mutta mieluummin silti käyttäisin jonkunlaista lamautinta, enkä tappavaa asetta. Idealistisesti ajattelen, että toimintakyvyttömiksi lamautettuja voisi myöhemmin kuntouttaa ja antaa heille mahdollisuuden valita rauhan ja sodan, hyvän- ja pahantekemisen välillä. Kuka nyt oikeasti haluaisi valita sodan, jos hänellä olisi vapaus valita?

No, monikin ilmeisesti, valitettavasti. Jotkut meistä apinoista ja pöljistä tieten tahtoen aloittavat isompia tai pienempiä nujakoita, ja tarttuvat aseisiin uhkaillakseen niillä toisia ja saadakseen siitä jotakin hyötyä itselleen. Sotimista varten tuotetaan jatkuvasti lisää aseita, joita ilmeisesti valuu joitakin reittejä myös ”rauhanaikaiseen” käyttöön, kuten erityisen opportunistisille apinoille ja pöljille.

Ei olisi mitään järkeä ryhtyä sotimaan missään päin maailmaa, koskaan, ylipäätään, ja etenkään nyt, kun ihmiskunnalla olisi maapallo pelastettavanaan. Maapallohan tuhoutuu sitäkin varmemmin, kun sotiessa (ja sotaan varustautuessa) kulutetaan luonnonvaroja, tuhotaan infrastruktuurin lisäksi myös luontoa, ja aiheutetaan älyttömiä päästöjä; tuhrataan ihmiselämiä, hukataan aikaa. Sodankäyntiin ja siihen liittyvään varusteluun kuluva aika tarvittaisiin ilmastokatastrofin ja lajikadon pysäyttämiseen, tai edes hidastamiseen. Kukaan ei loppupelissä selviä hengissä tällä pallolla, ellemme osaa lopettaa sotimista. Emme me apinatkaan, vaikka jotkut meistä osaavatkin rakentaa avaruusraketteja.

On surullista ja kohtalokasta, ellei ”osata” lopettaa sotimista siinäkään vaiheessa, kun aletaan jo ymmärtää sen haitallisuus.

Kun pienenä, itsepäisenä ipanana tappelin veljeni kanssa, äiti sanoi, että ”viisaampi lopettaa”. Tärkeintä ei siis ollut se, kumpi oli aloittanut nujakoinnin, vaan se, kumpi lopettaisi sen. Olisi ollut mieltä ylentävää saada olla se ”viisaampi”, mutta oli vaikea rauhoittua sovinnolliselle mielelle sellaisen nujakoinnin jälkeen; etenkin, jos tiesi itse aloittaneensa tappelun. Syyllisyys näet nostatti häpeää, ja häpeä muuttui aggressioksi, eikä siinä apinaraivomielentilassa voinut olla sovinnollinen. Vasta sitten, kun tuli paha mieli esimerkiksi toiselle aiheuttamastaan kivusta tai vahingosta, pystyi oikeasti lopettamaan tappelun ja sopimaan riidan.

Isommissa kahakoissa ongelma onkin siinä, etteivät niitä aloittavat tai ylläpitävät tahot taida tuntea sitä ”pahaa mieltä” etenkään toisilleen aiheuttamastaan vahingosta, tai edes menetetyistä ihmishengistä. Eihän niitä ”toisia” pidetä edes ihmisinä, joten ”niitä” saa olevinaan tappaa mielin määrin, ja on kaiketi sitäkin kunniakkaampaa, mitä enemmän ”niitä” on tappanut. Ja on olevinaan oikein uhrata ”omienkin” henkiä suuremman ”asian” puolesta, ja käyttää omaa asemaa ja arvovaltaa siihen, että käskee ihmisten uhrata henkensä sille ”asialle”.

Unohdetaan nyt hetkeksi se, että olemme apinoita niin kauan kuin emme ymmärrä, ettemme ole pelkkiä apinoita, ja puhutaan meistä ihmisinä. Eikö ole jonkinlaista hulluutta pitää ”toisia” ihmisiä vähemmän ihmisinä kuin itseään, niin että heidän henkensä on muka vähemmän arvokas kuin oma henki?

Minusta esimerkiksi kansallisidentiteetteihin perustuva luokittelu ”meihin” ja ”muihin” on haitallista, vahingollista ja tavallaan harhaistakin, ja luo pohjaa vihamieliselle eriarvoistamiselle. Olipa ihminen minkämaalainen tahansa, hän on mielestäni yhtä ihminen kuin joku toisenkin maalainen. Ulkoiseen identiteettiinsä ripustautuva raukkaparka puolustaa minäharhaansa aivan kuin hänen henkeään uhattaisiin, ja katsoo oikeudekseen jopa tappaa sen, joka uhkaa hänen ”egoaan”. Mutta emmehän me ole mitään ”identiteettejä”! Ei minun olemassaoloni siihen lakkaa, jos luulet minua ruotsalaiseksi, tai nimität joksikin saakutin hörhöläiseksi.

Joskus meiltä apinoilta meinaa unohtua sekin, että sotimaan määrätty tai painostettu ihminen on yhtä vähän syyllinen sodan aloittamiseen ja ylläpitämiseen kuin nekin, jotka kokevat oikeudekseen puolustautua hyökkääjää vastaan. Sodan uhreja ovat myös nuo sotaan pakotetut, kuolevat, haavoittuvat, traumatisoituvat ihmiset. Eivät he ole sen vähemmän inhimillisiä ihmisiä kuin nekään, jotka puolustautuvat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Yksittäiset ”pelinappulat” eivät pysty peliä lopettamaan, ei heitä voi siitä syyttää; kaikkien ”nappuloittenhan” tulisi lopettaa taistelu yhtä aikaa, ja miten sellainen olisi mahdollista ilman yhteistä tahtotilaa? Taistelun keskellä sotimisesta luopuva voi menettää henkensä, vaikka haluaisi rauhaa. Hänestä tulee rauhanaatteen marttyyri, usein tunnistamaton ja vaille kunniaa jäävä…

Ne, joilla on valta siirrellä noita nappuloita, ovat pääosin vastuussa homman aloittamisesta ja lopettamisesta. ”Pelinappuloitten” tuhoaminen puolin ja toisin saattaa ehkä lopulta päättää taistelun, jos uhrattujen ”nappuloitten” määrä ylittää jonkun tahon sietokyvyn; tai aiheutunut tuho ylittää jonkin kriittisen pisteen, ja on pakko lopettaa. Pakotettu rauha on kuitenkin vain ulkoinen rauha, ja sisäinen kauna ja katkeruus luovat pohjaa uudelle sodalle.

Ellei konflikteja pystytä sopimaan neuvottelupöydissä, ehkäpä riidan voisi ratkaista jonkinlaisena kaksintaisteluina, laajamittaisen sotimisen sijaan, ettei aiheutuisi niin paljon ja laajoja tuhoja, ihmishenkien menetystä, ja muita haittoja. Ehkäpä joku nykyaikainen Daavid napauttaisi jonkinlaista Goljattia otsaan kivilingon nykyaikaisella symbolisella vastineella, ja eturistiriita olisi selvitetty. Ja tämän voisi toteuttaa ihan vain virtuaalimaailmassa, niin ei sattuisi edes oikeaan otsaan… Tosin, ylpeyteenhän se osuma kolahtaa kuitenkin. Ja tästäpä pääsemme siihen alkuperäiseen, kaikkien maailman nujakointien pohjimmaiseen syyhyn; uhantunteeseen, pelkoon.

Yllätys, yllätys: eihän kyse oikeasti ole siitä, että sotia aloitetaan, koska haluamalla halutaan aiheuttaa ulkoisessa maailmassa hengenvaaraa ja laajaa tuhoa, vieläpä ilman mitään ”mielekästä” tavoitetta. Sodan käynnistymisen syy on aina pohjimmiltaan sisäinen. Tarve tapella, tarve saada jotakin itselleen, pelko menettämisestä, pelko tuhotuksi tulemisesta ovat kaikki sisäisiä kokemuksia. Koen uhkaa ja ylireagoin – koska en muista, että ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila. (Paitsi oikeilla apinoilla se on kai aika pieni...)

Kyse on tavallaan siitä, että ihmismielen suunnaton pöljyys ja apinamaisuus aiheuttaa ensin sisäisen konfliktin, joka heijastetaan ulkomaailmaan, josta etsitään vihollinen, koska sitä ei ole sisäisestä maailmasta tunnistettu, koska pöljät apinathan ovat sokeita. Kaikki paha, vaara ja konflikti siis ulkoistetaan, ja siksi tarvitaan keppejä, risuja ja vitsoja, jotta päästäisiin tuosta pahasta eroon. Tukki on omassa silmässä, mutta sorkitaanpa sitten risulla malkaa toisen silmästä, niin maailma valaistuu. (Ja kuvitellusta silmästä tietysti, tai näppituntumalla sinne tänne sorkkien, koska eihän sokea apina voi nähdä minkäänlaista silmää, jota olisi tarpeen sorkkia…)

Sota ja vihanpito loppuu, kun pöljä apina ottaa tukin omasta silmästään, katsoo lähimmäistään ja näkeekin tämän silmissä itsensä, ja huomaa, ettei olekaan pelkkä apina sen enempää kuin tuo toinenkaan. Get it?

Nyt, kun maailmalla edelleen soditaan, monenkin ”apinan” on ehkä henkisesti helpompi ryhtyä jopa tappelemaan ja sotimaan kuin tehdä ekologinen elämänmuutos. Onhan meille apinoille kenties psyykkisesti pienempi kynnys alkaa riehua ja tapella kuin ryhtyä harjoittamaan jonkintasoista askeesia. Kenties kaikki tämä uhmakas ja mieletön tappeleminen onkin jonkinlaista reagointia maapalloa uhkaavaan tuhoon, jonka edessä koetaan avuttomuutta… Niin, apinaparat alkavat pelätä, kääntävät pelon raivoksi, ja käyvät sokeasti toistensa kimppuun, koska avuttomuus tuntuu pahemmalta kuin raivokas tappeleminen. Keppi kädessä kokee olevansa asioitten ”herra”, kunnes joku toinen tusauttaa omalla kepillään reiän mahaan…

Ja vaikka välillä olisikin hieman rauhallisempi hetki tällä apinoitten planeetalla (ellei katso iltauutisia), nämä apinat kuitenkin herkästi tappelevat välipaloista ja varjopaikasta rapakivisellä töyräällään, tajuamatta, että töyräs on romahtamassa parin päivän päästä, kun ovat ne pöljät kuitenkin liikaa siinä riekkuneet stressitilassaan tai huolettomassa hulluudessaan. Sinnepä romahtavat, apinaparat, kesken nujakointinsa, kun eivät osanneet sitä lopettaakaan.

Surullista, eikä järin rakentavaa.

Sivistyneinä itseään pitävät ihmiset kai tietävät maapallon muuttuvan elinkelvottomaksi, elleivät he tee mitään muutoksia elintapoihinsa, ja silti he mieluummin jatkavat riekkumistaan, kekkulehtimistaan, tärkeilyään ja kaikenlaista muuta touhuiluaan, mitä tässä pöljien mielien maailmassa pidetään tärkeänä, ja sitten vielä tappelevatkin keskenään kuin… niin, apinat. Ja itsekin tässä ärsyyntyy noille joillekin toisille apinoille niin paljon, että tekee mieli hyppiä tasajalkaa, sähistä ja huitoa risulla, jos he eivät muuten herää ja havahdu. No, en huido, etten osu liian pahasti, koska on tukintynkää omissakin silmissä, eikä olisi reilua satuttaa toisia, ellei halua itseäänkään satuttaa, mutta huhuilenpa vain varovasti:

”Katsokaa itseänne! Missä on ihminen?”

Ok, minä aloitin rähinän, mutta lopetan sen nyt. Anteeksi.

PS: Apinaksi ja pöljäksi nimittelyyn intouduin lukiessani vuosien tauon jälkeen uudelleen Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Jos lukija loukkaantui tästä tekstistäni, luultavasti tuo kyseinen kirjakin olisi liian sapettavaa iltalukemista.

Rakkaus on ilmaista, ”hyvinvointi” sen sijaan maksaa?

Selvyyden vuoksi; en ole käynyt taidemuseossa
yhdistelemässä orgaanisia aineita taideteoksiin
jonkinlaisena mielenosoituksena. Alla oleva on
 vain palapeli, ja tämä on vain kevennys.

Tänä vuonna olen sattuneesta syystä tullut katsoneeksi Ylen iltauutisia useamman kerran viikossa. Täälläkin päin maailmaa hätäillään inflaatiosta ja uhkaavasta lamasta, ja ”hyvinvointiyhteiskunta” on uhattuna, kun valtion kassa ei riitä siihenkään palvelutasoon, mihin on totuttu; saati sitten mihinkään parannuksiin (vaikkapa nuorten mielenterveyden palveluissa). Joku talouselämän asiantuntijaihminen, jota jossakin uutislähetyksessä haastateltiin, kehotti hymysuin niitä, joilla on rahaa, ”kuluttamaan”, jotta tämä rahalla rakennettu ”hyvinvointiyhteiskunta” säilyisi ennallaan.

Niin että hyvää Joulua, kuluttakaa vain maapallo loppuun!

Minua lähinnä ärsytti moinen innostunut kehotus. Maapalloa uhkaavan ekokatastrofin takia ei näet pitäisi ”kuluttaa” etenkään yhtään nykyistä enempää, ja mieluummin paljon vähemmän. Ei pitäisi ryöstää uusiutumattomia luonnonvaroja, eikä tukea ostoksillaan tehtaita, jotka aiheuttavat ympäristöhaittoja tai polkevat ihmisoikeuksia, eikä ylipäätään pitäisi enää ostella mitä sattuu, ettei aiheuta sademetsien katoamista tai valtamerien tuhoa. Tarkka joutuu olemaan ostaessaan sellaisiakin tuotteita, mitä ihmiseläjä kohtuudella tarvitsee…

En ollenkaan tajua, mitä tuotteita tai palveluita tämä jokin asiantuntija-ihminen oikein ajatteli hyvätuloisten tai omaisuutta omaavien ihmisten voivan ”kuluttaa” ilman, että siitä tulisi pitkällä tähtäimellä enemmän haittaa maapallolle kuin lyhytnäköistä hyötyä rahan varaan rakennetulle ”hyvinvoinnille”? Eikö hän ajatellut kuluttamisen pitkän tähtäimen haittoja ollenkaan? Oliko hänellä mennyt jotenkin huti se, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, jos jatkamme ”business as usual”- tyyliin?

Jos ihmiset olisivat toisiaan kohtaan empaattisempia ja vanhemmat huolehtisivat jokaisesta jälkeläisestään mahdollisimman hyvin ja suojelisivat heitä myrkyllisen henkisen ympäristön haitoilta, ei olisi niin paljon henkistä pahoinvointia, jonka vuoksi menetetään ”työuria” ja verotuloja, ja tarvitaan julkisen puolen mielenterveyspalveluita tai Kelan korvauksia psykoterapiaan. Täydelliseen vanhemmuuteen ei tietenkään kukaan pysty (etenkään, kun osa ihmisistä on synnynnäisesti alttiimpia kärsimään ympäristön haittavaikutuksista), mutta vähän parempaan suoritukseen saattaisi päästä, jos henkinen hyvinvointi laitettaisiin oikeasti etusijalle jo uuden elämän alkuvaiheessa.

Mutta mikä onkaan joillekin hämmentyneille tuoreille vanhemmille ”tärkeää” tässä kieroutuneessa ihmisegojen kulttuurissa? Laittaa masukuvia someen ja tehdä vanhemmuudestaan julkinen, vääränlaisen itsetunnon rakennusprojekti? Esitellä lapsiperhearkeaan tuntemattomille ja tehdä pikku-lapsesta vastoin tahtoaan ”julkkis”? Vai olevinaan edistää lapsensa älyllistä kehitystä ylikuormittamalla lapsensa erilaisilla virikkeillä ja tavaroilla jo ennen kuin hän osaa sanoa ”ättä” tai ”iti”? Tai pakottaa lapsensa ”harrastamaan” jotakin kodin ulkopuolella, ettei itse koe huonommuutta kahvipöytäkeskusteluissa tai vanhempainvarteissa, kun lapsi viihtyy liian hyvin ”vain” kotona?

Kummallisen moni vanhempi ei esimerkiksi tiedä, että liialliset virikkeet voivat haitata etenkin alle kolmivuotiaan aivojen kehitystä, tai että hoivan ja kasvatuksen tulisi mukailla lapsen synnynnäistä temperamenttia. Kaikki lapset eivät ”sopeudu” siihen, mikä useimmille on ok tai siedettävää. Vaikken olekaan töissä varhaiskasvatuksesta, minulle on syntynyt vaikutelma, että on liian paljon vanhempia, jotka heivaavat lapsensa heti, kun pystyvät, yhteiskunnan ja median ”kasvatettaviksi”. Heillä on ilmeisesti tärkeämpää tekemistä kuin kasvattaa jälkikasvuistaan vastuullisia aikuisia; tai he luulevat, että yhteiskunta ja media kasvattavat tasapainoisia ihmislapsia. Kaamea erehdys! Ja on myös liian paljon sellaisia vanhempia, jotka haluaisivat koulia lapsistaan jonkinlaisia ”ihmelapsia”, mutta saavat aikaan narsisteja tai ahdistuneita neurootikkoja.

Lapsistaan oikeasti välittävillä ihmisillä saattaa sitten olla kaikenlaisia muita vaikeuksia, joitten takia vanhemmuus ja lapset kärsivät. Moni vanhempi yrittää oikeasti parhaansa, mutta yhteiskunta saattaa kampittaa tai tuottaa pettymyksen heikkoina hetkinä. Ja ylipäätään tämä hemmetin egoistinen kulttuuri harhaannuttaa lapsia, jotka hyvin helposti pääsevät ”nauttimaan” internetin pseudotodellisuudesta, eivätkä voi sinne yksin unohdettuina tietää, mikä on ok, mikä totta, mikä tervettä. Ihmekö tuo, että kouluikäisetkin alkavat olla sairaan väkivaltaisia?

Päiväkodeissa menee huonosti. Koulumaailmassa menee huonosti. Opiskelijoilla menee huonosti. Työttömillä menee huonosti. Työelämässä olevillakin menee huonosti. Ja vanhuksillakin menee huonosti. Eikö tämä kaikenikäisten ihmisten henkisen pahoinvoinnin lisääntyminen viimeistäänkin jo kerro, että jotain on pielessä tässä yhteiskunnassa, tässä kulttuurissa, tässä ihmisten maailmassa? Eikö sekään ole vielä herättänyt, että ”sivistynyt” ihmiskunta on oikeasti pilaamassa maapallon?

Ja miten moni ihminen aiheuttaakaan mielenterveysongelmia läheisilleen, kun ei ymmärrä, mitä tekee, eikä pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, tai korjaamaan aiheuttamaansa vahinkoa? Kuinka moni penska aiheuttaakaan hölmöyksissään mielipahaa, tai jopa vuosikymmeniä kestäviä traumoja vertaisryhmässään, siellä koulumaailmassa, joka pahimmillaan voi olla yhtä traumatisoiva kuin pitkittynyt sotatila? Tai kuinka moni aikuinen aiheuttaakaan työelämässä henkistä kärsimystä työtovereille, alaisille, esihenkilölle, eikä edes tajua sitä itse?

Ja että pitää olla vielä niin hemmetin sotaisaakin tämä ihmisten yhteiselo! Ihmisluonnon sotaisuus aiheuttaa suunnattomia tuhoja ja ympäristöhaittoja, ja sotaan varustautuminen kuluttaa luonnonvaroja, energiaa, materiaaleja ja rahaa. Ja se myös vie suuren osan ”ajatusenergiastamme”, tuottaa hirvittävän paljon murehtimista, ahdistusta, pelkoja, märehtimistä myös ulkopuolisille, saati sitten niille, jotka elävät sodan keskellä. Sota-asioihin keskittyminen vie huomiota monelta tärkeältä asialta; kuten läheisiltä, terveydestä huolehtimiselta, ympäristöasioilta, ihmisoikeuksien puolustamiselta…

Olemmepa sitten hyvin ”turvassa”, kun olemme halunneet turvata rauhaa varustautumalla sotaan, mutta yhä edelleen kovin mielenterveysogelmaisia, ja lopulta vailla riittävää julkista palvelua menetetyn mielenterveytemme korjaamiseksi! Eipä ole varaa hoitaa mielenterveyttä, jos pitää lisätä ”puolustusmenoja”. Sotaisa mentaliteetti pitää yllä stressitilaa, ja stressaantunut ihminen voi pian olla putkinäköinen, ärtymisherkkä ja lopulta vainoharhainen…

Eikä yksittäisillä ihmisilläkään tunnu olevan ”varaa” ehkäistä mielenterveysongelmia vaikkapa hoitamalla pikkuvauvaansa itse, kun pitää olla mahdollisimman paljon työelämässä tullakseen edes toimeen. Pitäisikö olla vielä enemmän työelämässä valtion verokassaa lisätäkseen, jotta päivähoitoon yötä myöten raahattu lapsi saa sitten isona mielenterveyspalveluita julkiselta puolelta ilmaiseksi? Tai pitääkö paahtaa ylen määrin töitä saadakseen ylimääräistä rahaa, että voi kuluttaa markkinatalouden tuotteita, että olisi itsellä edes hetken aikaa ”kiva olo”? Tai, pitääkö meidän oikeasti ”kuluttaa” siksi, kun se asiantuntijaihminen niin kehotti Ylen iltauutisissa vedoten jonkinlaiseen yhteisvastuullisuuteen ”hyvinvointiyhteiskunnan” säilyttämisessä?

Onko tämä se ”hyvinvointiyhteiskunta”, jota kannattaa ylläpitää ”kuluttamalla”? Rakennetaanko hyvinvointia rahalla vai rakkaudella? Aina ei ole mahdollista saada molempia, eikä toista voi hankkia toisella. Todellista rakkautta ei voi myydä eikä ostaa.

”Kuluttamisen” sijaan meitä kaikkia voisi kehottaa siihen, että lopettakaamme pahan mielen ja kärsimyksen aiheuttaminen toisille ihmisille, niin ei tarvita niin paljoa mammonaa henkisten vahinkojen korjaamiseen. Mikä hitto meitä ihmisiä riivaa, kun emme osaa olla traumatisoimatta toisiamme?

Sokeus. Tietoisuuden puute.

Jos joutuisin syystä tai toisesta haastateltavaksi iltauutisiin, kehottaisin ihmisiä pysähtymään, olemaan jonkin aikaa ilman mitään ulkoisia virikkeitä, ja kuuntelemaan sitä, mitä he aivan oikeasti tarvitsevat, ensisijaisesti. Vastaus löytyy sisäisestä maailmasta.

Emme tarvitse yletöntä aineellista ”hyvinvointia”; etenkään sokeaa kulutusvimmaa hedonismin, eskapismin tai olevinaan järkevän talousajattelun huumassa. Ihminen tarvitsee ensisijaisesti tunteen siitä, että hän on. Hän on olemassa, elossa. Moni pinnallinen tarve laantuu tai jää kokonaan heräämättä, kun on tietoinen olemassaolostaan ja tavoittaa läsnäolon ihmeellisen rauhan todetessaan ääneen tai mielessään: ”Minä olen.”

Tässä pari lainausta Eckhart Tollen kirjasta ”Läsnäolon voima”:

”Oleminen on kaikessa ikuisesti läsnä oleva kaikkinainen elävä ykseys lukemattomien syntymän ja kuoleman lain alaisten muotojen tuolla puolen.” --- ”Valaistuminen merkitsee juuri Olemis-tietoisuuden saavuttamista ja tuossa ’toteutumisen tunnun’ tilassa elämistä.”

”Koko mainosteollisuus ja kulutusyhteiskunta romahtaisivat, jos ihmiset valaistuisivat eivätkä rakentaisi enää minuuttaan tavaroiden avulla.”

Joten, kuten sanoi ihminen, jonka kunniaksi (ainakin olevinaan) vietetään tulevaa ”kulutusjuhlaa”, kun hän oli joutunut ymmärtämättömän väen ristiinnaulitsemaksi:

”Antakaa heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Niin, eivätpä tainneet tietää, eikä moni tiedä vieläkään. Tulkoon siis valkeus ja uusi maailma itse kunkin sisälle!



PS: Adventin ajalle muistutuksena, kertaa tästä vinkit ”hyvään joulumieleen”.

Jos olisin oma itseni… Nielisikö sika minut?

Tämä kuva muistuttaa riittävästi jotakin sellaista rakennetta,
joka tekstissä mainitaan, joten, olkoon se tässä kuvituksena.

Tuntui etten mitenkään jaksaisi kirjoittaa mitään ”yleishyödyllistä”, koska sellaisen aivotyön vaatima ajatteluenergia tuntuu olevan tältä päivältä lopussa. En haluaisi myöskään valittaa ”maailmanmenosta”, etten levittäisi negatiivista ajattelua mahdollisille lukijoille, jotka tälle sivulle eksyvät.

Nyt ei kuitenkaan irtoa mitään näennäispositiivistakaan, ja jotenkin tuntuu, että se ainoakin aito myönteinen älynväläys, jonka saattaisin tässä juuri nyt onnistua tuottamaan, jää yhtä absurdiksi asiaksi kuin joku kallisarvoinen pikkuesine kahdensadan neliömetrin laajuisessa sontakasassa. Kuka lähtee kahlaamaan kasan keskivaiheille ja ryhtyy vieläpä tonkimaan sitä moskaa ihan vain siksi, että joku sanoo, että siellä saattaisi olla jotakin arvokasta? Tai vaikka joku lupaisikin, että kyseessä on peltoon kätketty aarre; se helmi, joka aikoinaan ehkä heitettiin sioille, jonka siat tallasivat peltoon, ja jota kukaan ei sittemmin nähnyt…

Tai ehkä se helmi tarttui jonkun sian sorkan ”varpaitten" väliin ja päätyi keittoliemeen, josta joku sen puolivahingossa nielaisi, ja ruuansulatuksen läpäistyään se putkahti huussiin, ja kulkeutui sieltä parin mutkan kautta ja vuoden päästä takaisin peltoon, tai jäi sinne sontakasaan, koska huussi poistettiin käytöstä, muttei sitä ole vielä tänäkään päivänä tyhjennetty. Who knows?

Otapa tuosta nyt selvää.

Helmeni ja muut symboliset aarteeni ovat ikään kuin olevinaan hukassa, ja joudun huuhtelemaan mieleni sisältä paljon saostumia etikkapitoisella (tai sapekkaalla) litkulla saadakseni sieltä ulos kenties myös ne mutkiin juuttuneet ja takertuneet, hieman merkityksellisemmät, aikaa ja kulutusta kestävät jyväset.

Paljon sanoja, vähän merkitystä? Ehkäpä vain yksi olisi tosiaankin tarpeen, jos vain löytäisi sen yhdenkään.

Olen kai ylikäyttänyt tänään vasenta aivopuoliskoani, ja nyt haluaisin vain pyörittää mielikuvia ja kielikuvia ja olla olematta mitään ”mieltä” ja tekemättä mistään väkisin mitään järkevää ja loogista. Sen sijaan leikin metaforilla.

Jos olisin omena, haluaisin olla yhä puussa ja puoliraaka, enkä haluaisi mädäntyä ennen kuin olen kypsä ja tipahdan jonkun päähän. Ehkä Newtonin. Siitä saattoi näet olla hyötyä ”painovoiman” tunnistamisessa. Tosin, en muista mitä hyötyä siitä oli luomakunnalle. Joistain keksinnöistä on ollut lähinnä haittaa…

Jos olisi soitin, olisin mieluiten akustinen kitara, joka soi yhä kauniisti ja syvästi, vaikka sen kaula onkin hieman vääntynyt, ja kannessa on naarmuja. Sen kielet on uusittu lukuisia kertoja, koska sillä on yritetty soittaa sekä rautalankarokkia että flamencosäestystä, muttei se ole saanut vielä tarpeeksi soida ilman soittajaa, pelkällä resonanssilla; vastaten Luojansa ääneen.

Jos olisin kasvi, olisin vänkyrä mänty, joka antaa toisten puitten kasvaa itsensä ohi korkeuksia kohti, mutta onnistuu silti kasvamaan itsekin, vaikka joutuisikin mutkittelemaan tavoitettaan kohti päästäkseen. Se pysyy itsepäisesti siinä mihin on juurensa saanut; tarjosipa se paikka sitten kituliaamman ravinnon tai liian vetisen. Jos se kasvaakin hitaasti ja känkkyräksi, siitäpä tuleekin hyvin sitkeä pilkottava, eikä sitä ensimmäisenä olla kaatamassa ainakaan lautatarpeiksi. Uuniin se ehkä kelpaa vänkyränäkin, mutta luultavasti vasta jo pystyyn kuolleena ja kuivettuneena; sen ei siis tarvitse sentään elävänä tulla poltetuksi.

Jos olisin auto, olisin polkuauto, jolla pienet ihmiset ajavat ja kuvittelevat innoissaan olevansa jo isoja ihmisiä; ne reppanat! Parempi olisi pysytellä pienenä ja ajella isonakin polkuautolla.

Jos olisin oma itseni, olisin helmi.

Miksi on niin vaikeaa nähdä sitä helmeä? Se on peittynyt suojuksiin, haarniskaan, koristeisiin, eristeisiin, pakkeliin ja muuhun, jolla peittelemme sitä mitä on pinnan alla. Siellä on näet paljon kuonaa, mätää, tulehdusnestettä ja muuta ikävänpuoleista, jota emme halua toisille näyttää, emmekä aina itsekään nähdä.

Mutta siellä kaiken sisällä on se helmi. Eikä sitä tarvitse nähdä; sen voi tuntea. Sen voi tallentaa kämmeneensä, tai painaa sinetiksi sydämeensä.

Kuten sanottua, helmi on ikään kuin sontakentän keskellä, ja sen löytäminen vaatii paljon kaivamista, jota ei pysty aina tekemään likaamatta käsiään. Ehkei sitä olisi pitänyt koskaan jättää sikojen tallattavaksi. No, sikareppanat, minkäpä nekään luonnolleen voivat, kun tonkivat ja syövät mitä suuhun sattuu?

Jos olisin itsekin sika, haluaisin olla sellainen sika, jonka kärsässä ei ole kultarengasta, ja joka ei syö soijaa, ja joka ei niele helmiä ruuansulatukseensa, jos sattuu sellaisia löytämään pahnoja tonkiessaan. Jotkut helmet ehkä näyttävät Mozart-kuulilta, muttei niitäkään kai kääreineen syödä... Paitsi joku erityisen nälkäinen possu.

PS: Jutun kuva on otettu vanhasta kattovalaisimesta. Entä jos helmi olisikin lamppu?

Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.