Aivoista arkikielellä: Kun pää menee sekaisin...

Psykoositilassa ihmisen kuvitelmat, muistoihin tallentuneet mielikuvat ja aistihavainnot sekoittuvat niin sanottuun arkitodellisuuteen; hän kokee todellisuuden ikään kuin oman mielikuvituksensa kautta, jolloin syntyy vääriä tulkintoja aistihavainnoille, ja jopa aistimuksellisia harhoja. On kuin ihminen näkisi unta ja eläisi todeksi omia kuvitelmiaan, samalla kun on toisaalta jossain määrin toimintakykyinen ja ulkoisesti arvioiden hereillä. Joskin, usein on nähtävissä, että ”päänsä sisällä” elävän katse on erilainen kuin ympäristöään havainnoivan katse. Ihminen saattaa ”tuijottaa tyhjää”, tai muulla tavoin oudosti; tunnetaanhan myös ilmaisu ”hullun kiilto silmissä”.

Harhainen, kuvitteellinen kokemus maailmasta on siis suurelta osin ihmisen mielikuvitusta, mutta sillä voi olla yhtymäkohtia arkimaailman todellisuuteen, niin että ihminen voi olla osaksi hyvinkin normaalin oloinen ja käyttäytyä joissakin tilanteissa aivan skarpisti. Ja normaalistihan ihminen voi kuvitella todella hullujakin asioita tiedostaen koko ajan, etteivät hänen kuvitelmansa ole totta. Mutta siinä vaiheessa kun alkaa uskoa kuvittelemiensa asioitten olevan todellisia, ihmisen todellisuudentaju on jo enemmän tai vähemmän hämärtynyt, ja hän saattaa olla psykoosiriskissä, tai jo psykoottinen. Mieleltään joustava ja tasapainoinen ihminen erottaa, mikä on kuvittelua, mikä todellisuutta. Jos siis tiedostaa itse kuvittelevansa hulluja, ei ole ainakaan vielä sekaisin, tai ”tullut hulluksi”.

Psykoosissa viestiyhteys eri aivoalueitten välillä ei toimi, jolloin aivojen toiminta tavallaan ”menee sekaisin”. Psykoottisia harhoja kokeva ihminen ei esimerkiksi välttämättä ymmärrä, että hänen mielessään kuulemansa ääni tulee hänen ”päänsä sisältä”, eikä ulkoisesta todellisuudesta. Tai hän ei ymmärrä, että hänen näkemänsä asia on kuviteltu, ikään kuin unikuva, eikä oikeasti olemassa. Tavallaan voi ajatella, että aivot toimivat ilman tietoisen mielen hallintaa silloin, kun aivoissa syntyy aistimuksia tai aistihavaintoja ikään kuin ilman ulkoista lähdettä. Silloin voi tulla ihmiselle itselleenkin kokemus, että aivot toimivat ylikierroksilla, niin vilkkaasti, ettei ajatuksissaan ja havainnoissaan pysy enää perässä. Olisikin hyvä, jos tällaisessa tilanteessa pystyisi tarkoituksella hidastamaan itseään; rauhoittumaan ja keskittymään esimerkiksi vain seuraamaan omaa hengitystään. Ajatuksiinsa voi pyrkiä ottamaan etäisyyttä esim. toteamalla että ”taas ne ajatukset rullaavat, mutta minä pysyn rauhallisena”.

Tietoisen läsnäolon harjoittelulla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia mielenterveydelle. Se vaikuttaa aivojen toimintaa tasapainottavasti ja aivojen eri alueitten yhteistoimintaa parantavasti. Tietoisen läsnäolon taitoja voi itseopiskella, tai niitä saatetaan harjoitella osana esimerkiksi kognitiivista terapiaa.

Oman vireystilan säätelyn keinot auttavat selviämään arkitodellisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla ja ehkäisemään ”pään sekoamista”. Riittävä yöuni on erittäin tärkeä aivojen tasapainoisen toiminnan ja mielenterveyden kannalta. Liian matalassa vireystilassa (unenpuute, väsymys, kuormittuneisuus) aivoalueitten väliset yhteydet toimivat puutteellisesti. Tämä voi aiheuttaa tokkuraisuutta, hajamielisyyttä, muistin häiriöitä, sekavuutta, jopa aistimuksellisia harhoja. Liian korkeassa vireystilassa ajattelu voi nopeutua liiaksi, mutta toisaalta yhteydet joihinkin aivoalueisiin voivat katketa tai pätkiä, ja ihminen saattaa esim. juuttua yhteen ajatusketjuun tai mielikuvaketjuun, ilman että saa sitä hallintaansa. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, ettei aivojen otsalohko saa rauhoitettua kiivaasti toimivia muita alueita; jolloin ”järki” ei saa hillityksi kiihtynyttä tunnetilaa ja mielikuvituksen laukkaamista. Tällöin mieli voi tavallaan ajautua ”omiin maailmoihinsa”, jolloin taju arkitodellisuudesta hämärtyy.

On lohdullista tietää, että ”pään sekoaminen” voi olla hyvinkin hetkellistä ja tilapäistä, ja oikeanlaisella tuella, itsehoidolla ja kuntoutuksella uudet sekoamiset voidaan ehkäistä. Joillekuille ensimmäinen psykoosi voi jäädä ainutkertaiseksi kokemukseksi elämässä. Ja kaikilla on joskus enemmän tai vähemmän sekavia hetkiä, etenkin kuormittuneena, ja usein kriiseihin liittyvinä normaaleina reaktioina. ”Pään sekoamisen” pelko nostaa vireystilaa, ja liikaa kohonnut vireys (kuten ahdistus) voi lisätä sekavaa oloa ja ”oikosulun” riskiä pääkopassa. Jos siis tuntuu, että meinaa seota, eikä halua sitä, on hyödyllisempää rauhoittua kuin hätääntyä. Kannattaa hyväksyä sekava olonsa, ja tehdä mitä tarvitsee, jotta se tasaantuu. Voi sanoa itselleen vaikkapa: ”Ok, nyt tuntuu sekavalta, kannattaa siis rauhoittua. Kun rauhoitun, pää selkenee…” Muutama syvä, keskittynyt hengitys, ympäristön analyyttinen tarkkailu (esim. montako kirjaa näen hyllyssä, minkä värinen tyyny on…) ja rauhoittavien kosketustuntemusten hakeminen voivat auttaa ensiavuksi.

Ja kaiken kaikkiaan pään sekoamisen ehkäisemistä edistää ymmärrys siitä, että niin kauan kuin tietää itse olevansa kärryjen ohjaksissa, ei ole ainakaan pudonnut kyydistä, vaikka vähän hyppyyttäisikin…

Aivoista arkikielellä

Aivot ovat erittäin monimutkainen järjestelmä, jonka toimintaa ei ole pystytty edelleenkään täysin kattavasti selvittämään. Aivojen toiminnasta löytyy kyllä tieteellistä tekstiä pilvin pimein, mutta olen itsekin joutunut asiakastyössä kansantajuistamaan olemassa olevaa tietoa, eikä neurotieteen selitykset aivan ensimmäisellä lukemalla jää omaankaan mieleeni. Joskus on tarkoituksenmukaista yksinkertaistaa kielenkäyttöä ja keskittyä kuvaamaan arkisin termein, mitä ihmisen päässä tapahtuu, kun se menee sekaisin, tai sitä, millaiset tavalliset asiat auttavat pääkoppaa pysymään toimintakykyisinä. Sitä voidaan kyllä perustella tieteellisin termein, miksi tietyt asiat ovat riski mielenterveydelle, mutta silloin kun ihminen kaipaa käytännön neuvoja mielenterveyden hoitamiseen ja ”sekoamisen” ehkäisyyn, ei ole aina tarpeen puhua neuroneista ja välittäjäaineista. Joskus siitä menee vain entistä sekavammaksi. Joten, seuraavissa teksteissä tarjoilen kansantajuistettua ja arkikielistä asiaa pääkopan hoitamisesta…

Vaikka ihmisen keskushermosto on siis sangen monimutkainen luomus, se tiedetään kyllä, että stressi, unenpuute ja yleensäkin ihmisen elimistölle haitalliset aineet ovat haitallisia myös aivoille. Aivoterveydestä huolehtiminen hoitaa myös mielenterveyttä. Ruumiillisesti sairastava ihminen saattaa joskus olla mieleltään varsin terve, mutta aivojen huono terveydentila heijastuu kyllä usein kokonaisvaltaisempanakin pahoinvointina, myös psyykkisin oirein. Aivoterveyttä voi hoitaa aivan tavallisilla terveyttä kohentavilla ja ylläpitävillä asioilla. Erityistapauksissa, kuten vakavissa mielisairauksissa, on usein turvauduttava myös lääketieteelliseen apuun, etenkin ellei muuta kuntoutusta ja tukea ole mahdollista järjestää tai saada. (Mielipiteitäni psyykenlääkityksestä voi lueskella muualta tästä blogista, esim. tästä, joten en nyt laajemmin sitä aihepiiriä tässä edes käsittele.)

Mielenterveys ja vireystila

Mielenterveyden hoitamista voidaan ajatella myös vireystilan säätelyn näkökulmasta. Ihanteellista on, että ihmisen vireystila on arjen toimintojen kannalta sopivalla tasolla ja joustaa tilanteen vaatimusten mukaan. Liikaa kohonnut vireystila vaikeuttaa keskittymistä ja ajattelua. Ylivireys voi olla joskus hilpeää ja hauskaa, mutta liian pitkään jatkuneen euforisen riehunnan seurauksena voi olla väsähdys ja ärtyneisyys. Kiireen ja suorituspaineitten aiheuttamassa stressitilassa ihminen ei välttämättä pysty tekemään asioita maltillisesti ja harkitusti, eikä välttämättä saa edes nukutuksi, koska ylivireystila voi jäädä päälle. Unettomuus taas lisää riskiä sairastua esimerkiksi psykoosiin, jolla yleensä tarkoitetaan tilaa, jossa todellisuudentaju hämärtyy ja saattaa esiintyä erilaisia harhoja. Riittävä lepo, rauhoittuminen ja yöunesta huolehtiminen ovat siis erittäin oleellisia psyykkiselle tasapainolle. Huonot yöunet aikaansaavat humalatilan kaltaista toimintakyvyn laskua, ja useamman vuorokauden valvominen yhtä soittoa todennäköisesti sekoittaa pääkopan toimintakyvyttömäksi, ainakin joksikin aikaa, tai laukaisee psyykkisen sairauden oireet.

Päälle jäävä ylivireystila on siis pulmallista ja altistaa uupumukselle, mutta toisaalta myös liian matala vireystila on toimintakyvyn kannalta haitaksi. Alivireys haittaa ajattelua ja keskittymistä, eikä silloin saa aikaiseksi tehdä arkiaskareita, tai hoidetuksi vähänkään monimutkaisempia asioita oma-aloitteisesti. Kroonisesti madaltuneessa vireystilassa ihminen saattaa nukkua liikaa ja olla unelias myös päiväsaikaan. Alivireä olo voi joskus tuntua myös epätodelliselta, ikään kuin unenomaiselta, ja ihminen voi kokea erilaisia ”harhanomaisia” aistimuksia myös väsymystilassa; varsinkin suoranaisen unenpuutteen seurauksena.

Voidaan siis ajatella, että niin unenpuutteesta kärsivät tai toisaalta liiasta touhuamisesta ja stressistä kuormittuneet aivot alkavat toimia ei-toivotulla tavalla. Kuvitelmiinsa juuttuminen, unenomaiset mielikuvat ja vääristyneet havainnot ja tulkinnat voivat sekoittua todellisuuteen haitallisella, jopa vaarallisella tavalla. Oman toiminnan ohjaaminen vaikeutuu, järkevä päättely ei toimi, ja tunteitten ja käyttäytymisen hillitseminen vaikeutuu. Sopivassa vireystilassa ihminen pystyy käyttämään parhaalla tavalla omaa aivokapasiteettiaan; eli yhteydet eri aivoalueitten välillä toimivat hyvin. Sopiva vireystila takaa sen, että mieli pysyy parhaiten todellisuudessa ja toimintakykyisenä.

Aivot ja elimistö vaativat päivittäin luonnollisen lepoajan, ja tällöin vireystila laskee unen saamiseksi sopivalle tasolle. Unitilan tarkoitus on tavallaan hoitaa ja huoltaa aivoja ja hermostoa. Unia nähdessä ihmisen mieli myös jäsentää arjessa tapahtuneita asioita ja yhdistelee niitä muistoihin sekä kuvitelmiin tulevista. Unen aikana tapahtuu siis esim. uusien asioitten muistiin tallentumista, ja saattaapa syntyä vaikkapa jokin uusi, taiteellinen ideakin…

Jos ei nukuta tarpeeksi ajoissa illalla (tai koko yönä), kannattaa harjoittaa tietoista läsnäoloa tai tehdä rentoutusharjoituksia makuulla ollen. Rentoutusharjoitukseen saattaa ja saa nukahtaa. Tietoinen, rauhallinen mielentila korvaa osittain unenpuutteen haittoja ja toisaalta esimerkiksi hengityksen seuraamisen myötä usein sivutuotteena syntyvä rentous voi aiheuttaa nukahtamisen. Mutta väkisinhän ei kukaan nuku! Uni pakenee sitä varmemmin, mitä kovemmin yrittää nukahtaa. Lakkaa siis yrittämästä ja mieti jotakin vireystilaa laskevaa, mutta myönteistä tai neutraalia, kuten vaikkapa lampaitten hyppimistä aidan yli, matkalla mukavaan nukkumapaikkaansa, auringon laskiessa taustalla. Tai laske syviä hengityksiäsi niin kauan kuin jaksat. Jos menet sekaisin, aloita vain alusta. Vaikket nukahtaisikaan, teet samalla tietoisen läsnäolon harjoitusta, ja sehän on vain hyväksi aivoillesi!

(Esim. Mielenterveystalon sivuilta löytyy omahoito-ohjelma unettomuuteen.)

PS: Jatkan tätä arkikielistä asiaa aivoista ja mielenterveydestä muutaman seuraavan blogijutun verran.

Se kasvaa, mihin keskittyy…

Hassu sammalmätäs herättää tulkintoja ja tunteita

Joten, keskity myönteiseen, jos haluat kasvattaa sitä. Mutta älä kuitenkaan sanallista sitä liikaa, ellet halua tunteen kutistuvan!

Koska niin usein tulee valitettua ja kerrottua siitä, mistä ei pidä, tuntui reilulta ja tasapainoittavalta pohtia vaihteeksi asioita, joista pitää. Ajattelin keskittyä myönteisiin asioihin, jotta ne saisivat lisää tilaa mielessäni, ja selittää prosessia sanallisesti. Ja miten kävikään?

Nostan seuraavassa tekstinpätkässä esille joitakin sellaisia asioita, joista pidän, muttei se tietenkään tarkoita, ettei elämässäni olisi monia muitakin minulle mieluisia asioita. Eikä jostakin tietysti asiasta pitäminen tarkoita suoraan, ettei pidä sen ”vastakohdasta” tai jostakin ihan erilaisesta kuin kyseinen asia.

Pidän havupuista enemmän kuin lehtipuista, mutten inhoa mitään puita. Pidän männyistä enemmän kuin kuusista. Pidän puiden lähellä olemisesta; etenkin isojen mäntyjen läheisyydestä. Pidän myös kelopuista; niiden väristä ja muodoista. Mitä käppyräisempi, sitä mielenkiintoisempi… Pidän kivenjärkäleistä, kallioista ja toisaalta monenlaisista pienistäkin luonnonkivistä. Pidän sammalenvihreästä ja yleensäkin erilaisista luonnosta löytyvistä vihreän sävyistä. Mutta sammalen vihreä on mieleisin. Pidän luonnossa oleskelusta, luontomaisemista, mäelle kiipeämisestä, erityisesti mäntykankailla kävelemisestä. Pidän virtaavista vesistä, koskisista jokinäkymistä, mäntyjä kasvavista saarista. Pidän luonnossa esiintyvistä tuoksuista. Pidän useimmista eläimistä jollain tavalla, mutta eniten susista, ja toiseksi eniten koirista, jotka eivät ole liiaksi jalostettuja, vaan lähellä luontaista alkuperäänsä; siis isohkoja, kunnon karvapeitteisiä, pystykorvaisia ja pitkäkuonoisia. Jostain syystä pidän myös jänkäkurpista. Pidän myös tunteesta, kun saa pitää pientä lintua kämmenellään. Pidän siitä, että voin tehdä ajatustyötä rennossa asennossa; siitä, että voin pitää läppäriä sylissä. Tavallaan pidän myös liikkeen tunteesta maantieajossa ja siitä, että ajatukset virtaavat. Pidän mielikuvittelusta. Pidän hypoteesien kehittelystä, tapahtumien ja maailmojen luomisesta. Pidän lempimusiikin kuuntelusta työmatkoilla. Pidän piirtämisestä, muovailusta, erilaisista käsillä tekemisistä. Pidän myös tekemisistä, joissa saa käyttää fyysistä voimaa. Pidän hyvien kirjojen lukemisesta. Pidän myös vapaasta, mielikuvitusta mukailevasta kirjoittamisesta. Pidän kehon rentouttamisesta hengittämällä…

Ok, vaikka listaani olisi voinut tulla lukuisia muitakin asioita, en haluakaan niitä enempää selittää ja luetella!

Tässä vaiheessa tulee tarinan opetus eli kokemusperäinen havaintoni, joka on toki selitettävissä neuropsykologisestikin. Tarkoitukseni oli olla valittamatta ja kerrankin nostaa esiin joitain myönteisiä asioita, mutta huomasinpa sen, että kirjoittaminen noista asioista latistaakin niihin liittyviä tunteita. Jotenkin ne asiat ”lässähtävät”, kun niitä alkaa objektiivisesti sanallistaa. Visuaalinen kuvittelu ja aistikokemusten mieleen palauttaminen voimistaa niihin liittyviä tunteita, mutta objektiivinen selittäminen tekee niistä vain asioita muitten joukossa. Sammalenvihreä mätäs herättää yhtä vähän tunteita kuin maitotölkki, kun sitä yrittää kuvailla ”järjellä”. Tylsää!

Toisin sanoen, kannattaa siis kirjoittaa itsekseen kielteisistä asioista, jotta ne ”lässähtävät” sanallistamisprosessissa vasemman aivopuoliskon saadessa enemmän valtaa. Jos taas kirjoittaa tai selittää toisille näitä kielteisiä kokemuksiaan, sanoista voi toisten mielessä herätä mielikuvia, jotka tuntuvat heistä pahalta. Kielteissisältöinen puhe voi kyllä helpottaa omaa oloa, kun omat tunteet ”lässähtävät”, mutta pilata toisten tunnelman. Keskusteluhoidossa saa tietysti puhua niin paljon kielteistä kuin huvittaa; ammattiauttajan on kyettävä sietämään ankeaa tunnelmaa hukkumatta itse tuohon suohon. Myönteisten mielikuviensa selittäminen liian analyyttisesti taas saattaakin latistaa oman tunnelman, ellei samanaikaisesti visualisoi ja eläydy kaikin aistein siihen, mitä mielessään kokee. Ja toisaalta, myönteisten asioitten selittäminen ääneen voi kyllä kohentaa toisen tunnelmaa, jos hänelle syntyy mukavia mielikuvia sanojesi kautta.

Sanat voivat todellakin olla aseita, ja väärissä käsissä vaarallisia. Kun siis pyrkii keskittymään myönteiseen, jotta myönteinen tunne kasvaisi omassa mielessä, kannattaa tehdä se visualisoiden, eikä liian objektiivisesti sanallistaen. Jos taas mielessä on lähinnä kielteissävyistä ulostettavaa, siitä kannattaa kirjoittaa. Ja kun kirjoittaa itselleen ylös asioita, joista on kiitollinen, kannattaa keskittyä samalla tunnelmaan, joka tuohon asiaan liittyy. Kirjoitetun sanan näkeminen tai tietyn sanan palauttaminen mieleen kytkeytyy silloin hyvään tunnelmaan, joka on palautettavissa tuon sanan avulla. Sanat eivät itsessään ole yhtään mitään muuta kuin merkkijonoja; me luomme niille merkitykset, eivätkä ne merkitykset ole kaikille samoja. Sanan kullekin ihmiselle herättämä mielikuva ratkaisee, onko sen merkitys ns. kielteinen vai myönteinen. Jos auto on vaikkapa edellisenä päivänä jäänyt myrskyn kaataman puun alle, sanalla ”puu” on aivan erilainen merkitys kuin lapselle, joka etsii turvaa suojaisan pihapuunsa katveesta.

Sanojen kanssa on syytä noudattaa tiettyä varovaisuutta, ja ehkä on parasta olla liiaksi höpöttämättä muutenkin ja lähinnä vain nauttia myönteisistä asioista, yrittämättäkään vangita niitten merkitystä ja ominaisuuksia vasemman aivopuoliskon avulla. Ja syytä varovaisuuteen on myös kielteisten mielikuvien viljelyssä. Nehän kyllä herättävät aika suoraan pahaa mieltä, sanoittakin…

Lue myös: Trauma, viallinen anturi ja virtahepo mielessä

PS: Ohdakemaa- sarjasta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Kuvauksen löydät Ohdakemaa- blogista.

Maailma tarvitsee onnellisia loppuja!

Tämä blogi on ollut viime viikkoina hieman paitsiossa, koska olen keskittynyt työstämään ”Warginmaan tarinoita”, joista kaavailen Ohdakemaa-kirjasarjan yhdeksättä tai kymmenettä osaa, riippuen siitä, miten laajasti innostun kirjoittamaan uutta tekstiä kahdeksannen osan työstövaiheen jälkeen, tai jossakin välissä muitten osien oikoluvun, muokkausluvun tai makuutuksen aikana. Olen muokannut myös yhtä ”luuseritarinaani” lukioikäisistä nuorista, ja sekin huvittaisi ehkä saada omien kriteerieni mukaiseen julkaisukuntoon lähimmän vuoden aikana.

Tarkoitukseni on myös työstää Ohdakemaa- sarjan kolmas osa valmiiksi huhti-toukokuun aikana, jos Luoja suo. Nimeksi tulee ehkä ”Ruhtinaitten Perilliset”, koska tarinassa on mukana prinsessa Jelisepan lisäksi ruhtinas Reuelin jälkeläiset. Nyt kun olen samalla työstämässä myös ”Warginmaan tarinoita”, joissa kerrotaan tapahtumista ennen Cardusian itsenäistymistä, tulee tarinakokonaisuuteen mukaan myös historiallinen perspektiivi. ”Warginmaan tarinat” tulevat lisäämään Ohdakemaan tarinoihin myös mystisemmän elementin, josta tietoisena voi olla mielenkiintoista lukea muut tarinat uudelleen. En halua tässä lipsautella spoilereita, mutta toteanpahan vain, että iso pätkä ”Warginmaan tarinoista” tulee pohjautumaan jo lapsena aloittamiini susitarinoihin, ja myös varhaisteininä kirjoittamani, kirjoituskilpailun kautta julkaistu novellini ”Susisielu” kummittelee omalla tavallaan tarinoitten taustalla. (Jos joku haluaa spoilereita siitä, mistä tuossa novellissa oli kysymys ja millä tekijänimellä kyseinen kirja julkaistiin, niin tässä linkki palstalle, josta löytyy kuvaus kyseisestä novellista. Novelli löytyy vielä antikvaarista, ja useammasta kirjastosta.)

En oikeastaan ole senkään takia kirjoittanut tähän blogiin mitään viime aikoina, koska mielessäni on ollut enemmän valitettavaa ja kritisoitavaa kuin mitään rakentavaa ja yleismyönteistä. Jatkuva valittaminen on rasittavaa etenkin toisille ihmisille, mutta myös itselle. Yritän siis tietoisesti nähdä hyviä ja rakentavia asioita tässä elämässä ja maailmassa, etten sentään taas luisu melankolian puolelle ja juutu kielteiseen. Koekuuntelin mm. ”Ashes Remainin” syksyllä julkaisemaa albumia, ja se oli myönteinen kokemus. Katsoin myös ”Dunkirk”- elokuvan, ja siitäkin tuli pari myönteistä ajatusta, sentään. Sen sijaan jotkut laadukkaina pidetyt tuoreet tv-sarjat tai elokuvat tuntuvat olevan aivan liian masentavia katsottaviksi, etenkään kovin eläytyvästi. Tympeää ja ankeaa tunnelmaa, inhottavia ihmisiä, kurjuutta, ja melkein kaikille käy lopussa jotenkin huonosti. Sitten yritetään ”piristää” tällaista viihdettä juonellisesti tarpeettomalla nakuilulla tai väkivaltasessioilla. Kuka oikeasti haluaa katsoa sellaista ja miksi; sellainenko ihminen, joka on jo valmiiksi samanlaisessa mielentilassa ja haluaa pysyä siinä? Onko ihmisissä nykyjään tilaus tällaiselle kurjalle ”viihteelle”? Ja paraneeko se tympeä, ankea ja inhottavuuksista vireyttä hakeva olotila katsomalla moista viihdettä? Ei parane. Päähän jää oksennuksenvihreä olo. Ottaisivatpa viihteen tuottajat vastuun siitä, millaiseen mielentilaan katsojat jäävät… Mutta itsepähän tilasitte! Ei ole pakko katsoa!

Ok, aloin taas valittaa, kun ajattelin tuota asiaa. Mutta oikeasti, ovatko onnettomat loput missään mielessä rakentavia? Mitä järkeä on näyttää jo valmiiksi ahdistuneille katsojille ahdistavaa epätoivoa, väkivaltaa, raakuutta, ihmisten kusipäisyyttä ja umpikujia? Voisimmeko saada viihteen alueelle lisää tarinoita, joissa umpisyväluotaavasta juonesta, ahdistavista hetkistä ja surullisista asioista huolimatta lopussa olisi kuitenkin jotakin toiveikasta, ja loppujen lopuksi kävisi jopa armollisesti niille ”pahoillekin” tyypeille? Sellainen on ehkä vallitsevan ihanteen näkökulmasta nynnyä, mutta terapeuttisesta näkökulmasta huomattavasti rakentavampaa ja eettisenkin tarkastelun kestävää…

Ei elämä ole aina hilpeää ja helppoa, muttei sen tarvitse kyllä pelkkää kärsimystä ja epätoivoakaan olla. Eikä maailma parane valittamalla, eikä omaa ja toisten paskaoloa lisäämällä (niillä oksennuksenvihreillä kulttuurituotteilla esimerkiksi). Valittamisen lisäksi (tai jopa sen sijaan) voi katsoa mitä itse suustaan päästää tai näytölle naputtelee. Yritän kyllä omissa tarinoissani pyrkiä siihen, että toivo nousee, säilyy ja pysyy, vaikka alussa olisi pelkkää kurjuutta (kuten ”Anna minulle rauha”- romaanissa). Se on toiveikasta realismia.

Jotakin syvällistä, älyllistä, toivoa antavaa, lohduttavaa ja rohkaisevaa siis, KIITOS, tilaisin myös viihdeteollisuudelta!

Julkaisen tässä mielentilassa ja solidaarisuuden hengessä nyt "Luuserikapina"- romaanini kokonaisuudessaan "Luuseritarinoita"- blogissani, jos joku haluaa kokea yhdenlaisen onnellisen lopun (ja vieläpä ilmaiseksi!).

Ja yritän nyt kovasti laittaa tähän hymynaamoja 😊 😄😁ettei jää naama venähtäneeksi tämän valituksen jälkeen.

Kuka se onkaan ihmiselle susi?

Luontoliiton Susiryhmän kantaaottava kangaspala. En ole vielä päättänyt, mihin
ompelisin sen kiinni. Olisi useampikin sopiva kohde, joten olisi kannattanut
 tilata useampi...

Olin muistaakseni alle kouluikäinen, kun näin elokuvan sudesta. Siinä harmaasusi esitettiin väärinymmärrettynä, sympaattisena sankarina. Viesti niin sanotusti kolahti ja resonoi. Samastuin kovin voimakkaasti tuohon erämaissa lymyilevään, epäoikeudenmukaisesti vainottuun olentoon. Olin tietysti ennenkin pitänyt eläimistä, mutta tuon elokuvan myötä susi nousi henkilökohtaiseen valokeilaani; se oli olento, johon pystyin kaikkein parhaiten eläytymään. Olin tietysti pienen ikäni aikana ehtinyt törmätä muunkinlaisiin susikäsityksiin, eli niihin negatiivisiin, jotka tuntuvat edelleen vaikuttavan monen itsensä uhatuksi tuntevan ihmisen mielissä. Iso paha susi, mummoja ja lapsia syövä inhotus, suorastaan pahuuden symboli, verenhimoinen, kiiluvasilmäinen peto, joka repii saaliinsa elävältä. Nuo käsitykset suututtivat minua varhaisessa oikeudentunnossani, ja halusin puolustaa tuota viatonta luontokappaletta, joka ei vielä nykypäivänäkään pysty puolustamaan itse omaa lajiaan, ja nurkkaan ajettuna alistuu henkeään suojellakseen.

Susi-innostuksestani tuli minulle jonkinlainen erityiskiinnostuksenkohde. Kun opin lukemaan, luin susista. Piirsin susia, kuvittelin susitarinoita. Yhdeksänvuotiaana aloin kirjoittaa susilauman selviytymistarinoita, joista muotoutui ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni. Susiviha-alueella sellaisesta romaanista tuskin olisi tullut suosittu; se oli varsin kantaaottava tarina sivutessaan ihmislajin typeriä ennakkoluuloja ja julmuutta haitallisina pitämiään luontokappalaita kohtaan. Teini-iässä otin kantaa petoeläinten puolesta aina kun aihetta sivuttiin. Vauhkosin perhepiirissä nähdessäni susipoliittisia uutisia ja kannatin Susi-Pulliaisen näkemyksiä.

Syystä tai toisesta olen aina samastunut voimakkaammin petoeläimiin kuin saaliseläimiin. Pienenä pelkäsin enemmän lehmiä ja hevosia kuin koiria. Hevonenhan voi potkia ja ruhjoa kuoliaaksi, lehmä voi puhkaista sarvellaan mahasi... Ehkäpä eläydyin enemmän saalistajan loukkaantumisriskeihin kuin saaliin kokemukseen! Muistan lapsuudestani, miten eräs koira tarrasi äkäisesti lapaseeni, kun olisin halunnut osoittaa sille hellyyttä. Äiti selitti, että se koira varmaan pelkäsi minua, koska olin sille vieras. Pystyin täysin ymmärtämään sellaisen käytöksen (olisin tuohon aikaan varmaan itsekin mielelläni kuvitellut purevani vaikkapa kovakouraisia lääkäreitä), enkä siis alkanut pelätä ja vihata koiria, vaikka säikähdin kyllä ja pahoitin mieleni siinä tilanteessa. Petyin siihen, etten saanut yhteyttä tuohon kiinnostavaan olentoon. Mutta minussa heräsi myötätuntoa ja ymmärrystä, ei vihaa. Virhe oli ollut minun; minä olin ollut tunkeileva, ja koiralla oli oikeus puolustaa itseään.

Olin jo nuorena varsin tietoinen siitä, etteivät eläimet ole ”julmia ja ilkeitä”, jos ne tappavat syödäkseen tai puolustavat itseään tai perhettään tunkeilijoilta, tai purevat peloissaan. Ihmiset sen sijaan kykenevät ilkeilemään, juonittelemaan, hautomaan kostoa; jopa toimimaan kylmäverisen julmasti, tai kantamaan vihaa asioista, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Eläimet elävät enemmän hetkessä, vähemmän menneessä tai tulevassa. Ne muistavat kyllä traumaattiset kokemukset; ne saattavat toimia aggressiivisesti tilanteissa, jotka mieltyvät esim. aiempaan koettuun kipuun tai uhkaan, mutta eivät ne suunnittele tekojaan, kuten ihmiset, jotka miettivät mielessään ”annanpa sille opetuksen”, ”se saa maistaa omaa lääkettään”, ”näytän sille kuka täällä määrää”…

Sudet pystyvät kyllä tappamaan ihmisen, jos haluavat, mutta miksi ne haluaisivat, jos ihminen ei uhkaa niitä? Normaalisti ne kunnioittavat tai pelkäävät ihmistä ja väistyvät. Mutta jos ihminen käyttäytyy toistuvasti häiritsevästi ja uhkaavasti ylimielisessä typeryydessään, kasvaa riski siihen, että ne puolustavat itseään. Jotkut ihmiset ovat ottaneet asiakseen susien provosoimisen ja niitten tuottamien haittojen liioittelun. Mutta miksi? Miksi jotkut ihmiset kokevat suden eläinlajina niin uhkaavaksi ja vihattavaksi? Yritän kovasti ymmärtää pelkojen ja ennakkoluulojen piinaavia ihmisparkoja, mutta eettisesti en hyväksy käytöstä, joka pyrkii hävittämään jotakin ekosysteemiin kuuluvaa, Luojan luomaa.

Suomen perustuslaki 20 § toteaa: ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.” Pyrkimys hävittää jokin eläinlaji Suomen luonnosta rikkoo perustuslakia. Susienkin salametsästys on kuitenkin sangen yleistä, koska kiinnijäämisen riski on pieni ja rangaistukset ovat kauan olleet liian lieviä. Vasta vuodesta 2011 on uhanalaisen eläimen tappaminen katsottu törkeäksi metsästysrikokseksi. Susien salakaadot ovat usein myös julmia, eläimelle tuskaa tuottavia. Pantasusia ja lauman vanhempia tappamalla tuotetaan myös yksikseen harhailemaan jääviä nuoria susia, jotka hakeutuvat nälissään ihmisasutuksen lähelle, ja lisäävät susivihaa ja pelkoa.

Salakaatajat toimivat ovelasti, julmasti ja määrätietoisen pahantahtoisesti. Tähän eivät niiden uhrit kykene. Miten jotkut ihmiset pystyvät tuottamaan toisille elollisille sellaisia kärsimyksiä, joita esim. suden suolistossa turpoava superloni aiheuttaa? Sellaisia ihmisiä kyllä itsekin pelkäisin, ja jos sellainen oleilisi oman laumani lähistöllä, saattaisin karkottaa moisen tunkeilijan aika raivokkailla haukuilla.

Sudet sentään kykenevät tuntemaan myötätuntoa, ja niillä voi herätä hoivavietti toisenkin lajin avuttomia yksilöitä kohtaan. Erityisesti Intiassa tiedetään useitakin tapauksia susien kasvattamista ihmislapsista. Eihän suden hoivaamasta ihmisestä kehity ihan ”normaalia” ihmistä, mutta ”susilapsetkin” ovat saaneet emojen hellyyttä, hoivaa ja kasvatusta. Susivanhemmat hoivaavat jälkeläisiään yhdessä ja perhelauman tuella; siis varmasti paremmin kuin mihin jotkut ihmislajin yksilöt kykenevät, surullista kyllä.

Niin että mikä oikeastaan onkaan ihmisen hengelle vaarallisin laji? Luin tilastotietoja aiheesta luontoliiton sivuilta. Sudet voivat kyllä aiheuttaa vaaratilanteita, mutta hengenvaarallisia tapauksia Suomessa on ollut viimeksi 1800- luvulla. Sairaat, ihmisiin tottuneet yksilöt tai risteymät ovat riskitapauksia.

Kansainvälisessä tutkimuksessa laskettiin suden tappaneen koko maailmassa keskimäärin alle 10 ihmistä vuodessa, viimeisten 300 vuoden aikana. Käärmeenpuremiin kuolee maailmassa vuosittain noin 40 000 ihmistä. Suomessa vuosina 1998 - 2005 kuoli yhdeksän ihmistä ampiaisen, herhiläisen tai mehiläisen pistoon. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 1998 - 2005 aikana lehmä surmasi kolme, hevonen kolme, sonni yhden ja pässi yhden ihmisen. Nämä tuskin ylittivät uutiskynnystä, mutta jos eläintarhassa oleva susi puree lasta, aiheutuu kamala mediamylläkkä! Vertailun vuoksi: Suomessa koiran hyökkäyksen seurauksena on menehtynyt ainakin kymmenen ihmistä vuosien 1998 - 2006 aikana. Koirapelko tietysti leviää herkästi myös sen villiin esi-isään.

Mutta hirvi se vasta kuolemantuottaja onkin kaikessa viattomuudessaan: hirvikolareissa on 50 vuoden aikana kuollut satoja suomalaisia; vuosittain 5 - 12 kuolonuhria. Kolareitten yleisyys on osittain selitettävissä hirviä saalistavien petoeläinten niukkuudella. Ja ihmislajista sitten: pelkästään metsästäjät ampuvat Suomessa lähes joka vuosi yhden kollegansa hengiltä. Liikenteessä on kuollut viimeisen 50 vuoden aikana yli 20 000 ihmistä. Siitä tulee 400 vuodessa (ja nämä siis ihmisen aiheuttamia liikennekuolemia)! Samassa ajanjaksossa on Suomessa tehty tuhansia tappoja ja murhia. Esimerkiksi vuonna 2005 menehtyi 203 ihmistä henkirikosten ja rattijuoppojen uhreina. Että ihan vielä ”tahallaan” tapetaan lajitovereita… Humalassa aseen kanssa heiluva ”harmiton kaveri” tai vainoharhainen pää pöllyssä oleva aikapommi, tai liian kovaa elämää kokenut epätoivoinen yksilö; kaikki aiheuttanevat tervettä pelkoa? Kannattaa kiertää kaukaa itsesuojelun nimissä. Kaiketi näitäkin tragedioita yritetään ehkäistä joillakin toimenpiteillä? Riittävätkö ne toimet? Vai meneekö liikaa huomiota talouskasvun pohdiskeluun ja syntipukkien etsimiseen?

Ja sitten joku susi jolkuttaa kesämökin rappujen ohi ja saa ihmiset paniikkiin… Maailmahan on kovin vaarallinen paikka, kun täällä on niin paljon kahdella jalalla kulkevia ”susia”…

PS: Aiheesta kiinnostuneille:

http://www.luontoliitto.fi/susiryhma/susiryhma-1

12 askelta henkiseen hyvinvointiin

Onko elämisen mieli hukassa? Ehkä et tarvitsekaan sitä enää. Jos etsit elämääsi syvempää mieltä – tai paremminkin vapautta harhaisen mielesi vallasta, voit aloittaa askel kerrallaan.

I Pysähdy.

Elämän matkalla voi tulla useinkaan olo, ettei tiedä minne on menossa. Rauhoitu! Et voikaan tietää sitä, koska kukaan ei voi tietää tulevasta. Voit tietää vain sen, missä olet nyt, eli tässä. Voit ehkä katsella taaksepäin ja oppia menneestä, ja voit katsella näkymiä eteenpäin ja valita suunnan. Et voi kuitenkaan olla varma siitä, millaisessa maastossa polkusi kulkee. Jos sinun on sidottava silmäsi ja kuljettava pimeässä, muut aistisi valpastuvat. Pyrit kuuntelemaan tarkemmin, tuntemaan, jopa haistamaan. Siten olet paljon keskittyneempi kuin kulkiessasi viitoitetulla polulla, tuttuja uria, automaattiohjauksella. Jos haluat elämäsi matkan kestävän pidempään, pysähdy usein. Ota aikaa levolle, rauhoittumiselle, olemiselle, kuulostelulle; älä säntäile pakoon tai jonkun perään.

II Suuntaa huomiosi todelliseen itseen.

Olet kuin helmi kuonan ja kiiltävän käärepaperin peitossa. Koe olemassaolosi ja se, että elät. Sinulla on merkitys ja tarkoitus. Olet arvokas, olet ihme. Älä kasvata turhaa kuorta sisäisen olemuksesi peitoksi.

III Ymmärrä ihmisen pienuus ja typeryys.

On olemassa jotakin paljon suurempaa kuin meidän järkemme ja älymme. Kaikki ei ole meidän käsissämme, onneksi, koska olemme loppujen lopuksi varsin hölmöjä, sokeita typeryksiä, kun toimimme oman mielemme vallassa. Terve nöyryys vapauttaa liioista suorituspaineista.

IV Kiitä kaikesta.

Älä ota asioita itsestäänselvyyksinä. Ole kiitollinen, mieluummin aivan kaikesta, mutta alkuun edes jostakin. Tee tästä arjen harjoitus. Kiitollisuus lisää onnellisuutta. Kun kiität, osoitat myös hyväksyntää, ja hyväksyntä luo syvää sisäistä rauhaa.

V Astu ajatustesi ulkopuolelle, vapaudu mielesi mielivallasta.

Opettele olemaan vapaa ajattelevasta, tulkitsevasta, analysoivasta, tuomitsevasta ja arvostelevasta mielestäsi. Löydä mieli mielen yläpuolella; rauhallisen tarkkailijan asema suhteessa siihen, mitä niin kutsuttu ”lärpättävä apina” pulputtaa päässäsi.

VI Kuuntele kehoasi.

Ymmärrä, että olet kehomieli tässä olemassaolosi muodossa. Älä hemmottele kehoasi piloille, mutta älä myöskään rääkkää sitä. Anna sille mitä se oikeasti tarvitsee; ravitse ja vaali sitä, älä myrkytä. Anna tunteitten tulla tietoisuuteesi myös kehollisina heijasteina. Missä tunne tuntuu? Anna tunteen tulla; koe se täydesti, hyväksy sen olemassaolo, ja anna sen sitten laantua ja mennä menojaan. Älä patoa tunne-energiaa kehoosi. Anna hapen virrata. Hengitä syvästi, rauhassa, keskittyen. Hengitä iloa, hengitä pahaan oloosi, hengitä pelkoon…

VII Hyväksy, hyväksy ja hyväksy. Älä potki pistintä vastaan.

Hyväksyntä antaa rauhan; silloinkin, kun tilanne on haastava. Löysää köydestä, jota vedät pelkojasi vastaan. Vastustus lisää vastapuolen käyttämää voimaa ja kuluttaa omaasi. Hyväksy tilanne, jossa olet, vaikkapa ajattelemalla tai sanomalla: ”OK, nyt on haastava tilanne. OK, tilanne on nyt tämä…”

Jos toistat mielessäsi: ”EI, EI, EI, en hyväksy tätä, EI tästä mitään tule, EN jaksa, EN siedä, EN kestä”, olet koko ajan stressin vallassa, suojajärjestelmän ohjauksessa. Hyväksyntä ja rauhoittuminen siirtävät sinut niin kutsuttuun luonnollisen toiminnanohjauksen tilaan, jolloin pystyt rauhassa ajattelemaan, mitä voit tehdä haastavalle tilanteelle, tai onko parasta olla tekemättä mitään ja keskittyä pelkästään rauhallisena pysymiseen.

VIII Koe yhteys kaikkeen olemassa olevaan.

Todellinen yhteys ei ole chattailua eikä small talkia. Ei tarvitse olla seurallinen ja sosiaalinen, ellei se ole temperamentillesi ominaista. Voit kokea yhteyttä toisiin ihmisiin ja kaikkeen elävään, ja johonkin suurempaan, vaikka olisit aivan yksin. Mielemme ja ruumiimme voivat kohdata toisia ihmisiä ilman minkäänlaista todellista henkistä yhteyttä. Kun koet henkisen yhteyden löytyvän, tunnistat kyllä sen eron pinnalliseen yhteyteen.

IX Hakeudu luontoon.

Se on teko terveytesi eteen ja helpottaa irrottautumista epäterveellisistä asioista. Luonnossa voi kokea yhteyttä myös johonkin suurempaan. Voit kokea rauhaa tai saada sopivaa virikettä kehomielelle. Luonto opettaa pysähtymistä, elämän kunnioittamista, nöyryyttä. Kun olet kasvien lähellä, annat hiilidioksidia ja saat happea. Voit kokea yhteyttä kasveihin tällä ihmeellisellä, luonnollisella tavalla. Elämä maapallolla perustuu yhteyttämiseen, jossa kasvit kehittävät happea. Ihmisetkin siis kuolisivat ilman kasveja. Kasvit taas tarvitsevat lisääntyäkseen pölyttäjiä, joten kunnioita kimalaisia ja kukkakärpäsiä, joita kohtaat. Näe nerokkuus kaiken taustalla. Meidän älymme ei riitä käsittämään, miten kaikki on syntynyt; eikä tarvitsekaan riittää; voimme kokea tervettä nöyryyttä, kiitollisuutta ja osallisuutta luonnon äärellä, osana luomakuntaa.

X Rakasta itseäsi, saat mitä tarvitset.

Todenna itsellesi se, mitä oikeasti tarvitset, ja mikä oikeasti on tärkeää. Saatat haluta monia asioita, joita et oikeastaan tarvitse. Ihmisillä on perustarpeita, jotka täyttyisivät paljon vaatimattomammillakin tavoilla kuin nykykulttuurissa, etenkin mainosmediassa, annetaan ymmärtää. Kaikki tarvitsevat rakkautta, mutta jos etsit sitä toisilta ihmisiltä, saatat joutua pettymään. Rakasta ensin itse; itseäsi. Herätä myötätunto itseäsi kohtaan. Kohtele itseäsi kuin rakasta ystävää, tai pientä lasta, jota haluat hoivata. Pohjimmiltaan on niin, että koska olet olemassa, sinulla on maailmankaikkeuden hyväksyntä olemassaolollesi. Miksi et hyväksyisi itse itseäsi? On paljon helpompaa rakastaa muitakin, kun on saanut kokea tunteen siitä, että pystyy hyväksymään itsensä ja tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan.

XI Katsele usein tähtitaivasta.

Tähtitaivaan alla voi kokea oman pienuutensa ja toisaalta olemassaolonsa ihmeen, ja maailmankaikkeuden olemassaolon käsittämättömän mysteerin. On paradoksaalista, että samalla kun olen vain mitätön hiukkanen maailmankaikkeudessa, olen toisaalta ainutkertainen ja ainutlaatuinen olento, ja silti yhteydessä kaikkeen.

XII Mikä siis olikaan tärkeintä tällä elämän matkalla? Muista, että olet unessa, kunnes heräät.

Henkisen hyvinvoinnin avain on havahtua siihen, että harhailee unissaan, ja pysähtyä. Jos et koskaan herätä unissakävelijää, hän voi kävellä vaaraan, tai ainakin onnensa ohi.



PS: En tiedä olenko oikeassa, mutta tämä on se mitä itse henkisestä hyvinvoinnista nykyään ajattelen, tämänhetkisellä ymmärrykselläni, luettuani vuosien saatossa lukuisia aiheeseen liittyviä ja aihetta sivuavia kirjoja ja Raamatun läpi useampaan kertaan, mielenterveystyössä toistakymmentä vuotta toimittuani ja elettyäni nyt jo liki parikymmentä vuotta tunnustaen Korkeamman Viisauden olemassaolon.

Mielenrauha tietoisuuden kautta?

Pysähdytkö koskaan katselemaan taivaalle? Se voisi antaa edes
hetkellisen kokemuksen olemassaolosi ihmeellisyydestä.

Sinua ympäröivät olosuhteet eivät loppujen lopuksi määrää sitä, koetko mielenrauhaa ja tyyneyttä. Tietoisuutesi aste sen määrittää. Tietoisuudessa on syvin rauha, eikä silloin ole olemassa ”ongelmia”. On vain olosuhteita ja tilanteita. Viktor Frankl, joka selvisi hengissä ja henkisesti elämänmyönteisenä keskitysleirin äärimmäisen haastavissa olosuhteissa, ymmärsi omakohtaisesti, että ”ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila”. Tuo tyhjä tila mahdollistaa muutoksen siinä, miten reagoimme olosuhteisiin ympärillämme. Voimme tunnistaa omat tulkintamme ja asenteemme asioihin, jos olemme tietoisia niistä. Jos taas olemme sokeita sille kaikelle, mitä tuossa ”tyhjässä tilassa” onkaan, emme voi muuttaa omia reaktioitamme. Toistamme tyhmyyksiämme kuin mekaaninen kone, jossa saman napin painaminen tuottaa aina saman toiminnon.

Jos taas olemme tietoisia omista tulkinnoistamme ja asenteistamme, toisin sanoen siitä kaikesta, mitä mielessämme tapahtuu, reagoimme olosuhteisiin vain silloin, kun on oikeasti tarvetta reagoida. Ja silloin reagoimme niin sanotusti ”rauhasta käsin”. Tietoisesti reagoidessasi et siis enää esimerkiksi huido hädissäsi ympärillesi, hyökkää ajattelemattomasti heti kun koet itsesi uhatuksi, puolusta itseäsi liian vihaisesti, yritä korjata vahinkoa hutiloiden, toista tapojasi pakkomielisesti…

On olemassa runsaasti materiaalia tietoisuustaitojen kehittämisestä, mutta suuri osa materiaalista on nykyään puettu länsimaisen kulttuurin kääreisiin. Olevinaan viehättävät ihmiset poseeraavat muodinmukaisissa jumppa-asuissa tai trendikkäissä työasuissa erilaisissa jooga- tai mietiskelyasennoissa ja hymyilevät onnellisilta vaikuttaen. Tällainen tietoisuustaitojen esittely on harhaanjohtavaa ja naurettavaa. Kaiketi se tarkoitettu lähinnä myymään elämäntaitokirjallisuutta ja stressinhallintakursseja nykyaikaisille ihmisille, jotka ovat tottuneet yliampuvaan visuaaliseen materiaaliin, ja valitsevat joskus opettajansa ja mentorinsakin ”pärstäkertoimen” mukaan. Stereotyyppisen menestyjän tai ulkoisesti viehättävän ihmisen kuva yhdistettynä meditointiin ei vain yksinkertaisesti välitä totuutta; siinähän annetaan piiloviesti siitä, millainen sinun tulee olla, jotta kuulut onnellisten meditoijien joukkoon tai, millainen sinusta olevinaan tulee, kun teet kyseistä henkistä harjoitusta… Kuva Franciscus Assisilaisesta rääsyissään ja maakuopassaan tuhkaleipä sylissään, mutta autuaan onnellisena, kuvaisi asiaa paljon paremmin. Tai Johannes Kastajasta, joka eli autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisten hunajalla, kamelinkarvaisessa asussaan, ja oli varma tehtävästään, eläen täysillä merkityksellistä elämäänsä… eikä välittänyt luultavasti pätkääkään siitä, näyttikö trendikkäältä vai ei!

Ihmiset kuulemma lukevat nykyään henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta. Tarvitaanko henkiseen kasvuun ”personal trainereita”? Ehkäpä toisesta ihmisestä, opettajasta, valmentajasta tai terapeutista, voikin olla apua. Mutta jos opettaja ei itse elä niin kuin opettaa, hän opettaa vain tekniikkaa, eikä anna ”polttoainetta”. Henkinen harjoittelu on kokemista, ei teoriaa. Opettele teoriaa, jos haluat, mutta etpä sitten opikaan muuta kuin teoriaa, ellet kokeile kokemista…

Monet ihmiset ovat vielä kaukana siitä, mikä riittäisi yksinkertaiseen mielenrauhaan ja tyytyväisyyteen elämässä. Kulttuuri on monella tapaa harhaanjohtava antamassaan mallissa siitä, millaista ihmisen elämän tulisi olla. Ja yhteiskunta sanelee tiettyjä ehtoja ihmisten elämäntavalle. Jos joku on onnellinen saadessaan olla olemassa ja pysyä elossa, hänelle riittäisi varsin yksinkertaiset elämän puitteet, mutta yhteiskunta ei välttämättä anna mahdollisuutta elää rauhassa ja yksinkertaisesti. Voiko Suomessa elättää itsensä keräämällä marjoja ja sieniä, ja asettua elämään maakuoppaan Metsähallituksen maille? Jos voisit kokea onnea pelkästään makaamalla kesäisellä niityllä vatsa täynnä, luopuisitko kaikesta muusta, mitä sinulle on elämääsi kertynyt?

Kärsimys on vahva tunne, ja se voi antaa kokemuksen siitä, että on elossa ja olemassa, mutta se olemus, joka kärsii, on niin sanottu ”kärsimyskeho”. Samoin nautinnot antavat vahvoja tunteita. Emme kuitenkaan oikeasti tarvitsisi niin vahvoja tunteita, ellemme olisi turtuneet! Turtumus saa meidät haluamaan aina vain vahvempaa kokemusta. Jos paastoaisimme elämänkokemuksista, oppisimme uudelleen nauttimaan vähemmästä. Emme jäisi koukkuun kärsimykseemme, vaan haluaisimme oikeasti jättää kärsimyksen taaksemme. Luulemme, että meidän pitää kärsiä, koska luulemme olevamme se kärsivä kuonakerros, se sontakasa, jolle on tapahtunut paljon pahaa. Luulemme olevamme se, joka on tehnyt itse paljon pahaa, ja joka on ilkeä, hylätty, tai muuta ikävää. Mutta kaikki tuo on ohi; se on mennyttä. Ne ovat menneitä kokemuksia ja tunteita, joskus aiemmin tapahtuneita asioita, tekoja ja kokemuksia. Ne eivät ole enää nyt olemassa. Juuri nyt mitään noista asioista ei enää ole eikä tapahdu sinulle. Juuri nyt olet niistä vapaa.

Juuri nyt sinun ei tarvitse myöskään esittää mitään eikä selittää kellekään mitään siitä, kuka luulet olevasi ja mitä luulet tekeväsi. Olet vain se joka on olemassa, juuri nyt, ja kokee sen, mikä on nyt. Muuta ei itseasiassa ole olemassa kuin tämä hetki. Haluatko elää nyt vai menneisyydessä? Pahoittelen, mutta et voi elää muuta kuin juuri nyt! Jos yrität elää menneisyydessä, olet tässä hetkessä kuin kuoleman unessa, tiedostamaton. Jos yrität elää elämääsi tulevaisuudessa, et ole tässä ja nyt, kadotat tämän hetken ja mielenrauhan, jonka tässä hetkessä olemassaolon kokeminen sinulle antaisi.

Kaikki tämä on yksinkertaista, vain oivalluksen päässä, mutta sitä ei voi teoreettisesti käsittää, tai antaa sitä kokemusta toiselle. Ei, vaikka toinen lukisi kaikki tietoisen läsnäolon oppaat ja kuuntelisi innostuneena omia gurujaan. Sen voi ymmärtää todeksi vain kokemalla sen itse. Joskus kärsimys on se, joka pysäyttää sinut tähän hetkeen ja antaa sinulle kokemuksen elämän ihmeestä. Joskus riittää, että pysähdyt ja muistat sen tyhjän tilan ärsykkeen ja reaktion välissä. Siinä tilassa annat ihmeille mahdollisuuden.

Aloita tästä: "Lyhyt ja yksinkertainen tietoisen läsnäolon harjoitus"

Ja jatka eteenpäin: "12 askelta henkiseen hyvinvointiin"