JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?

Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.

Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)

Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.

Martta ja Maria koronakriisin keskellä, unohtamatta sitä mikä katoaa Saharaan…

Selasin ohimennen ottamiani kuvia viime vuodelta. Siellä oli paljonkin miellyttäviä näkymiä metsäkävelyiltä parin minuutin kävelymatkan päästä. Yksi kesäkuun lopulla kävelylenkillä napattu kuva oli erityisen tympeä. Kuva on soratieltä, joka ei ole kovin vilkasliikenteinen, mutta jonka varrella on kyllä muutamia asuttuja taloja. Kaupunkeihin on viitisen kymmentä kilometriä matkaa; taajamiin vähintään kymmenkunta. Tien toisella puolen on iso perunaviljelmä, ja toisella rantaan viettävä niitty. Minun ajatusmaailmassa tuo tienpätkä sijaitsee ”ihmisten ilmoilla”, koska sitä kulkiessa saattaa teoriassa jopa joskus kävellä joku ihmisolento vastaan. Ehkä silloin tällöin saattaa ohitse kulkea auto. Useimmiten ei. Ja silti tuon tienpätkän varrelta löytyi jonkinlainen tämän ajan symboli – kertakäyttöinen kasvomaski.

Tiedän, että monille tämä aika on ollut erityisen raskasta, eikä tarkoitukseni ole väheksyä kenenkään kokemaa kärsimystä. Jotkut kuitenkin rohkenevat nostaa esille korona-ajan myönteisiäkin kokemuksia; valmistautuen kenties silti ottamaan vastaan tuohtuneita reaktioita niiltä ihmisiltä, joille korona on tarkoittanut epämukavuutta, ahdistusta, taloudellisia vaikeuksia, terveyden menetyksen, läheisen menetyksen. Ei tietenkään ole syytä vähätellä sitä, miten rankasti tämä aika koettelee ihmisiä. Monet kuitenkin tuntevat sellaisiakin, joitten elämään korona ei ole ainakaan vielä vaikuttanut erityisen paljon, tai joille on koitunut jopa jotakin myönteistä tästä ajasta. Mutta jos ihminen itse tai läheinen sairastuu, tilanne voi kääntyä kärsimyksen puolelle heilläkin. Ja toisaalta, ne, jotka ovat nyt joutuneet kärsimään, saattavat lopulta kokea jotakin myönteistäkin muutosta. Kukapa tietää tulevasta? Kuka tietää, millaisiin muutoksiin tämä ihmiskuntaa koetteleva vaihe johtaa? Kuka rohkenee väittää, ettei minkäänlainen muutos olisi ollut tarpeen?

Ilmastokriisin pelättiin jäävän koronakriisin varjoon. Mutta sekin on kuulemma nähty, että jopa poliitikot saavat tehtyä nopeita ja rajujakin ratkaisuja, kun hätä on suuri ja riittävän lähellä (omaa napaa). Ilmastokriisi ei ollut riittävän lähellä ennen kuin alettiin ymmärtää, että koronakriisi on ilmastonmuutoksen ”lieveilmiö”. Nyt on niin massiivinen hätä, että täytyy tehdä isoja ratkaisuja, joten ilmastoasioissakin on alkanut kuhista muutosta, ainakin otsikoissa. En itse jaksa lukea uutisia päivittäin kuin 10 – 15 minuuttia, ellei esillä ole jokin erityisen kiinnostava asia. Uutisten seuraaminen ilman sisäistä rauhaa saa mielen herkästi suistumaan kielteiseen vatvontaan ja murehtimiseen. Niinpä kannattaa ennemmin keskittyä kehittämään sisäistä rauhaa kuin ruokkia mielensä negatiivisuutta lisäävää ajatusmyllyä.

Niin, mielesi on sitä, mitä sille syötät, ja ruuan laatu näkyy kyllä sitten siinäkin, mitä tulee ulos! Mutta onneksi mielemme tila ei ole stabiili, joten sitä voi muuttaa tietoisestikin. Ja vielä isommaksi onneksi: sinä et ylipäätään ole mielesi. Mieli ei ole sinä. Sinä et siis ole onneton, vaikka mielesi tuntuisi ja näyttäisi siltä. Jos sinä olet tietoisuus, etkä mieli, josta tietoisuutesi on tietoinen, koet olevasi rauhassa ja tunnet kummallista iloa siitä huolimatta, että mielesi valittaa ja parkuu kuin pikkulapsi ison ihmisen ruumiissa. On aika huvittavaa, millaisia isoja vauvoja osaammekin olla.

Asiat eivät tietenkään ole aina sitä miltä näyttävät, eivätkä lainkaan niin yksinkertaisia. Siksi on joskus parempi olla sanomatta mitään kuin yrittää sanoa jotakin pätevää. Sanon kuitenkin nyt vielä jotakin, koska koen, että minua on kehotettu aiheesta sanomaan, enkä tarkoita pahaa.

Maailma on mitä on. Sinun maailmasi on mielesi heijastus, jos puhutaan siitä, miten sinä näet, koet ja tulkitset maailmaa. Mutta kun et pidä mielesi tulkintoja totuutena, tiedät myös sen, että kaikki kuvitelmasi ja luulosi ja tulkintasi maailmasta ovat juuri sitä mitä ovat – kuvitelmia, luuloja ja tulkintoja, joita mieli tekee, analysoi, ja kehittelee lisää. Mieli on ajatuskone, sanakone. Se höpöttää sisäisesti, jatkuvasti, noista omista tulkinnoistaan ja oletuksistaan, ja reagoi kaikkeen, mitä ulkomaailmasta havaitsee. Se luo sinulle egon, valheellisen minäkokemuksen, joka pelkää olemassaolonsa puolesta ja hyökkää herkästi kaikkea itseään uhkaavaa vastaan. Moni näistä taisteluista käydään sanallisella kentällä. Sanat kuitenkin ovat vain ihmisten keksimiä merkkijonoja. Jos minä sanon, että sinä olet dassi, et tiedä, loukkaantuako vai ei, koska et tiedä, mitä tuo merkkijono tarkoittaa. Tiettävästi se ei tarkoita mitään, paitsi tämän jälkeen, kun se mieltyy tähän asiayhteyteen. Se on joku tekosana, jota käytin havainnollistamaan asiaa, jota yritän selittää…

Voin kirjoittaa tähän liudan lauseita, joita höpötyskoneeni tuottaa, ja niin olen tehnyt tähänkin saakka. Voin kommentoida maailman menoa, uutisia ja toisten höpötyskoneitten tuottamia kolumneja, kirjoja ja elokuvia, jos ”mieleni tekee”. Mutta millaista tietoa, höpinää, sanailua, kritiikkiä, pakinaa, kuvailua tai mitä milloinkin me oikeasti tarvitsemme? Mitä sanoja ihmiskunta oikeasti tarvitsee? Jos on niin, että jokaisesta turhasta sanasta saa tehdä tiliä tuomiopäivänä, niin ”tekeepä mieleni” ennemmin niellä ne vähätkin sanansa kuin jatkaa turhaa höpinää; varsinkaan niitä näitä kaalinpäitä.

Olen elämäni varrella lukenut muutamia kirjoja, joitten sisällöllinen sanoma on puhutellut minua. Olen lapsena ja nuorena lukenut ehkä jopa sadoittain kirjoja, joitten sisältö on lähes pelkästään viihdyttänyt ja parhaimmillaan ruokkinut omaa höpötyskonettani, ja ehkä myös kehittänyt sanavarastoani. Olen lukenut jonkin verran kirjoja, jotka ovat kehittäneet mielitajuani kirjoitustyylinsä ansiosta. En siis halua väheksyä kirjoitettua sanaa. Se on usein selkeämpää ja harkitumpaa kuin kaikki se, mitä ihmiset höpöttävät ääneen, jos heille antaa suunvuoron. Puhe sisältää usein paljon enemmän turhuuksia ja sammakoitakin kuin kirjoitettu sana. Harmiton höpötys kiinnostavista aiheista ei minua tosin häiritse, vaikka hyppelehtisikin; tyhjänpäiväinen small talk taas häiritsee, vaikka olisi miten tyylikästä, ja mustavalkoinen ja yliyleistävä puhe taas aiheuttaa tarpeen poistua paikalta, ellei puhuja lopeta paasaustaan.

Se, mitä haluan tässä sanoa (ja tämä menee vähän raamatulliseen suuntaan) oli oikeastaan se, että vain vähä on tarpeen. Monenlaisesta ihminen huolehtii, mutta vain vähä, ellei vain yksi ainoa, on tarpeen. Mieli huolehtii ja hössöttää ja saa ihmisen touhuilemaan ja suorittamaan, ja valittaa, kun muut eivät tee samoin. Murehtimalla kukaan ei elinaikaansa pidennä, eikä ainakaan suorittamalla elämäänsä, mutta toisaalta ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. ”Huoleton” tarkoittanee tässä yhteydessä sellaista ajattelemattomuutta, ettei ihminen ole realiteeteissa, eikä siis varo asioita, joita kannattaisi varoa. Ei siis pidä olla huoleton, muttei murehtiakaan, joten, mikä on tarpeen?

Ehkäpä se, että olisi hereillä, kuulolla, tietoinen. Silloin kaikki se, mistä mieli on hössöttänyt, saattaa ratketa ja hoitua kuin itsestään. Ehkä olisi tarpeen välillä vain istua alas – tai pysähtyä, siinä missä on – ja olla hetken aikaa tekemättä mitään; seurata vain tyynenä ja tietoisena sitä, miten ajatuksia ja tuntemuksia tulee ja menee. On vain tämä hetki, tämä oleminen, tämä tietoisuus, joka on avara kuin taivas, ja jonne koronakin katoaa kuin (aivo)pieru Saharaan, ja Sahara sen perään.

PS: Aika on tekemisellekin, muttei päättömän kanan lailla, eikä sokeana ympärilleen huitoen. Kukkikoon sen sijaan kedon kukat kehräämättäkin kaikessa loistossaan, kunnes kuihtuvat ulkoisesti, mutta jatkavat elämää osana kaikkeutta. Kaikella on aikansa, mutta nykyhetki on ikuinen.

Nykyhetki on paras hetki aloittaa maailman parantaminen, itsestään

Minulla ei ole viime aikoina ollut erityistä paatosta kirjoittaa mitään valitustekstejä. Se ei tarkoita, ettenkö ole hetkittäin tuntenut ärtymystä esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteitten tai käsittämättömän vääristyneesti tulkitsemien seikkojen tai muitten hermoja riipivien ”pikkuasioitten” takia. Ja välillä ihan vain tympii ja väsyttää, mutta saattaisi sinänsä huvittaa valittaa jostakin pielessä olevasta asiasta pelkästään siksi, että oma olo on epämiellyttävä, ja on kiusaus syyttää siitä asiaintilasta toisia ja maailmaa yleensäkin.

Mutta enpä ole kuitenkaan kirjoittanut ”valitusvirsiä” sen enempää kuin mitään yleishyödyllistäkään tai rakentavaa. Kuten olen ehkä ennenkin todennut, minulla on muutakin tekemistä kuin päivittää tätä blogia, ja tuskin siitä kovin moni olento kärsii mitään ylitsepääsemättömiä henkisiä tuskia, jos unohdan koko blogin olemassaolon vaikkapa muutamaksi kuukaudeksi, tai kokonaan.

Olen viimepäivinä läpilukenut erästä käsikirjoitusta, josta taisin jotakin mainintaa kirjoittaa tähänkin blogiin joskus kolmisen vuotta sitten, ja jota suunnittelen julkaistavaksi tässä kevään mittaan. Se edustaa enemmänkin ”luuserigenreäni” kuin fantasiaa, ja on kenties suunnattu vähän nuoremmalle ikäpolvelle; jos oletetaan, että nuorempien ihmisten aivoituksista haluavat lukea vain nuoremmat ihmiset. Itse en oikeastaan ajattele sillä tavalla, koska voin kyllä eläytyä vaikkapa kaksivuotiaan koiran seikkailuihin, vaikken olekaan sen ikäinen, enkä koira. Enkä ole ylipäätään mitään koskaan sen erityisemmin ”suunnannut” kenellekään, koska kirjoitan ensisijaisesti omaksi ”huvikseni”, enkä aio pakottaa ketään lukemaan mitään kirjoittamaani, vaikka suuntaisinkin jotakin sisällöllistä viestiä joillekuille, joskus.

Toisin sanoen, kirjoitan, mitä pääni tuottaa, ja joku saa halutessaan lukea kirjojani, jos hänellä huvittaa, tai jos jokin muu taho hänet jostakin mystisestä syystä siihen sattuisi pakottamaan, vaikka hän olisikin 100-vuotias ja tarinani sattuisi kertomaan joistakin 18-vuotiaan kokemuksista. Kaikki ”henkilökohtaisen julkaisukynnykseni” ylittäneet kirjat siis ovat saatavilla vähintään e-kirjana, tai sekä painettuna että e-kirjana. Sen verran voin tietysti varoittaa potentiaalisia lukijoita, ettei ihan lastentasoisesti herkkien kannata lukea tarinoitani, joissa henkilöillä saattaa olla vaikkapa itsetuhoisia ajatuksia. (Tosin, on olemassa ”paatuneitakin” penikoita, mutta sitä paatumusta ei oikeastaan kannattaisi ylläpitää tarjoamalla tällaisille penikoille aina vain lisää puuduttavaa materiaalia.) Kirjojeni yleinen ”säädyllisyystaso” on yleensä jotakuinkin sitä luokkaa kuin BBC:n sarjoissa, joihin Yle on laittanut 12 v- suositusikärajan. (Itse asiassa Raamatussakin, etenkin VT:n puolella, on paikoin paljon nolostuttavampaa tai raaempaa tekstiä kuin minun kirjoissani.)

No, se riittäköön kirjoittamisestani tässä vaiheessa, koska tämäkin jaarittelu aiheesta tuntuu melkeinpä niljakkaalta mainostamiselta, vaikka yritänkin pysyä tiedottavalla ja kenties varoittavalla, tai valistavalla linjalla. Mutta itse asiassa haluan kyllä suositella erästä toista asiaa, eli tietoisen läsnäolon harjoittelua.

Ellei siis ole muuta järjellistä tekemistä kotioloissa (ja sosiaalisesti enemmän tai vähemmän ahdistavasti eristyksissä), kannattaa harjoitella hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Nyt minulla on jo hieman aiempaa enemmän ”varaa” suositella toisillekin tätä nimenomaista ajankäyttötapaa, kun olen itse kyennyt harjoittelemaan jo lähes puoli vuotta päivittäin, puolesta tunnista tuntiin. Tämä on osoitus itsellenikin siitä, että aikaa löytyy, kun tarpeeksi tahtoo. Aiemmin ei näet olevinaan aikaa löytynyt, vaikka muka olisin tahtonut. Ja totean senkin tässä vielä, että jos jollakulla on esimerkiksi jotakin tulehduksellista sairautta, johon stressi on vaikuttanut negatiivisesti, niin saattaapa olla hyvinkin tervehdyttävä vaikutus sillä, että tekee näitä harjoituksia säännöllisesti. Minä todistin sen itselleni sen verran vakuuttavasti, että olenpa kyllä aika tollo, jos nyt lopetan harjoittelun, niin kauan kuin olen jotakuinkin tajuissani olemassa.

Julkaisen tämän päivityksen lopuksi taas yhden tarinan ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoista”, liittyen siihen lähes päivittäin uutisista kirkuvaan realiteettiin, että maailmassa on niin paljon kusipäisesti käyttäytyviä ihmisolentoja, jopa laumoihin kertyneinä, ja silti, heidänkin käyttäytymisensä taustalta saattaisi löytyä joitakin myötätuntoa herättäviä syitä. Ja tämän tekstin kuvitus kertoo siitä, mitä heillekin voisi kaikesta huolimatta yrittää viestiä, jos he vain lopettaisivat toisia haittaavan toimintansa ja avaisivat silmänsä ja korvansa.

ILKEÄ PIKKUOLENTO

Olipa kerran pikkuruinen olento, joka huomasi joutuneensa itseään isompien joukkoon. Ja koska ne isommat olivat sitä vahvempia ja niillä oli pidemmät jalatkin, ne ennättivät joka paikkaan ennen sitä. Ne saivat aina parhaat ruokapalat ja parhaat lepopaikat, ja koska ne olivat niin vahvoja, pikkuolento alkoi pelätä niitä. Ja kun joku isompi jonakin päivänä sattui ilkeästi huomauttamaan sille sen pikkuruisuudesta, se pahoitti mielensä. Ja sitten joku toinen toisena päivänä tallasi sen päälle, kun se oli niin huomaamaton. Ja siksi tuo pikkuruinen olento turhaantui, vihastui ja tuli katkeraksi.

  Pikkuruisesta olennosta tuli niin pelokas, vihainen ja katkera, ettei se enää kestänyt purkamatta vihaansa muihin. Se alkoi huutaa ja nälviä noita isompiaan. Se kiukkusi ja raivosi, haukkui ja sätti noita muita kaikesta, mitä ne tekivät sen mielestä huonosti. Ja lopulta se alkoi kakkia ja pissiä noitten toisten pesiin, jyrsiä niitä rikki ja hohottaa ilkeästi temppujensa perään. Se näet ajatteli, että oli ihan oikein aiheuttaa noille toisille vahinkoa siksi, koska se oli niin pieni ja toiset niin suuria, että sillä pelotti. Kun se sai haukkua noita toisia ja tehdä näille kaikenlaisia ilkeyksiä, se tunsi itsensä kovin vaikutusvaltaiseksi. Se oikeastaan tunsi kasvavansa valtavaksi, ja siksi siitä tuntui, että se onkin oikeastaan kaikista isoin ja mahtavin. Toiset alkoivat pelätä sitä, kun se oli niin inhottava, ilkeä ja pelottava. Ja jos eivät nuo toiset pelänneet sitä vielä aivan tarpeeksi, sepä kävi aina silloin tällöin arvaamatta näitten kimppuun, ja puri ja kynsi niitä ihan kunnolla.

  Ilkeän ja katkeran pelottavuutensa huumassa tuo pikkuruinen olento tunsi itsensä mahtavaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Sehän sai nyt mennä ensimmäisenä parhaimpaan lepopaikkaan ja syödä itsensä kylläiseksi, kun isommatkin sitä karttelivat. Tosin, kukaan ei pitänyt siitä, koska se oli ilkeä, pelottava ja äkäinen. Niinpä tuo pikkuruinen olento sai pian huomata jääneensä aivan yksin. Se raivosi ja valitti ja kiukkusi kyllä edelleen, mutta eipä ollutkaan enää ketään, jota puraista silloin tällöin, tai jolle nälviä kaikesta mahdollisesta huomautuksen arvoisesta. Ja silloin olento tuli vielä katkerammaksi, ja alkoikin raivota myös itselleen. Eihän se ollut tarkoittanut, että se pitää jättää aivan yksin! Miksi nuo typerykset hylkäsivät sen? Sehän olisi vain halunnut saada samaa mitä muutkin saivat. Toiset olivat unohtaneet sen, kun se oli niin pieni ja huomaamaton…

  Olento vuoroin sätti toisia, vuoroin itseään. Ja sitten se alkoi sättiä Kaikkeuden Luojaa, joka oli tehnyt siitä niin pienen, ettei sitä kukaan ollut huomannut, ja muut olivat aina saaneet kaikkea ensin ja helpommin, ja pelottaneet sitä isoudellaan. Olento kiukkusi Luojalleen, raivosi ja sähisi ja sylki, muttei sentään saanut Luojaansa kynsityksi ja purruksi, vaikka sitäkin se olisi tahtonut tehdä.

  Äkkiä se tunsi jotakin kietoutuvan ympärilleen; lujasti, vakaasti, pehmeästi, yhtä aikaa ankarasti mutta lempeästi, eikä se voinut hetkeen liikkua.

  ”Miksi minä olen tällainen?” olento pihisi tuntien Luojansa puristuksen ympärillään.

  ”Miksikö sinä olet pienempi kuin muut? Ehkäpä siksi, ettet saisi samaa kuin muut, ja sinusta tulisi ilkeä ja saisit karkotetuksi kaikki ympäriltäsi… Vai siksikö, ettei vain kukaan rakastaisi sinua?”

  ”Typeriä oletuksia!” olento kiukkusi. ”Ja miksi sinä puristat minua, senkin isottelija?”

  ”Pidän sinua kasassa, koska muuten sinä poksahtaisit kiukkuusi, enkä minä toivo, että tuhoudut”, Kaikkeuden Luoja vastasi. ”Jos näet vieläkin kasvatat kiukkuasi, se kasvattaa sinut niin valtavaksi, että poksahdat! Jos taas kasvatat sydäntäsi, pysyt kooltasi ennallaan, mutta kasvatat rakkautta. Olet pieni siksi, koska minä luon kaikenlaisia erilaisia olentoja, ja valitsin sinut olemaan pienempi otus. Ja haluan, että ymmärrät, ettei rakkauden määrä riipu siitä, miten isoksi tai pieneksi tunnet itsesi verrattuna muihin!”

  ”En ymmärrä järjettömiä hömpötyksiäsi, eikä kukaan ole antanut rakkautta minulle!” olento huusi vimmoissaan. ”Miksi minä rakastaisin muita, kun en itsekään ole saanut rakkautta?”

  ”Olisitko sinä olemassa, ellen minä olisi sinua jo luodessani rakastanut?” Kaikkeuden Luoja kysyi hiljaa. ”Loisinko minä jonkun olennon siksi, että se katkeroituisi ja paisuisi olevinaan mahtavaksi ja tekisi pahaa toisille? Minähän loin sinut siksi, että saisin rakastaa sinua. Sinä et välittänyt rakkaudestani, vaan halusit olla samanlainen kuin muut, jotta saisit samaa kuin nekin saavat. Ja nyt sinä saat valita! Haluatko yhä torjua minun rakkauteni ja olla kiukkuinen ja katkera, vai haluatko olla pieni olento, jota minä rakastan? Minä rakastan sinua kyllä, oletpa ilkeä tai et, mutta rakastan myös noita muita, isoja ja pieniä, jotka olen luonut! Ja minuun sattuu, kun olet niitä kohtaan niin ilkeä.”

  Ja silloin pikkuruisen olennon kiukku alkoi pihistä ja suhista ulos sen ilkeän ja katkeran kuoren sisältä, ja se itkeä tuhersi ja vuodatti kovasti kyyneleitä. Ja se pieneni ja pieneni aina ennalleen saakka, eikä Kaikkeuden Luojan ote sen ympäriltä hävinnyt, vaan hölleni mukavaksi, turvalliseksi ja lämpimäksi. Se tunsi olevansa pikkuruinen, mutta sillä oli lämmin ja turvallinen olo. Se lähti kulkemaan, ja vaikka se näki kauempana noita toisia, isoja olentoja, ei sillä enää pelottanut, koska se tunsi Kaikkeuden Luojan suojaavan voiman ympärillään. Ja koska sen ei enää tarvinnut peloissaan tarkkailla noita isompia, se saattoi katsella muuallekin. Niinpä se sattui huomaamaan kasvien seassa toisia pienempiä olentoja. Ne olivat aran ja pelokkaan näköisiä, ja olennosta tuntui, että ne saattaisivat pian kiukustua ja käydä katkeriksi, ellei joku rauhoittelisi niitä. Se kiirehti noitten toisten pikkuruisten luo.

  ”Kuulkaa, minäkin olen pieni, mutta ei hätää! Minusta tuntuu, että minulle kasvaa suuri sydän, ja sinne mahtuu rakkautta, ja sinne mahtuvat myös nuo isot otukset! Tulkaa minun kanssani, niin minä pyydän, että ne päästäisivät meidätkin syömään ja lepäämään.”

  Pikkuruinen olento meni isompien luo ja sanoi näille, että kaikki pienetkin tarvitsevat syötävää ja rauhallisen lepopaikan. Sen ääni oli nyt rauhallinen ja lempeä, ja isot olennot havahtuivat ja antoivat pienemmilleen tilaa. Eivät nekään näet olleet mitään perin pohjin ilkeitä olentoja, vaikka olivatkin isompia. Ne eivät vain aina huomanneet pienempiään, kun kinastelivat toistensa kanssa. Ja joillakin niistä oli myös erityisen suuri sydän, vaikka niillä oli myös iso olemus.

 (T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien tarinoita", 2020)

 

Apua – edessäni on kuilu!

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että edessäsi on kuilu, ja silti toiset patistelevat enemmän tai vähemmän hyvätahtoisesti menemään eteenpäin? He eivät ehkä näe kuilua, jonka sinä näet, tai he näkevät sillan, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Kenties jotkut yrittävät rakentaa sinulle siltaa, mutta sinun silmissäsi se on liian hatara. Joku itse menestynyt innostaja saattaa kenties luvata sinulle siivet, joilla voit lentää kaikkien kuilujen yli, mutta tiedät, ettei ihmisellä ole siipiä, eikä sinun mielesikään ole yhtä lennokas kuin ihmisten suosion paisteesta huumaantuneella elämäntapavalmentajalla.

Koska sinä näet, että edessäsi on kuilu, tiedät putoavasi sen reunalta, jos etenet. Tietenkään et halua, että sinua väen väkisin patistellaan eteenpäin, mutta jonakin päivänä joku saattaa silti tönäistä sinut tieltään; tavoitellessaan omaa määränpäätään, omalla matkallaan, jonka varrella ei ehkä ole ainakaan näkyviä kuiluja.

Jos tipahdat kuiluun, jota ei välttämättä ole ollut olemassa muualla kuin mielessäsi, miten sinulle käy? Minne oikeastaan tipahdit? Ainakin tiedät sen, ettei alemmas voi enää tipahtaa…

Oheinen tarina sisältyy ”Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoihin” (2020), ja julkaisen sen tässä omalla luvallani. (Esittely Ohdakemaa - blogissa)

KUILU 

Olipa kerran kulkija, joka olisi halunnut päästä paikkaan, jonne voisi asettua ja jossa voisi elellä rauhassa ja mukavasti loput elinpäivänsä, tai ainakin viipyä pidemmän aikaa, kenties jonkun elämänkumppaninkin kanssa. Hän oli kulkenut ja kulkenut, kohdannut monia hankalia esteitä, uhkia ja epämukavuutta, ja hänen kohtaamansa ihmisetkin olivat usein pyrkineet hyötymään hänestä, vaikka olivatkin luvanneet auttaa häntä. Hän ei oikein enää luottanut kehenkään. Hän oli myös kohdannut ihmisiä, jotka olivat vihjanneet, ettei hänenlaisensa oikeastaan sen kummempaa ansaitsekaan kuin harhailla siellä täällä kerjäämässä onnen murusia, joita ”parempien” ihmisten pöydältä tipahteli.

  Kulkijaa alkoi vaivata myös häiritsevä tunne siitä, ettei hänen vaelluksellaan ehkä olekaan mitään määränpäätä; ettei missään oikeastaan olekaan mitään mieltä ja järkeä. Onko järkeä edes yrittää etsiä, jos ei ole mitään löydettävää? Miksi vaivautua, kun ei kuitenkaan löydä mitään? Jokainen turha askel vain väsyttää…

  Kulkija tuskastuu, turhautuu ja jää polun viereen kerjäämään ruokaansa, koska ei usko parempaankaan paikkaan pääsevänsä. Mutta mitä kauemmin hän siinä kerjäläisenä istuu, sitä enemmän hänen jalkansa heikkenevät ja jäsenensä kangistuvat, ja hänestä alkaa tuntua, ettei hän minnekään pääsisikään enää. Niinpä hän elää sen armoilla, mitä ohikulkijat hänelle ehkä antavat. Joskus se on pala leipää, joskus kolikko, joskus sylkäisy, joskus potku.

  Eräänä päivänä kohdalle pysähtyy ystävällisiä ihmisiä. He kyselevät ja kuuntelevat, ja kerjäläinen kertoo heille, kuka oli joskus, ja millaisista asioista ennen haaveili. Ystävälliset ihmiset vakuuttavat hänelle, että hän pääsee kyllä juuri sellaiseen paikkaan, jonne on aina halunnut. He näet tietävät monia, jotka ovat päässeet sinne, ja pystyvät näyttämään tien. He vakuuttavat, että kunhan hän nyt vain nousee jaloilleen ja kulkee vähän matkaa etelään, hän tulee paikkaan, jonne voi asettua elelemään mukavasti vaikka loppuiäkseen. Siellä on hänelle sopivaa työtä, ja ties vaikka seuraakin. Nuo kulkijat ovat kovin ystävällisiä ja vakuuttavia, ja toistelevat vielä matkaa jatkaessaankin noita kannustavia lausahduksiaan. ”Muutama virsta vain! Kyllä sinä pystyt! Jaksat kyllä sen verran!”

  Kerjäläinen yrittää nousta, mutta jalat ovat kovin huterat. Hän rahjustaa vapisevin jaloin muutamia askeleita eteenpäin siihen suuntaan, jonne nuo ystävälliset ihmiset hänet neuvoivat. Hänen päässään tuntuu sumealta, ja hän säpsähtää huomatessaan olevansa kuilun partaalla. Eipä hän pääse hyppäämään sellaisen kuilun yli, etenkin kun hänen jalkansa ovat niin heikot! Ehkä se hieno paikka onkin tarkoitettu vain vahvajalkaisille, eikä hänenlaisilleen…

  ”Tule nyt vain tänne!” hänelle huudetaan kuilun toiselta puolen.

  ”Mutta edessäni on kuilu! Ettekö te näe sitä?” hän huutaa.

  ”No kyllä sinä pääset, vaikka jotakin siltaa pitkin!” joku huutaa ystävällisesti. Mutta eipä kulkija näe mitään siltaa; vain pohjattoman, tumman kuilun. ”Täällä odotetaan sinua! Sinua tarvitaan täällä!”

  Kulkija näkee nyt hämärästi jonkinlaisen köysistä ja oksista kyhätyn riippusillan. Kun ystävälliset ihmiset huutavat hänelle kannustuksiaan, sillan muoto näyttää hieman voimistuvan. Hän astuu askeleen eteenpäin, mutta samassa hänestä tuntuu, ettei siltaa ole tehty niin painaville kuin hän on; tai ei ainakaan niin huonokuntoisille, jaloistaan täriseville ja huojuville pelkureille…

  Ihmiset huutavat hänelle noita kannustuksiaan, mutta nyt ääniin on tullut myös kärsimättömyyttä, jopa ankarampi sävy.

  ”No mitä ihmettä kuhnailet? Täällä on kaikki, mitä voit toivoa! Ala tulla jo! Kyllähän siitä pääsee! Mekin olemme päässeet tänne! Mikä sinua vaivaa? Et kai vain ole pelkuri?”

  Hän kuulee nyt ääniä takaansakin, ja huomaa, että hänen perässään on tulossa ihmisiä, jotka suuttuvat, kun hän on edessä, eikä mene eteenpäin. Hän yrittää ottaa taas askeleen, mutta hänestä tuntuu, ettei hän mitenkään pysty siihen, ja kun hän katsoo alas, siellä on syvää, pimeää, pohjatonta. Ja jos sinne tippuu, on aivan samantekevää, mitä ne ystävälliset ihmiset ovat uskotelleet. Millään rohkaisuilla ei ole merkitystä, jos hän sinne putoaa…

  ”Ala mennä siitä, niin toisetkin pääsevät, tai väisty syrjään! Kohta tulee pimeää!” joku huutaa hänen takaansa. Hän laskee jalkansa poikkipuulle, mutta jalat tärisevät ja silta huojuu.

  ”Senkin kuhnailija, mene siitä! Mikä sinussa on vikana, mokoma raukka? Senkin pelkuri, ala mennä jo!” joku ärjäisee ja tönii häntä. Hän horjahtaa ja kaatuu alaspäin, mutta saa hädissään tarratuksi kiinni jostakin juurakosta. Hänestä tuntuu, ettei hänen jalkojensa alla ole mitään. Hän roikkuu siinä tietäen, että jossain vaiheessa hänen käsivarsiensa voimat loppuvat, ja silloin hän tipahtaa.

  Niin pilkkahuudot kuin kannustavat äänetkin ovat vaimenneet. Kukaan ei ehkä edes näe häntä enää, jos hän roikkuu rotkon reunojen alapuolella. Hän huutaa pari kertaa apua, muttei hänelle vastata. Hän kurottelee varpaillaan, tunnustelee varovasti jaloillaan, herkistelee aistejaan. Jotakin hän tuntee varpaittensa kärjillä; ehkäpä hän onkin jonkinlaisen kielekkeen yläpuolella, eikä putoamassa suoraan kuiluun. Hänen kätensä ovat väsyneet, ja hänen on pakko päästää otteensa irti. Hän vajoaa jotakin vasten. Se on vakaata kalliota, tai kivistä maata. Hän ei näe ympärilleen, koska on jo tullut pimeää. Hän on niin kaukana kaikesta, ettei ehkä edes kuule mitään, ja se onkin yllättävän rauhoittavaa.

  ”Olenko minä kuilussa? Pääsenköhän ikinä takaisin?”

  Hän ei näe mitään, joten hän ei tiedä, voisiko hän nousta takaisin sillalle tai kuilun reunalle etsimään toista tietä kuilun yli. Silta oli joka tapauksessa liian hutera reitti hänen horjuville jaloilleen ja vähäiselle uskallukselleen. Kulkija ei tiedä mitä muutakaan tehdä, joten hän jää siihen lepäämään, ja kova maa hänen selkäänsä vasten tuntuu rauhoittavalta ja vakaalta. Ei hän voi pudota siitä alemmas. Hän nukkuu, ja herättyään hän alkaa tunnustella ympäriinsä, missä on reuna, josta saattaisi pudota alemmas kuiluun. Hän ei tunne mitään reunaa, joten hän etenee varovasti, kontallaan. Nyt hän haluaa lähteä liikkeelle, koska ei halua jäädä siihenkään.

  Voimat palautuvat hänen jäseniinsä, kun hän pääsee liikkeelle, tunnustellen jokaista liikettään, joka hetki. Hän ei vieläkään näe kuin hämäryyttä, ja kuulee vain vaimeina, kaukaisina ääninä joittenkin ihmisten huutoja, jostakin. Lopulta alkaa tulla valoisampaa, ja hän kohottaa katseensa ja nousee jalkeille. Hän on jotakuinkin samassa paikassa, johon oli edennyt ennen kuin putosi huteran sillan alkupäästä kuiluun. Nyt ei näy edessä minkäänlaista siltaa, muttei mitään kuiluakaan. Tie on avoin hänen edessään; se on tasaista maata, jolla on hyvä astella. Hän lähtee kulkemaan eteenpäin ja iloitsee jokaisesta askeleestaan.

(T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita" 2020)

Luettavaa monin tavoin poikkeaville, joltakin friikiltä kirjoittajalta?

Olen vuoden 2017 lopulta alkaen julkaissut romaanisarjaa ”Ohdakemaa”, jonka vanhimmat osat saivat alkunsa jo vuonna 2002. Alkuperäistarinat olivat ”lepotilassa” pidemmän aikaa, ja muokkailin niitä lähinnä omaksi huvikseni silloin tällöin. Julkaistuani pari ”luuserigenreä” edustavaa romaani päätin työstää nuo fantasiakeskiajan tyyppiseen maailmaan sijoittuvat psykologiset kehitystarinat yhtenäiseksi sarjaksi ja tuottaa ne sellaiseen muotoon, jossa joku ulkopuolinenkin saisi ne käsiinsä, jos sattuisi saamaan niistä tietoa ja olisi syystä tai toisesta kiinnostunut lukemaan niitä. Itse valitsin tietoisesti ja tarkoituksella nopeimman, itsenäisimmän ja vähiten kaupallisen reitin - omakustanteen.

Eihän kirjoittaminen ole minulle leipätyö, vaan jonkinlainen ”kutsumusharrastus”. Tiedän, että on ihmisiä, jotka haluavat olla ”kirjailijoita” ja kirjoittavat siis ”ollakseen jotakin”, eivätkä todellista itseään ilmaistakseen. Kirjailijan tittelin ajatellaan ehkä tuovan jotakin lisää ihmisenä olemiseen. Monet ”kirjailijaksi” haluavat toivovat siis jonkun kustantajan huolivan käsikirjoituksensa, jotta hengentuotoksesta syntyisi kirjatuote. Mutta jos kirjailijan tittelin ansaitsee vasta sellainen tyyppi, joka tienaa elantonsa kirjoittamalla tuotteistettuja kirjoja, niin harvempi kirjoja julkaissutkaan ihminen on sitä. Kirjan julkaisu ei tarkoita leivän tienaamista kirjoittamalla varsinkaan loppuelämäksi, jos ollenkaan. Voiko ”kirjailijaksi” sanoa kirjojen kirjoittamista harrastavaa ihmistä, vai vasta sellaista, jonka kirjan joku kaupallinen kustantamo on julkaissut, menipä tuote kaupaksi tai ei?

Joku sanoi minua ”kirjailijaksi” siinä vaiheessa, kun sai tietää, että 13-vuotiaana kirjoittamani novelli oli julkaistu. Minusta ei tuntunut ”kirjailijalta”, eikä ainakaan menestyneeltä sellaiselta, mutta olin kuitenkin innostunut, koska kuvittelin meneväni kohti jotakin tavoitetilaa. Ehkäpä luulin, että saisin joskus elää kirjailijaerakkona, olematta kuitenkaan taloudellisesti riippuvainen mistään tahosta. Mutta yhteiskunta pitää erilaisempiakin ihmisolentoja hyppysissään ja ohjaa haihattelevat, mutta harmittomat toisinajattelijat ruotuun, eli sovinnaiselle ammatilliselle polulle. Eivätkä toiset ihmiset aina anna introverttienkaan olla aivan rauhassa, joten, saattaa vaikkapa syntyä sosiaalisia siteitä, jotka ehkäisevät totaalisen erakoitumisen.

No, ehkä olin julkaisukynnyksen ylittämisen perusteella jonkinlainen ”kirjailija” silloin teininä, mutta nyt ainakin olen pelkästään ”omakustannesellainen”. Omakustantaminen edustaa minulle riippumattomuutta siinä, mitä ylipäätään haluan kirjoittaa, ja vapautta julkisuudelta ja toisten määräämältä markkinoinnilta. En edes haluaisi olla ”ammattikirjailija”, jos se tarkoittaisi, että olen jonkun tahon palkollinen ja alamainen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Luovassa työssä lienee oleellista saada laulaa sitä, mitä milloinkin on tulossa ulos, eikä sitä, mille on markkinoita. Ei kukkokaan käskien laula. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa; en siksi, että vaadin itseltäni sitä, jotta voisin toimia jonkin ulkoisen palkinnon suuntaisesti. Julkaisen, jotta ne harvinaiset ihmiset, joitten mielestä kirjojeni teemat saattaisivat olla kiinnostavia, voisivat tutustua tuotoksiini.

Kuten olen tainnut ennenkin mainita, en kirjoita normatiivisista ihmisistä ja perinteisistä sankareista, vaan kirjojeni hahmot ovat yleensä tavalla tai toisella normeista poikkeavia, ja jostain näkökulmasta jopa luusereita. Kaikki lukemisesta pitävätkään eivät välitä eläytyä liian erilaisten persoonien mielensisältöihin, etenkään minäkertojan näkökulmasta, varsinkin jos tarinassa tapahtuu kovin vähän mitään tavanomaisen jännittävää tai menestyksellistä. (Tästä tulee näköjään jonkinlainen antimainos kirjoilleni!) Niin, romaanini ovat melko pitkiä, polveilevia, syväluotaavia, paljon dialogia sisältäviä (niin mielen sisäistä kuin henkilöitten välistä) ja kovin vähän viihteellisiä, vaikkakin ne ovat kyllä psykologisia, ja jotkuthan saattavat olla jossain määrin kiinnostuneita psykologiasta. Harva kuitenkaan jaksaa lukea 400 – 500 sivua tarinaa sisäistääkseen joitakin ihmismielen toimintatapoja ja saadakseen esimerkkejä psyykkisistä kriiseistä tai haitallisesta sisäisestä puheesta.

Henkinen kasvu on myös keskeinen teema kirjojeni päähenkilöitten tarinoissa, mutta jos lukija haluaa väen väkisin pitäytyä omassa poterossaan, on ymmärrettävästi epämiellyttävää lukea sivukaupalla asioita, jotka järisyttävät oman kuplaa ja pakottavat ulos henkilökohtaiselta mukavuusalueelta. En minäkään lue kirjoja, jotka sotivat omaa arvomaailmaani vastaan, tai joiden aihepiiri ei kiinnosta lainkaan. Joten, jos joku vaikkapa arvostaa oveluutta, menestystä, tappamista, ”naistenkaatamista” ja sen sellaista, tuskinpa hänellä huvittaa lukea vaikkapa ihmisestä, joka ei missään tapauksessa haluaisi hallitsijaksi ja joka ei välitä ihmisten suosiosta, ja haluaa oikeastaan mieluummin mennä asumaan luolaan eläinystävänsä kanssa; tai tyypistä, joka haluaa vaeltaa köyhänä yhden ainoan (ja vieläpä samaa sukupuolta olevan) rakkaansa vierellä pitkin erämaita; tai jostakusta, joka löytää kyllä mutkien kautta ihan normatiivisen puolison, mutta saa pari hieman omituista lasta, joille tavallisten ihmisten maailma on vihamielinen viidakko, ja seikkailuksi riittää pelkästään hengissä selviytyminen. Ohdakemaa- sarjan yhdestoista osa tulee myös olemaan yhden omituisen olennon tarina. Tämän maailman termeillä kertojaa voisi kuvailla erityisherkäksi, autistiseksi ja psykoosiherkäksi tyypiksi, jolla on myös ns. ”sukupuoli-identiteetin häiriö”. Löytyykö tällaisille ”kummajaisille” paikkaa Ohdakemaassa, ellei tässä olevinaan sivistyneessä maailmassamme, jossa meidän tulisi elää ikään kuin ”onnellisina” ja tasapainoisina, ja vieläpä sovussa kaikkien kanssa?

Tässä kuussa sain siis lopultakin julkaisukuntoon Ohdakemaa- sarjan kymmenennen osan, joka jatkaa yhdeksännessä osassa alkanutta Jaewulkan tarinaa (joka ilmestyi heinäkuussa 2020). Syynä hieman hidastuneeseen julkaisutahtiin oli paljoltikin se, että käsikirjoitus oli suurelta osin uudempaa tekstiä, ja vaati useamman muokkauslukukierroksen. Sen lisäksi voimavarani olivat menneenä vuonna vähissä, ja käytin tietoisesti enemmän aikaa säännölliseen mindfulness-harjoitteluun. Tietoisuuden kehittäminen ei ole pahaksi kirjoittamisellekaan, päinvastoin, ja tänä sairaudentäyteisenä maailmanaikana vastustuskyvyn lisääminen on kaiketi hyväksi sekin. (Kuten myös se, että pysyy kotona ja kirjoittaa, tai lukee.)

Ohdakemaa X: "Kuningatar ja Ohdake" ilmestyi 26.1.2021. Tässä romaanin takakansiteksti (laajempi esittely löytyy tästä linkistä):

Rooleihin sopeutumaton kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, Jaewulka Erdanintytär, on yrittänyt paeta kahleita ja rajoituksia, mutta päätynyt vain ansasta toiseen. Lopulta Jaewulkan vapauden edessä on enää yksi este: pelätty ja vihattu Molcavarathian kuningatar Mormessa, johon hänet kahlitsee veriside.

Vanhempiensa luota lähdettyään Jaewulka päätyi monen mutkan kautta itämolcavarathialaisen sulhasensa kotiin. Ivor Igorinpojan perheen huolenpidosta huolimatta hän ikävoi Itäiseen Vuoristoon; peläten, etteivät asiat Ristikallion linnassa ole kunnossa. Jaewulka on huolissaan myös Jefry Eliotinpojan puolesta. Tuo synkkämielinen nuorukainen pakotettiin haastamaan Ivor kaksintaisteluun, mistä Jaewulka on katkera Ivorille, vaikka toisaalta toivoo tällekin pelkkää hyvää. Se, onko hän itse hyväksi Ivorille, ei olekaan niin yksinkertaista. Oman menneisyytensä kanssa kipuilevan Jefryn mieli kuljettaa häntä jopa hengenvaarallisille poluille, ja Jaewulka kokee seuraavansa häntä, aivan kuin tuo kaikki tapahtuisi hänelle itselleen. Ivorin on vaikea ymmärtää tällaista sidettä, mutta joskus nykyhetken oivallus tarvitsee muistutuksia menneestä elämästä, ja ennen kaikkea peiliin katsomista.

Tulee kuitenkin aika, jolloin kunkin on pantava syrjään henkilökohtaiset suunnitelmansa ja toiveensa. Itäisten valtakuntien tulevaisuus riippuu Molcavarathian tilanteesta, ja kuningatar Mormessa on pakotettu miettimään valtakuntansa kohtaloa tuntiessaan oman elämänsä kääntyneen ehtoopuolelle. Koska Jaewulka on hänen lapsenlapsensa, hän haluaa tuon paimeneukon mökissä syntyneen, “likaisen rakinpenikan” käskynhaltijakseen ja nöyryyttämään omia alueruhtinaitaan, jotka kärkkyvät hänen kruunuaan. Mutta Jaewulkan kannalta tuo side on hirvittävä taakka, ja hän tarvitsee kaiken mahdollisen tuen kyetäkseen kohtaamaan kuningatar Mormessan kasvoista kasvoihin.

Ahneudella on ainakin jonkinlainen loppu

Tunnelmakuva tältä syksyltä

Olipa kerran vuosi 2020, jota leimasi monessa mielessä yksi ihmiskuntaan vaikuttava tekijä ylitse muiden. Jääköön se nyt nimeltä mainitsematta, kun alan olla kyllästynyt koko sanaan. En ole aktiivisesti seurannut ihmisten nettikeskusteluja aiheesta, mutta olen lukenut aiheeseen liittyviä uutisia sen verran, että tiedän missä mennään. Uutisia olen yleensäkin seurannut tänä vuonna hieman enemmän kuin aiemmin, etten muutu aivan kuu-ukoksi suhteessa maapallon ihmiskulttuurin menoon ja toimi ymmärtämättömyyttäni liian oudoksuttavasti ja suosituksia rikkoen. Olisihan tänä vuonna ollut närkästyttävää olla tyystin tietämätön siitä, että avomielinen aivastelu toisen ihmisen nenän edessä on suorastaan törkeää; joissakin paikoissa jopa laitonta.

Ilmastonmuutos ja ihmisolentojen suhtautuminen siihen on kiinnostanut sen verran, että haluan huomata, tapahtuuko mitään järjellistä kohennusta tilanteeseen vai ei. Jossain määrin toiveikkuutta herättävää havahtumista näyttääkin tapahtuneen tämän vuoden aikana. Luonto-ohjelmissakin on alkanut tulla yhä enemmän valistusta aiheesta, ja myös sitä viestiä, että kuvataanpa nyt näitä elikoita ihan kunnolla, koska niitä ei ehkä enää muutamien vuosien päästä ole olemassakaan; kiitos meidän kuningaslajimme ymmärtämättömyyden tai piittaamattomuuden! Onko ihminen ansainnut päähänsä luomakunnan kruunun? Huono hallitsija ajaa vain omia intressejään ja tulee jossakin vaiheessa huomaamaan, että valta-asema onkin uhattuna, kun alamaisten kärsimys riipii jo kynnystä. Luomakunta on nyt tarrannut kiinni tähän kädelliseen hallitsijaansa ihan kunnolla ja toden totta ravistelee ihmislajia niin että kruunu heiluu kovakalloisessa päässä…

Niin, ehkäpä tämä yksi nimeltä mainitsematon tauti on herätellyt ihmisiä siihen, että ahneudella on paskainen loppu, kuten tiedämme arkisemmistakin asioista oppineina. Esimerkkejä on varmasti lukuisia kunkin elämässä. Tahtoipa muun muassa eräs ihminen tehdä kaksinkertaisen annoksen kakkutaikinaa ja käytti siihen vanhaa, muovista, kahvallista leivontakulhoa. Mutta kahvapa katkesikin epätavallisen painavan taikina-annoksen takia, ja suurin osa taikinasta levisi lattialle, eikä kelvannut enää vuokaan pantavaksi, koska lattialla oli niitä tavanomaisia muruja, roskia, hiekanjyviä ja pölykoiriakin, jollaisia joissakin taloissa esiintyy, ellei asukas ole erityisen iloisesti päivittäin siivoavaa ihmistyyppiä. Tällaistakin kamaluutta tapahtui jo vuosikausia sitten, eikä ihminen ottanut vieläkään opikseen, vaikka naureskelikin muistaessaan, millainen loppu ahneutta seuraa. Se on niin kovin inhimillistä haluta jotakin kerrankin tarpeeksi, varmistellen, ettei se lopu kesken. Mutta missä vaiheessa omat tarpeet muuttuvat toisten riistämiseksi?

Joillakuilla saattaa olla vielä suureellisempiakin hankkeita kuin iso kakkutaikina. Katsoin eilen dokumenttia kuninkaasta, joka rakennutti itseään varten ja omaksi huvikseen linnoja, joitten ihmettelystä nykyään sitten rahastetaan turisteja; paitsi tuskin juuri tällä hetkellä, mutta ainakin ennen kuin alettiin rajoittaa noita turistien menemisiä. Tuolla 1800-luvun loppupuolella eläneellä kuninkaalla oli visioita ja ideoita, ja tietynlainen taiteellinen maku, ja voisihan sitä ajatella, että hänen teettämänsä luomukset ovat jonkinlaisia erityisen mahtipontisia taideteoksia, lähinnä henkilökohtaisen innostuksen synnyttämiä, mutta laajuudessaan ahneutta ilmentäviä. Mutta tuossa tapauksessa ihmispolon oman eskapistisen vision toteuttaminen tuotti toisille vuosikausien kärsimystä ja ahdinkoa. Olisihan tuo ihminen voinut tyytyä pienoismalleihin. Ehkä hänellä olisi voinut olla hyvin varusteltu leikkihuone noihin luoviin projekteihinsa, ja hän olisi voinut siellä pakoilla hallinnollisia velvollisuuksiaan ja muitten ihmisten seuraa, haaveillen joutsenritareista pienoismalliensa keskellä. Mutta ehkei hänellä ollut tarpeeksi eläväinen mielikuvitus, koska haaveet täytyi konkretisoida niin pitkälle, että siihen meni rahaa ja toistenkin ihmisten henkisiä voimavaroja. No, ahneudella oli hänenkin tapauksessaan kurja loppu. Mieheltä meni terveen ihmisen maine, status, vapaus ja lopulta henki.

Tämä tarina liittyy ehkä jollain tapaa myös toiseen uutisaiheeseen, jota jossain määrin seurasin. Ahneuden motivoimana menestyneille ihmisille ei näytä käyvän kovin hyvin, sitten loppujen lopuksi, vaikka joku saisikin käyskennellä yli-itsevarmassa kuplassaan elitistisillä golfkentillä ja herättäisi palvontaa suurissa väkijoukoissa. Surullistahan tosin sellainenkin ihmisen höppänyys on. Ahneuden takana on usein täyttymättömiä perustarpeita (ellei kyse ole psykopaatista). Surullista, mutta usein myös erittäin haitallista koko luomakunnalle, jos kyseisellä reppanalla on erityisen laajasti vaikutusvaltaa. Siksipä sitä toivoisi, että kaikille vaikutusvaltaisillekin mielensä vankina nuokkuville ihmisolennoille kävisi loppujen lopuksi hyvin, etteivät he enää jatkaisi kärsimyksen tuottamista toisille hakiessaan itselleen sitä hyvää, mitä luulevat tarvitsevansa.

Ajattelin julkaista tässä yhden tarinan kokoelmasta ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoita”, koska se tuntuu nyt liittyvän ainakin väljästi tähän lonkalta lähteneeseen sepustukseen. Samalla toivon hyvää kaikille luomakuntalaisille, Joulurauhan muodossa. Tänä aikana on toivottavasti helpompi muistaa, että rakkaus on se, joka rakentaa uudelleen, vaikka jotakin olisi ehkä mennyt rikki ihmisten sinne tänne töytäillessä ja tapellessa kaikesta siitä, mitä ovat luulleet haluavansa.

TYÖLÄINEN JA KUNINGAS

Olipa kerran nuorukainen, jonka oli aika lähteä kotoaan ja etsiä jotakin työtä itselleen. Hän osasi kyllä monenmoista, ja päätyi työhön suuren kuninkaan palvelukseen. Siellä hänet laitettiin työhön, jonka hän jotenkuten hallitsi, siinä missä muutkin samanlaista työtä tekevät. Mutta työpäivät olivat pitkiä, ja jos hän yritti tehdä pelkästään sitä mitä toisetkin, hän pitkästyi. Toisinaan hän hermostui liiaksi toisten aiheuttamasta häiriöstä tai virheistä, tai unohtui itse ajatuksiinsa ja teki liikaa virheitä. Hänen oli nukuttava samassa tuvassa kuin muutkin työläiset, ja hän tunsi unissaankin näitten läsnäolon, ja melkeinpä kuuli päässään näitten ajatuksetkin. Hän olisi halunnut olla omissa ajatuksissaan, tai pohdiskella asioita rauhassa, ja muitten työntekijöitten jatkuva seura teki hänestä ärtyisän. Hän näki myös, miten monet muutkin kärsivät samoista asioista kuin hänkin. Ja hän näki, millaista tuhoa ahne kuningas aiheutti valtakunnassaan, kun hovin ylläpitämiseksi tarvittiin aina vain enemmän viljelystilaa; aina vain enemmän lihaa, puutavaraa, malmia, turkiksia ja orjatyövoimaa.

  Eräänä päivänä nuorukainen tunsi saaneensa tarpeekseen ja alkoi ilkkua kuningasta kuin parempikin narri. Se huvitti osaa työntekijöistä, mutta kun päällysmies huomasi heidän naurunsa syyn, he saivat muutaman vitsaniskun varoitukseksi. Seuraavasta kerrasta menisi työpaikka ja joutuisi kerjuulle. Nuorukainen otti opikseen, mutta katkeruus kyti hänessä yhä. Hän ehdotti muutamalle työtoverilleen, että he kirjoittaisivat kuninkaalle kirjeen, jossa varoittaisivat tämän toimista, jotka veisivät valtakunnan perikatoon. Koska hän sattui olemaan ainoa, joka oli saanut perheessään kirjoittamisopetusta, hän joutui tuon kirjeen laatimaan.

  Kuningas sai kirjeen, eikä lähettäjää tunnistettu. Mutta kuningas ei pitänyt kirjelmää arvossa sen enempää kuin niitäkään kirjeitä, joita oli saanut naapurivaltakunnista. Kirje päätyi uuniin, eikä mikään muuttunut tuon kuninkaan hovissa eikä läänityksillä. Viljelysala laajeni entisestään, kukkaniityt ja metsät katosivat, eläimet vähenivät; jäljelle jäi vain rottia ja kissoja.

  Nuorukainen pettyi yrityksiinsä lopullisesti, pyysi viimeisen palkkansa, kasasi vähäiset tavaransa, ja jätti työnsä. Hän vaelsi niin kauas kuninkaan läänityksiltä, ettei kuullut enää valitusta eikä toisten ajatuksia. Hän näki metsän ja vuoret ja joet ympärillään, ja eläimiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän puhui eläimille, koska nämä kuuntelivat häntä. Hän puhui puille ja muille kasveille; hän puhui kiville ja koskille, tuulelle ja kaikelle, mitä näki taivaalla. Hän puhui, eikä kukaan väittänyt hänelle vastaan.

  Lopulta kaiken tuon olemassa olevan Luoja vastasi hänelle ja antoi hänelle tehtävän. Hänen oli mentävä takaisin ahneen kuninkaan valtakuntaan ja puhuttava kuninkaalle. Aikuiseksi varttunut mies meni suoraan kuninkaan puheille rääsyissään ja likaisena, nälkäisenä ja janoisena. Kuninkaan silmissä hän oli kerjäläinen, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hänet jo otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muitten röyhkeitten kerjäläisten joukkoon, tekemään pakkotyötä kuninkaan väelle. Samalla häneltä otettiin hänen vaatimaton omaisuutensa, kuten kirjoitustarvikkeet.

  Vankityrmässä ja pakkotyötä tehdessään hän alkoi puhua asiaansa muille vangeille ja vanginvartijoille. Kun kuningas sai kuulla hänen puheistaan, häneltä katkaistiin kieli. Hän yritti hyräillä muistuttaakseen aiemmista puheistaan, mutta hänet lyötiin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja lopulta hänet uhattiin hirttää, ellei hän alistuisi ja olisi hiljaa kuin hiiri. Ja samassa kaikki kuninkaanlinnan hiiret alkoivat vikistä yhtä aikaa, ja siitä lähtevä kitinä oli niin hirvittävä, ettei kuningaskaan saanut unta. Linnan palvelusväki yritti turhaan etsiä ja vaimentaa kaikki hiiret, mutta ne jatkoivat kitinäänsä koloissaan ja raoissaan, niin että linnan asukkaat alkoivat kiristellä hampaitaan ja raivota toisilleenkin.

  Ja silloin Kaikkeuden Luoja antoi käskynsä ja nostatti tuulen, joka puhalsi kuninkaanlinnan ylitse. Tuulen mukana tuli tauti, joka vei vuoteeseen osan hoviväestä ja tappoi joitakuita. Sitten tuli rankkasade, joka pilasi suuren osan kuninkaanlinnan läänitysten sadosta. Tuli parvittain lintuja syömään kuninkaan parhaat marjaviljelykset, ja ne raakkuivat ja raakkuivat ikään kuin varoituksena tulevista koettelemuksista. Tuli kaikenlaisia maassa ryömiviä syömään senkin, mitä jäi linnuilta. Tuli isoja petoja kiertelemään kuninkaanlinnan ympärille, niin ettei kuningas uskaltanut päästää väkeään ulos linnasta. Hän lähetti metsästäjiä petoja pyytämään, mutta nämä katosivat niille teilleen. Kauempana kuninkaanlinnasta, köyhemmillä läänityksillä, oli rauhallista. Palkolliset saivat yhä syötävänsä, mutta kuninkaanlinnan varastoihin ei kertynyt mitään. Väki alkoi puhua, että kuningas oli tainnut saada palkan ahneudestaan, kun luonnon väki oli kääntynyt häntä vastaan.

  Kuningas suuttui ja varustautui sotaan. Hän kokosi sotaväkensä leiriin linnansa ympärille ja kysyi tietäjiltään neuvoa, minne suuntaan iskeä tuota hänelle tuntematonta vihollista vastaan, joka yllytti hänen kansaansa häntä vastaan. Yksi tietäjistä sanoi länteen, toinen itään. Kolmas sanoi pohjoiseen, neljäs etelään. Kuningas päätti määrätä lisää väkeä sotilaiksi, että joukot riittäisivät kaiken varalta neljälle suunnalle. Mutta silloin tuli maanjäristys, joka sorrutti osan kuninkaanlinnan muuria, ja tuli pyörremyrsky, joka lennätti taivaan tuuliin kuninkaan sotajoukkojen teltat ja varusteet.

  Muuri oli sortunut myös vankityrmien kohdalta, ja kuninkaan vangitsema mies oli päässyt vapaaksi kopistaan ja kahleistaan. Hän asteli kohti kuningasta, joka seisoi järkyttyneenä osittain sortuneen linnansa edustalla, katsellen maahan lyötyä armeijaansa. Osa väestä oli paennut kauhuissaan hänen luotaan, ja kuninkaan asunto oli romahtanut. Kuningas tunnisti nyt tuon miehen, jota oli pitänyt tavallisena kerjäläisenä ja toimittanut vankilaan.

  ”Sinäkö tämän minulle järjestit, vai kuka?” hän kysyi. Mies näytti hänelle katkaistua kieltään ja osoitti sitten sormellaan kuningasta itseään. Kuningas vajosi maahan kauhuissaan. Mies meni hänen luokseen, kumartui, ojensi kätensä ja veti hänet ylös. Hän lähti taluttamaan kuningasta kohti paikkaa, josta oli tullut. Hän meni sinne, missä oli itse puhunut eläimille ja puille ja sille kaikelle, mitä on olemassa. Nyt hän ei voinut enää puhua, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa. Kuningas sen sijaan puhui, ja luomakunta kuunteli häntä ja vastasi hänelle sillä tavoin kuin hän puheittensa perusteella ansaitsi.

Lainattu omasta teoksesta, T. H. Hukka: "Ohdakemaan vaeltajien tarinoita" (2020)

Kohtaaminen muurahaisen kanssa

Akka-Kolilta usvaisen viileänä lokakuisena aamupäivänä.

Tapasin Akka-Kolilla muurahaisen. Sen ilmestyminen siihen istuma-alustani viereen ei ollut kovin todennäköistä ottaen huomioon vallitsevan ilman lämpötilan ja sen, ettei aivan lähettyvillä näkynyt muurahaisten reittejä tai pesää. Mutta kun se kerta oli siinä, ensimmäinen ajatukseni oli, että montakohan sen lajitoveria olinkaan saattanut litistää istuma-alustani alle, kiven pintaa vasten. Näennäisen harmiton aikeeni istahtaa nauttimaan evääni purevalta tuulelta suojaavan kallioseinämän viereen saattoikin haitata muita olevaisia, kenties maksaa jonkun hengenkin.

Mitäpä yhdestä muurahaisesta, saattaa joku ajatella. Talsimmehan sellaisten päälle yhtenään, jos ylipäätään missään metsäpoluilla liikumme! Onko yhdellä muurahaisella merkitystä maailmankaikkeudessa, jos itsellämmekään? Onko joku tietty muurahainen sen joutavampi kuin pyörän alle jäänyt sammakko, tai pikkulintu, joka murskautuu ikkunalasiin? Voisiko olevaisten merkityksellisyyttä laittaa tärkeysjärjestykseen?

Vuorovaikutuksessamme luonnon kanssa punnitaan asenteemme muihin olevaisiin. Ihminen, "luomakunnan kruunu”, on riippuvainen muista eliöistä, mutta käyttäytyy usein kuin koko maailman omistaja, tai egoistinen jättiläinen, joka talloo alleen muurahaisia isompiakin olentoja päättömässä töytäilyssään virvatulien perässä.

Luomakunnan kruunupään asenne muita olevaisia kohtaan on siis usein kovin ylimielinen; aivan kuin kaikki olisi olemassa vain häntä varten, ja hänellä olisi täten oikeus määrätä, mikä ekosysteemissä on joutavaa tai jopa haitaksi. Tämä kruunupää on kuitenkin jo kauan sahannut oksaa, jolla istuu. Nyt, kun hän on ehkä tajunnut, mitä on sahaamassa, eletään ratkaisevia aikoja. Oksa on jo alkanut taittua, ja kohtapa hölmö sahaaja tipahtaa himoitsemansa oksanpätkän kanssa. Olisiko vahinko vielä estettävissä, tai vauriot korjattavissa? Vai ummistammeko silmämme siltä, mitä tapahtuu edessämme, ja jatkamme sahaamista kuin viimeistä päivää; paniikissa, juuttuen toistamaan sitä mitä parhaiten osaamme, eli juoksemaan oravanpyörissämme, joitten pyörimisliike näyttää liian usein saavan ympäristössään tuhoa aikaan.

Jonkun oravanpyörä on kuin niittokone, joka leikkaa laikkuja maailman keuhkoihin. Joku on kuin öljypumppu, joka pumppaa maaöljyvarat tyhjiksi; joku taas härveli, joka lennättää muoviroskaa valtameriin. Meidän rakkaat oravanpyörämme saattavat antaa systeemille sen energian, joka syö eliökuntaa ja luonnonvarojamme. Ja miksi oikeastaan juoksemme noissa kirotuissa häkkyröissämme? Siksi, että meillä on harhakäsitys siitä, että onni on jossakin askelten päässä, eikä koskaan tässä ja nyt.

Kolin päällä elävään muurahaiseen palatakseni, tuo kohtaamani otus heilutteli tuntosarviaan ja haroi niitä etummaisilla jalkapareillaan. Ehkä se yritti saada aikaan äänivärähtelyä viestiksi muille kaltaisilleen siitä, että sen kulkureitillä on sattunut jotakin ennakoimatonta ja laajasti vaikuttavaa: siis, minä ja luonnoton istuma-alustani. Tai sitten se yritti viestiä minulle jotakin, enkä tietenkään tajunnut sen viestiä; tai ehkä se vain yritti saada minusta jonkinlaisen käsityksen tuntosarviensa avulla. Joka tapauksessa minä olin tunkeilija sen reviirillä. Kaikki tuossa paikassa vierailevat ihmiset ovat tunkeilijoita monien elämänmuotojen kodeissa. Itselleen elämyksiä hakiessaan he tulevat, menevät ja jättävät jälkensä lukemattomien pikkuolentojen maailmaan.

Puoliääneen pyysin muurahaiselta anteeksi sitä, että olin sattunut sen kulkureitille, ja mielessäni toivoin, etten olisi litistänyt yhtään sen kavereita. Mietin, olisinko voinut auttaa tuon pienen olennon jonnekin siitä istumapaikkani vierestä, mutta tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, minne se haluaisi mennä. Enhän halunnut siirtää sitä tuhansien muurahaisenaskelten päähän sen reitiltä. Minun oli katseltava sitä siinä niin kauan, että se siirtyi loitommalle, omasta halustaan. Ellen olisi nähnyt, minne se meni, olisin saattanut ruhjoa sen vahingossa, kun muutin asentoani. No, kenties pääni on pehmennyt, kun puhun ötököille, mutta mieluummin puhun niille kuin viskon ne tieltäni piittaamatta siitä, murskaanko ne vai en.

Tuolla reissulla tapasin siis vain yhden muurahaisen, mutta ihmisiä näkyi huomattavasti useampia, mikä häiritsi luontokokemustani. Kolilla on kyllä edelleen kaunista ja koskematonta luontoa, mutta liian paljon ihmisiä ja ihmisen rakentamia elementtejä uhkaa turmella paikan luonnollisen tunnelman. Pienetkin ihmisen jättämät jäljet muistuttavat minua siitä, miten ihminen on ottanut haltuunsa luonnon ja alkanut muovata sitä oman mielensä mukaiseksi. Monissa maapallon paikoissa luonto on kadonnut lähes kokonaan, ja tilalla on pelkkiä rakennuksia ja teknologiaa. Näissä ympäristöissä saattaa sitten asustella ihmisolentoja, jotka hekin vaikuttavat jotenkin luonnottomilta ja epäaidoilta, melkeinpä robottimaisilta; silmissään tyhjä katse, aivan kuin he koko ajan janoaisivat jotakin. Ehkä he ovat sisäisesti onnettomia, koska ovat kadottaneet kosketuksensa siihen, mikä saisi heidät tuntemaan olevansa osa jotakin autenttisempaa kuin ihmisen rakentama maailma suurellisine pyrkimyksineen.

Kun kohtasin tuon muurahaisen, ymmärsin, miten vähän ymmärrän siitä, minne kukakin olento on menossa. Ja ellei tiedä edes sitä, minne joku muurahainen mahtaa haluta, miten kukaan voisi tietää ihmistenkään aivoituksista; siitä, mitä he pohjimmiltaan haluavat? Tietävätkö he itsekään, minne ovat menossa, etenkin jos kulkevat suomut silmillä tai tyhjin katsein? Ihminen itse ehkä kuvittelee tietävänsä, mitä tarvitsee, mutta yleensä hän vain haluaa, eikä oikeasti tarvitse. Sitten kun hän saa sen, mitä on halunnut, hän haluaakin taas jotakin muuta, ja tuo aiempi haluamisen kohde onkin muuttunut turhanpäiväiseksi. Luontokin voi joutua näitten ihmiselle tyypillisten tyhjänpäiväisten haluamisten uhriksi.

Tavaroitten kuluttamiseen ja elämysten etsintään yllyttävä mainonta lietsoo näitä turhia materialistisia ”haluamisia” ja herättää ”valetarpeita”. Ihmisen perustarpeitten tyydyttämiseen riittäisi vähempikin materia, mutta ihmisparka on sekaisin ja sokeutunut tässä liian keinotekoiseksi kehittyneessä maailmassa! Onneton ihminen, jolla on henkisesti tyhjää, tuntee sisällään ammottavan kolon, ja yrittää naiivisti ja epätoivoisesti täyttää tuota tyhjyyttä materialla ja tunteisiin vaikuttavilla kokemuksilla. Kolo täyttyykin ehkä lyhyeksi hetkeksi; mutta se, mikä oli hetki sitten haluamisen kohde, onkin pian pelkkää jätettä. Ja sitten on taas nälkä ja jano, kaipuu ja ikävä, ja loputon ankeus, merkityksettömyys ja tyhjyys…

Jos sen sijaan ottaa vastaan jotakin elävää; jotakin, mikä kasvaa, kun siihen keskittyy, tuo henkinen ”kolo” täyttyy pysyvästi. Silloin ei enää janoa lisää ja uutta. Silloin on kylläinen ja saa levätä, olla rauhassa, ja nauttia olemassaolostaan.

Tällainen sisäinen prosessi uskoakseni pelastaisi tämän maailman, jossa elämme tällä pallolla. Tällainen muutos lopettaisi turhan kulutuksen ja kokemusten etsinnän, ainaisen ahneuden, kilpailun ja laajentumistarpeen. Se poistaisi myös ihmistä riivaavan kuolemanpelon, joka pakottaa ihmisen etsimään korvikkeita elämälle, jota hän ei itsessään tunne.

Pitkällä tähtäimellä tällainen sisäinen muutos on välttämätön luomakunnan pelastamiseksi. Elleivät riittävän monet ihmiset muutu sisäisesti, ihmiskunta tuhoaa eloonjäämisensä edellytykset lopullisesti. On myös tehtävä käytännössä se, mitä pystyy tekemään maapallon elinolosuhteitten pelastamiseksi. Ja näitä käytännön toimia tehostaa, kun sisäinen tahtotila on herännyt. Mutta tahtotilakaan ei herää, ellei tietoisuus herää. Olisi tarpeen avata silmät, lopettaa sahaaminen ja hivuttautua varovasti tukevaa runkoa kohti. No, ehkäpä joku toinen muurahainen tai mikrobi herättää taas jonkun tielleen osuneen.