Ekstrovertit ADHD:t ja koomiset nynnyt, psykopaatti-pahikset ja ihan vain tavalliset ”hölmöt”…

Eräs perinteisemmän sankarin oloinen hahmo Ohdakemaassa
on Vaeltajasoturi Jaechim, mutta populaarikulttuurin tavan-
omaisuuksista poiketen hän onkin vain sivuroolissa...

Kuinka monen tarinan päähenkilö onkaan ”outolintu”, normeista poikkeava, erilainen, väheksytty luuseri, ennen kuin hänestä kasvaa tapahtumien myötä jonkinlainen sankarintapainen? Kuinka monen seikkailutarinan sankari saattaisikaan saada esimerkiksi ADHD-diagnoosin, jos hänenlaisensa hahmo passitettaisiin neuropsykiatrisiin oireyhtymiin perehtyneelle lääkärille?

Tiedättehän esimerkiksi uudempien Disneyn elokuvien ylivilkkaat, höseltävät, ekstrovertit ja nopeapuheiset sankarittaret, jotka poikkeavat kovin selvästi perinteisistä, hieman passiivisista ”prinsessoista”? Mieleeni tulee ainakin Disneyn versio ”Tähkäpäästä”, Frozenin Anna, ja viimeisimmänkin Disney-tarinan Mirabel…

Kliinisellä silmällä arvioiden tällaiset nykyajan populaarikulttuurin sankaritar-ihanteitten edustajat ovat yhdenlaisia ADHD-tapauksia; sellaisia ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia, touhukkaita, kaikille ystävällisiä, eivätkä tietenkään mitään ilkimyksiä tai ”häiriköitä”, levottomuudestaan huolimatta. Vastapainoksi on sitten poikapuolisia sankareita, jotka ovat hieman hajamielisiä, noloja, kömpelöitä, ujoja, jopa ”nynnyjä” – ja saattavat olla enemmän introvertteja kuin tavanomaisen ulospäinsuuntautuneita. Kuitenkin myös nämä tarinan alussa hieman luuserimaisiksi kuvatut tyypit loppujen lopuksi selviytyvät, kukistavat vihollisen, menestyvät, saavat ”prinsessansa” ja niin edelleen.

Tällaisia ”tapauksia” on jo nähty elokuvissa aika paljon, vaikken kovin monia elokuvia nykyään katsokaan. Etenkin ylivilkkaat ja ylipuheliaat sankaritarhahmot alkavat jo toistaa itseään. Ulkonäkökin noudattaa samaa ”söpöyskaavaa” (tuplaisot silmät, pieni, mutta pyöreä suu, ja mitätön leuka). Eikö seikkailuelokuvan sankaritar voi olla hiljainen, hidastempoinen, varautunut, ja yksinviihtyjä? Eipä kai, koska tarinaan olisi vaikea saada mukaan muita hahmoja, ellei päähenkilö haluaisi olla oikein kenenkään kanssa tekemisissä; eikä hän kai haluaisi seikkaillakaan, jos viihtyisi paremmin kotona erityiskiinnostuksenkohteensa parissa. Kuinka moni haluaa katsoa elokuvaa, jossa ei ole muita hahmoja kuin päähenkilö, joka on aina yksin ja nyhrää vain omia juttujaan? (Jotkut ehkä haluavat, mutta liian harva, jotta elokuvan tekeminen olisi tekijöilleen taloudellisesti kannattavaa. Vain riittävän populaari on tuottavaa, joten, enemmistön maku ratkaisee, kun tuottajan motiivina on rahallinen hyöty.)

No, ehkei tämän viimeisimmän länsimaisen hittielokuvan ”Don’t look up” sankaritarta voi määritellä ekstrovertiksi mutta kiltiksi ADHD-tytöksi, jollaisia jotkut lastenelokuvien päähenkilöt ovat. Tieteellisesti suuntautunut Kate vaikuttaa amerikkalaisessa kulttuurissa friikiltä, mutta hän onkin tietysti ”vain” karikatyyri satiiriksi luokitellussa elokuvassa. Monet länsimaisen elokuvatehtailun ”hieman oudot” hahmot ovat usein varsin karrikoituja, tai edustavat stereotyyppisiä käsityksiä vaikkapa neuropoikkevista ihmisistä. ”Oikeasti” neuropoikkeavat katsojat usein tunnistavat näitten hahmojen puutteet. Stereotypioitten vahvistaminen populaarikulttuurin tuotteitten kautta voi olla ongelmallista, jos ihmismassa uskoo kaiken minkä mediassa näkee. Olisi kaiketi hyvä tiedostaa se, että ”keksityt” jutut ilmentävät vain vaihtelevassa määrin oikeita ilmiöitä, joskus eivät lainkaan; ja se, että ”todellisuus” on joka tapauksessa suhteellista ihmismielien tasolla. Mikä on ”oikea ADHD”, kun sekin on vain ihmisten keksimä luokittelu, ihmisten määrittämä leima?

No, leikitään nyt, että on olemassa ”oikeita neuropoikkeavia ihmisiä” ja lisäksi kuvitteellisia hahmoja, jotka ilmentävät jonkinlaisia tulkintoja heistä. Sankarimielikuvat ovat kyllä muuttuneet vuosikymmenten saatossa, sukupuoliroolienkin osalta, mutta kovin usein toiminnallisissa tarinoissa päähenkilö on ekstrovertti, mikä on tilastollisesti yleisempää kuin olla introvertti. Siinä suhteessa seikkailulliset sankarihahmot edustavat useimmiten ihmiskunnan enemmistöä, jolloin enemmistön on helpompi eläytyä heihin. Mutta, sankari saattaa poiketa joiltaan ominaisuuksiltaan muista ekstroverteistä, kuten, olla epätavallisen kekseliäs, tai vilkas tai huimapäinen. Ja tietysti katsoja samaistuu mieluummin toivottuja ominaisuuksia ilmaisevaan sankariin; ikään kuin myönteisellä tavalla normitasosta poikkeavaan…

Jotkut sankarit ovat heti valmiita seikkailuun, toiset eivät. Ujo ja arka sankari saatetaan ”pakottaa” seikkailuun, vähän samaan tapaan kuin keski-ikäinen Bilbo Reppuli tuli painostetuksi pelottavaan ulkomaailmaan omalta mukavuusalueeltaan. Reippaat ja aktiiviset tyttöpuoliset sankarit ovat toki myös sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ilmaus, mutta ehkäpä seikkailunhaluiset pojat alkoivat jo muutenkin olla vanhentunut juttu populaarikulttuurissa. Ja keski-ikäiset heteromiehetkin ovat kyllä seikkailleet jo riittämiin; etenkin agentteina ja muina supermiehinä. Ehkäpä seuraavaksi ovat vuorossa ”sankarirouvat”, tai seniorisankarit. Odotan mielenkiinnolla, milloin johonkin lastenelokuvaan tulee kiistattomasti androgyyni sankarihahmo, tai ehkä se voisi olla edes joku sukupuolineutraali elukka, niin valtaosa ihmisistä ei näkisi sitä seksuaalisena hahmona…?

Hieman jo vanhempaa populaarikulttuuria edustavissa ”Taru Sormusten Herrasta” – elokuvissa esim. Pippin ja Merri ovat varsin stereotyyppisiä ulospäinsuuntautuneita ADHD-poikia. Toimintasankari Aragorn ei ole perinteinen ”seikkailija”; hänellä ei varmastikaan ole ADHD:ta, ja hän on selvästikin omissa oloissaan viihtyvä, huomiota välttelevä ja valtaa tavoittelematon introvertti. Toiminnallisista sankareista Boromir vaikuttaa ekstrovertiltä, mutta hänen veljensä Faramir taas introvertilta. Myös kotoisia oloja rakastava, rauhallinen ja nöyrä Sam vaikuttaa introvertilta, eikä hänellä vaikuta olevan keskittymisen haasteita tai yletöntä levottomuutta sen enempää kuin Frodollakaan. Silti he onnistuvat olemaan jonkinlaisia seikkailijoita ja sankareita. J. R. R. Tolkienin kirjassa hahmot ovat tietysti jossain määrin erilaisia kuin elokuvaversioissa, joissa sankarihahmoja on muovattu siihen suuntaan, millaisia katsojien oletetaan toivovan heidän olevan…

ADHD-piirteistä voi kyllä olla hyötyä seikkailijoille, niin tarinoissa kuin tosielämässä. Mutta populaarikulttuuri esittää ADHD-sankarihahmot usein sosiaalisina, ulospäinsuuntautuneina seikkailijoina. Hajamieliset professorit ja keksijät, tai muut ”eristäytyneet friikit” (usein ADD/Asperger-stereotypioita), eivät yleensä ole niitä tärkeimpiä toimintasankareita, vaan joskus niitä sivuhahmoja, joille hyväntahtoisesti naureskellaan ja jotka saadaan tarinan myötä ”houkuteltua” yhteisön pariin (koska sehän se on normaalia ja ihanteellista). Ja toisinaan eristäytyvät friikit laitetaan suorastaan pääpahiksen asemaan. Eristäytyminen kun usein mielletään ”epäsosiaalisuutena”, etenkin ekstroverttienemmistöjen kulttuureissa.

”Mitähän se siellä yksinään puuhailee? Varmaan sillä on pahat mielessä…” Tällaiset pohdinnat kertovat usein enemmän pohdiskelijan asenteista kuin pohdinnan kohteesta. ADD-ihmisissä, joilla ei ole ”hyperaktiivisuutta” kuten ADHD:ssa, on myös introvertteja, omissa oloissaan ja ajatusmaailmoissaan viihtyviä ihmisiä. Ja tuskinpa hekään ovat sen ”pahempia” ihmisiä kuin seuraa hakeva normiväestö, tai ne ADD:t, jotka ovat ekstroverttejä, mutta joilla on vaikeuksia pysyä toisten ekstroverttien ”sosiaalisessa rytmissä” mukana. Tai ne Asperger-henkilöt, jotka vaikkapa keräilevät onnellisena postimerkkejä, tekevät tieteellistä tutkimusta tai kirjoittavat kirjaa ihan yksikseen.

Populaarikulttuurituotteitten ”pahikset” ovat nekin mielenkiintoinen analyysin kohde. Jotkut pahishahmot ovat narsistisia, jotkut psykopaattistereotypioita. Ja yleensäkin, aika usein etenkin lapsille suunnatuissa tarinoissa pahis on ulkoinen, eikä sisäinen. Hyvis-sankari on hetkittäin ehkä vähän tuhma, muttei selkeästi ristiriitainen tai toistuvasti tuhmasti käyttäytyvä. Sisäisten ristiriitojen käsittely, ”pahimman vihollisen” kanssa ystävystyminen on sen verran haastavampi psykologinen teema, että sen ”mielenterveydellisesti riskitön” kuvaaminen lasten elokuvissa olisikin varsin vaativaa.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että ”psykopaattinen pahuus” on jotakin sellaista, jota ei kannata sekoittaa neuropsykiatristen piirteitten aikaansaamiin sosiaalisen elämän hankaluuksiin. Toisinaan esimerkiksi impulsiivisuus tai mielen teorian puutteet saattavat antaa vaikkapa ADHD-ihmisestä ”pahanlaatuisen” vaikutelman, mutta yksittäiset piirteet eivät tee kenestäkään ”psykopaattia”. Psykopatia on ”epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön” äärimuoto. Kaikki ”epäsosiaalisen persoonallisuuden” omaavatkaan eivät sentään ole psykopaatteja.

Psykopaattia kuvailevia piirteitä: pinnallisuus, syyllisyyden, katumuksen ja empatian puuttuminen, lipevyys, itsekeskeisyys, mahtipontisuus, valheellisuus, manipulatiivisuus, taipumus käyttää hyväksi toisia, vastuunoton vieroksuminen, depression ja ahdistuneisuuden puuttuminen sekä kyvyttömyys oppia kokemuksesta. (Lähde: https://www.duodecimlehti.fi/duo96809) Joten, ainakaan ahdistuneet ja masentuneet ADHD-ihmiset eivät ole psykopaatteja, vaikka käyttäytyisivätkin hetkittäin myötätunnottomasti tai tekisivät impulsiivisuuksissaan joskus jotakin ikävää.

Jos kuvitteellisen tarinan pahis on aina suorastaan psykopaattisen paha, sekin vääristää ”todellisuutta”. Vaikka onkin totta, että yksikin psykopaatti voi aiheuttaa paljon pahaa luomakunnalle, reaalimaailmassa myös suhteellisen tavalliset ihmiset aiheuttavat ikävyyksiä ja haittaa toisille ja itselleen. Ja heitä on 50 – 100 kertaa enemmän kuin näitä varsinaisia ”pahiksia”, joten arkinenkin pahantekeminen näkyy ja tuntuu, ja siitäkin voisi tehdä ”opettavaista” tarinaa…

Sisäinen vihollinen on psykologisesti mielenkiintoisempi teema kuin olevinaan viattoman ja puhtoisen ihmishahmon taistelu jotakin epäinhimillistä hirviötä vastaan. Omaa syyllisyyttä ei tarvitse käsitellä, kun eläytyy kaikin puolin puhtoiseen sankariin, joka joutuu ilman omaa syytään taistelemaan jotakin ulkoistettua pahaa tai ulkoista uhkaa vastaan. Ei tarvitse katsoa peiliin etsiäkseen malkaa omasta silmästä…

Tästäkin tulee mieleen edellä mainittu ”Don’t look up”- elokuva, jonka sanotaan viittaavan ilmastonmuutokseen, mutta josta oli syystä tai toisesta jätetty pois syyllisyys-elementti. Maapalloa uhkaava komeettahan ei ole kenenkään vika, mutta ilmastonmuutos on. Sitä voimakkaampi tarve ihmisillä olisi olla ”katsomatta ylös”, jos siellä ylhäällä olisi nähtävissä jokin itse aiheutettu uhka! Mutta eihän niin ahdistavaa teemaa voi populaarituotteissa käsitellä! Kuka maksaisi moisen pahaa mieltä tuottavan elokuvan katsomisesta?

Ihmiskunnan kollektiivinen syyllisyys maapalloa uhkaavaan katastrofiin jätetään siis kyseisessä elokuvassa käsittelemättä. Tarinan pahimpia pahiksia ovat vain poliitikot ja taloudellista valtaa saaneet ihmiset. Ja totta kyllä, että suurin vastuu tulisi olla niillä, joilla on valtaa, ja taloudellinen vallankäyttö taas on niljakkuuden huipentuma, joten sitä saakin kyllä kritisoida. Mutta miten kummassa sellaisia hölmöjä ihmisiä pääsee valtaan demokraattisissa systeemeissä, ja kuka ne rahat pulittaa kauppajättien pankkitileille? Ketkä sitä tavaraa ja palvelua ostavat, niin että jotkut onnistuvat rikastumaan kulutusriehakkuudestamme?

”Tavalliset ihmiset” ja jonkinlainen kummallinen ”joukkoharha” mahdollistavat sen, että jotkut hyötyä tavoittelevat ottavat toisista ihmisistä sen hyödyn irti. Ehkäpä tämä tavallisten ihmisten ”hölmöys” tuli jotenkin ”rivien välissä” viestityksi myös tuossa kyseisessä elokuvassa, mutta minulta saattoi mennä jotakin viestiä huti, koska visuaalinen kerronta oli liian sekavaa ja välähdyksenomaista. En siis pitänyt elokuvan tyylistä, mutta ymmärrän, että nettivideoihin tottunut suuri yleisö ehkä pitää juuri siitä. Ja sehän se moista viestiä ehkä enemmän tarvitseekin, ellei ole törmännyt ”olemme kaikki hölmöjä”- viestiin missään muualla. Minä luen mieluummin vaikkapa Anthony de Mellon kirjaa, koska lukiessa saa määrätä etenemistahdin oman käsityskykynsä ja -nopeutensa mukaiseksi, ja välttyä liialliselta aistiärsyketulvalta. Jossain vaiheessa se menee perille; se ajatus siis, että ”onpa sitä hölmö”…

Mutta palatakseni ADHD-stereotypioihin… Introverttejakin hyperaktiivisia ihmisiä on olemassa, vaikkakin vähemmistönä (kuten itse hyvin tiedän). Stereotyyppinen käsitys ADHD-ihmisestä on kuitenkin kuuluva ja näkyvä ekstrovertti, jota ei voi olla tunnistamatta ihmisjoukosta. Millainen sitten on ADHD-tasoisesti vilkas ja levoton introvertti? No, häntä ei näy siellä ihmisjoukossa! Hän on esimerkiksi tällainen, joka kuvittelee kaikenlaista päänsä sisällä ja värkkää paljon sekalaisia asioita omin päin, usein ilman mitään ohjeita, omissa oloissaan, kertomatta värkkäämistensä tuloksista kaveripiirille tai laajalle yleisölle, koska sellaista ei ole.

Tuskinpa on yllätys, jos yhden levottoman mieleni tuotoksen, eli Ohdakemaa- kirjasarjan hahmoista löytyy neuropsykiatrisia piirteitä, koska sattuneesta syystä minun on kirjoittaessani helppo eläytyä sellaisiin hahmoihin. Luomani sankarit ovat usein introvertteja, olematta kuitenkaan aivan passiivisia etenkään mielensä sisällä tai tunne-elämässään. Esimerkiksi Narri voisi saada nykyaikana ADHD-diagnoosin, muttei hän ole erityisen seurallinen persoona, vaan kuorensa takana introvertti. Prinsessa Jelisepa taas on ulkoisestikin hieman levoton introvertti; etenkin lapsena ylivilkkaasti käyttäytynyt, tunnesäätelyn haasteista kärsinyt, sukupuolirooleja ja ihmisten keskellä olemista inhoava neito…

Tarinoissani on myös useampi, helpommin tunnistettava ”Asperger-tapaus”, ADD-piirteillä höystettyinä. Oikeastaan Ohdakemaasta löytyy vain muutamia ”perinteisempiä” sankareita; siis sellaisia jämäkkäluontoisia, aina toimintavalmiita ja rohkeita hahmoja. Ohdakemaan keskeisillä henkilöillä on jos mitäkin psykologista poikkeavuutta; ellei nyt suorastaan ”mielenvikaisuutta”, niin ainakin sopeutumisongelmia ja vuorovaikutuksen haasteita…

Ja herätäkseni mielikuvitustarinakuplastani tähän arkiseen todellisuuteen ja tämän arjen sankareihin ja luusereihin… Riittävän ”poikkeaville” ihmisille pelkästään elämästä selviytyminen on eräänlaista seikkailua; usein varsin rasittavaa ja tympeää, eikä niinkään jännittävää, vaan joskus suorastaan liian pelottavaa, niin että sankarillisista yrityksistämme huolimatta päädymme ennemminkin ”luuserin” asemaan, emmekä suosiota osoittavan ihmisjoukon eteen, kuten amerikkalaisunelmien ekstaattisissa loppukohtauksissa.

Kokemamme vähemmistöstressi haastaa meitä astumaan epämukavuusalueella melkein joka päivä tässä enemmistön ehdoilla rakentuneessa, ihmislajin tyrannisoimassa maailmassa. Kuten Ohdakemaan ”sankareilla”, myös meillä tämän maailman normeista poikkeavilla ihmisillä jää muitten ihmisten kunnioitus usein saamatta, ja onnistumisen hetketkin vaihtelevat varsin arvaamattomasti. Mutta syvempi ilo löytyy siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että oikeasti saa olla olemassa, ja elossa, sellaisena kuin on. Olipa ihmisten silmissä luuseri tai sankari, kaikki palikat tallessa tai pihalla, on suoranainen ihme, että voi yhä elää tässä erilaisten hölmöjen ihmisten maailmassa, omankin hölmöytensä hyväksyen, päivä ja hetki kerrallaan.

Uudenvuodenlupaus, joka vie vähän, mutta antaa paljon!

Maalasin tämän veljeni runon inspiroimana,
kaamoksen taittumista odotellessa.
Lumituisku alkaa olla ohi, ja valoakin
jo taivaanrannassa.

Olisiko sinulla aikaa 10 minuuttia päivässä olla tekemättä oikeastaan yhtään mitään?

Siis sen sijaan, että käyttäisit tuon kymmenen minuuttia sellaiseen, mitä yleensä teet, kun pidät itsesi koko ajan ”käynnissä”, tai millä tavoin yrität saada aikasi kulumaan, kun olet pitkästynyt…

Jos olet kiireinen, tarvitset tuon kymmenen minuuttia siihen, että rauhoitut välillä; kehosi ja mielesi saavat tauon ja mahdollisuuden seestyä. Kun lopetat konkreettisen touhuamisen, onko sinun pakko jatkaa mielesi kuormittamista erilaisilla ”taukotekemisillä”? Tai kuormittaa elimistöäsi ei niin kovin tarpeellisilla aineilla ikään kuin rentoutuaksesi tai piristyäksesi?

Jos taas kärsit tekemisen puutteesta, voinet aivan hyvin uhrata kymmenen minuuttia ”ajantappamisesta” siihen, että vain olet ja hengität, sen sijaan että yrittäisit epätoivoisesti etsiä joitakin virikkeitä mielellesi itsesi ulkopuolelta.

Voit nimittää tällaista ”luovaksi tauoksi” siinäkin tapauksessa, jos yleisesti ottaen käytät aikaasi esimerkiksi murehtimiseen, tai yrität olla ajattelematta omaa elämääsi pakenemalla vaikkapa viihteeseen. Silloin, kun et tee mitään, etkä tieten tahtoen yritä ajatella mitään (kuten, ratkaista ongelmia vaihtoehtoja pähkäilemällä), asioilla on taipumus asettua ja loksahdella paikoilleen. Tai, saatkin sellaisen idean, jota et ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Luovia ajatuksia ei synny puristamalla – ne tarvitsevat tilaa tullakseen esiin. Kun olet tekemättä mitään, syntyy tilaa.

Istu siis alas, laita älylaite tai kirjat, lehdet tai käsityöt tai muut virikkeet pois, ja sulje silmäsi, tai suuntaa katseesi johonkin tiettyyn kohteeseen (se voi olla jokin esine, näkymä ikkunasta tai maisema, kynttilänliekki tms.). Sen jälkeen ei tarvitse tehdä mitään. Hengität aivan itsestään, ja sydämesi jatkaa veren pumppaamista. Kehossasi tapahtuu kaikenlaista aivan itsestään, eikä sinun todellakaan tarvitse tehdä mitään ainakaan kymmeneen minuuttiin. Jos sinua huolestuttaa, että kadotat ajantajusi, laita herätys tai hälytys ajastimeen. (Ja vaikka tulisikin jokin akuutti hätätilanne, joka katkaisee taukosi, toimintaankin on parempi suuntautua ”rauhasta käsin” kuin jo valmiiksi ”häsässä”.)

Jo vuosia, vuosia sitten törmäsin netissä erään NLP-opettaja Jamie Smartin videonpätkään. Kaikki ehkä tietävät sellaisen koristelasipallon, jonka sisällä on nestettä ja joitakin hitusia, ikään kuin lumihiutaleita? Kun palloa ravistelee, hiutaleet sumentavat näkymän. Lumituiskussa on vaikea nähdä maisemaa; aivan kuin ajatus- ja virikepilvessä on vaikea tiedostaa mitään selkeää. Jotta näkymä selkenisi, on vain odotettava, että hiutaleet laskeutuvat ajallaan lasipallon pohjalle, eli maltettava olla ravistelematta palloa uudelleen. Tätä Smartin antamaa esimerkkiä voi käyttää apuna rauhoittumiseen, joko mielikuvana, tai konkreettisestikin, jos sattuu omistamaan moisen pallon. Jospa malttaisit olla aloillasi edes sen aikaa, kun hiutaleet laskeutuvat?

Ja mikä ihmeellisintä, siitä, ettet sinä tee mitään noina minuutteina, on sinulle itsellesi terveydellistä hyötyä. (Jos kaipaat lisämotivaatiota, läsnäoloharjoitusten hyödyistä löytyy kyllä tutkimustietoa.) Ja useimmiten myös muut ihmiset, etenkin läheiset, hyötyvät siitä, että sinä rauhoitut. Voi olla, että pidemmällä tähtäimellä koko maailma hyötyy siitä, että sinä rauhoitut, koska läsnäoloharjoitukset saattavat kehittää myötätuntoisuuttasi. Ja juuri sitä maailmassa tarvitaan.

On siis hyvin todennäköistä, että tuotat hyvää pelkästään sillä, että olet tekemättä yhtään mitään tuon kymmenen minuuttia päivässä. Mutta onko se liikaa vaadittu nykyajan länsimaiselta ihmiseltä, että hän irrottautuisi touhuistaan ja mielensä liikaruokinnasta edes kymmeneksi minuutiksi päivässä?

Tämä alkava vuosi on uusi tilaisuus muuttaa maailmaa aloittamalla itsestäsi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, olipa vuosiluku mikä hyvänsä. Jokainen hetki on mahdollisuus aloittaa.

Sinulla olisi tilaisuus tehdä hyvää olemalla tekemättä mitään – voisitko luvata itsellesi, että edes kokeilet?

Rumaa ja kaunista – Kauneus on katsojan silmässä

Rumankaunista Joulua!

Näin joulunpyhien alla alkaa itsestäni tuntua siltä, että olisi hyvä aika tyhjentää sisäisestä mielikuvamaailmastaan kaikki krääsäinen tekokoristeellisuus. En erityisemmin pidä luonnottoman värisistä jouluvaloista ja koristeista. Ymmärrän, että jotkut pitävät, ja se on makuasia. En vain itse halua ympärilleni koristeita, joista en pidä, joten, katselen mieluummin luonnollisempia objekteja.

Törmäsin jossakin pakkosyötetyssä uutisikkunassa kammottavaan kuvaan ”ihmis-Kenistä”, ja satuinpa näkemään joitakin ”kaunistettuja” naispuolisiakin vastaavissa väkisin tarjolle tunkevissa ”uutisotsikoissa”. ”Kaunistetut” ihmiset ovat oikeastaan kuin maalattuja, muottiin valettuja muovinukkeja; varsinaisia ”kuori-ihmisiä” siinä mielessä, että heille kuori näyttää olevan sisusta tärkeämpi.

On kyllä aivan mielenkiintoista tehdä edes jossain määrin realististen ihmisten näköisiä nukkeja, joilla voi leikkiä terapeuttisesti ikään kuin oikeitten ihmisten elämää, tai joskus fantasiatarinoitakin. Mutta ihmisen muokkaaminen esimerkiksi jonkun tietynlaisen nuken näköiseksi on varsin puistattavaa. Oikeastiko joku haluaa olla kuin muovinukke? Miksi ihmeessä? En oikein ymmärrä tätä maailmanmenoa, enkä nyt halua psykologisoida asiaa. Kuvailen vain omaa näkemystäni. Minusta näet keinotekoisuus ei ole erityisen kaunista. Se voi kyllä olla näyttävää ja hätkähdyttävää, mutta ero on tosiaan kuin muovisella ja puisella kyntteliköllä. Minä valitsisin puisen. Mutta jos ei tykkää puusta, aina voi liimata kimalletta päälle tai maalata paksulla muovimaalilla, niin saa orgaanisenkin materiaalin vaikuttamaan kivan muoviselta. Ja ihmisestäkin saa oikein siloisen ja sopivasti hehkuvan, kun laittaa tarpeeksi jotain aineita pintaan. Missähän kulkee niljakkuuden raja…

Jonkun trendikkään mallin mukainen ”kuoren” rakentaminen vie helposti kauemmas siitä, mikä on ihmisen sisällä; siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia. Mutta jos rakentaa ulkoista olemustaan sellaiseksi, että se ikään kuin heijastaa sisäistä kokemusta siitä, millainen olento on, se voi joskus auttaa tulemaan nähdyksi enemmän ”omana itsenään”. On hyvä tiedostaa itse, milloin pyrkii maskeeraamaan itsensä joksikin muuksi kuin oikeasti kokee olevansa; vaikkapa silloin, kun on paine esittää jotakin roolia. Rooliasut saattavat joskus olla melkeinpä pakollisia; saattaisihan olla liian paheksuttavaa tai hämmentävää, jos joku menisi kalsareissa ja flanellipaidassa työmaalle. Mutta yhtä kaikki; ulkoinen keho ja naamataulukin ovat vain ainetta, materiaa, ja ajan myötä katoavaisia, joten turha niihin on haaskata liiaksi aikaansa ja yhteisiä resursseja…

Yritän olla selittämättä asiaa liikaa sanallisesti. Laitan vain tähän muutaman kuvan ”kuvaamaan” sitä, mitä haluan viestiä. Kauneuden löytäminen rumuuden keskeltä on haastavaa, mutta harjaannuttaa kenties havainnointikykyämme löytää myönteisiä asioita tämän maailman synkkyyden ja mädännäisyyden keskellä. Eikä näissä ole yhtään muovia, eikä mitään ihmiskäden kaunistelemaa…

Ei ole koskaan liian myöhäistä saada "hyvä joulumieli" - ja vieläpä ihan ilmaiseksi...

Julkaisin kolme vuotta sitten joulukuussa vinkkejä "hyvän joulumielen takaamiseksi". Kaivoin ne nyt ihan tarkoituksella esille, ja jaan ne uudelleen, koska onhan tämä maapallolla vallitseva tilanne jokseenkin ankea, ja on parempi viestiä jotakin myönteistä kuin purkaa tuskastunutta, sekavan töhnäistä mielensisältöään kaiken ympärillään lainehtivan ällön ja kirpeän mössön päälle.

Muistathan, että niissä asioissa, joissa sinulla on valta valita, miten ajattelet, olet myös itse vastuussa omista asenteistasi ja siitä, mihin kiinnität huomiota. Jos olet masentunut, voi tuntua, ettei sinulla ole valtaa eikä voimavaroja vaikuttaa edes omiin ajatuksiisi, ja totta onkin, että masentuneena ajattelu on jähmeää ja joustamatonta. Siksi tällaisia ”piristyskeinoja” ei välttämättä onnistu toteuttaa ilman apua, jos olotila on selkeästi masennuksen puolella. Mutta pienikin yritys voi johtaa hyvää kierteeseen! Ja hyvät ihmiset, auttakaa toisianne! Jos joku ei jaksa edes ajatella mitään mielekästä, antakaa te sellaisia ajatuksia hänelle! Ystävällinen sana, hymy, pieni palvelus… Kallisarvoisia lahjoja, joita ei osteta rahalla!

Eli, huomio myönteiseen, niin ehkäpä alkaa heräillä jotakin raikkaampaa ja seesteisempää!

1) Aloita harjoittelu testaamalla, miten idea toimii. Valitse tänään jokin neutraali asia, josta muistuttaviin asioihin saatat törmätä päiväsi aikana. Se voi olla vaikkapa jokin esine, muoto, väri, symboli… Minä valitsen tänään erilaiset rengasmaiset muodot. Millaisia rengasmuotoja saatankaan havaita päivän mittaan? Sylinterimäisiä esineitä, huonekalujen ja ajoneuvojen renkaita, purkinkansia, sormus… Ensin kannattaa siis käydä mielikuvatasolla läpi erilaisia rengasmuotoja, pohdiskella asiaa vähän etukäteen (kuten ihminen tekee myös ennakoidessaan vaarallisia asioita). Sitten voi elää päiväänsä niin kuin yleensäkin arjessa toimii, mutta yrittäen samalla tietoisesti havaita kaikki rengasmuodot ympäristössään. ”Tässäkin on rengas… Haa, tuossakin on rengas… Ja taas rengas… Oho, useita renkaita! Jne…” Päivän päätteeksi voi vielä palauttaa mieleensä, millaisia renkaita on päivän mittaan havainnut. Voi olla, että seuraavanakin päivänä huomaa jossain määrin renkaita… Joten, mitä tapahtuisikaan, jos päättäisit aamulla kiinnittää huomiota vaikkapa kauniisiin väreihin? Tai kohtaamiesi ihmisten hymyihin, tai hassuihin yksityiskohtiin, kuulemiisi mukaviin sanoihin, miellyttäviin ääniin, tai yleensäkin myönteisiin tunteisiin, joita koet?

2) Valitse valmiiksi seuraavalle päivälle jokin myönteinen, pieni asia, johon haluat kiinnittää huomiota päivän mittaan. Se voi olla vaikkapa kuvio, josta pidät, tai väri, tai ääni, tai jokin muu ärsyke, jolla on sinulle myönteinen merkitys. Valitse asia, joka todennäköisesti esiintyy elämässäsi edes pari kertaa päivässä.

3) Yritä huomata seuraavana päivänä jokin hassu tai mielenkiintoinen asia omassa itsessäsi! Jos et keksi muuta, irvistele aamulla peilikuvallesi, kokeile laittaa kynä poikittain suuhusi ja katso sitten itseäsi. Hymyilyttääkö edes surkuhupaisesti? Sano itsellesi, että näytät hauskalta.

4) Tee päivittäinen tai viikoittainen onnistumislista. Missä asioissa onnistuit tänään tai tällä viikolla? Nosta esille vähintään yksi asia per päivä. Pienetkin jutut lasketaan! Ja toisaalta, myös ”selviytyminen” haastavasta hetkestä tai ihan vain tavallisesta arjestakin on jo onnistuminen!

5) Laadi päivittäinen kiitollisuuslista. Mistä asioista olet tänään kiitollinen? Sait ehkä jotakin, mitä varten et itse joutunut ponnistelemaan. Jotkin asiat ovat elämässäsi ilman omaa ansiotasi. Tai sitten jaksoit tänään paremmin kuin yleensä, mistä voi olla kiitollinen, ja toisaalta sen voi kirjata myös onnistumislistalle! Ei haittaa, vaikka kirjoittaisit hyviä asioita useallekin eri listalle! Yritä saada kiitollisuuden lähteitä 5 – 10 kasaan. Vaikka asia olisi pieni, ei haittaa! On itse asiassa tarkoituskin, että opit huomaamaan ne pienetkin myönteiset asiat elämässäsi…

6) Pysähdy joka päivä havaitsemaan yksi myönteinen asia läheisessäsi tai tapaamassasi ihmisessä. Kirjoita ne vaikka ylös johonkin, niin saat listaa myönteisistä asioista, muistutukseksi vastaisen varalle!

7) Tee lista mukavista tekemisistä ja tekemättömyyden hetkistä elämässäsi; niistä, joista oikeasti nautit tai olet ainakin joskus nauttinut, saitpa sitten mitään aikaiseksi tai et! Ne voivat olla hyvinkin pieniä asioita, ja, oikeastaan, mitä pienempiä ne ovat, sitä varmemmin saat niitä mahtumaan jokaiselle päivälle, jopa useamman! Toteuta vähintään yksi asia jo tänään.

8) Listaa, kirjoita laajemmin tai piirrä tai askartele, millaisia asioita toivoisit elämääsi lisää? Asiat voivat olla niitä, joita laitoit jo mukavien tekemisten listalle, tai isompia asioita, joita haluaisit lisätä elämääsi, jonakin päivänä. Tämä harjoitus suuntaa enemmän tulevaisuuteen; ohjaa mieltä näkemään tulevaisuudessa jotakin myönteistä ja alkaa vaikuttaa alitajuisesti valintoihisi, niin että menet todennäköisemmin kohti sitä, mitä haluat.

9) Kerää kuvia, joista tulee juuri sinulle hyvä mieli. Tee niistä oma kansio (joko digitaalisesti tai konkreettisesti). Muista, ettei näitten kuvien tarvitse välttämättä olla muitten ihmisten mielestä kauniita tai hienoja; tärkein kriteeri on se, että ne toimivat sinulla ankkurina hyvään mielentilaan. Voit ”ladata” hyvää mieltä johonkin tiettyyn kuvaan ja pitää sitä mukanasi. Voit laittaa kuvia näkyville, tai katsella niitä silloin, kun huomaan mielesi muuttuneen alakuloiseksi.

10) Jos sinun on vaikea keksiä asioita, joissa olet onnistunut, mieti asioita, jotka sinulta sujuvat, edes jotenkuten. Tee niistä sanallista tai kuvallista listaa. Pieni lapsi voi olla todella riemuissaan, kun huomaa osaavansa kävellä. Saatko palautettua mieleesi tuon tunteen? Suurin osa meistä on joskus oppinut kävelemään. Jos se sujuu sinultakin, tee siitä tietoinen harjoitus.

11) Tee itsellesi lista musiikista, joka saa sinut ajattelemaan elämäsi hyviä puolia tai ilahduttaa sinua muuten vain. Nyt ei haeta niinkään energisoivaa musiikkia, tai pelkästään surua resonoivaa musiikkia, vaan musiikkia, joka tekee nimenomaan iloiseksi. (Voit tietysti tehdä erilliset listat rauhoittavalle musiikille, energisoivalle musiikille jne.)

12) Sano tänään itsellesi: ”Hyvää huomenta, rakas ihminen!” ja ”Hyvää yötä, rakas ihminen!” Toivottavasti se ei tunnu vaikealta.

13) Mene ulos ilman muuta tarkoitusta kuin käydä ihmettelemässä jotakin elävää olentoa, kuten puuta. Tunnusta sen olemassaolo ja se, että se on elossa, kuten sinäkin. Tai ellet pääse ulos, mene tervehtimään mahdollista huonekasviasi. (Jos sinulla ei ole huonekasvia, voisiko joku ehkä tuoda sinulle sellaisen?) Muista, miten ihmeellistä on olla olemassa, ja elää, kasvaa, uudistua, hetki hetkeltä…

14) Pohdi tänään, mitkä asiat sinua ajavat, tai minkä perässä juokset? Voit käyttää tähän apuna ”oravanpyörä”- harjoitusta, ks. tästä. Miltä tuntuisi kuvitella olevansa ulkona oravanpyörästä?

15) Tee itsellesi kunniakirja: ”Myönnetty xx:lle elämän haasteissa osoittamastaan…” tms. Se voi olla esim. kortti, jonka voi laittaa jääkaapin oveen tai muuhun paikkaan, jossa näet sen usein.

16) Tee läheisellesi kunniakirja asioista, joissa hän on mielestäsi onnistunut.

17) Osoita tänään erityistä ystävyyttä itsellesi! Ole huomaavainen ja kohtelias sisäisessä puheessasi, anna itsellesi ylimääräinen levon hetki tai jotakin mukavaa, tai ihan vain hymyile peilikuvallesi!

18) Osoita tänään ystävällisyyttä jollekulle toiselle. Sano jotakin mukavaa, hymyile, osoita kiintymystä ja hellyyttä, tee pieni palvelus. Voit aivan hyvin kiittää itseäsi, kun olet saanut tämän tehdyksi, ja olla kiitollinen siitä, että sait sen tehdyksi. Hyvän tekeminen lisää onnellisuutta!

19) Toteuta tänään jokin asia ”mukavien tekemisten ja tekemättömyyden hetkien listalta”. Kun olet saanut sen tehdyksi, sano itsellesi, että oli hyvä kun sait asian tehdyksi. Ole kiitollinen siitä, kun sait elää hetken tekemällä jotakin mukavaa tai nauttimalla tekemättömyydestä!

20) Muistele tänään jotakin ihmistä, joka ärsyttää sinua, tai jonka kanssa et haluaisi olla tekemisissä. Sano mielessäsi: ”Sinulla on oikeus olla olemassa. Toivon, että elämäsi sujuu niin, että sinulla on rauha sydämessäsi, ja olet onnellinen.”

21) Pohdi tänään arvojasi. Mikä sinulle on oikeasti tärkeintä elämässäsi? Mitä haluaisit lisää? Millaiset askeleet veisivät sinua kohti arvojesi mukaista elämää? Mikä olisi ensimmäinen askel, pienikin, siihen suuntaan?

22) Havaitse päivittäisissä tekemisissäsi asioita, jotka ovat arvojesi mukaisia. Esim. ”Käytän juuri nyt aikaani lasten kanssa olemiseen, koska arvostan hyvää suhdetta lapsiini.” ”Laitoin teepussin biojäteastiaan, koska ekologiset arvot ovat minulle tärkeitä.” ”Söin tänään kasviksia, koska minulle on tärkeää syödä terveellisesti.”

23) Tee tänään ”Itsetunnon käsi”- harjoitus, tavalla tai toisella, joko vain lukemalla lauseet ja tekemällä käsimerkit, tai piirtämällä ja kirjoittamalla, tai valokuvaamalla, tai miten vain. Voit laittaa kuvan muistuttamaan asiasta joksikin aikaa vaikkapa jääkaapin oveen.

24) Toivota nyt jollekulle hyvää Joulunaikaa, TAI HYVÄÄ HUOMENTA, TAI PÄIVÄÄ, TAI VIIKKOA siten, että saat samalla konkreettisesti hänen olonsa paremmaksi! Huomaatko, että hän ottaa toivotuksesi oikeasti vastaan?

PS: Laita toimivat vinkit kiertämään! Ei maksa mitään.

Uutisia, leipää ja sirkushuveja – saako ihminen mitä oikeasti tarvitsee?

Jos näet tässä kuvassa jotakin
valaistumista ja helmen löytämistä
symboloivaa, siitä voi "syyttää"
vanhahkon puhelimeni kameraa.

Mieleni tuotti joitakin hajanaisia huomioita maailman tilasta marraskuussa 2021. Uutiset, ne olevinaan asiallisetkin, ovat usein varsinaista mielen pahoinvointia aiheuttavaa hapatusta, kuten hapokas kurpitsa, joka tuntuu edelleen korventavan ruokatorveani. Haluan kyllä saada tietoa, mutta oleellisen löytäminen bittitulvan seasta on joskus liian rasittavaa ja ärsyttävää, niin että alan ikävöidä ”teksti-TV”-aikoja…

Olen muun muassa kyllästynyt riidan- ja tappelunhaluisiin ihmisiin, joista uutisissa kerrotaan. Jos oltaisiin vanhan ajan kapakassa, moiset päänaukojat, rettelöitsijät ja silmät killissä ja nyrkit pystyssä uhoavat lajinsa esimerkkiyksilöt heitettäisiin pihalle tappelemaan tappelunsa toisia häiritsemättä.

Mutta kun on kyse tästä pallosta eikä kapakasta, ei voi noin vain toimittaa näitä nahistelijoita muualle välejään selvittämään tai purkamaan aggressioitaan. Siihen menisi muutama avaruusraketti, ja se on aika epäekologista, ja kaiketi epäeettistäkin, kun saattaisivat ne moiset piestä toisensa kuoliaiksi siellä avaruudessakin, tai kuolla nälkään viimeistään sitten kun olisivat syöneet toisensa. Jonkunhan pitäisi niistäkin kuitenkin huolehtia; joku hätähän se on näillä rähinöitsijöilläkin, kai, vai lienevätkö syntyneet ”hankaliksi” pitääkseen eettiseen keskusteluun kykenevät olennot ”hereillä”… Kaipa sitä nuokahtaisi, ellei olisi mitään häiriöitä maailmassa. Joskus saattaisi nukkua ”onnensakin” ohi, jos eläisi alituisessa unessa. Jospa rähinöitsijä onkin kuin zen-mestarin keppi? En tiedä, ja kepin kalautukset joka tapauksessa tuntuvat…

Enkä pidä siitäkään, että viikonloppuisin tuntuu olevan joku outo trendi laittaa uutisten sekaan joitakin olevinaan mielenkiintoisia, viihteellisiä juttuja kokonaisraskasta uutistunnelmaa keventämään. Milloin mikäkin sukupuolitoimintojen ihannointiin liittyvä, raflaavakin juttu tai kuva on mukamas se asia, jonka pitäisi saada järjellinen ihmisolento unohtamaan hetkeksi kaikki maailman kamaluus ja kurjuus. Ylekin tällaiseen viihteellistämiseen sortuu, valitettavasti, vaikka juuri siltä taholta odottaisin ja toivoisin asiallisuutta, enkä raflaavia juttuja ja kuvia.

Uutisten ulkopuolella sitä vasta tarjotaankin niitä sirkushuveja, kuten kaiken maailman kisailuja mitä naurettavimmissa aiheissa, ja niitä olevinaan tosi-TV-ohjelmia, joissa luultavasti mässäillään toisten ihmisten tunteilla ja tuntemuksilla. Minulle riittää vastenmielisyyden tunteitten herättelyyn, kun näen pelkästään ohjelmien esittelykuvat ja tekstit. Kilpailunhaluiset ihmiset kaiketi nauttivat seuratessaan toisten kilvoittelua, kun eivät itse pääse mukaan riittävän moniin kilpailuihin. Kunpa se pysyisikin vain leikkinä, mutta jotkut ihmiset ottavat leikkimielisetkin kilvoittelut liian tosissaan, vaikkei kyse olisi edes rahasta tai maineesta. Pitää voittaa, pitää päteä, pitää menestyä; tai, ei ainakaan pidä olla se, joka häviää, niin kuin se olisi oikeasti jotenkin kuolemanvakavaa, jos jää korttipelissä ”paskahousuksi”.

Ei sillä, ettenkö olisi lapsesta saakka pitänyt leikkimisestäkin ihan vain huvikseni ja ikävät asiat unohtaakseni, ja ettenkö olisi tykännyt jopa joistakin peleistä, kuten korttipeleistä. Oli jostain syystä hauskaa leikkiä ”huonoa häviäjää”, esim. cowboyta, joka haastaa pelikaverinsa nallipyssyllä kaksintaisteluun, kun häviää pokerikierroksen. Minulla ei ilmeisesti ole kovin voimakasta tarvetta kilpailla (lähinnä ehkä leikkiä ja ”irvailla” kilpailemista). Voittaminen saattaa tuntua joskus ihan hauskalta, jos siihen liittyy jokin itse aikaansaatu onnistumiselämys, mutta toisen pettymys ja häviö saattaa harmittaa hänen puolestaan liiaksi, niin etten oikeastaan voi iloita toisen nujertamisesta. Ja tuuripeleissä on hyvin, hyvin ankeaa, jos toinen näyttää häviävän useammin kuin itse. Se tuntuu epäreilulta, ja epäreiluus on hirvittävän ärsyttävää.

Ja kaikkinensa on niin käsittämättömän vastenmielistä, että ihmisiä viihdytetään erinäisillä viihdekanavilla ja sivustoilla ihan vain siksi, että he katsoisivat samalla myös mainoksia. Mainoksilla heidät houkutellaan ostamaan kaikkea turhaa, jotta turhakkeitten tuottajat saisivat elantonsa, tai rikastuisivat entisestään. Tämäkin on epäreilua ”sumutusta”. Viihde saa ihmisen uppoamaan hölmöön mielentilaan, jossa hän tekee herkemmin myös hölmöjä ostopäätöksiä. Ja yleensäkin; kaikki mikä ”huumaa” mieltä, herkästi myös addiktoi.

Ja, on yksinkertaisesti epäeettistä ”sumuttaa” ihmisiä olemaan kiinnittämättä huomioita vaikkapa vallanpitäjien itsekkäisiin tarkoitusperiin tai möhläyksiin. Ihan sama periaate kuin sinä, kun häiritsevästi valittaville pikkulapsille tarjotaan mitä tahansa kivaa, jotta nämä olisivat poissa jaloista. Ota karkki, niin piristyt! Teräväkatseisille teineille täytyy varmaan antaa aina vain parempia laitteita, joitten kautta välitettyyn sumuun voi jopa eksyä, etteivät nämä edellisen sukupolven hölmöyteen heränneet olennot älyäisi enää valittaa vanhempiensa typeryyksistä, tai saada päähänsä muita vaarallisen aktivistisia ideoita maailman parantamisesta.

Leipää ja pullamössöä ehkä riittää jotenkuten lähes kaikille ”kehittyneissä maissa” eläville, ja sirkushuveihinkin on useimmilla varaa, kuka niitä sitten tarvitseekaan. Mutta onko kaikilla varaa terveelliseen ruokaan, tai, asialliseen tietoon ja palveluihin?

En mielelläni ostelisi uusia älylaitteita, ellei ole aivan pakko, koska oletan, että moinen ostelu on epäekologista ja siksi nykyisessä maailmantilanteessa epäeettistä. Mutta, esimerkiksi seuratakseen ilmastonmuutosaiheista, jatkuvasti päivittyvää Ylen artikkelia täytyisi ilmeisesti olla tehokkaampi laite, koska minun älykännyni teholla ei saa koko artikkelia auki! Jos tuohon asiaan turhautuminen ajaa minut uusimaan laitteeni ennen kuin se on oikeasti hajonnut käyttökelvottomaksi, koko Ylen päivittyvä ilmastoartikkeli saa minun kohdallani aikaan kokonaistavoitteen kannalta haitallisen, ”ilmastotietoisuuden” vastaisen teon.

Samoin kävi myös päivittyvän korona-artikkelin kanssa. Älykännyni ei enää jaksa avata sitäkään. Liian laajoiksi paisuvat nettisivut aiheuttavat siis tällaisen hölmön tilanteen. (Yritän etsiä jostain linkin, jota kautta voisi laittaa Ylelle suoraa palautetta tästä aiheesta, mutta nettiyhteys ja bittien käsittely hidastelevat vanhassa läppärissäkin…)

Suurin osa normisivistyneistä ihmisistä kai sentään jo tietää, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pitäisi vähentää erinäisten ympäristöhaitoiltaan merkittävien ”hyödykkeitten” (ja etenkin turhakkeitten) kulutusta, eikä lisätä sitä. Ne ihmiset, joilla on hieman vanhempi, ei kovin tehokas älykänny, eivät saa puolueetonta ja hyödyllistä tietoa esim. liiallisen kuluttamisen vaikutuksesta yhtä kätevästi kuin ne ”hyväosaiset”, joilla on varaa tehokkaampiin laitteisiin ja laitteitten jatkuvaan uusimiseen. Pahoin pelkään, että Suomessa on paljonkin ihmisiä, joilla ei oikeasti ole varaa uusia älylaitteitaan edes muutaman vuoden välein, tai maksaa tehokkaammasta nettiyhteydestä.

Tiedon saaminen ei tietenkään saisi olla kiinni ihmisen varallisuudesta, mutta jatkuvasti pullistuva internet aikaansaa tällaistakin epäsuhtaa. Yhä enemmän ”pakollisia” hoidettavia asioita siirtyy sinne joka tapauksessa, ja ellei ihmisillä ole ”ajantasaisia” laitteita, he jäävät huonompaan asemaan. Mielenterveyspalvelutkin siirtyvät yhä enemmän netin kautta tapahtuviksi, jolloin ne ihmiset saattavat tipahtaa palvelujen piiristä, joilla ei yksinkertaisesti ole tarvittavia laitteita tai riittävän tehokasta nettiyhteyttä.

Monitahoinen huono-osaisuus uhkaa tällaisenkin vääristymän takia kumuloitua vähävaraisemmalle porukalle. Ja jos ei saa luettua edes niitä joitakin tärkeämpinä pitämiään uutisia, edes Ylen sivuilta, jää vielä enemmän pimentoon. Ne ihmiset, joilla on paremmat laitteet ja yhteydet, saavat palvelut kätevästi, tietoa sen verran kuin kiinnostaa hankkia, ja viihdettä ylen määrin.

Mutta, en tietenkään pidä sitäkään ihanteena, että ihminen elelisi (varsinkaan omatunnottomasti ja kritiikittömästi) tällaisessa digilaitteitten ja tiedonsiirron yltäkylläisyydessä, sirkushuvien ”sumussa”. Digilaitteiden valmistaminen ja käyttäminen aiheuttaa päästöjä ja kuluttaa energiaa. Ihmisen kokonaisterveydelle ei tee hyvää elää aistikanavat laitteisiin kytkettynä ja mieli täynnä jatkuvia ulkoisia virikkeitä. Mitä enemmän elää keinotekoisessa todellisuudessa, sitä todennäköisemmin luontoyhteys hämärtyy, eikä jossain vaiheessa enää edes välitä siitä, että oma toiminta vahingoittaa luontoa…

Kaiketi ihanteellista olisi hyödyntää älylaitteita ja nettiä sen verran kuin on oikeasti tarpeen kullekin ihmisyksilölle tässä maailmassa, missäkin elämäntilanteessa, ja välttää turhaa käyttöä. Vähän niin kuin on syömisenkin laita. Riittävästi, muttei liikaa. Sama kenties pätee melko lailla kaikkeen, mitä ihminen ylipäätään tarvitsee elääkseen: kohtuus kaikessa, ja riippuvuuksista eroon. Tämä koskee myös liiallista ”mielensä varassa elämistä”; ei kannata jäädä koukkuun siihenkään…

Joku luonnonläheisemmin elelevä ihmisyhteisö voi oikeasti elää elämänsä tietämättä koko elämänsä aikana mitään mistään digilaitteista, ja erittäin ekologisesti. Teollistuneitten maitten ihmiset syntyvät useimmiten laitteitten keskelle ja kuolevatkin usein laitteitten keskellä.

Plääh. Miten tympeää ja elotonta! Nyt ei huvita enää edes jatkaa tätä juttua tällä laitteella; haluan jotakin konkreettista ja luonnollisempaa virikettä.

Kuinka olla oma itsensä, kun maailma painostaa tiettyyn rooliin?

Tälläisena aamuna saatoin helposti eläytyä luomani
mielikuvitushahmon, Jelizei Reguelinpojan "unimaailmaan".
Onneksi "kaapumiestä" ei näkynyt...

Mitä on olla ihminen tässä maailmassa; roolihahmona näytelmässä, jonka käsikirjoitus on alati muuttuva ja ohjaajan pallista käydään kilvoittelua kaikin asein? Ihmiskunnan kollektiivinen ”hölmöys” pyörittää prameita teattereita, viihde-esityksiä, kilvoitteluja ja roolipeliä, joihin kadottaa itsensä, ellei ole riittävän valpas…

Mielessäni on pyörinyt ajatuksia liittyen itsetuntemukseen, minäkuvaan ja ”sisäiseen rauhaan”. Summittainen aikomukseni oli kirjoittaa jotakin noihin teemoihin liittyvää, mutta selatessani joitakin aiempia tekstejäni tajusin kirjoittaneeni noista aiheista jo sen, mikä on ehkä oleellisinta siinä, mitä haluan ylipäätään omista käsityksistäni viestiä.

Ensinnäkin on olemassa teksti muutaman vuoden takaa: Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä! (18.12.2017), joka sanoo joitakin asioita varsin suoraan, ja olen noista asioista edelleen samaa mieltä. En näe järkeä samojen asioitten naputtamisessa uudeksi tekstiksi, joten, tuon kirjoituksen voi lukaista ken uskaltaa.

Toisekseen on melkein yhtä vanha teksti: Kuka olen? Identiteettimme ydin (27.1.2018), jossa on samaa teemaa sosiaalisista rooleista versus siitä, keitä oikeasti olemme. Ja kolmas samaan aiheeseen liittyvä teksti on viime kesältä: Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen? (28.7.2021).

Jos nuo pohdinnat lukee yhtä kyytiä, saattaa saada vaikutelman, ettei ajatteluni ole kehittynyt muutaman vuoden aikana lainkaan. Toistan samaa viestiä, ja lähestulkoon yhtä pateettisesti. Se on ehkä sinänsä rasittavaa tai vähättelevästi naureksittavaa, mutta itse tunnen jonkinlaista rauhaa siksi, että olen saattanut löytää itselleni sopivan näkemyksen, koska en ole muuttanut mieltäni siinä asiassa pitkään aikaan. Ja oikeastaan, olen elämäni varrella pyöritellyt samoja teemoja päässäni jo paljon aiemminkin.

Esimerkiksi ensimmäisenä syksynä psykologiaa opiskellessani tunsin ”esittäväni” psykologianopiskelijaa numero se ja se. Tiedostin, että se, millainen olin yliopistolla, istuessani luennoilla ja vastatessani tenttikysymyksiin, oli roolisuoritus. Tunsin, ettei se ollut ”minä”, koska se ei tuntunut ”minulta”. Tavallaan olen ”tuntenut” itseni paremmin lapsena ja nuorena, itsekseni ollessani tai luonnossa ollessani, mutten ole välttämättä ymmärtänyt itseäni, enkä sitä, mistä tässä ”olemisessa” oikeastaan on kyse. Yleensäkin minulla on ollut jo lapsesta saakka tunne, että olen ”muukalainen” maan päällä ja toisten ihmisten keskuudessa. Olen ollut ikään kuin ”itsenikin ulkopuolella”, enkä aina kovinkaan hyvin läsnä kehossani. Tiedostamattani olen ollut ”se, joka tarkkailee”, mutta pitänyt sitä suorastaan huolestuttavana kokemuksena, koska en ole ymmärtänyt, mistä siinä on kyse.

Monessa muussakaan tilanteessa elämäni varrella en ole ”tuntenut” itseäni kovinkaan hyvin, enkä kokenut olevani ”oma itseni”. No, eipä ihme, koska minähän olenkin ollut se ”jokin”, joka ikään kuin tarkkailee sitä roolihahmoa, joka on vuorovaikutuksessa milloin minkäkin ihmisen kanssa, ja tunnistaa ristiriidan ulkoisen ”esityksen” ja sen välillä, mitä juuri siinä hetkessä tuntee hämärästi olevansa. Mutta mitä huolestuttavaa siinä oikeastaan edes on, jos on aina tiedostanut, ettei ole se henkilö, millaiselta vaikuttaa ulkoapäin? Tai että tiedostaa sen, ettei ole se rooli, jota esittää, tai edes se hahmo, jonka näkee peilissä?

Minä olen siis huomannut jo aikoja sitten, etten ole kovinkaan usein ”oma itseni” toisten seurassa, ja se on tuntunut hyvin epämukavalta ja rasittavalta. Nuorempana ehkä kuvittelin, että toiset ihmiset ovat enemmän ”aitoja” toisten ihmisten seurassa, eivätkä ”esitä rooleja” siinä määrin kuin itse tunsin olevani pakotettu esittämään. Nyttemmin ajattelen, että useimmat ihmiset kyllä esittävät, mutteivat välttämättä itse sitä huomaa, tai haluaisi myöntää olevansa epäaitoja. Meillä on lukuisia rooleja; osa hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia, osa hienovaraisemmin erilaisia, osa enemmän virallisesti säädeltyjä. Mutta se, joka pysyy muuttumattomana, on ”minä olen”- tietoisuus (ilman predikatiivia!).

Olemisen ja esittämisen, olemisen ja suorittamisen välinen ero on hyvä tiedostaa, ymmärtää ja muistaa. Ihmisolennon ulkoinen hahmo on toisinaan kuin näyttelijä, joka uppoaa hänelle annettuun rooliin niin syvästi, että unohtaa esittävänsä roolia. Näyttelijäsuoritus vaikuttaa silloin aidolta, ja näyttelijä on ”onnistunut roolissaan”. Mutta ihmisolennon ei kaiketi ole tarkoitus olla näyttelijä, jolle on annettu rooli, johon voi upota tai olla uppoutumatta tällä kaoottisella, tiedostamattomien ihmismielten pyörittämällä areenalla. Tai niin ainakin itse uskon.

Kenellä täällä on valta jakaa rooleja itselle ja toisille, ja millä perusteella? Eikö täällä tule ennen pitkää suorastaan "hulluksi", jos pitää vieläpä näytellä lukuisissa erilaisissa pienissä näytelmissä lyhyen ajan sisällä ja yhtään ennakoimatta, suorastaan improvisoiden? Ainakin vuorosanat sekoittuvat usein, eikä mielentilaa saa niin joustavasti muutettua kohtaukseen sopivaksi, ja miksi pitäisi saada? Eikö täällä saa edes tuntea sitä, mitä aidosti tuntee? Ajoittaisen "hulluksi tulemisen pelon" keskellä saattaa lohduttaa se ajatus, että oikea "hullu" on se, joka uppoaa harhaiseen rooliinsa; ei se, joka tunnistaa harhan harhaksi, roolin rooliksi.

Tämä näennäisrealistinen globaali roolipeli, jossa on koko ajan tarjolla myös julkisia teatteriesityksiä ja lukuisia viihdekanavia ja "sotaleikkejä", ei ole pelkästään surkuhupaisaa, vaan osittain suorastaan kammottavaa ja vaarallista pelleilyä. Joutaisi lopettaa moinen harhainen höyryäminen, pelastaa maapallo ja antaa olentojen olla rauhassa! Mutta voiko täällä elää kokonaan vapaana rooleista ja käsikirjoituksesta?

Ehkäpä voi yrittää välttää omaksumasta tarjottuja rooleja tai kirjoittamasta itse rooleja itselleen, mutta pahoin pelkään, että muut yrittävät silti laittaa minut ja sinut joksikin roolihahmoiksi omiin näytelmiinsä, leikkeihinsä ja peleihinsä. No, kulloisellakin hetkellä ohjaajaksi pyrkiytyvän tahon sopii yrittää ohjata vastahankaista näyttelijää, joka ei pidä käsikirjoituksesta, eikä roolistaan, eikä loppujen lopuksi edes jaksaisi näytellä lyhyttäkään ottoa… paitsi ehkä henkensä pitimiksi.

Jokainen roolisuoritus on onnistuneimmillaan pelkkä harha, jossa mielen ja kehon omaava ”näyttelijä” elää hetken aikaa, kunnes havahtuu ja tiedostaa, ettei ollutkaan se, joksi muut hänet luulivat, ja joksi itsekin itsensä luuli. Harhasta herääminen voi joskus olla helpottavaa, joskus tuskallista, mutta loppujen lopuksi aina tervehdyttävää. Ja se, mikä pysyy aina totuutena, tarjoaa ainakin jotakin, minkä varaan rakentaa ”maallisen majansa”. Minä en näet halua, että tulvavesi pyyhkäisee sen mukaansa.

Voiko kirjoittamalla parantaa maailmaa sen enempää kuin kitaraa soittamalla?

Jokunen viikko vierähti ADHD-aiheisista teksteistäni ennen kuin mieleeni nousi mitään oman arvioni mukaan ”järjellistä” jaettavaa. Olen katsonut joitakin dokumentteja (aiheina esimerkiksi punk, energia, ja kestosuosikki luonto), ja voisihan niitäkin kommentoida, mutta se tuntuisi tämänhetkiseen olotilaani nähden liian työläältä. Tällä hetkellä minulla on epämiellyttävä paine informoida tälle sivulle mahdollisesti osuneita oletettavasti lukutaitoisia ja todennäköisesti suomenkielistä materiaalia etsiviä netin selaajia siitä, että olen julkaissut lisää kirjallista materiaalia, eli uuden romaanin.

En todellakaan pidä mainostamisesta, etenkään tyrkyttävästä, ja tunnen joka kerta lähes voittamatonta vastenmielisyyttä, kun tunnen olevani pakotettu tiedottamaan jostakin oman ilmaisuni ”tuotteistuksesta”. Ja toisaalta, jos oikeasti kuvittelen, että olen tuottanut jotakin sellaista luettavaa, jossa saattaisi olla esimerkiksi jotakin rakentavaa sanomaa joillekin ihmisille, olisi aivan järjetöntä olla kertomatta siitä kenellekään. Miksi kirjoittaa 500-sivuinen romaani, johon lataa henkistä sisältöä, jonka uskoo olevan valaisevaa suurelle osalle ihmisistä, ja sitten jättää se kovalevylle; tai tehdä siitä omin päin kirja, mutta olla mainitsematta siitä yhtään missään, ettei vain kukaan edes harkitsisi lukevansa sitä joskus?

En tiedä. Ehkäpä moinen salamyhkäinen omakustantaminen ilman ajatustakaan muista lukijoista kuin itse kirjoittajasta olisi jotenkin ironisesti huvittavaa. Kirjoitan siis itselleni (ja parille läheiselle) sivukaupalla luettavaa, ja haluan sen omin päin suunniteltujen kartonkikansien sisään, ikään kuin olevinaan siistiksi paketiksi. No, monet laittavat itselleen ja perheelleen syötävää, joten, ei kai sekään ole niin älytöntä, jos järjestää itselleen kohtalaisen harmitonta ajanvietettä, joka saattaa jopa muistuttaa hajamielisyyteen taipuvaista itseä joistakin oleellisista henkisistä ”viisauksista”. (Sanon niitä ”viisauksiksi” hyvin subjektiivisesta näkökulmasta; siis siksi, että ne ovat tuntuneet minusta viisailta ajatuksilta. Jonkun toisen mielestä ne ovat ehkä järjetöntä höpinää tai itsestäänselvyyksiä tai muuta joutavaa, mutta luulen silti, ettei ihmisten maailma olisi ihan niin pilalla, jos suurempi osa oikeasti sisäistäisi näitä joitakin itsestäänselvyyksiä.)

Muistan tehneeni lapsena itselleni joitakin yksinkertaisia palapelejä. Eihän sellaisen omatekoisen, silputun kuvan kokoamisessa uudelleen ole enää mitään yllätysmomenttia, mutta voihan olla, että sekin puuha aikaansai jonkinlaista mielekästä tunnetta jonkin olemassa olevan rekonstruktiosta. Kun muokkaan ja oikoluen omia käsikirjoituksiani yhä uudelleen ja uudelleen, en ehkä enää ylläty kokonaisuudesta, mutta ehkäpä jäsennän itselleni jotakin sisällöllistä teemaa ja kertaan joitakin itselleni tärkeitä ”oppeja”.

Alkujaan (eli syksyllä 2002), kun aloin kirjoittaa tarinaa, joka kasvoi ja muotoutui vuosien mittaan Ohdakemaa-sarjaksi, en ajatellut julkaista sitä. Julkaisupäätös syntyi muistaakseni joskus 2015 -2016 vuosien aikana, kun olin jo julkaissut joitakin ”luuseritarinoitani” ja oma epäkaupallinen ”julkaisuideologiani” oli kehittynyt (siinä on ehkä jotakin punk-henkistä, siis epäkaupallisuudessa ja omaehtoisessa omatekoisuudessa). Siinä vaiheessa aloin muokata Ohdakemaahan sijoittuvia käsikirjoituksia ja kirjoittaa uudempia tarinoita samaan maailmaan. Ensin ajattelin sarjasta ehkä kolmiosaista, sitten viisiosaista, sitten kahdeksanosaista, sitten kymmenosaista… Ja nyt julkaisen yhdennentoista osan, ja kahdestoistakin osa on ehkä suurimmalta osaltaan koossa.

Niin, mitä järkeä? Lukaisin äskettäin Yleltä jutun Finlandia-palkitusta kirjailijasta, jonka kirjoja oli innostuttu euron kuvat silmissä painattamaan satatuhatta, ja suurin osa oli jäänyt myymättä, ja nyt kirjaa jaetaan ilmaiseksi, ja osa päätyy kierrätysmateriaaliksi. Kustantajan moka. Ei isoissa painoksissa ole mitään järkeä, koska painetut kirjat ovat yleensäkin aika epäekologisia, ja materiaalin uudelleenmuokkaus vaatii sekin energiaa. Mikseivät kustantajat käytä systeemiä, jossa kirjat painetaan vasta tilauksesta? Siksikö, että tuote myy paremmin, kun sitä on tarjolla isossa kirjapinossa? Saako valtava kasa appelsiineja ihmisen ostamaan appelsiinin, vaikkei hän alun perin tullut hakemaan kaupasta appelsiinia? Ehkäpä saakin (näin psykologisesta näkökulmasta pohdiskellen). Ihminen reagoi isoihin ärsykkeisiin voimakkaammin kuin pieniin. Joten, kaupalliset kustantamot ehkä sitten haluavat niitä isoja kirjakasoja, jos se lisää myyntiä. Minusta sellainen ”isottelu” on vastenmielistä, kuten kaikki muukin suuruudenhullun vouhotuksen tuottama visuaalinen pröystäily, joten valitsin Books on Demand- systeemin. Jokainen yksittäinen kirja painetaan vain jos joku oikeasti haluaa sen, ja sähköinen versio tulee samalla sopimuksella tarjolle.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miksi ylipäätään kirjoitan mitään kaunokirjallisuutta, joten en halua toistaa samaa asiaa tässä yhteydessä. Se, miksi olen kirjoittanut tätä blogia (vuodesta 2012 alkaen), on ehkä hieman vaihtelevampi asia. Tämä kirjoittaminen lähti tarpeesta ilmaista mielipiteitä, ja toisaalta tarpeesta jakaa yleishyödyllistä ymmärrystä ”maailman parantamiseksi”. Sittemmin tämä on toiminut myös ”tiedotuskanavana” noille aiemmin mainituille kirjallisille tuotteilleni. Välillä vain valitan maailman menoa, mikä ei ole kenellekään hyväksi. Aika ajoin pohdin uudelleen koko homman mielekkyyttä itselleni ja ihmisten maailmalle.

Onko minulla enää mitään uutta sanottavaa? No, ihmiset puhuvat usein vaikkei heillä ole mitään uutta asiaa, ja sekin on sallittua. Kenenkään ei ole pakko kuunnella, ainakaan aktiivisesti (ellei se ole erityinen velvollisuus juuri siinä tilanteessa, tai työtä). Tätä blogia ei ole kenenkään mikään pakko seurata tai lukea edes satunnaisesti. Minulla on teoriassa oikeus kirjoittaa ajatuksiani – vaikka ihan samoja ajatuksia joka viikko – mutta eihän se olisi itsellenikään mielekästä. Paitsi, joskus on hyödyllistä toistaa samaa, kunnes sen ihan oikeasti oppii. Joten, samojen teemojen käsittely kerta toisensa jälkeen saattaa olla ihan perusteltua. Kertaushan on opintojen äiti. Isästä minulla ei ole tietoa… No, en aio jäädä sitä pohtimaan tänään, kuka tai mikä olisi opintojen isä.

Minä olisin halunnut ”parantaa maailmaa” muun muassa kirjoittamalla, mutta se on aivan liian iso ja teoriassakin mahdoton homma yhdelle olennolle, jolla ei oikeasti ole mitään vaikutusvaltaa kenenkään ihmisolennon mieleen, joten, monet jatkavat ”pahuuksiaan” huolimatta siitä, että mielelläni yrittäisin ohjata heitä enemmän hyvään. Annoin siis periksi tuossa (en sano ”kunnianhimoisessa”, koska en ”himoitse kunniaa”) ylisuuressa missiossani, ja siivoan sen sijaan omaa vatiani. Yritän nyt olla lähinnä ”pahentamatta maailmaa” ja parantaa itseäni siltä osin kuin se on mahdollista. Ehkäpä tämä tarve on jossain määrin sen taustalla, miksi ylipäätään mitään tänäänkään kirjoitan.

Maailman ”pahentaminen” on suhteellisen helppoa – kärsimyksen, vihamielisyyden ja sen sellaisen lisääminen itselle ja toisille on oikein vaivatonta. Sitä voi tehdä joka päivä valittamalla asioista ja murehtimalla ja märehtimällä milloin mitäkin. Oman pahan olon suodattamaton ilmaisu tai purkaminen aggressiolla ja sotkemalla ei ole kovin rakentavaa, vaikka tuntuisikin itsestä hyvältä. Ekspressiivinen taidekin voi olla ahdistavaa, hermostuttavaa ja kaaosta lisäävää, eikä sovi kaikkien korville ja silmille. Vastuu on sillä, joka itseään ilmaisee, kun kyse on aikuisesta (ja syyntakeisesta) ihmisestä. Mitä tahansa ”itseilmaisua” – edes taiteen nimissä – ei voi pitää rakentavana. Toivoisin vähemmän raflaavan ”rumaa” tai imelän tekokaunista, ja enemmän aitoa ”rumankaunista” tai tragikoomista, mutta toiveikasta.

Välillä minusta on tuntunut, että kielteisyys on kuin painovoima / maan vetovoima, joka väistämättä vaikuttaa meissä ja vetää alas, ja että sen voimaa on tietoisesti vastustettava, jos meinaa jotakin ”hyvää” saada aikaiseksi. Ja kuitenkin – vastustaminen vain kuluttaa energiaa ja sitoo jatkuvaan torjuntaan. Joskus on ehkä mahdollista väistää sitä minkä kokee vahingolliseksi tai uhkaavaksi, ja ehkäpä on myös mahdollista käyttää tuota uhkaavaa voimaa niin että ohjaakin sen toivottuun suuntaan?

Mitähän siis tapahtuisi, jos vain antaisi olla ja menisi niin alas kuin voima vetää tai painaa, muttei tekisi matkan varrella kellekään mitään pahaa? Vain olisi ja eläisi siinä kärsimyksessään – muttei tekisi pahaa sen enempää itselle kuin toisillekaan. Antaisi kaiken kurjan olla, reagoimatta siihen, eikä yrittäisi väen väkisin mitään ylettömän hyvääkään, jos ei kerta jaksa, ja jos pinnistely vain katkeroittaa lisää menneisyyden luomaa ”kärsimyskehomieltä”… Tavoittaisiko silloin rauhan, joka olisi ”kaikkea ymmärrystä ylempi”?

En siis enää edes yritä parantaa maailmaa kirjoittamalla. Parannan ehkä vähän itseäni, tai ainakin yritän.

PS: Sen uusimman romaanini (”Ohdakemaa 11: Kuningas Jelizein uni”) esittelyteksti löytyy Ohdakemaa-blogin puolelta.