Kirjoittamista, sosiaalisia paineita ja radikaalia hyväksyntää?

Kuriositeetti Pamilonkoskelta

Lähestulkoon jo päätin lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, enkä enää edes varannut aikaa moiseen tarkoitukseltaan ja mielekkyydeltään kyseenalaiseen tekemiseen. Jostain syystä kuitenkin harmitti ajatus hylätä tämä kirjoittelu ihan kokonaan, joten teenpä kökön päivityksen itseäni rauhoitellakseni…

Yritän tässä samalla opetella "radikaalia hyväksyntää" (erittäin hedelmällinen asenne kaikkeen!) jankuttamalla itselleni aika ajoin: "Ok, tilanne on nyt tämä..."

Kuten taisin heinäkuussa 2016 mainita, olen käyttänyt jonkin verran aikaa romaanikäsikirjoitusteni muokkaamiseen viikoittain, mutta senkin homman valmiiksi saattaminen laahaa ajan- ja energianpuutteen takia. Eikä se ehkä edes tule niin valmiiksi, että olisin itse koskaan aivan tyytyväinen, mutta luultavasti jossain vaiheessa kyllästyn niihin juttuihini, ja julkaisen ne, tai unohdan ne taas tikulle tai kovalevylle vuosiksi. Tekstiä on kuitenkin jo ehkä yli puolentoista tuhatta word-arkkia. Kirjoitan huvikseni, eli itselleni luettavaa, enkä luultavasti tule harrastamaan erityisen aggressiivista mainontaa, vaikka romaanisarjan joskus itse julkaisisinkin.

Kyseinen kirjallinen materiaali kuuluu sarjaan ”lue jos huvittaa”, kuten muutkin julkaisuni. En väitä kirjoittavani mitään kaiken kansan mielestä erityisen jännittävää tai muulla tavoin viihdyttävää tekstiä tai tarinaa. Voi olla, että tekstini on paikoin älyllisesti vaativampaa kuin keskiverto viihdekirjallisuus. Siinä mielessä se saattaa olla omalla tavallaan mielenkiintoista. Mutta en silti markkinoisi sitä tavanomaisella, raflaavalla tavalla... Olen sitä paitsi yökötykseen asti täynnä kustantajien ja kirjakauppojen mainostekstejä ja mauttomia kirjankansia. Kaupallisuus ja viihteellisyys puhuu. Kukapa oikeasti haluaisi henkisesti haastavampaa "viihdettä", jos helpompaakin on tarjolla? Luultavasti vähemmistö (Gaussin käyrän mukaan).

Voisin julkaista pelkistetyn kirjan, jossa on vihreä kannet, ja päällä lukisi melko neutraalilla fontilla ”Romaanisarjan osa 1” ja takakannessa teksti: ”Höpöromaani höpöajalta. Höpinäjuonen seassa on silloin tällöin joitain kirjoittajan itsensä mielestä syvällisiä ajatuksia ja välillä asioita, jotka ovat huvittaneet kirjoittajaa itseään.”

”Oikean kirjailijan” kai pitäisi kustantamojen mielestä suostua julkisuuteen ja markkinapelleksi. Minä en ole kaupallinen pelle. Olen pelle tai joku sellainen narrintapainen vain omissa maailmoissani ja ehkä lähituttaville, jossain suhteessa. Maailmassa on ihan riittämiin maksullisia pellejä, jotka viihdyttävät pelleyleisöä, tai pellejä, jotka ärsyttävät ja kauhistuttavat. Miten kyllästynyt olenkaan tähän kaikkeen pelleilyyn… Saisipa mediakanavat kiinni yhtä helposti kuin vanhan ajan telkkarin!

Viime aikoina en ole valitettavasti kokenut edelleenkään mitään ihmislajille tavanomaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta muita ihmisiä kohtaan. Empatian kautta koen joitakin hetkiä, jolloin haluaisin välittää jotakin hyvää joillekin ihmisille, mutta samanlainen myötätunto (joskus jopa vahvempi) herää kärsiviä eläimiäkin kohtaan. Työelämässä on pitänyt viime aikoina nähdä enemmän ihmisiä kuin vuosiin, ja se on väsyttävää minun neuroepätyypilliselle persoonalleni.

Käyttäydyn kyllä asiallisesti ja hillitysti, enkä tuo itseäni esille, enkä löpise tarpeettomia ketään rasittaakseni tai häiritäkseni, mutta joskus ihmisten näkeminenkin on uuvuttavaa. Aistin liikaa. Poimin liikaa ärsykkeitä ja jään pohdiskelemaan niitä. Aistin mielialoja. Häiriinnyn teeskentelystä. Rasitun hajuista, ja äänet häiritsevät keskittymistäni. Haluaisin vetäytyä kokonaan pois kokouksista huipputärkeine pullakahveineen ja hoitaa tarpeelliset (ja vain tarpeelliset) asiat etänä. Sosiaalisten kontaktien tärkeyttä suitsuttavat ihmiset ovat toisinaan minulle rasite. Ok, ovat he usein auttavaisiakin ja jopa mukavia, mutta liian kauan ja liian usein nautittuna väsyttäviä minunlaiselleni introvertille.

En vain kerta kaikkiaan jaksa teeskennellä toisten ihmisten mieliksi kivaa ja seurallista ihmistä kovin monena päivänä viikossa. Minulla on kyllä riittävät sosiaaliset taidot kohdata ihmisiä face to face, tai opettaa heitä rykelmänä, mutta liian monta ihmistä kerralla höpöttämässä omia näkemyksiään hallitsemattomasti ja itsekeskeisesti on joskus pelkästään kuohuttavaa ja turhauttavaa, ja stressaantuisin liikaa, jos yrittäisin sellaisessa tilanteessa ruveta selittämään omia näkemyksiäni. Kukapa sitä paitsi ymmärtäisi, jos olisin rehellinen ja sanoisin, että tämä koko homma on valitettavan monimutkainen, ettekä te ajattele ollenkaan tätä, tätä ja tätä näkökulmaa, eikä kukaan ihminen pysty hallitsemaan näin monimutkaista asiaa, joten turha intoilla kehittämisideoistaan tai pillastua muutoksista…

Olenpa nyt kyyninen, vaikkei kai saisi, kun pitäisi olla positiivinen ja optimistinen, ettei masenna toisiakin ihmisiä! Yritän siis ”hyväksyä” olemassa olevan, jotta olisi helpompi olo. Kuten, psyykenlääkkeitten väärinkäytön, lääketeollisuuden korruption, poliittisen korruption, ihmiskaupan, sukupuolen rajoittuneet kulttuuriset määritelmät, rasismin ja kaiken inhottavan ja väkivaltaisen, ja niin edelleen… kun kerta ne vain ovat, eikä niitten olemassaoloa vastaan voi taistella. Ne ovat, vaikken haluaisi niitten olevan.

No, on eri asia hyväksyä asian olemassaolo kuin asia sinänsä. En hyväksy asiaa, mutta hyväksyn tilanteen, joka on. Minulla on käyttöönottoharjoittelussa tietty klisee tällaisiin tapauksiin. Se alkaa sanalla ”OK”. Eli yritän opetella suhtautumaan radikaalin hyväksyvästi maailman epäkohtiin, tähän tapaan: 

OK, tilanne on tällainen: osastohoidossa oleville vanhuksille syötetään epäterveellisiä määriä ja tarpeettomasti ns. psyykenlääkkeitä. Se on epäeettistä ja haitallista, ja olisi hyvä saada sellainen toiminta loppumaan. Mitä voin tehdä asialle itse? Mitä voin tehdä juuri nyt, kun tiedostan sen? Voinko tehdä vielä jotain muuta, jos asia on minulle tärkeä?”

Vaihtoehtoisesti voin raivota tilanteesta ja syytellä siitä kaikkia niitä, jotka osaltaan vaikuttavat tilanteeseen. Siis niitä, jotka määräävät vanhuksille liikaa psyykenlääkkeitä, ja niitä, jotka valmistavat ja kauppaavat lääkkeitä, ja niitä, jotka eivät anna määrärahoja palkata tarpeeksi hoitajia, tai niitä hoitajia, jotka eivät siedä liian myöhään valvovia vanhuksia, tai niitä omaisia, jotka eivät jaksa huolehtia vanhuksistaan, niin että nämä makaavat elämänilonsa menettäneinä sängyissään. Mutta mitäpä syyttely auttaisi? Etenkään kun en itsekään jaksaisi sen paremmin hoitajan työssä, tai omaisena, enkä ymmärrä mitään lääkärinä olemisen paineista… Eikä ollut tarkoitus juuttua tähän asiaan, koska tämä oli vain esimerkki.

Idea oli siinä, että on turha potkia pistintä vastaan. Tai polkaista paskakasaan, jos se on polulla. Kierrä se, tai siivoa pois; tai, jos sinulla on ylimääräistä energiaa, kierrä, siivoa ja laita kyltti, ettei polulle saa vastaisuudessa kakkia, niin muutkin kulkijat säästyvät moiselta vääryydeltä. Ei kai kenelläkään käy edes mielessä ruveta painimaan kakkakasan kanssa, kun se on niin ärsyttävä? Huvittaako sellaisen painin jälkeen enää laittaa kylttiä varoittamaan toisia kulkijoilta kakkimasta polulle?

OK- toteamus (vieläpä syvällä huokauksella tehostettuna) muuttaa minut ns. lähestymisjärjestelmän tilaan. Sen sijaan, jos jankutan itselleni ”ei, ei, ei, en hyväksy tätä, ei näin saa olla”, olen koko ajan välttämisjärjestelmän vallassa, ja stressaantunut. Joko tappelen, tai pakenen, tai lamaannun vastahankaisuuteeni. Kun taas hyväksymällä sen, mikä on jo olemassa, paine katoaa. Saan takaisin käyttööni järkeni ja luovuuteni, jonka ahdistuneisuus oli salvannut…Tällainen olisi siis ideaali suhtautumistapa, jota toivoisin itselleni. Mutta nyt juuri ei huvita edes harjoitella enempää... Ärsyttää liikaa. OK, ärsyttää... OK, olen kyllästynyt...

OK, tämä loppuu tähän, enkä ota paineita jatkamisesta… Herran haltuun.

Hiljaisuutta vaikenemisen takana, vai päinvastoin?

Ukkonen jyrisee parhaillaan, ja jahkailen päivittäisinkö tätä blogia enää vai en. Viime aikoina on ollut akuutimpaa ja tärkeämpääkin tekemistä, ja on turhauttanut kirjoittaa mitään kellekään laajemmallekaan yleisölle, vaikka ehkä olisi ollutkin asioita, joista olisi voinut pakinoida tai jauhaa omaa sylttyään. Olen siis jättäytynyt rutkasti jälkeen summittaisesta ajatuksestani kirjoitella jotakin ehkä suunnilleen kerran kuukaudessa.

Ei liene tarpeen antaa enempää selityksiä hiljaisuudelleen, tai vaikenemiselleen, kumpi sitten tuleekaan ensin. Joskus vaikeneminen on viisasta, joskus typeryyttä siinä mielessä, ettei osaa sanoa mitään. Joskus se vastuuttomuutta, kun ei sano jotain tärkeää, vaikka olisi velvollisuus tiedottaa tai varoittaa… Kaikenlaista tähän päähän mahtuukin; vaikenemiseen liittyen. Niin tyhjyyttä kuin täyteyttä; sekä kirkkautta että sumeaa sotkua. Onko hiljaisuus tyhjyyttä vai täyteyttä; onko vaikenemisen takana liian sotkuinen mieli? Mutta ei siitä sen enempää, etten mene sekaisin...

Olen vapaahetkinäni muokannut pitkää, jonkinlaiseen sadunomaiseen varhaiskeskiaikaan sijoittuvaa romaanisarjaa; satoja sivuja, ja lähinnä vain omaksi huvikseni. Tarinassa on enemmän kuvausta ihmisten mielensisällöistä ja ihmisten välisistä asioista kuin ulkoisista tapahtumista; hengellisesti sävyttynyttä psykologista tematiikkaa, joka ei ole ajasta riippuvainen. No, mitäpä siitäkään? Huvinsa kullakin.

Lukaisin noita aiempia blogitekstejäni ja totesin, että jotain asiaa minulla on näköjään joskus ollut muillekin ihmisille kuin asiakkaille tai läheisille. Ei vain aina jaksa jauhaa samaa tai ylipäätään mitään. Olisi hyvä kirjoittaa jokin kooste ajattelustani, mutten ole saanut aloitetuksi, kun on huvittanut, kas kummaa, enemmän kirjoittaa vain huvikseen, muun työlään ajanvietteen vastapainoksi.

Jotain tärkeää huvittaisi nyt kyllä sanoa; jotain tyhjentävää. En vain tiedä mitä. Olemme kovin sokeita ja kuuroja. Hetkittäin, vain välähdyksenomaisesti, saatan nähdä tai kuulla jotakin, joka vetää hiljaiseksi. Muun ajan olen hiljaa siksi, että ennakoin kaiken puhumani kuulostavan jo kertaalleen sanotulta, tai siksi, ettei kukaan luultavasti halua kuulla ainakaan kriittisistä ajatuksistani kuitenkaan, tai siksi, etten jaksa selittää. Ja jos en ole hiljaa, voi olla, että kadun jälkeenpäin. Helpointa on päättää, puhuako vai ei, jos joku jotain kysyy, ja olisi epäystävällistä tai jopa ylimielistä olla vastaamatta. Mutta tässä tilanteessa, kun kukaan ei ole mitään kysynytkään, päätän lopettaa tämän vähäisenkin ajatusteni ilmaisemisen tähän. Ainakin toistaiseksi.

PS. Sen verran kuitenkin sanon vielä, että Thousand Foot Krutchin uusin albumi "Exhale" on kuuntelemisen arvoinen, ja viime aikoina automatkoilla on soinut rutkasti myös Twenty One Pilotsin musiikki. Jos harrastaisin fanittamista ja "tykkäämistä", niin "peukuttaisin" näitä nyt. Mutta koska olen "vain" hengessä mukana, niin nöyrästi kiitän vain tässä, että saan osaltani myötäkokea noita sisällöllisesti rikkaita ja musiikillisesti kiinnostavia hengentuotteita.

Takaisin luontoon!

Aivan kuin luomakunnan kruunu luisuisi pois päästä – onko ihmisen luontoyhteys hukassa?

Nanoteknologia, geenimanipulaatio, keinoelinteknologia, humanoidirobotit… En aio ajatella niitä juuri nyt, vaan mietin paljon yksinkertaisempia asioita, ja oikeastaan varsin vastakkaista teemaa. Törmäsin joskus Metsähallituksen Luonto liikuttamaan – hankkeen yhteydessä esitettyyn listaan ”10 syytä liikkua luonnossa”. Se on suorastaan inspiroiva listaus luontoliikunnan ja jopa pelkästään luonnossa oleskelun hyödyistä. Jo ensimmäiseksi todetaan, ettei luonnossa tarvitse edes hikoilla, tai oikeastaan edes liikkua, koska jo pelkkä muutaman minuutin luontoympäristössä oleskelu lisää hyvinvointia. Terveyttä edistävää ja paranemista nopeuttavaa on jo pelkkä luontokuvien katselukin. Merkityksensä on silläkin, mitä ikkunasta ulos katsellessaan näkee; luontomaisemaa vai rakennuksia. Ikkunasta katselu voi parhaimmillaan olla arjesta irrottava kokemus; hetkeen pysähtyminen, kokemus yhteydestä johonkin suurempaan.

Luonto tarjoaa loputtomasti esteettisiä elämyksiä, isossa ja pienessä mittakaavassa. Luonnossa oleskelun on todettu lisäävän myönteisiä tunteita, vähentävän ahdistusta ja tasaavan mielialaa. Luontoympäristö virittää tai saattaa innostaa liikkumaan ja se tehostaa liikunnan terveysvaikutuksia. Luonnossa oleskelu kehittää vastustuskykyä. Luonto laskee tutkitusti stressihormonien määrää, alentaa sykettä ja verenpainetta. Luonnossa liikkuminen edistää motorisia perustaitoja. Mättäillä ja kivikoissa tulee tasapainoiltua ihan luonnostaan. Myös oppimisvalmiuksien väitetään kehittyvän luonnossa; tarkkaavaisuus ja keskittyminen vahvistuvat.

Ihmiset suhtautuvat toisiinsa myönteisemmin luontoympäristössä, ja vuorovaikutus ja luottamus lisääntyvät. Enpä oikeastaan ihmettele sitä, koska tietysti toisiin suhtautuu rennommin, jos on muutenkin rento olo. Ainakin itselleni on huomattavasti helpompi väistellä toisia ihmisiä ja saada oma huomio miellyttäviin asioihin, jos olen vieraampien ihmisten kanssa vaikkapa metsässä kuin neljän seinän sisällä. Rasittavat ihmiset eivät rasita ollenkaan niin paljon, kun he uppoavat luontoympäristöön. Heidän persoonansa suorastaan kutistuvat ja mitätöityvät kaiken sanomattoman ihmeellisen ja kauniin virikepaljouden äärellä…

”Luontoilun” hyvä puoli lienee sekin, että se on yleensä ilmaista ja kaikille sallittua. Mutta kaikki eivät valitettavasti pääse luontoympäristöön niin helposti kuin ne onnekkaat, joilla luontokokemus alkaa jo ikkunasta katsoessa. Se että luontoympäristön läheisyyden on todettu pidentävän elinikää, voisi olla hyvä syy pyrkiä säilyttämään puistoalueita kaupunkiympäristöissä ja metsiköitä taajamissa, ja ylipäätään pitämään huolta siitä, että maapallo pysyisi sinivihreänä. Toisaalta jotkut kaupungeissa asuvat saattavat osata arvostaa puhdasta luontoa paremmin kuin jotkut sellaiset maalla asuvat ihmiset, joille luonnonläheisyydestä on tullut itsestäänselvyys. Moni onnekseen asuu luonnon keskellä ja todella arvostaa sitä. Joku taas asuu keskellä kaupunkia, eikä edes haluaisi minnekään metsään ryvettymään.

Liian monet ovat valitettavasti kadottaneet ”luontoyhteytensä” ja alkaneet suosia rakennettua ja sähköistettyä ympäristöä. Ja samalla he tekevät - usein ymmärtämättömyyttään, joskus piittaamattomuuttaan - oman osansa eliökunnan elinolosuhteittensa tuhoamisessa. Sairasta… ja sairastuttavaa. Mutta nykypäivänähän voi ainakin yrittää ylläpitää ”elinvoimaisuuttaan” monenlaisilla keinotekoisilla tavoilla, ja ehkä sellaiset luonnottomat terveydenhoitotavat välttävät paremman puutteessa, tai jos ei paremmastakaan tiedä. Luulenpa vain, että moni olisi kokonaisvaltaisesti terveempi olento, jos juoksentelisi tuolla metsissä jänisten perässä päivät pitkät, tai loikkisi jäniksenä puskasta toiseen ja pysähtyisi välillä puputtamaan haavankuorta.

Jos ihminen unohtaa, että on osa luomakuntaa, millainen säälittävä automaattiohjauksella toimiva robotti hänestä tuleekaan…

LUE YLEN juttu aiheesta.

Aikaa, huomiota ja kunnioitusta, kiitos! Vai hankkiako personal trainer mielikuvituksen tueksi?

Ongelma ei ole siinä, etteikö ihminen tietäisi (ainakin vähän aikaa mietittyään tai kysyttyään neuvoa joltakulta, joka tietää), mitä hänen kannattaa tehdä. Ongelma on siinä, ettei ihminen tee, mitä hänen kannattaisi tehdä. Miksi?

Olen usein hirvittävän turhautunut siitä, etteivät ihmiset (mukaan lukien itseni) tee niitä asioita ja ratkaisuja, joiden he itsekin jossain vaiheessa tajuavat olevan viisaita esimerkiksi elämänlaatunsa suhteen. Mutta kun ymmärtää, että ongelma onkin siinä, etteivät he voi tehdä asioita, joista olisi heille apua, alkaa myös säälittää. Minkäpä sille voi, jos ei vain voi, ja se on surullista! Joskus olosuhteet estävät tekemästä sitä mitä kannattaisi tehdä. Kyse voi olla toimeentulosta, toisiin ihmisiin liittyvistä syistä, voimavarojen vähyydestä, toiminnanohjauksen ongelmista, fyysisistä vammoista, peloista, ahdistuksesta, väkivallan uhkasta…

Nykyään on tarjolla jo varsin paljon tietoa esimerkiksi siitä, mikä todennäköisesti auttaisi mielialaoireista toipumiseen. Kirjastossa on rivimetreittäin kirjallisuutta mielialan hoidosta, hyvästä elämästä ja sen sellaisesta, joista voisi ottaa itse kukin opikseen. Netti tarjoaa mahdollisuuden suorittaa omahoito-ohjelmia, joitten suorittaminen voisi ainakin auttaa alkuun elämänmuutoksessa. Ja neuvojakin saa, joskus jopa ilmaiseksi, julkisesta terveydenhuollosta. Tietoa siis on tarjolla. Aina ei ole ymmärrystä, mutta usein sitäkin herää. Innostuneet tiedontuottajat ja levittäjät ajattelevat pelastavansa vaikkapa elämäntapasairastajat levittämällä ilosanomaansa. Mutta kun pelkkä tieto ei riitä. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa.”

Me olemme monella tapaa avuttomia. Ylikuormittuneet ihmiset ovat laiminlyötyjä vauvaikäisiä, joilta ei voi vaatia niskaotetta itsestään ja lenkille lähtemistä. Missä määrin tämä yhteiskunta kasvattaa meistä uusavuttomia? Miksi kuntoilun aloittamiseen tarvitaan nykyään personal trainer? Mikseivät ihmiset muka osaa huolehtia itsestään ja hoitaa mielenterveyttään kuntoon luettuaan pari kirjaa ja katsottuaan muutaman hyvän nettivideon aiheesta?

Mitä meiltä puuttuu? Miksi on ihan eri asia tulla vastaanotolle puhumaan ongelmistaan kuin lukea joku opus, jossa olisi kaikki se tieto, mitä ongelmansa ratkaisemiseen tarvitsisi?

”Aikaa, huomiota, kunnioitusta” on tuttu hokema eräästä ohjaus- ja neuvontatyöhön liittyvästä kirjasarjasta. Luin aiheesta ollessani toistakymmentä vuotta sitten töissä työkkärissä ammatinvalintapsykologina. Siis; aikaa, huomiota, kunnioitusta. Sitä ihminen toivoo saavansa, kun tulee puhumaan ongelmistaan toiselle ihmiselle. Ja sitä hän parhaimmillaan saa. Joku antaa juuri sinulle aikaansa. Joku arvostaa niin paljon juuri sinun ongelmiesi kuuntelemista, että tekee sellaista työkseen, vaikka voisi ehkä olla sen sijaan vaikkapa kaupallisella alalla, tai teollisuudessa...

Ajan antaminen asiakkaalle viestii, että hänen asiansa on niin tärkeä, että siihen kannattaa käyttää aikaa. Samalla asiakas saa huomiota. Häntä kuunnellaan, häneltä kysellään, hänen tarinansa noteerataan; sitä ihmetellään, kommentoidaan myötäelävästi ja kannustavasti. Lisäksi häneen suhtaudutaan kunnioittavasti, vaikka hänellä ehkä olisi rapatahroja takinhihassa, tai vähän hikinen paita, tai huonot hampaat, tai rasvainen tukka, tai koulu olisi jäänyt kesken, työttömyyttä kertynyt vuosia, tai henki haisisi etanolilta tms.

Sama idea pätee mielenterveyspuolen työssä: ollaan läsnä, ihmisenä ihmiselle. Kirjan sivuilta tai näyttöruudulta et saa juuri sinulle annettua aikaa, erityishuomiota etkä kunnioitusta. Päinvastoin silmille pomppivat mainokset saattavat keskeyttää syventymisesi, ja joudut katselemaan kuvia epäaidoista ihmisistä, jotka eivät todellakaan näytä kärsivän samasta ongelmasta kuin itse kärsit. Treenattu, hyvinvoiva ihminen suorittamassa kuntoiluohjelmaa, jossa et itse pääse edes alkuun; onpa piristävää ja kannustavaa! Pahimmillaan saat katsella suorastaan loukkaavia mainoksia tai vähintäänkin ällöjä ja keinotekoisia kuvia siitä, miten kivaa ja kaunista sinulla on sitten, kun saat tekopirteän kaverin mukaan lenkille, tai naurat valkoisin, hoidetuin hampain masennuksesta toipuvan ystäväsi kanssa, joka ei ole menettänyt lainkaan ripsiväriään, vaikka on olevinaan itkenyt sängyssä peiton alla elämänhalunsa menettäneenä…

Tarkoitus on tässä tähdentää sitä, että ihmiset tarvitsevat inhimillistä ja emotionaalista tukea jaksaakseen tehdä sen, minkä he tietävät, että heidän olisi hyvä tehdä. Tämähän on kai itsestäänselvyys? Mutta tuntuu silti unohtuvan niiltä tahoilta, jotka latovat ihmisille ohjeita ja sitten ihmettelevät, miksei tuo hölmö ihminen tee niin kuin minä neuvoin… Ihmiset tarvitsevat ymmärrystä ja myötäelämistä; välittämistä. Muuten ei ole väliä tehdä, mitä suositellaan ja järkikin sanoo. Jos ei ole väliä, niin eipä ole väliä. Ja jos ei ole ylipäätään mitään merkitystä, onko hyvässä vai huonossa kunnossa, kärsiikö vai päättääkö kärsimyksensä, niin ihan turha on mitään neuvoja selittää, vaikka tarkoittaisi hyvää; saati sitten jos on pelkästään ärtynyt ja turhautunut toisen ongelmiin.

Jos voisikin antaa toiselle ihmiselle elämän merkityksen, jos sellainen näyttää häneltä puuttuvan… Mutta se on koettava itse. En tiedä voiko sitä mallintaa toiselle. Ehkä joskus voi toimia elävänä esimerkkinä, mutta jos itselläkin on merkityksettömyyden hetkiä, ei ole kovin hyvä esimerkki. No, onpahan edes realistinen, ja ehkä vertaistueksi kelpaava…

Miksi nykypäivän nuorilta ja aikuisilta näyttäisi puuttuvan emotionaalista tukea, ja miksi monista on tullut ns. ”uusavuttomia”? Lieneekö vaikutuksensa siinä, että vanhemmilla on ollut liikaa haasteita silloin, kun lapselle olisi pitänyt antaa ”aikaa, huomiota ja kunnioitusta?” Ja jos sitä tarvitsemaansa ei ole saanut, sitä odottaa lopun ikäänsä, ja tulee olemaan riippuvainen muitten ihmisten armopaloista. Tai joutuu tyytymään pelkkään huomiontavoitteluun, jos ei usko saavansa kunnioitusta; saati sitten rakkautta…

Rakkaus ratkaisisi tämänkin inhimillisen perusongelman. Sitä voi suositella itseään kohtaan kaikille. Aloita itsestäsi. Anna itsellesi aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Ole edes itsellesi se läsnä oleva toinen ihminen. Se taitaa olla joskus vaikeaa ja vastenmielistä, koska siitä ei saa kiitosta toisilta ihmisiltä. Itsensä rääkkäämisestä toisten hyväksi saa sentään joskus kiitosta, tai ainakin sellaisen huomionosoituksen, että joku sanoo: ”Älä ole marttyyri!” No, kunnioitusta ei kyllä saa, jos on aina rumana ovimattona. Mutta kun ei saa itseään ylös lattialta, vaikka tietäisi, että pitäisi! Tarvitaan siis joku, joka pysähtyy hetkeksi ennen kuin polkee päällesi. Joku, joka antaa sen kallisarvoisen kaksi sekuntia aikaansa huomatakseen, ettet oikeastaan ole ovimatto. Tarttuu ja nostaa ylös, huomaa miten mielenkiintoinen luomus oletkaan, ja keksii, ettet oikeastaan voi olla koko ajan toisten tallattavana, ettet mene pilalle ja kulu ennen aikojasi. Hellävarainen puistelu, imurointi ja pesu, ja sen jälkeen oletkin seinävaate, jota sentään joskus katsellaan, eikä vain tallata ja puistella…

PS: Tee tämä mielikuvaharjoituksena, niin ei tarvitse edes mennä vastaanotolle, koska terapeuttisi saattaa juuri nyt itsekin kokea olevansa ovimatto, ja hänen kannustavaksi tarkoitettu hymynsä on tällä kertaa pinnistelty ja teennäinen. Etkä kai tarvitse personal traineria matonpuisteluun mielikuvissasi? Voit esittää itse itseäsi lempeänä tyyppinä, joka huomaa ihmisarvosi ja nostaa sinut alennustilastasi ansaitsemallesi paikalle.

Sam Gamgi ja johdatus Sormusten Herrassa

Sam Gamgi. Kuvittaja Henri Kähkönen Kuva kertoo Samin merkityksestä. (Tämän tyylinen kuva ei sopisi kirjan kuvitukseksi, vaan se on kuvittajan kokeilullista ideointia ja harjoittelua.)

Tolkien on lähipiirini yksi yhteinen kiinnostuksenkohde. Tolkienin ”Taru sormusten herrasta” on teos, jota ei ole helppo kommentoida. Arviollaan, tulkinnoillaan ja käsityksillään loukkaa helposti kyseisestä teoksesta innostuneita tai Tolkien-faneja, tai Tolkienin ajatusmaailmaan syvemmin perehtyneitä; ja ennen kaikkea saattaisi tulla loukanneeksi kirjailijaa itseään, joka sanoi vihaavansa allegorioita.

Myös erilaiset kuvalliset tulkinnat Tolkienin hahmoista ja maailmasta voivat olla katsojan mielestä jopa loukkaavia. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvitus suomenkielisessä ”Hobitissa” ei ollenkaan sovi henkilökohtaiseen käsitykseeni siitä, miltä Keskimaan hahmot näyttävät. Meillä lienee jokaisella omat visualisointimme; joillakin hyvinkin vahvat ja omalaatuiset, toisilla hämärämmät tai toisten visualisointeihin pohjautuvat. ”Lord of the Rings” – elokuvatrilogian visuaalinen ilme on mielestäni pääosin miellyttävä (kuten värimaailma, valaistus, realistisuus, maisemat), mutta kaikki näyttelijävalinnat eivät oikein osuneet itselle syntyneisiin mielikuviin ja tulkintoihin. Tästäkin aiheesta voisi varmasti väitellä tuntikausia pääsemättä yhteisymmärrykseen, koska makuasioista on turha kiistellä. Mutta olisi ollut mielenkiintoista saada tietää, mitä Tolkien itse olisi pitänyt elokuvaversioista ja näyttelijäkaartista.

Elokuvan keskeiset hobitti-hahmot olivat kohtalaisen onnistuneita. Kun luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus teini-iässä, mielikuva ”puolituisista” oli suorastaan ahdistava. Oli vaikea kuvitella pieniä, ihmisen tapaisia olentoja, jotka eivät näyttäisi jotenkin naurettavilta ja säälittäviltä. Tämä häiritsi lukiessani noihin hahmoihin eläytymistä. Siinä suhteessa elokuvan hahmot auttoivat pääsemään yli ”puolituiskammostani”. Elokuvan hobitti-hahmot ovat sopivan epäarvokkaan näköisiä, mutteivat niin hupsuja, etteikö heidän kokemuksiaan pystyisi myötäelämään. He eivät näytä lyhytkasvuisilta ihmisiltä, eivätkä lapsilta, mikä auttaa kuvittelemaan, että he ovat mieleltään aikuisia; joskin luonteeltaan mukavuudenhaluisia ja kenties jossain määrin yksinkertaisia.

Usein ajatellaan, että tarinan sankari on Frodo, joka uhrautuu vaarantamaan henkensä ja kärsimään, jotta Keskimaa pelastuisi Sauronin vallan alta. Frodohan kuitenkin epäonnistuu tehtävänsä viimeisillä millimetreillä, ja meinaa jo matkan varrella monessa kohdin luovuttaa tai jäädä tien varteen. Frodo ei olisi selvinnyt hommastaan yksin. Ei ilman saattuetta, ilman haltiaylimysten apua, ei ilman Samia, eikä myöskään ilman Klonkkua…

Sam joutuu Frodon mukaan Gandalfin käskystä; hän ei olisi vapaaehtoisesti halunnut poistua kotikonnuiltaan. Hän kuitenkin seuraa ja palvelee isäntäänsä uskollisesti ja antaumuksella; ei pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan ennen kaikkea kiintymyksestä. Samin uskollinen tuki Frodolle nousee jopa merkittävämmäksi sankariteoksi kuin Frodon itsensä ponnistelut. Ja Samin nöyrä luonne antaa hänelle enemmän voimaa vastustaa Sauronin sormuksen pahaa vaikutusta. Samkaan ei kuitenkaan pysty estämään sitä, että Frodo viime hetkellä antautuu sormuksen vallalle ja pujottaa Sauronin sormuksen sormeensa. Tässä tilanteessa, jossa Sam todennäköisesti kokee täydellistä avuttomuutta ja pettymystä, ilmaantuu Klonkku, joka tahtoo riippuvuudenkohteensa takaisin, keinolla millä hyvänsä. Ja ellei Klonkku saisi sormusta Frodolta, tarinan loppu olisi tietysti toisenlainen. Klonkun surkuteltavan elämän päättyminen on traagista, vaikkei hän uhrautunutkaan vapaaehtoisesti, eikä todellakaan aikonut tuhota sormusta tai tehdä muutakaan epäitsekästä. Frodo uhraa tehtävänsä takia suuren osan elämästään, mutta saa palkinnokseen pääsyn ”Länteen”.

Samia voisi siis pitää tarinan varsinaisena sankarina, koska hän yrittää viime hetkeen saakka täyttää tehtävänsä, eikä missään vaiheessa ”lankea” pahan valtaan. (Tolkien on itse sanonut, että Sam on tarinan pääsankari, esim. Stratford Caldecottin kirjassa ”The Power of the Ring”.) Mutta sormuksen tuhoaminen jäi Samin ponnisteluista huolimatta lopulta Klonkun varaan, eikä se ollut ihmisten, hobittien, kääpiöitten tai haltioittenkaan vallassa. Toisaalta, jos Legolas ei olisi tehnyt sitä ja tätä, tai Aragorn siten ja täten, jne. homma olisi voinut mennä pieleen aiemminkin. Tapahtumien sarja ja verkko oli alkanut jo aikoja sitten, ilman että kukaan elävä olisi voinut pysyä siinä kärryillä. Säälintunne pidätteli Bilboa olemaan surmaamatta Klonkkua vuosikymmeniä aiemmin, ja sillä oli kauaskantoinen merkitys. Eli, mikä, tai tarkkaan ottaen, kuka olikaan kaiken takana ja johdatti tapahtumia? Illuvatar. (Eli Luoja.)

Mitä tästä ehkä voisi soveltaa omaan ajatteluunsa ja tähän todellisuuteen, jossa elämme? Maailmojen kohtalo ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen varassa, mutta jokaisella on roolinsa ja merkityksensä. Jokaisen osa on tärkeä. Eckhart Tollen sanoin:

”You are here to enable the divine purpose of the universe to unfold. That is how important you are!”

Rakkautta katkeruuden tilalle?

Tämä on lyhyt päivitys vailla alkuideaa, mutta loppuidea on ihan hyvä, koska se liittyy rakkauteen... On todellakin ollut viime aikoina muutakin tekemistä kuin huolehtia tämän blogin ylläpidosta. Arjessa on luonnollisesti akuutimpaakin, ja osittain ammattiin liittyen olen lueskellut ja itseopiskellut erinäisiä ajatuksia ja pohdintoja henkisestä kasvusta, kertaillut taas kerran stressinhallinta-asioita, myötätuntouupumista ja ihmiselämän kriisejä ja niistä selviytymistä. Välillä hieman turhauttaa selittää samaa asiaa vuodesta toiseen eri ihmisille, kun voisi koota ihmiset yhteen ja selittää saman asian yhtä aikaa kaikille...

Olisi ehkä syytä kirjoittaa kirja omasta henkisestä ajattelustaan, niin saisi siinä selitettyä laajemmalle yleisölle sen, mitä haluaa sanoa kaikille, jotka jotain ideoita minulta kaipaavat kuulla. Ehkä. Mutta sitäkään tuskin tulisi markkinoitua sen enempää kuin fiktiivisiä kirjojaan. En pidä markkinoinnista. Selitän kyllä, jos joku minulta jotain kysyy, mutta en halua tyrkyttää asiaani, saati sitten yrittää myydä sitä vastentahtoisille ihmisille. Tämä on tällaista "lue jos huvittaa" - viestintää. Olen kyllä aika ajoin ajatellut, että kirjoitan joskus jonkun selostuksen omasta henkisestä ajattelustani. Se vain tuntuu vielä jäsentymättömältä ja laajuudessaan häilyvältä, ehkä ulkopuolisista liian epämääräiseltä. Kaipa saan tietää sitten kun on oikea hetki ruveta kirjoittamaan sellaista...

Minulla on myös idea omasta terapeuttisesta lähestymistavasta. Se tuntuu jollain tapaa kirkastuvan tässä pikku hiljaa. Seurailen sen muotoutumista "päässäni" mielenkiinnolla. Kaikki, mihin törmään, jollain tapaa muovaa sitä, selkeyttää tai syventää. Samalla uutiset maailmalta kyllästyttävät minua; tulee sellainen "aina samaa paskaa" - olo. No, on hyviäkin uutisia, mutten olen jaksanut paneutua niihinkään. Kaikki lähtee kuitenkin ihmisen sisältä. Jokaisen ihmisen omasta sisimmästä. Maailmaa ei voi parantaa parantamatta itseään ensin. Maailma on minulle sellainen, millaisen "kuvan" siitä itse itselleni luon, oman ohjelmointini takia, ja nyt pyrin putsaamaan pöytää, ettei mennyt sotkisi sitä mitä tulevasta ajattelen. Järjestän tähän hetkeen tyhjän tilan.

TÄSSÄ TÄMÄN JUTUN POINTTI:
Raamatussa sanotaan (en muista tarkkaa kohtaa, olisikohan Paavalin kirjeestä Timoteukselle?), että rakkaus tulee puhtaasta sydämestä. Sydän ei ole puhdas, jos siellä on katkeruutta, pelkoa, vihaa... Mikä puhdistaa nämä kaikki? Rakkaus.

Rakkautta pitää saada sisään, jotta rakkautta tulee ulos. Jos sydän on "ummessa", rakkautta ei pääse sisään poistamaan katkeruutta ja pelkoa. Tähän sopii klisee, joka kehottaa "avaamaan sydämensä". Ole auki, anna tilaa, niin rakkaus alkaa kiertää. Saman asian voi ilmaista monilla sanoilla, monilla käsitteillä, monessa "teoriassa". Se voi olla pysähtymistä itseen, omaan kehoon, kuuntelemiseen, tuntemiseen. Se voi olla keskittymistä rakkauteen tässä ja nyt. Oletan näin. Näin uskon.

Evankelista ja opetuslapsi Johannes sanoo kirjeessään, että Jumala on Rakkaus. Tässä ja nyt, tänä päivänä, voin pysähtyä sanomaan Rakkaudelle, että rakastan Häntä. Miksi ihminen ei rakastaisi Rakkautta? Hän on osa sitä itsekin, ja olisi jo aika tunnistaa se ja alkaa käyttäytyä osansa mukaan... Joten, rakastan edes vähän jotain tänään. Ajattelen edes pienen hetken, että rakastan. Aloitan helpoimmasta päästä; ehkä se siitä leviää ja laajenee, kun annan vain mennä... Nääs, antaessaan myös saa.

Erityisherkkyys mediassa, ekstrovertit äänessä… ja muuta kritiikkiä

Luonnontaidetta

Tällä kertaa ärsyttää, että tehdään dokumentteja ja keskusteluohjelmia, joissa puhutaan asian vierestä. Media levittää tätä ”asian vierestä asiaa”. Ei huvita uskoa enää mihinkään asiantuntijoihinkaan, jos se on vain asema ja status, joka puhuu. Tai jos julkkikset levittävät jotain toisille ihmisille kipeää asiaa lisää julkisuutta saadakseen, onpa reilua! Ihmisten ihailu takaa sen, että heillä riittää lohduttajia, vaikka he kärsisivätkin vähän jostakin pulmista (jotka eivät kuitenkaan näytä haittaavan ”menestymistä”). Syrjäänvetäytyvät ”luuserit” saavat kärsiä samantapaisista pulmista ihan yksikseen. Edustava ekstrovertti pärjää aina kun vain saa ihmisiltä tukea jo valmiiksi nostatetulle itsetunnolleen. Vaikka hän kärsisi miten nolosta vaivasta, hän osaa selittää sen itsensä kannalta edullisesti. Nöyrempi ihminen ei viitsi tuoda itseään niin ”reippaasti” esille, saati sitten nostaa itseään toisten yläpuolelle. Jos sattuu vaikkapa olemaan kyse ns. erityisherkkyydestä, on selvästikin olemassa niitä persoonia, jotka tekevät siitäkin mainoslauseen omalle imagolleen.

Siitä, kun ensimmäisen kerran kirjoitin ”erityisherkkyydestä”, on jo yli vuosi, ja sen jälkeen olen lukenut muutaman kirjan ja lueskellut ”tietoa” netistä, katsonut ohjelmia ja käynyt koulutuspäivässä aiheeseen liittyen. Aihe on nyt mediassa ja ihmisten puheissa, ja jopa ammattilaisten tietoisuudessa jossain määrin. Mutta valitettavasti käsitteet sotkeutuvat ja popularisoituvat, ja olisi syytä palata ilmiön psykologisille juurille, temperamenttitutkimukseen ja neurotieteellisiin todisteisiin ennen kuin mennään liikaa ”musta tuntuu että mäkin olen tuollainen” – tyyliseen aiheen käsittelyyn.

Ihmisten jakautuminen ekstroversio – introversio – akselilla näyttäisi vaikuttavan siihen, miten ”herkkyyksiensä kanssa selviytyvä” itseään kuvaa ja miten hän kokee selviytyvänsä elämässä, jopa enemmän kuin se, onko ihmisellä jotain epätavallista herkkyyttä vai ei. Ja kun itse on menestynyt, ajattelee näköjään helpommin, ettei toisia erityisherkkiä tarvitse mitenkään erityisesti huomioida yhteiskunnassa (kuten eräs haastateltu julkkis totesi ”Inhimillisessä tekijässä” 11.11.2015). Pahoittelen mielipidettäni, tarkoittamatta loukata ketään henkilökohtaisesti, mutta sosiaaliset, ulospäinsuuntautuneet ihmiset näyttävät toisinaan porskuttavan toisten ihmisten energioilla, mutta unohtavat vauhdissaan ne kanssaeläjät, jotka haluavat vaikeuksistaan huolimatta elää omaehtoisemmin, itsenäisemmin, ja joskus jopa nöyremmin. ”Erityisherkkinä” itseään pitävät voivat olla keskenään todella erilaisia; jopa niin erilaisia, että tulee ajatus ”jos se ihminen on erityisherkkä, minä en kyllä ole”, kuten Vuokko Travanti totesi pitämässään koulutuksessa yhdestä tuttavastaan, joka oli vakuuttunut olevansa erityisherkkä.

Tuossa tapauksessa erityisherkkien keskinäisessä erilaisuudessa oli kyse introversio - ekstroversio - erosta. Erilaisuutta aiheuttaa myös ns. elämyshakuisuuden aste. Introvertitkin voivat olla elämyshakuisia, ja elämyshakuisuus taas riippuu siitä, onko "välttämisjärjestelmä" vai "lähestymisjärjestelmä" voimakkaammin "päällä". Ja sehän riippuu myös olosuhteista, eikä ole sillä tavoin pysyvä ominaisuus kuin ekstroversio. Ja monet muutkin tekijät, opitut ja synnynnäiset, aiheuttavat sen, että erityisherkätkin ovat keskenään erilaisia ihmisiä. Vain jotkut piirteet ovat yhteisiä. En itse ajattele, että kyse olisi jostakin "erityisheimosta" enkä ainakaan tunne tarvetta liittyä erityisherkkien heimoon. Olenko itse vieläkin kummallisempi, kun viidenneskään ihmisistä ei ole minulle riittävän pieni vertaisryhmä?

Olisiko näin, että meissä on niitä, jotka saavat ”energiansa” toisten osoittamasta ihailusta, ja niitä, jotka saavat ”energiaa” siitä että ovat jonkun ihailijoita; että paistattelevat jonkun jalustalle nostamansa loisteessa? Pinnallista sosiaalista riippuvuutta? Massakiintymystä? Ja näinhän niitä psykopaattijohtajiakin ylläpidetään. Siis riippuvuudella; niin kuin ei itse olisi muka mitään, ja pitäisi saada se ihailu ulkopuolelta, tai saada ihailla jotakin ulkopuolista, että voisi jakaa tämän ”ihmeellisyyden”.

Mutta oikeasti JOKAINEN IHMINEN ON IHME. Ihaile elämän ihmettä itsessäsi, niin et haksahda riippuvaiseksi ”tähdistä”. Ihaile ihmettä itsessäsi, niin et tarvitse pinnallista ihailua massoilta… En tarkoita, etteivätkö läheiset, aidot ihmissuhteet olisi elintärkeitä ja jonkinlainen ihailu kuuluisi osana niihinkin, mutta pinnallinen ihailu, sokea riippuvuus ihailunkohteesta tai toisten osoittamasta ihailusta on hölmöä ja tarpeetonta. Kaikkia ihmisiä voisi ihailla sillä perusteella, että he ovat todiste elämän ihmeestä! Mutta käytöksen perusteella en kyllä, valitettavasti, voi ihailla kovinkaan monia ihmisiä; en itseänikään. On ihan terveellistä välttää seuraa, joka ärsyttää ja rasittaa, ja lisää omaa keljuutta. Enkä halua itsekään toisia rasittaa omalla persoonallani…

Olen ajoittain ja hetkittäin rasittavan kriittinen ja itsepäinen ihminen. Joskus ehkä neljätoistavuotiaana riitelin isäni kanssa jostakin periaatekysymyksestä automatkalla talonrakennustyömaalle. Isä sanoi, että jos en luovu mielipiteestäni, saan jäädä kyydistä ja kävellä kotiin. Työmaalle oli ehkä pari kilometriä matkaa, kotiin ehkä jotain viisitoista. Jäin pois kyydistä ja kävelin kotiin. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, ja luultavasti äiti oli vähän huolissaan siitä, miten selviän. Muistaakseni olin ainakin aika rauhallinen siinä vaiheessa kun pääsin kotiin. Enkä edes muista mikä se oli ollut se asia, mistä olimme riidelleet, mutta lienen ollut aika rasittava penikka. Isä tosin itse vahvisti kriittisyyttäni toistelemalla, että ihmisellä on aina mielipide. Hän inhosi sitä, jos joku sanoi ”en mä tiedä”, kun kysyttiin mielipidettä...

Olisi muitakin asioita jaettavana, kuten Irwin Kirschin esitys psykologiliiton seminaarissa, mutten jaksa nyt sitä referoida. Toteanpa vain, että kun usko masennuslääkkeitten tehoon romahtaa, tulee paniikki ja kaaos. Jotkut tahot varmaan lietsovat sitä paniikkia, että saavat myytyä lehtiään, ohjelmiaan ja muita medioitaan, ja julkkikset varmaan mielellään kertovat omat kokemuksensa masennuslääkkeistä markkinoidakseen itseään. Oikeasti tarvitaan APUA. Jotain luotettavaa apua kaikille, jotka uupuvat ja masentuvat tässä mielipuolisessa maailmassa. Kulttuurin aivopesemänä uppoudumme tähän harhaiseen maailmaan, ja jos joku sanoo, että koko ihmisen luoma maailma on pelkkää harhaa, hän on muitten mielestä ”hullu”, tai vähintäänkin toisinajattelija ja vähän omalaatuinen. Ja kun ei sopeudu kulttuuriin, tulee kulttuurin mielestä ”sairaaksi”. Miksei voisi puhua ”sopeutumisvaikeuksista” eikä tehdä ympäripyöreitä masennusdiagnooseja? Miksi uupumus pitää leimata masennukseksi? Miksi ympäristön ärsykkeiden ja sisäisten ominaisuuksien yhteensopimattomuudesta tehdään ahdistuneisuushäiriö? Missä hiivatissa täällä olisi kolo, jossa ihminen saisi elää sellaisena kuin on, tulematta tarpeettomasti diagnosoiduksi?

Sosiaalinen yhteisö näyttää muovautuvan ekstroverttien ehdoilla, eikä nähtävästi auta vaikka jokunen näistä ekstroverteista olisikin herkempi ihminen, jos se ”herkkyys” ei ylety toisen ihmisen syvälliseen ymmärtämiseen. Kaikki ”erityisherkät” eivät nähtävästi ole tunneälyisiä, vaikka tietty ekstrovertti julkkis itseään sellaiseksi herkkyyksiensä perusteella nimittikin. Me kaikki ehkä haluaisimme kokea olevamme jollain tavalla ”erityisiä”. Ehkä ”erityisherkkyys” ei ole riittävän neutraali termi, koska se saattaa nostattaa kateutta tai tarvetta saada olla sellainen, vaikkei oikeasti sitten kuitenkaan olisi. ”Yliherkkyys” taas on liian kielteinen ilmaisu, vaikka joissakin olosuhteissa se on tavallaan kuvaavampi ilmaus kuin ”erityisyys”. Jos haluaa olla neutraali ja arvottamatta ominaisuutta sen kummemmin, voisi puhua ”epätavallisen herkästä” tai ”keskimääräistä herkemmästä”.

Monet tavallisen herkät haluavat nyt olla ”erityisherkkiä” koska se nostattaa itsetuntoa tietyissä piireissä tai antaa välineen puolustaa normaalia herkkyyttään liian kovien tyyppien edessä. Mutta aina on niitä, jotka pitävät tavanomaistakin herkkyyttä "nynnyytenä". Koskaan ei voi miellyttää kaikkia ihmisiä eikä saada ihailua kaikilta, mutta miksi edes pitäisi? Mehän olemme ihmeitä ja ihailtavia ja voisimme ihmetellä ja rakastaa itseämme ihan häpeilemättä, pelkän ihmisyytemme ja mystisen alkuperämme perusteella. Mutta käytös on sitten vähän eri asia. Saisimme kaikki vähän hävetä sitä toisinaan… Mutta onneksi on aina mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Heittää menneisyys takaviistoon vasemmalle, ja suunnata tässä hetkessä eteenpäin… No, saisipa vain olla rauhassa; siis, ettei kiusattaisi, syrjittäisi, eikä vaadittaisi kohtuuttomia. Saisipa elää omien ominaisuuksiensa kanssa, itselle laadukasta elämää, eikä tarvitsisi olla inhottava muillekaan silkasta defensiivisyydestä. Ja kunpa ei tarvitsisi kokea myöskään huonommuutta siitä, ettei sovi 4/5:lle ihmisistä suunniteltuun muottiin.

Ärsyttää että media yleensäkin levittää monenlaisia vääriä käsityksiä, vääriä tietoja, harhaanjohtavia kommentteja, sekavaa potaskaa asioista, julkkikset ”kokemusasiantuntijoina”. Ei huvita tällä hetkellä seurata edes uutisia, joista tulee liikaa kaikkea informaatiota; ihan liikaa negatiivista. Maailma on hapan. Elämä sen sijaan on tässä lähellä, tässä ja nyt, ja sisälläni. Kun jotain tapahtuu maailmalla, se on jo ohi. Pitäisikö meidän elää jälkimainingeissa, vai tässä ja nyt? Pitäisikö elää tulevan pelossa, vai tätä hetkeä, mikä menee nyt… On jo ohi, kun kirjoitan. En voi estää hyökyaaltoja enkä myrskyjä ulkopuolellani; en ratkaista nälänhätää, en lamaannuttaa tappelevia ihmisiä enkä ohjata kaapelia pitkin tyyneyttä niitten ihmisten pääkoppiin, jotka haluavat tuhota toisia, koska pelkäävät.

Kun en vain voi muuta kuin yrittää hallita omaa, sisäistä myrskyäni. Se on minun vastuullani. Itsehillintä. Maailma on kaaoksessa ja minä heilun ja sinkoilen mukana, mutta etsin tyyneyttä jostakin sisältäpäin ja yritän luottaa siihen, ettei etsintä ole turhaa. Vaikka vuoret järkkyisivät ja meren aallot myllertäisivät ja kuohuisivat, jokin pysyy. Ja jos löydän sen, mikä pysyy, ankkuroidun siihen edes hetkeksi ennen kuin seuraava aalto tempaisee mukaansa.