Valitsemisen vaikeus, hölmöys ja turhuus?

Valitseminen on kovin vaikeaa. Samantapaisia tuotteita on tarjolla ihan liikaa, enkä osaa päättää, mitä ottaisin. Juutun miettimään ja tuskastun ajan tuhlautumiseen. Otan vain jotain, tai en ota mitään, ja kummassakin tapauksessa olen tyytymätön.

Joinakin päivinä huushollissa on liikaa kaikenlaista vastenmielistä tekemistä, enkä osaa päättää, mistä aloittaisin, koska kaikki ne hommat tuntuvat liian työläiltä aloittaa, enkä ole varma, mikä on oleellisinta juuri sinä päivänä tehdä. Toisinaan en sitten aloita mitään, ja olen päivän päättyessä ärsyyntynyt itselleni, kun en saanut ”mitään” aikaiseksi.

Toisina päivinä – kun ei ole työpäivä eikä kotityöpäivä - mielessäni on liikaa kaikenlaista, mitä huvittaisi tehdä, ja olisi vaikka mitä värkättävää, kirjoitettavaa, puuhailtavaa ja vieläpä kaunis ilmakin… mutten meinaa osata päättää, mitä tekisin. Haluaisin tehdä ehkä jopa kaikkea, mutten mitenkään ehdi. Jokin noista mukavista tekemisistä pitäisi osata valita ensisijaiseksi, ja muista hauskuuksista täytyy sinä päivänä olla valmis luopumaan. Saatan tosin yrittää tehdä vähän kaikkea ”kuin viimeistä päivää”, mutten mitään kunnolla tai tarpeeksi ollakseni tyytyväinen. Mutta jos tämä päivä olisikin viimeinen päiväni, olisiko sillä hirveästi edes väliä, mitä tein tai jätin tekemättä tänään?

Paine valita aiheuttaa kummallisen jumituksen, olipa kyseessä ”pienimmän pahan” valitseminen monesta ”pahasta” tai se, ettei osaa valita monesta kiinnostavasta vaihtoehdosta sitä ”oikeaa”. Onneksi joissakin asioissa on melko samantekevää, minkä valitsee tai mistä aloittaa, jolloin sen voisi periaatteessa vaikkapa arpoa, jos ei kerta kaikkiaan osaa päättää. Tai sitten hyväksyy sen, ettei osaa päättää, ja on sitten suosiolla tekemättä yhtään mitään (muttei nuku!). Luulenpa, että varttitunnin tekemättömyyden jälkeen saattaakin huvittaa aloittaa ihan vain jotakin…

Joskus ihmisparalla on valittavanaan isompia ja vakavampia asioita, ja päätös olisi hyvä tehdä viisaasti; eli ei pelkästään kylmällä järjellä eikä myöskään järjettömällä tunteilulla. On erityisen epämukavaa, jos toiset ihmiset painostavat päättämään jotakin sellaista, josta itsellä ei ole mielenrauhaa. Liiallisen paineen alla ihminen saattaa lamaantua, tai sitten hölmöillä paniikissa, vaikka kuvittelisikin itse toimivansa järkevästi. Mutta toisaalta, ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. Hölmöähän se on sekin, jos ajelee moottoriveneellä silmät kiinni, vaikka juuri nyt olisikin sumuista. Jos ulkona on säkkipimeää, kaipa on viisasta kuitenkin pitää silmiä auki, niin sentään huomaa, milloin alkaa valaistua?

Stressireaktion vallassa olevat otukset eivät yleensä tee viisaita päätöksiä. Voi olla suorastaan vaarallista säntäillä ympäriinsä kuin sokea kana, juosta ympyrää kuin jänis, tai haudata päänsä hiekkaan kuin strutsin sanotaan tekevän; tai hyökätä raivokkaasti suoraan isomman elukan kitaa kohti. Joissain tapauksissa elukat kyllä reagoivat vaistomaisesti hyödyllisimmällä tavalla; kuten opossumi, joka heittäytyy suorastaan tekokuolleeksi ja alkaa erittää raadonhajuista litkua peräpäästään. Kuka nyt pahanhajuista raatoa alkaisi pureskella ja natustella?

Se, mistä ihmispolo aloittaisi siivoamisen kaaoksen keskellä, ei välttämättä ole kuolemanvakava päätös, eikä siihen luultavasti tarvitse reagoida niin voimakkaasti, että suorastaan pakenisi ulos koko talosta, rähjäisi asuinkumppaneille tai heittäytyisi sohvalle haisemaan ja esittämään kuollutta. Tyypillistä on ehkä hieman lamaantua, jahkailla ja sanoa itselleen: ”Ihan kohta!” Saattaapa sitä toisinaan hieman kyseenalaistaakin, mitä järkeä on ylipäätään ainakaan lattioitten siivoamisessa, kun parin päivän päästä lattialla lainehtii taas hiekkaa, puuroskaa ja koirankarvoja. Jos olisin itsekin koira, mitä ne haittaisivat? Miksen voisi olla koira? Kotitöitten määrä vähenisi radikaalisti, jos olisin koira, mutta toisaalta, saattaisipa tulla hieman muita vaikeuksia…

Kyllä minä oikeasti haluan silloin tällöin siivota, enkä viihdy hiekkaisella lattialla edes koiraa leikkiessäni. En vain aina tiedä, mistä aloittaa, kun on niin monta epämääräistä asiaa, joita mieleni liittää siivoamiseen, ja lisäksi kaikkea sellaista, mitä juuri nyt näen olevan sotkussa, sekaisin tai väärässä paikassa. Siihen hätään sovellankin yleensä kehotusta: ”Aloita vain jostakin!”

Vireystila nousee, kun saa tekemisen alkuun, ja sopivassa vireydessä saa ehkä tehtyä jotain hyödyllisempääkin kuin se, mistä aloitti (esimerkiksi liimatahran hinkkaamisesta työpöydän kannesta). Hyvässä lykyssä saattaa saada yhden huoneen imuroitua, vietyä roskapussin eteiseen asti ja ehkä jopa laitettua pyykkiä koneeseen. Ja sen jälkeen, kun on tehnyt jotakin tuollaista työlästä, saa ylitunnollinenkin ihminen tehdä jotakin mukavaa, jos jaksaa. Voisin oikeastaan tehdä kuuden kohdan listan noista omista mukavista tekemisistäni ja heittää nopalla, mitä teen seuraavaksi. Siinäpä olisi sopivasti jännitystä loppupäivälle.

Ja loppujen lopuksi, juuri se, minkä tekemisen tähän hetkeen valitsen tai jätän valitsematta, on ok. Jokainen hetki on paras mitä on tarjolla. Tavallaan ei voi koskaan valita väärin, jos hyväksyy sen, mitä on valinnut.

Ilmastonmuutos. Lajikato. Korona. Maailmansodan uhka. KUKAAN EI HALUA LUKEA TÄTÄ!

No jaa... Tässä ja nyt on ihan hyvä.

Minä olen sitä mieltä, että… onko mitään mieltä olla mitään mieltä, kun missään ei ole mitään mieltä?

Makuasioistahan ei pitäisi riidellä, ja mitä taas tulee arvoihin ja moraaliin, onko meillä mitään yhteistä etiikkaa, johon nojata, vai ratkaistaanko maailmanlaajuisia konflikteja ihan vain henkilökohtaiselta mutu-perustalta? Mitä tästä kaikesta uskaltaa edes ajatella, saati sitten sanoa, ettei vain keikuttaisi yhteistä venettä tai tekisi itsestään sosiaalisesti epäsuotavaa henkilöä?

Olen tietoinen siitä, että jos ilmaisen kriittisen mielipiteeni erinäisistä asioista, saatan tulla närkästyttäneeksi joitakuita eri tavalla ajattelevia tai erilaisista asioista pitäviä ihmisiä. Siitäkin huolimatta, etten tarkoittaisi loukata näkemyksilläni, ne saattaisivat aiheuttaa hämmennystä tai pahaa mieltä joissakuissa. Monet asiat maailman tilanteessa ovat kyllä aiheuttaneet itsessänikin suuttumusta, ja aivan varmasti suuttumukseni kohdistuu toisinaan ihmiskuntaan tai joihinkin ihmisiin, joitten kuvittelen olevan jollain tapaa vastuussa asioista, jotka ovat menneet pieleen tällä pallolla, niin että luomakunta kärsii ja huokaa tuskissaan…

Mutta joissakin hetkissä, kun tekee mieli sanoa mielipiteensä vaikkapa siitä, keitten vika tämä maapalloa koetteleva mätäkamaluus onkaan, muistuu mieleen eräs silmää hiertävä viisaus. Ottakoon kukin ”tukin” omasta silmästään ennen kuin alkaa kaivella ”malkoja” toisten silmistä. Ja sekin vielä, että vain jos on itse ”synnitön”, voi heittää ensimmäisen kiven kohti ”julkisyntistä”. Onhan niin, että se vääryys, typeryys, ajattelemattomuus, itsekkyys, ilkeys, ahneus tai muu ”vika”, josta haluaisin syyttää ihmiskuntaa tai joitakin muita ihmisiä, löytyy ehkä jossakin toisessa asiassa ja vähintään jossakin määrin myös itsestäni.

Niin että armahtakoon Yläkerran Isäntä minua syntistä. En ehkä tieten tahtoen ahnehdi aina vain lisää omaisuutta toisten hyvinvoinnin kustannuksella, mutta saatanpa kyllä joskus haluta itselleni jotakin omaan kiinnostuksenkohteeseen liittyviä tarvikkeita sellaisella rahalla, jolla köyhemmissä maissa saisi ruokituksi perheen, ehkä jopa pidemmän aikaa kuin minun innostukseni noista tarvikkeista kestää. Ajattelen myös usein kettumaisen ilkeästi joistakin ihmisistä, joilla on mielestäni ”hölmöt arvot”, vaikkeivat he varmaankaan ole sen itsekkäämpiä kuin itse olen joissakin asioissa. Itsekylläisessä itsekeskeisyydessäni en jaksa läheskään aina välittää toisten ihmisten ongelmista; haluaisin vain vetäytyä erämaamökkiin ja olla rauhassa kaikelta. En tietenkään halua tappaa ihmisiä, mutta saatan kuitenkin välillisesti edesauttaa joittenkin ihmisten ennenaikaisia kuolemia esimerkiksi ”unohtamalla” auttaa heitä erilaisten kriisien keskellä. Pidättäydyn ehkä tekemästä suoranaista pahaa toisille, mutten myöskään jaksa tehdä mitään erityistä hyvääkään. Kun sitten jotkut toiset ihmiset tekevät ilmiselvästi ”pahaa”, saatanpa olla helpottunut, kun huomio siirtyy pois noista omista, pienistä rikkeistäni…

Miksiköhän sitä haluaa kaikesta huolimatta ilmaista kriittisiä mielipiteitään? Vääryyksien oikaisemiseksi? Vai ihan vain siksi, että saa huomion pois omasta sähläämisestään? Joillakuilla saattaa toki olla taipumus käyttää mielipiteensä laukomista keinona saada edes jonkinlaista huomiota muilta ihmisiltä, kun eivät saa myönteistäkään noteerausta olemassaololleen. Jotkut ”valittavat” yleensäkin suunnilleen mistä tahansa asiasta, mielipiteen vapauteen vedoten, mutta taustalla on kärsimystä, josta on vaikea päästä irti. Joku saattaa aloittaa lauseensa hyvinkin usein polleaan sävyyn: ”Minä olen sitä mieltä, että…”

Ego vahvistaa itseään ilmaisemalla näkemyksiään. Mitä kovemmin ego on jotakin mieltä jostain, sitä vahvemmaksi se itsensä tuntee. Mutta tarvitaanko mielipiteen ilmaisemiseen ”egoa”? Missä kulkee raja terveen omanarvontunnon ja egoistisen itseilmaisun / liiallisen itsevarmuuden välillä? Joku ei rohkene sanoa ääneen mitään, vaikka hänellä olisikin jokin hyvin perusteltu, eettinen näkemys. Joku ehkä kokee itsensä niin arvottomaksi, ettei uskalla sanoa yhtään minkäänlaista mielipidettä, tai edes sitä, pitääkö enemmän ruiskaunokista vai kielosta. Minulla ei välttämättä tule kerrottua pitämisistäni, ellei joku niistä kysy, mutta saatan kyllä sanoa toisten mielestä ärsyttäviä asioita välittämättä siitä, että teen itsestäni heidän silmissään epämiellyttävän ihmisen.

Kouluiässä, pienessä kyläkoulussa, sanoin eräille itseäni vanhemmille oppilaille, ettei näitten pitäisi kiusata yhtä hieman erikoista kaveria. Yksi heistä loukkaantui minulle ja sanoi jonkinlaiseksi ”kuittaukseksi”, etten minä olisi saanut sanoa hänen pikkuveljelleen siitä, että tämä kurkki toisten oppilaitten pulpetteihin. Minä en tajunnut hänen logiikkaansa. Miksen muka olisi saanut puuttua kiusaamiseen tai sanoa siitä, ettei toisten pulpetteja saa tonkia, kun ei kerta saa? Minusta oli käsittämätöntä, ettei hän käsittänyt sitä, että minulla oli kyllä oikeus puhutella sekä häntä että hänen pikkuveljeään. Ehkäpä hänellä oli mielipide: ”Minua ei saa kieltää, vaikka teen väärin, eikä minun pikkuveljeänikään saa kieltää tekemästä asioita, joita ei saa tehdä, koska hän on minun pikkuveljeni. Tuo on tyhmä ja ärsyttävä pikkupentu, kun ei tajua sitä.” Olisiko minun pitänyt arvata etukäteen hänen egoistinen näkemyksensä ja jättää siksi sanomatta omani, etten olisi joutunut kokemaan hänen epäoikeudenmukaista reaktiotaan ja pilannut asiallisia välejämme?

En sinänsä välittänyt hänen ”suosionsa” menettämisestä, koska en pitänyt hänestä muutenkaan. En minä hänelle mitään pahempaa tehnyt tai sanonut; mutta nimitin häntä ehkä ”typeräksi nirppanokaksi” sitten kotona, kun kerroin jollekulle läheiselleni tuosta epämukavasta kohtauksesta. En ole ylpeä siitä, etten pitänyt hänestä. Mutten halua valehdella, että olisin muka pitänyt, kun en kerta kaikkiaan pitänyt, sen enempää kuin voisin rehellisesti väittää kykeneväni pitämään vaikkapa mopsien ulkonäöstä. Nyrpeä ja ylimielinen asenne toisia ihmisiä kohtaan inhottaa minua. Inhosin sitä paitsi koulussa oleskelua muutenkin, ja inhosin aika kauan vähänkin hänen näköisiään ihmisiä, tai sellaisia, joilla oli samat nimikirjaimet kuin hänellä… Järjetöntä ja ylitunteellista, mutta niin inhimillistä.

Ihmisten keskuudessa oleskeleminen on hankalaa, jos tuntuu siltä, että he toimivat toistuvasti ihan hölmösti, väärin ja epäreilusti, muttei heille kannattaisi sanoa siitä, koska siitä joutuu vain itse epäsuosioon. On aika vaikeaa suhtautua lämpimästi ihmisiin, jotka loukkaantuvat eettisistäkin mielipiteistä. Sitähän toivoisi, että ihmiset olisivat edes eettisissä asioissa yksimielisiä, vaikka pitäisivätkin erilaisista asioista. Makuasioilla ei luulisi olevan niin väliä maailmanrauhan kannalta, mutta jotkut ihmiset saavat kyllä riitoja aikaan makuasioistakin; ikään kuin olisi olemassa yksi ainoa oikea ”maku”, ja kaikki muu olisi mautonta…

Ihmiset käsittävät asioita usein liian yksioikoisesti ja mustavalkoisesti. Esimerkiksi, jos sanon kannattavani susien suojelua, eihän se tarkoita, että hihkun riemusta, jos susi tappaa jonkun ihmisen koiran. Tai jos sanon, että pidän susista, ei se tarkoita, että haluan yhdenkään suden käyvän ihmisten kimppuun. Minähän vain haluan susikannan säilyvän, niin ettei laji kuole sukupuuttoon, enkä hyväksy salametsästystä, joka vaarantaa susikannan ja tuottaa eläimille kärsimystä. En ylipäätään ymmärrä sellaista mentaliteettia, että joku eläinlaji halutaan tuhota siksi, että se ”häiritsee” itseä.

Ymmärrän sen, jos ihmisparka joskus refleksinomaisesti huitaisee ötökkää, ja se ötökkäparka kuolee siihen huitaisuun. (Siitäkin tulee tosin paha mieli, kun näkee rusentuneen ötökän.) Ja on ihan inhimillistä haluta liiskata iso hämähäkki, jos ei pysty väistämään sitä, ja kammottaa liikaa. Mieluummin kuitenkin hätistelen sen hämähäkin pois, jos vain pystyn, kuin rusennan sen (vaikken erityisemmin pidäkään siitä, sen enempää kuin mopseista). Enkä ainakaan haluaisi tappaa sitä kiduttamalla, kuten jotkut törkeimmät salametsästäjät haluavat tehdä susille. Tieten tahtoen eläimiä kiduttavat ihmiset ovat todennäköisesti enemmän vaaraksi myös kanssaihmisilleenkin kuin heidän tappamansa pedot ehtivät ikinä olla. Empatian puute luultavasti tulee näkyviin siinäkin, miten sellainen ihminen kohtelee lajitovereitaan.

No, minulla on luultavasti liikaakin ja liian luutuneita mielipiteitä siihen nähden, että nykyään osaan arvostaa myös sellaista asennetta, ettei kaikkea tarvitse kommentoida, eikä kaikkeen oikeasti tarvitse olla mielipidettä; etenkään, jos mielipide vaatisi tietämystä, jollaista ei yksinkertaisesti voi aina saada riittävästi. Kaikesta ei voi mitenkään tietää, onko asia näin vai noin, ja mikä on hyväksi, mikä pahaksi, loppujen lopuksi, mistäkin näkökulmasta. Tunnepitoisia mielipiteitään (tykkään appelsiinista, en tykkää omenasta) voi toki jaella ja julkistaa, jos näkee sen arvokkaaksi, mutta joissakin asioissa tunteilu ja mutu-näkemykset saattavat olla haitaksi, jopa vaaraksi, tai ainakin epäeettisiä. Ei kai se ole oikein, jos auttaa ihmistä, jonka naamasta tai ihonväristä tykkää, muttei auta ihmistä, jonka naama tai ihonväri ei miellytä?

On olemassa asioita, joita ei todellakaan kannata päättää ”tunteella”, ja toisaalta asioita, joita ei voi ratkaista pelkästään ”järkeilemällä”. Tunteen ja järjen yhdistävä viisaus, tai intuitiivinen ymmärrys saattaa johtaa oikeaan suuntaan, mutta rohkeneeko siihenkään luottaa, jos on vastuussa muistakin kuin itsestään? Tai luottaisitko sinä jonkun toisen ihmisen intuitioon globaaleissa asioissa, ilman minkäänlaisia järkiperusteita? Mihin etiikkaan tämä ihmiskunta nojaa, silloin kun ei voi järjellä tietää, mikä olisi hyväksi ja rakentavaa, ja tunteellisuuskin on puolueellista?

Absoluuttista totuutta ei voi kukaan tietää, eikä tulevaisuutta nähdä, mutta näkemyksiäänhän voi esittää, ymmärsipä asioita tai ei, kunhan vain ottaa vastuuta ”esityksistään”. Esimerkiksi se viime aikoina erityisen usein esitetty kysymys, pitäisikö tämän valtion kuulua erääseen sotilaalliseen liittoumaan… Mitä voisin muka tällä tietämykselläni tai ymmärrykselläni tuosta asiasta sanoa? En tiedä. Luoja tietää. Jos ihmiskunta noudattaisi jotakin yhteistä, rakkaudellista moraalia, tuota asiaa ei tarvitsisi edes kysyä.

Jos haluaisin tutkiskella tunnereagointiani tuossa asiassa, saattaisin valita jonkun näkökulman ihan vain pelosta tai mieltymyksestä. Jos uppoutuisin inhontunteisiini, haluaisin lopultakin vetäytyä kokonaan pois tästä ihmisten pyörittämästä hullunmyllystä ja omistautua leikkimään vaikkapa villieläintä keskelle sangen ystävällisiä puita ja niitä ”kamalia petoja”, joitten suojeleminen tuntuu olevan niin kummallisen kiistanalaista ihmisten näkökulmasta. Elelisin siellä elukkamaisesti ja sanomatta yhtään mitään mielipidettä mistään asiasta, kunnes maapallo tussahtaisi tai korventuisi hiukkasiksi, tai olemassaoloni muuttaisi muotoaan jollakin tavanomaisemmalla tavalla. Voihan näet käydä niinkin, että tuuperrunkin koronaan, tai tukehdun ilmastonmuutoksen aikaansaaman kuivuuden aiheuttaman metsäpalon kaasuihin. Tai päädyn suojelemani suden ruuaksi kaiken ironisen mielipiteenilmaisuni kruunuksi.

Mutta palatakseni siihen kysymykseen, pitäisikö minun muka osata valita jompikumpi ”puoli”, tai kallistua enemmän sinne tai tänne, eli länteen tai itään. Oikeastaan minä en edes ”pidä” kummastakaan tuon teoreettisen vastakkainasettelun osapuolesta varauksettomasti sen enempää. Minä pidän rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, kohtuudesta, henkisestä vapaudesta, ihmisarvosta, luonnosta, ystävällisyydestä, syvällisestä ajattelusta ja kulttuurista, luovuudesta. En pidä ahneudesta, itsekkyydestä, kilpailumentaliteetista, uhkailusta ja pelottelusta, syrjimisestä, mielivallasta, pinnallisuudesta, materialismista, luonnon tuhoamisesta…

Kenenkään muun ei tietenkään tarvitse pitää samoista asioista, joista minä pidän, vaikka pitämisistäni tulinkin maininneeksi. Ne, jotka haluavat valita ”puolensa” tässä repeämisuhanalaisessa ihmismaailmassa, valitkoon, jos kykenevät. Minä en haluaisi ihmistenkään maailman olevan ”mustavalkoinen”, enkä tulla itsekään luokitelluksi minkään tummuusasteen tai värisävyn perusteella. Luomakunta edustaa koko värikirjoa, ja minä haluaisin olla luomakunnan puolella. Olemme samassa veneessä tällä pallolla; voisi olla sangen järkevää pysytellä maltillisesti keskiosassa venettä ja olla rynnimättä paniikissa äärilaidoille, ellei halua koko paatin kellahtavan.

Kun maailmassa on jo liiaksi vihamielisyyttä, en haluaisi levittää mielipiteittenikään kautta omaani ja herättää sillä lisää vihaa ja pelkoa toisissa. Haluaisin luopua omasta vihastani ja pelostani. Kumpaakaan ei tarvita siihen, että voi väistää uhkaavaa vaaraa, puolustautua vääryyden edessä tai sanoa ääneen, jos jotakin epärakentavaa on tapahtumassa. Siihen tarvitaan hereillä olemista, tietoisuutta, rohkeutta ja edes jonkinlainen moraali.

”Sävyisyys on sankaruutta arvokkaampi, maltti enemmän kuin kaupungin valtaus.” Snl. 16:32

Jos haluat rauhaa, älä ruoki pelkoa!

 

Näissä olosuhteissa on luonnollista tuntea itsensä hieman uhatuksi.

Olipa kerran koiravanhus, joka joutui eräänä päivänä olemaan yksikseen useamman tunnin. Tuo lähinnä nukkuen vietetty aika ei ollut niinkään se ongelma, vaan se, että herättyään tämä vanhus ei enää kunnolla tunnistanut kotiin palannutta kaveriaan samaksi harmittomaksi, paikkansa tietäväksi otukseksi, jonka kanssa oli ihan leppoisaa oleskella, vaan siinä kaverissa olikin nyt jotakin outoa. Tämä yleensä hyväntahtoinen kaveri vaikutti nyt tokkuraiselta ja sairaalta, sillä oli outo tötterö päässä, ja ennen kaikkea se haisi kaikenlaiselta sellaiselta, joka nostatti koiravanhuksen mieleen kauhua, kipua ja hätää.

Koiravanhuksen oma, taannoinen vierailu eläinlääkärillä oli epäilemättä ollut sille traumaattinen; etenkin, kun vanhuus on jo heikentänyt sen kuuloa ja näköä, ja ärsykemaailma vastaanotolla oli muutenkin kaoottinen. Ja kun tuo nuorempi koirakaveri nyt epäilemättä suorastaan löyhkäsi eläinlääkärin vastaanoton hajumaailmalta, se oli kaiken muun outoutensa lisäksi, tahtomattaan, myös traumamuiston herättävä ärsyke. Vanhuksen epäluuloa lisäsi sekin, että nuorempi kaveri alkoi vastoin tapojaan murista ja näytellä hampaitaan, ettei vain ”vanhapoika” tulisi nuuhkimaan sitä liian tunkeilevasti. Se oli nukutuksen jäljiltä yhä huonovointinen, ja ilmeisen peloissaan myös päätään ympäröivästä kammottavasta tötteröstä, joka kolahteli jokaiseen kulmaan sen kulkiessa horjahdellen omaa mielipaikkaansa kohti.

Rajoitetuissa tiloissa koirat pakostakin havaitsevat toistensa läsnäolon, ja ohitustilanteita ei voi täysin välttää. Mutta jo pelkästään tuo nopea tervehdys ilman suoraa kosketusta oli kummastakin koiraosapuolesta noissa olosuhteissa pelottava, uhkaava, ja herätti puolustusvalmiuden, joka helposti muuttuu hyökkäävyydeksi. Onneksi varsinaiselta rähinältä vältyttiin, ja kumpikin pääsi omaan tilaansa rauhoittumaan.

Seuraavana päivänä nuorempi koirakaveri oli jo oma hyväntuulinen itsensä, ja se oli saanut suojaliivin, ettei se rapsuttelisi leikkaushaavaansa, eikä sen tarvitsisi kärsiä siitä luonnottomasta ”tötteröstäkään”. Omasta mielestään se oli varmaankin ihan harmiton karvaveikko, ja se suorastaan uikutti ja kiemurteli saadakseen tervehtiä vanhuskaveriaan. Mutta koiravanhus karsasti nyt sen omituista suojaliiviä, ja varmasti kaveri myös edelleen haisi liikaa desinfiointiaineilta, lääkkeiltä ja vereltä ja sen sellaiselta. Se oli yhä liian uhkaava otus koiravanhukselle.

Karvakaverit oli siis pidettävä mahdollisimman paljon erillään, mutta kun ohituksia pakostakin tuli, saatoin todeta, että koiravanhus todella pelkää. Kun minä korotin ääntäni komentaakseni nuoremman kaverin pysymään paikoillaan kauempana, vanhusparka säikähti huutoani ja alkoi suorastaan täristä. Se ei kaivannut omaan turvattomuuteensa ainakaan huutoa ja hermostuneisuutta, vaan rauhoittelua ja rauhaa.

Rauhaa.

Nyt kun meitä kyllästetään uutisilla maailmassa tapahtuvista aggressiivisista toimista, saatamme huomata, että mekin haluaisimme rauhaa ja turvallisuutta, mutta meissä nouseekin alkukantaista uhantunnetta, painetta, stressiä. Me huolestumme, ahdistumme, hätäännymme, pelkäämme… ja, saatamme huomaamattamme alkaa lietsoa huoltamme ja pelkoamme erilaisilla jossitteluilla ja kauhistelulla, ja suorastaan ahnehtia lisää ruokaa tuolle mielentilallemme kaikenlaisilla aiheeseen liittyvillä virikkeillä. (Osa tosin välttelee aihetta ja blokkaa sen, mutta tässä tekstissä ei käsitellä sellaista reagointia.)

Kun alamme pelätä, kyseessä ei olekaan enää vain alkukantainen säikähdys (”Hui, mitä nyt?”), joka saattaisi mennä itsestään ohitse elimistön rauhoittuessa, vaan käynnissä onkin jo kokonaisvaltaisempi tila, jossa myös enemmän tai vähemmän tiedostettu ajatteleva mieli on täysillä mukana tuottamassa lisää tunteita ja estämässä elimistön rauhoittumista.

Kuinka ollakaan, ruokkiessamme pelkotilaamme alamme kovin herkästi olla myös ärtyneitä, tuskastuneita, kärsimättömiä, vihaisia, jopa raivoissamme. Ellemme voi paeta mielemme sisäistä uhantunnetta, meissä nousee taisteluun vaadittava aggressio, ja mihin se purkautuu? Onko meillä juuri nyt, juuri tässä, joku oikea kohde, jota vastaan meillä olisi syytä ”tapella”?

Joissakin tilanteissa on tarkoituksenmukaista, että esimerkiksi säikähdys aikaansaa taistelun, pakenemisen tai lamaantumisen. Säikähdys menee ohi, mutta jos mieli ylläpitää pelkoa ja hätää ”säikyttelemällä” itseään yhä uudelleen, stressitila ei pääse rauhoittumaan. Ja jos kyse on asioista, joihin emme voi suoranaisesti vaikuttaa juuri nyt, vaikka olisimme miten ”taisteluvalmiudessa”, on tärkeintä keskittyä rauhoittamaan ensin itsensä, ettei levitä pelkoaan tai vihaansa toisiin olentoihin.

Jostain syystä oman pelon lietsominen ja siitä nousevan aggression kasvattaminen saattaa tuntua välttämättömältä, vähän niin kuin olisi tarve kasvattaa omaa ”voimaansa” uhoamalla, pullistaa itsensä suuttumuksen energialla; ollakseen sitten olevinaan paremmin ”turvassa”, kun on täynnä raivokasta taisteluvalmiutta.

Mutta jos juuri tässä, juuri nyt, ei oikeasti ole mitään konkreettista kohdetta, jonka kanssa tarvitsisi sellaista valmiutta, ”uhkauhosta” on vain haittaa. (”Uhkauho” on hatusta vetämäni ilmaisu, joka kuvaa minulle sitä, että pelko on uhantunnetta ja ”uho” on viha, joka nousee pelosta.)

”Uhkauho” kuormittaa ihmisen omaa elimistöä. Se levittää hermostuneisuutta, pelkoa ja ahdistusta toisiin olentoihin. Se saattaa estää tekemästä käytännöllisiä asioita, joita voisi olla hyvä tehdä. Se voi aiheuttaa virhepäätöksiä, tarpeettomia riitoja, tapaturmia, ja levittää laajempaakin vihamielistä mentaliteettia.

Ja ennen kaikkea, minkään sortin aggressio ei edistä rauhaa; ei sisäistä, eikä ulkoista. Mikä sitten edistäisi rauhaa, joka tyynnyttäisi pelon? Rakkaus? Myötätunto? Ilo?

Se, joka uskoo johonkin ”korkeampaan tahoon”, voi rukoilla, tai harjoittaa ystävällisyyttä lisäävää meditaatiota. Tai, jos joku oikeasti pitää arvossa rauhaa, vaikkei uskoisi mihinkään ”ylimaalliseen”, olisi ehkä syytä juuri nyt keskittyä siihen, ensin itsessään, ja sitten ympärillään. Nyt ei ole aika narista tyhjänpäiväisistä asioista, kinastella makuasioista ja korostaa kulttuurisia tai uskonnollisia eroja. Olipa kulttuuri- tai uskomustausta mikä hyvänsä, syvin tunnustettu viisaus kaikkialla korostanee rauhaa, harmoniaa, yhteyttä. Nyt on aika nostattaa ekumeenista ja universaalia ”rauhanaatetta”, ei ulkoisesti rauhaa ”vaatimalla”, vaan viestimällä ja sisäisesti harjoittamalla sitä.

Ei Raamatussakaan turhaan toistella sanoja ”älä pelkää”, tai hepreaksi tervehditä sanalla ”shalom”, ellei rauha ole se, mitä ensisijaisesti halutaan jakaa ja levittää. Ja merkityksensä on myös itämaisilla viisauksilla, kuten toteamuksella: ”Tämäkin loppuu aikanaan”.  Mikään ei ole pysyvää, ja se on kummallisen rauhoittavaa. Hankalina aikoina se antaa kärsivällisyyttä, ja mukavina aikoina se auttaa nauttimaan siitä, mitä on nyt nautittavissa, ennen kuin sekin on ohi. Voi olla viisautta nauttia nyt siitä, mikä kaikki on hyvin, ok, mielenkiintoista, innostavaa, terveellistä, rakkaudellista, kuin odottaa hermostuneena, tapahtuuko joskus jotakin katastrofaalista. On hyvä olla rento, mutta valpas (silloin kun ei nuku); tietoinen tilanteesta, muttei ”hälytystilassa”.

Olipa maailman tilanne mikä onkaan, meillä on vain tämä hetki, jossa elää; tämä, jossa olemme olemassa, juuri nyt. Eikä tässä hetkessä ole pelkoa, vaan rauhaa. Jokainen hetki sisältää toivon. Voimme elää ”päivä vain ja hetki kerrallansa”, ja elämämme on tässä ja nyt. Olemassaolomme on tässä ja nyt.

Pelon ruokkiminen itsessään ja lietsominen toisissa eivät ole rauhan rakentamista. Tiedotusvälineitten sisällön tuottajien olisi syytä miettiä, ovatko he rauhan asialla, vai meneekö taloudellisen tuoton hankkiminen raflaavalla uutisoinnilla omantunnon edelle. Mitään eettisiä ihanteita, tai omatuntoa, ei ilmeisesti näillä toimittajilla edes ole, jos omaa mediaa markkinoidaan ja myydään ihmisten epätietoista pelokkuutta hyödyntämällä, seurauksista piittaamatta. Paikkaansa pitämättömän tai epäluuloisuutta lisäävän ”tiedon” levittäminen vain lisää hämmennystä, epävarmuutta, pelkoa, epäluuloisuutta, ja sitä kautta myös vihamielisyyttä, ja aina vain lisää turvattomuutta ja kärsimystä. Sitäkö me oikeasti haluamme?

Jos haluatte rauhaa, viestikää jotakin, mitä edistää sitä, te pelokkaat, eksyneet pikkuapinat, jotka pelottelette ja uhkailette toisia saadaksenne banaanin, mutta jäätte kuitenkin vaille emon lämpöä. Viestikää rauhaa, mediaihmiset! Nostakaa se, mitä sisimmässänne kai kuitenkin toivotte, kuin lyhdyksi seipään päähän, ja keskittykää siihen, niin se kasvaa.

Ne, jotka kaipaisivat maailmanrauhaa, varmasti ymmärtävät, miten iso valta medialla on siihen, millainen yleismentaliteetti maailmassa vallitsee. Emme me tarvitse katkeruuden ja epäluulon levittämistä, syyttelyä ja uhittelua, mahtipontisuutta, kerskailua…

Tarvitsemme myötätuntoa, ja sitä, että ymmärrämme – emme vain niitä, jotka ovat huolissaan siksi, kun joku toinen on ensin ollut aggressiivinen – vaan myös niitä, jotka ovat toimineet aggressiivisesti. Hekin ovat luultavasti olleet ensin peloissaan, jostain syystä. Uhittelu, pelottelu ja suuttuminen eivät rauhoita ketään, joka on vihoissaan tai pelkää. Kaikki rauhaa rakastavat ymmärtävät, ettei vihamielisyyttä lopeteta vihamielisyydellä. Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa, muttei se ole mahdotonta, eikä se rakennu ilman myötätuntoa ja hyväksyntää.

Mistä siis karvaisten ystävieni välinen konfliktitilanne on minua muistuttanut viime päivinä?

Hermostuminen ei auta traumatisoitunutta koiravanhusta, eikä myöskään sen hämmentynyttä kaveria. Jos kykenisi itse pysymään rauhassa, se saattaisi hieman liennyttää tilannetta. Se on siis keskeisin tavoite, olipa kyse suppeammasta tai laajemmasta konfliktista.

(PS. Kirjoitin tämän – kuten muutkin tekstini – yksityishenkilönä, en psykologina. Jotkut psykologiset seikat toki esitän psykologisen tietämykseni pohjalta, mutta filosofiset ja hengelliset näkemykset ovat luonnollisesti ihan vain omiani.)

Mielikuvitusleikki tekee materiasta aineetonta...

Uudestisyntynyt Santeri on tässä vielä
teini-ikäinen, mutta tarkkasilmäinen
voi havaita, etteivät hänen
elämäntapansa ole välttämättä
olleet aivan terveellisiä...

... ja siksi muovilelustakin voi tulla enemmän kuin muovia; jotakin, mikä voi jopa syntyä uudelleen, ja uudelleen...

Minun mielessäni elelee lukuisia mielikuvitushahmoja, joista ajoittain kirjoitan mielikuvitustarinoita. Osa jää mieleltäni unohduksiin tietokoneen muistiin, osa saattaa elellä jopa vanhanaikaisella ”korpulla”, osa pelkästään paperilla, vihkosessa, jota täytin kuivamustekynällä raapustetuin keppikirjaimin muistaakseni joskus kymmenvuotiaana. Sitä ennen mielikuvitushahmot, joista kirjoitin, taisivat olla lähinnä susia ja koiria, jotka ymmärsivät toistensa puhetta. Teini-ikää lähestyessäni aloin ilmeisesti jo paremmin sietää ihmishahmojenkin välisen kommunikaation kuvausta ja kiintymyssuhteista kirjoittamista, ja väsäsin joitakin ihmistarinoita. Minulla ei pahemmin ollut omia nukkeja, joitten kanssa olisin voinut vetäytyä omiin maailmoihini, mutta leikin persoonallisilla hahmoilla pääni sisällä…

Yksi mielikuvitukseni luomista hahmoista on ollut olemassa erilaisina versioina jo vuosikausia. Siitä tuli ensin nukkehahmo ja sitten tyyppi, joka olevinaan kirjoitti itsestään romaanin pituisen tarinan. Löysin kyseisen nukkehahmon persoonan ”idun” SPR:n kirpparilta. Hahmon pää oli ensinnäkin kiinni hölmönmuotoisessa muovisessa vartalossa, jolla oli oranssi, kovasta muovista valettu hupparintapainen, jota ei voinut edes riisua nukelta pois. Mutta pää oli erilainen, nuorekkaampi versio actionnukkesarjasta, jonka edustajia oli jo kertynyt pari tarjoushintaista kloonia mielikuvituksemme ilmaisuvälineiksi.

Tuo muovinen mielikuvituspersoonan ”itu” lähti kirpparilta mukaan muutamalla eurolla, ja olin jo sen nähdessäni päättänyt, että teen siitä leikkihahmon, jonka nimeksi tulee Santeri. Teini-iässä olin nimittänyt Santeriksi vaatekomerossa asuvaa mörköä, jonka avulla hillitsin pikkusisarusteni tutkimushalua kaappiani kohtaan, ja joka puhui suuni kautta kähisevän karhealla ja matalalla äänellä. (En enää muista, miksi nimitin mörköä nimenomaan Santeriksi, mutta olen pahoillani siitä, että pelottelin pikkusisaruksiani moisella olennolla… Tosin, ehkeivät he oikeasti uskoneet mihinkään mörköön, joka saattaisi purra tai tehdä jotain muuta kamalaa? Tai siihen pikkuluurankoon, jonka väitin myös olevan siellä kaapissa…)

No, olin siis päättänyt antaa kehittyvälle nukkehahmolle nimeksi Santeri, kenties tuon sisaruksiini liittyvän lämpimän muiston takia. Löysin samalla kirpparireissulla myös monot nuorimmaiselle jälkikasvulleni. Kun katsoin kotona niitten sisälle, niissä luki keppikirjaimilla aiemman omistajan nimi: ”SANTERI”. Siitä tuli aika mystinen olo, ja nimivalinta sinetöityi.

Koska en halunnut Santeri-hahmon jäävän sen alkuperäiseen vartaloon, irrotin pään ja käsittelin sitä erikseen. Veistin sitä mieleisekseni; kuten, pienensin suhteettoman isoa leukaa ja muotoilin suuta ja kulmakaaria vähemmän tylyiksi. Hioin veistojäljet sileiksi ja maalasin kasvonpiirteitä uusiksi. Veistin pois myös muovista valetun tukan ja liimasin tilalle luonnollisemman oloisia hiuksia. Santerista tuli sympaattisen näköinen nuorimies, tai, oikeastaan tyyppi oli vasta pää, joka tarvitsi hieman normaalimman vartalon kuin suhteettomasti pullistelevan muovihupparisen ja paksureitisen machoversion. Muuan jalkapalloilijatyyppi sai luopua taipuisasta kropastaan ja mennä päineen johonkin tönkkövartaloon. Santeri sen sijaan sai jalkapalloilijan kevytrakenteisemman ja hieman realistisemman kropan. Santeri-nukke oli syntynyt; tai, Santeri-niminen hahmo oli syntynyt ja alkoi elää mielikuvitusmaailmassa, niin leikeissä kuin mieleni sisällä.

Santerin sukunimi vaihteli leikkien ja tarinoitten mukaan. ”Junttiluuserin päiväkirjassa” hänen sukunimensä oli Harakka, ja hänen isänsä oli juoppo ja äiti lähtenyt muualle. Leikeissä hänen sukunimensä oli välillä Lehtinen, ja hänen isänsä oli vuorikiipeilijä, joka päätyi zen-munkiksi Himalajalle, ja äiti oli lähtenyt Kanadaan. Naapurin kiltti juoppo huolehti vanhempiensa hylkäämästä nuoresta miehestä miten pystyi. Toisinaan Santerilla oli myös punkkarimainen isoveli (samanlaisesta päästä veistetty), joka suojeli häntä, kun häntä esimerkiksi kiusattiin koulussa. Santeri oli taitava puutöissä, ymmärsi aika hyvin matematiikkaa ja kirjoitti runoja. Hänellä oli joitakin kavereita, mutta hän oli enemmänkin introvertti kuin vilkas seuranpitäjä.

Sukunimen ja perheolosuhteitten vaihteluista huolimatta Santeri oli aina ihastunut Edeline-nimiseen, ylpeän oloiseen tyttöpuoliseen nukkehahmoon. Edelinen pää kuului alkujaan ”tanssivalle prinsessalle”, mutta siirtyi myöhemmin paremmin taipuvaan vartaloon. Mutta jossain vaiheessa Edelinen muoviruumis ja pää hiuksineen ”vanhenivat”, kuluivat ja haurastuivat, ja samoin kävi myös tuolle ”alkuperäiselle” hybridi-Santerille. Muovikaan ei ole ikuista. Haurastuminen, värjääntyminen, murtuminen (ja liian rajut nukkejen keskiset seuraleikit, kuten jättipallon pelaaminen, merenneidon upotus ja sokkotörmäily) voivat tuhota nukkepersoonien ruumiillisen olemuksen; etenkin heikkonivelisten. Mutta jotakin jää eloon, vaikka ruumis tuhoutuu – hahmon sielu?

Alkuperäisten päittensä ja ruumiittensa tuhouduttua Santeri ja Edeline olivat pidemmän aikaa olemassa vain mielikuvituksessa, persoonallisina hahmoina. Edeline syntyi sittemmin uudelleen toisenlaiseen ruumiiseen ja päähän. Santerikin syntyi uudenlaiseen ruumiiseen ja päähän niitä ”Santeri-monoja” pari vuotta käyttäneen ihmispersoonan avustuksella, muttei uudenlainen Santeri oikein vielä tiedä, miten suhtautua uudenlaiseen Edelineen. Voihan olla, että persoonien tasolla ystävyys ja mieltymys ovat yhä olemassa, mutta erilaiset ruumiit eivät enää tunnukaan toisilleen sopivilta. Kumma kyllä, tämä ”epäsopivuustuntuma” voi olla yllättävän voimakas, vaikka kyse on ”vain” nukkehahmoista ja ylipäätään mielikuvitusmaailmasta…

Santeri-hahmo ei siis kuitenkaan ole ”kuollut”. Santerin persoona pääsi seikkailemaan myös Warginmaan tarinoihin, joissa hänen nimensä oli Xander. Ja nukkenakin hän on yhä olemassa, joskin vielä ruumiiltaan muuttuvana, tässä vaiheessa vielä kasvuikäisenä ja identiteettiään etsivänä. Mutta minulla on vakaa luottamus siihen, että kuulemme hänestä vielä – hänellä on luullakseni paljon sanottavaa elämän haasteissa selviytymisestä, kenties jopa uudestisyntymisestä…

Ekstrovertit ADHD:t ja koomiset nynnyt, psykopaatti-pahikset ja ihan vain tavalliset ”hölmöt”…

Eräs perinteisemmän sankarin oloinen hahmo Ohdakemaassa
on Vaeltajasoturi Jaechim, mutta populaarikulttuurin tavan-
omaisuuksista poiketen hän onkin vain sivuroolissa...

Kuinka monen tarinan päähenkilö onkaan ”outolintu”, normeista poikkeava, erilainen, väheksytty luuseri, ennen kuin hänestä kasvaa tapahtumien myötä jonkinlainen sankarintapainen? Kuinka monen seikkailutarinan sankari saattaisikaan saada esimerkiksi ADHD-diagnoosin, jos hänenlaisensa hahmo passitettaisiin neuropsykiatrisiin oireyhtymiin perehtyneelle lääkärille?

Tiedättehän esimerkiksi uudempien Disneyn elokuvien ylivilkkaat, höseltävät, ekstrovertit ja nopeapuheiset sankarittaret, jotka poikkeavat kovin selvästi perinteisistä, hieman passiivisista ”prinsessoista”? Mieleeni tulee ainakin Disneyn versio ”Tähkäpäästä”, Frozenin Anna, ja viimeisimmänkin Disney-tarinan Mirabel…

Kliinisellä silmällä arvioiden tällaiset nykyajan populaarikulttuurin sankaritar-ihanteitten edustajat ovat yhdenlaisia ADHD-tapauksia; sellaisia ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia, touhukkaita, kaikille ystävällisiä, eivätkä tietenkään mitään ilkimyksiä tai ”häiriköitä”, levottomuudestaan huolimatta. Vastapainoksi on sitten poikapuolisia sankareita, jotka ovat hieman hajamielisiä, noloja, kömpelöitä, ujoja, jopa ”nynnyjä” – ja saattavat olla enemmän introvertteja kuin tavanomaisen ulospäinsuuntautuneita. Kuitenkin myös nämä tarinan alussa hieman luuserimaisiksi kuvatut tyypit loppujen lopuksi selviytyvät, kukistavat vihollisen, menestyvät, saavat ”prinsessansa” ja niin edelleen.

Tällaisia ”tapauksia” on jo nähty elokuvissa aika paljon, vaikken kovin monia elokuvia nykyään katsokaan. Etenkin ylivilkkaat ja ylipuheliaat sankaritarhahmot alkavat jo toistaa itseään. Ulkonäkökin noudattaa samaa ”söpöyskaavaa” (tuplaisot silmät, pieni, mutta pyöreä suu, ja mitätön leuka). Eikö seikkailuelokuvan sankaritar voi olla hiljainen, hidastempoinen, varautunut, ja yksinviihtyjä? Eipä kai, koska tarinaan olisi vaikea saada mukaan muita hahmoja, ellei päähenkilö haluaisi olla oikein kenenkään kanssa tekemisissä; eikä hän kai haluaisi seikkaillakaan, jos viihtyisi paremmin kotona erityiskiinnostuksenkohteensa parissa. Kuinka moni haluaa katsoa elokuvaa, jossa ei ole muita hahmoja kuin päähenkilö, joka on aina yksin ja nyhrää vain omia juttujaan? (Jotkut ehkä haluavat, mutta liian harva, jotta elokuvan tekeminen olisi tekijöilleen taloudellisesti kannattavaa. Vain riittävän populaari on tuottavaa, joten, enemmistön maku ratkaisee, kun tuottajan motiivina on rahallinen hyöty.)

No, ehkei tämän viimeisimmän länsimaisen hittielokuvan ”Don’t look up” sankaritarta voi määritellä ekstrovertiksi mutta kiltiksi ADHD-tytöksi, jollaisia jotkut lastenelokuvien päähenkilöt ovat. Tieteellisesti suuntautunut Kate vaikuttaa amerikkalaisessa kulttuurissa friikiltä, mutta hän onkin tietysti ”vain” karikatyyri satiiriksi luokitellussa elokuvassa. Monet länsimaisen elokuvatehtailun ”hieman oudot” hahmot ovat usein varsin karrikoituja, tai edustavat stereotyyppisiä käsityksiä vaikkapa neuropoikkevista ihmisistä. ”Oikeasti” neuropoikkeavat katsojat usein tunnistavat näitten hahmojen puutteet. Stereotypioitten vahvistaminen populaarikulttuurin tuotteitten kautta voi olla ongelmallista, jos ihmismassa uskoo kaiken minkä mediassa näkee. Olisi kaiketi hyvä tiedostaa se, että ”keksityt” jutut ilmentävät vain vaihtelevassa määrin oikeita ilmiöitä, joskus eivät lainkaan; ja se, että ”todellisuus” on joka tapauksessa suhteellista ihmismielien tasolla. Mikä on ”oikea ADHD”, kun sekin on vain ihmisten keksimä luokittelu, ihmisten määrittämä leima?

No, leikitään nyt, että on olemassa ”oikeita neuropoikkeavia ihmisiä” ja lisäksi kuvitteellisia hahmoja, jotka ilmentävät jonkinlaisia tulkintoja heistä. Sankarimielikuvat ovat kyllä muuttuneet vuosikymmenten saatossa, sukupuoliroolienkin osalta, mutta kovin usein toiminnallisissa tarinoissa päähenkilö on ekstrovertti, mikä on tilastollisesti yleisempää kuin olla introvertti. Siinä suhteessa seikkailulliset sankarihahmot edustavat useimmiten ihmiskunnan enemmistöä, jolloin enemmistön on helpompi eläytyä heihin. Mutta, sankari saattaa poiketa joiltaan ominaisuuksiltaan muista ekstroverteistä, kuten, olla epätavallisen kekseliäs, tai vilkas tai huimapäinen. Ja tietysti katsoja samaistuu mieluummin toivottuja ominaisuuksia ilmaisevaan sankariin; ikään kuin myönteisellä tavalla normitasosta poikkeavaan…

Jotkut sankarit ovat heti valmiita seikkailuun, toiset eivät. Ujo ja arka sankari saatetaan ”pakottaa” seikkailuun, vähän samaan tapaan kuin keski-ikäinen Bilbo Reppuli tuli painostetuksi pelottavaan ulkomaailmaan omalta mukavuusalueeltaan. Reippaat ja aktiiviset tyttöpuoliset sankarit ovat toki myös sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ilmaus, mutta ehkäpä seikkailunhaluiset pojat alkoivat jo muutenkin olla vanhentunut juttu populaarikulttuurissa. Ja keski-ikäiset heteromiehetkin ovat kyllä seikkailleet jo riittämiin; etenkin agentteina ja muina supermiehinä. Ehkäpä seuraavaksi ovat vuorossa ”sankarirouvat”, tai seniorisankarit. Odotan mielenkiinnolla, milloin johonkin lastenelokuvaan tulee kiistattomasti androgyyni sankarihahmo, tai ehkä se voisi olla edes joku sukupuolineutraali elukka, niin valtaosa ihmisistä ei näkisi sitä seksuaalisena hahmona…?

Hieman jo vanhempaa populaarikulttuuria edustavissa ”Taru Sormusten Herrasta” – elokuvissa esim. Pippin ja Merri ovat varsin stereotyyppisiä ulospäinsuuntautuneita ADHD-poikia. Toimintasankari Aragorn ei ole perinteinen ”seikkailija”; hänellä ei varmastikaan ole ADHD:ta, ja hän on selvästikin omissa oloissaan viihtyvä, huomiota välttelevä ja valtaa tavoittelematon introvertti. Toiminnallisista sankareista Boromir vaikuttaa ekstrovertiltä, mutta hänen veljensä Faramir taas introvertilta. Myös kotoisia oloja rakastava, rauhallinen ja nöyrä Sam vaikuttaa introvertilta, eikä hänellä vaikuta olevan keskittymisen haasteita tai yletöntä levottomuutta sen enempää kuin Frodollakaan. Silti he onnistuvat olemaan jonkinlaisia seikkailijoita ja sankareita. J. R. R. Tolkienin kirjassa hahmot ovat tietysti jossain määrin erilaisia kuin elokuvaversioissa, joissa sankarihahmoja on muovattu siihen suuntaan, millaisia katsojien oletetaan toivovan heidän olevan…

ADHD-piirteistä voi kyllä olla hyötyä seikkailijoille, niin tarinoissa kuin tosielämässä. Mutta populaarikulttuuri esittää ADHD-sankarihahmot usein sosiaalisina, ulospäinsuuntautuneina seikkailijoina. Hajamieliset professorit ja keksijät, tai muut ”eristäytyneet friikit” (usein ADD/Asperger-stereotypioita), eivät yleensä ole niitä tärkeimpiä toimintasankareita, vaan joskus niitä sivuhahmoja, joille hyväntahtoisesti naureskellaan ja jotka saadaan tarinan myötä ”houkuteltua” yhteisön pariin (koska sehän se on normaalia ja ihanteellista). Ja toisinaan eristäytyvät friikit laitetaan suorastaan pääpahiksen asemaan. Eristäytyminen kun usein mielletään ”epäsosiaalisuutena”, etenkin ekstroverttienemmistöjen kulttuureissa.

”Mitähän se siellä yksinään puuhailee? Varmaan sillä on pahat mielessä…” Tällaiset pohdinnat kertovat usein enemmän pohdiskelijan asenteista kuin pohdinnan kohteesta. ADD-ihmisissä, joilla ei ole ”hyperaktiivisuutta” kuten ADHD:ssa, on myös introvertteja, omissa oloissaan ja ajatusmaailmoissaan viihtyviä ihmisiä. Ja tuskinpa hekään ovat sen ”pahempia” ihmisiä kuin seuraa hakeva normiväestö, tai ne ADD:t, jotka ovat ekstroverttejä, mutta joilla on vaikeuksia pysyä toisten ekstroverttien ”sosiaalisessa rytmissä” mukana. Tai ne Asperger-henkilöt, jotka vaikkapa keräilevät onnellisena postimerkkejä, tekevät tieteellistä tutkimusta tai kirjoittavat kirjaa ihan yksikseen.

Populaarikulttuurituotteitten ”pahikset” ovat nekin mielenkiintoinen analyysin kohde. Jotkut pahishahmot ovat narsistisia, jotkut psykopaattistereotypioita. Ja yleensäkin, aika usein etenkin lapsille suunnatuissa tarinoissa pahis on ulkoinen, eikä sisäinen. Hyvis-sankari on hetkittäin ehkä vähän tuhma, muttei selkeästi ristiriitainen tai toistuvasti tuhmasti käyttäytyvä. Sisäisten ristiriitojen käsittely, ”pahimman vihollisen” kanssa ystävystyminen on sen verran haastavampi psykologinen teema, että sen ”mielenterveydellisesti riskitön” kuvaaminen lasten elokuvissa olisikin varsin vaativaa.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että ”psykopaattinen pahuus” on jotakin sellaista, jota ei kannata sekoittaa neuropsykiatristen piirteitten aikaansaamiin sosiaalisen elämän hankaluuksiin. Toisinaan esimerkiksi impulsiivisuus tai mielen teorian puutteet saattavat antaa vaikkapa ADHD-ihmisestä ”pahanlaatuisen” vaikutelman, mutta yksittäiset piirteet eivät tee kenestäkään ”psykopaattia”. Psykopatia on ”epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön” äärimuoto. Kaikki ”epäsosiaalisen persoonallisuuden” omaavatkaan eivät sentään ole psykopaatteja.

Psykopaattia kuvailevia piirteitä: pinnallisuus, syyllisyyden, katumuksen ja empatian puuttuminen, lipevyys, itsekeskeisyys, mahtipontisuus, valheellisuus, manipulatiivisuus, taipumus käyttää hyväksi toisia, vastuunoton vieroksuminen, depression ja ahdistuneisuuden puuttuminen sekä kyvyttömyys oppia kokemuksesta. (Lähde: https://www.duodecimlehti.fi/duo96809) Joten, ainakaan ahdistuneet ja masentuneet ADHD-ihmiset eivät ole psykopaatteja, vaikka käyttäytyisivätkin hetkittäin myötätunnottomasti tai tekisivät impulsiivisuuksissaan joskus jotakin ikävää.

Jos kuvitteellisen tarinan pahis on aina suorastaan psykopaattisen paha, sekin vääristää ”todellisuutta”. Vaikka onkin totta, että yksikin psykopaatti voi aiheuttaa paljon pahaa luomakunnalle, reaalimaailmassa myös suhteellisen tavalliset ihmiset aiheuttavat ikävyyksiä ja haittaa toisille ja itselleen. Ja heitä on 50 – 100 kertaa enemmän kuin näitä varsinaisia ”pahiksia”, joten arkinenkin pahantekeminen näkyy ja tuntuu, ja siitäkin voisi tehdä ”opettavaista” tarinaa…

Sisäinen vihollinen on psykologisesti mielenkiintoisempi teema kuin olevinaan viattoman ja puhtoisen ihmishahmon taistelu jotakin epäinhimillistä hirviötä vastaan. Omaa syyllisyyttä ei tarvitse käsitellä, kun eläytyy kaikin puolin puhtoiseen sankariin, joka joutuu ilman omaa syytään taistelemaan jotakin ulkoistettua pahaa tai ulkoista uhkaa vastaan. Ei tarvitse katsoa peiliin etsiäkseen malkaa omasta silmästä…

Tästäkin tulee mieleen edellä mainittu ”Don’t look up”- elokuva, jonka sanotaan viittaavan ilmastonmuutokseen, mutta josta oli syystä tai toisesta jätetty pois syyllisyys-elementti. Maapalloa uhkaava komeettahan ei ole kenenkään vika, mutta ilmastonmuutos on. Sitä voimakkaampi tarve ihmisillä olisi olla ”katsomatta ylös”, jos siellä ylhäällä olisi nähtävissä jokin itse aiheutettu uhka! Mutta eihän niin ahdistavaa teemaa voi populaarituotteissa käsitellä! Kuka maksaisi moisen pahaa mieltä tuottavan elokuvan katsomisesta?

Ihmiskunnan kollektiivinen syyllisyys maapalloa uhkaavaan katastrofiin jätetään siis kyseisessä elokuvassa käsittelemättä. Tarinan pahimpia pahiksia ovat vain poliitikot ja taloudellista valtaa saaneet ihmiset. Ja totta kyllä, että suurin vastuu tulisi olla niillä, joilla on valtaa, ja taloudellinen vallankäyttö taas on niljakkuuden huipentuma, joten sitä saakin kyllä kritisoida. Mutta miten kummassa sellaisia hölmöjä ihmisiä pääsee valtaan demokraattisissa systeemeissä, ja kuka ne rahat pulittaa kauppajättien pankkitileille? Ketkä sitä tavaraa ja palvelua ostavat, niin että jotkut onnistuvat rikastumaan kulutusriehakkuudestamme?

”Tavalliset ihmiset” ja jonkinlainen kummallinen ”joukkoharha” mahdollistavat sen, että jotkut hyötyä tavoittelevat ottavat toisista ihmisistä sen hyödyn irti. Ehkäpä tämä tavallisten ihmisten ”hölmöys” tuli jotenkin ”rivien välissä” viestityksi myös tuossa kyseisessä elokuvassa, mutta minulta saattoi mennä jotakin viestiä huti, koska visuaalinen kerronta oli liian sekavaa ja välähdyksenomaista. En siis pitänyt elokuvan tyylistä, mutta ymmärrän, että nettivideoihin tottunut suuri yleisö ehkä pitää juuri siitä. Ja sehän se moista viestiä ehkä enemmän tarvitseekin, ellei ole törmännyt ”olemme kaikki hölmöjä”- viestiin missään muualla. Minä luen mieluummin vaikkapa Anthony de Mellon kirjaa, koska lukiessa saa määrätä etenemistahdin oman käsityskykynsä ja -nopeutensa mukaiseksi, ja välttyä liialliselta aistiärsyketulvalta. Jossain vaiheessa se menee perille; se ajatus siis, että ”onpa sitä hölmö”…

Mutta palatakseni ADHD-stereotypioihin… Introverttejakin hyperaktiivisia ihmisiä on olemassa, vaikkakin vähemmistönä (kuten itse hyvin tiedän). Stereotyyppinen käsitys ADHD-ihmisestä on kuitenkin kuuluva ja näkyvä ekstrovertti, jota ei voi olla tunnistamatta ihmisjoukosta. Millainen sitten on ADHD-tasoisesti vilkas ja levoton introvertti? No, häntä ei näy siellä ihmisjoukossa! Hän on esimerkiksi tällainen, joka kuvittelee kaikenlaista päänsä sisällä ja värkkää paljon sekalaisia asioita omin päin, usein ilman mitään ohjeita, omissa oloissaan, kertomatta värkkäämistensä tuloksista kaveripiirille tai laajalle yleisölle, koska sellaista ei ole.

Tuskinpa on yllätys, jos yhden levottoman mieleni tuotoksen, eli Ohdakemaa- kirjasarjan hahmoista löytyy neuropsykiatrisia piirteitä, koska sattuneesta syystä minun on kirjoittaessani helppo eläytyä sellaisiin hahmoihin. Luomani sankarit ovat usein introvertteja, olematta kuitenkaan aivan passiivisia etenkään mielensä sisällä tai tunne-elämässään. Esimerkiksi Narri voisi saada nykyaikana ADHD-diagnoosin, muttei hän ole erityisen seurallinen persoona, vaan kuorensa takana introvertti. Prinsessa Jelisepa taas on ulkoisestikin hieman levoton introvertti; etenkin lapsena ylivilkkaasti käyttäytynyt, tunnesäätelyn haasteista kärsinyt, sukupuolirooleja ja ihmisten keskellä olemista inhoava neito…

Tarinoissani on myös useampi, helpommin tunnistettava ”Asperger-tapaus”, ADD-piirteillä höystettyinä. Oikeastaan Ohdakemaasta löytyy vain muutamia ”perinteisempiä” sankareita; siis sellaisia jämäkkäluontoisia, aina toimintavalmiita ja rohkeita hahmoja. Ohdakemaan keskeisillä henkilöillä on jos mitäkin psykologista poikkeavuutta; ellei nyt suorastaan ”mielenvikaisuutta”, niin ainakin sopeutumisongelmia ja vuorovaikutuksen haasteita…

Ja herätäkseni mielikuvitustarinakuplastani tähän arkiseen todellisuuteen ja tämän arjen sankareihin ja luusereihin… Riittävän ”poikkeaville” ihmisille pelkästään elämästä selviytyminen on eräänlaista seikkailua; usein varsin rasittavaa ja tympeää, eikä niinkään jännittävää, vaan joskus suorastaan liian pelottavaa, niin että sankarillisista yrityksistämme huolimatta päädymme ennemminkin ”luuserin” asemaan, emmekä suosiota osoittavan ihmisjoukon eteen, kuten amerikkalaisunelmien ekstaattisissa loppukohtauksissa.

Kokemamme vähemmistöstressi haastaa meitä astumaan epämukavuusalueella melkein joka päivä tässä enemmistön ehdoilla rakentuneessa, ihmislajin tyrannisoimassa maailmassa. Kuten Ohdakemaan ”sankareilla”, myös meillä tämän maailman normeista poikkeavilla ihmisillä jää muitten ihmisten kunnioitus usein saamatta, ja onnistumisen hetketkin vaihtelevat varsin arvaamattomasti. Mutta syvempi ilo löytyy siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että oikeasti saa olla olemassa, ja elossa, sellaisena kuin on. Olipa ihmisten silmissä luuseri tai sankari, kaikki palikat tallessa tai pihalla, on suoranainen ihme, että voi yhä elää tässä erilaisten hölmöjen ihmisten maailmassa, omankin hölmöytensä hyväksyen, päivä ja hetki kerrallaan.

Uudenvuodenlupaus, joka vie vähän, mutta antaa paljon!

Maalasin tämän veljeni runon inspiroimana,
kaamoksen taittumista odotellessa.
Lumituisku alkaa olla ohi, ja valoakin
jo taivaanrannassa.

Olisiko sinulla aikaa 10 minuuttia päivässä olla tekemättä oikeastaan yhtään mitään?

Siis sen sijaan, että käyttäisit tuon kymmenen minuuttia sellaiseen, mitä yleensä teet, kun pidät itsesi koko ajan ”käynnissä”, tai millä tavoin yrität saada aikasi kulumaan, kun olet pitkästynyt…

Jos olet kiireinen, tarvitset tuon kymmenen minuuttia siihen, että rauhoitut välillä; kehosi ja mielesi saavat tauon ja mahdollisuuden seestyä. Kun lopetat konkreettisen touhuamisen, onko sinun pakko jatkaa mielesi kuormittamista erilaisilla ”taukotekemisillä”? Tai kuormittaa elimistöäsi ei niin kovin tarpeellisilla aineilla ikään kuin rentoutuaksesi tai piristyäksesi?

Jos taas kärsit tekemisen puutteesta, voinet aivan hyvin uhrata kymmenen minuuttia ”ajantappamisesta” siihen, että vain olet ja hengität, sen sijaan että yrittäisit epätoivoisesti etsiä joitakin virikkeitä mielellesi itsesi ulkopuolelta.

Voit nimittää tällaista ”luovaksi tauoksi” siinäkin tapauksessa, jos yleisesti ottaen käytät aikaasi esimerkiksi murehtimiseen, tai yrität olla ajattelematta omaa elämääsi pakenemalla vaikkapa viihteeseen. Silloin, kun et tee mitään, etkä tieten tahtoen yritä ajatella mitään (kuten, ratkaista ongelmia vaihtoehtoja pähkäilemällä), asioilla on taipumus asettua ja loksahdella paikoilleen. Tai, saatkin sellaisen idean, jota et ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Luovia ajatuksia ei synny puristamalla – ne tarvitsevat tilaa tullakseen esiin. Kun olet tekemättä mitään, syntyy tilaa.

Istu siis alas, laita älylaite tai kirjat, lehdet tai käsityöt tai muut virikkeet pois, ja sulje silmäsi, tai suuntaa katseesi johonkin tiettyyn kohteeseen (se voi olla jokin esine, näkymä ikkunasta tai maisema, kynttilänliekki tms.). Sen jälkeen ei tarvitse tehdä mitään. Hengität aivan itsestään, ja sydämesi jatkaa veren pumppaamista. Kehossasi tapahtuu kaikenlaista aivan itsestään, eikä sinun todellakaan tarvitse tehdä mitään ainakaan kymmeneen minuuttiin. Jos sinua huolestuttaa, että kadotat ajantajusi, laita herätys tai hälytys ajastimeen. (Ja vaikka tulisikin jokin akuutti hätätilanne, joka katkaisee taukosi, toimintaankin on parempi suuntautua ”rauhasta käsin” kuin jo valmiiksi ”häsässä”.)

Jo vuosia, vuosia sitten törmäsin netissä erään NLP-opettaja Jamie Smartin videonpätkään. Kaikki ehkä tietävät sellaisen koristelasipallon, jonka sisällä on nestettä ja joitakin hitusia, ikään kuin lumihiutaleita? Kun palloa ravistelee, hiutaleet sumentavat näkymän. Lumituiskussa on vaikea nähdä maisemaa; aivan kuin ajatus- ja virikepilvessä on vaikea tiedostaa mitään selkeää. Jotta näkymä selkenisi, on vain odotettava, että hiutaleet laskeutuvat ajallaan lasipallon pohjalle, eli maltettava olla ravistelematta palloa uudelleen. Tätä Smartin antamaa esimerkkiä voi käyttää apuna rauhoittumiseen, joko mielikuvana, tai konkreettisestikin, jos sattuu omistamaan moisen pallon. Jospa malttaisit olla aloillasi edes sen aikaa, kun hiutaleet laskeutuvat?

Ja mikä ihmeellisintä, siitä, ettet sinä tee mitään noina minuutteina, on sinulle itsellesi terveydellistä hyötyä. (Jos kaipaat lisämotivaatiota, läsnäoloharjoitusten hyödyistä löytyy kyllä tutkimustietoa.) Ja useimmiten myös muut ihmiset, etenkin läheiset, hyötyvät siitä, että sinä rauhoitut. Voi olla, että pidemmällä tähtäimellä koko maailma hyötyy siitä, että sinä rauhoitut, koska läsnäoloharjoitukset saattavat kehittää myötätuntoisuuttasi. Ja juuri sitä maailmassa tarvitaan.

On siis hyvin todennäköistä, että tuotat hyvää pelkästään sillä, että olet tekemättä yhtään mitään tuon kymmenen minuuttia päivässä. Mutta onko se liikaa vaadittu nykyajan länsimaiselta ihmiseltä, että hän irrottautuisi touhuistaan ja mielensä liikaruokinnasta edes kymmeneksi minuutiksi päivässä?

Tämä alkava vuosi on uusi tilaisuus muuttaa maailmaa aloittamalla itsestäsi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, olipa vuosiluku mikä hyvänsä. Jokainen hetki on mahdollisuus aloittaa.

Sinulla olisi tilaisuus tehdä hyvää olemalla tekemättä mitään – voisitko luvata itsellesi, että edes kokeilet?

Rumaa ja kaunista – Kauneus on katsojan silmässä

Rumankaunista Joulua!

Näin joulunpyhien alla alkaa itsestäni tuntua siltä, että olisi hyvä aika tyhjentää sisäisestä mielikuvamaailmastaan kaikki krääsäinen tekokoristeellisuus. En erityisemmin pidä luonnottoman värisistä jouluvaloista ja koristeista. Ymmärrän, että jotkut pitävät, ja se on makuasia. En vain itse halua ympärilleni koristeita, joista en pidä, joten, katselen mieluummin luonnollisempia objekteja.

Törmäsin jossakin pakkosyötetyssä uutisikkunassa kammottavaan kuvaan ”ihmis-Kenistä”, ja satuinpa näkemään joitakin ”kaunistettuja” naispuolisiakin vastaavissa väkisin tarjolle tunkevissa ”uutisotsikoissa”. ”Kaunistetut” ihmiset ovat oikeastaan kuin maalattuja, muottiin valettuja muovinukkeja; varsinaisia ”kuori-ihmisiä” siinä mielessä, että heille kuori näyttää olevan sisusta tärkeämpi.

On kyllä aivan mielenkiintoista tehdä edes jossain määrin realististen ihmisten näköisiä nukkeja, joilla voi leikkiä terapeuttisesti ikään kuin oikeitten ihmisten elämää, tai joskus fantasiatarinoitakin. Mutta ihmisen muokkaaminen esimerkiksi jonkun tietynlaisen nuken näköiseksi on varsin puistattavaa. Oikeastiko joku haluaa olla kuin muovinukke? Miksi ihmeessä? En oikein ymmärrä tätä maailmanmenoa, enkä nyt halua psykologisoida asiaa. Kuvailen vain omaa näkemystäni. Minusta näet keinotekoisuus ei ole erityisen kaunista. Se voi kyllä olla näyttävää ja hätkähdyttävää, mutta ero on tosiaan kuin muovisella ja puisella kyntteliköllä. Minä valitsisin puisen. Mutta jos ei tykkää puusta, aina voi liimata kimalletta päälle tai maalata paksulla muovimaalilla, niin saa orgaanisenkin materiaalin vaikuttamaan kivan muoviselta. Ja ihmisestäkin saa oikein siloisen ja sopivasti hehkuvan, kun laittaa tarpeeksi jotain aineita pintaan. Missähän kulkee niljakkuuden raja…

Jonkun trendikkään mallin mukainen ”kuoren” rakentaminen vie helposti kauemmas siitä, mikä on ihmisen sisällä; siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia. Mutta jos rakentaa ulkoista olemustaan sellaiseksi, että se ikään kuin heijastaa sisäistä kokemusta siitä, millainen olento on, se voi joskus auttaa tulemaan nähdyksi enemmän ”omana itsenään”. On hyvä tiedostaa itse, milloin pyrkii maskeeraamaan itsensä joksikin muuksi kuin oikeasti kokee olevansa; vaikkapa silloin, kun on paine esittää jotakin roolia. Rooliasut saattavat joskus olla melkeinpä pakollisia; saattaisihan olla liian paheksuttavaa tai hämmentävää, jos joku menisi kalsareissa ja flanellipaidassa työmaalle. Mutta yhtä kaikki; ulkoinen keho ja naamataulukin ovat vain ainetta, materiaa, ja ajan myötä katoavaisia, joten turha niihin on haaskata liiaksi aikaansa ja yhteisiä resursseja…

Yritän olla selittämättä asiaa liikaa sanallisesti. Laitan vain tähän muutaman kuvan ”kuvaamaan” sitä, mitä haluan viestiä. Kauneuden löytäminen rumuuden keskeltä on haastavaa, mutta harjaannuttaa kenties havainnointikykyämme löytää myönteisiä asioita tämän maailman synkkyyden ja mädännäisyyden keskellä. Eikä näissä ole yhtään muovia, eikä mitään ihmiskäden kaunistelemaa…