Älä lue tätä, jos odotat jotakin kivaa!

Se, miksi tässä on tällainen kuva,
selviää vasta lopussa; kuten sekin,
miksi tämä itkettää minua, muttei
ehkä teitä, ainakaan vielä.

Vastikään joku ilmeisesti kuuluisa kirjailija sanoi Ylen uutisten haastattelussa jotakin siitä, etteivät ne ihmiset, joiden kannattaisi lukea kirjoja, lue niitä.

Ja sehän on luultavasti aika realistinen näkemys, ja varsin turhauttavaa sellaiselle kirjoittajalle, joka kirjoittaa saadakseen aiheutettua jotakin muutosta ihmisten ajatusmaailmaan. Jos taas kirjoittajan mielessä on vain myyntitulot, oma maine ja kunnia, on kai ihan sama, kuka teksteistä maksaa ja kuka niitä lukee; tai ymmärtääkö tämä lukija edes mitään.

Kun tarjotaan höttöä ja hyödytään sen menekistä, on ihan samantekevää, mihin se höttö leviää, kun sillä ei ole mitään vaikutusta kuitenkaan. Ja jos taas tarjotaan myrkkyä tai saastaa tai jotain huumaavaa, nehän sellaista ottavat vastaan, jotka sen laatuista sisältöä hinkuvat; elämänsä kurjuutta paetakseen tai jostakin kummallisesta syystä. Mutta miksi kenenkään pitäisi lukea jotakin sellaista, mikä vaikuttaa haitallisesti vaikkapa hänen moraaliinsa, tai levittää ennakkoluuloisia asenteita, tai vääristää käsityksiä ihmiselämän realiteeteista…? En ymmärrä (ja minustakin kaikki sellainen on ”hullua”, mitä en itse ymmärrä).

Jotkut kirjoittavat ”parantaakseen maailmaa” omalla sanomallaan, tai ilmaistakseen itseään, koska kokevat sen olevan jollain tavalla rakentavaa ja eettisesti perusteltua. Kun yrittää saada ihmisiä ymmärtämään jotakin, jotta näitten ajatukset muuttuisivat ja sitä kautta kärsimys vähentyisi ja / tai hyvinvointi lisääntyisi, ja / tai luomakunta pelastuisi, toivoisi tietysti, että ne ihmiset, joille erityisesti haluaa sanansa kohdistaa, lukisivat niitä sanoja, ja heissä tapahtuisi ihmeellinen muutos koko maailman hyväksi.

Mutta höh, tuskinpa lukevat! Ensinnäkään he eivät ehkä koskaan näe niitä sanoja (koska etsivät netistäkin vain jotakin itselleen mieluista, mikä on kyllä inhimillistä, muttei kovin avartavaa), tai jos näkevätkin otsikon tai alkulauseen, he nimenomaan jättävät lukematta loput tekstistä. (Teen sellaista itsekin, joten oletan, että tätä tapahtuu muillekin.)

”Hei, sinä peruskuluttaja! Oletko laskenut hiilijalanjälkesi?”

”Sinä joka tuot esille omaa hyvyyttäsi ja syyttelet toisia ihmisiä pahoiksi, pitäisikö katsoa peiliin vaikkapa suurennuslasin kanssa?”

Niin että jos haluaa jonkun lukevan esimerkiksi kantaaottavan tekstinsä, täytyy tarjota jotakin ”kivaa” niillekin, jotka eivät luontaisesti halua parantaa maailmaa (ainakaan aloittamalla itsestään).

Olen turhautunut, koska monissa tapauksissa olisi niin pienestä kiinni, että ihan tavallinen ihminen muuttaisi ajatteluaan ja sitä kautta toimintaansa eettisesti kestävämmälle pohjalle! Ei ehkä tarvitsisi lukea kuin muutama lause ja olla tekemättä mitään (pahaa).

Olemme ainutlaatuisia olentoja – haluammeko tuhota olemassaolomme?

Mutta heti kun eettinen omatunto vähänkin nostaa päätään, pannaan silmät ja tietoisuuden ikkunaluukut kiinni. Teemme tätä varmaan joka päivä. En halua kohdata sitä, että olisin vastuullinen ja syypää joihinkin maailman ilmiöihin; varsinkaan niihin, jotka ovat pahiten pielessä. Torjunta voi johtua siitä, että näitä kamalia asioita on ihan liikaa, enkä oikeasti jaksaisi korjata kaikkea. En osaa, enkä pysty, joten, en halua edes tietää! Kuka oikeasti jaksaisi ja pystyisi paneutumaan ihan kaikkeen? Ei kukaan, ja siinä voi armahtaa itseään.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea kaiken muuttamiseksi. Mutta kaikki voivat tehdä sen, mitä juuri nyt voivat tehdä (mitä se sitten on, se vaatii tiedostamista ja hereillä oloa tässä hetkessä), tai, olla tekemättä mitään (mikä saattaa olla joskus viisainta, mitä voi tehdä; sen sijaan esim. että löisi turpaan ärsyttävää ihmistä).

Emme siis voi välttämättä tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään - mutta se on merkki paatumuksesta, ellemme edes välitä. Kärsimys antaa vihjeen siitä, välitämmekö!

Ehkäpä siis jotkut sellaisetkin ihmiset jättävät lukematta ”omatuntoa herättelevät” tekstit, joilla kyllä olisi omatunto, mutta siihen sattuu liikaa. Syyllisyys raastaa. Ilman myötätuntoa itseä kohtaan noita omantunnon pistoksia ei kyllä kestäkään, joten, tästä päästään armollisuuteen. Emmehän me pysty aina tekemään asioitten eteen mitään, eikä sitä ole inhimillisellä tasolla reilua meiltä odottaakaan. Mutta on tärkeää välittää, olla paatumatta, vaikka välittäminen tuntuisikin lisäävän omaa kärsimystämme.

Maailmassa on pahuutta – ei kannata lisätä sitä omalla ajattelullaan ja toiminnallaan; ei märehtiä katkeruudessa, ei pelotella, eikä lietsoa vihaa. Mutta pahinta pahuutta on empatiakyvyn puutteen ja hedonismin yhdistelmä, ja se on usein synnynnäistä (psykopatiaa). Kuka antaa vaikutusvaltaa näille, joilla ei ehkä ole ollut edes mahdollisuutta valita itse, tehdäkö elämässään hyvää vai pahaa? Me, joilla on kenties parempi mahdollisuus valita, koska meillä on omatunto.

Maailmassa on kärsimystä – ja osa siitä aiheutuu pahoista teoista ja laiminlyönneistä. Mutta osa kärsimyksestä on väistämätöntä, koska myötätuntokin on kärsimystä. Ellemme välitä mistään, emme myöskään kärsi, toistenkaan puolesta. Myötäkärsimys voi saada meidät tekemään hyvää.

Kärsimyksen pakeneminen saattaa tarkoittaa myötätunnonkin sammuttamista; toisten ihmisten ja luomakunnan kärsimyksen välttelemistä. Kärsimyksessä märehtiminen taas saattaa aiheuttaa katkeruuden ja vihan ylläpitoa, koston hautomista. Rakennapa siinä sitten maailmanrauhaa, kun olet luonut ja ylläpitänyt omaa vihollismielikuvaasi…

Joku voisi ehkä kirjoittaa kirjan ”Kärsimisen jalo taito”, tai ”Kärsimyksen paradoksaalinen autuus”, tai jotakin muuta ainakin olevinaan syvällistä. Saattaisin lukea sellaisen; ainakin uteliaisuudesta. Tai sitten kirjoitan itse tuosta aiheesta sen mitä luulen siitä ymmärtäväni, eikä kovin moni sitten lue sitä, koska jo pelkkä otsikko uhkaa heittää potentiaalisen lukijan ulos mukavuusalueeltaan; tai siksi, ettei kirjasta tulisi kaupallinen, joten, kukaan ei näkisi edes kansikuvaa.

Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta sanottavaa, enkä usko, että kovin moni ihminen on edes lukenut tätä tekstiä, koska otsikkokaan ei luvannut mitään ”kivaa” tai hyödyllistä. Sen vain mainitsen ”loppukaneettina”, että vanhempi koiramme piti lopettaa kolmisen viikkoa sitten, ja olen kärsinyt siitä jonkin verran, emotionaalisesti. Mutta loppuipahan ainakin se kärsimys, mitä sillä olennolla oli siinä vaivaisessa ruumiissaan.

Hyvää jatkoa, missä sitten oletkaan, Jasu-olento! 💚

Jos haluat olla rauhantekijä, aloita itsestäsi

Tämä pari vuotta sitten maalaamani,
idean havainnollistamiseen tarkoitettu
kuva esittää "muodon unesta
herännyttä tietoisuutta" (Tollen termein).

Tämä kirjoitus ei edusta psykologian viitekehystä, vaan ilmaisee henkilökohtaista ajatus- ja uskomusmaailmaani. Minulla näet on jonkinsorttinen hengellinen ”vakaumus”, jollaista voitaisiin pitää epätieteellisenä ns. tieteellisissä piireissä, ja jonka esille tuomista voisi pitää epäasiallisena vaikkapa työroolissani. Mutta tällä areenalla ja juuri nyt olen vain yksityishenkilö, omine uskomuksineni ja käsityksineni, ja siinä määrin kuin sananvapaus oikeasti sallii, voinen ilmaista näkemyksiäni rakentavassa tarkoituksessa.

Ja kaipa niitä on joitakin tiedeihmisiäkin ollut (kuten Einstein) ja lienee edelleen, joitten tieteellistä uskottavuutta ei ole kyseenalaistettu siksi, että heillä on ollut jonkinlainen hengellinen maailmankatsomus. En ole teologi, mutta minulle on kehittynyt käsitys ja näkemys esimerkiksi siitä, että erilaisissa uskonnollisissa ”suuntauksissa” on jotakin yhteistä pohjaa. Kun mennään tarpeeksi syvälle asian ”ytimeen” (siis, kulttuuristen tapojen, mieltymysten, kielen, käsitteiden yms. ohitse), on nähtävissä tai koettavissa, että on vain yksi ”jumaluus”, josta on syntynyt lukuisia ihmismielen tulkintoja.

En minä tätä alkusepustusta kirjoittanut siksi, etten itse uskoisi, että minulla on oikeus esittää myös hengellisiä näkemyksiä tai mielipiteitä. Kaikki nämä alkusanat ovat tässä siksi, että on aiheellista informoida mahdollista lukijaa siitä, että tämä teksti on ”uskomuksellinen” eikä populaaripsykologinen. Etten siis käyttäisi ”ammatillista arvovaltaani” luihusti hyväkseni ”aivopestäkseni” jotakuta uskomaan samoin kuin minä uskon. Ja mitä minä sellaisesta edes hyötyisin? En aio kerätä kolehtia itselleni siksi, että tässä jotakin ”saarnaan”. Tiedän, että henkisesti tällainen kirjoittelu on itsekästä. Yritän ehkä vaikuttaa maailmaan, jotta sietäisin sitä paremmin itse. Yritän lievittää kärsimystä, etten joutuisi kokemaan myötäkärsimystä. Yritän luoda rauhaa, koska haluan itse olla rauhassa…

Maailma tällä pallolla tuntuu olevan menossa ”ihan pilalle”. Viime päivinä on soinut mielessä Bastillen biisi, jossa lauletaan: ”When it feels… like the world’s gone mad… and there’s nothing you can do about it…” Ja vastikään kuuntelin (”aktiivisesti” kehomeditaation jälkeen) Thousand Foot Krutchin ”War on Change”- biisiä. Siitä jäi soimaan yksittäisiä säkeitä, kuten: ”I want to live like I know I'm dying, take up my cross, not be afraid.” Ja kysymys: ”Is it true what they say, that words are weapons?” Ja vielä tämä säe: ”There's a war going on inside of me… tonight…”

Itsestä tuntuu siis, ettei jaksaisi enää sietää tätä kaoottista sontaa, typeryyttä ja mädännäisyyttä, joka maailmassa vallitsee. Muttei se tietenkään tarkoita, että pitäisi saada muutetuksi koko maailma, jotta oma olo helpottaisi. Voihan sitä paeta ”maailman pahuutta” omaan kuplaansa, vaikkakin se on itsen kannalta pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu, koska sieltä kuplasta loppuu happi (puhumattakaan koiran peräpään kaasumaisista tuotoksista). Tai sitten voi yrittää tapella kaikkia ja kaikkea vastaan, ja olla sitten koko ajan helvetillisessä sotatilassa. Mutta sekin on hölmöä. Siinähän menee ikä ja terveys, eikä maailma muutu sen paremmaksi, kun itsekin vain lisää sen ”pahuutta” omalla vihamielisyydellään.

Tyhmää ja epistä! Jos tuntuu välillä oma mieli ihan toopelta, niin en tiedä helpottaako vai pahentaako se tilannetta, kun tuntuu, että jotkut muut ne vasta toopeja ovatkin. Eikä siinä kaikki, että maailma tulvii monenlaisia toopeja, vaan on olemassa jopa tuhovimmaisia sellaisia; niitä kamalan ilkeitä, itsekkäitä, aivan moraalittomia ihmisiä… Ja minähän en tietenkään ole koskaan ollut yhtään kamala enkä itsekäs! Se on aina joku niistä muista, joka tekee pahaa; ainakin enemmän kuin itse on koskaan tehnyt. Kunnes koittaa päivä, että tiedostaa olevansa itsekin osallinen maailman ”pahuudessa”. Ainakin se yksi kahdeksasmiljardiosa. Tosin, vastuun voi vielä jakaa omille ”pahoille puolilleen”, niin ei ole siitäkään osuudesta ihan yksin vastuussa.

Jos nyt vaikkapa puhuttaisiin taistelusta hyvän ja pahan välillä, klassiset sadutkaan eivät oikeasti kerro siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Tai jos kertovat, ne antavat minun mielestäni väärää kuvaa todellisuudesta. Uskon, luulen, arvelen, että sadut kertovat ihmisen sisäisestä maailmasta. Yksinkertaistettuna: ihmisen sisällä on ”puolia”, joista osa on niin sanotusti ”pahempia”, ja osa vähän parempia. Tietoisuus näistä ”puolista” olisi se ”minuus”, joka saattaisi olla parasta meissä, jos olisi hereillä.

Toisin sanoen, meidän kaikkien sisällä on ”pahuutta” ja itsekkyyttä, ja jos me ”ruokimme” niitä puolia itsessämme, kasvaa todennäköisyys, että ”pahat” puolemme vaikuttavat enemmän myös toimintaamme, siis, ulkoiseen käytöksemme ja suhtautumiseemme itseen ja toisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Osaamme sen ”sisäisen ikävän puolemme” ruokkimisen kyllä hyvin. Haudomme katkeria ajatuksia, emme anna anteeksi, pidämme itseämme enemmän arvossa kuin muita, valitamme, kauhistelemme, syytämme toisia kaikesta pahasta, jne.

Meidän sisällämme on siis käynnissä jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Kun ”paha” voittaa ja pääsee valtaan, eli tarttuu ohjaksiin, teemme ”pahaa”; tai vähintäänkin ilmaisemme ja lietsomme vihaa myös ulkoisesti. Jos hyvä voittaa sisällämme, teemme hyvää; heijastamme hyvää ulospäinkin. Niin yksinkertaista se on (ellei väen väkisin halua monimutkaistaa sitä esimerkiksi älyllisestä viisastelutarpeesta).

Tätä sisäistä taistelua kukaan toinen ihminen ei voi kokonaan käydä meidän puolestamme, vaikka joku ulkopuolinen ehkä voikin olla avuksi siinä, että ylipäätään älyämme ”katsoa itseemme” (tai niin kuin presidentti totesi ”peiliin katsomisesta”). Kukaan toinen ihminen ei pysty näkemään yhtä hyvin sisällemme kuin me itse voisimme nähdä. Meillä on kuitenkin taipumus olla hieman sokeita tai likinäköisiä tarkastellessamme itseämme. Tai sitten olemme haluttomia katsomaan sinne ”peiliin”, koska tiedämme näkevämme siellä jotakin epämiellyttävää.

Jos uskaltaisimme tarkastella sitä, mitä ”sisäisessä valtakunnassamme” on meneillään, näkisimme asioita, joita emme ehkä haluaisi nähdä, mutta joita meidän oikeastaan täytyy nähdä, jotta saamme ymmärryksemme takaisin. On uskallettava tunnustaa ”syntinsä” edes itselleen, jotta voimme antaa ne anteeksi itsellemme. On kohdattava ”sisäiset pahiksensa” kasvoista kasvoihin, hyväksyttävä niitten olemassaolo ja nähtävä, miten ne parantuvat, kun ne tuodaan ”valoon”; hyväksytään, annetaan niiden olla.

Ilman valeasuja, ilman varustuksia, ilman ”egonjatkeita” toinen ihminenkin on vain joku, joka on joskus ollut pieni vauvanrääpäle, vaikka hän juuri nyt olisi vaikkapa hemmetin vihainen ja sekaisin. Jokaisella vihaisellakin reppanalla on olemassaolon oikeus. Jos tällaisen olennon mieli on edelleen takertunut ulkoiseen ”muotoon”, se ei ymmärrä, ettei sen olemassaolo ole kiinni egon säilymisestä ja monenlaisista egonjatkeista (kuten kansallisuudesta tai ulkoisesta valtakunnasta). Se luulee ehkä oman olemassaolonsa olevan uhattuna ja joutuvansa taistelemaan omasta olemassaolostaan. Mutta valtio EI ole minä. Minuus on tietoisuutta, ”henki”. Sitä ei voi tuhota; joten, meidän ei tarvitsisi pelätä olemassaolomme puolesta.

Mutta tämä on ehkä liian outoa ja vaikeatajuista, joten, mieluummin me ehkä vain kuitenkin seuraamme uutisia ja teemme ”demoneita” niistä ihmisistä, jotka mielestämme tekevät enemmän pahaa kuin me itse. Osittain se voi olla tottakin, että jotkut tekevät enemmän konkreettista pahaa, koska heillä on enemmän vaikutusvaltaa ja vähemmän empatiakykyä. Eivätkä kaikki ihmiset sentään syyllisty vaikkapa väkivaltarikoksiin, tai ylipäätään riko vakavammin lakeja. Mutta moraalisia rikkeitä, eettisten normien sivuuttamista ja toisten tai oman hyvinvoinnin laiminlyömistä tapahtunee kenen tahansa arjessa.

Ehkemme ole olleet niitä ”pahimpia pahiksia”, mutta kenties olemme olleet vähän hölmöjä? Olemmehan antaneet maailman mennä näinkin pilalle. Ehkäpä olemme jättäneet tekemättä jotakin oleellista tässä paniikissamme elää ”oikeanlaisesti” ihmisten silmissä, tai ylipäätään selvitä hengissä? Jospa olemmekin laiminlyöneet ”sisäisen valtakuntamme” hallinnon, ja päästäneet siksi tiluksemme retuperälle; kaikenlaisten sisäisten hölmöjen ja kusipäitten sotkuiseksi taistelutantereeksi?

Jos koettu uhka onkin sisäinen eikä ulkoinen, ei ole mitään järkeä hyökätä ketään toisia ihmistä vastaan sen enempää kuin vahingoittaa itseäänkään. Uhantunne ei katoa eikä hyvä pääse valtaan sillä tavoin, että ihminen yrittää tuhota toisiin ihmisiin tai tahoihin sijoittamansa ”pahan” tekemällä itse pahaa; voimalla ja väkivallalla. Pahaa ei tietenkään voiteta pahalla. Vihalla ei ratkaista konflikteja. Kun kiukkuinen kääpiö jossakin sadussa ”poksahtaa” omaan patoutuneeseen raivoonsa, roiskeista voi aiheutua tuhoa ympäristöön, mutta se on myös kääpiön loppu. Ehkä se olisi tarvinnut apua, ettei raivoa ja katkeruutta olisi kasaantunut niin paljon. On kurjaa olla kaikkien vihaama ja inhoama pahis, joka lopulta tuhoaa itsensä omalla pahuudellaan. Kyrie eleison!

Sotaa käydään sisällämme, ja ulkoinen maailma on heijastus siitä, mitä ihmiset käyvät läpi sisällään. Ei meidän tule kääntyä ihmisiä vastaan, vaan vastustaa sitä ”pahuutta”, joka tuhoaa luomakuntaa ja hyötyy ihmiskunnan kollektiivisesta hölmöydestä (= tiedostamattomuudesta). Meillä on oikeus suojella itseämme ja läheisiämme, muttei tuhoamalla toisia. On ymmärrettävää taistella itsepuolustukseksi, muttei siihen tarvita vihamielisyyttä.

Kun taistelemme henkisesti, emme tarvitse aseita, joilla tapetaan, vahingoitetaan tai aiheutetaan tuhoa. Jos sanat ovat aseita, nekin voivat kyllä järkyttää, kirvellä ja sokaista hetkeksi, eikä niilläkään saisi vahingoittaa ketään. Etenkin väkevämpiä niistä on käytettävä varoen ja vastuullisesti kuin kirurgin veistä. (Lapsena käytin sellaista askarteluun ja tökkäsin terällä reiteeni, joten, opettelemista on…)

Ottakaa ”herruus” sisäisessä valtakunnassanne ja taistelkaa sen puolesta. Mikään valtakunta ei kestä kasassa, jos sitä repivät sisäiset riidat. Taistelkaa rauhan puolesta niillä aseilla, jotka eivät maksa mitään, ja jotka ovat kenen tahansa käytettävissä. Pukekaa yllenne se taisteluvarustus, jota ei voi tuhota.

Kuka tahansa voi seistä lujana, järkkymättä, kuin vuori. Ihminen voi seistä omien sanojensa takana, tai maadoittaa itsensä jalkojensa kautta ja pyrkiä rauhoittumaan tämän kaiken kaaoksen keskellä.

Kuka tahansa voi tehdä parhaansa pysyäkseen totuudessa. Jos ei tiedä, mikä on totta, voi yrittää sentään olla levittämättä epävarmaa tietoa eteenpäin, ja höpisemättä valheita omankin päänsä sisällä. Harhojen kehittelyähän me teemme lähes jatkuvasti, kun pyörittelemme mielessämme ajatuksia, joista vain harva on totta ja rakentavaa. Se, joka uskoo aivan kaikki omat ajatuksensa, on ns. mielipuoli.

Meidän henkinen olemuksemme voisi olla kuin haarniska, joka suojelee meitä kaikelta pahalta, ja jota ei voi tuhota. Kuka tahansa meistä voi kuvitella olevansa ihmeellinen olento, jolla on oikeus olla olemassa, kun hän on kerta ihmeellisen prosessin kautta tänne maailmaan putkahtanut. Olemme saaneet tämän ”varustuksen” Luojaltamme.

Kuka tahansa voi pyrkiä edistämään rauhaa omassa mielessään, sisäisesti, ja sitten muitten ihmisten kanssa. Ei lietsota vihaa, ei katkeruutta, ei kostonhimoa. Jos arvelee itse ehkä saavansa anteeksi omat hölmöytensä, olisi kaiketi reilua antaa itsekin muille anteeksi?

Rauhaan – niin sisäiseen kuin ulkoiseen – tarvitaan sitä, että hyväksyy sen, mitä on ja mitä on ollut; antaa anteeksi ja aloittaa joka päivä ”puhtaalta pöydältä”. Todellinen, pysyvä rauha edellyttää kaikilta ihmisiltä sisäistä rauhansopimusta – muuten katkeruus jää kytemään ja leimahtaa jonakin päivänä uudelleen liekkeihin. Viholliset ovat ”oman talon väkeä”, ja me olemme ”oma talomme”. Shalom sinunkin talollesi!

Tarvitsemme lujaa luottamusta siihen, ettei meillä ole hätää, syvimmällä tasolla. Olemassaolomme ei lopu, vaikka tuhoutuisimme ulkoisesti. Voimme olla kuin kilpi; se ei hyökkää, vaan suojelee ja torjuu kaikki vihamieliset yllykkeet, niin sisäiset kuin ulkoiset.

Voimme hyväksyä sen, että jokainen hetki on mitä on. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus; ikään kuin pelastuksen hetki. Olemme olemassa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ja jos tarvitsemme jotakin terävää, jolla puhkaista ”kuplia”, joihin ihmiset piiloutuvat, tai tuhota valheellisia kuoria, tai romahduttaa sopivaan kohtaan tähtäämällä hyökkääjän suojavarustuksen, tai puhkaista mätäpaiseen, meillä on käytössämme Sanan miekka. Luoja suokoon, että sen pitelijää ohjaa tietoisuus, eikä itselleen sokea mieli.

Jos olet herännyt, pysy valveilla. Joka hetki. Hyväksy se, mitä on. Katso, mitä sisälläsi on, ja toivo ja ano rauhaa sinne. Hyväksy sekin, ellei sitä ole. Taistele silti hyvän puolesta; kukista sisäiset ”hirviösi” rakkaudella ja anteeksiannolla. Et näe enää niin paljon ”hirviöitä” ulkopuolellasi, kun nekin ovat kärsiviä vauvoja tai pikkuelukoita.

Sisäinen todellisuus heijastuu ulkoiseen. Kun valo syttyy, se alkaa valaista ympäristöäkin. Sinusta tulee rauhantekijä.

Ellet ole vielä herännyt, olisiko jo aika herätä ja sytyttää lamppunsa?

PS: Luonnollisesti maailmantilanne vaikuttaa siihen, miksi tätä kirjoitin. Vihanlietsonta ylläpitää ulkoista sotatilaa, kun ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä vihollisia toisissa ihmisissä ja kaivautuvat entistä lujemmin omiin poteroihinsa, tai hyökkäävät entistä isommalla raivolla. Vihollinen on kuitenkin ”henkinen”, vihollinen on ”mielessä”, eikä suoranaisesti kukaan toinen ihminen. Mieli ohjaa ihmistä, ja kun mieli muuttuu, ihmisen suunta muuttuu. Mieli taas muuttuu, kun tietoisuus herää ja ottaa hallinnan mielestä ja sitä kautta ihmisen toiminnasta. Pysytään siis hereillä, eikä mätkitä ketään unissamme.

Mielentilaani vaikutti osaltaan myös yksi Ylen dokumenttielokuva, ”Hyvä käytös” (2019), jonka ohjaaja on antanut anteeksi veljensä murhaajille tehdessään elokuvaa elinkautisvangeista. Tekstin loppuosan ”inspiraationa” on Ef. 6:10-17. Ja tähän vielä yksi Raamattusitaatti:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11

Kiitos äidille - annoit minulle palikoita elämään

Pala äidinrakkautta

Äitienpäivän lähestyessä aloin luonnollisesti ajatella omaa äitiäni. Elelemme useamman sadan kilometrin päässä toisistamme, muttei se tarkoita, etteikö sitä aika ajoin olisi ”hengessä mukana”. Kummallisen usein on sattunut sellaistakin, että päiväkausien omaan arkeen uppoutumisen välissä tulee ajatelluksi äitiä, ja sitten saakin tekstiviestin. Joskus korva soi ensin, ja sitten tulee viesti…

Muistelin tässä yhtenä päivänä, millaista oli, kun vuotta vanhempi isoveljeni oli mennyt kouluun, eikä minulla ollut ketään, jonka kanssa nahistella, leikkiä tai touhuilla, jos sattui, etten keksinytkään itsekseni mitään tekemistä. Mutta äiti oli kotona, ja vaikka hänen täytyi joskus tehdä kotitöitä, saatoin ainakin seurata, miten hän laittoi ruokaa tai leipoi, tai teki kaikenlaista muuta, mitä nyt milloinkin oli käsillä. En muista, oliko minusta erityisen paljoa apua missään keittiöhommissa silloin kuusivuotiaana, mutta saatoinpa ainakin oppia joitakin perusasioita niistä tekemisistä pelkästään katselemallakin. Ja sain yleensä nuolla leivontakipot, vaikken olisikaan ollut avuksi.

Muistan, että jäin joskus tiskaamaan, kun äiti teki jotakin muuta, ja kun hän kävi katsomassa, miten tiskaaminen sujui, kerroin hänelle tiskanneeni mielikuvitusnallen kanssa. Yleensä veljeni oli kaverina tiskatessa. Hän osasi lukea astioista ja ruokailuvälineistä, missä ne oli valmistettu, ja leikimme, että ne olivat sen maalaisia ”ihmisiä”, jotka olivat ensin kylvyssä tai saunassa, ja menivät sitten kuivattelemaan. Ehkäpä kuvittelin tuota samaa, kansainvälistä kylpylää myös mielikuvitusnalleni kanssa. Mitään kylpylä- tai kosmopoliittisuus-innostusta ei siitä leikistä minulle kehittynyt, mutta kenties joitakin hermoyhteysrihmoja harmaalle aivokuorelleni monen muun myöhemmän innostuksen pohjaksi.

Äiti ei ole ollut mikään siisteysniuhottaja, etenkään lastensa kustannuksella. Hän antoi meidän vaikkapa kyhäillä huonekaluista, sohvatyynyistä ja peitoista majan olohuoneeseen, ja se maja sai olla siellä pitkiäkin aikoja. Ylipäätään saimme leikkiä aika vapaasti melkein koko talossa. Lasten hupi oli tärkeämpää kuin joittenkin kylästelijöitten mukavuus. Saimme touhuilla ulkonakin kaikenlaista ”luovaa” ja sottaistakin, ja tehdä myös monenlaisia ”tieteellisiä” kokeiluja ilman että joku pirttihirmu olisi meitä liiaksi rajoittanut ihan vain periaatteellisista syistä tai auktoriteettiasemaansa ylläpitääkseen.

Äiti oli se, joka pehmensi myös jossain määrin autoritäärisen isän tietynlaisia vaatimuksia ja päähänpinttymiä. Hän toimi ”puskurina” isälle ominaiselle liian ankaralle kurinpidolle, ja auttoi kiertämään joitakin isän sanelemia, kohtuuttomia sääntöjä. Nykyaikana minunlaiselleni yliherkälle nirsoilijalle olisi ehkä määritetty ”sensorisen integraation häiriö”, kun en pystynyt syömään mitä tahansa ruokaa. Esimerkiksi sipulinpalat ruuan seassa aiheuttivat yökkäyksiä, kuten myös mikä tahansa sieni. Isän mielestä minun yökkäilyni eivät olleet riittävän hyvä peruste jättää laittamatta sipulisilppua jauhelihakastikkeeseen, ja ruokaahan piti syödä, kun sitä oli, vaikka se olisi ollut pelkkiä sienimöykkyjä. Äiti saattoi joskus antaa minulle kastiketta ennen kuin lisäsi siihen sipulisilppua, tai laittaa sipulin kastikkeeseen isoina lohkoina, jotta pystyin noukkimaan ne pois. Oli tärkeää, että joku sentään ymmärsi, että minusta oli oikeasti kuvottavaa pitää suussani niitä niljakkaita, inhottavasti natskuvia palasia. Se ymmärrys on ollut yksi omanarvontuntoni peruspalikka.

Tykkäsin jo lapsena ketsupista, mutta kokonaisen tomaatin puraiseminen oli hirvittävän vastenmielistä. Äiti ei siihen pakottanut useampaa kertaa, kun olin suostunut kertaalleen kokeilemaan, tykkäänkö siitä vai en. En tykännyt, enkä tykkää nykyäänkään. Kun olin silloin pienenä liian laiha, koska en syönyt melkein mitään ”tavallisia” ihmisruokia, äiti teki minulle usein kaurapuuroa, makaroneja ja lenkkimakkaraa, että sain sentään jotakin, mitä pystyin syömään, ja energiaa riitti myös riekkumiseen.

Meillä ei ollut paljoakaan makeisia, kun olin lapsi, ja silloin, kun oli, useimmiten kaikki jaettiin kolmelle tai viidelle; karkkipussi, suklaapatukka, kolmanneslitran limsapullokin. Karkit syötiin hitaasti, säästellen, jos niitä oli saatu; eikä minulla edelleenkään kiinnosta ahmia makeita syötäviä. Joskus aika pienenä olin salaa syönyt äidin toffeenhajuista huulirasvaa hänen käsilaukustaan. Se, että äiti osoitti siinä tilanteessa enemmän myötätuntoa kuin suuttumusta, merkitsi minulle paljon. Tunsin itseni enemmän reppanaksi kuin tuhmaksi penskaksi, ja sehän se on itsemyötätunnon perusta.

Kun en vielä osannut lukea itse, arvuuttelin äidille lintulajeja lintukirjan kuvien perusteella, tuntomerkkejä kuvailemalla tai esim. ravintosymbolien avulla. Sitten kun opin lukemaan, pystyin antamaan sanallisiakin vihjeitä, kuten äänilitterointeja ja latinankielisiä nimiä, pesimäpaikkoja ja muuta sellaista. Opin siinä itsekin tunnistamaan aika monia lintuja. Muistan, että äiti piirteli minulle joitakin kuvia, kun pyysin, ja opetti minulle esimerkiksi, miten saa piirrettyä hahmoja käyttämällä pelkästään geometrisia muotoja. Pidin jo silloin enemmän kolmioista kuin ympyröistä tai neliöistä. Äiti opetti asioita avaruudesta, ja kaikenlaista muutakin taivaan ja maan väliltä, mitä hän itse olikaan halunnut oppia, kuten kivilajeja. Hän sanoi, että ”Jumala on kaikkialla”, vaikkei olekaan koskaan ollut mikään perinteinen ”uskovainen”. Minä uskoin sen ensin lapsenuskolla, ja myöhemmin koin sen sisäisenä varmuutena.

Äiti oli yleensä läsnä, kun tarvitsin häntä. Hän tarjosi minulle sipulimaitoa, kun olin sairaana, ja se liemi olikin hyvää, eikä minun tarvinnut syödä niitä liemessä uivia sipulipaloja. Äiti oli se, johon turvasin, kun olin kipeänä tai kuvittelin pelottavia asioita, ja jolle menin myös valittamaan, jos ei ollut mitään tekemistä. Äiti auttoi minua keräilemään muovielukoita, joista pidin kirjaa, ja muovaili kanssani pupuja ja lintuja, ja mitähän kaikkea olemmekaan värkänneet yhdessä? Myöhemmin hän antoi minulle vanhan kirjoituskoneensa ja osti siihen nauhoja, että sain aloittaa ensimmäisen ”kirjani” puhtaaksi kirjoittamisen. Hän ajatteli, että minusta tulee kirjailija, kun naputtelin niin paljon jotakin itsekseni jo kymmenvuotiaana.

Minä olin kyllä itsepäinen ja hankala kakara monessa suhteessa; olinhan herkkä, temperamenttinen ”tuittupää”, ja oikeasti nahistelin veljeni kanssa aika paljon. Ja sairastelin varmaan huolestuttavassa määrin. Siitä huolimatta tuntui, että olin äidille rakas ”lörppösuuapina”. Äiti teki minulle pehmoleluhanhen, kun kesälemmikkihanhestani tehtiin ruokaa. Hän osti myös vähäisillä omilla rahoillaan sudenturkkia jäljittelevää karvakangasta, että sain tehdä itse itselleni ison susipehmolelun (siis oikeasti ISON). Äiti ymmärsi erityiskiinnostukseni susiin, ja sillä on merkitystä, että joku ymmärtää omituisuuksiani, vaikka monet oudoksuvat niitä.

Näitä asioita nousi nyt mieleeni, kun mietin itseäni lapsena, ja äitiä, joka oli läsnä, kotona, meitä varten. Jos hän olisi tavallisempi ihminen, olisin oppinut ehkä enemmän joitakin tavallisempia asioita vaikkapa kodin siisteyden ylläpidosta. Tai sitten äiti olisi ollut enemmän jossakin muualla kuin kotona, kuten naapurin emäntien kanssa kahvittelemassa ja juoruilemassa, eikä olisi opettanut minulle niitä syvällisempiä ja laajempia asioita, joita hän pohdiskeli vikkelämielisessä päässään ja kertoi monisanaisesti, kun oli jotakin jostakin lukenut. Vaikkapa Tutankhamonista. Mutta äiti onkin ollut ehkä hieman erikoisempi persoona kuin keskimääräiset kotiäidit, ja hän on osannut nauttia monenlaisista asioista ihan kotioloissa; joskus kirjahyllyn ääressä, joskus pasianssia pelaten tai monenlaista käsillään tehden, tai vaikkapa ikkunasta pihalle tai taivaalle katsellen. Siellä taivaalla nimittäin on edelleen tähtiä, planeettoja, ja joskus lintujakin näissä alemmissa sfääreissä.

Kyllä minä itseni äitini lapseksi tunnistan, vaikken kaikin puolin ihan samanlainen ihminen olisikaan.

Kiitos äidilleni rakkaudesta, huolenpidosta, tuesta, ymmärryksestä ja hyväksynnästä, luomakunnan kunnioittamiseen ohjaamisesta, mielikuvituksen ruokkimisesta ja kaikesta muustakin, mitä en juuri nyt edes muista, mutta mistä voisi kirjoittaa kirjan jos toisenkin. Se on kantanut tässä elämässä ja olemisessa vuodesta toiseen.

Mielikuvitusnallekin lähettää
halauksen!

Valitsemisen vaikeus, hölmöys ja turhuus?

Valitseminen on kovin vaikeaa. Samantapaisia tuotteita on tarjolla ihan liikaa, enkä osaa päättää, mitä ottaisin. Juutun miettimään ja tuskastun ajan tuhlautumiseen. Otan vain jotain, tai en ota mitään, ja kummassakin tapauksessa olen tyytymätön.

Joinakin päivinä huushollissa on liikaa kaikenlaista vastenmielistä tekemistä, enkä osaa päättää, mistä aloittaisin, koska kaikki ne hommat tuntuvat liian työläiltä aloittaa, enkä ole varma, mikä on oleellisinta juuri sinä päivänä tehdä. Toisinaan en sitten aloita mitään, ja olen päivän päättyessä ärsyyntynyt itselleni, kun en saanut ”mitään” aikaiseksi.

Toisina päivinä – kun ei ole työpäivä eikä kotityöpäivä - mielessäni on liikaa kaikenlaista, mitä huvittaisi tehdä, ja olisi vaikka mitä värkättävää, kirjoitettavaa, puuhailtavaa ja vieläpä kaunis ilmakin… mutten meinaa osata päättää, mitä tekisin. Haluaisin tehdä ehkä jopa kaikkea, mutten mitenkään ehdi. Jokin noista mukavista tekemisistä pitäisi osata valita ensisijaiseksi, ja muista hauskuuksista täytyy sinä päivänä olla valmis luopumaan. Saatan tosin yrittää tehdä vähän kaikkea ”kuin viimeistä päivää”, mutten mitään kunnolla tai tarpeeksi ollakseni tyytyväinen. Mutta jos tämä päivä olisikin viimeinen päiväni, olisiko sillä hirveästi edes väliä, mitä tein tai jätin tekemättä tänään?

Paine valita aiheuttaa kummallisen jumituksen, olipa kyseessä ”pienimmän pahan” valitseminen monesta ”pahasta” tai se, ettei osaa valita monesta kiinnostavasta vaihtoehdosta sitä ”oikeaa”. Onneksi joissakin asioissa on melko samantekevää, minkä valitsee tai mistä aloittaa, jolloin sen voisi periaatteessa vaikkapa arpoa, jos ei kerta kaikkiaan osaa päättää. Tai sitten hyväksyy sen, ettei osaa päättää, ja on sitten suosiolla tekemättä yhtään mitään (muttei nuku!). Luulenpa, että varttitunnin tekemättömyyden jälkeen saattaakin huvittaa aloittaa ihan vain jotakin…

Joskus ihmisparalla on valittavanaan isompia ja vakavampia asioita, ja päätös olisi hyvä tehdä viisaasti; eli ei pelkästään kylmällä järjellä eikä myöskään järjettömällä tunteilulla. On erityisen epämukavaa, jos toiset ihmiset painostavat päättämään jotakin sellaista, josta itsellä ei ole mielenrauhaa. Liiallisen paineen alla ihminen saattaa lamaantua, tai sitten hölmöillä paniikissa, vaikka kuvittelisikin itse toimivansa järkevästi. Mutta toisaalta, ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. Hölmöähän se on sekin, jos ajelee moottoriveneellä silmät kiinni, vaikka juuri nyt olisikin sumuista. Jos ulkona on säkkipimeää, kaipa on viisasta kuitenkin pitää silmiä auki, niin sentään huomaa, milloin alkaa valaistua?

Stressireaktion vallassa olevat otukset eivät yleensä tee viisaita päätöksiä. Voi olla suorastaan vaarallista säntäillä ympäriinsä kuin sokea kana, juosta ympyrää kuin jänis, tai haudata päänsä hiekkaan kuin strutsin sanotaan tekevän; tai hyökätä raivokkaasti suoraan isomman elukan kitaa kohti. Joissain tapauksissa elukat kyllä reagoivat vaistomaisesti hyödyllisimmällä tavalla; kuten opossumi, joka heittäytyy suorastaan tekokuolleeksi ja alkaa erittää raadonhajuista litkua peräpäästään. Kuka nyt pahanhajuista raatoa alkaisi pureskella ja natustella?

Se, mistä ihmispolo aloittaisi siivoamisen kaaoksen keskellä, ei välttämättä ole kuolemanvakava päätös, eikä siihen luultavasti tarvitse reagoida niin voimakkaasti, että suorastaan pakenisi ulos koko talosta, rähjäisi asuinkumppaneille tai heittäytyisi sohvalle haisemaan ja esittämään kuollutta. Tyypillistä on ehkä hieman lamaantua, jahkailla ja sanoa itselleen: ”Ihan kohta!” Saattaapa sitä toisinaan hieman kyseenalaistaakin, mitä järkeä on ylipäätään ainakaan lattioitten siivoamisessa, kun parin päivän päästä lattialla lainehtii taas hiekkaa, puuroskaa ja koirankarvoja. Jos olisin itsekin koira, mitä ne haittaisivat? Miksen voisi olla koira? Kotitöitten määrä vähenisi radikaalisti, jos olisin koira, mutta toisaalta, saattaisipa tulla hieman muita vaikeuksia…

Kyllä minä oikeasti haluan silloin tällöin siivota, enkä viihdy hiekkaisella lattialla edes koiraa leikkiessäni. En vain aina tiedä, mistä aloittaa, kun on niin monta epämääräistä asiaa, joita mieleni liittää siivoamiseen, ja lisäksi kaikkea sellaista, mitä juuri nyt näen olevan sotkussa, sekaisin tai väärässä paikassa. Siihen hätään sovellankin yleensä kehotusta: ”Aloita vain jostakin!”

Vireystila nousee, kun saa tekemisen alkuun, ja sopivassa vireydessä saa ehkä tehtyä jotain hyödyllisempääkin kuin se, mistä aloitti (esimerkiksi liimatahran hinkkaamisesta työpöydän kannesta). Hyvässä lykyssä saattaa saada yhden huoneen imuroitua, vietyä roskapussin eteiseen asti ja ehkä jopa laitettua pyykkiä koneeseen. Ja sen jälkeen, kun on tehnyt jotakin tuollaista työlästä, saa ylitunnollinenkin ihminen tehdä jotakin mukavaa, jos jaksaa. Voisin oikeastaan tehdä kuuden kohdan listan noista omista mukavista tekemisistäni ja heittää nopalla, mitä teen seuraavaksi. Siinäpä olisi sopivasti jännitystä loppupäivälle.

Ja loppujen lopuksi, juuri se, minkä tekemisen tähän hetkeen valitsen tai jätän valitsematta, on ok. Jokainen hetki on paras mitä on tarjolla. Tavallaan ei voi koskaan valita väärin, jos hyväksyy sen, mitä on valinnut.

Ilmastonmuutos. Lajikato. Korona. Maailmansodan uhka. KUKAAN EI HALUA LUKEA TÄTÄ!

No jaa... Tässä ja nyt on ihan hyvä.

Minä olen sitä mieltä, että… onko mitään mieltä olla mitään mieltä, kun missään ei ole mitään mieltä?

Makuasioistahan ei pitäisi riidellä, ja mitä taas tulee arvoihin ja moraaliin, onko meillä mitään yhteistä etiikkaa, johon nojata, vai ratkaistaanko maailmanlaajuisia konflikteja ihan vain henkilökohtaiselta mutu-perustalta? Mitä tästä kaikesta uskaltaa edes ajatella, saati sitten sanoa, ettei vain keikuttaisi yhteistä venettä tai tekisi itsestään sosiaalisesti epäsuotavaa henkilöä?

Olen tietoinen siitä, että jos ilmaisen kriittisen mielipiteeni erinäisistä asioista, saatan tulla närkästyttäneeksi joitakuita eri tavalla ajattelevia tai erilaisista asioista pitäviä ihmisiä. Siitäkin huolimatta, etten tarkoittaisi loukata näkemyksilläni, ne saattaisivat aiheuttaa hämmennystä tai pahaa mieltä joissakuissa. Monet asiat maailman tilanteessa ovat kyllä aiheuttaneet itsessänikin suuttumusta, ja aivan varmasti suuttumukseni kohdistuu toisinaan ihmiskuntaan tai joihinkin ihmisiin, joitten kuvittelen olevan jollain tapaa vastuussa asioista, jotka ovat menneet pieleen tällä pallolla, niin että luomakunta kärsii ja huokaa tuskissaan…

Mutta joissakin hetkissä, kun tekee mieli sanoa mielipiteensä vaikkapa siitä, keitten vika tämä maapalloa koetteleva mätäkamaluus onkaan, muistuu mieleen eräs silmää hiertävä viisaus. Ottakoon kukin ”tukin” omasta silmästään ennen kuin alkaa kaivella ”malkoja” toisten silmistä. Ja sekin vielä, että vain jos on itse ”synnitön”, voi heittää ensimmäisen kiven kohti ”julkisyntistä”. Onhan niin, että se vääryys, typeryys, ajattelemattomuus, itsekkyys, ilkeys, ahneus tai muu ”vika”, josta haluaisin syyttää ihmiskuntaa tai joitakin muita ihmisiä, löytyy ehkä jossakin toisessa asiassa ja vähintään jossakin määrin myös itsestäni.

Niin että armahtakoon Yläkerran Isäntä minua syntistä. En ehkä tieten tahtoen ahnehdi aina vain lisää omaisuutta toisten hyvinvoinnin kustannuksella, mutta saatanpa kyllä joskus haluta itselleni jotakin omaan kiinnostuksenkohteeseen liittyviä tarvikkeita sellaisella rahalla, jolla köyhemmissä maissa saisi ruokituksi perheen, ehkä jopa pidemmän aikaa kuin minun innostukseni noista tarvikkeista kestää. Ajattelen myös usein kettumaisen ilkeästi joistakin ihmisistä, joilla on mielestäni ”hölmöt arvot”, vaikkeivat he varmaankaan ole sen itsekkäämpiä kuin itse olen joissakin asioissa. Itsekylläisessä itsekeskeisyydessäni en jaksa läheskään aina välittää toisten ihmisten ongelmista; haluaisin vain vetäytyä erämaamökkiin ja olla rauhassa kaikelta. En tietenkään halua tappaa ihmisiä, mutta saatan kuitenkin välillisesti edesauttaa joittenkin ihmisten ennenaikaisia kuolemia esimerkiksi ”unohtamalla” auttaa heitä erilaisten kriisien keskellä. Pidättäydyn ehkä tekemästä suoranaista pahaa toisille, mutten myöskään jaksa tehdä mitään erityistä hyvääkään. Kun sitten jotkut toiset ihmiset tekevät ilmiselvästi ”pahaa”, saatanpa olla helpottunut, kun huomio siirtyy pois noista omista, pienistä rikkeistäni…

Miksiköhän sitä haluaa kaikesta huolimatta ilmaista kriittisiä mielipiteitään? Vääryyksien oikaisemiseksi? Vai ihan vain siksi, että saa huomion pois omasta sähläämisestään? Joillakuilla saattaa toki olla taipumus käyttää mielipiteensä laukomista keinona saada edes jonkinlaista huomiota muilta ihmisiltä, kun eivät saa myönteistäkään noteerausta olemassaololleen. Jotkut ”valittavat” yleensäkin suunnilleen mistä tahansa asiasta, mielipiteen vapauteen vedoten, mutta taustalla on kärsimystä, josta on vaikea päästä irti. Joku saattaa aloittaa lauseensa hyvinkin usein polleaan sävyyn: ”Minä olen sitä mieltä, että…”

Ego vahvistaa itseään ilmaisemalla näkemyksiään. Mitä kovemmin ego on jotakin mieltä jostain, sitä vahvemmaksi se itsensä tuntee. Mutta tarvitaanko mielipiteen ilmaisemiseen ”egoa”? Missä kulkee raja terveen omanarvontunnon ja egoistisen itseilmaisun / liiallisen itsevarmuuden välillä? Joku ei rohkene sanoa ääneen mitään, vaikka hänellä olisikin jokin hyvin perusteltu, eettinen näkemys. Joku ehkä kokee itsensä niin arvottomaksi, ettei uskalla sanoa yhtään minkäänlaista mielipidettä, tai edes sitä, pitääkö enemmän ruiskaunokista vai kielosta. Minulla ei välttämättä tule kerrottua pitämisistäni, ellei joku niistä kysy, mutta saatan kyllä sanoa toisten mielestä ärsyttäviä asioita välittämättä siitä, että teen itsestäni heidän silmissään epämiellyttävän ihmisen.

Kouluiässä, pienessä kyläkoulussa, sanoin eräille itseäni vanhemmille oppilaille, ettei näitten pitäisi kiusata yhtä hieman erikoista kaveria. Yksi heistä loukkaantui minulle ja sanoi jonkinlaiseksi ”kuittaukseksi”, etten minä olisi saanut sanoa hänen pikkuveljelleen siitä, että tämä kurkki toisten oppilaitten pulpetteihin. Minä en tajunnut hänen logiikkaansa. Miksen muka olisi saanut puuttua kiusaamiseen tai sanoa siitä, ettei toisten pulpetteja saa tonkia, kun ei kerta saa? Minusta oli käsittämätöntä, ettei hän käsittänyt sitä, että minulla oli kyllä oikeus puhutella sekä häntä että hänen pikkuveljeään. Ehkäpä hänellä oli mielipide: ”Minua ei saa kieltää, vaikka teen väärin, eikä minun pikkuveljeänikään saa kieltää tekemästä asioita, joita ei saa tehdä, koska hän on minun pikkuveljeni. Tuo on tyhmä ja ärsyttävä pikkupentu, kun ei tajua sitä.” Olisiko minun pitänyt arvata etukäteen hänen egoistinen näkemyksensä ja jättää siksi sanomatta omani, etten olisi joutunut kokemaan hänen epäoikeudenmukaista reaktiotaan ja pilannut asiallisia välejämme?

En sinänsä välittänyt hänen ”suosionsa” menettämisestä, koska en pitänyt hänestä muutenkaan. En minä hänelle mitään pahempaa tehnyt tai sanonut; mutta nimitin häntä ehkä ”typeräksi nirppanokaksi” sitten kotona, kun kerroin jollekulle läheiselleni tuosta epämukavasta kohtauksesta. En ole ylpeä siitä, etten pitänyt hänestä. Mutten halua valehdella, että olisin muka pitänyt, kun en kerta kaikkiaan pitänyt, sen enempää kuin voisin rehellisesti väittää kykeneväni pitämään vaikkapa mopsien ulkonäöstä. Nyrpeä ja ylimielinen asenne toisia ihmisiä kohtaan inhottaa minua. Inhosin sitä paitsi koulussa oleskelua muutenkin, ja inhosin aika kauan vähänkin hänen näköisiään ihmisiä, tai sellaisia, joilla oli samat nimikirjaimet kuin hänellä… Järjetöntä ja ylitunteellista, mutta niin inhimillistä.

Ihmisten keskuudessa oleskeleminen on hankalaa, jos tuntuu siltä, että he toimivat toistuvasti ihan hölmösti, väärin ja epäreilusti, muttei heille kannattaisi sanoa siitä, koska siitä joutuu vain itse epäsuosioon. On aika vaikeaa suhtautua lämpimästi ihmisiin, jotka loukkaantuvat eettisistäkin mielipiteistä. Sitähän toivoisi, että ihmiset olisivat edes eettisissä asioissa yksimielisiä, vaikka pitäisivätkin erilaisista asioista. Makuasioilla ei luulisi olevan niin väliä maailmanrauhan kannalta, mutta jotkut ihmiset saavat kyllä riitoja aikaan makuasioistakin; ikään kuin olisi olemassa yksi ainoa oikea ”maku”, ja kaikki muu olisi mautonta…

Ihmiset käsittävät asioita usein liian yksioikoisesti ja mustavalkoisesti. Esimerkiksi, jos sanon kannattavani susien suojelua, eihän se tarkoita, että hihkun riemusta, jos susi tappaa jonkun ihmisen koiran. Tai jos sanon, että pidän susista, ei se tarkoita, että haluan yhdenkään suden käyvän ihmisten kimppuun. Minähän vain haluan susikannan säilyvän, niin ettei laji kuole sukupuuttoon, enkä hyväksy salametsästystä, joka vaarantaa susikannan ja tuottaa eläimille kärsimystä. En ylipäätään ymmärrä sellaista mentaliteettia, että joku eläinlaji halutaan tuhota siksi, että se ”häiritsee” itseä.

Ymmärrän sen, jos ihmisparka joskus refleksinomaisesti huitaisee ötökkää, ja se ötökkäparka kuolee siihen huitaisuun. (Siitäkin tulee tosin paha mieli, kun näkee rusentuneen ötökän.) Ja on ihan inhimillistä haluta liiskata iso hämähäkki, jos ei pysty väistämään sitä, ja kammottaa liikaa. Mieluummin kuitenkin hätistelen sen hämähäkin pois, jos vain pystyn, kuin rusennan sen (vaikken erityisemmin pidäkään siitä, sen enempää kuin mopseista). Enkä ainakaan haluaisi tappaa sitä kiduttamalla, kuten jotkut törkeimmät salametsästäjät haluavat tehdä susille. Tieten tahtoen eläimiä kiduttavat ihmiset ovat todennäköisesti enemmän vaaraksi myös kanssaihmisilleenkin kuin heidän tappamansa pedot ehtivät ikinä olla. Empatian puute luultavasti tulee näkyviin siinäkin, miten sellainen ihminen kohtelee lajitovereitaan.

No, minulla on luultavasti liikaakin ja liian luutuneita mielipiteitä siihen nähden, että nykyään osaan arvostaa myös sellaista asennetta, ettei kaikkea tarvitse kommentoida, eikä kaikkeen oikeasti tarvitse olla mielipidettä; etenkään, jos mielipide vaatisi tietämystä, jollaista ei yksinkertaisesti voi aina saada riittävästi. Kaikesta ei voi mitenkään tietää, onko asia näin vai noin, ja mikä on hyväksi, mikä pahaksi, loppujen lopuksi, mistäkin näkökulmasta. Tunnepitoisia mielipiteitään (tykkään appelsiinista, en tykkää omenasta) voi toki jaella ja julkistaa, jos näkee sen arvokkaaksi, mutta joissakin asioissa tunteilu ja mutu-näkemykset saattavat olla haitaksi, jopa vaaraksi, tai ainakin epäeettisiä. Ei kai se ole oikein, jos auttaa ihmistä, jonka naamasta tai ihonväristä tykkää, muttei auta ihmistä, jonka naama tai ihonväri ei miellytä?

On olemassa asioita, joita ei todellakaan kannata päättää ”tunteella”, ja toisaalta asioita, joita ei voi ratkaista pelkästään ”järkeilemällä”. Tunteen ja järjen yhdistävä viisaus, tai intuitiivinen ymmärrys saattaa johtaa oikeaan suuntaan, mutta rohkeneeko siihenkään luottaa, jos on vastuussa muistakin kuin itsestään? Tai luottaisitko sinä jonkun toisen ihmisen intuitioon globaaleissa asioissa, ilman minkäänlaisia järkiperusteita? Mihin etiikkaan tämä ihmiskunta nojaa, silloin kun ei voi järjellä tietää, mikä olisi hyväksi ja rakentavaa, ja tunteellisuuskin on puolueellista?

Absoluuttista totuutta ei voi kukaan tietää, eikä tulevaisuutta nähdä, mutta näkemyksiäänhän voi esittää, ymmärsipä asioita tai ei, kunhan vain ottaa vastuuta ”esityksistään”. Esimerkiksi se viime aikoina erityisen usein esitetty kysymys, pitäisikö tämän valtion kuulua erääseen sotilaalliseen liittoumaan… Mitä voisin muka tällä tietämykselläni tai ymmärrykselläni tuosta asiasta sanoa? En tiedä. Luoja tietää. Jos ihmiskunta noudattaisi jotakin yhteistä, rakkaudellista moraalia, tuota asiaa ei tarvitsisi edes kysyä.

Jos haluaisin tutkiskella tunnereagointiani tuossa asiassa, saattaisin valita jonkun näkökulman ihan vain pelosta tai mieltymyksestä. Jos uppoutuisin inhontunteisiini, haluaisin lopultakin vetäytyä kokonaan pois tästä ihmisten pyörittämästä hullunmyllystä ja omistautua leikkimään vaikkapa villieläintä keskelle sangen ystävällisiä puita ja niitä ”kamalia petoja”, joitten suojeleminen tuntuu olevan niin kummallisen kiistanalaista ihmisten näkökulmasta. Elelisin siellä elukkamaisesti ja sanomatta yhtään mitään mielipidettä mistään asiasta, kunnes maapallo tussahtaisi tai korventuisi hiukkasiksi, tai olemassaoloni muuttaisi muotoaan jollakin tavanomaisemmalla tavalla. Voihan näet käydä niinkin, että tuuperrunkin koronaan, tai tukehdun ilmastonmuutoksen aikaansaaman kuivuuden aiheuttaman metsäpalon kaasuihin. Tai päädyn suojelemani suden ruuaksi kaiken ironisen mielipiteenilmaisuni kruunuksi.

Mutta palatakseni siihen kysymykseen, pitäisikö minun muka osata valita jompikumpi ”puoli”, tai kallistua enemmän sinne tai tänne, eli länteen tai itään. Oikeastaan minä en edes ”pidä” kummastakaan tuon teoreettisen vastakkainasettelun osapuolesta varauksettomasti sen enempää. Minä pidän rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, kohtuudesta, henkisestä vapaudesta, ihmisarvosta, luonnosta, ystävällisyydestä, syvällisestä ajattelusta ja kulttuurista, luovuudesta. En pidä ahneudesta, itsekkyydestä, kilpailumentaliteetista, uhkailusta ja pelottelusta, syrjimisestä, mielivallasta, pinnallisuudesta, materialismista, luonnon tuhoamisesta…

Kenenkään muun ei tietenkään tarvitse pitää samoista asioista, joista minä pidän, vaikka pitämisistäni tulinkin maininneeksi. Ne, jotka haluavat valita ”puolensa” tässä repeämisuhanalaisessa ihmismaailmassa, valitkoon, jos kykenevät. Minä en haluaisi ihmistenkään maailman olevan ”mustavalkoinen”, enkä tulla itsekään luokitelluksi minkään tummuusasteen tai värisävyn perusteella. Luomakunta edustaa koko värikirjoa, ja minä haluaisin olla luomakunnan puolella. Olemme samassa veneessä tällä pallolla; voisi olla sangen järkevää pysytellä maltillisesti keskiosassa venettä ja olla rynnimättä paniikissa äärilaidoille, ellei halua koko paatin kellahtavan.

Kun maailmassa on jo liiaksi vihamielisyyttä, en haluaisi levittää mielipiteittenikään kautta omaani ja herättää sillä lisää vihaa ja pelkoa toisissa. Haluaisin luopua omasta vihastani ja pelostani. Kumpaakaan ei tarvita siihen, että voi väistää uhkaavaa vaaraa, puolustautua vääryyden edessä tai sanoa ääneen, jos jotakin epärakentavaa on tapahtumassa. Siihen tarvitaan hereillä olemista, tietoisuutta, rohkeutta ja edes jonkinlainen moraali.

”Sävyisyys on sankaruutta arvokkaampi, maltti enemmän kuin kaupungin valtaus.” Snl. 16:32

Jos haluat rauhaa, älä ruoki pelkoa!

 

Näissä olosuhteissa on luonnollista tuntea itsensä hieman uhatuksi.

Olipa kerran koiravanhus, joka joutui eräänä päivänä olemaan yksikseen useamman tunnin. Tuo lähinnä nukkuen vietetty aika ei ollut niinkään se ongelma, vaan se, että herättyään tämä vanhus ei enää kunnolla tunnistanut kotiin palannutta kaveriaan samaksi harmittomaksi, paikkansa tietäväksi otukseksi, jonka kanssa oli ihan leppoisaa oleskella, vaan siinä kaverissa olikin nyt jotakin outoa. Tämä yleensä hyväntahtoinen kaveri vaikutti nyt tokkuraiselta ja sairaalta, sillä oli outo tötterö päässä, ja ennen kaikkea se haisi kaikenlaiselta sellaiselta, joka nostatti koiravanhuksen mieleen kauhua, kipua ja hätää.

Koiravanhuksen oma, taannoinen vierailu eläinlääkärillä oli epäilemättä ollut sille traumaattinen; etenkin, kun vanhuus on jo heikentänyt sen kuuloa ja näköä, ja ärsykemaailma vastaanotolla oli muutenkin kaoottinen. Ja kun tuo nuorempi koirakaveri nyt epäilemättä suorastaan löyhkäsi eläinlääkärin vastaanoton hajumaailmalta, se oli kaiken muun outoutensa lisäksi, tahtomattaan, myös traumamuiston herättävä ärsyke. Vanhuksen epäluuloa lisäsi sekin, että nuorempi kaveri alkoi vastoin tapojaan murista ja näytellä hampaitaan, ettei vain ”vanhapoika” tulisi nuuhkimaan sitä liian tunkeilevasti. Se oli nukutuksen jäljiltä yhä huonovointinen, ja ilmeisen peloissaan myös päätään ympäröivästä kammottavasta tötteröstä, joka kolahteli jokaiseen kulmaan sen kulkiessa horjahdellen omaa mielipaikkaansa kohti.

Rajoitetuissa tiloissa koirat pakostakin havaitsevat toistensa läsnäolon, ja ohitustilanteita ei voi täysin välttää. Mutta jo pelkästään tuo nopea tervehdys ilman suoraa kosketusta oli kummastakin koiraosapuolesta noissa olosuhteissa pelottava, uhkaava, ja herätti puolustusvalmiuden, joka helposti muuttuu hyökkäävyydeksi. Onneksi varsinaiselta rähinältä vältyttiin, ja kumpikin pääsi omaan tilaansa rauhoittumaan.

Seuraavana päivänä nuorempi koirakaveri oli jo oma hyväntuulinen itsensä, ja se oli saanut suojaliivin, ettei se rapsuttelisi leikkaushaavaansa, eikä sen tarvitsisi kärsiä siitä luonnottomasta ”tötteröstäkään”. Omasta mielestään se oli varmaankin ihan harmiton karvaveikko, ja se suorastaan uikutti ja kiemurteli saadakseen tervehtiä vanhuskaveriaan. Mutta koiravanhus karsasti nyt sen omituista suojaliiviä, ja varmasti kaveri myös edelleen haisi liikaa desinfiointiaineilta, lääkkeiltä ja vereltä ja sen sellaiselta. Se oli yhä liian uhkaava otus koiravanhukselle.

Karvakaverit oli siis pidettävä mahdollisimman paljon erillään, mutta kun ohituksia pakostakin tuli, saatoin todeta, että koiravanhus todella pelkää. Kun minä korotin ääntäni komentaakseni nuoremman kaverin pysymään paikoillaan kauempana, vanhusparka säikähti huutoani ja alkoi suorastaan täristä. Se ei kaivannut omaan turvattomuuteensa ainakaan huutoa ja hermostuneisuutta, vaan rauhoittelua ja rauhaa.

Rauhaa.

Nyt kun meitä kyllästetään uutisilla maailmassa tapahtuvista aggressiivisista toimista, saatamme huomata, että mekin haluaisimme rauhaa ja turvallisuutta, mutta meissä nouseekin alkukantaista uhantunnetta, painetta, stressiä. Me huolestumme, ahdistumme, hätäännymme, pelkäämme… ja, saatamme huomaamattamme alkaa lietsoa huoltamme ja pelkoamme erilaisilla jossitteluilla ja kauhistelulla, ja suorastaan ahnehtia lisää ruokaa tuolle mielentilallemme kaikenlaisilla aiheeseen liittyvillä virikkeillä. (Osa tosin välttelee aihetta ja blokkaa sen, mutta tässä tekstissä ei käsitellä sellaista reagointia.)

Kun alamme pelätä, kyseessä ei olekaan enää vain alkukantainen säikähdys (”Hui, mitä nyt?”), joka saattaisi mennä itsestään ohitse elimistön rauhoittuessa, vaan käynnissä onkin jo kokonaisvaltaisempi tila, jossa myös enemmän tai vähemmän tiedostettu ajatteleva mieli on täysillä mukana tuottamassa lisää tunteita ja estämässä elimistön rauhoittumista.

Kuinka ollakaan, ruokkiessamme pelkotilaamme alamme kovin herkästi olla myös ärtyneitä, tuskastuneita, kärsimättömiä, vihaisia, jopa raivoissamme. Ellemme voi paeta mielemme sisäistä uhantunnetta, meissä nousee taisteluun vaadittava aggressio, ja mihin se purkautuu? Onko meillä juuri nyt, juuri tässä, joku oikea kohde, jota vastaan meillä olisi syytä ”tapella”?

Joissakin tilanteissa on tarkoituksenmukaista, että esimerkiksi säikähdys aikaansaa taistelun, pakenemisen tai lamaantumisen. Säikähdys menee ohi, mutta jos mieli ylläpitää pelkoa ja hätää ”säikyttelemällä” itseään yhä uudelleen, stressitila ei pääse rauhoittumaan. Ja jos kyse on asioista, joihin emme voi suoranaisesti vaikuttaa juuri nyt, vaikka olisimme miten ”taisteluvalmiudessa”, on tärkeintä keskittyä rauhoittamaan ensin itsensä, ettei levitä pelkoaan tai vihaansa toisiin olentoihin.

Jostain syystä oman pelon lietsominen ja siitä nousevan aggression kasvattaminen saattaa tuntua välttämättömältä, vähän niin kuin olisi tarve kasvattaa omaa ”voimaansa” uhoamalla, pullistaa itsensä suuttumuksen energialla; ollakseen sitten olevinaan paremmin ”turvassa”, kun on täynnä raivokasta taisteluvalmiutta.

Mutta jos juuri tässä, juuri nyt, ei oikeasti ole mitään konkreettista kohdetta, jonka kanssa tarvitsisi sellaista valmiutta, ”uhkauhosta” on vain haittaa. (”Uhkauho” on hatusta vetämäni ilmaisu, joka kuvaa minulle sitä, että pelko on uhantunnetta ja ”uho” on viha, joka nousee pelosta.)

”Uhkauho” kuormittaa ihmisen omaa elimistöä. Se levittää hermostuneisuutta, pelkoa ja ahdistusta toisiin olentoihin. Se saattaa estää tekemästä käytännöllisiä asioita, joita voisi olla hyvä tehdä. Se voi aiheuttaa virhepäätöksiä, tarpeettomia riitoja, tapaturmia, ja levittää laajempaakin vihamielistä mentaliteettia.

Ja ennen kaikkea, minkään sortin aggressio ei edistä rauhaa; ei sisäistä, eikä ulkoista. Mikä sitten edistäisi rauhaa, joka tyynnyttäisi pelon? Rakkaus? Myötätunto? Ilo?

Se, joka uskoo johonkin ”korkeampaan tahoon”, voi rukoilla, tai harjoittaa ystävällisyyttä lisäävää meditaatiota. Tai, jos joku oikeasti pitää arvossa rauhaa, vaikkei uskoisi mihinkään ”ylimaalliseen”, olisi ehkä syytä juuri nyt keskittyä siihen, ensin itsessään, ja sitten ympärillään. Nyt ei ole aika narista tyhjänpäiväisistä asioista, kinastella makuasioista ja korostaa kulttuurisia tai uskonnollisia eroja. Olipa kulttuuri- tai uskomustausta mikä hyvänsä, syvin tunnustettu viisaus kaikkialla korostanee rauhaa, harmoniaa, yhteyttä. Nyt on aika nostattaa ekumeenista ja universaalia ”rauhanaatetta”, ei ulkoisesti rauhaa ”vaatimalla”, vaan viestimällä ja sisäisesti harjoittamalla sitä.

Ei Raamatussakaan turhaan toistella sanoja ”älä pelkää”, tai hepreaksi tervehditä sanalla ”shalom”, ellei rauha ole se, mitä ensisijaisesti halutaan jakaa ja levittää. Ja merkityksensä on myös itämaisilla viisauksilla, kuten toteamuksella: ”Tämäkin loppuu aikanaan”.  Mikään ei ole pysyvää, ja se on kummallisen rauhoittavaa. Hankalina aikoina se antaa kärsivällisyyttä, ja mukavina aikoina se auttaa nauttimaan siitä, mitä on nyt nautittavissa, ennen kuin sekin on ohi. Voi olla viisautta nauttia nyt siitä, mikä kaikki on hyvin, ok, mielenkiintoista, innostavaa, terveellistä, rakkaudellista, kuin odottaa hermostuneena, tapahtuuko joskus jotakin katastrofaalista. On hyvä olla rento, mutta valpas (silloin kun ei nuku); tietoinen tilanteesta, muttei ”hälytystilassa”.

Olipa maailman tilanne mikä onkaan, meillä on vain tämä hetki, jossa elää; tämä, jossa olemme olemassa, juuri nyt. Eikä tässä hetkessä ole pelkoa, vaan rauhaa. Jokainen hetki sisältää toivon. Voimme elää ”päivä vain ja hetki kerrallansa”, ja elämämme on tässä ja nyt. Olemassaolomme on tässä ja nyt.

Pelon ruokkiminen itsessään ja lietsominen toisissa eivät ole rauhan rakentamista. Tiedotusvälineitten sisällön tuottajien olisi syytä miettiä, ovatko he rauhan asialla, vai meneekö taloudellisen tuoton hankkiminen raflaavalla uutisoinnilla omantunnon edelle. Mitään eettisiä ihanteita, tai omatuntoa, ei ilmeisesti näillä toimittajilla edes ole, jos omaa mediaa markkinoidaan ja myydään ihmisten epätietoista pelokkuutta hyödyntämällä, seurauksista piittaamatta. Paikkaansa pitämättömän tai epäluuloisuutta lisäävän ”tiedon” levittäminen vain lisää hämmennystä, epävarmuutta, pelkoa, epäluuloisuutta, ja sitä kautta myös vihamielisyyttä, ja aina vain lisää turvattomuutta ja kärsimystä. Sitäkö me oikeasti haluamme?

Jos haluatte rauhaa, viestikää jotakin, mitä edistää sitä, te pelokkaat, eksyneet pikkuapinat, jotka pelottelette ja uhkailette toisia saadaksenne banaanin, mutta jäätte kuitenkin vaille emon lämpöä. Viestikää rauhaa, mediaihmiset! Nostakaa se, mitä sisimmässänne kai kuitenkin toivotte, kuin lyhdyksi seipään päähän, ja keskittykää siihen, niin se kasvaa.

Ne, jotka kaipaisivat maailmanrauhaa, varmasti ymmärtävät, miten iso valta medialla on siihen, millainen yleismentaliteetti maailmassa vallitsee. Emme me tarvitse katkeruuden ja epäluulon levittämistä, syyttelyä ja uhittelua, mahtipontisuutta, kerskailua…

Tarvitsemme myötätuntoa, ja sitä, että ymmärrämme – emme vain niitä, jotka ovat huolissaan siksi, kun joku toinen on ensin ollut aggressiivinen – vaan myös niitä, jotka ovat toimineet aggressiivisesti. Hekin ovat luultavasti olleet ensin peloissaan, jostain syystä. Uhittelu, pelottelu ja suuttuminen eivät rauhoita ketään, joka on vihoissaan tai pelkää. Kaikki rauhaa rakastavat ymmärtävät, ettei vihamielisyyttä lopeteta vihamielisyydellä. Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa, muttei se ole mahdotonta, eikä se rakennu ilman myötätuntoa ja hyväksyntää.

Mistä siis karvaisten ystävieni välinen konfliktitilanne on minua muistuttanut viime päivinä?

Hermostuminen ei auta traumatisoitunutta koiravanhusta, eikä myöskään sen hämmentynyttä kaveria. Jos kykenisi itse pysymään rauhassa, se saattaisi hieman liennyttää tilannetta. Se on siis keskeisin tavoite, olipa kyse suppeammasta tai laajemmasta konfliktista.

(PS. Kirjoitin tämän – kuten muutkin tekstini – yksityishenkilönä, en psykologina. Jotkut psykologiset seikat toki esitän psykologisen tietämykseni pohjalta, mutta filosofiset ja hengelliset näkemykset ovat luonnollisesti ihan vain omiani.)

Mielikuvitusleikki tekee materiasta aineetonta...

Uudestisyntynyt Santeri on tässä vielä
teini-ikäinen, mutta tarkkasilmäinen
voi havaita, etteivät hänen
elämäntapansa ole välttämättä
olleet aivan terveellisiä...

... ja siksi muovilelustakin voi tulla enemmän kuin muovia; jotakin, mikä voi jopa syntyä uudelleen, ja uudelleen...

Minun mielessäni elelee lukuisia mielikuvitushahmoja, joista ajoittain kirjoitan mielikuvitustarinoita. Osa jää mieleltäni unohduksiin tietokoneen muistiin, osa saattaa elellä jopa vanhanaikaisella ”korpulla”, osa pelkästään paperilla, vihkosessa, jota täytin kuivamustekynällä raapustetuin keppikirjaimin muistaakseni joskus kymmenvuotiaana. Sitä ennen mielikuvitushahmot, joista kirjoitin, taisivat olla lähinnä susia ja koiria, jotka ymmärsivät toistensa puhetta. Teini-ikää lähestyessäni aloin ilmeisesti jo paremmin sietää ihmishahmojenkin välisen kommunikaation kuvausta ja kiintymyssuhteista kirjoittamista, ja väsäsin joitakin ihmistarinoita. Minulla ei pahemmin ollut omia nukkeja, joitten kanssa olisin voinut vetäytyä omiin maailmoihini, mutta leikin persoonallisilla hahmoilla pääni sisällä…

Yksi mielikuvitukseni luomista hahmoista on ollut olemassa erilaisina versioina jo vuosikausia. Siitä tuli ensin nukkehahmo ja sitten tyyppi, joka olevinaan kirjoitti itsestään romaanin pituisen tarinan. Löysin kyseisen nukkehahmon persoonan ”idun” SPR:n kirpparilta. Hahmon pää oli ensinnäkin kiinni hölmönmuotoisessa muovisessa vartalossa, jolla oli oranssi, kovasta muovista valettu hupparintapainen, jota ei voinut edes riisua nukelta pois. Mutta pää oli erilainen, nuorekkaampi versio actionnukkesarjasta, jonka edustajia oli jo kertynyt pari tarjoushintaista kloonia mielikuvituksemme ilmaisuvälineiksi.

Tuo muovinen mielikuvituspersoonan ”itu” lähti kirpparilta mukaan muutamalla eurolla, ja olin jo sen nähdessäni päättänyt, että teen siitä leikkihahmon, jonka nimeksi tulee Santeri. Teini-iässä olin nimittänyt Santeriksi vaatekomerossa asuvaa mörköä, jonka avulla hillitsin pikkusisarusteni tutkimushalua kaappiani kohtaan, ja joka puhui suuni kautta kähisevän karhealla ja matalalla äänellä. (En enää muista, miksi nimitin mörköä nimenomaan Santeriksi, mutta olen pahoillani siitä, että pelottelin pikkusisaruksiani moisella olennolla… Tosin, ehkeivät he oikeasti uskoneet mihinkään mörköön, joka saattaisi purra tai tehdä jotain muuta kamalaa? Tai siihen pikkuluurankoon, jonka väitin myös olevan siellä kaapissa…)

No, olin siis päättänyt antaa kehittyvälle nukkehahmolle nimeksi Santeri, kenties tuon sisaruksiini liittyvän lämpimän muiston takia. Löysin samalla kirpparireissulla myös monot nuorimmaiselle jälkikasvulleni. Kun katsoin kotona niitten sisälle, niissä luki keppikirjaimilla aiemman omistajan nimi: ”SANTERI”. Siitä tuli aika mystinen olo, ja nimivalinta sinetöityi.

Koska en halunnut Santeri-hahmon jäävän sen alkuperäiseen vartaloon, irrotin pään ja käsittelin sitä erikseen. Veistin sitä mieleisekseni; kuten, pienensin suhteettoman isoa leukaa ja muotoilin suuta ja kulmakaaria vähemmän tylyiksi. Hioin veistojäljet sileiksi ja maalasin kasvonpiirteitä uusiksi. Veistin pois myös muovista valetun tukan ja liimasin tilalle luonnollisemman oloisia hiuksia. Santerista tuli sympaattisen näköinen nuorimies, tai, oikeastaan tyyppi oli vasta pää, joka tarvitsi hieman normaalimman vartalon kuin suhteettomasti pullistelevan muovihupparisen ja paksureitisen machoversion. Muuan jalkapalloilijatyyppi sai luopua taipuisasta kropastaan ja mennä päineen johonkin tönkkövartaloon. Santeri sen sijaan sai jalkapalloilijan kevytrakenteisemman ja hieman realistisemman kropan. Santeri-nukke oli syntynyt; tai, Santeri-niminen hahmo oli syntynyt ja alkoi elää mielikuvitusmaailmassa, niin leikeissä kuin mieleni sisällä.

Santerin sukunimi vaihteli leikkien ja tarinoitten mukaan. ”Junttiluuserin päiväkirjassa” hänen sukunimensä oli Harakka, ja hänen isänsä oli juoppo ja äiti lähtenyt muualle. Leikeissä hänen sukunimensä oli välillä Lehtinen, ja hänen isänsä oli vuorikiipeilijä, joka päätyi zen-munkiksi Himalajalle, ja äiti oli lähtenyt Kanadaan. Naapurin kiltti juoppo huolehti vanhempiensa hylkäämästä nuoresta miehestä miten pystyi. Toisinaan Santerilla oli myös punkkarimainen isoveli (samanlaisesta päästä veistetty), joka suojeli häntä, kun häntä esimerkiksi kiusattiin koulussa. Santeri oli taitava puutöissä, ymmärsi aika hyvin matematiikkaa ja kirjoitti runoja. Hänellä oli joitakin kavereita, mutta hän oli enemmänkin introvertti kuin vilkas seuranpitäjä.

Sukunimen ja perheolosuhteitten vaihteluista huolimatta Santeri oli aina ihastunut Edeline-nimiseen, ylpeän oloiseen tyttöpuoliseen nukkehahmoon. Edelinen pää kuului alkujaan ”tanssivalle prinsessalle”, mutta siirtyi myöhemmin paremmin taipuvaan vartaloon. Mutta jossain vaiheessa Edelinen muoviruumis ja pää hiuksineen ”vanhenivat”, kuluivat ja haurastuivat, ja samoin kävi myös tuolle ”alkuperäiselle” hybridi-Santerille. Muovikaan ei ole ikuista. Haurastuminen, värjääntyminen, murtuminen (ja liian rajut nukkejen keskiset seuraleikit, kuten jättipallon pelaaminen, merenneidon upotus ja sokkotörmäily) voivat tuhota nukkepersoonien ruumiillisen olemuksen; etenkin heikkonivelisten. Mutta jotakin jää eloon, vaikka ruumis tuhoutuu – hahmon sielu?

Alkuperäisten päittensä ja ruumiittensa tuhouduttua Santeri ja Edeline olivat pidemmän aikaa olemassa vain mielikuvituksessa, persoonallisina hahmoina. Edeline syntyi sittemmin uudelleen toisenlaiseen ruumiiseen ja päähän. Santerikin syntyi uudenlaiseen ruumiiseen ja päähän niitä ”Santeri-monoja” pari vuotta käyttäneen ihmispersoonan avustuksella, muttei uudenlainen Santeri oikein vielä tiedä, miten suhtautua uudenlaiseen Edelineen. Voihan olla, että persoonien tasolla ystävyys ja mieltymys ovat yhä olemassa, mutta erilaiset ruumiit eivät enää tunnukaan toisilleen sopivilta. Kumma kyllä, tämä ”epäsopivuustuntuma” voi olla yllättävän voimakas, vaikka kyse on ”vain” nukkehahmoista ja ylipäätään mielikuvitusmaailmasta…

Santeri-hahmo ei siis kuitenkaan ole ”kuollut”. Santerin persoona pääsi seikkailemaan myös Warginmaan tarinoihin, joissa hänen nimensä oli Xander. Ja nukkenakin hän on yhä olemassa, joskin vielä ruumiiltaan muuttuvana, tässä vaiheessa vielä kasvuikäisenä ja identiteettiään etsivänä. Mutta minulla on vakaa luottamus siihen, että kuulemme hänestä vielä – hänellä on luullakseni paljon sanottavaa elämän haasteissa selviytymisestä, kenties jopa uudestisyntymisestä…