Kiitoksia ja rooliristiriitoja



Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Olen saanut ystävällistä, positiivista palautetta, ja terveisiä ihmisiltä, jotka hakevat apua pulmiinsa. Kiitos siitä! Tässä vaiheessa minun on kuitenkin kerrattava se, mistä kaikki tämä kirjoitteluni alkoi pari vuotta sitten, ja painotettava muutamaa tärkeää seikkaa liittyen rooliini ammattihenkilönä ja yksityisenä ihmisenä.

Minulla ei ole yksityisvastaanottoa eikä muutakaan liiketoimintaa liittyen psykologin ammattiin. Toimin psykologina julkisissa palveluissa. Tähän työhön liittyen minulla on rooliristiriita, joka aiheuttaa tiettyä ”salamyhkäisyyttä”. En halua, että asiakkaani tietävät minusta enempää kuin mikä näkyy vastaanotolla. Kaikenlainen julkisuus tai yksityisasioitten levittäminen voisi siirtää painopisteen pois asiakkaasta minun persoonaani, mikä on täysin vastoin keskusteluavun tarkoitusta; tarkoitushan on antaa asiakkaalle ”aikaa, huomiota, kunnioitusta”, kuten ohjaustyön oppaan nimi ilmaisee. Siksi käytän blogissa ja kirjassa ”taiteilijanimeä”.

Psykologin ammattietiikka rajaa myös tapaa, jolla mm. hengellistä vakaumusta voi tuoda esille työssä. Hengellisiä kysymyksiä käsitellään vain jos asiakas sitä toivoo, siis asiakkaan aloitteesta. Minulta on kyllä useamman kerran kysytty, uskonko Jumalaan, tai millä tavoin uskon. Silloin olen vastannut henkilökohtaisen näkemykseni pohjalta; en psykologina. Monet asiakkaat haluavat keskustella hengellisyydestä, tai tuovat esille oman vakaumuksensa toivoen, että se jotenkin huomioitaisiin keskustelussa. Joillakuilla hengelliset asiat ahdistavat. Minun on luonnollisesti käsiteltävä asioita niin, että ahdistus lievittyy, jos mahdollista. Joskus asiakkaan on parempi kääntyä suoraan sielunhoitoa tarjoavan tahon puoleen. Niitä löytyy eri seurakuntien kautta.

Hengellinen näkökulma istuu kyllä sinänsä luontevasti elämänarvojen pohdiskeluun. Aika monet ihmiset uskovat, että on olemassa ”jotakin suurempaa”, vaikkeivät ajattelekaan olevansa mitenkään ”uskovaisia”, ja elämän rajallisuuden tiedostaminen saa monet pohtimaan myös hengellisiä kysymyksiä. Jotkut pelkäävät psykologian olevan ”vaarallista” uskolleen. Tai päinvastoin. Mutta omasta mielestäni psykologian näkökulman ei tarvitse olla ristiriidassa hengellisen näkökulman kanssa. Se on ristiriidassa vain silloin, jos kuvittelee psykologian olevan tieteenä kaiken yläpuolella (jonkinlainen kuningastiede siis, jolla pystyy muka selittämään ”pois” ihmisen ns. ”infantiilit” toiveet kaikkivoivasta persoonasta maailmankaikkeuden taustalla). Tai jos psykologi sulkee silmänsä mysteereiltä ja ihmeellisiltä sattumuksilta, joita työssään kohtaa, ja luulee itse olevansa kaikkitietävä ammattilainen. Myös sellainen uskovaisuus, joka suhtautuu ennakkoluuloisesti tieteellisen tutkimuksen näyttöön esim. biologiassa ja neurotieteessä, saattaa olla ristiriidassa terapeuttisten menetelmien kanssa. Itse näen tutkivan tieteen mahdollisuutena tuoda esille luomistyön neroutta ja siten kirkastaa Luojan kunniaa. Mutta jos tiede nostaa itsensä Jumalan yläpuolelle väittämällä, että ihminen on keksinyt Jumalan, on saviruukku unohtanut valajansa olemassaolon. (Aika pollea asenne olennolta, joka ei ymmärrä ajatella, miten ja miksi on itsekään ylipäätään olemassa…)

Psykologin työrooli rajaa myös mahdollisuutta esittää henkilökohtaisia mielipiteitä. Voin kyllä esittää asiantuntemukseeni perustuvia näkemyksiä esimerkiksi yhteiskunnallisista asioista ja ottaa psykologina kantaa julkisuudessa, mutta asiakastyössä henkilökohtaiset näkemykset pitää neutraloida. Voin toki soveltaa armahtavaa, hyväntahtoista asennetta ihmisiä kohtaan; se on tietysti ok. Mutta minulla on myös vähemmän maltillisia mielipiteitä liittyen erinäisiin ilmiöihin; asioihin, jotka tuottavat kärsimystä ja pahoinvointia yksilöille ja globaalisti. Blogini syntyi näiden mielipiteitten ilmaisukanavaksi; yksityishenkilönä, ei ammattiroolissa! Osan näkemyksistäni perustelen psykologin asiantuntemuksella, osa taas on eri lähteistä omaksumaani, ei suoranaisesti psykologista ”tietämystä”, mutta toimivana pitämiäni näkemyksiä ja uskomuksia. Osa on omaksumaani eettistä ajattelua ja kokemusperäistä tuntumaa, tai puhtaasti henkilökohtaisia mielipiteitä. Lisäksi, koska minussa elää vaihtelevan voimakkaana maailmanparannustarve, olen halunnut jakaa asioita, joista voisi olla ihmisille hyötyä.

Eli, tämä blogi ei liity omien psykologipalveluitteni markkinointiin. Siksi en julkaise yhteystietojani. Ainoa myymäni ”tuote” on tällä hetkellä omakustannekirjallisuus, joka ei todellakaan ole mitään massaviihdettä. Toivon, että saisin julkaistuksi lisää jotakin sellaista, mikä miellyttää itseäni (eettisesti, hyvän tarkoituksen kannalta, ja siten, että viitsin itse lukea sitä toistamiseen nolostumatta liikaa).

En myöskään ole sosiaalisessa mediassa mukana luodakseni kontakteja ihmisiin. Vuorovaikutustaidoistani huolimatta olen epäseurallinen ihminen, jokseenkin äärimmäisen introvertti. Ystävät ja lähisukulaiset tietävät kyllä, miten ”aktiivinen” olen pitämään heihinkään yhteyttä, saati sitten vieraampiin ihmisiin. Elämäni tärkeimmät ihmiset ovat puolisoni, joka on myös paras ystäväni, lapset, sekä kasvuperheeni. Perhe saa itsestäänselvyytenä leijonanosan ajastani. Olen haluton luovuttamaan sitä aikaa pois edes rahasta, paitsi tietysti leipätyön osalta saadakseni sen verran, millä tulee toimeen.

Haluan ohjata apua etsivät ihmiset niiden tahojen pariin, jotka kenties voisivat heitä auttaa eteenpäin. Jos ”rivipsykologia” ei tunnu riittävän, kannattaa rohkeasti ilmaista eri auttajatahoille, millaista tukea ja apua toivoo. Mielenterveyspalvelujen tulisi toimia asiakaslähtöisesti. Ja yksityisellä puolella voisi kuvitella, että kannattaa tarjota sellaisi palveluja, jollaisia kysytään. Kysykää siis! Joskus voi olla, että ammattilainenkin on epävarma siitä, mitä asiakas oikeastaan toivoo. Toiveet kannattaa ilmaista niin täsmällisesti kuin itse on niistä perillä.

K

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Ja loppujen lopuksi: kuka ihminen (siis ammattilainenkaan!) oikeasti muka voisi tietää, mikä on jollekulle toiselle hyväksi? Me olemme kaikki yhtä lailla herkästi eksyviä lampaita, paimenta vailla. Ilmaisen sen nyt tässä selkeästi itsellenikin: minä en halua kuvitella olevani joku, joka tietäisi, miten jonkun toisen ihmisen tulisi elää. Voin parhaimmillaankin vain arvailla ja ehdottaa kokeiltavaksi jotakin. Voin suositella jotakin toimenpiteitä, jos arvelen, ettei niistä haittaakaan ole. Ja voin varoitella, jos uskon, että jokin on haitaksi. Mutta onko minulla yleispätevää ohjetta; onko viisautta, joka osaa täyttää kaikkien yksittäiset, yksilölliset tarpeet ja toiveet? Ei minulla ole mitään omaa viisautta. Voin vain toistaa Viisauden sanoja, kuten ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Sekin, jos osaan toistaa tämän saman viisauden eri sanoin tai tehdä sen ymmärrettäväksi esimerkin avulla, on lahja, joka on saatu. Ei omaa ansiotani.

Lainaan tässä lääkäri-psykoterapeutti Brian Broomin sanoja teoksesta: ”Sairaus täynnä merkityksiä – Kokemukset ja merkitykset fyysisen sairauden aiheuttajina”, 2007, PT-Kustannus.

”Luonnontiede on menestynyt maailman fyysisen ulottuvuuden puolivakaan rakenteen pohjalta. Mutta jos on olemassa vanhempi henkinen dimensio, meidän ei tulisi yllättyä, jos se horjuttaa fyysisen ulottuvuuden vakautta silloin, kun tapahtuu ”ihmeitä” tai jotain yliluonnollista.” … ”Hengellisessä maailmassa meidän tulisi odottaa yliluonnollisia asioita, mutta samalla arvostaa tavallista elämää syvällisesti tukevaa henkisyyttä.”

…”Kun tunnustamme, että mystinen on olemassa, että henki on läsnä tavallisessa elämässä ja energian lähde antaa energiaa kaikelle olevaiselle, luomme hyvin elinvoimaisen viitekehyksen ihmisten kanssa olemiselle.” … ”Pohjimmiltaan asia on niin, että emme ole yksin potilaidemme kanssa. Jos avaudumme, huomaamme tekevämme työtä yhdessä Jumalan kanssa, mutta me emme ole Jumala. Meidän ei tarvitse kuormittaa itseämme sillä että olisimme perimmäisiä asiantuntijoita, jolla on kaikki tarvittava tieto.” …

Vapautan samalla itseni vastuusta olla ”kaikkitietävä asiantuntija”. Kukaan ihminen ei ole sellainen. Älkäämme siis etsikö ketään ihmistä; etsikäämme Viisautta!

Arkisia haasteita ja tietoista läsnäoloa neuroepätyypillisen ihmisen elävästä elämästä.

Ei ole mitään yleishyödyllistä sanottavaa, ja silti vain pitää kirjoittaa, niin kuin muka olisi... Olen viime aikoina ollut enemmän hiljaa kuin aiemmin. Osin se on johtunut mykistävän ärsyttävästä stressistä, mikä seurasi auton hajoamista ja konkreettista vaikeutta päästä leipätyön ääreen. Tästä seurasi sekä taloudellinen huoli että varsin lamaannuttava tylsistyneisyys liittyen siihen, miten voi olla niin sairaan hankalasti asiat, ettei pääse tekemään edes sitä, minkä kokee välillä raskaana ja turhauttavanakin, ja josta voisi sinänsä kyllä pitää välillä lomaa. Eikä silti voi olla iloinen siitä, ettei pääse ajelemaan sinne leipätyöhönsä, koska palkattomat vapaapäivät syövät toimeentuloa ja verottavat niitä varoja, joilla pitäisi autoremppa maksaa. Ja mitä kaikkea tuskailua liittyikään siihen, että kaikki tekemättä jäävät työt vain siirtyvät läjäksi seuraaville viikoille, aikatauluja pitää sovitella ja muutella, ja pitäisi osata olla tehokas organisoija. Minä kun en ole. Olen enemmänkin sotkuinen ja asiasta ja mielijohteesta toiseen hyppivä ihminen, jonka on pakotettava itsensä olemaan järjestelmällinen. Pakottaminen väsyttää aivot, ja aivojen väsyminen tekee kehosta ponnettoman. Vihaan pakkoja. Vihaan aikarajoja. Minun lienee syytä tehdä niille positiivinen uudelleenmäärittely, mutta senkin tekeminen on aivotyötä, ja rasittaa…

Iso haaste oli olla murehtimatta ja tuskailematta tuota minun hermoilleni raivostuttavan ärsyttävää asiaintilaa joka ainoa hetki. Olenhan rutinoitunut etukäteismurehtija (pohdin, analysoin, etsin porsaasnreikiä jne.). Tämän tavan muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta Luojan kiitos olin edeltävinä viikkoina harjoitellut ”tietoista läsnäoloa”, ja koko autostressiajanjaksona (jota kesti yli kaksi viikkoa) jatkoin harjoittelua. Useimpina päivinä olin niin väsähtänyt huoleen ja turhautuneisuuteen, etten jaksanut tehdä istumameditaatioita. Niinpä tein vain lyhyitä ”3 minuutin hengähdyksiä” ja ”kehon kartoitus”- harjoitusta makuulla jopa 2 – 3 kertaa päivässä. (Olen harjoitellut teoksen: ”Tietoinen läsnäolo – löydä rauha kiireen keskellä”, Williams&Penman, mukaisesti).

Kehoni rentoutui, ja vaikka ajatukset harhailivat epämukavissa asioissa, pääsin aika ajoin pysähtymään ”tähän hetkeen”. Ajoittain olin jopa hyväntuulinen ja ideoin joitain mielekkäitä juttuja. Naureskelin sille, miten paljon ärsyttää, ja miten haastavalta tuntuu tehdä epätavallisia asioita väsyneenä (kuten istua melkein ventovieraan ihmisen kyydissä 45 minuuttia rupatellen niitä näitä)… Ajoittain tuntui kyllä vähän sekopäiseltä. Typerä mieleni nimittäin väitti välillä, etten voi nauraa, kun on niin ärsyttävää! Ja silti nauratti välillä ihan absurdisti. No, kaikki tämä itsensä kohtalaisen hyväntuulisena ja rentona pitäminen vaikeuksien keskellä on kai kuitenkin syönyt energiaa, koska nyt on ollut aika väsähtänyt olo. Vanhojen ajattelutapojen käsittely vie energiaa. Olen joutunut tekemään sitä nyt urakalla lyhyessä ajassa. Uusien tapojen opettelu ja toteuttaminen vie energiaa. Sitäkin olen tehnyt, joten ei kai ole ihme, jos nyt väsyttää…

Olen pohtinut ja lueskellut taas vaihteeksi mm. myötätuntouupumuksesta, jolle olen erityisen altis ihminen, ehkä siksi, että olen ns. erityisherkkä ja neuroepätyypillinen tapaus. Asiakkaitten kanssa face to face- oleminen on kuormitusriski, jos on näin herkästi ”somaattista empatiaa” kokeva. Herkistelee kehollaan toisen kärsimystä, vaikkei tavallaan haluaisi, koska tietää, ettei oikein jaksaisi. Ehkä joudun tekemään siinä työtä enemmän kuin keskimäärin auttajat tekevät. Siis, hillitsemään vaistomaista empatiareaktiotani; tai sitten minun pitäisi pystyä paremmin tarkkailemaan omia myötäreaktioitani, jotta voisin säädellä niitä, etten ylirasittuisi myötätunnosta.

Mutta koska minulla on sisäsyntyinen taipumus uppoutua asioihin, siis, eläytyä hyvin voimakkaasti, ja toisaalta, vaikeus siirtää huomio joustavasti asiasta toiseen, tai edes muistaa, mihin pitikään siirtyä, olen aika huono säätelemään toisen kehollisten tilojen tahatonta jäljittelyä. Monet kerrat olen saanut ”tunnetartuntoja” asiakkaistani. Olen ottanut heidän niskajännityksensä ja migreeninsä ja vihantunteensa ja ällötyksensä itselleni, ja joutunut sitten tekemään psyykkistä työtä päästäkseni niistä irti. Ei se ole tietenkään heidän vikansa, että reagoin niin. Eikä ole kyse siitä, ettenkö ymmärtäisi, mitä tapahtuu, ja etteikö olisi tärkeää olla empaattinen. Minä vain olen hermostoltani vähän keskimääräistä "huonompi" säätelemään tunnetilojani, vireyttäni, ja tarkkaavuuteni kohdetta. Se vie minulta enemmän energiaa kuin keskivertoihmiseltä. Ja kun pinnistelen noissa asioissa tehdäkseni leipätyöni hyvin, vapaa-ajalla ei enää millään jaksaisi pinnistellä…

Sama juttu järjestelmällisyyden suhteen. Töissä pitää olla sellainen, ja se on minulle liikaa, koska se ei ole minun päälleni luonnollista. Kotona en enää jaksa pinnistellä, ja siksi täällä vallitsee luova kaaos. No, tietoisen läsnäolon harjoittelun pitäisi auttaa ajan kanssa myös vireystilan ja tarkkaavuuden hallintaan. Toivon niin. Yli kymmenen viikon harjoittelun jälkeen olen huomannut ainakin sen, että olen useammin hyväntuulinen. En ole saanut käytännössä aikaiseksi paljoakaan enempää kuin ennenkään, ja keskittymiseni on edelleen joko jatkuvaa häröilyä tai sitten suoranaista uppoamista. Mutta olen kummallisesti enemmän rauhallisen hyväntuulinen aiempaa useammin. Ihan vain siksi, että olen tässä ja nyt. No, ne ovat lähinnä hetkiä; mutta verraten aikaisempaan masennustaustaani, olen jokseenkin kiitollinen niistäkin.

Tämä on nyt pelkkää itseäni koskevaa jaaritusta. Ehkä esimerkkitapauksestani on jollekulle hyötyä, ehkä ei. En oikein edes tiedä, miksi kirjoitan tätä. Jostain syystä vain aina tuntuu, että haluan kirjoittaa jotain jonnekin, vaikkei kukaan sitä koskaan lukisikaan. Kirjoitan edelleen myös tarinoita, vaikkeivät ne ylittäisi koskaan kustantajien kynnystä siinä, mikä myy. En tiedä olenko jollain tapaa yleisesti vastakulttuurinen vai yksinkertaisesti vain niin tylsissä ajatusmaailmoissa viihtyvä, etteivät tuotokseni ole omasta mielestänikään mitään bestseller- ainesta. Mutta en edes halua olla massaviihteentuottaja. En pidä massayleisöstä, koska en ole ylipäätään ihmisseurallinen enkä halua kontaktia ihmismassoihin. En halua viihdyttää massoja esityksilläni enkä persoonallani. Enkä todellakaan halua julkisuutta. Siinä suhteessa on aivan luonnollista pysyä valtavirran alapuolelle, maan alla, ja tuottaa jossain mielessä undergroundia.

Ihmisten ”valistaminen” ei saisi olla bisnestä. Rakentavaan sanomaan ei pitäisi ”liimata päälle” raflaavaa viihdettä, jotta saisi tuotostaan myytyä. Ottaen huomioon, millaista potaskaa epäsyvälliset ihmismassat viihdykkeekseen kuluttavat nykyään, hävettäisi olla sellaisen viihteen tuottaja. Kirjoitan omaksi ilokseni, eli sisäsyntyisestä tarpeesta. Kirjoittaisin luultavasti jotain, vaikken saisi siitä ikinä mitään tuloja. Saattaisin kirjoittaa, vaikka siitä tulisi vain menoja, jos olisi varaa niihin menoihin. Mutta joku sanoma kai koko ajan pyrkii esiin siinä, mitä kirjoitan. Joku sisäinen paatos muuttaa jotakin maailmassa ja ihmisissä painostaa siihen, että haluan levittää niitä epäviihteellisiä jorinoitani jonkin kanavan kautta ihmisille, jotka saattavat joskus haluta lukea muutakin kuin massaviihdettä.

Olisin minulle ilo, jos jaksaisin kirjoittaa enemmänkin ja tarkoituksellisemmin, tai jopa ammatillisesti yleishyödyllistä tekstiä. Mutta se ehkä edellyttäisi, etten olisi niin kuormittunut leipätyöstäni ja tästä kulttuurista, joten olisi hauskaa saada leipätyötä vähemmäksi, ja tuloja sellaisesta työstä, joka ei kuormittaisi niin paljon… Joten asiaa edesauttaisi tulojen saaminen siitäkin tekemisestä, mikä oikeasti kiinnostaa! Tämä probleema on vaivannut minua jo vuosia. Eikä se taida murehtimalla muuttua miksikään, mutta saahan sitä aina jaaritella.

Aasi ei liiku pakottamalla. Niinpä yritän nyt vain seistä tietoisesti läsnäollen, oikeaan suuntaan katsoen aasin vieressä odottamassa, että se liikahtaa kun sillä huvittaa (esimerkkitarina on em. Williams&Penman- kirjasta). Kenenkään ei sitä paitsi ole pakko lukea tätä, eikä varsinkaan myötäelää, eikä edes oppia tästä mitään…

Olen iloinen masennusta käsitteleviin juttuihini saamistani kommenteista ja yleensäkin siitä, että jotkut lukevat juttujani.  Muutama tuntemani ihminen kai lukee tätä blogia joskus, mutta valtaosa käynneistä on minulle tuntemattomien ihmisten. Google-mainoksia en edelleenkään ole tähän blogiin liittänyt. Ei oikein tunnu hyvältä saada rahaa minkä tahansa asian mainostamisella. Jos jatkan bloggaamista, jatkan siksi, että huvittaa. Jos en jatka, syy lopettamiseen saattaa olla joku muukin kuin se, ettei huvita. Esimerkiksi se, etten saa organisoiduksi ajankäyttöäni. Tai ei ole mitään asiaa, minkä levittäminen kenen tahansa luettavaksi tuntuisi mielekkäältä. Tai että tuntuu lähinnä typerältä kirjoittaa mitään, jos ei ole mitään järjellistä sanottavaa.

Mutta aina saa toivoa jotain hyvää: eli rauhaa ja tyyneyttä maailmalle silti; iloitkaa kaikesta, missä tunnistatte jotakin rakkaudellista!

PS: Tällä sivulla kerron kirjallisista tuotoksistani.

 

Jos on joulumieli hukassa, tiedosta missä itse olet

Arkihuolesi kaikki heitä, Joulu on taas. Niityllä lunta, ja lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Näin sydämeeni Joulun teen. Vai teenkö? Tekemällä tehty joulunvietto voi jättää sen sydämen aika tyhjäksi. Hei tonttu-ukot hyppikää! Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä... Masennus voi viedä sen vähäisenkin myönteisen tunne-elämyksen, joka ehkä ennen heräsi punaisista omenoista vihreää liinaa vasten. Mutta hyppiminen nostaa sykettä ja vireystilaa, joten neuvo on itse kullekin ihan paikallaan, jos masentaa! Kaiken kaikkiaan adventtiaika on pullollaan kaikenlaisia outoja ärsykkeitä. Pakanallisia tonttu-ukkoja vilisee seimiasetelman taustalla, pulleita siivekkäitä nakupellejä poseeraa piparipurkin kyljessä. Ja jos kauppoihin on pakko mennä näinä aikoina, silmiä särkee, teennäiset pukkilaululällätykset ällöttävät, ja hyvienkin joululaulujen jatkuva toistaminen tärvelee ne...

Tavaraa ja ihmisiä on ihan liikaa. Ihmisjoukon tuottama haju saattaa laukaista astmaattisen hengenahdistuksen. Se hajuvesien ja partavesien paljous, mikä kaupan ruuhkissa pöllähtelee, ylittää mukavuuskynnyksen. Räikeää ärsykettä... ei ihan omiaan tuomaan rauhaisaa mieltä! Kävin liikekeskuksen kirjakaupassa hieman ahdistuneena väenpaljoutta ja krääsänpaljoutta seuraten. Oli lähes mielipuolinen tunnelma. Ihan kuin joukkoharhaisuus pitäisi ihmisiä vallassaan; kaikki kulkivat joko pienessä maniassa tai sitten tyhjä katse silmissään, lamaantuneen väsyneinä, pakonomaisen velvollisuudentunteen ajamina. Joku ohikulkeva vanhempi nainen kuului totevan seuralaiselleen ostoskeskuksessa, että "ei nämä liikkeet suomalaisten kulutuksella kestä pystyssä, ihan totta!" En kuullut enempää, mutta jäin miettimään, ajatteliko hän, että Suomeen pitäisi tuoda ulkomailta lisää kuluttajia, jotta liikkeet pysyisivät pystyssä. Vai, että suomalaisia pitäisi innostaa kuluttamaan vielä enemmän? Olisin toivonut kuulevani jotakin kulutuskriittistä. No, ei kuulunut, minunkaan suustani siinä hetkessä. Itsekseni vain hymähtelin ja huokailin.

Mikä on ahneutta, tärkeilyä ja pröystäilyä, mikä aitoa iloa antamisesta ja saamisesta? Lahjat on kyllä mukavia, ja ne auttavat mieltämään Joulun antamisen ja saamisen juhlana. Velvollisuudesta annetut lahjat ovat kuitenkin vain kiusallisia niin antajalle kuin saajallekin. Ja ruoka sitten... Kaikilla ei ole varaa juhlaruokiin. Kaikilla ei ole aikaa tehdä itse. Kaikki eivät edes jaksa mitään ylimääräistä hössötystä, ja toisilla Joulu muistuttaa aiemmista kamalista Jouluista, ikävistä tapahtumista, edesmenneen läheisen puuttumisesta... Tai on muuten turha juttu. Mutta rahaliikenne on vireää; joten talouskasvuintoilijatkin lienevät innoissaan. Kaupallisuus ylläpitää joulunviettoa myös irrotettuna alkuperäisistä juuristaan. Ja mikähän se idea olikaan, kysyi ilkeä pakanallinen vuohipukki, kun sille vedettiin cocacola-väriset trikoot jalkaan. Perinteet sekoittuvat. Ihmiset keksivät ja kehittelevät merkityksiä ja tapoja ja selityksiä... Mutta jos palataan ihan alkuun, idea oli tämä:

(Kuva: Henri Kähkönen)

En oikein ymmärrä, mitä tekemistä tonttu-ukoilla on tuon kuvan tapahtuman kanssa. Mutta asiasta toiseen. Olen viime viikkoina yrittänyt harjoitella tietoista läsnäoloa säännöllisesti. Se ei ole itselleni kovin helppoa, koska suunniteltu ajankäyttö ja paikallaan istuminen ja keskittyminen ovat hieman hankalia asioita minun levottomille aivoilleni. Mutta olen päässyt jo kuudennelle viikolle harjoittelussa. Ja nyt on jo paljon varmempi olo suositella tietoista läsnäoloa toisillekin, kun on sitä riittävästi itse kokeillut. Williams&Penman: "Tietoinen läsnäolo - Löydä rauha kiireen keskellä" on hyvä opas harjoittelun aloittamisen avuksi. Olen myös lukenut toista innostavaa ja vakuuttavaa kirjaa, Daniel Siegelin "Mielitaju" - opusta. Sen sisällön osittainenkin tajuaminen antaa motivaatiota harjoitella tietoista keskittymistä. Mutta haastetta riittää; sekä ajan järjestämisessä harjoitteluun, muistamisessa, aikaansaamisessa, paikallaan istumisessa ja huomion keskittämisessä. Se aasinsilta, miten tietoisen läsnäolon harjoittaminen liittyy Jouluun, on tämä: sisäinen rauha, kiitollisuus ja ystävällisyys kaikkia luotuja kohtaan.

Keskittyminen tähän hetkeen ja siihen, että minulla on keho, joka on juuri minua varten, antaa yllättävän hyvän mielen; aivan kuin olisi löytänyt jotakin kauan kadoksissa ollutta. Ja se tosiasia, että aivoissani on saareke (insula), joka on nähdäkseni jonkinlainen sisäisen rauhan ja rakkauden tyyssija, ja että voin keskittymillä kasvattaa tuota aivoaluetta, avaa huikeita näkymiä, ja antaa toivoa! Rauhoittuminen kasvattaa kykyäsi rauhoittua. Yritä rauhoittua, niin opit ennenpitkää kokemaan enemmän ja enemmän rauhaa. Jos odotat rauhan tulevan jostakin ulkopuoleltasi, rauhallisuutesi on riippuvainen muista ihmisistä, aineista, tietynlaisista olosuhteista... (Tämä ei koske pieniä lapsia: pienet lapset tarvitsevat rauhoittelua hoitajiltaan ja riittävän rauhalliset olosuhteet...)

En tee nyt juuri töitä, koska on sunnuntai, enkä siksi edes yritä selittää tätä teoreettisemmin, siis psykologin näkökulmasta. Suosittelen lukemaan vaikkapa tuon Siegelin kirjan. Tai ehkä helppolukuisempaakin materiaalia löytyy. Yksinkertaisemmillaan idea on tämä: jos haluat olla ystävällinen, harjoittele mielessäsi olemaan ystävällinen; edes yritä, edes hetken! Kun mieli alkaa suuntautua toivomaasi asiaan, hermosoluissasi ja niitten välisissä yhteyksissä alkaa tapahtua... Saat aikaan prosessin, joka muokkaa aivojasi siten, että jatkossa ystävällisenä pysyminen on aina vain helpompaa ja helpompaa, kunnes se on suorastaan automaattista. Tähtää siis siihen, mitä toivot, niin saat käyttöösi uskomattoman ihmeellisen mielen kapasiteetin...

Yksi tärkeä iloa, rauhaa ja hyvää mieltä lisäävä harjoitus, joka esiteltiin myös Williamsin & Penmanin kirjassa, on se, että nimeät joka päivä jokaiselle sormellesi asian, josta olet kiitollinen. Asiat voivat olla hyvinkin pieniä ja itsestään selviä. Joskus olin kiitollinen esim. siitä, että minulla on sormi. Kiitollisuus on hyvin voimakas hyvää oloa lisäävä tunnetila. Itse tein harjoituksesta kristillisen yksinkertaisesti ajattelemalla joka sormen kohdalla: "Kiitos Herra, että..." Se lisää harjoitukseen syvyyttä ja yhteyden kokemista koko maailmankaikkeuteen.

Näillä miettein haluan toivottaa kaikille, jotka sattuvat lukemaan tämän tekstin, rauhallista ja kiitollista mieltä Jouluna 2013 sekä edelleen sisäisesti rauhallista tulevaa vuotta. Ja vaikkei enää olisi Joulunaika, kun joku tämän lukee, toivotan silti ihan samaa!

Viattomuus hukassa - Pelastakaa edes lapset!

Kuvatkoon tämä vaikkapa viattomuutta, joka alkaa olla
kadoksissa yhä nuoremmilta...

Yhä pienempiä lapsiakin uhkaava yliseksualisoitunut kulttuuri suututtaa ja yököttää, joten on suoranainen tarve saada tämä asia ulostettua... Katsoin joku aika sitten suorastaan oksettavan herättelevää tiededokumenttia, jonka aiheena oli lapsi yliseksuaalisessa kulttuurissa. Kuvasisällön oli varmaan tarkoituskin herättää järjellisessä katsojassa inhotusta, mutta entä jos sen katsoi pedofiili ja seksiriippuvainen yksilö? Vaikutus on saattanut olla stimuloiva ja aikaansaada tarpeen etsiä lisää vastaavanlaista materiaalia. Ehkä pienempikin määrä kuvamateriaalia olisi riittänyt ilmaisemaan, mistä ilmiössä on kyse. Katsoin ehkä 15 minuuttia, ja jo senkin jälkeen kuvotti. Taaperoikäisten vähäpukeinen, viettelevä tanssiesitys oli ihan liikaa. Tuntuu kuin suurin osa ihmisten luomaa maailmaa olisi pakanallisten orgioitten vallassa, ja lapset vedetään yhä nuorempina orgioihin mukaan. Joku sanoi, että valtaosa internetin mediatarjonnasta on pornoa. Ja miksiköhän? Jos viinaa on tarjolla enemmän kuin vettä, aika moni sitä alkaa jossain vaiheessa juoda, etenkin kun vesilähteet ovat piilossa viinasammioiden takana. Ja sen jälkeen se viina meneekin syystä tai toisesta hyvin kaupaksi.

Yliseksualisoitunut kulttuuri on vääristynyt ja vaarallinen ilmiö. Poikia aivopestään tietynlaisten tuotteiden ja viihteen kuluttajiksi, osin tietysti myös objekteiksi. Tyttöjä aivopestään enemmän tuotteiksi, vähemmän kuluttajiksi. Enimmäkseen paine mukautua ”miehen mieliksi” kohdistuu tyttöihin, koska se on se perinteikäs asetelma, jota epätasa-arvo ylläpitää. Ja miehillä on enemmän ostovoimaa, joten markkinoiden on järkevämpi kohdistaa mainontaa enemmän heihin. Mutta yhä nuorempia lapsia seksuaalisesti vihjailevassa valossa esittelevä media palvelee tahallaan tai tahattomasti myös pedofiileja.

No, kun kerta ihmisiä tuotteistetaan, millainen on seksiobjektituotteen elinkaari? Onko kyse ekologisesta tuotteesta? Onko seksiobjekti uusiutuva luonnonvara? HALOO! Kyse on ihmisistä, usein jopa hyvin pienistä lapsista, jotka haluavat hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä; keinolla millä hyvänsä. Ja jos sitä ei muulla keinoin saa, niin sitten olemalla sitä mitä markkinat haluavat. Mutta kuka oikeasti haluaa olla käytettävissä ja kulutettavissa tuotteena, olematta oikeastaan ihmispersoonana olemassa ollenkaan, rapistua käytöstä, kulahtaa ja rupsahtaa, ja tulla hylätyksi, kun ei enää edes plastiikkakirurgiset toimenpiteet riitä ylläpitämään tuotetta käyttökunnossa? Kuka haluaa suostua tähän? Annatko sinä lapsesi tällaiseen käyttöön? Tuetko kulttuuria, joka ruokkii kaikkien muitten typeryyksien ja epäinhimillisyyksien ohella myös pedofiliaa?

Kun ihmisestä tehdään objekti ja tuote, häneltä riistetään sielu. Tämä kohdistuu yhä nuorempiin ihmisyksilöihin. Liian varhainen seksuaalisuuden herättäminen aiheuttaa häiriötä lapsen normaaliin kehitykseen, puhumattakaan esineellistämisen haitoista mielenterveydelle.

Missä vaiheessa yliseksuaalisuuden haitoista aletaan puhua samassa määrin kuin alkoholin ja tupakan terveyshaitoista? Missä vaiheessa rivoudesta on tullut tyylikästä? Vastuulliset vanhemmat: pistäkää tälle stoppi! Auttakaa edes omia lapsianne pysymään orgioitten ulkopuolella! Ei ole mitään mieltä siinäkään, että esimerkiksi ensiavun aulan televisiossa pyörii eroottisia kohtauksia, kun siellä saattaa istua kaikenikäisiä odottamassa lääkärille pääsyä. Lähes missä tahansa julkisissa tiloissa on näyttöjä, joissa ajoittain pyörii puolialastomia ihmisiä olevinaan ekstaattisesti liikehtien. Poptähdet, ainakin ne naispuoliset, joita viimeksi olen sattunut näkemään vahingossa tavaratalon TV-ruudussa, ovat tehneet itsestään sen näköisiä, jollaisia lapsuudessani kuulin sanottavan "hutsuiksi". Siinäpä mallia pikkutytöille, jotka haluavat olla edes jossain suhteessa kaikkien ihailemia! Nämä suosiota, hyväksyntää ja ihailua kyltymättömästi janoavat ressukat ovat juuttuneet viattoman estottoman taaperoikäisen tasolle. Entä sitten kun ulkokuori rupsahtaa ja joku nuorempi ja entistä rohkeampi seksipommi syrjäyttää supertähden? Tuleeko mukaan viina ja huumeet, avioliitto julkkiksen kanssa, julkkisvauva, itsetuho, vai raju kääntymys?

Tämä ilmiö suututtaa ja inhottaa niin paljon, että olen vaarassa vajota lamaantuneeseen kyllästykseen, ja alistua tilanteeseen. Mutten halua. Tässä asiassa ja ilmiössä haluan kapinoida valtakulttuuria vastaan, mutta ajoittaiset raivontunteet aiheuttavat sen, etten oikein tiedä, miten kapinoida tuottamatta kellekään inhimilliselle olennolle vahinkoa… Boikotoin muita kuin Ylen kanavia ihan siksi, etten hyväksy ihmisiä alentavaa ja manipuloivaa mainontaa. Enkä kyllä usko menettäväni siinä mitään oleellista. En tilaa enkä osta roskalehtiä. Nettiä käytän aika vähän, välttäen sivustoja, joilla on mainoksia. Silti tuntuu, että näen ihan liikaa sellaista, mitä en haluaisi nähdä tai mitä en haluaisi olevan olemassa ollenkaan. Suuri osa ihmisistä on paljon minua enemmän alttiina yliseksualisoituneelle kulttuurille. Ehkä suurin osa ihmisistä onkin jo turtunut sille. Mutta turtumus tarkoittaa sitä, ettei enää välitä edes siitä, että jotkut ovat uhreja! Myös sinä saatat olla uhri, tai joku sinulle läheinen on ajautumassa uhriksi. Unohtamatta sitä, että hyvin herkästi koko naissukupuoli joutuu objektin asemaan, koska monissa kulttuureissa naista pidetään yhä alistetutussa asemassa ja riippuvaisena miehen "ylläpidosta".

Vihaan ja inhoan sitäkin, miten seksuaalisuutta käytetään sumentamaan järjellistä harkintaa mainoksissa ja muissa manipuloimiseen pyrkivissä tarkoituksissa. Sekin on törkeää, että ihmisessä herätetään tarve ja tarjotaan tarpeeseen tyydytystä niin helposti, että säännöllisesti toistettuna asiaan syntyy riippuvuus. Ja riippuvuushan kehittyy seksiinkin, siinä missä päihteisiinkin. Ajoittaisesta itsensä viihdytyksestä tulee paha tapa; keino paeta ongelmia, vaikeita tunnetiloja, maailman kurjuutta… Hormonaaliseen pöhnään voi paeta siinä missä muunkinlaiseen liskoaivotason olotilaan, aivokuori turtuneena. Mitä enemmän tarjontaa, sitä enemmän siihen tottuu ja turtuu, ja tarvitsee aina vain lisää ja rajumpaa, jotta myönteisenä koettu viritystila syntyisi uudelleen. Joku käärii voitot näittenkin ressukoitten mielihyvänkaipuusta tai muista tarpeentyydytystiloista. Ja pornoteollisuuden "raaka-aineet" kärsivät. Koukkuunjäävät ja läheiset kärsivät. Sivullisetkin kärsivät. Ennenkaikkea: lapset kärsivät! Eikö se enää kosketa ketään?

Kuka oikeasti hyötyy? Luultavasti se itsekäs, epäinhimillinen, ahne, myötätunnoton, häikäilemätön systeemi, joka koostuu ihmisistä, jotka eivät välitä muusta kuin omasta taloudellisesta edustaan. Muulla tavoin en pysty tätäkään ilmiötä ymmärtämään. Voin yrittää ajatella, että ehkä joku em. systeemin osana toimiva ihminen on itsekin uhri. Ehkä monetkin ovat uhreja; tai sokeita ja kuuroja ainakin, toisten kärsimykselle ja omalle alennustilalleen. Tekisi mieli henkisesti ravistella näitä ihmisiä hereille. Toivottavasti edes systeemin ulkopuolella olevat heräävät ja alkavat kapinoida tätäkin ilmiötä vastaan. Edes omien lastensa puolesta, jos toisten lasten kärsimys ei herätä tarpeeksi myötätuntoa.

Em. dokumentissakin todettiin, että seksuaalisuus on tehokas keino, jolla tavaraa saa myytyä. Seksuaalisuutta hyödyntävä yritystoiminta luo siis talouskasvua. Talouskasvuintoilijat ovat varmaankin onnellisia tästäkin keinosta nostattaa myyntiä! Siitä näkökulmasta jos ajattelee, kannattaisi varmaan lisätä alan yritystoimintaa Suomessakin. Ja viinan mainonta kannattaisi sallia, tupakkaa pitäisi tyrkyttää ja myyntirajoituksia vähentää… Eli myydään omatuntoa kuuntelematta sitä mikä menee kaupaksi, olipa se mitä paskaa tahansa. Sivuutetaan inhimillinen kärsimys ja alennustila, henkinen pahoinvointi, arvottomuudentunteet ja muut haitat. Kunhan kassa kilisee ja talouskäppyrät suuntautuvat ylöspäin. Hyödynnetäänhän ihmisten peliriippuvuuttakin, ja kulutusriippuvuuteen luottaen voidaan helposti järjestää ostomahdollisuuksia sinne tänne nenän eteen, ja aina se kannattaa.

Ihmiset ovat sekaisin. Ymmärrän sen, mutten halua hyväksyä sitä. Jos tuijotamme vain talouskasvua ja bruttokansantuotetta unohtaen henkisen hyvinvoinnin, ajaudummeko tilanteeseen, jossa suunnilleen kaikki on sallittua, kunhan se luo taloudellista voittoa?

Ehkä elämme aikoja, jossa on valittava puolensa. Haluammeko olla osa psykopaattista systeemiä, joka pärjää taloudellisesti, mutta jossa vain itsekkäät ja myötätunnottomat yksilöt voivat hyvin? Vai haluammeko pysyä myötätuntoisina, vaikka siksi joutuisimmekin kärsimään? Haluammeko tyytyä vähään, ettemme riistäisi toisilta? Haluammeko uskoa siihen, että olemassaolomme ydin on rakkaus, eikä sitä todellakaan voi ostaa? Vaikka raha ehkä pyörittääkin tätä maanpäällistä systeemiä, se on rakkaus, joka rakentaa, ja joka jää jäljelle silloinkin, kun rahat loppuvat. Ja Luojan kiitos, rakkaus on jäljellä vielä silloinkin, kun viattomuus on menetetty.

Nujertaa vai myötäelää? Menestyä vai olla ihminen?

Kuva: Henri Kähkönen, katso toinen versio kuvasta

Keitä ne on ne luuserit… vai ollaanko täällä ”sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan”? Henkilökohtaisesti en pidä kyseisen laulun yksinkertaisen junnaavasta melodiasta; tulee mieleen nokkahuiluharjoitukset ja tympeäilmeinen opettaja jankkaamassa nuottien kestosta silloin muinoin alakouluaikaan. En tosin yleensäkään keskimäärin ihastele suomi-iskelmiä, ellei sitten sanoitus puhuttele erityisesti. Useimmiten sanoitukset ovat samaa nolostuttavan epäsyvällistä tasoa kuin lasten älykkyyttä vähättelevät lastenlaulut leipurihiivoineen.

Mietin kuitenkin toisinaan, miksi monet ihmiset liikuttuvat kyseisestä sankarilaulusta. Kiehtooko ajatus arjen sankaruudesta; onko siihen helppo eläytyä ja samaistua? Onko mieltä ylentävää tiputtaa näennäissankareita jalustoiltaan ja nostaa esiin arkiset ja aivan tavalliset ihmiset ”sankareina”? Siinä suhteessa laulusta voi saada irti enemmänkin mielekkyyttä ja itsetuntoa korjaavaa asennetta. Mutta pahoin pelkään, että mieltäylentävä vaikutus saattaa jäädä vain hetkittäiseksi. Kyseisen laulun suosiosta huolimatta suomalaisia pidetään huonoitsetuntoisena kansana. Ja huonon itsetunnon piikkiin voidaan laittaa moni hölmöily; kuten vaimon pieksäminen, ryyppykaverin pahoinpitely, bikineissä poseeraaminen viikkolehden vähä-älyisessä lööpissä, ihmishenkiä vaativat hurjastelut, kiusaamiset, ammuskelut, töhrimiset, uhkailut, lesoilut, pullistelut, härskeilyt, kähmintä, populismi jne jne. Kun pohtii, miten moni suomalainen syyllistyy johonkin enemmän tai vähemmän pöyristyttävään tekoon ihan vain alemmuudentunnon ja häpeän takia, ollaanko täällä todella ”sankareita kaikki”?

Itsestä ei ainakaan tunnu siltä. En tosin ole tehnyt julkisesti mitään kovin törkeää, mutta mieli tekisi nytkin esimerkiksi mollata toisia ihmisiä ja kokea olevansa itse jollain tavalla parempi. Se nolottaa, ja syystäkin. Ehkä haluaisin olla jonkinlainen luusereitten puolustaja, jotta voisin kokea ansaitsevani olla edes samalla tasolla keskivertoihmisen kanssa. Alkoholistin lapsena kasvaneena olen imenyt itseeni häpeää ja erilaisuutta syvimpiä ytimiä myöten, ja ”ei se sinun syysi ollut” – lauseet valuvat kuin vesi hanhen selästä. (Olen nähnyt, miten se todellakin valuu, mutta se ei ole hanhen vika. Hanhet ovat yllättävän hellyttäviä olentoja, jos ne kesyyntyvät...) Omanarvontunteeni on vajavaisesti kehittynyt, ja yritän rakentaa sitä vakaalle pohjalle. Läheisten rakkaus ja kiintymys, ja hengellinen maailmankatsomus parhaimmillaan korjaavat vahinkoa. Se, että ylipäätään olen olemassa, on jo ihme. Sekin, että on syntynyt tälle pallolle, ja että jokaisella ihmiselämällä on jokin syvempi tarkoitus, on välillä liian ihmeellistä edes käsittää. Pitäisikö tässä vielä olla jokin sankari, tai menestyä jollakin ulkoisesti mitattavissa olevalla tavalla?

Moni ihminen on niin kovin riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä ja suhtautumisesta. Temperamentiltaan hyvin sosiaaliset ihmiset edustavat tässä ääripäätä; heillä voi olla vaikeuksia viettää aikaa yksin, ilman toisten ihmisten palautetta, edes puolta päivää. Äärimmäinen sosiaalisuus on varmasti tarkoituksenmukaista joissain tilanteissa; mutta joissakin toisissa siitä on suoranaista haittaa ja se auttaa levittämään varsin hölmöjä ilmiöitä. Tarve olla samanlainen kuin muut, jotta kuuluu joukkoon, mahdollistaa isoihin kansanryhmiin vaikuttamisen. Hyvässä, ja valitettavan usein pahassa. Tarvitaan vain joku karismaattinen keulakuva pyörittämään ja juoksuttamaan näitä laumasieluja; kenties joku menestynyt, sankarillinen hahmo, jota laumasielut haluavat jäljitellä saadakseen kuulua joukkoon?

Tämä oli varsin ilkeä ajatus liittyen sosiaalisesti riippuvaisiin ihmisiin. Itse asiassa ei ole ihmisen oma vika, jos hän perii sellaisen temperamentin. Mutta ylisosiaalisuuden riski olisi hyvä tiedostaa. Laajoihin ihmismassoihin vaikuttaminen onnistuu juuri siksi, että useimmat ihmiset ovat niin riippuvaisia toisista ihmisistä. Riippuvuus saa pelkäämään järjettömästi hyväksynnän menettämistä. Pelko tekee ihmisen arvostelukyvyttömäksi ja saattaa aikaansaada sen, että turvaksi ja sankariksi hyväksytään millainen tahansa itsekäs pelle tai teeskentelijä. Voivatko kaikki muka siis olla niitä kaikkein parhaimpia huippusupersankareita? Eivät, koska suuri osa ihmisistä haluaa olla vain sopivasti sankari; sen verran kuin muutkin. Tämä samanlaisten ihmisten massa tarvitsee jonkun ylemmän, jota jäljitellä; yhteisen mallin ja ihanteen. Huhuu, täällä olisi psykopaatille paikka auki! Äkkiä, äkkiä, ennen kuin todellinen auktoriteetti tunnistetaan…

Sankarilla tarkoitetaan kai yleensä ihmistä, joka tekee jotakin urheaa muittenkin kuin itsensä hyväksi, esim. pelastaa ihmishengen tai useamman, ja riskeeraa oman hyvinvointinsa toisten puolesta. Tosin naissankareihin tämä määritelmä tuskin pätee, tai ns. urheilusankareihin, jotka urheilevat lähinnä omaksi hyväkseen. Keitä ovat ne sankarit ja menestyjät, joita ”tavallinen kansa” kaipaa esikuvakseen? Keitä ovat ne, jotka tavoittelevat asemaa laumasielujen palvottavana?

Menestyjänä pidetään yleensä ihmisiä, jotka jollain tavalla ”ovat jotain” enemmän kuin muut. Pelkästään ”selviytymistä” ei yleensä pidetä menestymisenä. Eikä siitä saa erityistä suitsutusta, jos on suunnilleen tyytyväinen elämäänsä ja kokee toteuttavansa arvojaan omassa arjessaan. Kilpailussa menestyminen ei tarkoita häntäpäähän sijoittumista eikä sitä, että osallistuu, eikä sentään jätä kilpaa kesken. Elämään on pakko osallistua, jos on sattunut syntymään, eikä se, että selviää hengissä kunnes kuolee vanhuksena jossain laitoksessa, ole mikään huippujuttu. En silti ymmärrä, mitä ihmiset tarkoittavat ”elämässä menestymisellä”. Mitä pitää voittaa? Millä tavalla päihittää kanssakilpailijat? Riittääkö, että selviää hengissä ja nuorekkaana mahdollisimman pitkään? Pitääkö olla statuskamaa kerättynä enemmän kuin keskivertotallukalla? Pitääkö päästä omalla nimellään Wikipediaan? Voiko ihminen arvioida itse menestymisensä tason, vai onko se täysin ulkopuolisten ihmisten peukkuäänestyksen varassa? Ja tarkoittaako menestyminen subjektiivisesti koettua onnen ja autuuden tilaa; pitäisikö sen tarkoittaa?

Jos sankarillisena pidetään ihmistä, joka tekee jotakin urheaa toisten hyväksi, menestyjän ei sen sijaan nähtävästi tarvitse olla mitenkään epäitsekäs tai auttavainen. Psykopaateista kertovissa teksteissä annetaan ymmärtää, että monet yhteiskunnallisesti arvostetut tai valta-asemaan päässeet henkilöt saattavat olla narsistisia tai suorastaan psykopaatteja. Ja mikä olikaan ominaista psykopaatille? Psykopaatti ei tunne häpeää, ei pelkoa, eikä myötätuntoa. Karmivan tragikoomista siis, että tällaisia persoonia todella halutaan johtaviin asemiin. Superterveitä, psyykkisesti terästä olevia ihmisiä, jotka eivät koe stressiä samalla tavoin kuin normaali ihminen. Kun ei koe stressiä tai pelkoa, kestää mitä tahansa. Kestää jopa katsoa, kun lasta pahoinpidellään ja ihminen tapetaan silmien edessä. Eipä nouse iho kananlihalle eikä pala kurkkuun! Todella sankarillista!

Onko maallikon niin vaikea käsittää, ettei pelottomuus ole rohkeutta ja sankaruutta? Pelkoreaktion puuttuminen on sitä, ettei autonominen hermosto reagoi normaalisti. Jos ihmiseltä samanaikaisesti puuttuu kyky reagoida toisen ihmisen pelkoon ja hätään, eli myötäelämisen kyky, tällainen peloton ihminen ei hetkauta eväänsäkään pelastaakseen toista, hädässä oleva ihmistä; paitsi tietysti laskelmoidusti markkinatarkoituksessa. Älykkäät psykopaatit osaavat jäljitellä herttaisia ihmisiä. Teeskennellyt myötäelämisreaktiot tosin tulevat ”viiveellä” (nimitän sitä ”teeskentelyviiveeksi”), ja ilmehdintää taitavasti lukeva ihminen saattaa huomata tämän viiveen. Psykopaatin miellyttävät ja myötäelävät ilmeet saattavat vaikuttaa jotenkin ”jähmeiltä”.

Pieni kriittisyys ja varauksellisuus poikkeuksellisen miellyttävien ihmisten seurassa voisi siis olla paikallaan. Tarve saada ihailua ja tulla hyväksytyksi on kuitenkin niin voimakas, että hyvin moni ottaa todesta psykopaatin lipevän esiintymisen ja jää ansaan. Tämä on ällöttävää ja turhauttavaa! Terve itsetunto, omanarvontunto ja harkintakyky voisivat suojella tällaiselta. Mutta tuntuu siltä, että yhä useammat nykyajan ihmiset juoksevat vauhkoina ja epätoivoissaan erilaisten gurujen, tuomareitten ja kriitikkojen, valtaapitävien ja menestyjien perässä saadakseen näiltä huomiota ja vakuutteluja siitä, että ”kelpaavat”; tai sitten suitsutusta ja kannustusta omille tarpeilleen nousta toisten yläpuolelle.

Yhteiskuntaelämä tarjoaa monille valtaa ja kunniaa kaipaaville tilaisuuksia päästä pätemään ja elämään leveästi; alkaen kunnallisvaaleista ja yhdistysten johtajuuksista. Pätemistarve on kyllä aika yleisinhimillistä ja moni luulee onnen löytyvän materiaa hankkimalla. Normileveilijöillä on kuitenkin yleensä omatunto tallella, ja liiallisesta törttöilystä kiinnijäämisestä saattaa jopa seurata katumusta ja parannuksentekoa. Saattavatpa jotkut jopa jakaa hyvinvoinnistaan vähempiosaisille. Mutta ne kiipijät ja pyrkyrit, joilla on mielessä vain oma ihana napa, käyttävät hyväkseen toisia kiivetäkseen yhä ylemmäs yhteiskunnan rappusia, sysivät alas kanssamatkaajat, ja jättävät heikompivoimaiset rähmälleen rappujen alapäähän…

Jos vähäosainen ihmismassa on ikään kuin yhteiskunnan jätekuopan pohjalla ja heidänkin joukossaan on 1 – 2 % epäempaattisia nilkkejä, saattaapa joku kiihkomielinen ja ovela pyrkyri keksiä käyttää toisten surkeaa asemaa ja hyväuskoisuutta tikapuina, jotta pääsee itse läävästä ylös. Tällainen ihminen jättää toiset tunnontuskitta kuopan pohjalle jatkaessaan matkaansa kunniaan ja menestykseen. Jos siis tämän maailman vähäosaiset löytävät joskus jonkun johtajan sankarikseen, kannattaisi ehkä viedä kyseinen sankariehdokas neurotieteelliseen laboratorioon ja psykiatriseen tutkimukseen mahdollisten psykopatiapiirteitten kartoittamiseksi. Muutoin voi olla riski, että vähäosaisten sankari käyttää autettaviaan lähinnä astinlautana ja korokkeena, ja valtaan päästyään vain lisää näitten kurjuutta…

Jonkinlainen luuserista sankariksi tai menestyjäksi – juonityyppi on varsin tavallinen tarina. Se kiehtoo ja siihen on ilmeisen mukava eläytyä. Alussa tyyppi on tosi surkimus, lopussa kansa hurraa ja huutaa tyypin nimeä kiihkoissaan, tai vähintään kaikki taputtavat ja ovat myötäiloisia. No, harvemmin näytetään, miten tyypille käy, kun suosio kihahtaa päähän tai kun valta alkaa turmella. Sympaattiset luuserityypit, joista tarinan myötä kehkeytyy sankareita, eivät onneksi voi olla psykopaatteja, koska yleensä ns. luuserit ovat arkoja tai muulla tavoin neuroottisia, ja silloinhan ei voi olla psykopaatti, jos on edes joskus masentunut, neuroottinen tai uupunut ja pelokas ihminen. Symppikset sankarit pysyvät ehkä nöyrinä ja haluavat jakaa menestyksensä hedelmiä niille, joilla on vielä kurjasti asiat.

Mutta aika paljon tehdään ”sankaritarinoita” kovanaamaisista tyypeistä, joiden sankarillisuus tai menestys perustuu kostonhimoon tai muiden päihittämiseen kilpailussa tai elämässä yleensä. Yleensä nämä tyypit ovat varsinaisia karjuja ja kaatavat sankarimatkallaan muutamia naisiakin. Tai naispuoliset vastaavasti kaatavat miehiä ja ovat hyisen cooleja. Mutta jotkuthan sellaisistakin tarinoista nauttivat, koska niitä tuotetaan edelleen massoittain. Väkivallalla eteneminen, oveluudella toisten voittaminen ja vastakkaisen sukupuolen esineellistäminen credit points - välineeksi edustavat tietynlaisten ihmisten sankari-ihanteita. Mutta eipä kiinnostaisi olla sellaisen menestyjän hallinnon alla, sen enempää omassa mökissä, kuntatasolla kuin valtion kansalaisenakaan.

Ujot ja arat ihmiset eivät yleensä tavoittele suurta menestystä eivätkä halua valtaa ja vastuuta sen tuoman stressin takia. Ja koska fysiologinen herkkyys on yhteydessä psyykkiseen herkkyyteen, he ovat yleensä myös empaattisia, ja kärsivät, jos toiset ihmiset kärsivät. Myötäkärsimys estää herkkää ihmistä käyttämästä toisia hyväkseen ja hylkäämästä näitä oman onnensa nojaan. Mutta jos ihminen on synnynnäisesti kovin arka ja herkkä, liian rankka ympäristö voi kyllä tehdä hänestä paatuneen kohtelemalla pahasti jo elämän ensimmäisillä millimetreillä. Tällöin tapahtuu väistämättä eräänlainen puutuminen (tai paatuminen). Toisaalta ihminen voi olla jo syntyjään ”paatunut”; liian kovakalloinen, jotta hänelle saisi kuria, ja kyvyttömyys myötäelää tekee tyhjäksi sellaiset kasvatukselliset ohjeet kuten ”ajattelepa miltä toisesta tuntuu, kun teet noin…”.

Joissain yhteyksissä synnynnäistä paatuneisuutta kutsutaan psykopatiaksi, ympäristötekijöitten tuottamaan paatumusta sosiopatiaksi. Stressiherkät, ujot, neuroottiset ihmiset tai muilla tavoin kärsivät ihmiset eivät voi olla psykopaatteja, vaikka välillä toisia laiminlöisivätkin tai suorastaan pahoinpitelisivät, jos esim. oma ahdistus hetkellisesti salpaa kyvyn eläytyä toisen pahaan mieleen. Perusreppanat ovat kuitenkin helppoja uhreja niille, jotka etenevät elämässään toisten kustannuksella ja toisista piittaamatta. Psykopatia- ilmiötä pohditaan mediassa paljonkin, niin että ihmiset alkavat syynätä kaikkia hankalia ihmisiä ”psykopaattikriteereillä”. Mutta psykopatiaa ei todellakaan kuitenkaan pidä sekoittaa normaaleihin, ohimeneviin, inhimillisiin ”paatumustiloihin”. Tavanomainen itsekäs, toisia huomioimaton tai vihamielinen käytös tai tilapäinen epäempaattisuus on yleistä, liittyen monenlaiseen psyykkiseen problematiikkaan, kuten vaikkapa ahdistukseen tai uupumiseen. Psykopaatiksi ei luonnollisestikaan pidä ketään leimata kevein perustein, vaikka ihminen tekisikin rikoksia tai muita pahuuksia. Psykopaatit ovat kyllä lipevyytensä ja oman edun tavoittelunsa ohessa narsistisia, mutta narsisti ei ole niin inha ja kammottavakäytöksinen ihminen kuin psykopaatti.

Pahantekijöitä arvioidessa keskeistä on, kykeneekö ihminen missään vaiheessa katumaan tekoaan. Jos pahantekijä katuu (aidosti pahaa mieltä tuntien, ja tämä olisi nykytekniikalla kenties jopa luotettavasti mitattavissa!), hän ei ole psykopaatti. Hyvä esimerkki pahantekijöitten psykopatologiasta on Golgatan ristiinnaulitsemisen kuvaus. Toinen Kristuksen viereen ristiinnaulituista katui kuolemanrangaistukseen johtanutta tekoaan, toinen ei. Se, joka katui, armahdettiin ja pelastui. Ikävä juttu, mutta se, joka ei katunut vaan jatkoi rienaamista, joutui jonnekin muualle.

On oikeastaan hyvin surullista, että katumiseen kykenemättömiä ihmisiä ylipäätään voi olla olemassa. En tiedä, ja tietääkö kukaan, voisiko psykopaatiksi syntymistä jotenkin ehkäistä, muutoin kuin välttämällä lasten hankkimista synnynnäisen psykopaatin kanssa. Se kuitenkin on todennäköistä, että huolehtimalla sensitiivisesti ja rakkaudellisesti niistä ”vähäisistä”, joita maailmaan joka hetki syntyy, olisi mahdollista ehkäistä sosiopaattien kehittyminen. Ja surullisesti käy myös sille, joka johdattaa harhaan ”yhdenkin näistä vähäisistä”, eikä koskaan kadu aikaansaannoksiaan.

Vallanhimosta ja vallan turmelevasta vaikutuksesta on havainnollinen esimerkki myös tarinassa ”Taru Sormusten Herrasta”. Hyväkin ihminen voi haluta valtaa saadakseen vaikutettua asioihin muiden hyväksi; siis, tehdäkseen hyvää. Hyvän puolella oleva velho Gandalf ei kuitenkaan halua ottaa sormusta, vaikka Frodo siltä hänelle tarjoaa. Frodo ei vielä siinä vaiheessa ymmärrä sormuksen turmelevan vaikutuksen voimaa; hän ilmeisesti luulee, että velho omilla voimillaan kykenisi vastustamaan kiusausta käyttää sormusta jossain vaiheessa muuhunkin kuin yhteisesti hyvään tarkoitukseen. Gandalf kuitenkin ymmärtää todellisen riskin, ja kieltäytyy ottamasta sormusta, edes säilytettäväksi. Myös haltiaylimys Galadriel voittaa kiusauksen ottaa sormus ja sen mukanaan tuoma valta-asema. Tämä lienee viisautta. Kristillisen kasvatuksen omaavalle Tolkienille alkuperäinen esikuva vallasta ja arvoasemasta kieltäytymisestä lienee kuitenkin ollut Kristus, joka kieltäytyi maallisesta valta-asemasta, pakeni kansanjoukkoja erämaahan, kun hänestä yritettiin väkisin tehdä juutalaisten kuningas (siis keulakuva tietylle kansanliikkeelle), ja viimeiseen saakka suostui pilkkaan ja nöyryytykseen, pyytäen armoa pahoinpitelijöilleen.

Myötätunto ja syvä elämäntarkoitus, vai itsekkyys ja menestys?

Ekologinen lento ja äkkikäännös, kiitos!

Näin alkukesällä ilmakehän alaosassa on talviaikaa runsaammin lentoliikennettä. Reitit ovat usein suunnittelemattomia ja vaistomaisia, impulsiivisia ja leikillisiäkin, eikä yhteentörmäyksiltä aina voi välttyä. Kaikki tämä lentäminen on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa, tarkoituksenmukaista ja lisäksi varsin ekologista. Pitkän matkan lennotkaan eivät tuota muita päästöjä ilmakehään kuin lentäjän elintoimintojen tuottaman hiilidioksidin. Ja sitten kun "kone" väsähtää, luonto pitää huolen kierrätyksestä. Katsokaa siis taivaan lintuja, jos haluatte pohdiskella, millainen lentäminen on ekologista. Harmi vain, että ihmisen toiminnan vaikutukset näihin siipiveikkoihin ovat joskus ihan jotain muuta kuin rakentavia...

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Ihminen on kautta aikojen halunnut lentää. Ihminen voi uneksia lentävänsä, ja tällaisiin kuvitelmiin liittyy erilaisia, usein hyvin merkityksellisiä psykologisia puolia. Mutta on aivan eri asia omistaa siivet ja lentää niillä itse, kuin löhötä mukavassa istuimessa metallihytissä ja tuottaa kauaskantoisia negatiivisia ympäristövaikutuksia ihan vain siksi, että haluaa päästä nopeasti jonnekin muualle. Jotkut tosin haluavat lentää silkasta lentämisen ilosta, niin että lentäminen sinällään on se juttu, ei määränpää. Onneksi siihen tarkoitukseen on erilaisia moottorittomia vempeleitä olemassa, niin että lentämiskokemuksia saattaa saada järjestymään pienelläkin hiilijalanjäljellä.

Ehkä jotkut ihmiset ovat kuin muuttolintuja, joilla on tarve vaeltaa talvella erilaiseen ympäristöön kuin kesällä. Perinteisissä nomadikulttuureissa vaeltaminen tuottaa hyvin vähän ympäristöhaittoja. Siirtymiseen on runsaasti aikaa, ja vaeltaminen on osa elämää. Niin sanottu "sivistynyt" ihminen käyttää samanlaisiin matkoihin vain muutamia tunteja. Jostain syystä on kiire päästä täältä jonnekin, ja mahdollisimman kauas vielä. No, yksittäisten ihmisten vika ei ole se, että nykyaikaisen sivistyneen ihmisen elämäntapa vaatii rajattuja vapaa-aikoja, niin että on olemassa kiireen luoma paine hoitaa matkustaminen nopeasti.

Mutta miksi on pakko päästä niin kauas, että pitää lentää, jos meinaa ehtiä oleilla perilläkin? Mikä on tämän lentoturismia lietsovan kulttuurin pohjimmainen idea? Käytetäänkö tässä taas vaihteeksi "väärin" ihmisen luonnollista tarvetta saada uudenlaisia elämyksiä ja päästä hetkeksi irrottautumaan asioista, jotka tuntuvat raskailta tai tylsiltä? Ihmisten tarpeillahan on kautta aikojen tehty rahaa. Mutta yksittäisen ihmisen tarve hankkia elantoa toisen tarpeita hyväksikäyttämällä on ihan eri mittakaavan asia kuin tämä nykyinen globaali kulutushysteriaaa lietsova markkinamentaliteetti. Ja kumma kyllä, ihmiset saattavat joskus olla ahneita ja ruveta haalimaan rahaa enemmän kuin perustarpeisiinsa kuluttavat. Jos elämä on sielullisesti tyhjää, materian ahnehtiminen taitaa olla väistämätöntä.

Jostain syystä eräillä tahoilla on kova hätä siitä, ettei talous kasva. Kasvava talous on opittu liittämään, niin surkuhupaisaa kuin se onkin, perusinhimilliseen turvallisuudentunteeseen. Siksi talouskasvuintoilijoitten hätä voi olla joskus niin suuri, ettei suhteellisuudentaju pelaa, eikä järki jaksa ottaa huomioon esimerkiksi ympäristöhaittoja. Pelko sumentaa järjen, ja infantiili turvallisuudenkaipuu saa epätoivoisesti roikkumaan yhdessä ainoassa ajatuksessa: "Meidät vielä hukka perii, ellemme saa taloutta kääntymään nousuun!" Niinpä markkinatalouskulttuurissa on tuotettava lisää tuotteitta ja kaupattava niitä, ja kun normaalien kulutushyödykkeitten kysyntä ei riitä luomaan kasvusuhdannetta, täytyy kehitellä keinotekoisia ja ylettömiä tarpeita, herätellä ihmisen ns. alhaisia viettejä ja puuduttaa ja turruttaa aistit niin, ettei mikään tavallinen tunnu enää miltään, ja tarvitaan isoja juttuja, jotta edes jokin aistimus värähtäisi. Nämä isot jutut herkästi maksavatkin paljon, ja niitten tuottaminen ja käyttäminen, yllätys yllätys, tuhoaa tehokkaasti elinolosuhteitamme...

Jos lähtökohta on se, että päästäkseen esim. "kunnolla irti työasioista" tai "saada kokea olevansa oikeasti lomalla" tai "vähän seikkailla ja irrotella", ihmisen täytyy nykyaikana lentää ja edistää sillä tavoin ilmastonmuutosta, eikö tässä ole jotakin pahasti pielessä? Miksi irrottautumista, vapautumista, rentoutumista ja elämyksellisyyttä etsitään kaukaa eikä ihan läheltä, kuten oman pään sisältä? Kuka tai mikä systeemi on lanseerannut mielikuvan siitä, että matkustelu avartaa tai että ylipäätään on arvostettavaa käydä jossain ulkomailla lomalla, niin että kaikilla on paine olla yhtä trendikkäitä "avaramielisiä" lentelijöitä?

Turhaa lentoliikennettä liittyy tietysti moniin, moniin muihinkin ilmiöihin kuin lentoturismiin. Mutta tällä hetkellä mieltä harmittaa lentomatkustelun yliarvostaminen ja käyttäminen sosiaalisen statuksen mittarina. Oikeastiko pitää ihan joka vuosi päästä kauas ja nopeasti? Onko se oikeasti hieno asia? Itse asiassa lentoturismi ei ole lainkaan sivistynyttä. Ihmiset, jotka eivät tiedosta, miten paljon haittaa otsonikerrokselle lentomatkailusta aiheutuu, ovat valitettavasti ajastaan jäljessä. Uskaltavatko he edes laskea hiilijalanjälkensä? Onko kyse tietämättömyydestä vai välinpitämättömyydestä, jos ei edes pysähdy miettimään tätä asiaa ja harkitsemaan vaihtoehtoja?

Toisinaan ilmitulevan, toistuvilla ulkomaanmatkoilla kehuskelun tarkoitus lienee kompensoida (oikeasti ihan turhia) huonommuudentunteita. Kaipa on jonkun mielestä "junttia" olla matkustelematta, ja säännöllinen lentomatkailu on ehkä tapa päästä mukaan "sivistyneeseen" porukkaan, tai olla "normaali" jonkun porukan mielestä, ettei vain jää keskustelun ulkopuolelle, kun muut kertovat etelänlomakokemuksistaan. Mutta jos joku matkustelee esimerkiksi pyöräillen tai edes kohtuullisen ekologisella tavalla, sitä ei tarvitsisi ekoajattelijoittenkaan edessä häpeillä.

No, on tilanteita, joissa tarkoitus ehkä pyhittää tai edes hyvittää osan keinoista. Mutta olisi ilahduttavaa ja osoittaisi sivistynyttä vastuullisuutta, jos esimerkiksi kukin lentolippua ostava pysähtyisi miettimään, tarvitseeko sitä ihan oikeasti, siis ihan välttämättä ja todella, vai olisiko ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja vaihtaa paikkaa tai viettää lomaansa. Ja on hyvä noteerata päästökompensointimahdollisuus, jos valitsee lentomatkan.

Jos kyse on universaalisti hyvästä ja kriittisestä motiivista matkustaa nopeasti ja kauas, voi joskus olla parempi lentää kuin jättää lentämättä. Mutta aika usein taitaisi olla sama olla lentämättä, tai jopa paljon parempi kaikille osapuolille, jos ei lentelisi minnekään. Puhumattakaan siitä, miten paljon lentelyä harrastetaan sotilaallisissakin tarkoitusperissä tai rauhan turvaamiseksi... Ja siihen on yksittäisen ihmisen aika hankala vaikuttaa. Tuli heti ihan voimaton ja avuton olo, kun eksyin edes ajattelemaan asiaa! Mutta pienistä puroista syntyy jokia, pisaroista meriä... Voisi kai kukin yrittää ajatella olevansa pisara, jolla on yhdessä kaikkien muitten samansuuntaisten pisaroitten kanssa voima siirtää vaikka vuorenrinteitä...

Yleisen talouskasvuhysterian tai yksittäisten ihmisten ahneuden vallassa ihmisen "eläimellisiin vietteihin" vetoamalla luodaan voimakkaita tarpeita saada erilaisia asioita, elämyksiä ja tuotteita, joita teollisuus valmistaa, tai jotka rakennetaan, tai joihin pitää matkustaa... Kaikki tämä kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa päästöjä. Ja kun rakkaus, ystävyys ja aito vuorovaikutus korvataan ns. sosiaalisella medialla, joka vaatii uusinta tekniikkaa ja kuluttaa energiaa, tuotetaan lisää tuhoa...

Tulee pakostakin mieleen ajatus, että "kehitys" menee päin p:tä. Tekee mieli huutaa, että SEIS - pysähtykää, kääntykää ja palatkaa alkuun! Tulkaa uudelleen lapsiksi ja aloittakaa rakentamaan hyvää elämää siitä lähtökohdasta, mikä on oikeasti tärkeää. Ottakaa miljoonat tuhannet elektroniset mainoslaput silmiltänne ja viihdeäänitulpat korvistanne, niin ehkä näette taas, mitä oikeasti tarvitsette ja haluatte, ja kuulette sen surullisenkuuluisan "sisäisen lapsen" itkevän lohduttomasti tuhansia vaillejäämisiään. Onko meistä hoitamaan sitä kuntoon? Onko meistä säilyttämään sille elinkelpoinen maailma?


PS: Toinen ekologinen juttu, "Pallo hukassa..."

Masennuksen itsehoito – kotikonstit A:sta Ö:hön - ja keksi lisää!

Käytännön vinkkejä mielialan kohentamiseksi

Masennusta voi ehkäistä ja hoitaa lukemattomilla tavoilla, sikäli kun oma toimintakyky riittää keinojen käyttämiseen. Tässä tekstissä jaan sen, mitä minulle nousee mieleen niin ammatillisen tietämykseni kuin oman kokemuksen pohjalta; pieniä ja suuria asioita, joilla on merkitystä mielialan kannalta. En tässä yhteydessä käsittele lääkehoitoa; siitä olen ilmaissut mielipiteeni muissa masennusta käsittelevissä teksteissäni. Tämä lista tuskin on kattava, ja toivonkin jopa, ettei ole, koska sen parempi, mitä pidempi lista mielialan hoitokeinoja syntyisi; jokainen voisi löytää itselleen ja tilanteeseensa sopivia keinoja sitä enemmän.

Jos olet vakavasti masentunut, et ehkä jaksa tehdä asioille itsenäisesti paljoakaan. Hanki silloin tueksesi itsehoitoon joku toinen ihminen tai käänny ammattiauttajan puoleen. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Todellista vahvuutta ei ole kovuus vaan sitkeys, ja siinä on iso annos joustavuutta!

Masennustilasta johtuva aikaansaamattomuus kotikonstien käytössä voi olla iso haaste, mutta toivon mukaan jokaisella on joku, joka voi tukea itsehoidon toteuttamisessa. Ja ellei ole ketään saatavilla, on hyvin oleellista valjastaa mukaan itsehoitoon tärkein kumppanisi: sinä itse.


A. Kuvittele, että persoonasi koostuu itse asiassa useista persoonan puolista. Jotkut niistä ovat kypsymättömämpiä kuin toiset, jotkut ankarampia, jotkut miellyttävämpiä. Masentuneena olet yleensä avuttomassa, uhriksi joutuneessa, lapsenomaisessa mielentilassa. Toisaalta, olet samalla aikuinen ja vastuullinen persoona. Tämän aikuisen persoonan on otettava huolehtiakseen avuttomaan tilaan vaipuneesta persoonanpuolestasi. Tätä itse asiassa tapahtuu aina, kun kannustat ja rohkaiset itseäsi. Niinpä, puhu itsellesi kannustavasti ja lempeästi. Rohkaise ja ohjaa. Lohduta ja osoita hyväksyntää. Kehota ja anna palautetta, silti aina lempeästi. Masentunut ihminen tarvitsee hyväksyntää, ei arvostelua.

B. Luo mielikuva paremmasta tulevaisuudesta. Se voi olla vertauskuvallinen, esimerkiksi maisema. Jos mielikuva tulevaisuudesta on nyt kuin synkkä metsä tai vetinen, harmaa suo, tee siitä mielenkiintoinen, haastava maisema, jossa on vaihtoehtoisia reittejä. Se voi olla myös konkreettinen; mielikuva tilanteesta, jossa haluaisit olla. Jos tuntuu liian hankalalta kuvitella unelmatilannetta, kuvittele vaikka edes hieman parempi tilanne kuin nykyinen. Kuvittele elävästi kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Haaveile, unelmoi, eläydy hyviin mielikuviin.

C. Kiinnitä edes kerran päivässä huomiosi johonkin kauniiseen, miellyttävään, onnistuneeseen, arvostettavaan; johonkin, mikä on mielestäsi hyvin, ja mistä olet kiitollinen. Keskity hyvään ja kauniiseen. Ota tavoite kirjoittaa ylös joka päivä vähintään kolme asiaa, joista olet iloinen ja kiitollinen. Jos haluat verrata itseäsi muihin, vertaa niihin, joilla asiat on vielä huonommin kuin sinulla. Kiitollisuus keventää mieltä. Katkeruus myrkyttää. Haluatko olla masentunut ja katkera hapannaama vai masentunut ja surullisen kiitollinen?

D. Listaa tekemiset, joista olet edes joskus nauttinut. Pakota itsesi tekemään jotakin mukavaa joka päivä. Älä vasta ”sitten kun olo paranee”. On hyvä, jos joukossa on myös kohtuullisen pieniä asioita. Jos et jaksa listata asioita, valitse yksi mieleesi noussut toteutettavissa oleva asia. Vaikkei puuha sillä hetkellä tuntuisi yhtään mielekkäältä, pyri silti sinnikkäästi viemään se läpi. Toteuta näitä mielekkäitä asioita useita kertoja päivässä, jos suinkin mahdollista. Palkitse itsesi, kun olet saanut viikon ajan toteutettua näitä tekemisiä. Olet itse vastuussa itsestäsi. Jos et jaksa järjestää itsellesi jotain mukavaa, pyydä apua. Sinulla on oikeus saada sitä.

E. Liiku. Lähde pikku hiljaa liikkeelle. Aloita pienesti, vaikkapa siitä että laitat kengät jalkaan ja käyt pihalla. Aloita sellaisesta liikunnasta, jonka aloittamiseen on mahdollisimman pieni kynnys. Aloita vaikka kahdesta minuutista, jos kymmenen minuuttia tuntuu liialta. Jos et jaksa lähteä ulos kävelylle, kävele sisällä. Jos et jaksa kävellä, tee muutamia venytyksiä. Kun olet saanut aloitetuksi, lisää määrää vähitellen, kunnes pääset 30 – 45 minuutin kävelylenkkeihin muutaman kerran viikossa. Kolme kertaa viikossa puolen tunnin – kolmen vartin kävelylenkki on jo hieno saavutus. Mitä useammin liikut, sitä enemmän teet hyvää yleiskunnollesi, jaksamisellesi ja mielialallesi. Jos pidät kuntoilusta ja lihasjumpasta, tee sitä muutamana päivänä viikossa. Älä kuitenkaan jää koukkuun tai pakene asioitten käsittelyä ylettömään liikunnanharrastukseen.

F. Pyri syömään terveellisesti. Jos syöt liikaa epäterveellisiä ruokia, pyri vaihtamaan edes osa syömästäsi terveellisemmäksi. Jos olet kadottanut ruokahalusi, maistele erilaisia terveellisiä syötäviä, vaikket söisikään määrällisesti paljon. Jos et saa ruuastasi riittävästi vitamiineja ja hivenaineita, etsi tietoa eri aineitten vaikutuksesta psyykeen ja harkitse ravinnelisien käyttöä.

G. Puhu siitä, mikä tuntuu pahalta. ”Minusta tuntuu että…” ”Pelkään, että…” Etsi joku, jolle voit puhua siitä, miltä sinusta tuntuu. Jos et tunne ketään sopivaa henkilöä, soita nimettömänä kriisipuhelimeen tai kirjoita netin keskustelupalstoille tai vastaaviin, tai pidä päiväkirjaa. Tunteiden sanallistaminen lievittää tunteiden voimaa, joten kielteisistä tunteista kannattaa puhua tai kirjoittaa, mielellään päivittäin.

H. Jos koet olevasi lamaannuksista, pyri ravistelemaan itsesi siitä irti. Tee pieniä hupsuja asioita. Laita kynä poikittain hampaittesi väliin ja katso itseäsi peiliin. Sano ääneen, että rakastat itseäsi, vaikka oletkin vähän vaisu. Sano peilikuvallesi aina kun kohtaat sen: ”Olet ok. Annan sinulle anteeksi. Toivon sinulle hyvää.” Peilikuva vastaa hymyllä. Pidä erivärisiä sukkia jalassa. Elämä ei ole oikeasti niin vakava asia kuin miltä se saattaa tuntua hetkittäin.

I. Anna itsellesi lupa olla katsomatta uutisia ja seuraamatta ankeaa uutisointia muualtakaan, jos huomaat, että maailman asiat saavat sinut entistä apeammalle mielelle. Anna itsellesi lupa olla juuri nyt kuuntelematta toisten murheita. Vältä yleensäkin murheita asioista, joille et juuri nyt voi tehdä mitään. Sen sijaan tee niitä pieniä asioita, joilla voit juuri tänään kohentaa mielentilaasi.

J. Vältä niitä henkilöitä, jotka saavat olosi tuntumaan huonommalta. Jos et voi paeta heitä kokonaan ja konkreettisesti, älä ainakaan tarkkaile heitä alituiseen ja seuraa heidän tunnetilojaan. Käännä huomio miellyttävämpiin asioihin. Sinulla on oikeus ja velvollisuus huolehtia ensin itsesi kuntoon - vasta sitten voit olla apuna ja tukena muille.

K. Pinnistele, jotta pääset sellaiseen seuraan tai ympäristöön, jossa tunnet olosi vähemmän ahdistuneeksi, edes silloin tällöin. Ota kaikki irti hetkistä, jolloin huomaat olevasi vähemmän ahdistunut. Laita rasti seinään, aina kun toteat tällaisen hetken.

L. Tee jotain käsilläsi. Nikkaroi, neulo, ompele, askartele, veistä, vuole, pyörittele papereita, taittele lennokkeja, näperrä jotain. Sinun ei tarvitse osata mitään erityistä tai saada aikaiseksi mitään käyttökelpoista, kunhan käytät käsiäsi. Totta kai lopputuloksista saa iloita, mutta älä vaadi onnistumista. Pelkkä tekemisprosessikin on jo merkityksellinen. Käsillä tekeminen auttaa käsittelemään myös mielensisäisiä asioita. Se tasapainottaa ja korjaa aivojasi.

M. Piirrä, maalaa, soita, laula, tanssi tai tee mitä muuta tahansa luovaa ja spontaania. Luova toiminta auttaa ilmaisemaan tunteita. Toisaalta, jos saat tyydytystä pikkutarkasta ohjeitten noudattamisesta esim. ruuanlaitossa tai esimerkiksi palapelin tekemisestä, tee sellaista. Tekemiseen uppoutuminen on lomaa murehtimisesta.

N. Pyri olemaan läsnä tässä ja nyt. Kuvittele aikajana, joka on kuin rautatiekiskot. Osa janasta menee takaviistoon menneeseen, osa jatkuu viistosti kaventuen tulevaan, kunnes häviää näkyvistäsi. Nykyhetken kohta kiskoista on levein. Se on se aika, joka sinulla on käytettävissäsi. Menneeseen et voi palata, tulevaa et voi elää etukäteen. Tässä ja nyt voit tehdä mielialasi suhteen sen mitä haluat ja mikä on mahdollista. Joskus on tärkeää vain olla olemassa ja kokea se rauhan tunne, mikä tulee siitä, että on kerrankin vain itsensä kanssa, tässä ja nyt.

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

O. Huono itsetunto? Pohdiskele tätä vertausta. Entäpä jos oletkin helmi etkä kuonamöykky epäaidon kuoren alla? Lakkaa esittämästä muuta kuin olet. Saat takaisin aitoa välittämistä. Jos tunnet häpeää ja epäonnistumista suhteessa itseesi, ajattele, että se, mikä on epäonnistunut, on vain ulkokuortasi. Julkisivusi on ehkä romahtanut, mutta itse olet edelleen sama täydellinen olento, joka olit jo syntyessäsi. Häpeä on syntynyt kielteisistä kokemuksista, joita on kasaantunut sinun todellisen olemuksesi päälle. Oikeasti olet enemmän ja täydellisempi kuin tiedät, ja ellei julkisivusi olisi romahtanut, kukaan ei ehkä olisi oppinutkaan tuntemaan todellista sisintäsi. Älä siis murehdi suojakuoren menetystä. Masennus on parhaimmillaan kriisi, joka avaa oven syvempään elämään.

P. Oletko masentunut siksi, että olet pettynyt itseesi ja odotuksiisi elämästä? Oletko vaatinut liikaa? Oletko odottanut asioita, jotka eivät oikeasti automaattisesti tee ketään onnelliseksi? Oletko kuullut toisilta lannistavia asioita, ovatko muut ihmiset osoittaneet, etteivät hyväksy sinua, ellet täytä joitakin ehtoja? Voit pohtia, miksi olet masentunut. Se auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja toisaalta myös toisten ihmisten käyttäytymistä paremmin.

Q. Pieni lapsikin masentuu, jos menettää ensisijaisen kiintymyksensä kohteen; sen, jolta on saanut hoivaa ja hyväksyntää. Tarvitset hyväksyntää ja sinulla on oikeus saada sitä. Muista, että toisten ihmisten myötätunto ja halu auttaa sinua herää helpommin, jos olet surullinen, kuin jos olet hyökkäävä ja ilkeä. On helpompi rakastaa pahoillaan olevaa kuin vihamielistä ja katkeraa ihmistä. Ole siis mieluummin surullinen kuin vihainen ja ärtynyt. Silloin et karkota toisia luotasi. Jos olet kokenut jonkin menetyksen tai pettymyksen, on luonnollista olla surullinen. Surua ei voi lääkitä. Tarvitset aikaa tehdä surutyötä ja käsitellä pettymystäsi. Älä kiellä ja tukahduta tunteitasi. Hillitse sen sijaan vahingollista toimintaa ja käytä rakentavia tapoja ilmaista tunteesi.

R. Joskus asioille on tehtävä konkreettisesti jotakin, jotta mieliala alkaa kohentua. Kerää voimia ja ota sitten härkää sarvista. Jos et pysty tekemään asioille mitään yksin, ota apua vastaan. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Sovella aktiivista ongelmanratkaisua niissä asioissa, joille on käytännössä tehtävissä jotakin. Ota tähän jokin järki-ihminen avuksi. Suunnitelkaa ongelmanratkaisu sopivan pienin askelin.

S. Piirrä tai maalaa kuva pahasta olostasi tai sen aiheuttajasta. Tee kuvalle mitä tahdot. Revi tai polta se. Tai maalaa päälle jotain kaunista.

T. Eikö uni tule? Pyri säilyttämään unirytmi. Iltayön uni on mielenterveyden kannalta tärkeää. Älä tarkoituksella valvo myöhään. Jos et saa unta, ole rauhassa ja tee rentoutusharjoituksia. Rentoutuminen korvaa osittain unen puutetta. Kokeile piikkimattoa, lämpötyynyä, lämmintä maitoa iltajuomaksi, unirääsyä, pehmolelua, useita mukavia tyynyjä… Mikä vain saa sinut tuntemaan olosi mukavaksi, turvalliseksi, lohdulliseksi. Kuvittele mukavia, ellei uni tule. Jos näet pahaa unta, kuvittele unelle mukava loppu. Jos olet sortunut pitkiin päiväuniin, yritä korvata ne muilla tavoilla rentoutua ja lyhyemmillä nokosilla, ettet pilaa yöuniasi.

U. Keksi hyvä syy nousta ylös aamuisin. Ajattele vaikka, että haluat toipua masennuksestasi, ja nouse ylös.

V. Älä välttele läheisiä siksi, ettet jaksa puhua. Voit olla heidän kanssaan hiljaa. Voit sanoa, ettet jaksa jutella.

W. Kuuntele musiikkia, laula tai soita, etsi mieleistä musiikkia tai sävellä itse. Vältä kuitenkin uppoutumista liian synkeisiin säveliin.

X. Vältä passivoivia ajanvietteitä, eli ajantappoviihdettä. Vältä myös itsesi koukuttamista stimuloiviin peleihin pitkiksi ajoiksi. Jos pelaat jotain, sen olisi hyvä olla liikunnallista, tai seurallista (esim. korttipelejä, lautapelejä…). Jos katsot elokuvia, keskustele niistä ja kommentoi niitä. Katso mieluummin seurassa kuin yksin.

Y. Lukeminen aktivoi aivoja ja mielikuvien syntymistä. Jos jaksat keskittyä lukemiseen, sinulla on hyvät edellytykset ruokkia mieltäsi onnellisilla lopuilla. Älä masenna itseäsi traagisilla kohtaloilla.

Z. Älä odota, että mielialasi nousee sängyssä makaamalla ja synkeitä miettimällä. Jos et jaksa nousta ylös sängystä, muuta ajatuksiasi. Kuvittele, miten paljon parempi olosi on, kun teet jotakin mukavaa. Vaikket jaksaisi tehdä sitä, kuvittele edes. Kuvittelu herättää elimistössäsi samansuuntaisia myönteisiä muutoksia kuin todellinenkin tekeminen.

Å. Hanki oksitosiinia. Helli eläimiä. Hakeudu läheisyyteen, älä vetäydy. Osoita hellyyttä toisille, jos et halua vaatia sitä itsellesi. Saat takaisin mitä annat.

Ä. Ilmaise tunteitasi, älä patoa niitä. Itke, jos itkettää. Salli itsesi nauraa, vaikka olisit surullinen. Näe vaivaa, jotta löydät asioita, jotka saavat sinut nauramaan. Kiinnitä huomiota hymyileviin ihmisiin.

Ö. Lopeta murehtiminen. Jos pyörität huolia mielessäsi, määrää itsellesi murehtimisaika tiettyyn aikaan päivästä. Siirrä kaikki murehtiminen tähän tiettyyn aikaan. Silloin murehdit kunnolla ja vaikkapa ihan paperin ja kynän kanssa. Tai käytät mielikuvaharjoitusta murheen peittoamiseen. Käsittele ahdistavia mielikuvia kutistamalla ja häivyttämällä ne. (Esim. pieneen, mustavalkoiseen tv-ruutuun.) Voit kuvitella silppurin, joka tuhoaa inhottavan mielikuvasi. Toista tätä, kunnes aivosi suorittavat prosessin itsestään. Tai perustele järkisyillä, miksei sinun itse asiassa tarvitse murehtia. Toisaalta voit sivuuttaa ahdistavat ajatuksesi. Anna ajatusten tulla ja mennä, älä tartu niihin, älä vatvo niitä, älä kehitä huolimyllyä. Sano itsellesi vaikkapa STOP ja tartu kieleesi etusormella ja peukalolla, jos huomaat alkaneesi kehittää huolimyllyä. Käytä hengitystä ahdistuneisuuden katkaisemiseksi. Muutama tietoinen, syvä hengitys voi katkaista kehittymässä olevan ahdistuneisuuden tai murehtimiskierteen. Harjoittele syvähengitystä, jos et jaksa muuta kuin makoilla.

AA. Hakeudu luontoon. Tai hanki kasvi tai kaunis maisemakuva. Kävele puutarhassa, muokkaa kukkapenkkiä, katsele, kuuntele, haistele…

BB. Palkitse itseäsi kaikista onnistumisista. Kehu, kannusta, anna jotain konkreettista (muttei alkoholia tai ylettömästi herkkuja), kun saat tehtyä jotakin mielialasi eteen.

CC. Kuvittele olevasi kevyellä mielellä ja havainnoi, millainen ruumiisi asento on silloin. Jäljittele tarkoituksella tuota asentoa, niin saat helpommin kevyen mielen aktivoitumaan.

DD. Muistele parempia aikoja – millainen ilmeesi oli? Mitä asioita ajattelit? Millaisia mielikuvia mielessäsi oli?

EE. Keskity siihen, mitä toivot. Keskity siihen, mikä on hyvin.

FF. Pyri ilahduttamaan toisia. Antaessaan saa.

GG. Älä erehdy pitämään tavanomaista väsymystä masennuksena. Masennus väsyttää, mutta kaikki väsymys ei tietenkään ole masennusta vaan seurausta siitä, että takana on jotakin rasittavaa tai henkisesti kuormittavaa. Jos toistelet itsellesi: "En jaksa..." , "En kuitenkaan jaksa...", on todennäköistä, ettet kovin hyvin jaksakaan. Voit sen sijaan ajatella: "Nyt väsyttää, ja voin silti tehdä jotain pientä, tai levätä hieman ja aloittaa sitten." Jos sinulla on tapana kokea olosi masentuneeksi aina kun olet väsynyt (kuten esim. kroonistuneessa masennuksessa on tavallista), muista klisee, joita kamppailusta selvinneet usein käyttävät: "Väsynyt, mutta onnellinen!"

... Ja keksi itse lisää keinoja vaikuttaa mielialaasi!
Jos sinulla on kokemuksia toimivista keinoista kohentaa mielialaasi tai toipua masennuksesta, laita hyvä kiertämään: jätä vaikka kommentti ja jaa listaa eteenpäin.

Lue myös toinen tekstini masennuksen itsehoidosta.

PS: Sitä paitsi, miksi mielialan itsehoitoneuvoista pitäisi maksaa konsulteille ja ammatinharjoittajille, tai miksi ihmiset joutuvat maksamaan siitä, että saavat "jonkun, jolle puhua"? Maailma olisi kenties siedettävämpi paikka elää, jos ihmiset jakaisivat henkistä hyvää ahnehtimatta aineellista... Nykyajan "hyvinvointibisneksen" eettisyys lievästi arveluttaa.

Mutta jos joku maksaisi kohtuullisen vähimmäispalkan siitä, että käyttäisin työtunteja masennuksen itsehoito-oppaan tekemiseen, olisin iloinen, että saisin tienata leipäni tekemällä sellaista, mikä on mielekästä ja tärkeää eikä liiaksi syö omaa jaksamistani. Kai se olisi reilua... Mutta ihannetyötä "odotellessa" on kai vain jatkettava tähän malliin - kenties sitä kohti kuitenkin - ja yritettävä ehkäistä kyynistymisreaktiotaan keskellä tätä kaikkea, jota en juuri nyt jaksa edes yrittää kuvailla. Sanat loppuvat, ja joskus on viisautta pitää ne vähätkin mieleen nousseet jaaritukset sisällään. Tosin tässä tapauksessa kyse on siitä, että tuntuu vähän hölmöltä ja väsyttää...