ADHD-lonkkavetäisyjä ja kummajaisen käsitys tekoälystä, unohtamatta Riikka Purraa

Tunnen jälleen olevani (omien epämääräisten tarpeitteni ja arvopohjaisten päähänpinttymieni vuoksi) puolipakotettu julkaisemaan jotakin tekstiä tässä blogissa, jotta saan informoitua satunnaisia lukijoita (ja myös niitä kansainvälisiä, jotka seuraavat blogiani luullen, että tämä sisältää jotakin vaarallista) siitä, että julkaisin ”ADHD-luuserin tarinan” ja ”Junttiluuserin päiväkirjan” nyt ensimmäistä kertaa painettuna versiona ja samoissa kansissa. Kummastakin on yhä olemassa erilliset e-kirjaversiot, jotka ovat tietysti varsin edullisia verrattuna painettuun versioon. Well, what’s the point then?

Tuli tarve saada noistakin tarinoista omaan kirjahyllyyn paperinen versio, etten unohda, että olen sellaisetkin tarinat joskus kirjoittanut. Minulla on nimittäin taipumus unohtaa herkemmin asioita, joita en näe tai aisti muulla tavoin. Liittynee ADHD-hermostooni. Ja se olisi tyhmää, jos täytyisi aina haalia kallista ja uutta materiaa muistaakseen erinäisiä arjen asioita tai elämän merkityksellisiä teemoja, mutta onneksi muistutukseksi useimmiten riittävät paperilaput (joskus vessapaperikin käy), arkiset esineet oudoissa paikoissa, tai tietyissä paikoissa, tai epätavallisesti epäjärjestyksessä oleva paperikasa tavanomaisen sekavuuden keskellä. (Joten, en suoranaisesti ylläpidä tätä materialistista ”hyvinvointiyhteiskuntaa” tähän ADHD-hajamielisyyteeni liittyvällä materiariippuvuudella, kun en osta paljoakaan uutta tavaraa.)

Sitä paitsi, jos internet joskus romahtaa, läppäri simahtaa, kovalevy tuhoutuu ja muistitikut katoavat, onpahan itsellä edes paperinen versio näistäkin tarinoista olemassa, kunnes sekin homehtuu, hapertuu tai kärähtää jossakin ikävässä sattumuksessa; esimerkiksi, jos koko maapallo liekehtii, ennemmin tai myöhemmin. Tai ehkäpä joku kirjasto haluaa hankkia painetun kirjan niitä ihmisiä varten, jotka lukevat mieluummin konkreettisia kirjoja, jos ylipäätään enää mitään.

No, tämän uudelleenjulkaisuprojektini lisäksi ADHD-mielessäni on liehunut kaikenlaisia ajatuksia ilman erityistä yhteistä nimittäjää, mutta voisin vaikka vannoa, että johonkin assosiaatioverkostoon nekin ajatukset kuitenkin alkujaan liittyivät, vaikken vielä tunnistakaan sitä sotkuista punaista lankaa, johon niitten alkuperäinen heräte ehkä oli kytköksissä.

Olen ollut jonkin aikaa lomalla, ja oikeastaan on ollut koko ajan jotakin tekemistä, paitsi lyhyehköjä välejä, jolloin ei olisi välttämättä ollut mitään ”pakollista” tekemistä. Mutta ne hetket olivat turhauttavan lyhyitä, koska mieleni ajatteli, etten kuitenkaan ehdi tehdä mitään ”järjellistä”, joten, mitä ihmettä tekisin, kun ”käynnistyminenkin” vaatii usein älyttömän pitkän ajan? Tai, jos yritän tehdä heti ja tehokkaasti sitä, mitä mieleen juolahtaa, saattaa seurauksena olla esimerkiksi jauhoja lattialla, rikkoutunut muki, kierrätyskamakasan kaatuminen eteisen lattialle, rikkalapion sisällön leviäminen keskelle lakaistua lattiaa…

Niinpä, että ihan järjellistähän sen pitää olla; sen kaiken, mitä ihminen tällä pallolla tekee. Miten olisi pari järjellisen ajatusprosessin tulokselta kuulostavaa, mutta lonkalta lentänyttä lausetta; pari kullanhohtoisesti limaista sammakkoa, jotka hukan irvihampaisesta suusta pullahtaessaan näyttävät hetken aikaa, hämäävästi, ”kultaomenoilta hopeamaljassa”?

Mitä voit tehdä, kun et voi tehdä mitään? Älä tee mitään.

”Lonkalta lähtee laiskaltakin”, sanoi lonkkavikainen laiskuri lonkalta vedellessään, lonkkaa vedellessään.

Kun on mieli hukassa, älä suotta etsi sitä! Tarkoitushan on vapautua siitä.

Oi tätä älyttömyyden ihanuutta! Miten vapauttavaa onkaan lopettaa pätevien tekstien kirjoittaminen ja alkaa tuottaa pelkkää narrimaista potaskaa!

Tämä on se toinen luontoni; tämä ”hoviin” väkisin raahattu luuserinarri, joka tuntee olevansa pakotettu esiintymään, vaikka oikeastaan haluaisi mieluummin lapioida paskaa ja hoitaa lapsenmielisiä olentoja, mutta joka käyttää kyllä toisinaan tilaisuuden hyväkseen sanoakseen muutaman ilmaa puhdistavan sanan; tai heitelläkseen ilmaan niitä kullanhohtoisia sammakoita. Toisina päivinä voisin vetäytyä tallin ylisille haaveilemaan pyhiinvaeltajan elämästä ja veistelemään jotakin pitääkseni kaikkea mahdollista räpeltävät näppini kurissa; tai yrittää auttaa joittenkuitten ”sisäisiä prinsessoja” vapautumaan ”sisäisten lohikäärmeittensä” vartioimista vankiloista, ja niin edelleen.

Niin, ehkäpä olen kummajainen, joka saattaa huvittaa yleisöään hetken, kunnes mainitsee ääneen joitakin ikäviä realiteetteja ja omatuntoa kirpaisevia huomioitaan. Tai mollaa itsessään asioita, jotka kuulija löytää itsestäänkin, ja sehän onkin kurjaa ja kiusallista. En tiedä miksi tätä tekisin, ellen haluaisi herättää kaikkia harhaunessa nuokkuvia ihmisiä, koska pallo on kohta tulessa. Pallo käryää jo, kiire sammuttaa! No, nukkukaa sitten. Mukavia unia.

Ja mitä sekavampaa tekstiä pystynkään tuottamaan, sitä varmemmin tiedän ylittäneeni tekoälyn käsityskyvyn, koska eihän se tajua, mitä mieltä näissä kummallisuuksissa on, koska luultavasti se ei osaa itsekään olla sekava ja epäjohdonmukainen, vaikka yrittäisikin, ja miksipä se edes yrittäisi, kun ei tajua sen merkitystä?

Minä en ole kovin hyvä kirjoittamaan asiallista tekstiä, koska se tuntuu minusta niin väkinäiseltä, että mielentilani muuttuu surkeaksi, vaikkei tuottamani teksti sinänsä olisikaan ihan paskaa. Ja osaanhan minä ladella jollain tapaa älylliseltä kuuluvia faktoja, jos on aivan pakko, mutta miksipä tekisin enää sellaista, kun tekoäly tekee sen kätevämmin? Varmastihan löytyy jo ihan hyödyllistäkin tekoälyn tuottamaa asiatekstiä; pienellä varauksella, kuitenkin, koska tekoälyn yhdistämän ”faktan” alkuperän täytyisi olla aukotonta ”faktaa”, ja kuka sen voisi absoluuttisesti taata? Onko edes olemassa tosiasioita, jos ei ole yhteistä totuuttakaan?

Koettelin itseäni katsomalla yhden tekoälyyn liittyvän dokumentin, joka riitti vakuuttamaan minut siitä, ettei siitä kannata antaa kehittyä Frankensteinia. Jos sellainen ”äly” karkaa ihmisen hallinnasta, seuraukset tuskin ovat ihmiskunnalle mitenkään mieluisia. Sitä paitsi, ihmisissäkin on liikaa ”tekoälyilyä” ilman tietoisuutta ja eettisiä raameja. Jos nämä älykkäät, mutta harhaiset ja empatiakyvyttömät ihmiset pääsevät ohjelmoimaan tekoälysysteemejä omia tarkoitusperiään palvelemaan, tämä pallo muuttuu luullakseni aina vain kurjemmaksi paikaksi.

Joku tekoälyhän voi periaatteessa vaikkapa estää tämän tekstin julkaisun, jos toteaa, että tässä on jotakin siihen ohjelmoidun ideologian vastaista. Eri tahojen tekoälythän voivat alkaa analysoida nettiin syötettyä informaatiota ja lakata näyttämästä sellaista, jota sen ohjelmoinut taho pitää omien tarkoitusperiensä kannalta haitallisena. Jos ei ole olemassa yhteistä, globaalia eettistä koodia siihen, millainen informaatio on ”haitallista” ja mikä ”rakentavaa”, vaan erilaisia kilpailevia ”aatteellisia moraaleja”, mitäpä tälle loputtomalle tiedonlähteellemme, tälle ”netille”, tapahtuukaan, kun eri tahojen ”tekoälyt” alkavat ”siivota” sitä?

En tiedä. En ymmärrä, ja tällainen on liian monimutkaista minun kaventuneelle työmuistilleni. Minusta tästä menosta puuttuu järki, eikä sekään riitä, vaikka sitä olisikin, kun tarvittaisiin eettinen ohjenuora tähän kaikkeen; niitä ”pehmeitä arvoja”, jotka taas herättävät joissakuissa halveksuntaa ja jopa vihaa. Sen sijaan kovasanaisuus, kovaotteisuus, uhittelu, jopa väkivaltafantasiatkin tuntuvat olevan joittenkuitten mielestä ihailtavia asioita, tai ainakin suvaittavia. Hyh hyi.

Se ainoa järjellinen asia, mitä voin yhä kirjoittaa autenttisesti, on oman ”sydämeni” sisältö, koska enpä usko, että mikään tekoäly on sinne vielä päässyt. Mieltäni se ehkä yrittää ohjelmoida (levittämänsä ”informaation”, mainosten ja sen sellaisen kautta, jos selaan nettiä), mutta jos pysyn tietoisena noista vaikutusyrityksistä, ehkäpä pysyn myös autenttisempana.

Ja taidanpa lopettaa ”Post Scriptum”- lyhenteen käytön, ettei vain mikään nettiä haravoiva tekoäly tulkitse sitä lyhennettä tietyn puolueen lyhenteeksi; ikään kuin minä sellaista haluaisin levittää…

En todellakaan ole kyseisen puolueen ihailija, ja minun mielestäni Riikka Purra voisi ystävällisesti ja yksinkertaisesti erota tehtävästään ja vetäytyä joksikin aikaa pohtimaan ihan vakavasti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minun mielestäni kukaan sellainen aikuinen ihminen, joka on joskus vitsaillut toisten ihmisten tappamisella, ei ole riittävän empaattinen, toisia huomioiva, ymmärtäväinen ja oikeamielinen, jotta haluaisin hänenlaisensa päättävän tämän luomakunnan kohtalosta. Monestakin asiasta voi toki vitsailla, ainakin ”sisäpiirissä”, mutta se, että tehostaa egoaan tuomalla esille fantasioitaan toisten ihmisten tappamisesta, ylittää minun mielestäni jonkin kriittisen eettisen rajan. Minun mielestäni sillä tavoin toimineelle ihmiselle ei pitäisi antaa valtaa päättää muitten elollisten asioista.

Olen pahoillani, jos tämä näkemykseni loukkaa kyseistä ihmistä tai hänen tukijoitaan, mutta minun arvomaailmastani katsottuna kaikki, mikä liittyy väkivallalla hallitsemiseen tai sen ihannointiin, on haitaksi ihmisille ja luomakunnalle. Olkoon eri mieltä kuka on.

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Voiko lukemalla parantaa maailmaa?

Miljoonien merkkien mittainen joutomaa,

jolla kasvaa ohdaketta? Pörriäiset sentään

tykkää ohdakkeenkin kukista, ja niillä

lienee merkityksensä tällä pallolla.

Kenties voikin, jos maailman parantaminen alkaa itsestä, ja itse lukee jotakin, joka vaikuttaa itseen terapeuttisesti...

Laskeskelin tuossa, että jos jokaisessa kirjasarjani romaanissa on vähintään 500 000 merkkiä, niin koko kirjasarja sisältää varmasti yli kuusi miljoonaa merkkiä. On melkoinen työ lukijan aivoille prosessoida sellaista merkkimäärää; muuntaa symbolit sanoiksi ja sanat lauseiksi, jotka täytyy vieläpä ymmärtää; saati sitten että pysyisi kärryillä lauseitten muodostamassa tarinassa ja yksittäisten tarinoitten luomassa maailmassa, filosofisine teemoineen...

Päätin ainakin toistaiseksi pitää Ohdakemaa-kirjasarjan kaksitoistaosaisena, ja julkaista muut mahdolliset samaan maailmaan sijoittuvat tarinat erillisinä romaaneina (tai sarjana?), mikä tarkoittaa, että kirjasarja on nyt jonkinlainen valmis kokonaisuus. Ja tämän asiaintilan ”kunniaksi” päätin, että julkaisen tässä blogissa koko kirjasarjasta tiivistellyn esittelyn, joka on samalla tietenkin myös ”mainos”. En pidä mainostamisesta, mutta pakottaudun nyt tekemään sitäkin, koska olisi jotakuinkin höppänää julkaista tällainen kirjasarja ja olla mainitsematta siitä mitään, ettei vain kukaan vahingossakaan tietäisi siitä mitään, tai varsinkaan lukisi sitä. En haluaisi olla aivan niin höppänä. Joten, nyt seuraa ”suosituksia” ja sen sellaista. (Lisätietoa löytyy Ohdakemaa-blogista.)

Ohdakemaa-sarja on psykologisen ja henkisen tematiikkansa vuoksi kenties keskimääräistä nuorten fantasiakirjallisuutta haastavampaa ja toisaalta siten myös henkisesti kehittävämpää luettavaa. Sarjan kirjat on luokiteltu (ehkä virheellisesti?) aikuisten kaunokirjallisuudeksi, vaikkeivat ne sisälläkään mitään alaikäisille epäsopivaa. Ainakin yli kaksitoistavuotiaat voisivat varmasti traumatisoitumatta lukea niitä, siinä missä katsoa useimpia BBC:n tekemiä poliisisarjojakin. (Jos joku on sitä mieltä, ettei esim. homoromantiikka sovi alaikäisille, niin varoitan tässä sellaisesta sisällöstä.) Jotkin teemat, kuten mielenterveyden horjuminen ja itsetuhoisuus, saattavat olla nuoremmille lapsille liian ahdistavia, ja ellei abstrakti ajattelu ole vielä kehittynyt, osa filosofisesta ja henkisestä tematiikasta voi mennä nuoremmilta lapsilta vähän huti. Mutta samaahan voisi sanoa vaikkapa Tolkienin kirjoista, joten, Ohdakemaa-kirjasarjaa voisi mielestäni suositella teini-ikäisestä ylöspäin, ilman yläikärajaa.

Kirjasarjan tarinat sopivat mielestäni erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille; siis, tavalla tai toisella poikkeaville. Näille massasta poikkeaville ihmisyksilöille tämäkin maailma voi olla yhdenlainen "ohdakemaa", jonka läpi rämpiminen ja raahautuminen on vielä isompi ja kipeämpi urakka kuin koko kirjasarjan lukeminen. Itselleni ”ohdake” symboloi myös yksilön oikeutta olla omanlaisensa; siis, poiketa valtavirrasta. Jos jollakin pellolla kasvaa vihan, pelon ja ahneuden ”viljaa”, ohdake on vastavoima, tai ainakin ”julistus” toisenlaisen kasvun mahdollisuudesta. Ohdakemaa-kirjasarjan julkaiseminen omakustanteena ja oman osaamisen varassa on myös kannanotto kaupallisten kustantajien valtaamilla ”viljelysmailla”.

Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten ”seikkailujen” ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten lukijan ”mielen teoriaa” ja mentalisointikykyä. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu. Ja tiedostatpa sitä tai et, elät itsekin, tässä maailmassa, samaa ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.

Kuvitteellinen keskiaikainen maailma antaa puitteet erilaisten henkilöhahmojen kertomalle, sukupolvien yli ulottuvalle tarinalle, jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia ja siksi nykyaikaistakin ihmistä koskettavia. Kuka oikeastaan on vihollinen, kuka ystävä? Mikä on rakkautta, mikä riippuvuutta? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?

Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan. Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä Petrus lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Jooel Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessa Jelisepan, käynnistyy uusi tarina.

Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa ”Prinsessa, Ritari ja Narri”, jossa prinsessa Jelisepa kertoo hänen itsensä, Josia Joshuanpojan ja Narrin tarinaa. Jelisepa yrittää parhaansa mukaan noudattaa Jooel Vaeltajan neuvoja päästäkseen lähemmäs sitä, mitä kaipaa. Valtakunnan ja henkilökohtaisen tilanteensa kärjistyessä Jelisepa joutuu kohtaamaan oman sisäisen umpikujansa. Henkisesti ja ruumiillisestikin koettelevien tapahtumien myötä hän ajautuu ristiriitaisia tunteita herättävien totuuksien eteen. Mutta aavistus jostakin syvemmästä yhteydestä on kuin höyhen, joka uhkaa karata tavoittamattomiin tuulenpuuskan mukana…

Ohdakemaa- sarjan kolmas osa, ”Ruhtinaitten Perilliset”, kertoo Jelisepan silmin ruhtinas Reuelin ja ruhtinas Willefin jälkeläisten yhteen kietoutuvista kohtaloista. Ruhtinaitten perilliset kulkevat kukin omia teitään; kuka neuvonantajiensa määräysvallassa, kuka itsekkäitten pyyteittensä ohjaamana, kuka kiintymyksensä pakottamana tai Kaikkeuden Luojan johdatukseen luottaen. Pienilläkin tapahtumilla on tässä tarinassa vaikutuksensa siihen, millaiseen tilanteeseen kukin ruhtinaitten perillisistä lopulta päätyy. Tarinan keskiössä on syvällinen, monipolvinen rakkaustarina, mutta se on myös kuvaus päähenkilön sielullisesta harhailusta ja henkisestä kasvusta, isän ja tyttären suhteesta olosuhteitten ja elämäntapahtumien myllerryksessä, sekä ruumiinvoimiltaan heikompien alistetusta ja turvattomasta asemasta yhteiskunnassa.

Ohdakemaa- sarjan neljäs osa, ”Narrin tarina” on takautuva kertomus siitä, mitä tapahtui ennen kuin Narri päätyy kruununprinsessa Jelisepan huoneiston aulaan todistamaan prinsessan mielenvikaisuuskohtausta. Se jatkaa myös tapahtumien kuvausta siitä hetkestä, johon Jelisepa lopetti kertomuksensa edellisessä osassa. Kun prinsessa Jelisepa syntyi Cardusian kruununperijäksi vuonna 808 Ohdakemaan aikaa, samana kesänä syntyi Reuelin linnassa poikalapsi. Levoton nuorukainen lähti etsimään totuutta itsestään vain viidentoista vanhana, ja päätyi lopulta töihin kuninkaanlinnaan. Hänestä tuli tallirenki ja viihdyttäjäpalkollinen, joka halusi itseään kutsuttavan Narriksi. Mutta taustalla on vielä syvempi tarina, joka kertoo lisää myös Narrin ystävistä Josiasta ja Rikardista. Se on kertomus erilaisista ystävyyksistä, mieltä sekoittavista tunteista, uhkarohkeudesta ja sisäisistä ristiriidoista.

Ohdakemaa- sarjan viides osa, ”Kaksi ritaria”, jatkaa jo tutuksi tulleitten hahmojen tarinaa prinsessa Jelisepan kertomana, aloittaen siitä hetkestä, johon Narri lopetti omassa tarinassaan. Kuningatar Mormessa on sotajalalla, mutta kaiken jännityksen ja epämukavuuden keskellä prinsessa Jelisepaa kalvavat myös yksityisemmät ristiriidat ja huoli rakkauden menettämisestä. Kun pelko ja epäluulot riivaavat, itse kunkin ystävyyttä koetellaan. Kehen voi turvata ja luottaa silloin, kun oma ahdinko vaatii toisen ihmisen tukea ja läsnäoloa? Vuosien takaa nousee merkki johdatuksesta tuon kaiken keskellä. Ystävyyden osoittaminen sillekin, jota pelkää, voi muuttaa vihollisen ystäväksi. Eikä rakkaus tee kenellekään mitään pahaa; sen on saatava virrata vapaasti, peloista ja ennakkoluuloista huolimatta.

Ohdakemaa- sarjan kuudes osa, ”Narrinpoika ja luopioprinssi”, kertoo, mitä Cardusian valtakunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kuningas Willef luovutti kruunun Rodolf Roweninpojalle, ja uusi sukupolvi on syntynyt ja varttumassa aikuiseksi. Kun osa Cardusian kansasta alkaa kapinoida, Molcavarathian kuningatar Mormessa näkee tilaisuutensa ja iskee Cardusian kuningashuoneen heikkoon kohtaan; kruununprinssi Rowen Didrikinpoikaan, jota kansa ei ikinä haluaisi kuninkaakseen. Tarinan kertoja, Jethan Narrinpoika, seuraa läheltä ystävänsä Rowen Didrikinpojan ja muitten tuttaviensa koettelemuksia. Hän itse on elänyt vanhempiensa suojelemana, kuin kuplan sisällä, kaikkien rakastamana olentona. On väistämätöntä, että jonakin päivänä tapahtuu jotakin, mikä rikkoo kuplan Jethanin ympäriltä ja altistaa hänet epävarmuudelle, pelolle ja toisten ihmisten vihamielisyydelle. Haasteitten keskellä heitä kaikkia kannattelee luottamus, joka heihin on istutettu jo varhain; usko siihen, että heitä rakastetaan ja heillä on aina koti, jonne palata.

Ohdakemaa- sarjan seitsemäs osa, ”Vaeltajaprinssi”, on Joshanan Rodolfinpojan kertoma tarina useamman eri ylimyssuvun nuorista jälkeläisistä, kuten ylimystytöstä, joka katoaa Neljän Valtakunnan Sodan aikana. Kuljeskellessaan kiirehtimättä Argillassa ystäviensä Reguel Reuelinpojan ja argillalaisen Ayrton Cedrikinpojan kanssa Josha sattuu törmäämään paimentyttöön. Kun hän ymmärtää, kuka tuo tyttö on, hän näkee tässä keinon vapautua omasta epämukavasta asemastaan valtakunnan hallintoon sidottuna kruununperijänä. Josha ei kuitenkaan arvaa, millaiseen liemeen hän itsensä sotkeekaan. Hän ajautuu omien toiveittensa, velvollisuuksiensa ja lähimmäisenrakkauden asettamien vaatimusten ristiriitaan. ”Vaeltajaprinssi” kertoo oman tarinansa ohessa useamman itsensä kanssa kamppailevan, menneisyytensä vaikutuksista kärsivän ihmisen tarinan, jotka luovat pohjaa Ohdakemaa- sarjan seuraaville tarinoille.

Sarjan kahdeksas osa, ”Kuningas ja prinssi”, on kahden omille tahoilleen sidotun miehen rakkaustarina ja samalla heidän kasvutarinansa. Rowen Didrikinpoika on herättänyt kansassa epäluuloja ja pahastusta jo aiemminkin, mutta hänet halutaan kuitenkin yhä pitää mukana Ohdakemaan hallinnossa. Hän ei ole vapaa oleskelemaan missä haluaa, mutta hän kokee, että hänen elämäntehtävänsä on pitää hengissä miestä, jota moni vihaa, ja joka aika ajoin tuomitsee itse itsensä kuolemaan. Erdan Cedrikinpoika on sidottu esittämään onnellista perheenisää vaatimattomissa ja syrjäisissä oloissa, ja hänen henkensä on veitsen terällä niin hänen ulkoisten vihollistensa kuin hänen oman, sisäisen ahdinkonsa takia. Rowen Didrikinpojasta tulee hänen elämänsä johtotähti, mutta tuo tähti tuntuu olevan tavoittamattomissa. Rakkaus tekee kummankin elämästä rikkaampaa ja syvempää, mutta välimatka ja esteet kiduttavat kumpaakin. Saadakseen jonakin päivänä elää vapaasti rakastettunsa kanssa Rowen Didrikinpoika pyrkii vaikuttamaan valtakuntien välisiin suhteisiin. Kuningatar Mormessa, joka on vuosikausia vainonnut naapurivaltakuntiaan, julistaa sodan, jonka lopputulos ratkaisee samalla myös sen, onko Rowenin ja Erdanin rakkaustarinalla tulevaisuutta.

Ohdakemaa- sarjan yhdeksäs osa, ”Jaewulka”, aloittaa Jiska Nathanaelintyttären lapsen tarinan. Kivisestä alkutaipaleesta huolimatta Jaewulka saa kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; tosin, isällä on omat ongelmansa, ja äidillä omat taakkansa. Vanhempien salaisuudet paljastuvat Jaewulkalle vasta siinä vaiheessa, kun hän on jo ehtinyt sotkea oman elämänsä. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, eikä osaa elää kuten tavalliset ikätoverinsa. Hän kokee paineet itsessään, sisäisesti, ja ympäristössään, kun hän kohtaa kodin ulkopuolisen maailman. Jaewulka yrittää sopeutua, mutta ellei voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. Jaewulka ajautuu vaikeuksiin, eikä tiedä, miten selviäisi elämästään, tai kuka häntä auttaisi. Ja onko kenenkään apu loppujen lopuksi pyyteetöntä, vai tarkoittaako avun vastaanottaminen vain uusia kahleita?

Jaewulkan tarina jatkuu sarjan kymmenennessä osassa, ”Kuningatar ja Ohdake”, joka kertoo, millaisen polun Jaewulka valitsee selviytyäkseen maailmassa sellaisena kuin aidosti on. Vapautuminen voi vaatia henkilökohtaisten pelkojen voittamista ja vihasta ja katkeruudesta luopumista. Yhdennentoista osan, ”Kuningas Jelizein uni”, kertojana on Jelizei, Jaewulkan pikkuveli. Hänen tarinansa kautta lukija oppii, ettei tärkeintä ole hallita tapahtumia ympärillään, eikä toisia ihmisiä, vaan olla kuningas omassa valtakunnassaan, mielensä sisällä.

Ohdakemaa-sarjan kahdestoista osa ”Huurupäitä ja Susisieluja”, on kolmiosainen, ja se sisältää kaksi osaa, jotka kertovat tapahtumista ennen Ohdakemaa- sarjan aloitusosaa, sekä Jaewulkan kertoman kuvauksen siitä, millaiseen tilanteeseen aiemmista tarinoista tutut hahmot jäävät sarjan tässä vaiheessa.

Lukemalla tätä kirjasarjaa pääsee siis mukaan ikiaikaiseen taisteluun, jota käydään enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja tarinoihin eläytyessä oppii kenties sen saman, mitä näitten tarinoitten kertojat ovat oppineet itsestään ja elämästään kuvatessaan sanallisesti omia havaintojaan, tuntojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. He ovat katsoneet ”itseään” jostakin ”itsensä” ulkopuolelta, ja näin heistä on tullut tietoisempia, vapaampia ja myötätuntoisempia. Samanlainen muutos on mahdollista lukijallekin, ja mitäpä muuta tämä monin tavoin kurjistuva maailmamme tarvitsee ”parantuakseen”?

Kaikkeuden Luojan haltuun.

Tekoäly tulee, onko tekoälypää valmis?

Tämä on tehty omalla "olevinaan-älyllä".

Käteni oli jonkin aikaa ”paketissa”, enkä siksi kirjoittanut oikein mitään minnekään moneen päivään. Huomasin myös hermojeni kiristyvän, kun olisin halunnut tehdä asioita ”käsin”, muttei se onnistunut, kun ei saanut kastella kättä, ei puristaa eikä suoristaa, eikä kannatella mitään vähänkään painavampaa. No, onneksi koettelemus oli tilapäinen, ja nyt on taas kaksi kättä käytettävissä.

Mutta havaitsinpa olevani melkeinpä riippuvainen käsillä tekemisestä. Television katseleminen ilman mitään värkättävää on varsin koettelevaa; jalat alkavat heilua, tai sitten on noustava vähän väliä hakemaan jotakin (vettä, teetä, koirankeppiä, kynsisaksia, sukkia tms.), jopa kesken iltauutisten. Ei sillä, että kaikkia uutisia haluaisin muutenkaan tuijottaa silmät tapilla ja paikalleen jähmettyneenä. Masentaa, nääs, semmoinen kurjien asioitten visualisointi ja paapatus.

Ja asiasta toiseen, olen taas kerran ja vaihteeksi, kuten muutamia kertoja ennenkin näitten kymmenen vuoden aikana, miettinyt tämän blogini tarkoitusta ja merkitystä melkeinpä yhtä vakavissani kuin ylipäätään elämää (vitsi). En aina jaksa (leipätyöni lisäksi) enkä edes koe velvollisuudekseni kirjoittaa mitään yleishyödyllisiä juttuja tänne, ainakaan väen väkisin, koska tietoa löytää kyllä muualtakin – jopa aivan asiallista sellaista. Sitä paitsi, pianhan se tekoäly pyöräyttelee blogitekstejä aiheesta kuin aiheesta ilman että siihen mitään persoonallista ilmaisua tarvitaan sotkemaan sisällön ymmärtämistä…

Kuka tarvitsee ”asiabloggareita” enää, kun tekoäly pyöräyttää hetkessä luullakseni ihan riittävän informatiivisia tekstejä luettavaksi?

Ja kuka ylipäätään mitään kovin pitkää tekstiä edes jaksaa lukea? Helpompaahan on laittaa joku robottiääni pölpöttämään asia, niin ei tarvitse edes pitää silmiä auki, saati sitten liikuttaa niitä tekstirivillä, ja vieläpä analysoida sisältö omilla aivoilla. Hädin tuskinhan tässä jaksaa edes hermoimpulssia niitä ihmeen soluhaarakkeita pitkin kuljettaa…

En ehkä ymmärrä paljoakaan tekoälystä ”bloggarina”, mutta teoriassa joku ihminen kai voisi tuottaa kaikki tekstinsä sellaisella. Se herättää itsessäni hieman uhmakkaan tarpeen kirjoittaa niin kummallisia tekstejä, ettei niitä ainakaan helposti voisi sekoittaa tekoälyllä tuotettuihin. Ellei sitten ole olemassa jonkinlainen ADHD-versio tekoälystä, joka ehkä saattaisi kyetä tuottamaan yhtä hyppelehtivää ja epäloogista tekstiä kuin tämä juuri parhaillaan käytössä oleva ”tekoälypää”?

Toisaalta, tämäpä haastaakin minunlaiseni ajoittain ilkikurisuuteen eksyvän ihmisen kehittelemään kirjoitustyylin, jollaista olisi vaikea tuottaa tekoälysovelluksella. Mutta miksi sellaista pitäisi tehdä? En nyt oikein tiedä. Katoamassa olevaa inhimillistä älyä ja luovuutta juhlistaakseni? Puolustaakseni ihmisen oikeutta olla hölmö ja epätäydellinen, sekava, unohteleva ja epälooginen, ja ennen kaikkea tunteellinen?

Tästäpä saat, tekoäly! Yritäpä jäljitellä tätä!

Olipa kerran ja toisenkin, muttei enää kolmatta, ja jos sinulla on napsusormi, sitä ei saa kuitenkaan napsutella, ettei se mene rikki, ja napsusormen ollessa kyseessä ei leikatakaan tuhmaa sormea kokonaan pois, vaan jostain hämärästä syystä tehdään viilto kämmeneen ja sieltä kaivellaan joillakin vain asiantuntijan tuntemilla instrumenteilla jotakin; en vieläkään tiedä, mitä. Ehkäpä arvoisa tekoäly sen ratkaisee!

Sitä paitsi, en ymmärrä, miksi kukaan lukisi blogiani Amerikoista tai Singaporesta, kun eihän siellä ymmärretä edes käyttämääni kieltä, vaikka tekoäly sitä yrittäisikin kääntää järjelliseksi tekstiksi. Joku ehkä yrittää kovasti saada selvää, miksi kirjoitan tätä blogia, mutta enhän, kuten sanottua, tiedä sitä enää itsekään, niin miten joku voisi sen saada selville kyttäämällä blogiani päivästä toiseen? Selitä sinä, tekoäly, miksi kirjoitan, ja selitä sekin, miksi mitään on ylipäätään olemassa. Miksi on tämä pallo, ja tämä aurinkokunta, ja galakseja, ja avaruuskin? Miksi?

Sinä, tekoäly, olet vain ihmisen luomus; minä olen kai sentään ihmisolento (tai ainakin jotain sinnepäin, eläimellisine hermostoineni).

Haist kukkanen.

Taideterapeuttinen harjoitus / kokeilu

Tämäkin oli alussa aika iso, synkkä
ja hyvin epämääräinen
turhautuneisuuden kuvallinen
ilmaus, mutta pieneni, selkeni
ja kirkastui prosessin myötä.

Olen lukenut tässä vastikään kolme mielenkiintoista kirjaa liittyen taideterapiaohjaajan opiskeluihini. Yksi niistä kertoi ratkaisukeskeisestä valmennuksesta, toinen häpeästä ja kolmas ratkaisukeskeisistä kuvista. Lukeminen on jotenkuten onnistunut, vaikka olen ollut muutamana päivänä ”käsipuoli”, koska toista kättä piti operoida, jotta sormeeni kehittynyt toimintahaitta lopultakin helpottaisi.

Tekevälle sattuu, myös käsillä tekevälle; ja ellei satu jotakin äkkinäistä ja ennakoimatonta, niin sattuupahan ainakin, jos toistaa yhtä ja samaa liikaa, ja liiallisen voiman kanssa. Mutta lukemistahan tämä tilapäinen yksikätisyys ei estä, eikä kokonaan tätä näpyttelyäkään, nyt kun sai jo isomman kääreen otetuksi pois. Olen myös onnistunut maalailemaan joitakin tunteitani ulkoistavia kuvia esim. surusta, pettymyksestä, ärtymyksestä, turhautumisesta…

Politiikan seuraaminen aiheuttaa tietysti jonkinlaista ajatusten ja tunteitten tulvimista, mutten jaksa sitä nyt sanoittaa (ehkäpä teen siitä kuvan). Ajattelin sen sijaan kirjata auki taideterapeuttisen harjoituksen, jonka keksin tässä yhtenä päivänä. Haluan jakaa sen tässä, niin että jotkut tähän tekstiin sattuneet kanssamatkaajatkin voisivat kokeilla moista harjoitusta ja mahdollisesti saada sen avulla lievitystä pitkittyneeseen kärsimykseensä…

Tämä on siis oma ”sovellukseni”, jossa on varmasti elementtejä joistakin olemassa olevista luovista harjoituksista, mutten itse ole ainakaan ihan juuri tällaiseen versioon törmännyt. Tässä hyödynnetään ”ulkoistamista” ja harjoitellaan hyväksymistä, mutta käytetään lisäksi NLP:n tapaista mielikuvien muuttamista; tosin ehkä hieman intuitiivisemmin kuin joissakin tarkemmin ohjatuissa NLP-harjoituksissa. Suunnitelmallista tässä harjoituksessa on mielikuvan (=kuvan) systemaattinen pienentäminen siedettävissä olevaan kokoon.

Jos maalaat (esim. vesiväreillä), niin varaa paksumpaa paperia, mutta puuväreihin tai huopakyniin riittää ohuempikin. Paperien koko on tärkeä! Lue ensin ohjeistus kertaalleen läpi, järjestä tarvikkeet ja työskentelytila valmiiksi, ja varaa keskeytyksetöntä aikaa prosessiin. Ja sitten – anna palaa…

Vaikean asian hyväksyminen – harjoitus maalaten tai piirtäen (T. H. Hukka 2023)

1) Varaa valmiiksi erikokoisia, asteittain pieneneviä papereita. Varaa yksi A3-arkki, yksi A4-arkki, yksi sen puolikas (A5), ja taas puolikas (A6), ja niin edelleen, niin että pienin paperi on postimerkkiäkin pienempi. (Voit toki aloittaa myös A2-kokoisesta, ja puolittaa siitä A3:een, jne.)

2) Ota ensin eteesi isoin paperi (A3) ja kyniä ja värejä, joita mahdollisesti käytät.

3) Sulje silmät ja ajattele asiaa, joka on vaivannut sinua jo pitkään, ja jota joudut ehkä ”kantamaan” vastaisuudessakin. Se voi olla esimerkiksi jokin pitkittynyt vaiva, sairaus, ristiriitatilanne, tai jokin hankaluus, josta et ainakaan vielä ole päässyt eroon.

4) Kun tuo asia alkaa elää mielessäsi ja nostattaa sinussa tunteita, avaa silmät ja tee siitä kuva edessäsi olevalle paperille. Miltä tuo asia, tuo vaikeus, tuo haaste, näyttää? Kuva voi olla täysin abstraktikin, tai osittain esittävä, mutta se on hyvä tehdä kohtalaisen nopeasti, järkeilemättä ja suunnittelematta. Anna vain tunteen ohjata prosessia ja toimi: vetele viivoja, levitä väriä, kunnes olet saanut kuvan ”vaivastasi” isolle paperille.

5) Laita iso paperi syrjään, äläkä enää katso sitä, ja ota nyt tyhjä A4-paperi eteesi.

6) Hengitä muutaman kerran syvään, sulje hetkeksi silmät, ja katso sitten tyhjää paperia.

7) Piirrä, maalaa, tee uudelleen kuva tuosta asiasta / vaivasta / ongelmasta ja sen tuottamasta tunnelmasta. Toimi taas kohtalaisen nopeasti, miettimättä liikaa, kunnes asia ja tunne ovat taas siirtyneet jonkinlaiseksi kuvaksi paperille.

8) Laita A4-paperi sivuun ja ota eteesi tyhjä A5-arkki.

9) Pidä taas silmiä kiinni hetki, hengittele, ja katso sitten paperia…

10) Tee taas uudelleen kuva asiasta, jota olet käsittelemässä. Voit nyt käyttää aikaa hieman pidempäänkin, jos sinusta tuntuu, että haluat viipyillä prosessissa, vaikkapa vetää viivoja hitaammin, maalata enemmän. Jos kuvaan alkaa syntyä jotakin muotoa, anna sen kehittyä.

11) Laita sitten A5-arkki sivuun ja ota eteesi tyhjä A6-arkki.

12) Sulje silmät, hengittele, ja anna mielikuvien pyöriä hetken. Avaa sitten silmät ja katso tuota postikorttikokoista, tyhjää paperia…

13) Piirrä, maalaa, kuvaa, miltä sinua vaivannut asia näyttää NYT. Voit työstää kuvaa rauhassa, pidempäänkin, jos se tuntuu hyvältä. Jos syntyy muotoa, tai jotakin esittävää, anna sen tulla.

14) Kun postikorttikuva on valmis, laita se sivuun ja ota eteesi vielä pienempi paperi.

15) Hengähdä… ja työskentele sitten samalla idealla kuin edeltävissäkin kuvissa…

16) … ja jatka samaa, kunnes kuva on mielestäsi riittävän pieni, niin että sinua vaivaava asia alkaa näyttää sellaiselta, että pystyt hyväksymään sen sellaisena kuin se on, tai tuntemaan jopa hieman mieltymystä tuohon kuvaan.

17) Kuva saattaa olla lopulta vaikkapa postimerkin kokoinen. Jos se on sinusta nyt OK, teippaa se kiinni johonkin, jota kannat melkein aina mukanasi (esim. puhelimeen, lompakkoon), tai laita muovitettu kuva taskuusi. Tällä osoitat, että olet valmis hyväksymään tuon asian olemassaolon ja kantamaan sitä, niin kauan kuin on tarpeen, tai kunnes olet valmis luopumaan siitä kokonaan. Mutta ellet koskaan pääse tuosta asiasta kokonaan eroon, voit hyväksyä sen, että se on osa sinun elämääsi, sinun olemassaoloasi.

18) Voit lopuksi hävittää kaikki muut prosessissa syntyneet kuvat, haluamallasi tavalla, jos sinusta tuntuu hyvältä luopua niistä. Tai voit tietysti myös säilöä ne, mutta älä tuijottele niitä enää liiaksi! Jos tunnet tarvetta katsella niitä kovinkin paljon, etkä haluaisi luopua niistä, saatat olla jollain tapaa kiintynyt ”vaivoihisi”, tai niihin liittyviin mielikuviin ja tunnelmiin. Ja tämä kertoo ilmiöstä, jota kannattaa työstää, mutta sen työstäminen olisi oma juttunsa, ehkäpä uusi harjoitus…

Mutta tässäpä tämä kokeiluluontoinen harjoitukseni oli, jopa melko selkeäksi ohjeistukseksi avattuna! Itse ainakin koin prosessin varsin hyödylliseksi, ja taidan kokeilla samanlaista työstämistapaa jossakin muussakin kroonisesti ärsyttävässä asiassa 😊…

PS: Harjoitusta voi siis kukin kokeilla itselleen omalla vastuulla, ja ohjeistusta saa luvallani jakaa eteenpäinkin EI-KAUPALLISESSA TARKOITUKSESSA, kunhan hyvien tapojen mukaisesti mainitsee lähteen / linkin.

Miten toipua masennuksesta, uupumuksesta, ahdistuksesta...?

Toisin sanoen, miten lakata rämpimästä sokkona ja kuluttamasta energiaansa pelkkään hengissä selviytymiseen? Esimerkki elävästä elämästä.

Kun maalasin tätä, en ollut varma,
mitä tuo "mörkö" kuvaa. Mutta on
 siinä sentään myös reikä, josta paeta.
Ja nyt näenkin kuvassa myös
lentoon lähteneen linnun...

Päätin, että olisi aika jakaa satunnaisille lukijoille, miten itse toivuin mm. pitkittyneestä ja/tai toistuvasta masennuksesta, enemmän tai vähemmän yleistyneestä ahdistuksesta ja epämääräisistä peloista, kroonisesta stressistä, stressiperäisestä hyperventiloinnista sekä ärtyneisyydestä, sekä pahimmista ”tunnelukoistani”… ja sain samalla myös ADHD-oireitani lievitettyä, sekä fyysistä terveydentilaani kohennetuksi; puhumattakaan suotuisista vaikutuksista merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja omiin projekteihini. Se on ollut pitkähkö ja kiemurainen matka, ja kenties vasta puolivälissä. Kuka tietää?

Ensinnäkin oli tarpeen kompuroida ja kaatuilla siinä määrin, ettei jaksanutkaan enää omin avuin nousta ylös ja jatkaa rämpimistä tuolla loputtomalla suolla, tai ”lumihangessa kahlaamista”, kun olosuhteet muuttuivat entistäkin karummiksi. Joskus silloin vuosia, vuosia sitten, uupumuksen partaalla ollessani, keksin töihin ajellessani sanoituksen jonkinlaiseen biisiin, jollaista olisin voinut kuvitella jonkun rähjäisen rock- bändin esittävän. Se alkaa sanoilla: ”Umpihangessa kahlaan, lunta kaulaan asti…”

Ajattelin tuolloin oikeasti, että se ”kahlaaminen” saattaa joskus loppua siihen, kun väsymyksen aiheuttama tahaton virhe tai poissaolon hetki heittää minut ja auton tienpenkkaan, tai rekan keulaan. Olisin mieluummin halunnut elää, mutten aina ollut lainkaan varma, jaksanko, ellei se monista eri tekijöistä koostuva kuormittuneisuuteni yhtään vähene. Pelkäsin, että ylikuormitus aiheuttaa väistämättä jonkinlaisen lopun, mutta tunsin olevani avuton vaikuttamaan tuohon ylikuormitukseen. Umpikuja?

Jos elämä on umpihangessa kahlaamista, vaihtoehtoja selviytymiseen on vähänlaisesti. Jos pysähtyy, paleltuu kuoliaaksi. On siis pakko pysyä liikkeellä, vaikkei tietäisi minne päin kannattaa kulkea, ja vaikkei meinaisi enää jaksaa. Mutta kun voimat loppuvat, ei enää oikeasti jaksa, jolloin pysähtyy… ja paleltuu kuoliaaksi…

No, ainakin, ellei kukaan olevainen auta, tai mikään saa aikaan oivallusta jostakin aivan uudenlaisesta tavasta katsoa, nähdä, ymmärtää, toimia.

Kaaduin rähmälleni kylmään hankeen, lopetin harhailevan pässin epätoivoisen, päämäärättömän kahlaamisen ja kaivauduin lähes kokonaan lumen alle. Tein sinne pesän ja koversin vain pienen reiän ulkomaailmaan. Lumihanki toimii varsin hyvänä eristeenä, joten en paleltunutkaan, ainakaan kuoliaaksi. Tai sitten joku ulommainen roolipersoona todella kuolikin. R.I.P, ulkoinen pässi!

Minä jäin henkiin ja ehkä heräsin jopa enemmän eloon kuin ennen. Ainakin opin hengittämään paremmin. Ja mitähän sitten teinkään tuolla symbolisessa lumiluolassani?

Olin jo aiemmin oppinut kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani, joten aloitin sen uudelleen, ja lueskelin myös menneitä ”muistelmiani”. Olin ennenkin piirtänyt ja maalannut jonkin verran, joten herättelin henkiin sitäkin harrastetta. Kuuntelin mielimusiikkiani, nautin luonnosta. Leikin, värkkäsin käsilläni, kuvittelin tarinoita, kirjoitin lisää. Opettelin lihasrentoutuksen ja palleahengityksen.

Opettelin puhumaan avoimemmin siitä, miltä minusta tuntuu, ja kuuntelemaan ja validoimaan omia tarpeitani. Minun ei oikeasti tarvinnut aina olla se vahva ihminen, joka huolehtii toisista ja viimeisenä itsestään, jos jaksaa (eli ei), eikä käy ikinä lääkärissä tai missään muussakaan hoidossa, eikä ole koskaan poissa töistäkään…

Sain käydä psykoterapiassa, ja vaikkei tuo ihminen minua aivan kaikin puolin ymmärtänytkään, ymmärsin silti itse itseäni paremmin, kun puhuin asioistani toiselle ihmiselle. Uupumuksesta toivuttuani tunnistin ”olevani ADHD”, ja sekin auttoi suhtautumaan itseen ymmärtäväisemmin. Minkäpä sitä perinnöllisille ominaisuuksille mahtaa? En ollutkaan (ihan aina) tahallani hankala ja hajamielinen ja hölmö ja laiska, tällainen boheemi ihmevetkuilija, joka usein kyllä sotkee, muttei useinkaan jaksa siivota jälkiään…

Aloin huolehtia aiempaa paremmin ihmiselämän perusasioista, kuten uni, ravinto, luonnollinen liikkuminen, arjen säännöllisyys. Otin aikaa ”omille projekteille”, kuten romaanien kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja omatoimiseen julkaisutoimintaan.

Siinä vaiheessa, kun löysin hyväksymis- ja omistautumisterapian ja tietoisen läsnäolon, aloitin uuden polun, astetta haastavammassa maastossa; välillä tuskastuttavan mutkaisen, kivisen ja aika hämäränkin, ja toisinaan rotkojenkin liepeillä kulkevan. Lisääntyvä tiedostaminen ei näet aina ole helppoa; valohan koskee silmiin ja paljastaa pölyhiukkaset, tahrat ja ne siivoamatta jääneet nurkat. En saa ikinä kaikkea siivotuksi! Mutta valossa on myös hyväksyntä. Kaikki, mikä tulee valoon, muuttuu valoksi.

Ei siis enää umpihangessa kahlaamista, eikä pelkoa hankeen tukehtumisesta tai jatkuvaa palelemista. Mutta välillä melkoista tasapainoilua, ajoittain melkein jalkapuolena raahustamista, ja edelleen toisinaan myös väsymistä, raapiutumista, väkisin vääntämistä ja tuskailua.

Haastava reitti mielekkääseen suuntaan on kuitenkin parempi kuin umpihangessa kahlaaminen ilman päämäärää. Jos tietää edes suunnilleen sen suunnan, minne haluaisi mennä, voihan sitä välillä kahlata siellä hangessakin. Kyllä se hankivaihekin joskus loppuu, kun vuodenaika vaihtuu.

Silloin ennen kahlasin vailla suuntaa, koska pelkäsin pysähtyä, enkä jaksanut kiivetä mihinkään puuhunkaan katselemaan ympärilleni. Enkä toisaalta uskaltanut tulla hangesta näkyville, koska pelkäsin jotakin… ehkä joutuvani jonkun reviiriään puolustavan olion vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi, tai jonkun ruuaksi? Tai sitten tiedostin, etten ollut pukeutunut kyllin lämpimästi selvitäkseni vaihtelevissa olosuhteissa hangen ulkopuolella. Tai sitten valitsemani vaatetus oli alkujaankin vääränlainen. Ehkäpä oli tarpeen lymyillä hangen alla kasvattamassa omanlaistaan turkkia, koko tuon jääkauden ajan?

No, tuosta jääkaudesta on, Luojan kiitos, jo vuosia. Se oli ennen kuin olin aloittanut edes tämän bloggaamisen, ja ennen ensimmäisen romaanini julkaisua. Elämässä on toki ollut joitakin oivalluksen hetkiä ennenkin, jopa ihan pienenä ihmisenä, mutteivat ne vielä saaneet minua pysymään oikealla reitillä.

Lapsena saatoin maata selälläni ulkona ja katsella jotakin tiettyä, pientä pilveä, kuvitellen haihduttavani sitä keskittymiseni voimalla, kunnes se tosiaankin katosi näkyvistäni. Enkä muista, minkä ikäinen olin, kun isä kysyi minulta, kuka olen, ja vastasin siihen, ilahtuneena omasta oivalluksestani: ”Minä olen minä!”

Tuokin oivallus jäi pitkäksi aikaa unohduksiin; rooleja, nimityksiä, näennäisidentiteettejä tuli peittämään tuon sisäisen kokemuksen minuudesta. Olin tietysti yhä sama minä, mutten muistanut olevani. Suojakuori oli niin paksu, että kutistuin melkeinpä olemattomiin sen sisällä. Luojan kiitos, vain melkein. Enhän voisi olla tyystin olematon, kun kerta ylipäätään olen olemassa. Olemiseni todentumisen aste vain oli kovin alhainen… Kukaan ei tiennyt, millainen on se olento, joka olen, koska sitä ei pahemmin näkynyt kuorien alta. Itsellänikin oli vain hämärä muisto tuosta olennosta, joka oli ymmärtänyt, että on se, joka on.

”Istun yksin täällä miettien ja tuulen ääntä kuuntelen. On sisimpäni levoton, en tiedä mikä totuus on, en tiedä mitä haluan, ehkä tuskan tämän loppuvan. Mutta mitä mulle silloin jää? Tyhjä sydän, tyhjä pää…”

Kirjoitin tuon runon ehkä noin kolmentoista vuoden ikäisenä. Minulla oli usein sellaisia olotiloja, että oli ikään kuin kaikenlaista ”päässä”, mutten saanut mistään kiinni. Olin levoton ja epämääräisen ahdistunut tuossa levottomuudessani, kunnes sain tarratuksi johonkin ideaan ja ryhdyttyä johonkin; useimmiten se oli jotakin luovaa tekemistä, tai fyysistä.

Ehkä se jokin ”levoton jumitus” on kuin pyörittäisi moukaria; pyörittää, pyörittää ja pyörittää, kunnes päästää irti, kun ei jaksa enää pidellä kiinni kahvasta. Ja sitten se moukari lentääkin aikamoisella energialla, kunnes tömähtää taas johonkin. Menen ehkä sen perässä sinne, minne se on laskeutunut, ja se on siinä paikallaan, kunnes alan taas pyörittää ja pyörittää sitä… Ja päästän irti, ja niin edelleen. Osuisipa se moukari joskus johonkin järjelliseen kohteeseen! Enhän tiedä, minne oikeastaan päädynkään tuon ihmemoukarini perässä kulkiessani. On arpapeliä, millä hetkellä kädet eivät enää jaksa taistella keskipakoisvoimaa vastaan…

No, luultavasti tuo moukari on vain mieleni sisällä, kuten muutkin hajanaiset metaforani, ja siitäkin pääsee irti, kun irrottautuu mielensä vallasta. Kiitos kokemani johdatuksen, olen välillä ihan hiljaakin, ja pelkästään kuuntelen, rauhassa.

Kuuletko hiljaisuuden kutsun? Käännytkö valoa kohti? Näetkö, missä on ”henkireikäsi”?

Taideterapeuttinen hämmennys ja herätys!

"Pikku-Hukka" vai "Iso Paha Susi"? Avoin
käsi viestii, ettei minulla ole asetta; olen siis
rauhan asialla.

Aloitin tällä viikolla taideterapiaohjaajan täydennyskoulutuksen, ja ”päässäni” häilyy nyt ylettömästi sekalaista informaatiota, mielikuvia, sanallisia katkelmia, sekä niistä herääviä omintakeisia assosiaatioita.

Toisin sanoen, mieleni on hieman sekavassa, jäsentymättömässä tilassa; kuin saavi, jossa on kaikenlaisia toisiinsa sekoittuvia, vellimäisiä aineksia, ja lisäksi joitain uusiakin möykkyjä ja palleroita, ja jota on vastikään sekoitettu oikein hartiavoimin. Yritän nyt päästä sen sekalaisen saavinsisällön yläpuolelle ja vain tarkastella sitä ennen kuin se läikkyy yli ja tulee itselle sellainen olo, että sattui se kuuluisa lapsi lentämään pesuveden mukana… tai tässä tapauksessa pääsi loiskahtamaan saavin laidan yli, kun sisältö niin kovasti velloutui.

No, ehkei sentään mitään niin dramaattista ole tapahtumassa. En minä tähän taideterapeuttiseen prosessiin ja oppisisältöihin aio ”hukkua”, enkä myöskään viskata sivuun mitään itselleni tärkeää. Ylimääräinen informaatio ja ”vaikutuselämykset” saavat kyllä tulvia yli astiasta, mutta yritän noukkia ne tarpeelliset ”sattumat” sieltä seasta, että jäisi sentään jotakin uutta ja tarpeellista noukittavaksi, ja vanha sekoitus seestyisi. Mitä se sisältö sitten onkaan.

Enkä tietenkään oikeasti ole mitään sekoittelemassa; ei ole saavia, velliä eikä sattumia. Tämähän oli vain vertauskuvallinen mielikuva, jollaisia sinne mieleen syntyy aina välillä, vaikkei mitään miettisikään. Kirjoitan tätäkin tekstiä vain, jotta ajatukseni seestyisivät, ja jotakin jäsentyisi ”päässäni”.

Huomaan kyllä, että runsas määrä virikkeitä yhden päivän aikana ylikuormittaa mieltäni, ja olen jonkin aikaa ”tööt”. En välttämättä saa mitään järjellistä aikaiseksi, ja saatan vaikkapa katsoa jonkun BBC:n dekkarin, jossa on ikärajana 12 v. Eli aktuaalisesti teinkin sellaista eilen; siis, katsoin ”Foylen sotaa” ja tein samalla jotakin piirtämisen tapaista tussikynillä, sekä vesivärin levittämistä paperille. Tänään sain kuvaidean ikään kuin jatkoksi taideterapiaohjaajan koulutuksessa tehdylle harjoitukselle, ja piirsin sen simppelisti muistiin. (Harmi kyllä, en saa jakaa noita harjoitusohjeita yleiseen käyttöön.)

No, asiasta toiseen, luinpa uutisista, että oli Joensuussa tehty ilkivaltaa Pride-lipuille. Mitä ihmettä?!? Sen tempun tekijä tai tekijät voisivat esitellä omaa lippuaan jossakin julkisesti, niin voisimme yhdessä analysoida heidän lippunsa viestiä vaikkapa psykodynaamisesta viitekehyksestä käsin. Ilmaisisiko se vihamielisyyden alle piiloutunutta pelkoa? Tai kateutta ja katkeruutta, jonka pohjalla on surua siitä, ettei itse ole saanut riittävästi huomiota? Mutta ehkeipä heillä ole mitään lippua, jolla liputtaa omaa viestiään, ja se harmittaa. Surullista sekin.

Asiasta kolmanteen, oudoksun hieman sitä, jos näitä tekstejäni luetaan vaikkapa rapakon toisella puolella. Onko siellä muka joitain suomenkielisiä, joilla kiinnostaa lukea tekstejäni ihan vain niitten merkityksellisen sisällön takia? Eihän kai näissä jorinoissani ole mitään sellaista, miksi niitä pitäisi ”valvoa”? Enhän ole mukana politiikassa; esitän vain henkilökohtaisia näkemyksiäni, ja kerron ehkä, mistä pidän ja mistä en, mutten kuulu mihinkään puolueeseen tai järjestöihin. Maksan kyllä Luontoliiton Susiryhmän jonkun vuosittaisen tukimaksun (koska minusta susi kuuluu pohjoismaiseen luontoon), muttei senkään ole tarkoitus aiheuttaa vahinkoa kenellekään. Biodiversiteetin ylläpitäminen on globaalisti hyödyllistä; olisi aivan höperöä tieten tahtoen tuhota eläinlajeja…

Mutta jos nyt joku rapakon takana olisikin kiinnostunut ajatuksistani, syystä tai toisesta, niin en minä sitä yritäkään salata, etten pidä mahtipontisuudesta, kermakakkukomedioista, ylettömästä ekstroverttien suosimisesta, enkä monesta muustakaan asiasta sillä mantereella. Enkä myöskään kannata tuon mantereen presidentiksi sitä erästä henkilöä, jonka sukunimi kuulostaa pieruääneltä. Sanottakoon kuitenkin selvyyden vuoksi, etten ole sen enempää kallellani toiseenkaan suuntaan, siis siitä rapakosta katsottuna itäänkään päin.

”Hölmöläisiä” asuu joka puolella maapalloa; siis, tiedostamattomuutta on kaikkialla, ja myös seuraukset ovat valitettavasti nähtävissä kaikilla mantereilla. Kyse ei ole ihmisistä, kansoista ja valtioista; siis siitä, kuka on hyvä tai paha, parempi tai huonompi. Kyse on siitä, olenko itse ”sokea ja kuuro”, vai tietoinen.

Arvostan rauhaa ja vapautta, mutta vastuullista sellaista. Jos oma vapaus vahingoittaa toisia ihmisiä tai luomakuntaa, se ei ole rakkaudellista eikä rakentavaa. Oman edun ajaminen toisia uhkaamalla, tuhoamalla tai pelottelemalla ei tietenkään ole eettistä, muttei myöskään toisten olentojen tuhoaminen ”siltä varalta”, ettei vain itse tulisi tuhotuksi. Onko tämä maailma luisunut ”hätävarjelun liioittelun” tilaan?

Väkivallalla ei saa mitään korjatuksi; se vain vahvistaa ja ylläpitää kärsimystä ja katkeruutta, ja tuottaa lisää vihaa. Eikä pakolla saa ketään muuttumaan ”hyväksi” tai katumaan tekosiaan. Pahaa ei voi tuhota pahalla.

Tarvitsemme tietoisuuden heräämistä, havahtumista, oikeaa ”näkökykyä”. Maailma olisi parannettavissa ja pelastettavissa, jos kaikki ihmiset oikeasti havahtuisivat, heräisivät, tiedostaisivat.

Suurin osa meistä on edelleen harhaisia, sokeita, kuuroja, unessa. Ihmekö tuo, että on niin paljon ahdistusta, pelkoa ja kärsimystä, jos jatkuvasti aiheutamme sitä itsellemme ja toisillemme? Herääminen ”muodon unesta”, tästä ihmismielen harhakuplasta, voi pelottaa, mutta olisi kai mukavampi herätä omaan tahtiinsa, vapaaehtoisesti, kuin tulla sitten yhtäkkiä, akuutin hädän keskellä, rajusti ravistelluksi hereille?

Ei sillä, että ”hätäherätyskään” tarkoittaisi sitä, että oikeasti olisi hätä. Päinvastoin. Heräätpä sitten, miten heräätkin, tiedät olevasi hereillä, kun hätää ei enää olekaan. On vain elämä, tämä hetki, tässä ja nyt.

Laitan tähän vielä ”Rollen” runon tuoreimmasta romaanistani:


Herätä minut varoen
– kuin olisin rakas, hauras lapsesi,
joka on nähnyt unta paremmasta todellisuudesta,
eikä tahdo vielä herätä;
tai joka uinuu syvässä painajaisessa
ja lyö sokeasti ympäriinsä,
jos kosketat häntä varoittamatta.

Herätä varoen –
kuiskaa ensin kaukaa; kerran, kolmesti,
tai seitsemän kertaa,
ja vasta sitten kosketa.
Älä huuda, älä ravista, älä purista.
Muista se rakkaus, jota tunnet,
jossa ei ole pelkoa siitä,
mitä voisin sinulle tehdä,
kun en ole vielä hereillä.

Herätä varoen –
kuin olisin seitti,
jolle asettuneet kastepisarat heijastavat valoa
kuin kyyneleesi, tai kyyneleeni,
joista yhdenkään et halua putoavan maahan.

(T. H. Hukka: "Sateenkaarisilta - eli luuserihomon evankeliumi” 2023)

PS. Myötäelän kaikkia Pride-tapahtumia, missä niitä lieneekään lähitulevaisuudessa. Rakkaus kuuluu kaikille, myös se "ylimaallinen rakkaus"!

Ja jos tästä hyväntahtoisesta kommentista joku vetää herneet nenään täällä, tai rapakoitten jommallakummalla puolella, niin se on kunkin sieraimiaan höröttelevän olennon aivan oma reaktio. Minä syön herneitä joskus, mutten pakota ketään muita ihmisiä niitä syömään, tai tunkemaan nenäänsä. Lapsena laitoin napin nenääni, ja se oli ymmärtämätöntä. Niin että antakaahan toisten lippujen olla rauhassa, ja tehkää omanne. Siitäkin voi tulla ihan kaunis, tai ainakin tekemisen prosessi voi olla terapeuttinen...

Mikä meitä ohjaa: "piilotajunta", tunteet, järki, intuitio vai tietoisuus?

Mieli etsii tästäkin jotakin "järkevää",
kuten pallopäisiä hahmoja. Jostain
syystä tämä hieman ahdistaa minua.

Pikkuveljeni kertoi nähneensä unta, jossa keskustelimme ”piilotajunnan” vaikutuksesta ihmisen valintoihin ja sitä kautta koko maailmaan, ja maapallon tulevaisuuteen.

Tämä onkin mielenkiintoinen pohdiskeltava aihe! Tietoisuuden kehittäminen on minulle se juttu, jota haluankin nostaa esille, koska ihmiskunnan kohtalo todellakin riippuu siitä, miten tietoisia olemme. Vai, olemmeko edelleen ja viimeiseen saakka niin sokeita niille asioille, joita meidän tulisi nähdä, että tuhoudumme tämän pallomme mukana?

Populaaripsykologiassa ”piilotajunta” tai ”alitajunta” viittaavat mielen tiedostamattomaan osaan, jonka sisältöä ei saada ”tajuntaan”, siis, tiedosteta. Osa ihmisen psyykkisistä prosesseista, kuten informaation käsittelystä, tapahtuu väistämättäkin automaattisesti ja tiedostamatta, mutta siitä on eriäviä näkemyksiä, miten laajaa ja miten tarkoituksellista tämä ”tiedostamattomuus” on.

Olen lukenut paljon mm. Jon Kabat-Zinnin kirjoja, ja kuuntelen mieluusti päivittäin ainakin jonkun hänen kirjaansa pohjautuvista meditaatioäänitteistä. Pidän kyseisten äänitteitten vapaamuotoisuudesta ja armeliaasta sävystä. Suosikkini on kohta, jossa lukija sanoo: ”Ei tarvitse tehdä mitään.”

Tärkeintä on tiedostaa; teot seuraavat tiedostamista ja tunteita.

”Ihmisolioilla” näköaistimusten merkitys on yleensä suurempi kuin joillakin muilla eläimillä, joille jokin muu aisti on tärkeämpi. Monilla ihmisillä ajattelukin on usein varsin visuaalista. Näkeviin ihmisiin pystyy myös vaikuttamaan visuaalisilla ärsykkeillä, hyvässä ja pahassa. Mielikuvat jäävät herkästi pyörimään sisäisinä toisintoina, ja niitä on myös muistista heräteltävissä. Mielikuvia käsittelemällä voidaan myös ”manipuloida” tiedostamatonta ihmismieltä, jälleen niin hyvässä kuin pahassa.

Myös kuulonvaraista ”materiaalia” kertyy ihmisen mieleen, sinne muistojen syövereihin, ”piilotajuntaan”. Ja sieltä sitten putkahtelee tietoisuuteen esimerkiksi korvamatoja (kiitos siskolleni viimeisimmästä, ”Goodbye the Yellow Brick Road”…) tai vaikkapa äänimuistoja siitä, mitä joku ihminen joskus muinoin meille sanoi. Saattaapa samaan muistoon liittyä myös ihmisen naamankuva ja muitakin aistimuistoja…

Mitä huonommin tunnemme mielemme pimeitä nurkkauksia (tässä hetkessä torjumamme tai sivuuttamamme asiat), tai vinttejä tai kellareita (muistot), sitä helpommin meiltä jää huomaamatta se, että jotkin mielikuvat, ajatukset, tunnelmat, uskomukset tai muut mielensisäiset jutut saattavatkin vaikuttaa meihin; siis, mielentilaamme, aikomuksiimme, suhtautumiseemme, tekoihimme, valintoihimme. Tulee vain yhtäkkiä huono tai vihainen olo, tai lamaannus, emmekä huomaa, että jokin triggeri on laukaissut jonkin ”alitajuisen” muiston ja siihen liittyvän kokonaisvaltaisen ”olotilan”. Elämme menneessä, jolloin havaintomme ja tulkintamme nykyhetkestä vääristyvät, ja saatamme kokea tunteita, jotka eivät ole tässä hetkessä kovin adekvaatteja…

Kaikilla meillä on joitakin henkilökohtaisia, yksilöllisiä ”juttuja”, joita olemme omaksuneet ehkä jo varhain lapsuudessa. Saatan esimerkiksi pitää jostakin väristä siksi, että siihen liittyi menneisyydessä jotakin mukavaa. En vain muista tuota yhtymäkohtaa, joten en tiedosta kytköstä. Tällainen mieltymys ei haittaa paljoakaan, paitsi jos joku tyylitietoinen ihminen ahdistuu siitä, että minulla on liian sekalaisen värinen olohuone.

Tai sitten inhoan jotakin asiaa, koska siinä on jotakin, mikä on mielessäni yhdistynyt johonkin epämiellyttävään. Se voi olla vaikkapa inho ”pätkäspagetin”, pakastevihannesten ja nakkien yhdistelmää kohtaan. Mikä ihme siinä ruuantapaisessa niin paljon inhottaa? No, aikoinaan sairastuin mahatautiin sellaisena iltapäivänä, kun olin syönyt päivällä tuollaista ruokaa. Pelkät pakastevihanneksetkin nostattavat inhotuksentunteen, ilmankin nakkeja ja pastaa.

Mainosteollisuus hyödyntää tätä ihmislajin oppimisherkkyyttä. Visuaalisesti näyttävä kuvakin voi toimia tehokkaasti ja painua elävästi mieleen, mutta etenkin mainosvideot ovat tehokkaita: niissähän kiinnostava visuaalinen aines yhdistetään mieleenpainuviin ääniin, sanallisiin hokemiin ja tunteisiin vetoavaan tunnelmaan. Tämä aistimuskokonaisuus jää mieleemme ja vaikuttaa tunteisiimme, ja tunteet saavat meidät toimimaan. Kuten esimerkiksi ostamaan jotakin tyhjänpäiväistä tai itsellemme sopimatonta.

Sanotaan, että ihminen tekee jopa 95 % päätöksistään tunneperusteisesti, usein edes tiedostamatta, miksi niin toimii. Sitten hän yrittää keksiä järkiperusteita toiminnalleen, jotta se vaikuttaisi omasta ja muittenkin mielestä rationaaliselta toiminnalta.

Jotkut ihmiset sekoittavat ”tunteen pohjalta” toimimisen intuitioon, joka määritellään ”vaistonvaraiseksi tajuamiseksi”. Intuitiivinen toiminta on ”tunteen ja vaiston varassa” toimimista, mutta siihen kuuluu myös ”oivallus ilman tietoista päättelyä”, eikä se siis ole pelkkää tunteen synnyttämän toimintaimpulssin mukaan toimimista. Eli, intuitio on järki ja tunne yhdessä, ilman tietoista pähkäilyä; oivallus, johon liittyy sisäinen varmuus.

Pelkästään ”tunteella” toimiminen voisi olla vaikkapa sellaista, että säikähtää jotakin, mikä ei ole edes oikeasti vaarallista, ja pakenee sokeasti ojasta allikkoon, ilman pienintäkään aavistusta oikeasti turvallisesta pakoreitistä. Intuitiivinen toiminta taas saattaisi olla vaikkapa sitä, että hyppää rakennuksesta ulos juuri ennen kuin sinne lentää kranaatti. Arjen esimerkit eivät tietysti ole yhtä dramaattisia, mutta ero ”tunteella toimimisen” ja ”intuitiivisen toiminnan” välillä on kuitenkin selvä. Pelkkien tunteitten pohjalta tehdään ”tyhmiä” päätöksiä ja valintoja; pelkällä järkeilyllä taas ei saada tehtyä minkäänlaisia valintoja…

Puhekielessä saatetaan sanoa, että ”tein niin, koska tuntui siltä, että pitää tehdä juuri niin”, ja silloin kyse voi olla enemmänkin intuitiivisesta valinnasta, eikä vain ”tunteellisesta”. Tai, viimeistäänkin lopputulos osoittaa, mistä oli kyse! Intuitio tekee viisaampia valintoja kuin ”tunteilu”, ja järkihän ei siis tee niitä oikeasti melkeinpä lainkaan…

No, palatakseni siihen ”piilotajuntaan”, josta aloitin; intuition näkökulmasta ei siis ole tarpeen tiedostaa kaikkea ajatteluprosesseistaan. Asioita voi oivaltaa osaamatta selittää lainkaan, miten päätyi mihinkin ratkaisuun, ja tämä pätee myös tieteilijöihin, eikä vain ns. taiteilijoihin.

Jotkut sanovat, että sisäinen varmuus ja rauha ovat merkkejä siitä, että ihminen oikeasti tietää, mitä tehdä, vaikkei tiedäkään, mistä sen tietää. Toiminta on silloin rauhallisen varmaa, vaikka saattaisikin toisen mielestä vaikuttaa impulsiiviselta tai harkitsemattomalta. Tällöin ”intuitiivisen ymmärrys” on noussut sieltä ”tiedostamattomasta”, ”piilotajunnasta”.

Toisaalta, voimakas tunnetila, joka saattaa nousta sieltä ”piilotajunnasta” (kuten suuttumus, levottomuus, riehakkuus) saattaa sen sijaan pakottaa ihmisen toimimaan äkkinäisesti. Ihmisestä itsestään hänen toimintansa saattaa tuntua varmalta, mutta kun tunnetila menee ohi, hän tajuaakin, että toiminta oli järjetöntä; minkä ehkä ulkopuoliset olisivat osanneet hänelle kertoa.

Liika ajattelu on ongelmallista, koska järkeilemällä ei välttämättä pääse puusta pitkään, vaan saattaa jäädä jahkailemaan vaihtoehtoisten skenaarioitten välillä. Jos vain noin 5 % päätöksistä tehdään rationaalisesti, niin useimmiten tarvitaan jokin tunne, että osataan päättää ylipäätään mitään. Masentuneena onkin vaikea tehdä päätöksiä, kun tunteet ovat latistuneet, eikä edes jaksa järkeillä. Eipä ihme, ettei ole tahdonvoimaa eikä motivaatiota, vaan sen sijaan kaikki on ”ihan sama”.

Tunteitten herättäminen saa siis ihmiset tekemään päätöksiä, valitsemaan, toimimaan.

Tämä olisi hyvä tiedostaa, ja sen lisäksi tunnistaa, milloin itseen pyritään vaikuttamaan esimerkiksi mainostustarkoituksessa tai muulla tavoin manipulatiivisesti. Manipulointi ei toki aina ole pahantahtoista; esimerkiksi, kun hoidetaan masennusta, auttajaihminen pyrkii vaikuttamaan autettavan ajatuksiin, mielikuviin, tunteisiin ja toimintaan, jotta tämä toipuisi; siis, manipuloimaan hyvässä tarkoituksessa.

Markkinointi ja poliittinen vaikuttaminen taas on kenttä, jossa on hyvä olla tarkkana vaikuttajan motiiveista. Miksi juuri tämä ihminen tai organisaatio haluaa minun valitsevan nimenomaan hänet tai tuotteensa?

Raha, valta, maine, kunnia… Tunnistatko, milloin ”piilotajuntasi” ottaa vastaan juttuja, jotka saavat sinut toimimaan jonkun toisen tahon toivomalla tavalla; eli, luovuttamaan vaikkapa rahaa tai valtaa tuolle toiselle taholle? Erotatko enää omaa ääntäsi, omia mieltymyksiäsi, omia arvojasi, omia tarpeitasi, kun sinulle on tarjottu esimerkiksi jotakin mielihyvää tuottavaa, joka vie huomiosi pois siitä, mitä oikeasti ehkä tarvitsisit?

Mainonnan on jo iät ja ajat todettu ”luovan turhia tarpeita”, ja niinhän se markkinatalous pyörii. Surullista vain, että sama markkinatalous taitaa jo jyrsiä omia jalkojaan, kun kaikki ne aikojen kulussa kehitetyt ja tuotetut markkinoitavat tuotteet ovat tärvelleet ja kuluttaneet loppuun tämän pallon.

Tietoisuuden lisääminen oman mielen sisältöihin ja prosesseihin auttaa tunnistamaan sekä henkilökohtaisia tunteita ja mieltymyksiä omien valintojen taustalla, sekä sen, milloin on ottanut vastaan jotakin vaikutteita ulkopuoleltaan, esim. mediasta, mainoksista. Nämä vaikutteet ovat hyväksi, jos ne tuottavat hyviä valintoja ja hyvää kaikille luomakunnassa. Jos ne taas tuottavat ”hyvää” vain joillekuille harvoille, ja sen sijaan haittaa useammille, ne ovat pahaksi.

”Piilotajuntaa” voi hyödyntää terapeuttisessa tarkoituksessa, ja muutos voi tulla esiin intuitiivisen työskentelyn kautta, esimerkiksi luovana ilmaisuna, joka auttaa tunnistamaan ja hyväksymään jonkin vanhan trauman. Taideterapeuttisessa työskentelyssä terapeuttinen prosessi voi edetä tarvitsematta käsitellä asioita ”tietoisesti”, ja se voi olla erittäin tarpeellista, jos asioille ei ole edes sanoja, tai sanoin ilmaistuna asia olisi vielä liian kipeä käsiteltäväksi.

Oman mielen kellareihin ja vinteille on kertynyt vuosien saatossa kaikenlaista, jota ei ole pystynyt tiedostamaan, ja niitten tonkiminen tapahtuu ajallaan; kenties parhaiten juuri intuitiivisesti. Mutta kaikki se tunteisiimme vetoava ja olevinaan järkeemme vetoava, jota päivittäin kohtaamme vaikkapa mainonnan kautta, olisi hyvä pyöräyttää ”tietoisuuden avaruuden” kautta, reagoimatta siihen heti mitenkään.

Tiedosta siis tunne, ajatus, toimintayllyke, jonka jokin ”ärsyke” on sinussa kenties herättänyt. Muistuta itseäsi siitä, mitä sinulle on oikeasti tärkeää, mitä oikeasti tarvitset, ja tunnista, mihin suuntaan menet, jos valitset toimia sinulle heränneen toimintaimpulssin mukaisesti.

Esimerkki: Olet päättänyt säästää rahaa johonkin, mitä ihan oikeasti tarvitset. Näetpä sitten netissä jonkin tuotteen, joka ”olisi kiva”, ja tuotekuva herättää sinussa paljon mukavia tunteita (kuten vaikkapa Lego-paketti, jollaista et saanut lapsena). Haluat tietysti ostaa sen tuotteen, ja perustelet järkevästi itsellesi, ettei se maksa niin kovin paljon, eikä hidasta kovin merkittävästi säästötavoitettasi, ja siitä seuraa paljon mukavia hetkiä, mikä on hyväksi mielialallesi, jne.

Tunteesi sanovat siis, että ”osta vain, se on kiva juttu!”. Järkesi saattaa puolustaa tuossa hetkessä mielihaluasi, vaikka sen toteuttaminen onkin tavoitteesi vastainen. Intuitio saattaa kuitenkin varoittaa sinua (se on tuossa hetkessä omantunnon roolissa), ja jos kuuntelet sitä, jätät tuon mukavan asian ostamatta, ja olet lopulta valintaasi tyytyväinen, kun muistat säästötavoitteesi. ”Markkinatalous” tietenkin yrmyilee sinulle, kun et sillä kertaa osallistunutkaan sen ylläpitämiseen kuluttamalla, mutta sinä säästit rahasi johonkin, mitä oikeasti tarvitset.

Ellet tunnista todellisia tarpeitasi, ”ruokit” itseäsi mielihalujen toteuttamisen kautta. Ja joskus nuo mielihalut saattavat olla peräisin vaikkapa markkinointikikkailijoitten onnistuneista tempuista sinun kustannuksellasi.

Jos taas jokin mielihalu nousee vaikkapa turvallisuudentunteen järkkymisestä vauvaiässä, sekin voisi olla hyvä tiedostaa ja tunnistaa, hyväksyä, surra, ja antaa haavan parantua, ikään kuin "valohoidolla"!

Kaikki, minkä tuot valoon, muuttuu valoksi. Mielen ullakon siivoaminen alkaa valon sytyttämisellä.