Kärsimyksen pakeneminen vie kauemmas onnesta

Kärsimys on tässä. Kohtaamatta sitä et pääse eteenpäin.

Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea inhottavaa ja ahdistavaa, että voisi suorastaan kokea uivansa lietteessä tai rämpivänsä loputtomassa tunkiossa. Kestävä ratkaisu mielenrauhaan tällaisissa olosuhteissa ei ole väkinäinen positiivinen ajattelu ja yltiöoptimismi, vaan se, että hyväksyy tosiasian, että elää sonnan ja jätteen keskellä. Tämän maailman kärsimystä ei voi kokonaan poistaa. On siis viisasta hyväksyä sen olemassaolo ja sitten tehtävä se, minkä voi tehdä, jotta se lievittyisi ja vähentyisi, ja jotta sen paremmin sietäisi menettämättä kokonaan toivoaan elämänsä matkalla.

Harha siitä, että kärsimyksen voisi kokonaan hävittää ja olla alituiseen onnellinen, on monella tapaa haitaksi. On vahingollista uskotella kenellekään, että pysyvä ”onnellisuus” olisi ylipäätään saavutettavissa. Ikinä. Epärealistiset odotukset tuottavat vain pettymyksiä. Pettymys omiin ponnisteluihin ikuisen onnen saavuttamisessa voi tehdä katkeraksi ja ilkeäksi, ja katkeruus helposti purkautuu toisiin. Miksi siis valehdella ihmisille, että he voivat olla onnellisia, kunhan vain saavuttavat sitä ja tuota, omistavat riittävästi, ovat sosiaalisia, liikkuvat tarpeeksi, syövät terveellisesti ja ylipäätään tekevät töitä onnensa eteen muuttumalla optimisteiksi? Miten niin ihmisten edes pitäisi pystyä olemaan onnellisia, kun he samanaikaisesti näkevät, ettei kärsimys häviä maailmasta minnekään? Jonkun toisen ”onni” saattaa tarkoittaa jonkun toisen vahinkoa, etenkin materialistisessa maailmassa. Onko eettistä olla ”onnellinen” toisten kustannuksella? Onko pakko olla onnellinen, kun asiat ovat itsellä hyvin, mutta muut kärsivät?

En sano, ettei ihmisen ole viisasta olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mikä on hyvää. Nimenomaan maailmassa vallitsevan kärsimyksen vastapainoksi on otettava ”ilo irti” mistä vain voi. Myönteisyys antaa voimaa ja optimismi helpottaa oloa, etenkin verrattuna turhaan murehdintaan, kauhistelevaan jossitteluun ja negatiivisuuteen, jotka pahimmillaan lamaannuttavat ihmisen toimintakyvyn. Katastrofeja ei siis kannata lietsoa mielessään, eikä pahentaa omaakaan oloaan valikoimalla huomionsa kohteeksi mahdollisimman kielteiset asiat, sivuuttaen myönteiset ja iloa tuottavat asiat.

Mutta sanotaan myös, että ”huolettomuuteensa hullu kuolee”, eli ei ihmisen ole tarkoitus olla tyystin huoleton ja varomaton, ja ottaa hengenvaarallisia riskejä, piittaamatta lainkaan toimintansa seurauksista. Pessimistinen ajattelu saattaa ehkäistä monia onnettomuuksia, ja realismi on useimmiten viisaampaa kuin sokea huolettomuus, ainakin hengissä säilymisen kannalta. Ihmisen kannattaa kyllä iloita, aina kun mahdollista, mutta eihän ilonpito saisi olla toisille vahingoksi. Teennäinen hilpeys ei ole kestävää; se jättää sydämen tyhjäksi.

Onnellisuus on yliarvostettua, tai sitten käsite on väärinymmärretty. Voiko ihminen muka olla syvästi ja todella onnellinen, kun tietää, että aivan lähellä joku toinen ihminen kärsii, jollekulle tehdään pahaa, jossakin on hätätila, ja tämä maailma tuhoutuu? Voimmeko muka todella sivuuttaa kaikki maailman epäkohdat ja olla tekemättä mitään kärsimykselle, joka maailmassa vallitsee? Sivuutammeko vääryyden, joka aiheuttaa toisille kärsimystä, saadaksemme itse olla onnellisia?

Onnellisuuden tavoittelu on itsekästä, jos sen mielentilan saadakseen on unohdettava maailman kärsimys ja keskityttävä varmistelemaan oman ”onnensa” edellytyksiä. Usein luullaan ”onnen edellytysten” olevan enemmän tai vähemmän materiaalisia, tai sitä, että ihminen saa kaiken mitä tahtoo. Mutta tällainen ”nälkä” kasvaa syödessä, eikä loppua ole näkyvissä. Ihminen tottuu yltäkylläisyyteen, kyllästyy, ja haluaa uudenlaista; uutta materiaa, uusia kokemuksia. Kulutus kasvaa, toiset kärsivät. Toisten ”onni” on maapallon tuho.

Onnellisuus ei ole kestävää, ainakaan sellaisena ilmiönä kuin se tyypillisesti ymmärretään. Mielenrauha tai sisäinen tyyneys sen sijaan voi olla pidempikestoista. Ilokaan ei ole jatkuvaa, mutta se on kyllä tarpeellista, jatkuvasti. Ilonaiheet ovat kuin valopilkkuja pimeyden keskellä. Ne ovat toivon merkki; ne kertovat, että on olemassa muutakin kuin pimeyttä ja pelkoa pimeyden keskellä.

Iloinen mieli antaa voimaa lievittää toistenkin kärsimystä ja tehdä hyvää. Ilon voi jakaa, ja sitä voi levittää. Emme voi tehdä kaikkia onnellisiksi, mutta voimme ehkä tuottaa iloa, lohduttaa, ja vähentää ahdistusta kärsimyksen keskellä. Ilo ei useinkaan maksa mitään, eikä kuluta sen enempää energiaa tai luonnonvaroja kuin naaman rypistelyyn menee. Kannattaa siis mieluummin virnistellä iloisesti kuin mutristella suutaan, nyrpistellä nenäänsä ja kurtistella kulmiaan. Samalla energiamäärällä, jolla puhuu paskaa, valittaa, tai kehuu itseään, voi selittää mukavia asioita, jotka auttavat sietämään väistämättömän kurjuuden, jota kukin kohtaa elämässään, halusipa tai ei. Elämä tarjoaa aitoja tragikoomisia hetkiä. Toisten kurjuudelle ei tosin pidä naureskella, mutta jos omalleen pystyy, pääsee ehkä askelen eteenpäin kohti seuraavaa alamäkeä.

Jos maailman kärsimys on kuin jätevedestä muodostuva meri, ilon hetket ja onnen tunteet ovat kuin kelluvia kukkalauttoja, tai pieniä, raikkaan vehreitä saarekkeita jätemeren keskellä. Ja mielenrauha on tuon kaiken yläpuolella, kuin taivas. Mielenrauha on saavutettavissa tietoisuuden kautta. Tietoisuus on avara kuin taivas, laaja kuin maailmankaikkeus, ja yhteydessä siihen nousee aivan uudenlaiselle tasolle. Maanpäällinen ”onni” alkaa näyttäytyä sellaisena kuin se onkin, siis, pinnallisena ja ohimenevänä. Ei se ole pahaksi, ellei siihen jää koukkuun, mutta ei se myöskään tee ketään autuaaksi. Onnen tavoittelu saa ihmisen pysymään kuplassaan, ja hänen henkinen potentiaalinsa jää kehittymättä.

Pinnallisen onnen tavoittelu on kuin jatkuvaa huvittelua, joka ei kehitä ihmisessä mitään. Alituinen kärsimyksen jätevesimeren päällä surffaaminen tai vesiskootterilla kaahailu, tai huvipurrella risteily ovat tapoja paeta kohtaamasta omaa ja toisten kärsimystä. Ponnistelun vastapainoksi, uupumuksesta tai masennuksesta toipumiseksi huilaaminen voi toisinaan olla tarpeen, mutta jos ihminen pyrkii elämässään jatkuvaan huilaamiseen, kyse voi olla itsekkäästä ”onnellisuuden” tavoittelusta.

Joillekin ”onnekkaille” on helpompaa järjestää itsensä paikkoihin, joissa kärsimyksen meri haisee hieman vähemmän. Vähäosaiset taas roikkuvat ajopuissa tai takertuvat kelluviin kukkalauttoihin, jotka kannattelevat heitä hetken. Jotkut hukkuvat jätevesiin, kun eivät enää jaksa uida saarekkeita kohti.

Monet ehkä haluaisivat nähdä taivaan, koska aavistavat sen olemassaolon. Mutta huvikseen kaahailijat eivät ehdi katsella taivaalle, eivätkä nekään, jotka huvittelevat pursillaan, jaksa siitä kiinnostua. He näkevät vain sen hetkisen ”onnellisuutensa”, omat mukavuutensa ja ne muut ”onnelliset” ihmiset, jotka vähät välittävät kärsimyksestä jossakin näköpiirinsä ulkopuolella. Onnensa huumassa he tuskin kuulevat niitten huutoja, jotka ovat hukkumaisillaan maailman kärsimykseen ja saastaan.

Joku odottaa turhaan pelastusköyttä ja luo viimeisen silmäyksensä taivaalle, joka on hänen tietoisuutensa, ennen kuin se sammuu. Joku toinen saattaa ehkä sukeltaa hänen peräänsä ja ehtii vielä nostaa hänet uudelleen pinnalle. Pelastettu raahataan ehkä saarekkeelle keskelle jätemerta. Siellä, vehreyden ympäröimänä hän henkäisee ilmaa keuhkoihinsa ja avaa silmänsä. Taivas on hänen silmissään loppumattoman avara. Pelastunut ymmärtää, että siinä on kaikki, mikä on tärkeintä; kokea luonnon elinvoima ympärillään ja itsessään, saada ilmaa hengittää, ja nähdä taivas; olla tietoinen elämisen ihmeestä.

Jotkut opettelevat sukeltamaan kärsimyksen jätemeressä. Jokainen kerta, kun jätemereen uppoutuneena olemisen jälkeen saa hengittää raikasta ilmaa ja nähdä taivaan, on täynnä syvää onnea. Ja jos saa nostetuksi mukanaan jonkun toisen upoksissa olleen, saa jakaa yhteisen onnen ja merkityksellisyyden tunteen. Mutta kohta joku huutaa taas apua, ja on palattava jätemereen. Takaisin ei uskalla mennä, ellei usko, että on mahdollista päästä uudelleen pintaan.

Onko jätemeren pohjassa kenties aarteita? Ehkäpä onkin. On vain siedettävä upoksissa olemista kyllin kauan, jotta pystyy nauttimaan noista aarteista ja kenties jopa nostamaan niitä näkyville, toistenkin iloksi.

Ja niille huvipursillaan risteileville, jatkuvasti huilaaville pintaliitäjille: Voitteko te todella olla onnellisia, kun kuulette koko ajan, miten luomakunta huokailee jätevesissä purtenne ulkopuolella, tai miten jotkut suorastaan huutavat ja itkevät apua ympärillänne? Laitatteko vain musiikin kovemmalle ja VR-lasit päähänne, ettei vain tietoisuus maailman kärsimyksestä tuhoaisi ”onnellisuuttanne”, jonka koette itsellenne ansainneenne; tai koska pelkäätte, ettette kestäisi hiventäkään kärsimystä? Muistakaa, että purtenne kellarissa saattaa olla hirviö, joka tarvitsisi kipeästi huomiotanne, ja se saattaa pian keikauttaa veneenne kumoon…

Kärsimys on kuin hirviö, jota ihminen yrittää pitää poissa silmistä, ja vangittuna, ettei se vain kasvaisi. Mutta kun sitä ei kohtaa silmästä silmään, mutta tietää sen olevan olemassa, mielikuvitus tekee siitä isomman kuin se onkaan, suorastaan voittamattoman kammottavan olion. Todellisuudessa ”kärsimyshirviö” on kuin ahdistunut, kärsivä lapsi. Et voi hylätä sitä. Sinun on hyväksyttävä sen olemassaolo, otettava se syliisi ja lohdutettava sitä parhaasi mukaan. Samalla lohdutat itseäsikin.

Kun maailman kärsimys on sylissäsi, ja sinä voit lohduttaa sitä myötätunnollasi ja ilollasi. Sinä voit tuntea elämän itsessäsi, hengittää raikasta ilmaa, ja katsella taivaalla. Jos sen sijaan piilotat tuon kärsivän pienokaisen kellariisi, siitä kasvaa vihainen hirviö, jonka rauhoittelemiseen tarvitaan enemmän kuin sinun sylisi.

Onnellisuuden tavoittelu on inhimillistä, mutta olla valikoivasti kuuro ja sokea maailman kärsimykselle on itsekeskeinen ratkaisu. Ja on naiivia luulla, että kukaan voisi pysyä onnellisena, koko ajan. Eihän se ole mahdollista, eikä luonnollista, eikä edes elämän tarkoitus.

Kokeakseen onnea silloin tällöin on hyvä olla pilaamatta omaa iloaan negatiivisuudella, valittamisella ja sivuuttamalla elämänsä ilonaiheet. Ei siis kannata tarpeettomasti jurottaakaan, eikä lietsoa katastrofiajatuksia, vaikka tunnistaisikin maailman epäkohdat! Ehkäpä mielenrauhan ja harmonian tavoittelu on oikea suunta uiskennellessamme tässä jätemeressä, mutta itsekkyydellä ei sitäkään voi tavoittaa. Jos etsit mielenrauhaa vain itsellesi, hirviö rikkoo jonakin päivänä kellarisi oven ja muistuttaa sinua siitä, että sekin olisi tarvinnut samanlaista rauhaa.

Tarkoitus on hyväksyä väistämätön kärsimys ja pyrkiä harmoniaan siitä huolimatta. Tarkoitus on kahlata pohkeita myöten sonnassa, koska on matkalla jonnekin, ja kärsiä samalla itsensä ja toisten puolesta, koska rakastaa heitä. Tarkoitus on uida jätevesissä päästäkseen sinne, minne oikeasti haluaa mennä, koska sieltä voi katsella taivasta joutumatta koko ajan ponnistelemaan pitääkseen päätään pinnalla. Tarkoitus on sukeltaa lietteeseen auttamaan matkatovereitaan, koska välittää heistä, ja oksentaa kerta toisensa jälkeen se, mitä on joutunut nielemään, että pystyy itsekin jatkamaan matkaa. Tarkoitus on iloita siitä huolimatta, että kärsii. Tarkoitus on tehdä se, mitä täytyy tehdä, jotta saavuttaa sen, mikä on merkityksellistä.

Kärsimys on hikeä otsalla ja kipuja jaloissa; veren makua kurkussa, kolhuja ja naarmuja, ja kyyneleitä. Se on ahdistusta rinnassa ja puristusta kaulalla, riipovaa kipua päässäsi, voimattomuutta jaloissasi, poltetta ja viiltävää tuskaa kehossa. Se on epämukavaa ja tuskallista, mutta se ei tapa. Joka kerta, kun saa päänsä jätemeren pinnan yläpuolelle ja pystyy vetämään raikasta ilmaa keuhkoihinsa, tuntee syvää onnea. Ja joka kerta, kun näkee avaran taivaan, tietää, minne on menossa. Oletko siis valmis kohtaamaan hieman kärsimystä, jotta pääset perille, tässä ja nyt?

Joku outo hyypiö tulee! Mutta minäkin olen täällä!

Löytyneekö puuttuva kirjain?

Kyse on oikeastaan siitä, mitä eräs varis viestitti minulle toissapäivänä, kun kohtasimme, polkumme ristetessä. Ja se liittyy siihen, mitä itselläni oli mielen päällä, kun olin kävelyllä. Olin nimittäin juuri saanut purkkiin viimeisimmän romaanini julkaisukelpoisen version.

Edellisestä Ohdakemaa- sarjan romaanin julkaisusta ehti kulua yli puoli vuotta. Syitä aiempaa hitaammalle julkaisutahdille oli useampiakin, mutta yksi keskeinen syy tähän luovaan taukoon oli se, että Jaewulkan tarinan käsikirjoitus oli jonkin verran tuoreempi kuin suurin osa aiemmista osista, eli tarvitsi useamman muokkauslukukierroksen. Toinen syy oli se, että käsikirjoitus oli sen verran pitkä, että se täytyi joka tapauksessa jakaa kahdeksi romaaniksi, jolloin toista osaa oli tarpeen hieman laajentaa. Niin ollen kirjoitin toiseen osaan aivan uutta tekstiä, ja juonellisen yhtenäisyyden säilyttämiseksi näitä kahta osaa oli tarpeen muovata yhdessä. Yli kahdeksansadan sivun toistuva muokkauslukeminen vie aikansa. Kuukausien ”työn alla olemisen” ja isompien ja pienempien muokkausten jälkeen Jaewulkan tarinan työstäminen täytyi nyt vain lopettaa ja tyytyä siihen, millainen tarinan ensimmäinen osa tällä hetkellä on, vaikka viimeisimmälläkin muokkauslukukierroksella oli vielä tarve ”parannella” tekstiä sieltä täältä aina jotain. Olin päättänyt, että julkaisen Ohdakemaa IX:n kesälomani aikana; muuten se helposti siirtyisi taas kuukaudella tai parilla. Niin että oli vain päätettävä, että nyt se on riittävän valmis, ja sillä siisti.

Tein romaanin viimeistelyn edesmenneen isäni syntymäpäivänä. Viimeisessäkin oikoluvussa löytyi vielä ärsyttävän paljon kirjoitusvirheitä. No, se johtuu paljon kirjoitustahdistakin, jos ajatus juoksee nopeammin kuin sormet. Tai sitten sormet lyövät kiirehtiessään viereisiin näppäimiin; tai sitten sormi lyö kyllä oikeaan näppäimeen, muttei riittävän kovasti, jolloin kirjain jää puuttumaan. Saattoipa jäädä joku tällainen näppäilyvirhe takakansitekstiinkin?! Nyt on joka tapauksessa enää myöhäistä korjata sitä. Sellaista se on! Absoluuttinen virheettömyys ei taida olla realistista. Ja sisällön laatu on sitten vielä eri asia. Jonkun mielestä se voi olla täyttä puppua, vaikka itse kuvittelisinkin, että se on hyödyllistä ja rakentavaa…

”Ohdakemaa IX: Jaewulka” kertoo, mitä tapahtui sille pienokaiselle, joka syntyi Neljän Valtakunnan Sodan aikaan Argillan puolella, paimeneukon mökissä, koska lapsen äiti ei rohjennut palata perheensä pariin. Jaewulka Erdanintyttären täytyi piileskellä kuningatar Mormessan etsintäkuuluttaman isänsä takia vuosikausia syrjäseuduilla. Mutta koska Jaewulka on kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, hän ei voi olla koko ikäänsä rauhassa ympäristön odotuksilta.

Jaewulka saa kyllä kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; onhan hänellä sekä kasvattivanhemmat että omat vanhempansa. Mutta vanhemmilla on omat ongelmansa, eikä kaikkea kerrota lapsille. Jaewulkan aikuistuminen on hankalaa myös hänen luonteensa vuoksi. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, koska ei ole “tavallinen”. Hän ei kaipaa ikäisiään ystäviä, vaan viihtyy paremmin eläinten kanssa. Jaewulka ei osaa elää niin kuin muut, eikä haluaisikaan, muttei tiedä, miten muutenkaan voisi elää. Neidoksi vartuttuaan Jaewulkan on yritettävä sopeutua kuningas Rowenin hoviin. Mutta realiteettihan on se, että ellei ihminen voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. ”Kuori-ihmiset” löytävät vain ulkoisesti sopivaa seuraa; sisäisesti ihminen jää yksin. Jaewulkakin harhailee aikansa, kunnes tunnistaa sielunsa puolikkaan (muttei se välttämättä olekaan romanttinen juttu). Tarkempi kuvaus Jaewulkan tarinasta löytyy omalta sivultaan Ohdakemaa- blogista.

On oikeastaan vaikea määritellä tai luokitella tällaista fantasiatarinaa sen tarkemmin kuin että kyse on sadunomaiseen fantasiakeskiaikaan sijoittuvasta psykologisesta kehitystarinasta, joka kuvaa myös yhteiskunnallisia teemoja. Itse nimittäisin Ohdakemaa- sarjaa ”psykologiseksi fantasiaksi”, koska tarinoissa kuvataan yleensä henkilöhahmojen psykologista kehitystä ja ajattelua, siinä missä vuorovaikutusta ja tunteitakin. Tarinoissa on välillä seikkailua ja draamaa, ja usein myös rakkaustarina, vaikkakaan ei aina aivan tavanomainen. Osa Ohdakemaa- sarjan romansseista on nimittäin miestenkeskisiä, ja jotkut hahmoista ovat ainakin jollain tapaa androgyynisiä tai ”muun sukupuolisia”.

Ohdakemaa- sarjan keskeiset teemat on esitelty omilla sivuillaan. Olen myös aiemminkin perustellut, miksi olen valinnut omakustantamisen sen sijaan että edes yrittäisin etsiä kaupallista kustantajaa kirjoilleni. Minä en ole erityisen markkinahenkinen ihminen. Kirjoitan huvikseni, enkä rahasta, enkä ”ollakseni kirjailija”. Ilmaisen itseäni ja ajatteluani kirjoittamalla, enkä halua pakottaa muita ottamaan vastaan viestiäni. Viesti on esillä, jotta ihmisillä on halutessaan mahdollisuus tutustua siihen. En halua tyrkyttää sitä mahdollisuutta, mutten salatakaan, koska onhan minullakin oikeus äännellä siinä missä mölyapinoillakin. Kirjoitusharrastukseni on jonkinlaista omalla äänellä raakkumista. Haluan pitää ”ääntelyn” tuloksen mahdollisimman autenttisena, ja siksi teen kaiken mahdollisen itse; ne korjaamattomat virheetkin.

Mutta palataan nyt siihen, kun olin toissapäivänä kävelyllä ja katselin kaukaa variksen kokoista lintua, joka istui puhelinlangalla. Se oli oudon rusehtava ja kummallisen pitkäpyrstöinen varikseksi, joten ehdin hetken aikaa katsella sitä sillä silmällä, saattaisiko se olla tietty pikkuhaukka, joka on pesinytkin jossakin lähimaastossa monena kesänä. Se kun näet oli ääneti ja nökötti epävarismaisen pystyssä; leuka alhaalla, niin ettei edes pidempi nokka heti erottunut profiilista.

No, vaikkei arvoisa lintu näyttänytkään ensisilmäyksellä aivan lajityypilliseltä varikselta, sen geeniperimä paljastui, kun se noteerasi lähestymisemme ja päästi lajilleen ominaisen raakunnan: ”Kraak, kraak!”

”Aha, tervepä terve, varis”, sanoin sille, ja varalta tervehdin vielä sen omallakin kielellä, mikä tosin ei ehkä onnistunut aivan ilman ihmismäistä aksenttia. Mutta jotenkin samastuin tuohon lintuun. Sille tuli tarve ilmoittaa omasta olemassaolostaan ja varoittaa muita lähettyvillä olevia, kun jokin outo ilmiö ilmaantui sen elinpiiriin. Ja maailmahan on täynnä outoja ilmiöitä, jotka tunkeutuvat tietoisuuteemme, ja meidän on vain tervehdittävä niitä. Minä olin samanaikaisesti se outo tunkeilija ja toisaalta tunsin olevani se varis, joka noteerasi minut ja ilmoitti minun saapumisestani, ja samalla omasta olemassaolostaan.

Mutta siis, jos törmää jossakin maailmalla näihin vaikeasti luokiteltaviin kirjallisiin tuotoksiini (petolintu vai varislintu, vai mikä lie), niin ne ovat itseilmaisua ja viesti, samalla tavoin kuin variksen rääkäisy. Ei enempää, muttei vähempääkään. Ja viesti on aina tarkoitettu sille, joka ottaa sen vastaan.

Erilaisuus ei ole eriarvoisuutta, eikä samanlaisuus samanarvoisuutta

Toisen ihmisarvon tunnustaminen ja harmoninen kohtaaminen on
helpointa, jos kokee olevansa yhtä koko luomakunnan kanssa.

Yksinkertaistava mieli on taipuvainen väärinkäsityksiin. Väärinkäsitykset perustuvat usein puutteelliseen tietoon. Mieli, jolla on puutteellisesti tietoa, saattaa olla ”laiska” ja mukavuudenhaluinen, ylikuormittunut, tai liian ylimielinen tai umpimielinen ottaakseen vastaan uutta tietoa.

Henkinen laiskuus tuottaa älyllistä ylimalkaisuutta. Ei jakseta ajatella itse ja pohtia yhtään syvällisemmin, vaan otetaan saatu tieto suunnilleen totuutena, tai sitten ei edes välitetä siitä, onko se totta vai ei. Toisaalta, jos mieli on ylikuormittunut liiallisella informaatiolla (josta osa on täyttä puppua, osa tarpeetonta, ja osa ehkä tosiasiapohjaistakin, mutta irrelevanttia) ja oman pään tuottamalla murehtimisella ja märehtimisellä, sorrutaan silloinkin puutteellisen harkinnan kautta väärinkäsityksiin. Jotkut taas luulevat jo tietävänsä riittävästi (tai ainoan oikean totuuden), eivätkä siksi ota vastaan uutta informaatiota; eivätkä pohdiskele mitään, etteivät vain vahingossakaan joudu kyseenalaistamaan omia käsityksiään.

En halua nimittää väärinkäsityksiin sortuvaa mieltä ”typeräksi”, vaan mieluummin ”sokeaksi” tai ”tiedostamattomaksi”. Puutteellinen tiedostaminen näyttäytyy ”typeryytenä” normaaliälyisilläkin, jopa erittäin älykkäilläkin ihmisillä. Tiedostamaton ajattelu taas tuottaa liian usein ”typerää” toimintaa. Jälkiviisaana voi itse kukin todeta omaa polkuaan taaksepäin tarkastellessaan: ”Jos olisin silloin tajunnut… Jos olisin vähänkin enemmän ajatellut… Jos olisin uskonut sitä aavistusta…”

No, menneet ovat menneitä, ja silloinen tiedostamattomuus, joka oli kuin sokeana tai likinäköisenä kompurointia viidakkopolulla osittain vihamielisten ”apinalaumojen” reviireitä sivuten, on johtanut tähän, missä nyt on. Tärkeää on olla nyt tietoinen siitä, missä onkaan, ja minne oikeastaan haluaa seuraavaksi suunnata. Mutta miten tämä kaikki alkulöpinä liittyy otsikkoon?

Viittaan ”yksinkertaistavan mielen” ongelmalla maailmassa vallitsevaan yleiseen ja yksioikoiseen, virheelliseen käsitykseen, että ”erilaisuus” tarkoittaisi ”eriarvoisuutta”, tai, että ”samanlaisuus” tarkoittaisi ”samanarvoista”. Etenkin, jos ”arvolla” viitataan ihmisarvoon, tällaiset oletukset ovat loogisesti epätosia.

Kuinka moni tiedostamaton ihmisparka esimerkiksi luulee, että olemalla samanlainen kuin muut olisi ”samanarvoinen” kuin muut, eikä ns. ”huonompi”? Samanlaisuuden tavoittelu tällä idealla on aivan turhaa, koska ihminenhän on jo samanarvoinen, vaikka tuntisikin olevansa jotenkin erilainen. Ei samanlaisuutta siis tarvitse tavoitella ihmisarvoaan ”nostaakseen”. Eikä ihmisarvoa tarvitse ”nostaa”, jos se kerta on jo olemassa. Ei siinä ole ”enempi – vähempi” – akselia, eikä sitä voi mitata. Se vain on. Se voidaan kyllä yrittää viedä, mutta se on silti olemassa. Näin on sovittu.

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948, 1. artikla:

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/

Valitettavasti toiset ihmiset ovat niitä, jotka yrittävät mitätöidä tai olla tunnustamatta toistensa oikeuksia ja ihmisarvoa, ja toimivat siksi aivan törkeästi niitä kohtaan, joilta epäävät ihmisarvon. Se ei ole kognitiivista typeryyttä; se on moraalittomuutta. Älykäskin ihminen osaa olla hirvittävän moraaliton, ja toisaalta, älyllinen kehitysvajaus ei tarkoita, etteikö ihminen kykenisi toimimaan eettisesti. Ja mitä moraalittomuus on? Eikö se ole pohjimmiltaan sitä, ettei ihminen asetu toisen ihmisen asemaan, eikä tee sitä, mitä toivoisi toisen tekevän itselleen, vaan tekee sellaista, mitä ei itse varmasti sietäisi tehtävän itselleen?

On siis väärinkäsitys ruveta muokkaamaan itseään ollakseen samanlainen kuin muut, jotta tulisi kohdelluksi ”samanarvoisesti”. On epätarkoituksenmukaista jäljitellä ”arvokkaampana pidetyn” ihmisryhmän käytöstä ja ominaisuuksia (kuten valkoihoisia heteromiehiä) tullakseen kohdelluksi samanarvoisesti, koska se ei poista perusongelmaa, vaan tavallaan vahvistaa sitä. Ongelmahan on niitten mielessä, jotka kohtelevat omasta viiteryhmästään poikkeavia huonommin kuin ”muita”, ja muutoksen tulee tapahtua heidän mielessään (ymmärryksessä, asenteissa, toiminnassa). Erilaisten ei tarvitse muuttua samanlaisiksi. Samanlainenkin saa olla, ihan vapaasti, jos kerta on. Kaikilla on oikeus olla omanlaisiaan olentoja, eikä sitä oikeutta saa riistää.

On väärinkäsitys tulkita oman porukkansa ”samanlaisuus” ja ”saman mielisyys” paremmuutena, ja pitää muita, ulkopuolisia ja erilaisia jotenkin ”huonompina” kuin omaa porukkaa. Usein kyse on siitä, että ihmisen on helpompi arvostaa enemmän niitä, joista itse ”tykkää”, sangen subjektiivisesti siis. Ja tykätähän saa, mutta ketään ei tulisi kohdella vähemmän arvostavasti siksi, ettei itse pidä hänen habituksestaan tai muista hänen ominaisuuksistaan. Tällaista subjektiivisuutta näyttäytyy silti (jopa) politiikassa. Ihmiset ovat niin omituisen tiedostamattomia jopa siitä, mihin heidän olevinaan objektiiviset mielipiteensä perustuvat…

Monessa ihmislaumassa ”me-henki”, jota suitsutetaan ja jolla saadaan kuulemma aikaan vaikka mitä hienoa, saattaakin tuottaa lähinnä vertailua, kilpailua ja vihaa ”heitä muita” kohtaan. Jos tarvitaan ”me-henkeä”, sen tulisi olla kaiken luomakunnan kattava ”me”. Me kaikki olemme osa luomakuntaa. Luomakunnassa ei ole ”heitä” joitten kanssa tapella, ja joitten olemassaoloa voisi yrittääkään vähätellä. Me olemme samaa kuin valtameren syvyyksissä asuva pikkuolio, tai perhonen, tai norsu (joita on kuollut viime aikoina aivan liikaa), tai puu, jonka elämä on meille kaikille arvokasta. Me tarvitsemme meitä kaikkia. Jokaiselle on oma kolo tässä luomakunnassa, ja se kolo on juuri sinun ominaispiirteittesi muotoinen.

Erilaisuus ei siis ole eriarvoisuutta. ”Erilaisuus on rikkautta” on kulunut sanonta, mutta totta, eikä sitä siltikään aina sisäistetä! Ihminen, joka vähättelee toisten arvoa, ei ole ymmärtänyt omaakaan arvoaan. Jos hän jonakin päivänä tajuaa, että onkin arvokas sellaisena olentona kuin on; ilman mitään saavutuksia, suosiota ja menestystä, hän saattaa ymmärtää senkin, että samanlainen kyseenalaistamaton arvo on toisillakin.

On surullista, elleivät ihmiset tiedosta omaa arvoaan. He näet yrittävät epätoivoisesti ansaita sen ja sitten todistella sitä erilaisin naurettavinkin tavoin, ja ellei muu auta, he polkevat toisia alemmas, jotta voivat itse kokea olevansa jotain. Tämä on mielettömyyttä. On järjetöntä juosta jonkun sellaisen perässä, joka on itsellä mukana; varastaa toiselta jotakin, joka on jo kaikilla; etsiä jotakin, joka on jo itsessä, syntyjään.

Ihmiset voivat kyllä vertailla ja kilpailla toistensa kesken, mitä tulee erilaisiin ”ominaisuuksiin”, mutta ihmisarvosta ei kilpailla. Sitä ei voi hankkia, ansaita, ostaa. Se on jo, mutta ongelma onkin niillä ressukoilla, jotka eivät ymmärrä sitä. ”Heille on annettu järki ja omatunto” oletetaan ihmisoikeuksien julistuksissa, kun viitataan ”kaikkiin ihmisiin”. Onko tämä totta?

Nähdäkseni (= henkilökohtainen näkemys) syrjivän ja eriarvoistavan mentaliteetin ongelmassa ei ole kyse älyn puutteesta, vaan ymmärryksen sokeudesta, eli tiedostamattomuudesta; ja siihen sisältyen nimenomaan ”järjen ja omatunnon” puutteesta. Ellei tämä ”järjetön ja omatunnoton” olento näe, että elämä on ylipäätään ihme ja että on erittäin kummallista ja outoa (eli hienoa) olla olemassa, hän ei kerta kaikkiaan tajua sen enempää omaa kuin toistenkaan olemassa olevien elollisten arvoa.

PS: Kaikkeuden Luoja, avaa heidän silmänsä, että he näkisivät. (Sano tähän ”aamen”, jos ymmärsit, mitä tarkoitan.)

Olet turvassa, kun olet uskollinen ystävä itsellesi!

Maailmassa on sekä rakenteita että kaaosta. Psyykkinen
joustavuus on sen hyväksymistä, mikä on. Joustava ei
mene rikki, vaikka maailma rypistyy ahdinkoonsa.

Maailma on aina ollut jossain määrin turvaton paikka. Tapaturmia sattuu, luonto koettelee, ihmiset tekevät toisilleen kaikenlaista pahaa, ja ihminen itsekin on itselleen monella tavoin vaaraksi; usein suorastaan ”pahin vihollisensa”.

Viime aikoina yhä suurempi osa ihmisistä on tiedostanut tämän kiistämättömän turvattomuuden ja joutunut luopumaan turvassa olemisen harhastaan, joka on mahdollistanut esimerkiksi kaikennäköisen huolettoman seikkailemisen ja vaikkapa ympäristötiedostamattoman elämäntavan. Monetkaan eivät ole pelänneet riittävästi omastakaan puolestaan, saati sitten muitten hyvinvoinnin puolesta, ja saattaneet joutua katumaan huolettomuuttaan. Jotkut ovat ehkä suhtautuneet välinpitämättömästi omaan hyvinvointiinsa, mutta suojelleet sentään jonkin verran läheisiään. Jotkut ovat eläneet korostuneen turvallisuushakuisesti, mutta saattaneet silti kärsiä vahinkoa yllättävältä taholta. Jotkut eliminoivat riskejä työnsä puolesta; jotkut taas ottavat riskejä työkseen. Kuka elää mitenkin, ja mikä on milloinkin se riski, joka otetaan tai jota vältetään? Kaikki me tarvitsemme luottamusta ja turvaa, mutta se vaihtelee, mihin kenenkin turvallisuudentunne perustuu.

Ihmiskuntaa ruoskivat parhaillaan koronapandemia ja ilmastonmuutos, ja uutisissa on nostettu esiin myös antibioottiresistenssi, jota ei sitäkään kuulemma ole ajoissa tiedostettu ja huomioitu. Miksei ole tiedostettu? Eikö ole uskallettu kohdata asiaa, joka voisi olla riski? Liiallista huolettomuutta? Pään piilottamista pensaaseen? Silmien sulkemista ja reikäpäänä eteenpäin kaasuttelua ihmiskunnan sivistyksen kehittämisen nimissä?

”Luomakunnan kruunu” haluaa olla olevinaan sivistynyt, elää mukavasti ja tehdä mitä milloinkin mieleen juolahtaa, mahdollisimman vaivattomasti vieläpä. Harmi kyllä sellainen kehitys on etäännyttänyt ihmisen syntyjuuriltaan, eli luomakunnasta. Ja kun etääntyminen vain kasvaa ja kasvaa, kyse alkaa olla vastakkainasettelusta. Luonto tuntuu kääntyvän ihmistä vastaan. Mutta ihminenhän sen valinnan teki alkujaan. Ihminen halusi olla enemmän kuin muu luomakunta. Hän käänsi selkänsä luonnolle (ja paratiisille), ja nyt ihmiskunta näyttää korjaavan sitä satoa, mitä on kylvänyt.

Tällä hetkellä vallitseva maailmantila voi tuntua katastrofaaliselta etenkin niistä, joilla on muutenkin ollut jollain tavalla turvatonta, tai niistä, jotka ovat tähän asti eläneet pumpulissa eivätkä ole tottuneet vastoinkäymisiin tai rajoituksiin. Pelot sairastumisesta, kärsimyksestä, kuolemasta ja läheisten menettämisestä voivat nousta yli sietokyvyn. Ja kun lohdun saaminen toisilta ihmisiltä voi olla monella tapaa rajoitettua, hätä vain kasvaa. Ystävällisyyden ja myötätunnon osoittaminen tuntemattomillekin on nyt erityisen merkityksellistä. Monet tarvitsevat kipeästi huomiota, edes tervehdystä; merkkiä siitä, että maailmassa on edelleen jotakin hyvää. Kasvomaskien takaa on vaikea saada hymyä perille. Suu-nenäsuojain ei STM:n tutkimuksen mukaan välttämättä ole merkittävästi hyödyksi tautipöpöjen näkökulmasta. Mutta ei-kielellistä kommunikointia kasvojen alaosan peittäminen kyllä haittaa.

Joskus äärimmilleen paisuva huoli tai pelokkuus voi kääntyä päälaelleen ja muuttua huolettomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi. Välinpitämättömyys voi olla vaarallista niin itselle kuin toisille, ylihilpeä huolettomuus samoin. Nyt ei ole kovinkaan rakentavaa olla ylettömän huoleton, koska se voi tarkoittaa joissain tilanteissa myös vastuuttomuutta. Ja nyt olemme vastuussa; kaikki, jokainen aikuinen ihminen voimavarojensa mukaan, myös lapsistaan.

Uhkarohkeus ei ole suotavaa, etenkään jos se riskeeraa muittenkin kuin vaaroja uhmaavan henkilön itsensä turvallisuuden. Tiedostamattaan itsetuhoiset ihmiset saattavat ottaa turhia riskejä omassa selviytymiskamppailussaan. Jos taas joku tavoittelee vain omaa etuaan eikä pelkää yhtään mitään; ei edes häpeää, saattaa kyseessä olla jopa psykopaatti. Ja kriisiajat ovat otollista maaperää häikäilemättömille pyrkyreille ja johtajille. Tällaiset iskevät ihmisten heikkouksiin. Nyt monet ovat heikossa jamassa ja alttiita kaikenlaiselle ”kusetukselle”. Emme todellakaan tarvitse nyt psykopaattisia tai narsistisia johtohahmoja luotsaamaan ihmiskuntaa olevinaan ulos kriisistä! Turvattomuudessaan ei kannata etsiä turvaa suurisuisista rehentelijöistä, jotka itselleen huomiota hakien lupaavat paljon ja ovat olevinaan maailman pelastajia. Tällaiset tapaukset imevät voimansa hyväuskoisilta hädänalaisilta. Turva ei ole siellä, missä ihminen unohtaa itsensä ja tekee itsestään mitättömän ja tahdottoman, toisen karismaan takertuvan, hyväksikäytettävän objektin.

Tarvitsemme nyt ennen kaikkea tiedostamista, harkintakykyä, viisautta ja myötätuntoa. Tiedostaminen tarkoittaa myös pelkojen kohtaamista, ei valittua sokeutta. Todellisuuden kohtaaminen vaatii rohkeutta, ja rohkeus on sitä, että kohtaa vaaran, vaikka pelkääkin. Pelon liennyttämiseen tarvitaan myötätuntoa. Itseään voi myös rohkaista, aivan kuin tekisi myös ystävälleen, kun tämä tarvitsee kannustusta.

Turvattomuus voi yhä lisääntyä maailmassa, mutta voisiko vastavoimaksi nousta ihmisistä jotakin hyvää, uudenlaista välittämistä ja toiveikkuutta? Yhteinen uhka voi nostattaa rakentavaa yhteishenkeä, mutta se voi aiheuttaa myös kaoottista toisten syyttelyä, riitaa, tuhovimmaa, pakenemista. Miten kukakin meistä reagoi uhkaan, riippuu meistä itsestämme. Miten me sisäisesti käsittelemme uhkatilannetta, ratkaisee sen, tuleeko meistä esiin vihollinen vai ystävä suhteessa itseemme ja toisiimme. Koemmeko olevamme koko ajan ystävän vai vihollisen seurassa? Sillä on hyvin ratkaiseva merkitys siinä, tunnemmeko olomme turvalliseksi.

Vihamieliset reaktiot voivat kummuta hallitsemattomasta pelostakin, kuin nurkkaan ajetulla rotalla. Pelon liennyttäminen siis rauhoittaa myös vihamielisiä purkauksia. Taisteleminen haasteen ratkaisemiseksi ei edellytä vihamielisyyttä, josta on vain haittaa, ja pelkokin häiritsee keskittymistä asiaan. Nyt tarvitaan siis rauhallista mieltä, lohduttelua ja myönteisen esiin nostamista. Tarvitaan riskien ja uhkien tiedostamista, muttei pelkoa. Tarvitaan yhteistyötä, ei rähinöintiä ja syyttelyä. Myötätuntoa voi kohdistaa niin itseen kuin toisiinkin. Jos todella olisimme kuin uskollisia ystäviä itsellemme, olisimme koko ajan ystävän seurassa.

Mitä tästä pohdinnasta ehkä jää käteen?

On hyvä tiedostaa, ettei maailma ole turvallinen paikka. Olisi sinisilmäistä kuvitella toisin ja järkyttyä yhä uudelleen, kun jotakin kamalaa sitten sattuukin. Maailma ei ole paratiisi, eikä kärsimys häviä maailmasta minnekään. Sitä voi vain jakaa ja lievittää.

Mutta vaikka elämmekin turvattomassa maailmassa, on mahdollista olla turvassa. Turva on henkinen, ei konkreettinen ulottuvuus. Henkisellä tasolla mikään ei oikeastaan voi vahingoittaa meitä, vaikka ruumiillisesti olisimmekin vaarassa, ja vaikka ns. egommekin haavoittuisi kerta toisensa jälkeen. Tätä voi tosin olla vaikea sisäistää, ellei usko henkiseen ulottuvuuteen.

Turva on sisäisesti ihmisessä itsessään; siinä, että tiedostamme ainutkertaisen olemassaolomme ja näemme olevamme yhtä ihmeellisiä ja arvokkaita kuin kuka tahansa muukin ihminen. On hyvä kokeilla, mitä tapahtuu, kun hetken ajan vain kokee olemassaolonsa ja sen, että on ihmeellistä olla elossa. Elämä on universaali ja samalla henkilökohtainen lahja; olemassaolomme on ihme.

On surullista, jos tämä näkyvä maailma on kaikki mihin ihminen uskoo. Tällä hetkellä näkymät ovat nimittäin hieman ankeat…

PS: Itsetunnon käsi- harjoitus voi auttaa muistamaan kolme tärkeää teemaa turvallisuudentunteen lisäämiseen liittyen:

NIMETÖN: Olen uskollinen ystävä itselleni. (Itsemyötätunto, rohkaisu, kannustus).

PIKKUSORMI: Huolehdin sisäisestä lapsestani. (Omista perustarpeista huolehtiminen, leikkisyys, luovuus…)

KÄMMEN: Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus. (Henkinen taso – elämä on muutakin kuin tämä maailma!)

ADHD-luuserin tarina on taas luettavissa!

ADHD-tyyppi näytti alkujaan tarinansa kannessa ihan ihmiseltä.
Uudistettuun versioon hänestä tuli tikka.

Romaani ilmestyi alkujaan ensi kerran ”Luuseritarinoita”- blogissani, sittemmin e-kirjana Kirjoita itse- palvelussa, ja nyt, kun Kirja Elisa lopetti kyseisen palvelun, käsikirjoitus vapautui uudelleen julkaistavaksi. Tässä vaiheessa oli hyvä tilaisuus lukea ”ADHD-tyypin tarina” pitkästä aikaa itsekin läpi, korjata muutama kirjoitusvirhe ja hienosäätää joitakin kohtia, jotka tässä ja nyt tuntuivat kaipaavan joko täsmennystä tai terävöittämistä. Juoni ja keskeiset tapahtumat ovat ennallaan, mutta esim. dialogiin on tullut sinne tänne muutoksia, ja pari keskeistä teemaa tulee entistä vahvemmin esille.

Yksi teema on se, ettei ole mitään järkeä yrittää olla jotakin muuta kuin on, vaikka olisikin ADHD-tyyppi ja ”luuseri”. ”To be yourself is all that you can do” (kuten esim. Audioslaven biisissä lauletaan).

Ystävyys on kuin ravistelemalla ladattava taskulamppu. Se saattaa muistuttaa itsestään putoamalla päähän, kun tunget liian täydelle komeron ylähyllylle jotakin, mitä et juuri nyt halua käyttää, koska se ei sovi mielentilaasi, ja haluat sen pois silmistäsi. Lampun lataamiseen joutuu käyttämään omaa energiaa, mutta se saattaa olla hauskaakin, koska siihen saa purettua omaa levottomuuttaan. Ja kun se lamppu on ladattu, se valaisee pimeimmänkin luuserinpesän sopen, myös eteisen naulakon nurkkaan kertyneet pölykoirat ja unohtuneitten rojulaatikkojen aarteet.

Tie henkisesti rikkaampaan elämään voi olla todella mutkainen, kivulias ja pelottavakin. Se saattaa tarkoittaa sitä, että joku liukastuu laiturilla ja päättää päivänsä, ja joku toinen oksentaa sellaisen tuttavan olohuoneen matolle, jonka luo ei edes aikonut mennä kylään, eikä joku muukaan saa ihan sitä, mitä luulee haluavansa, ja jonkun toisen taas täytyy olla suorastaan ilkeä ollakseen vähemmän haluttu. Jostakusta tuntuu lahonneelta pölkyltä tai kuolleelta hiireltä, joka joutaa kaatopaikalle, mutta auttaako sekään, jos näyttää myrkkysammakolta, tai tikalta, jonka kirkuvan punainen päälaki oikein huutaa sitä, ettei se oikeastaan haluaisi kenenkään lähestyvän? Se haluaa tulla huomatuksi tunteakseen olevansa olemassa, muttei häirityksi omassa kuplassaan.

Sattumia ei oikeastaan ole. On vain universaaleja lainalaisuuksia, enemmän tai vähemmän tietoisesti tehtyjä valintoja, ja valinnoista johtuvia törmäämisiä; joskus väärässä paikassa, joka myöhemmin osoittautuu oikeaksi. Kaikki on paradoksaalisesti kaoottista mutta kohtalonomaista, mutta sellaista se vain on. Tämä on se elämä, tämä on se todellisuus, joka on kullekin aivan omanlaisensa. Hetkittäin joku toinen saattaa päästä sinne vierailulle, ymmärtämättä ehkä lainkaan, minne joutui ja miksi. Ja siksi toisen ”hulluus” voi tuntua tarttuvalta, mutta ehkä se onkin vain ADHD, joka heitti yhden luuserin pihalle tumput suorina seisomaan, jos kohta hän onkin pian pomppimassa kumipallona alas liukumäestä, jonne joku kuriton vertaiskakara hänet heitti pienhiukkasten välittämällä energiapiikillä.

Tämä on ADHD- luuserin todellisuutta. Ja vaikka hän selviytyykin hengissä, ei hän koskaan tule olemaan mikään menestyjä eikä voittaja, koska ne nimitykset ovat vain näkökulmasta riippuvia rooleja, eikä hän ole enää roolipelle. Hän on vain oma itsensä.

”ADHD- luuserin tarina” on saatavilla e-kirjana esim. BoD- kirjakaupasta, lähiviikkojen ajan tarjoushinnalla.

E-kirjaan voi tutustua Googlen Kirjat- sivustolla tästä linkistä.

Rauhaa kriisin keskelle, vai koronakepillä päähän, ellei muuten ala tapahtua?

Tämä Henri Kähkösen luoma
kuva päätyi yhden uudistetun
luuseritarinani kanteen, mutta
se sopii tunnelmallisesti tähän-
kin aiheeseen, ja hätään...

Tämä otsikko ei liity kiristyviin tunnelmiin kotioloissa, kun monissa lapsiperheissäkin ollaan nyt enemmän tai vähemmän jumissa kotona, eikä yhdessäolo aina suju riemukkaasti, vaikka kaivettaisiin vanhat koronapelivälineet varastonnurkista. Se ei ole naurun asia, että lastensuojelussa ollaan huolissaan koronan aiheuttamista poikkeusoloista kodeissa. Eikä tämä juttukaan ole vitsi.

Siitä on vierähtänyt yli kuukausi, kun viimeksi päivitin tätä blogia. Eikä tämä tauko johdu minun kohdallani niinkään koronasta, joka on pysäyttänyt monet muut toiminnot, vaan siitä, että tuntui jo tuolloin kuukausi sitten, ettei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa mitään. Toisaalta, juuri nyt voisi olla hyvä kirjoittaa koronaan liittyvän ahdistuksen helpottamisesta ja kriisinhallinnasta ja sen sellaisesta. Mutta noista aiheista olen kirjoittanut ennenkin, joskaan en juuri tähän tautikriisiin liittyen, vaan yleisellä tasolla. Samat vinkit ahdistuksen hallinnasta ja mielialan itsehoitokeinoista sopivat kuitenkin monelta osin myös tähän globaalisti vaivaavaan korona-ahdistukseen.

Kauhistelua ja hysteriaa en halua tukea. Roskalehdet ja sen sellaiset voisivat ottaa vastuuta pelkoa lietsovasta uutisoinnistaan. Totta kai ihmiset ostavat hädissään lehtiä, joitten kannessa varoitellaan heitä uhkaavasta vaarasta, tai selaavat nettisivustoja, joissa höykytetään olemaan varuillaan ja suojautumaan ties millä ohjeilla ja suojuksilla. Ihmisten pelolla ja hädällä rahastaminen on kaikkina maailman aikoina aktivoinut monenlaisia opportunisteja, suoranaisia huijareitakin. Pelokas ja hätääntynyt ihminen ei toimi järkevästi ja saattaa haksahtaa monenlaiseen tekoon, jotka rauhallisina jäisivät tekemättä; kuten ylettömään hamstraamiseen.

Pysykää siis hyvät ihmiset mahdollisimman rauhallisina! Surullinen, huolissaan ja alakuloinen saa olla, jos on syytä, mutta senkin voi tehdä rauhallisesti. Yletön hätäily, ahdistus ja raivo, tai vaikkapa hysteerinen hilpeyskin voi aiheuttaa tekoja, joita myöhemmin katuisi, ja ilmiöitä, joista on toisillekin haittaa. Jäitä hattuun siis! Jos ei juuri nyt, tällä hetkellä, ole akuuttia hätää, niin silloin ei ole hätää. Hätä voi kyllä tulla eteen jossain vaiheessa, mutta turha verottaa voimiaan olemalla hädissään jo etukäteen!

Nyt kannattaa olla rauhallinen, mutta valpas; rento, mutta tarkkaavainen. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen on varmasti hyödyksi, jos miettii, mitä voisi omalle korona-stressilleen tehdä. Kannattaa niin sanotusti ”rukoilla ja tehdä työtä”; eli tehdä se, mitä konkreettisesti voi tehdä (ja mitä viranomaiset suosittelevat), ja jättää loput Luojan käsiin. Murehtimalla ei saa kyynäränkään vertaa elämäänsä pidennetyksi; päinvastoin jatkuva huolien vatvominen ja stressaaminen todennäköisesti heikentää vastustuskykyä ja lyhentää elinikäennustetta. Ylettömään huolettomuuteenkaan ei kuitenkaan pidä tuudittautua! Joitakin asioita on tehtävä ja virallisia ohjeita on noudatettava, eikä pidä ottaa huolettomana turhia riskejä ja vaarantaa omaa tai toisten terveyttä. Nyt on otettava vastuuta ja välitettävä itsestä ja toisesta, ihan kunnolla.

Ohje vastuunottoon ja välittämiseen olisi tosin pätenyt jo ennen koronapandemiaa, etenkin ilmastonmuutoksen liittyen. Kaikkien olisi otettava vastuuta ja välitettävä itsensä lisäksi myös toisista ihmisistä, myös tulevista sukupolvista. Olen törmännyt joihinkin juttuihin ilmastonmuutoksen ja tämän koronapandemian yhteyksistä. On surullista, jos ihmiskunta havahtuu elintapojensa seurauksiin vasta tällaisessa tilanteessa, kun oma ja läheisten terveys, jopa henki, on uhattuna.

Pakostakin mieleeni tulee Raamatun kertomus Egyptin faaraosta ja Mooseksesta, vieläpä näin pääsiäisen aikaan. Faaraohan ei meinannut päästää Israelin kansaa vapauteen omasta valtakunnastaan, vaikka kansan johtomiehet, Mooses ja Aaron, sitä häneltä vaativat. Israelilaiset olivat olleet vauraalle yhteiskunnalle kovin hyödyllisiä työväkenä ja orjina. Tulisi faaraolle liian kalliiksi päästää sellainen porukka käsistään, joten miksi ihmeessä hän suostuisi Mooseksen pyyntöön? Jumala kuritti egyptiläisiä kymmenellä vitsauksella. Jokaisen vitsauksen aikana faarao lupasi päästää israelilaiset, kunhan vain vitsaus lakkaisi vainoamasta hänen väkeään, mutta pyörsi lupauksensa, kun olot korjaantuivat ja rauhoittuivat. Vasta viimeinen vitsaus järkytti hallitsijaa riittävän paljon, koska se kosketti henkilökohtaisella tavalla: hänkin menetti esikoispoikansa.

Toivottavasti ihmiskunta havahtuu vapauttamaan itsensä ”sisäisistä faaraoistaan” (jotka sitovat ”mammonanpalvonnan” kurimuksekseen) aikaisemmin kuin tuo pääsiäiskertomuksen faarao, ettei sen tarvitse kohdata niitä pahimpia vitsauksia. Varoittavat merkit vaaraan ajautumisesta olisi syytä huomioida ja tehdä tarvittavat korjausliikkeet. Olisi siis syytä luopua esimerkiksi jatkuvasta piiskaamisesta talouskasvuun ja ihmisten ”orjuuttamisesta” tuotannon lisäämiseksi ja elitistisen elämäntavan ylläpitämiseksi. Jos ihmiset kaikkialla maailmassa haluaisivatkin elää vaatimattomammin, vähemmän talouselämää orjaillen, perheen ja läheisten kanssa ja yhteydessä luontoon, eikö heille pitäisi antaa mahdollisuus siihen? Globalisaatio työntää kehityksen nimissä väen väkisin mukanaan kaupallista krääsäänsä sinnekin, missä luonnonkansat ovat vuosituhansia elelleet ekologisesti ja luonnon ehdoilla, ja jopa onnellisempina kuin länsimaiset ”sivistyneet” kanssaveljensä. Uusien alueitten teollistuminen syö koskemattomat maat ja metsät, ja globaali massakulttuuri nielaisee sen, mikä joskus oli autenttista ja alkuperäistä, ja saa yhä useammat ihmiset tavoittelemaan elämäntapaa, joka vähitellen tuhoaa ihmiskunnan elämisen edellytykset…

Ilmastonmuutos on koskettanut toistaiseksi vain osaa ihmiskunnasta rajusti ja henkilökohtaisesti. Osa muistakin kuin katastrofialueilla eläneistä on kyllä reagoinut uhkaan, näitä toisia myötäeläen. Ne, jotka eivät ole myötäeläneet kärsineitä eivätkä ajattele edes tulevia sukupolvia, ovat toistaiseksi sivuuttaneet ilmastouhkan ja siihen liittyvät ilmiöt. Jopa vallanpitäjät ovat olleet liian varovaisia tai jopa nahjusmaisia ratkaisuissaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Nyt ratkaisuja tehdään jämäkästi ja ripeästi, kun ihmiskuntaa kohdannut uhka on ajallisesti ja paikallisesti lähellä, ja riittävän konkreettinen, ja koskettaa jopa omaa napaa. Korona on havahduttanut, säikäyttänyt ja saanut aikaan niin paniikkia kuin järkeviä toimenpiteitäkin. On hyvä, että toimenpiteitä tehdään, ja on hienoa todeta kaikki se virallinenkin työ, mitä Suomessakin on saatu jo tehdyksi. Mutta miksei samanlaista rivakkuutta, päättäväisyyttä ja rohkeutta ole käytetty myös ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen? Mikseivät kaikki päättäjät ole reagoineet samanlaisella vakavuudella ilmastokriisiin, kun tilanteesta saatiin hälyttäviä uutisia jo aikoja sitten? Siinäkin tilanteessa olisi voitu reagoida julistamalla poikkeustila ja rajoittamalla vaikkapa yksityisten ihmisten ei-välttämättömiä toimia.

Jos ja kun koronapandemiasta selvitään, ryhtyvätkö päättäjät hyvittelemään äänestäjiään näitten kokeman kuukausien epämukavuuden takia, ja siksi pidättäytyvät tiukemmista ilmastotoimista? Eivät kai he jää odottelemaan seuraavaa ”vitsausta” ennen kuin tarttuvat toimeen myös ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi? Eikö tämä koettelemus voisi olla hyvä alku sille, että ihmiset oppisivat rajoittamaan omia ei-välttämättömiä tekemisiään yhteiseksi hyväksi?

Ja nyt on tarpeen rauhoittua, hengitellä ja katsoa ulos ikkunasta. Pellolla oli kaksi kurkea, ja varis lensi niitten yli ja raakkui omaa sanomaansa. Raakkumisesta tulee mieleen, että voisin sanoa jotakin hyvääkin. Tiedän, että suurin osa ihmisistä oikeasti välittää toisistaan ja luomakunnasta, ja haluaa tehdä hyvää. Tämä kriisi on mahdollisuus siihen, että ihmisten hyvyys nousee aivan uudelle tasolle, ja orjuutettuna elänyt ihmiskunta pääsee kahleestaan siihen tahoon, joka on heitä pitänyt ikeessään. Ehkä ”kahleissamme” on ollut kyse kaikista niistä lyhytnäköisistä ja taloudelliseen hyötyyn tähtäävistä ihmiskunnan toimista, joilla olemme saaneet aikaan ilmastonmuutoksen, ja joihin yhteiskunnassa vallitseva mentaliteetti meitä yhä sitoo.

Tämän kriisin jälkeen me osaamme ehkä arvostaa sitä, mikä on oikeasti tärkeää; sitä, että olemme yhä olemassa, elossa ja meillä on joitakuita, joille osoittaa välittämistä. Se on totta nytkin, kun olemme vielä tämän kriisin keskellä. Hyvää Pääsiäistä!

PS: Pahoittelen, jos loukkaan prameasti eleleviä nykyihmisiä, joitten mielestä talouskasvu on välttämätöntä ihmiskunnan selviytymiselle, mutta tämä on henkilökohtainen mielipiteeni ja kuvastaa taipumustani sympatisoida enemmän vaatimattomasti eläviä ihmisiä kuin materiaa ja menestystä tavoittelevia. Tämä taipumukseni tulee esille myös ”luuseritarinoissani”, joita kirjoitan huvikseni, ja joissa ylistän enemmän henkistä kuin aineellista rikkautta, joten en salaile luuserisympatioitani.

Eihän maailman pitäisi tuhoutua tavallisten, kivojen ihmisten käsissä?

(Ja tämähän on sitten satiiria, eikä huumorista tietenkään kannata tuohtua, jos haluaa edelleen olla kiva ihminen omissa sosiaalisissa piireissään.)

Toisinaan tulee katsottua dokumentteja, eikä niitä kaikkia voi hyvälläkään tahdolla sanoa kaikin puolin hyviksi ja hyödyllisiksi. Korkeintaan voi sanoa, että tulipahan taas muistutus siitä, että ihmisen tietämys on vajavaista ja näkökulma vaikuttaa ilmiöitten tulkintaan ja siihen, miten havaitut asiat esitellään.

Olin joskus niinkin kiinnostunut historiasta, että kuvittelin puolitosissani opiskelevani arkeologiksi ja ryhtyväni tutkimaan muinaisuutta. En kuitenkaan ole erityisen hyvä oppimaan ulkoa esimerkiksi vuosilukuja ja nimiä. Ainakin minua opettaneitten historianopettajien mielestä oli hirvittävän tärkeää muistaa ulkoa vuosiluvut, henkilöt, paikannimet ja käsitteet. Minä unohdin tai sekoitin aina vähintäänkin jotakin. Ehkäpä huomasin, että joutuisin pinnistelemään liikaa vastoin luontaista taipumustani sekoittaa oppimiani asioita keskenään, enkä siis loppujen lopuksi suuntautunut opiskelemaan historiaa. Tosin, historiallista tietoa tuli tietenkin vastaan yliopistossa: kulttuuriantropologian historia, sosiologian historia, psykologian historia, kasvatustieteen historia... Ja minä tietenkin inhosin sitä, että piti taas muistaa tarkasti nippelitietoa siitä, mitä, missä, kuka ja milloin, ja tein epätoivoisesti muistiinpanoja, että oppisin riittävästi.

Onko niin tärkeää tietää, mitä ennen on tapahtunut, jos elämä on tässä ja nyt? Ja kuitenkin ihmisen mieli palaa kerta toisensa jälkeen tonkimaan jälkiä menneisyydestä. Jos ei nyt ihan tieteellisesti, niin ainakin oman mielen sisäisenä märehtimisenä. Märehtiminen voi olla erittäin masentavaa, ellei sitä tee ”järkevästi” ja realiteeteissa pysyen. Joskus menneisyyttä ja elämänhistoriaa kannattaa tutkia, kuten vaikkapa terapeuttisessa interventiossa. Mitä sinulle on elämässäsi tapahtunut, kun olet päätynyt tällaiseen tilanteeseen? Se on hyvä ymmärtää, vaikkei voisikaan menneeseen enää vaikuttaa. On hyödyllistä nähdä tekemänsä turhat mutkat ja harhailut, ettei tee samoja virheitä uudelleen.

Ehkä tämä pätee jossain määrin myös ihmiskunnan historiaan. Historiaa tutkimalla voi oppia ymmärtämään nykyisyyttä ja ennakoimaan tulevaa. ”Historia toistaa itseään”, koska ihmiskunta toistaa omia venkoilujaan ja virheitään. Ihmiset ”tekevät historiaa”, valitettavasti kovin usein toisten vahingoksi (kuten sodankäyntiä tehostamalla, tappamalla alkuperäiskansoja) tai tulevien sukupolvien kärsimykseksi ja luonnon tuhoksi (teollisuuden kehittäminen uusiutumattomien luonnonvarojen pohjalta). Ehkäpä on viisasta analysoida, mikä meni pieleen, ettei ihmiskunta enää toistaisi samoja virheitä.

Se, mikä on ”virhe” jossakin prosessissa, tosin riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Ja tavoitetila riippuu siitä, mitä arvostetaan. Ihmiskunnan historiaa tutkiessa lienee nähtävissä melkoinen juopa niitten ihmisten ja tahojen välillä, jotka tavoittelevat maailmanrauhaa ja elinolosuhteitten turvaamista, ja niitten, jotka tavoittelevat hyvää ja mukavaa vain itselleen. Yllätys, yllätys! Aina on ollut olemassa ahneutta, kilpailunhalua, valloittamishalua, uusien ulkoisten virikkeitten etsintää, tarvetta tehdä vaikutus toisiin ihmisiin, ja saada ihailua, valtaa, mainetta, kunniaa, mukavuutta…

Aina on ollut, valitettavasti, ihmisiä, jotka eivät tyydy kohtuuteen, vaan joitten täytyy saada enemmän kuin muilla on. Jos he näkevät köyhän ihmisen, he ajattelevat: ”Hui, minä en halua olla tuollainen!” Ja seurauksena on pakeneminen mahdollisimman kauas koko ilmiöstä. Tavoitellaan siis itselle mahdollisimman hyvää elintasoa, ettei vain koskaan itse jouduttaisi sellaiseen kamaluuteen, ettei saa toteuttaa kaikkia kalliita mielihalujaan. On aina ollut myös niitä, jotka köyhyyttä kohdatessaan ahdistuvat, kun eivät kykene auttamaan. Hekin pelkäävät, että jakamalla sen, mitä itsellä on, omakin tilanne muuttuisi liian kurjaksi. Aina on ollut niitä ihmisiä, jotka jakavat omastaan köyhemmille, koska luottavat selviytyvänsä itsekin, ja haluavat toimia oikein. On ollut ja on edelleen niitä, jotka antavat köyhälle siksi, että heillä on yllin kyllin mistä antaa, ja lahjoituksilla saa kunniaa itselleen, ja kunnialla saa muunlaisia hyödykkeitä ihmisten keskuudessa…

Kristillinen etiikka kehottaa tasapuoliseen jakamiseen ja kohtuudessa pysymiseen. Jostain syystä ajatus tasapuolisesta jakamisesta ei kuitenkaan sovi kaikille ihmisille. Jostain syystä oikeastaan varsin monet ihmiset ajattelevat tarvitsevansa enemmän ja ansaitsevansakin saada enemmän kuin muut ihmiset. Miksi? Mikä tekee ihmisestä ahneen ja itsekkään, tai sellaisen, joka pitää itseään tärkeämpänä, arvokkaampana ja parempana kuin muut? En puhu nyt pelkästään yksittäisistä ”narsisteista”, jotka toimivat itsekeskeisesti, vaan aivan tavallisista ihmisistä. (Narsismi on sitä paitsi pohjimmiltaan surullinen ilmiö, joka saa alkunsa siitä, ettei lapsi saa riittävästi rakkautta ja rajoja. Ja miksi ei saa?) Tämä hyödykkeitten ja suosion liiallisen tavoittelun ongelma koskee enemmistöä ihmisistä; niitä kaikkia, jotka ovat aina ”tehneet niin kuin muutkin” ja tekevät yhä niin kuin muutkin. Tällaisten ihmisten ajattelu pohjautuu hyvin voimakkaasti vertailuun ja matkimiseen:

Kun kerta tuokaan ei tee mitään, en minäkään tee. Kun kerta tuollakin on sitä ja tätä, minullakin pitää olla sitä ja tätä. Kun kerta muutkin saavat, niin minunkin pitää saada.

Tällaiset ihmiset tarkkailevat toisia ihmisiä, vertailevat itseään muihin joillakin hupsuilla kriteereillä, ja jos huomaavat eron muitten hyväksi, alkavat matkia näitä muita. Nämä ihmiset ottavat usein aktiivisesti selvää siitä, mitä muilla ihmisillä on ja mitä muut tekevät, ja matkivat, matkivat ja matkivat. Matkimisen tarkoitus on pyrkiä olemaan samanlainen kuin muutkin, jotta kuuluu joukkoon. Muita tarkkailemalla huomataan myös ne asiat, joissa voidaan olla ”piirun verran parempi” muihin verratessa, mikä auttaa varmistamaan kelvollisen aseman toisten joukossa. Enemmistöön kuuluminenhan luo turvallisuutta, ja aina on tarjolla joku, joka hoivaa ja rapsuttaa, ja jonka kanssa voi höpötellä ja leikkiä. Mutta apinalaumoillakin on johtajansa, ja johtajan kanssa on tultava toimeen. Ei siis saa herättää liikaa huomiota, ettei joudu johtajan silmätikuksi ja tule ajetuksi pois laumasta…

Auktoriteettipelolla on oma vaikutuksensa laumassa. Suurin osa apinoista myötäilee johtajaa ja voi olla kohtalaisen onnellinen laumassaan, mutta osa joutuu silmätikuksi (joskus tahtomattaan) ja koetaan uhkaksi; pannaan ruotuun tai ajetaan laumasta. Joku taas ryhtyy omasta halustaan kilpailemaan paremmasta asemasta ja statuksesta. Perimä vaikuttaa kilpailunhaluun, joten tavalla tai toisella ”pätemistarpeisiakin” apinoita on aina ollut, ja on edelleen.

Valitettavasti tämä suuri, onnellinen enemmistö ei siis aina tyydy apinoimaan vain ”vertaisiaan”, vaan osa saattaa ryhtyä apinoimaan niitäkin, jotka saavuttavat valtaa, menestystä, kunniaa, mainetta, rikkauksia ja mukavuuksia toisten kustannuksella. Johtaja-apinoilla ja muilla statuksen saavuttaneilla on näet enemmän hyödykkeitä ja mukavuutta. Ja tarvitaan valtaa ja sen osoittamisen keinoja, jotta saa säilytettyä tuon (joillakin hupsuilla kriteereillä mitattuna ”paremman”) asemansa. Alemmassa statuksessa on näet stressaavaa elää, tutkimusten mukaan, jos elää (apina)laumassa. Mutta onko ihan pakko elää apinoitten keskellä?

Seurallisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus on kädellisillä yleisempää kuin yksin viihtyminen ja introversio, joten laumoiksi kerääntyminen on normaalia. Ja eihän siinä mitään, jos tämä suuri enemmistö vain saisi asiansa hoidetuksi kaikkien tällä pallolla elävien hyväksi. Eihän siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, demokratiankaan kanssa, jos kerta enemmistö ihmisistä on ihan mukavia, sosiaalisia, sympaattisia ja solidaarisia!? Mutta miksi sitten tämä maailma tuhoutuu näitten tavallisten, ihan kivojen ihmisten käsissä? Mikä on mennyt pieleen? Onko ehkä sittenkin keskitytty liikaa ”sosiaaliseen kivaan” ja oman sosiaalisen aseman varmistamiseen, puhuttu liikaa niitä näitä, ja mietitty vakavia asioita liian vähän, koska niistä tulee niin epämukava tunnelma sosiaalisissa tilanteissa?

Pelastautukoon ken voi avaruuteen, kun tämä pallo tuhoutuu. Ehkä sieltä löytyy näille kyvykkäimmille ja menestyneimmille kädellisille uusi ”apinoitten planeetta”…

PS I: Anteeksi, taisin taas sotkea joitakin käsitteitä! En enää muista, tarkoitinko puhua ihmisistä vai apinoista? Apinathan eivät kai tietääkseni tutkiskele ja pohdiskele sen enempää omaa kehityshistoriaansa kuin yhteisönsäkään historiaa. Sanotaan, että ihmisen erottaa apinoista kehittyneempi kyky olla tietoinen omasta ja toisen ajattelusta. Mikä on siis kädellinen olento, joka on puutteellisesti tietoinen omien toimintojensa motiiveista ja niitten vaikutuksesta toisen olennon mieleen? Onko se olento kehityksellisesti jotakin ihmisen ja apinan väliltä? Ja käydäänkö ihmiskunnan selviytymistaistelu loppujen lopuksi tarkkailevan minän ja sisäisten apinoittemme välillä? Tervemenoa siis apinoitten planeetalle, te kaikki mieleni sisäiset lörpöttelijät!

PS II: Ja hyvää naistenpäivää, kaikkien ihmisten samanarvoisuuden tukemiseksi, kokipa olevansa mitä hyvänsä sukupuolta tai siltä väliltä, tai määrittelemätön ja luokitusten ulkopuolella. Hyvää päivää niin ihmisille kuin apinoille, ja muille luoduille.

PS III: Voi olla, ettei minulla pitkiin aikoihin huvita päivittää tätä blogia, jos tuntuu, ettei ole tärkeämpääkään sanottavaa kuin tämä:

EI KANNATA TEHDÄ (=SUORITTAA)) JOTAIN OLLAKSEEN JOTAIN, VAAN OLLA OLEMASSA, OLENTONA, JA TEHDÄ JOTAKIN MIELEKÄSTÄ JA RAKENTAVAA OLEMISEN RAUHASTA KÄSIN.

Keskityn ehkä kirjoittamaan Ohdakemaa-sarjan viimeisimmän osan makuutuskuntoon, jos Luoja suo, ennen kuin otan tarpeetonta stressiä pakisemisesta...