Itsetunnon käsi ® ja Ohdakemaa

Miten Itsetunnon käden ® teemat näkyvät Ohdakemaa- sarjan sisällöllisessä viestissä?

Olen jo vuoden päivät työstänyt samanaikaisesti niin Itsetunnon käsi ®- menetelmää kuin Ohdakemaa- fantasiakirjasarjan osia julkaisukuntoon. Tällainen luova prosessointi voisi olla haastavaa, jos näitten kahden tuotoksen sisällölliset teemat olisivat keskenään ristiriitaisia. En kuitenkaan ole itse epäillyt hetkeäkään, etteikö kumpikin tuotos viestisi samaa kantavaa teemaa: oikeutta olla olemassa, sellaisena kuin on. En ole miettinyt asiaa tietoisesti tai suunnitelmallisesti, mutta olen toiminut ikään kuin tiedostaen, etten viesti keskenään ristiriitaista, vaan hyvinkin yhdenmukaista sanomaa.

Kirjoitusteni sisällöllinen yhdenmukaisuus ei sinänsä liene yllättävää, koska niin Itsetunnon käteen ® kuin kirjoittamiini romaaneihin on ”tulostunut” päähäni vuosien mittaan kertyneen teoreettisen ja kokemusperäisen tiedon yhdistymisprosessin tuotteita. Aloitin tosin Ohdakemaan tarinoitten kirjoittamisen jo ennen kuin valmistuin psykologiksi, isäni ennenaikaisen kuoleman jälkeen, joten siinä vaiheessa käytännön kokemukseni psykologin työstä rajoittuivat 5 kuukauden harjoittelujaksoon. Mutta olin tietysti jo opiskellut useamman vuoden psykologiaa, sosiologiaa ja kulttuuriantropologiaa, ja lueskellut omaksi huvikseni mm. psykologista ja henkiseen kehitykseen liittyvää kirjallisuutta jo ennen yliopistoa. Olin myös pyrkinyt kehittämään itseäni henkisesti, tai ylipäätään edes ymmärtämään itseäni, koska se oli suurin syy siihen, miksi alkujaan halusin opiskelemaan psykologiaa. Motiivi voi kuulostaa itsekkäältä, mutta toisaalta, voiko ihminen todella ymmärtää toisiakaan ihmisiä (teoreettisesti ja empaattisesti), ellei ymmärrä edes oman päänsä venkoilua?

Nyttemmin, kun olen toiminut jo vuosia mielenterveystyössä ja perehtynyt myös neuropoikkeavuuteen (myös omalla kohdallani), tieto ja käytännön ymmärrys ihmisen henkisestä hyvinvoinnista on onneksi lisääntynyt siitä, millä tasolla se oli ennen ”oikeaa” työtä ihmisten parissa. Kuitenkin, peruslähtökohta ihmisten kohtaamiseen on ollut samanlainen jo lukioiässä: yritä kohdella toista ihmistä niin kuin toivoisit hänen kohtelevan sinua. Ja toinen kantava asia, josta luin jo ennen yliopistoa Viktor Franklin kirjoista: jos ihminen ymmärtää elämänsä tarkoituksen, hän selviää todennäköisemmin äärimmäisenkin haastavista olosuhteista. Henkisen ajatteluni pohja on kehittynyt ehkä jo lapsuusvuosina, kun katselin ihmeissäni tähtitaivasta ja tunsin itseni niin mitättömäksi, ja silti olemassa olevaksi, ja kokemus loputtomiin jatkuvasta avaruudesta ahdisti minua painajaisiin saakka. Tiedostin, ettei maailma ole vain tämä pallo, jonka elinkelpoisuuden ihmiskunta meinaa parhaillaan tuhota. Aavistin myös, ettei maailma ole vain ”näkyvä” maailma. On olemassa asioita, jotka eivät näy (kuten radioaallot), ja moni ”näkyvä” asia onkin oikeastaan vain aistimus aivoissa…

Maailma on todellisuudessa monimutkaisempi ja moniulotteisempi kuin jonkin yksittäisen kulttuurin välittämä käsitys siitä, millainen ”maailma” on. Elämä on mysteeri, jota ihmisen ymmärrys ei tavoita. Suuri osa ihmisistä elää supistuneessa todellisuudessa, koska havaitsee maailmasta vain sen, minkä kulttuurin luomat ”silmälasit” päästävät läpi. Oletukset maailman luonteesta ohjaavat havaintojamme, emmekä oikeastaan näe sitä mitä on olemassa silmiemme edessä, vaan oman tulkintamme siitä. Olemme sokeita ja kuuroja, ja se rajoittaa niin ajatteluamme kuin tunnekokemustamme elämän ihmeellisyydestä. Meidän ”karttamme” maailmasta ei ole maailman ”maasto”. Mutta nyt harhaudun aiheesta…

Kun puolisoni kysyi minulta eilen, miten Itsetunnon käden ® sisältö näkyy Ohdakemaan henkilöhahmoissa tai heidän tarinoissaan, aloin miettiä asiaa tietoisemmin, ja löysin lähes välittömästi ainakin yhden selkeän yhteyden. Ohdakemaa- sarjan aloitusosan esittelytekstissä, jonka laadin marraskuussa 2017, on jo havaittavissa ensimmäinen todiste siitä, että käsittelen tarinoissa samoja teemoja, jotka päätyivät vajaa vuosi myöhemmin Itsetunnon käteen ®:

”Sadunomainen keskiaika antaa puitteet monipolviselle tarinalle, jonka tapahtumat ovat sekä ulkoisia että sisäisiä, ja jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia. Kuka on vihollinen, kuka ystävä? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?”

Tuo virke, ”Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus”, päätyi sellaisenaan Itsetunnon käden ® kämmeneen, vaikken edes muistanut kirjoittaneeni sitä Ohdakemaa- kirjasarjan esittelyyn. Lause viittaa kirjasarjan yhteydessä siihen, että Ohdakemaan maailmassa maailma ajatellaan luoduksi, eli sillä on Luoja, eikä se ole syntynyt vain sattumalta. Tämä Luoja on tarkoittanut jokaisen olemassa olevan olennon syntyvän, joten, kukaan ei ole merkityksetön. Ei sekään, joka toimii välillä epärakentavasti toisia kohtaan.

Tässäkin todellisuudessa, jossa elämme, on monia ihmeteltäviä asioita, kuten maailmankaikkeuden synty, näkyvän syntyminen näkymättömästä. Arkisen (ja ateistisen) kulttuurin sisällä saattaa unohtaa, miten outoa on, että on ylipäätään olemassa maailma ja elämä. Mutta sehän on oikeasti aivan outoa! Miksi maailma on olemassa? En usko että ateisti tieteilijäkään pystyy vastaamaan siihen kysymykseen, ja jonkun besserwisserin oma ”maailma” voi romahtaa, kun hän huomaa, ettei voi tietää aivan kaikkea.

Se, että elämää kunnioittaa ja arvostaa ihmeenä, luo vakaan pohjan myös itsearvostukselle. Ja se, että uskoo, että jokaisella olemassa olevalla olennolla on jokin tarkoitus, antaa sen kokemuksen, johon Viktor Frankl viittaa. Eikä sellainen uskomus voi olla terapeuttisesti merkityksetön! Minä uskon, että se on päinvastoin terapeuttisesti elintärkeä. Väitän, että ilman kokemusta merkityksestä ja tarkoituksesta kaikki terapeuttiset interventiot ovat tehottomia. Eivät ne kanna pitkälle! Ne eivät vie ihmistä merkityksettömyyden kuilun yli, eteenpäin elämässään, tai edes pinnallisemmissa tavoitteissaan.

Ohdakemaa- blogissani kuvailen kirjasarjaani mm. seuraavilla lauseilla:

"Ohdakemaa- fantasiakirjasarja on uudenlainen ja samalla ajaton tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen mielen sisällä, sekä ystävyydestä ja rakkaudesta sen monissa muodoissa.

Ohdakemaa-sarja on lukijan ajattelua kehittävää, henkisesti rikastuttavaa, fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista kertomakirjallisuutta, joka sopii erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille.

Ohdakemaan tarinat ovat sadunomaisia, mutta toisaalta ihmismielen kuvauksen suhteen hyvinkin realistisia.

Ohdakemaan tarinoitten ytimessä on ihmismieli ja sen ainutlaatuinen kyky harhailla, erehtyä ja luoda oma todellisuutensa. Ja kuitenkin on olemassa totuus, jota ihmismieli ei voi koskaan täydellisesti käsittää.

Kertojat kohtaavat kukin omalla ajallaan ja erilaisten polkujen kautta sen totuuden, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan välinpitämättömyys; sellainen turtumus, joka tekee meistä myötätunnottomia olentoja. Joten, jos pahuus on rakkaudettomuutta, kuka on pahin vihollisesi?”

Kuka on yleensä ihmisen pahin vihollinen? Minä ajattelen, että se on ihminen itse, tai tarkemmin sanoen, ne ”sisäiset hirviömme”, jotka saavat meissä aikaan vihamielisyyttä, katkeruutta, riitaa, tuomitsemista, arvostelua, halveksuntaa ja muita epärakentavia tunteita ja asenteita niin suhteessa toisiin ihmisiin kuin ihmiseen itseensä. Se, miten kohtelee itseä, heijastuu usein siihen, miten kohtelee toisia. Jos on itseä kohtaan vihamielinen, ei pysty aidosti olemaan ystävällinen myöskään toisille. Jossain vaiheessa viha itseä kohtaan ja toisille osoitettu (usein miellyttämishaluinen tai pelokas) ystävällisyys näyttäytyvät liian kipeänä sisäisenä ristiriitana. Jos oma tarve saada hyväksyntää ja ystävällisyyttä jää täyttymättä, eikä itsekään sitä pysty täyttämään, loppuu myös ystävällisyys toisia kohtaan. Siksi on hyvin tärkeää pyrkiä muuttamaan toiminta itseä kohtaan ystävälliseksi, vaikka tuntuisi miltä! Voi nähdä itsensä pienenä lapsena, joka tarvitsee hoivaa, ja tällainen mielikuva herättää luonnostaan myötätuntoa. Sama toimii myös suhteessa toisiin ihmisiin. (Pikkusormi:”Huolehdin sisäisestä lapsestani.”)

Kun toimii itseä kohtaan ystävällisemmin, myös tunteet alkavat muuttua rakastavammiksi ja lempeämmäksi. Tämä on myös itsemyötätunnon harjoittamista, kuten "sisäisen lapsen" hoivaaminenkin. Itsetunnon kädessä ® ystävällisyydestä itseä kohtaan muistuttaa nimetön: ”Olen uskollinen ystävä itselleni.” Uskollisuus näkyy siinä, ettei hylkää itseään, vaikka tapahtuisi mitä; vaikka sössisi miten pahasti tahansa, ystävän hyväntahtoisuus ei katoa! 

Ystävyys on keskeinen teema Ohdakemaan tarinoissa, ja kuvautuu myös kestävänä pohjana parisuhteille. Hyvin monet Ohdakemaan henkilöistä suhtautuvat itseensä alussa hyvin ankarasti ja arvostelevasti. Vasta henkisen kasvun myötä suhtautuminen muuttuu myötätuntoisemmaksi. Ystävät ja henkinen neuvonantaja (kuten Jooel Vaeltaja) auttavat esimerkiksi prinsessa Jelisepaa ymmärtämään syvemmin ystävällisyyden arvon ja myös sen, miten itseä tulisi kohdella. Vihollisestakin voi tulla ystävä, kun tätä kohtelee rakastavasti. Sama pätee suhteessa sisäiseen viholliseen, eli omaan itseen, ja niihin ilkeisiin ”pikku-ukkoihin” pään sisällä.

Ohdakemaa- blogissa kerron myös kirjasarjan teemoista sekä tavoitteistani kirjailijana. (Näistä laajemmin tekstissä: Millaista ravintoa tarjoat mielellesi, kun luet Ohdakemaan tarinoita?) Kirjoitan paljon rakkaudesta sen monissa eri muodoissa. Toisaalta käsittelen sitäkin, mikä on tervettä kiintymystä, mikä taas riippuvuutta. Pohdin myös sitä, voiko ihminen olla henkisesti vapaa, vaikka olisi ulkoisesti kahleissa; ja toisaalta, sisäisesti mielensä vanki, vaikka olisi ulkoisesti vapaa? Tarinoitten henkilöt kokevat niin toivon kuin epätoivonkin hetkiä. Epätoivon hetkissä ratkaisuksi voi nousta jokin oivallus tai jonkun ystävällisen ihmisen tuki, joka välittää samaa viestiä kuin Itsetunnon käsi ®: he ovat arvokkaita olentoja, joitten olemassaololla on jokin tarkoitus. Vaikkei tarkoitustaan vielä tietäisi, voi uskoa, että se on olemassa, ja siksi on elettävä, vaikka elämä tuntuisi hetkittäin pelkältä kärsimykseltä. Elämä on lahja; se on ihme, jota ei kannata väheksyä. 

Ohdakemaan tarinoitten henkilöt näkevät, mitä vallanhalu aiheuttaa ihmisille. Jos ihminen sisäistää ja uskoo Itsetunnon käden ® lauseet, hän ei tarvitse valtaa muuhun kuin oman mielensä ”hallitsemiseen”. Kunkin ihmisen sisäinen valta, eli itsehillintä tai tunnesäätely (tai millä nimellä sitä haluaakaan nimittää), on koko maailman rauhan rakenneosa. Ohdakemaan tarinat opettavat, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan pelko. Väärä vallankäyttö juontuu usein pelosta. Ja pelkoa taas voi nousta vaikkapa vieraudentunteesta, tai siitä, että kokee toisten taholta epäystävällisyyttä tai uhkaavuutta, jolloin saattaa pyrkiä valtaan pelottelemalla itsekin toisia. Joku taas ei tyydy kohtuuteen, vaan ahnehtii, ja haluaa valtaa saadakseen kaiken mitä ahneuksissaan tahtoo. Oikeasti hän ei ”tarvitse”, hän vain ”haluaa”. Jos ihminen kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty sellaisena kuin hän on, miksi hän haluaisi vielä jotakin lisää? Jos taas ei usko olevansa rakastettu ja hyväksytty, tai edes OK sellaisenaan, eikö ole tavallista pyrkiä hankkimaan statusta, meriittejä ja kaikenlaisia koristuksia, suorastaan ahnehtimaan niitä, tai sitten korvaamaan saamatta jäävä rakkaus huumaavalla vallantunteella?

Ohdakemaan tarinoissa yksi keskeinen teema on myös erilaisuus; se, että poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä, eikä sovi itselle pedattuun muottiin tai odotettuun rooliin. Tämäkin liittyy Itsetunnon käden ® kohtiin ”Olen OK tällaisena kuin olen”, ”Minulla on oikeus olla oma itseni” ja ”Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia”. Monien henkilöitten kautta lukija törmää myös sukupuolirooleihin ja erilaisiin sukupuolikäsityksiin kulttuureissa. Onhan tosiasia, että monet ihmiset poikkeavat jossain suhteessa kulttuurisista sukupuolinormeista, ehkä jo synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan, käytökseltään, mieltymyksiltään ja sisäiseltä kokemukseltaan. Jotkut kärsivät sukupuoliroolien ahtaudesta tai paineista, tai eivät tunne olevansa sen kummemmin mitään sukupuolta. Tässä asiassa viestini on toivottavasti selkeä niin Ohdakemaa- sarjassa kuin Itsetunnon kädessä: ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin hän on; sellainen, jollaiseksi hän on syntynyt, eli luotu.

Tämä pätee tietysti myös muihin enemmistöstä poikkeaviin. Ihminen saa olla omanlaisensa, kuten esimerkiksi introvertti, erityisherkkä ja neuropoikkeava, vaikka suurin osa väestöstä olisi erilaista ja kulttuuri painostaisi olemaan samanlainen kuin se suurin osa on. Poikkeavuus jossakin ominaisuudessa voi herättää epävarmuutta ja pelkoa, mutta, kuten sanottua Itsetunnon kädessäkin ®: ihmisellä on oikeus olla oma itsensä, hän on OK sellaisena kuin on, eikä hänen tarvitsekaan miellyttää kaikkia. Kaikilta voi kuitenkin odottaa käytöstä, joka ei vahingoita tai uhkaa toisten terveyttä tai henkeä. Se pätee niin enemmistöön kuin vähemmistöön. Kaikki ovat yhtä arvokkaita olentoja ja kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti, mutta heikommassa asemassa olevat tarvitsevat hyväntahtoisuuttamme vielä enemmän muut. 

Ohdakemaan tarinoita lukiessa saattaa tulla pohtineeksi omaakin elämäänsä, kuten sitä, mikä omassa ainutkertaisessa elämässä onkaan tärkeintä. Ohdakemaa- sarjan teemat voivat herättää myös kysymyksen, annatko sinäkin jalansijaa ahneudelle ja vallanhalulle, pelolle ja vihamielisyydelle omalla reviirilläsi (eli mielessäsi), vai suojeletko sitä, mikä on sinulle ”pyhää”, kuten, mielen ja hengen vapaus? Samalla tavoin Itsetunnon käsi ® voi herättää pohdintaa siitä, mitä itse oikeastaan pitää tärkeänä. Onko tärkeää olla niin kuin muut ja elää niin kuin muutkin? Onko tärkeää miellyttää muita, vaikka se tarkoittaisi, että hylkää itsensä? Vai onko kaikin tavoin parempi, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, karvoineen kaikkineen, ja kohtelee itseään siten kuin ansaitsee, sellaisena ihmeellisenä olentona kuin onkaan?


PS: Veisitkö tietoa eteenpäin?
Toivoisin potentiaalisten lukijoitten löytävän kirjojani ilman aggressiivista mediamainontaa. Haluaisin, että mahdollisimman moni saisi tietää Ohdakemaan olemassaolosta, ja että etenkin juuri ne ihmiset löytävät Ohdakemaahan, joille sen psykologiseen maailmaan uppoutuminen voisi olla mielekästä, terapeuttista tai rakentavaa; parhaimmillaan sitä kaikkea. Esimerkiksi erityisherkille, tunne-elämän haasteista kärsiville ja neurologisesti poikkeaville Ohdakemaan tarinoitten lukeminen voi tarjota vertaistukea, ja kaikille lukijoille se antaa mahdollisuuden syventää psykologista ymmärrystään ja lisätä sietokykyään ihmisten erilaisuutta kohtaan.

"Itsetunnon käsi harjoitusvihko" on nyt saatavilla, ks. BoD-verkkokaupasta:

Suvaitsevaisuus - sietämistä, sinisilmäisyyttä, sopeutumista?

"Suvaitsija" ja tietyin ehdoin "suvaittu"? Onko tämä tasa-arvoa?

Mitä "suvaitseminen" oikeastaan on? Pelkkää itsekehua, vai kaunis, utopistinen ajatus, vai usein ihan rakentava asia, muttei aivan sitä mitä yleensä luullaan? Ja mitä oikeastaan pitäisi suvaita, mitä ei?

Viime aikoina olen joutunut kuulemaan suvaitsevaisuus- sanan useammin kuin olen sitä koskaan edes mielessäni pyöritellyt, koska en ole edes ymmärtänyt kunnolla koko sanaa käyttääkseni sitä itse. Päätin tehdä sanasta google-haun ja katsoa, millaisiin määritelmiin, juttuihin ja teemoihin tuo ajankohtainen sana liitetään. Tutkiskeleminen oli mielenkiintoista ja löysin useamman filosofisen tekstin aiheeseen liittyen. Mutta kyseisen sanan kohdalla huomaa myös varsin pian, että jotkut sitä käyttävät ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sanan alkuperäistä merkitystä. Monet kuvittelevat, että on jo sinänsä hienoa olla ”suvaitsevainen”, ja käyttävät sanaa itsestään varsin mielellään. Todellisuudessa ihmiset eivät ”suvaitse” mitä tahansa, eikä se olisi ihmiskunnan hengissä säilymisen kannalta millään tavoin perusteltuakaan. Pitäisikö ”suvaita” väkivaltaa ja sodanlietsontaa, luonnonvarojen tuhlaamista itsekkäisiin tarkoituksiin, tai mitä tahansa muuta sellaista toimintaa, joka vahingoittaa toisia eläviä?

Valitettavasti kyse on taas kerran käsitteitten ja sanojen väärinymmärryksestä, tai hatarasta ymmärtämisestä, sekä ihmisten huvittavasta, mutta toisaalta vaarallisesta tavasta ryhtyä hokemaan itseensä tai toisiinsa liittyen leimaavia termejä, milloin missäkin tarkoituksessa. Niin, ihmisten välillä kukkii nimittelyä ja leimaamista, jolla on tarkoitus luoda eriarvoisuutta itsen ja toisten välille. Joku mielellään väittää, että ”minäpä olen suvaitsevainen” (=avarakatseisempi, parempi ihminen?) ja ”sinä olet suvaitsematon” (=ahdasmielinen, huono ihminen?). Ahdistaa joutua toteamaan, miten asia onkaan mennyt ihmisten mielessä sekaisin! Entäpä jos ”suvaita” sanalla tarkoitetaankin oikeastaan vain ”sietämistä”, eikä mitään avarakatseista, rakastavaa hyväksymistä? Mitä sinä siedät, mitä et?

Wikipedian ”suvaitsevaisuus”-tekstistä löytyy oheinen pätkä:

”Filosofi Jukka Hankamäen mielestä suvaitsevuuden käsite on ristiriitainen. Se tarkoittaa, että henkilö sietää jotakin, vaikka hän ei hyväksy tai kannata sitä. Hankamäen mukaan suvaitsevuus ei voi olla kaiken hyväksymistä, sillä se olisi ristiriitaista. Suvaitsevuuden on hänen mielestään oltava valikoivaa.

Filosofi Markus Neuvosen mielestä suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa kysymykseksi nousee se, kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää sietää. Neuvonen hylkäisi koko suvaitsevaisuden käsitteen, koska siihen sisältyy "aina tietynlainen alaspäin katsominen" – suvaitseminen sisältää jo sinällään asian, mahdollisesti inhottavan, jota siedetään, sekä siihen liittyvän suvaitsijan.”

Kun ”suvaitsen” jotakin, se itseasiassa tarkoittaa, että pidättäydyn vastustamasta (väkivaltaisesti) jotakin asiaa, ihmistä tai ilmiötä, jota en oikeastaan itse hyväksyisi, suosisi, tai josta en itse pidä, mutta siedän sitä, koska on jollain perusteella oikein, perusteltua, järkevää, laillista tms. sietää sitä, eikä hyökätä sitä vastaan. Olosuhteiden pakosta siis siedän jotakin, vaikken pidä siitä. OK, tämä on vielä aivan ymmärrettävää, ja voi oikeastaan olla jollekulle helpottava määritelmä ”suvaitsemisesta”. Vaikka ”suvaitsenkin” vaikkapa erilaiset mielipiteet, se ei tarkoita, että itse niistä pitäisin, tai hyväksyisin ne. Pidättäydyn vain käyttäytymästä vihamielisesti ja mitätöivästi tuota toista mielipiteenilmaisijaa kohtaan. Ja, totta lienee sekin, että se henkilö, joka vastoin todellisia tunteitaan ja arvostuksiaan ”suvaitsee” jonkun toisen erilaisuutta, asettuu jollain tapaa ylempiarvoiseksi kuin tuo toinen. Minä olen se ”suvaitsija”, sinä olet ”suvaittava”. Eikö olisi tasaveroisempaa puhua vain siitä, että me kumpikin pyrimme hyväksymään toisemme sellaisina kuin olemme, ihmisreppanoita kumpikin, ja pyrkimään yhteisymmärrykseen ja rauhaan, koska se on hyväksi meille molemmille?

Ihmiset ovat raadollisimmillaan toden totta kuin arvoasemastaan nahisteleva lauma simpansseja. Minä ”suvaitsen” sinua siinä apinankäsivarren päässä, jos annat minun syödä hedelmäni ensin ja kaivelet sitten selästäni kirppuja. Mutta jos et tee kuten suvaittuun asemaasi kuuluu, puren sinua, ja saat luvan riekkua toisella oksalla… Niin, ehkäpä suvaitsevaisuus-termi sopiikin apinalauman käyttäytymisen analysointiin!

Kaikille meille lienee jossain vaiheessa (ehkä jonkin etiikkaa käsittelevän oppitunnin aikana) selitetty, että ihminen on eri asia kuin hänen tekonsa. Tulisi arvioida tekoja, ei tuomita ihmistä. Toisin sanoen, on eri asia hyväksyä toisten ihmisten näkemykset kuin heidän tekojaan. Ja toisaalta, ei kuitenkaan tule hyväksyä näkemyksiä, jotka lietsovat epärakentavia ja väkivaltaisia tekoja ketään kohtaan. Kaikkia tekoja ei pidä myöskään ”suvaita” (eli sietää ja olla estämättä). Suvaitsevaisuus ei siis tietenkään ole mikään hyve, jos suvaitaan pahaa; se voi sen sijaan olla sinisilmäisyyttä, välinpitämättömyyttä, älyllistä laiskuutta, pelkoa puuttua vahingolliseen toimintaan…

Suvaitsevaisuus-termi on todellakin niin epämääräinen ja ristiriitainen, että se joutaisi hyllyttää. Sitä ja sen vastinparia käytetään liian paljon lyömäaseena, mikä ei ole kovin ”suvaittavaa”. Olisi helpompaa ja selkeämpää puhua ennakkoluuloisuudesta tai tuomitsemisesta, kun puhutaan ”suvaitsemattomuudesta”. Tai, kun puhutaan ”suvaitsevaisuudesta”, miksei voisi puhua lähimmäisenrakkaudesta, ihmisarvosta, elämän kunnioittamisesta, rauhan rakentamisesta, hyväksymisestä? On selkeämpää korostaa sitä, ettei ihmisiä pidä tuomita, vaan heidän tekojaan tulisi arvioida sen mukaan, seuraako niistä haittaa vai ei, kuin sotkea keskusteluun kunkin ”suvaitsemisten” taustalla olevia omia mieltymyksiä ja mielipiteitä.

Mihin tarvitaan moraalisia ohjeita, suosituksia ja lakeja, jos kaikki pitäisi vain ”suvaita”? Tämä ”suvaitsevaisuuskeskustelu” on niin hölmöä touhua, ettei tätä voi enää ”suvaita”. Mutta haluan nyt kokeilla toista keinoa pysyä rauhallisena ja rauhantahtoisena henkilökohtaisiin mieltymyksiini ja arvoihini perustuvasta suvaitsemattomuudestani tai suvaitsevaisuudestani huolimatta, eli hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa (vaikka haluaisinkin, ehkä, riippuen siitä, millä päällä olen…):

OK, ihmiset, minä mukaan lukien, ovat usein ajattelemattomia, tiedostamattomia, ja vihamielisiä. He saattavat vääryyttä koettuaan nousta barrikadeille ja käyttäytyä väkivaltaisesti ja yhtä vihamielisesti kuin heitä itseään on kohdeltu. He saattavat defensiivisessä aggressiossaan käyttäytyä yhtä ”suvaitsemattomasti” kuin ne, jotka eivät ole heitä ”suvainneet”. Mikä lopettaisi tämän mielettömyyden? Ei ainakaan paremmuuskilpailu siitä, kuka on olevinaan ”suvaitsevaisempi” kaikessa ylimielisyydessään, eikä sitten kuitenkaan suvaitse vastaväitteitä. Eikä se, että yritetään kieltää ”suvaitsemattomuus” kokonaan ja joudutaan kaaokseen, kun kaikki on sallittua...

Jospa lopetetaan koko sanan käyttö, niin itsekehun välineenä kuin lyömäaseena? PUF!

Ja vielä pari poimintaa teksteistä, joihin törmäsin aihetta tutkiessani (osoitteesta: https://www.ystavyydenmajatalo.fi/kirjoitukset/suvaitsevaisuus.html)

"Meidän täytyy aina ottaa kantaa. Neutraalisuus auttaa sortajaa, ei koskaan uhria. Vaikeneminen rohkaisee kiduttajaa, ei koskaan kidutettua." (Keskitysleirin kokenut Elie Wiesel vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkinnon 1986)

Ja toisen ihmisen ennakkoluulottomaan kohtaamiseen liittyen:

"Silloin kun näemme jokaisessa toisessa ihmisessä ehtymättömän, aavistamattomia mahdollisuuksia täynnä olevan merkitysten lähteen, ihmisyyteen kuuluva syvyyden ulottuvuus on avautunut meille." (Terho Pursiainen)

Jos vielä jaksaisi verrata ”suvaitsevaisuus” – sanan merkitystä siihen, mitä rakkaudesta sanotaan Paavalin kirjeessä korinttilaisille, niin huomaisi ehkä selkeästi, millaista asennetta kannattaa tavoitella suhteessa toisiin ihmisiin. Väkivallasta pidättäytyminen on totta kai OK, mutta kun onnistuu siinä, ollapa sen lisäksi vielä kärsivällinen ja lempeä, ja kadehtimatta, kerskumatta ja pöyhkeilemättä…

PS: Tässä tekstissä käsittelemääni teemaan liittyen sattui niin, että seuraavaksi julkaisuvuorossa oleva Ohdakemaa-sarjan osa, ”Vaeltajaprinssi”, käsittelee sukupuoli-identiteetin kirjoa ja sukupuolista suuntautuneisuutta, jotka ovat yksi aihepiiri, jonka yhteydessä nykyisin käytetään paljon ”suvaitsevaisuus”-sanaa. Jos olisin kaunokirjallisia markkinoita laskelmoiva analyytikko, en olisi osannut paljoakaan paremmin aikatauluttaa moista teemaa käsittelevän romaanin julkaisemista. Mutta kyse on puhtaasta sattumasta, suorastaan hieman kiusallisesta sellaisesta, koska en ole alun pitäenkään kirjoittanut siitä, mistä maailma puhuu, vaan siitä, mitä itselläni huvittaa kirjoittaa; eli milloin mistäkin moraalisesta epäkohdasta tai psykologisesta ongelmasta. Ja olisi suorastaan ärsyttävää, jos minun luultaisiin kirjoittavan markkinointimielessä ”laskelmoidusti” ajankohtaisista teemoista. Enhän lainkaan tiennyt silloin 2016 – 2017, kun aloin työstää romaanisarjaa julkaisukuntoon, mitä tahtia osat tulisivat julkaistavaksi, tai millaiset aiheet olisivat pinnalla heinäkuussa 2019, kun olisi seitsemännen osan vuoro. Mutta toisaalta, ehkäpä vielä vuottakin aiemmin kirjallinen homoromanssi olisi tuottanut voimakkaamman ”suvaitsemattomien” tai ”suvaitsevaisten” reaktion. Nyt sellainen alkaa ehkä olla jo vanhaa kauraa, eikä minun kenties tarvitse sietää kummankaanlaisia kommentteja aiheesta...

Muualla "suvaitsevaisuudesta":

https://yle.fi/uutiset/3-6266998

http://www.hyvejohtajuus.fi/12137/mita-on-olla-suvaitsevainen/

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/kolumni/suvaitsevaisuus-sy%C3%B6-omat-lapsensa-1.198290

Lukemalla viisaammaksi?

Julkaisusuunnitelma 2019

”Jos osaat lukea, koko maailma avautuu sinulle.” Barack Obama.

Ajatuksenani oli kirjoittaa vain lyhyt päivitys, mutten malta olla pysähtymättä tuoreimman Psykologi-lehden (2/2019) juttuun ”Kuin surmaisi satakielen” kirjallisuuden merkityksestä psyykelle (Henna Helmi Heinonen, kirjailija ja psykologi). Jutussa on samansuuntaista sisältöä kuin blogitekstissäni mielen teorian kehittämisestä. En valitettavasti löydä lehden jutusta tietoa, mihin ”runsaaseen tutkimusaineistoon” Heinonen esseessään viittaa, mutta poimin nyt tähän joitakin lukemisen positiivisista vaikutuksista, joita tekstissä mainitaan:

”Lukeminen parantaa työmuistia ja keskittymiskykyä, vähentää stressitasoa, rikastaa sanavarastoa sekä kehittää niin emootioiden tunnistamista ja sanallistamista kuin empatiakykyäkin. ”

Heinosen mukaan kaikki lukeminen ei kuitenkaan ole aivojen kehityksen kannalta samanarvoista. ”Tunnetusti lukemisen edut liitetään juuri pitkiin teksteihin, ei sähkösanomanomaiseen sosiaalisen median maailmaan.”

”Myös pidempien tekstien välillä näyttää olevan eroja. Viime vuosien tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi empatian kehittymisessä olisi merkittävä rooli nimenomaan kaunokirjallisuudella, mahdollisesti etenkin minäkertojan narratiivilla.”

Tällä väitteellä on neuropsykologinen perusta; tiedetäänhän, että kuvitellessa (kuten tarinaa lukiessa) aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin oikeassa kokemuksessa. (Eli, esimerkiksi empatian kokeminen tarinan kautta kehittää aivosaarta.) Heinonen toteaa myös: ”Koska kirja on lukunopeuden vuoksi kohtalaisen hidas kokemus, se myös mahdollistaa pysähtymisen ja aivojen muokkautumisen toiseen tapaan kuin elokuva tai Youtube-video.”

Heinosen mukaan lukemisen hyödyt ihmisen aivoille ja psyykelle näyttäisivät olevan yksiselitteisen positiivisia. (Haittojakin tietysti voi olla, esimerkiksi jos ihminen laiminlyö muuta itsestään huolehtimista liiallisen lukemisen takia!) Ruutuaika on Heinosen mukaan alkanut viedä aikaa lukemiselta, etenkin nuorilla. Ruutuaikakin muokkaa aivoja, mutta valitettavasti eri suuntaan kuin kaunokirjallisuuden lukeminen (esim. keskittyminen, emootioiden tulkintakyky ja empatia heikkenevät). Heinosen mielestä olisi juuri nyt tärkeää pitää esillä kirjallisuuden ja muiden taiteiden myönteisiä vaikutuksia psyykelle. Teenpä siis tässä juuri sitä 😊

No, kilpailu ajasta ja voimavaroista on kovaa! Osittain itse aiheutetussa kiireessä ihmisillä on taipumus valita ”helppoa viihdettä”. Huomaan sen kyllä itsekin, enkä todellakaan jaksa milloin tahansa keskittyä lukemaan mitä tahansa pitkiä kaunokirjallisia tekstejä. Ja sitä paitsi viime vuosina olen enemmänkin tuottanut tekstiä kuin lukenut, tai sitten lukenut ja eläytynyt itse tuottamiini teksteihin loputtomissa muokkausprosesseissa. Mutta tämän Heinosen esseen luettuani voinen tuntea kohtuullista tyytyväisyyttä siinä suhteessa, että kun julkaisen omia kirjojani, voin ajatella tuottavani tutkitusti psyykelle hyödyllistä viihdettä; pitkiä, kaunokirjallisia tekstejä, ja vieläpä minäkertojan narratiivilla! Vaikka siis kirjoitankin vain omaksi huvikseni, julkaisemalla tekstejäni en aiheuta haittaakaan, vaan potentiaalista hyötyä niille, jotka haluavat tehokkaan stressitason alentamiskeinon, sekä kehittää työmuistiaan, keskittymistään, sanavarastoaan, tunteitten tunnistamista ja sanallistamista, ja empatiakykyään. Ei pahaksi mielenterveysalan ammattilaisellekaan!

Tuo ammattilehden juttu tuli itselleni oikeaan aikaan. Ehkäpä kaipasinkin juuri nyt motivointia siihen, että saan työstetyksi Ohdakemaa- sarjan seitsemännen osan julkaisukuntoon muutaman viikon sisällä, kenties heinäkuussa. Käsikirjoitus on suunnilleen yhtä laaja kuin sarjan ensimmäinen osa, joten, voi olla että muokkausluvusta ja oikoluvusta huolimatta tekstiin jää joitakin virheitä ja puutteita, jotka ehkä jälkeenpäin ärsyttävät itseäni. Mutta olenpahan huoltanut omia aivojani kirjoittamalla ja lukemalla, eikä siitä kai ole ollut muillekaan liiaksi haittaa, paitsi että olen useita tunteja viikossa omissa maailmoissani. Tosin, voihan se olla joskus helpotuskin kanssaihmisille…

Ohdakemaa- sarjan esittelyblogi

Arvon mekin ansaitsemme...

Ruusuja kaikille tänään! Veikko Lavin
sanoin: "Jokainen ihminen on laulun
arvoinen, jokainen elämä on tärkeä..."

Tuota ahdistavaa laulua kammottavine lallatuksineen piti joskus kouluaikaan laulaa. ”Laiho kasvaa kyntäjälle, arvo työnsä täyttäjälle…” Mutta mikä arvo? Pitääkö se arvo todella ansaita? Ja kuka päättää, mitä se arvo maksaa? Miten paljon pitää tehdä, ja mitä kaikkea saavuttaa, jotta ansaitsee moisen arvon?

Miten vääristyneesti tässä maailmassa arvostetaankaan ihmisiä! Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että sellainen ihminen, joka on joutunut ponnistelemaan selviytyäkseen normimaailmassa edes jotenkuten hengissä, saattaa kokea, ettei hänellä ole ihmisarvoa, koska hän vaikuttaa ”luuserilta” muitten silmissä. Kun taas joku, jolla on ollut ehkä keskimääräistä helpompaa jo lapsesta saakka, ja joka on niin sanotusti menestynyt elämässään, saa nauttia kanssaihmisten arvostusta vielä bonuksena hyvinvoinnilleen. Jollekulle taas ei riitä edes keskinkertainen menestys, vaan hän haluaa olla suorastaan parempi kuin muut, ja häntä arvostetaan, kun hän onnistuu todistamaan ”paremmuutensa” jollakin kokonaisuuden kannalta naurettavan merkityksettömällä ominaisuudella. Ollapa maailman paras se ja se; onpa hienoa, mutta mitä hyötyä siitä on globaalisti? Pelastaako se ihmiskunnan ja maailman, että joku voitti jonkun kilpailun ja sai sikana rahaa? Törsätään vaan luonnonvaroja siihen, että saadaan selville, kuka on paras siinä ja siinä ominaisuudessa. Mitä ihmeen merkitystä sillä on? En ymmärrä. Jos se on vain hupia, niin toivoisin, että huvit olisivat halvempia ja vähemmän haitallisia ympäristölle…

Keitä me oikeastaan arvostamme, ja millä perusteella? Olemmeko me ihmiset todella niin ajattelemattomia, että arvostamme toisiamme sillä perusteella, kuka on ulkoisesti menestynyt, viehättävä, taitava, hauska, pätevä, johtavassa asemassa, rikas, voittanut kilpailuja jne.? Vai arvostammeko vain niitä ihmisiä, joista itse pidämme? Vai olisiko syytä unohtaa se, mitä kukin on tehnyt tai tulee tekemään, ja arvostaa kutakin ihan vain siksi, että hän on olemassa? Voiko ihmisarvon muka riistää sillä perusteella, ettei ihminen ole jonkun toisen ihmisen mielestä oikeanlainen (mitä se kullekin arvostelijalle sitten tarkoittaakaan)?

Olen ehkä ennenkin maininnut ajattelevani itse, että ihmisarvo kuuluu kaikille, teoista ja saavutuksista riippumatta. Mutta kieltämättä arvostan enemmän sellaista käytöstä, joka pyrkii rauhaan, huomioi toiset ihmiset ja luomakunnan, eikä ole riidanhaluista, ahnetta tai pelkästään omaa kunniaa etsivää. Arvostan nöyryyttä (en nöyristelyä) ja sitä, että ihminen uskaltaa olla oma itsensä. Syystä tai toisesta en kovinkaan paljon piittaa siitä, missä asemassa ihmiset ovat, tai ovatko he niin sanotusti menestyneitä ja yleisesti arvostettuja, julkkiksia tai muita sellaisia, jotka saattaisivat olla joittenkin mielestä suosittuja. Massojen arvostamat ihmiset ovat minulle vain ihmisiä, kuten muutkin, eivätkä he ansaitse sen enempää tai vähempää arvostusta kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole erityisemmin ”menestyneet” tässä maailmassa.

Näin joskus erittäin vaikeasti vammaisen henkilön, joka oli ilmeisesti viettänyt koko elämänsä sairaalasängyn tapaisessa vuoteessa. Hän tuskin kykeni tekemään mitään sellaista, mitä tavallisesti arvostetaan tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Mutta hänelläkin on ihmisarvo, tarkoitus ja merkitys. Hänen kaltaisensa olento voi opettaa meille, mikä oikeastaan on tärkeää. Voitko arvostaa itseäsi vasta sitten kun olet ponnistellut ja saavuttanut jotakin, kilpaillut ja voittanut, harjoitellut ja oppinut? Etkö sitten arvostakaan häntä, joka on vain olemassa, kykenemättä tekemään sen enempää kuin vastasyntynyt vauva? Etkö arvosta vastasyntynyttä ihmisenalkua? Kieltämättä se saattaa olla aika ruma, eikä varmasti osaa mitään, eikä ole saavuttanut vielä mainetta, rahaa ja kunniaa, eikä saanut kavereitakaan…

Meidän ei tarvitse ansaita arvoamme; se on kyseenalaistamaton syntymäoikeus. Me olemme olemassa, ja meissä on elämää, ja se elämä on arvokas. Meidän ei tarvitse olla mitään erityistä ja erikoista, tai suorittaa kaikenlaisia asioita, jotta olisimme arvokkaita. Terve itsetunto pohjautuu omanarvontuntoon. Kehittämäni väline ja harjoitus, ”Itsetunnon käsi”, sisältää tämän ajatuksen. Omanarvontuntomme voi rakentua terveelle pohjalle ja vahvistua, jos uskomme todeksi tämän ”Itsetunnon käden” lauseen:

”Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus”.

Onko sitä vaikea uskoa?

PS: ”Itsetunnon käsi”®on kehittämäni terapeuttinen väline ja menetelmä, jossa käytetään omaa kättä, käden kuvaa sekä käsimerkkejä itsetuntoon ja omanarvontuntoon liittyvien lauseitten opetteluun ja muistamiseen, jotta nämä myönteiset uskomukset palautuisivat mieleen tilanteissa, jotka koettelevat itsetuntoa. Itsetunnon kättä voi käyttää myös itsetunnon laadulliseen arviointiin sekä itsetuntoon ja omanarvontuntoon liittyvän pohdinnan herättämiseen terapeuttisessa keskustelussa. Itsetunnon käden kuva toimii myös muistitauluna rakentavasta suhtautumistavasta niin itseen kuin toiseen ihmiseen.

Muistutus luontoäidistä

Lastenkamarini "sisustuksen" värimaailmaa

Kaivelin tässä eräänä päivänä alimmaista lipastonlaatikkoa, etsiskellessäni jotakin, mitä hämärästi muistelin siellä olevan. Yllättävää kyllä, löysinkin etsimäni, ja yritin panna laatikon kiinni, mutta se jäi raolleen. Ilmeisesti vetolaatikon takana, lipaston sisällä, oli jotakin epämääräistä, minkä vuoksi se ei mennyt paikalleen kokonaan. Annoin asian olla muutaman päivän niin, koska moinen asia ei maailmankaikkeuden kokonaiskaaoksen keskellä merkitse yhtikäs mitään. Mutta toisena päivänä, hetken mielijohteesta, osin ärtyneisyydestä, osin uteliaisuudesta, vedin laatikon kokonaan ulos katsoakseni, mitä lipaston sisällä olisikaan, pölyn lisäksi. Löysin papereita tai paperinippuja, joita oli tippunut ylemmistä laatikoista sinne laatikkojen perälle. Jotkut paperit olivat tuoreempia, jopa viime syksyltä, mutta eräs vaatimaton, irrallinen A5-ruutupaperiarkki oli hivenen vanhempaa perua…

Paperissa oli runontapainen, lyijytäytekynällä kirjoitettu teksti, josta yksi sana oli vedetty yli ja sen päälle oli kuivamustekynällä kirjoitettu toinen sana. Alla oli silloiset nimikirjaimeni ja päiväys, 4.8.1998. Tuo irrallinen lappunen oli säilynyt lähes rypistymättä ja taittumatta yli 20 vuotta! Mitä tämä kertookaan minun siisteydestäni ja järjestelmällisyydestäni? En tosiaankaan ollut laittanut sitäkään paperia kansioon tai muovitaskuun. Se oli vain jossain muitten papereitten ja tavaroitten keskellä, tallessa kuitenkin. Ja jossain vaiheessa se ilmeisesti siirtyi omin päin jonnekin sinne lipaston takaosaan. Se oli ihmeellisen sileä, ei edes taittunut tai kupristunut, joten se vaikutti uudemmalta kuin olikaan.

Tässä teksti, jonka olin tuolloin, yli kaksikymmentä vuotta nuorempana väsännyt.

Ihmisen suhde luontoon on narsistinen objektisuhde.
Kuinka se voisi olla muutakaan,
kun ihmiskunta elää vielä lapsenkengissään
ja luontoäiti joutuu narsistisen lapsensa riistämäksi?
Kaiken pohjalla on ihmisen ajatusvääristymä siitä,
että luontoäiti on sen hyljännyt.
Ei luonto ihmistä hylkää,
mutta ihmiskunta on itsekkyydessään unohtanut alkuperänsä,
kuin kieroon kasvanut lapsi, joka ei rakasta äitiään.
Montako vuotta psykoterapiaa narsistinen ihmiskunta tarvitsee,
että muistaisi miten on syntynyt,
mistä saa ravintonsa, suojansa, viisautensa?

Tuohon aikaan ilmastonmuutos ei vielä ollut laajasti huolta tuottava asia. Itse elin lähiössä opiskelujen takia ja kärsin luontopuutosta. Olin kuulemma ollut korvasienireissulla ja ehkä kalassakin jo muutaman viikon ikäisenä vauvana. Vaippaliinoja kuulemma kuivatettiin kuplavolkkarin ikkunasta roikottaen, kun siirryttiin metsäautoteitä sieni- tai kalapaikasta toiseen. Ehkei se autolla ajelu ollut niin kovin ekologista, mutta pakkohan sitä on jollain tavalla siirtyä kaupunkiympäristöstä erämaahan, jos ei voi pyöräilläkään kymmeniä kilometrejä, vieläpä kolmen lapsen kanssa. Kaikki nuo jo varhaislapsuudessa saamani aistimukset luontoympäristöstä ovat jättäneet jälkiä minuun. Minulla on henkilökohtainen motiivi olla ns. luontoihminen. Mutta sen lisäksi koen, että on eettistä ylipäätään pyrkiä varjelemaan luontoa ja eläinkuntaa, ja sitä kautta myös ihmiskunnan elinolosuhteita.

Psykologista tietoa olisi tärkeää hyödyntää siinä, että ihmiset tekisivät elämässään ja arjessaan luontoa kunnioittavia ja ekologisia valintoja. Toimintatapojen muuttaminen voi olla helpompaa nuorilla, jotka eivät ole ylioppineet ”pahoja” tapojaan. Oppiiko vanha koira vielä uusia temppuja? Miten muuttaa vuosikausien aikana vakiintuneet kulutustottumuksensa tai tapansa viihdyttää itseään? Siinäpä se. Psykologisin keinoin voisi auttaa ihmisiä niin motivoitumaan yhteisen asian puolesta kuin aivan konkreettisesti toteuttamaan tarvittavia ajattelutapojen ja toiminnan muutoksia. Esimerkiksi käyttäytymisterapeuttiset keinot, tai NLP, HOT ja vaikkapa tietoinen läsnäolokin tarjoavat runsaasti erilaisia mahdollisuuksia parantaa maailmaa ja pelastaa tämä maapallo kaikille luoduille.

Puolisoni mainitsi tässä joku päivä, että eräissä piireissä on ilkeä tapa nimittää ”vapaamatkustajiksi” niitä, jotka eivät syystä tai toisesta kerrytä yhteistä verokassaa. Mutta jos ajattelee vähän globaalimmin, nyt olemmekin toisenlaisella matkalla. Tavoitehan olisi päästä sellaiseen tilanteeseen (luonnonvarojen kulutuksen, hiilidioksidipäästöjen ja saastutuksen kannalta), joka ehkäisisi ilmastokatastrofin. Ja sillä matkalla ”vapaamatkustajia” ovat ne, jotka eivät laita tikkua ristiin asian eteen, edes ajatustasolla, kuten, eivät vaikkapa edes yritä kierrättää mitään. Kaikilla ei tosin ole voimavaroja tehdä paljoakaan, mikä on aivan ymmärrettävää, jos elämässä on paljon muitakin haasteita, kuten terveydellisiä ongelmia. Mutta samalla tavalla yhteiskunnankin ”vapaamatkustajien” elämä voi olla monella tavalla haastavaa. Saatamme kaikki olla välillä niitä ”vapaamatkustajia”, kummassakin asiassa. Ja olisi julmaa tiputtaa ihmisiä kyydistä, kun kaikki ovat kuitenkin loppujen lopuksi samassa veneessä. Muut ottavat vastuuta enemmän, jos jollakulla on vaikeaa. Kukin vuorollaan. Mutta mitä tehdä, jos joku kieltäytyy soutamasta, vaikka pystyisikin siihen, muttei häntä voi jättää poiskaan kyydistä, kun hän ei osaa uida?

Suurin huoli ei siis ole enää valtion kassan tasapainosta, vaan koko maapallon lisääntyvästä epätasapainosta. Rikkaus ja prameat puitteet eivät pelasta luonnonmullistusten aiheuttamilta haasteilta. Virkamies voi kyllä yhä saada harmaita hiuksia, kun budjetti menee yli, mutta hirmumyrsky pyyhkäisee ehkä jossain vaiheessa katon hänen virastonsa päältä ja sähkökatkokset sekoittavat tietoliikenteen, ja kaikki digitaaliseen muotoon siirretyt kirjanpidot katoavat. Ihan sama, kuka voittaa euroviisut, ja rakennetaanko uusi jäähalli jonnekin vai ei. On hyvä, jos leipää yhä riittää kaikille, mutta nyt ei ole sirkushuvien aika. Tai ehkä vain hetkeksi, jotta ahdistus helpottaa, voi uppoutua viihteeseen (ja mielellään ekologisesti tuotettuun). Mutta sitten on taas aika tehdä jotakin, edes pientä, etteivät asiat luisu parissa kymmenessä vuodessa ihan mahdottomiksi… Pienikin valinta on merkityksellinen, jos kaikki tekevät sen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Olisi kovin surullista, jos tuon vanhan runoni väitteet olisivat totta; jos siis olisimme kaikki niin itsekkäitä, suorastaan narsistisia, että riistäisimme vain omatunnottomasti sitä tahoa, joka on tarjonnut meille elämän edellytykset, emmekä antaisi mitään takaisin. Eihän meitä olisi olemassa ilman muuta luomakuntaa. Luonto kyllä pärjäisi ilman ihmislajia, mutta ihminen ei selviydy ilman luontoa. Joten, jatkammeko kollektiivista itsetuhoisuuttamme, tiedostamatta edes kunnolla, että syömme maata jalkojemme alta?

Ja luontoäidistä aasinsilta ihmisäiteihin:

Hyvää tulevaa äitienpäivää! Kiitos omalle äidilleni, kun roikotit minua jo vaippaikäisenä mukana niillä retkillä, joilla opin tuntemaan luontoympäristön syntymäkodikseni!

Hyvää päivää, kirvesvartta, olen yhä olemassa!

Häkkisusi Ranualla. Ehkä se lepäsi kylläisenä
ja tyytyväisenä siihen hetkeen, mutta itse
olisin ollut onnellisempi, ellen olisi nähnyt
aitauksia sen ympärillä.

Yritän heti alkuun sanoa jotakin myönteistä. Keväiset aamut, kello kuuden ja seitsemän välillä, ovat olleet viime aikoina erityisen kauniita. Vaikka maassa on saattanut olla vielä kuuraa ja vähiin vajonneet hanget ovat vielä viilentäneet ilmaa, muuttolinnut ovat laulaneet innoissaan, reviiriään ilmaistakseen tai puolisoa kutsuen. Linnunlaulu, omien askelten rapina, ja jopa maiseman yli kantautuva arkinen koiranhaukunta luo tunnelman, josta tiedän olevani hermostolleni ja mielelleni sopivassa ympäristössä. Parisen vuotta sitten kuulin aikaisena aamuna suden ulvonnan. Vaikkei tällä seudulla ole tiettävästi niin paljon susia näkynyt kuin joillakin paikkakunnilla, oli ainakin jossain vaiheessa tehty näköhavaintojakin juuri sillä suunnalla, josta tuon sävähdyttävän äänen kuulin. Toivoin, ettei kukaan pahantahtoinen löytäisi tuota ulvojaa. Tuskin sekään pahaa tarkoitti laulaessaan. Jos se oli yksin, se ehkä toivoi tulevansa lajikumppanin huomatuksi, tai ehkä se ilmoitti jotakin kauempana olevalle perheelleen, tai kertoi löytäneensä oman paikan, jossa elellä.

Jos olisin ollut metsäretkelle varustautunut ja ellei aamupala olisi ollut vielä syömättä, olisin halunnut kävellä tuota ääntä kohti, ainakin kuullakseni sen vielä selvemmin. Kännykkäkään ei ollut mukana, enkä voinut edes yrittää äänittää tuota ääntä. Mieleni olisi tehnyt vastata ulvontaan ilmaistakseni, että noteerasin sen olennon itseilmaisun, ja ehkä jopa herättääkseni siinä uteliaisuutta jolkottaa lähemmäs. Olisihan mielenkiintoista nähdä luonnossa elävä susi edes muutaman kymmenen metrin päästä! Mutta sitten ajattelin, ettei sudelle olisi ”terveellistä” tulla yhtään lähemmäs asutusta; sehän saattaisi joutua salakaatajan uhriksi. Ja toisaalta, jos joku parinsadan metrin päässä asustelevista kyläläisistä olisi kuullut minun omituista ulinaani pihamme suunnasta, se olisi herättänyt häiritsevää uteliaisuutta, ja joku olisi saattanut kysellä siitä asiasta joskus ohimennen minut tavatessaan. Enkä erityisesti halua rupatella harvojenkaan naapureitten kanssa, koska jos joskus puhelee enemmänkin jonkun sellaisen kanssa, jota näkee joka viikko, luo itselleen sosiaalisen paineen jutella suunnilleen joka kerta, kun törmää tähän ihmiseen. Toisin sanoen, jos luo rupattelusuhteen johonkin ihmiseen, joutuu myös ylläpitämään sitä, ettei loukkaa tätä ihmistä ”välinpitämättömyydellään”, ellei muistakaan joskus sanoa mitään kauniista päivästä tänään.

En tarkoita väheksyä ihmisiä, joita tiedän elelevän ympärilläni; en vain halua mitään väkinäisesti ylläpidettävää tuttavuutta sellaisten ihmisten kanssa, joille minun elämälläni ei ole mitään oikeaa merkitystä, ja joitten sallisin itse elellä ihan omissa rauhoissaan, häiriintymättä minun olemassaolostani. Ja jos pitäisikin jutella jonkun kanssa, en kuitenkaan haluaisi yrittää selittää, miten kiinnostunut olen eläimistä, jopa sellaisista, joita pidetään ”haittaeläiminä”. Mielipiteeni voisi aiheuttaa siinä tilanteessa närkästystä, enkä halua väitellä ihmisten kanssa tarpeettomasti. Joskus on viisaampaa vaieta voimakkaista mielipiteistään ja sanoa vain jotakin ympäripyöreää harmonian vaalimiseksi. En liioin itsekään jaksa kuunnella toisten ihmisten mielipiteitä itselleni tärkeistä asioista, jos niitten perusteet ovat mielestäni epäloogisia tai vastoin arvojani. Siinähän joutuu hillitsemään omaa närkästystään, ja itsehillintä on joskus kovin rasittavaa… Joten väistelen. Jätän antamatta informaatiota pääni sisällöstä. Otan vastaan sen, mitä toinen antaa omastaan. Ja reflektoin sitä vain pääni sisällä…

Ymmärrän hyvin, miksi joillakin ihmisillä, kuten myös eläimillä, tuntuu joskus olevan tarve raakkua kovemmin ja innokkaammin kuin tavallisesti. Ei niillä ehkä ole sen kummempaa asiaa kuin yleensäkään, mutta niillä voi olla tarve ilmaista tunteitaan ja olemassaoloaan, tai sitten vaikkapa ”purkaa” ylimääräistä energiaa. Jos viestintä olisi pelkkää informaation välittämistä, siitä puuttuisi kaikki persoonallinen ilmaisu. Ja toisaalta, persoonallinen ilmaisukin antaa informaatiota viestin lähettäjästä…

Suoraan sanottuna, vaikka olenkin viime aikoina miettinyt ja puuhaillut yhtä jos toista, minulla ei ole nyt mitään selkeää ja yksiselitteistä informaatiota välitettäväksi. On vain lievä tarve raakkua jotakin, tai ulvoa. Olen olemassa! Täällä on olento, joka on olemassa omanlaisenaan otuksena! Tämä on tällä hetkellä minun sijaintini, täällä minä olen, vaikken tiedä oikein itsekään, missä tämä paikka on, ja mikä tämä maailma oikeastaan onkaan. Olenhan maailmankaikkeudessa vain mitätön hiukkanen, ja ääneni hukkuu sfääreihin. Meillä kaikilla on kuitenkin oikeus olla olemassa ja päästellä omanlaisiamme ääniä, ensiparkaisusta lähtien.

Mielessä tänään, kraak kraak!

Viime päivinä on ollut mielessä lähinnä veroilmoituksen tarkistaminen, laskujen maksua, ilmastoasioitten miettimistä, ja vaalikoneen testaamista. Olen siis jopa ajatellut eduskuntavaaleja, jollain tavalla, koska saatan jopa olla demokraattinen ja jättää boikotoimatta äänestystä. Etenkin ilmastonmuutos herättää tällä kertaa paineen käyttää äänensä. Olen jopa silmäillyt Ylen juttuja ilmastoaiheeseen liittyen. Luin myös pari tekstiä tästä eräästä kantaaottavasta ruotsalaistytöstä, joka tuo esille Asperger-persoonallisuuden hyödyt mielipiteen ilmaisemisessa ja julkisuuden pelkäämättömyydessä. Yleensä vältän liiallista uutisten seuraamista, etten kuormita pääkoppaani liikaa. Etenkin uutisten pääasiallinen kielteisyys rasittaa ja tekee kyyniseksi. Mutta nyt yritin päästä kärryille ajankohtaisista asioista. Ja heti alkoi uuvuttaa…

Ehkäpä väsyn omiin ajatuksiini, omiin reaktioihini. Mielipiteitä herää, mutta ei jaksa edes valittaa. Ihmisten maailma tuottaa niin usein sellaisen olon, että tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja suksia suolle. Hanskat, nuo esineet, joiden vapaaehtoinen käyttäminen paljastaa käyttäjän ihmislajin edustajaksi, saattavat kadota joskus ilman tahallista aietta luopua niistä. Mutta tässä tapauksessa hanskojen tiskiin heittäminen kertoo tunteesta, että mitä hyödyttää tehdä mitään, jos sillä ei ole merkitystä, vaikutusta, mieltä? Sangen järkevää rähistä itsekseen; siinähän mukavasti väsyy ja kuluttaa aikaansa saaden kurkkunsa karheaksi. Ehkä karhea tunne kurkussa voimistaa jotenkin tunnetta olemassaolosta (mikä on hyväksi). Muutenhan yksikseen rähiseminen olisi ihan turhaa, kun kukaan ei mitään kuule, eikä välitä vaikka kuulisikin. Pitäisikö tässä huutaa ihan vain periaatteesta? Siis siksi, kun on väärin vaieta, jos on laitettu vartiomieheksi, vaikka tietäisikin, ettei kukaan piittaa varoituksista…

Kummallinen raakkumistarve tuntuu nousevan näin keväisin joillakin varislinnuillakin. Kraak, kraak, kraak! Tuntuu melkeinpä pahanilmanlinnulta, jos rohkenee väittää, että asioita on pielessä. Mutta mikä tässä ihmisten maailmassa oikein mättää, kun kärsimystä ja vääryyttä on niin paljon? Ja jos joku väittää, että ihmisen elämä on ihanaa ja kaikki on aina ihan hyvin, niin hän elää kuplassa ja oman onnellisen napansa ympärillä. Mutta yhtä lailla sekin, joka väittää elämän olevan pelkkää kärsimystä, saattaa elää kuplassa ja omaan kärsimykseensä keskittyneenä. Ei kumpikaan ole oikeassa, ei ehkä edes omalla kohdallaan. Miten kukaan voisi olla onnellinen ja samalla kärsiä tiedostaessaan maailman tuskan? Ja kuitenkin, ellei ole onnellinen, vahvistaa omalta osaltaan sitä globaalia tuskaa… Täytyy siis tavoitella iloa ja rauhaa, kaikesta huolimatta, mutta silti kärsiviä myötäeläen.

Ehkä minun on annettava ärsyttävien asioitten olla toistaiseksi siten kuin ne ovat, ja olla reagoimatta niihin, juuri nyt, koska moneen asiaan en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Vaikutan lähinnä omaan päähäni, jos siihenkään. Ja siellä asiat ovat ehkä liiaksi levällään ja jäsentymättä, ja tarvitsen aikaa, että ne laskeutuvat ja asettuvat paikoilleen. Aloitin taas seuraavan käsikirjoituksen läpilukemisen ja muokkaamisen, ja olen siinä kiinni joitakin päiviä tai pari viikkoa. Olen myös työstänyt ”Itsetunnon käden” tehtäväpapereita ja esittelyä, jotta voin jakaa sitä yhteiseksi hyödyksi. Mutta tarvitsen jotakin päivitystä ja eheytystä ja kovalevyn putsausta tilapäisistä tiedostoista, jopa viruksista, ja ennen kaikkea taitaisi olla tarpeen panna töpseli seinään, ettei virta lopu kesken mielenkiintoisen toimenpiteen…


Myönteisiä huomioita:

Hankiaisella pääsi kulkemaan eri paikkoihin koirien kanssa.

Auringonvalo piristää.

Jäiset pisarat heijastavat valoa kauniisti.

Tällä viikolla on huvittanut siistiä paikkoja.

Pyykkikone toimii vielä, vaikka kitiseekin.

Sain todeta että jotkut ihmiset ovat kanssani samaa mieltä tärkeistä asioista.

Sormi ei ole enää erityisen kipeä.

Juuri nyt ei ole kiire mihinkään.

Koirat ilmaisevat tunteitaan vilpittömästi.

Näin mustarastaan ja kuulin teerien kukerrusta.

Sinitiaiset vierailevat ahkerasti viime keväänä laitetussa pöntössä.