K18-pelit - Interaktiivista aikuisviihdettä lapsillekin?

Tästä piti alkujaan tulla ihan yksinkertainen blogiteksti; osin asiatietoa sisältävä, osin moraalinen kannanotto liittyen väkivaltaa ja seksiä sisältäviin digitaalisiin peleihin ja siihen, että niitä pelaavat liian nuoret ihmisenalut. Aiheeseen perehtyessäni ja kirjoittaessani tämä juttu vain alkoi syystä tai toisesta paisua. En ole pystynyt kirjoittamaan tätä yhdeltä istumalta. On niin paljon selitettävää. Ja yritän hakea rakentavaa tapaa käsitellä tätä voimakkaita tunteita herättävää aihetta. Yritän ymmärtää ja olla olematta ilkeä kenellekään, mutta se on vaikeaa, kun on siinä määrin huolissaan, ja inhottaa koko ilmiö.

Digitaalisten pelien yleisistä haitoista käydään kiivastakin keskustelua. En edes jaksa luetella niitä kaikkia haitoiksi mainittuja, mitä tulee sähkölaitteista sinänsä tai tuntikausien paikallaan könöttämisestä, enkä nyt aio pakista verenpaineen noususta, epilepsiakohtausten riskeistä, unettomuudesta tai muusta sellaisesta. Tai siitä, että varhain aloitettu pelaaminen altistaa peliriippuvuudelle aikuisuudessa. Mutta terveyshaittojahan tulee televisionkin katselusta, tai lukemisesta… Ja tietyt pelisovellukset ovat opettavaisia ja jopa terapeuttisia. Ja on lukuisia pelejä, joista ei ole sen kummemmin haittaa kuin hyötyäkään, siis henkisesti. Sisältö ratkaisee. Niinpä pohdiskelen nyt enemmänkin tietynlaisten digitaalisten pelien henkisiä ja moraalisia haittoja, enkä sitä, onko yleisesti ottaen miten terveellistä viettää aikaa pelikoneen ääressä…

VAROITUS: Tämä teksti sisältää asioita ja näkemyksiä, jotka saattavat tuottaa pahaa mieltä niille, jotka ovat erityisen innostuneita tai jopa riippuvaisia K18- viihteestä. Jos sinä lukija olet alle 18-vuotias, sinun ei pitäisi kokemusperäisesti edes tietää, mistä puhun. Jos sinulla on kokemusta näitten pelien pelaamisesta, joku on mahdollisesti syyllistynyt rikokseen, tai on aihetta lastensuojelulliseen huoleen. Jos olet alle 18-vuotias ja haluat puolustella K18- pelien pelaamistasi, neuvoisin kertomaan ne puolustelut vanhemmillesi. Tai vaikka suoraan poliisille, jos olet saanut pelin laittomasti haltuusi. Jos joku muu kehottaa ja houkuttelee sinua pelaamaan K18- peliä, hän toimii lainvastaisesti.


”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.”

Olen täysin tietoinen siitä, että mielipiteeni ja näkemykseni tästä aiheesta tulee herättämään joissakin lukijoissa syyllisyyttä ja joissakin kenties suuttumusta tai jotakin muita tunteita. Jopa pelkkä asiatieto voi nostaa karvat pystyyn ja herättää tarpeen kyseenalaistaa ja väittää vastaan; ymmärsipä asian tai ei. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole arvostella yksittäisiä ihmisiä heidän harrastuksistaan, vaan tuoda esille ilmiö, joka voi olla haitaksi monille ihmisille, vieläpä lisääntyvässä määrin. Niin että jos aiheutan suuttumusta tai syyllisyyttä, voisinko olla aiheuttamatta sitä muutoin kuin jättämällä mielipiteeni kokonaan sanomatta? Ja jos näkemykseni suututtaa, eikö se ole merkki siitä, että lukija ottaa sanomani kylliksi tosissaan reagoidakseen siihen? Heitän nyt kalikan, ja jos joku älähtää ja yrittää purra, tiedän osuneeni kipeästi.

Pohjimmainen tarkoitukseni on heittää se kalikka kohti yhteistä vihollista; ei kiistellä makuasioista ja mieltymyksistä, tai varsinkaan ruveta irrationaaliseen väittelyyn sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät maallikkoina yksinkertaisesti voi tietää riittävästi esim. ihmisen aivotoiminnasta tai moraalin kehittymisestä. Tietämättömyys on täysin ymmärrettävää, eikä siitä kellekään pidä suuttua. Olisi ahdistavaa, jos joku suuttuisi minulle siitä, etten tiedä riittävästi kvanttifysiikasta ymmärtääkseni jonkun ihmisen väsäämää artikkelia siitä aiheesta. Viittaan ”maallikolla” tässä yhteydessä ihmisiin, joilla ei ole riittävästi tietoa kehityspsykologiasta tai neurobiologiasta. Omiin näkemyksiini vaikuttaa luonnollisesti se, että olen psykologi. Olen lisäksi lueskellut oman kiinnostukseni mukaan kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Eli asiatieto tässä tekstissä on psykologiaa. Moraalinen kannanotto taas on henkilökohtainen mielipiteeni. En tarkkaan ottaen tiedä, missä määrin oman alani ihmiset ovat huolissaan tähän aiheeseen liittyvistä laajemmista moraalikysymyksistä. Toivottavasti ovat.

”Yhteinen vihollinen” tässäkin yhteydessä on kaikki sellainen vaikutus, joka vähentää ihmisen empatiakykyä. Veikkaan, että lähes kuka tahansa ihminen joutuu joskus sellaisen tilanteen eteen, että huomaa olevansa varsin kurjassa asemassa, jos maailmasta ja ihmisistä on kadonnut kyky empatiaan. Ja ne, jotka eivät empatiaa koe tarvitsevansa, eivät sitä myöskään toisille osoita.

Kysymys kuuluu: Haluammeko elää maailmassa, jossa saa tehdä mitä tahansa toisista piittaamatta, vaikka tappaa tai kiduttaa, kunnes joku tappaa meidät? Vai maailmassa, jossa pyrimme rakentamaan omaa hyvinvointiamme samalla kuin muittenkin hyvinvointia, ja autamme niitä, jotka eivät itse kykene lisäämään hyvinvointiaan?

Jos vastaat ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi, sinä tuskin edes haluat lukea eteenpäin. Jos taas vastaat toiseen kysymykseen myöntävästi, koeta olla kärsivällinen, vaikka kalikka kalahtaisi tässä asiassa sinun kylkeesi.

Tulen myöhemmin selittämään, miksi interaktiivinen, haitallisia käytösmalleja sisältävä ”viihde” on vielä hieman pulmallisempi asia kuin pelkkä töllötettävä materiaali. En todellakaan väitä, etteikö töllötettäväkin, sisällöllisesti haitallinen materiaali olisi… niin, haitallista! Ei ohjelmissa ja elokuvissakaan ikärajoja turhan takia ole. Itse asiassa media on täynnä haitallista materiaalia ilmankin ikärajoja, ja voisin niistäkin keksiä sekä moraalista ”niuhottamista” ja että ihan psykologisia näkemyksiä. Vaikkapa siitä, miten median välittämät ulkonäkökäsitykset vaikuttavat itsetuntoon tms. Mutta yleisesti ottaen on aika turhauttavaa yrittää selittää järkevästi tai varsinkaan tieteellisesti asioita ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta ole järkevässä mielentilassa tai yleensäkään tieteellisesti suuntautuneita. Mutta minkäs sille mahtaa? En minäkään aina jaksa ymmärtää ja olla järkevä. Joskus olisi hyvä yrittää. Ei voi oikein kritisoida, ellei edes ymmärrä, mistä on kyse.

Ymmärrän siis, etteivät kaikki ymmärrä, mitä haittaa väkivaltaisesta materiaalista tai sukupuolielämän levittelystä kaiken kansan silmille on. Eivät, vaikka miten selittäisi. Toivon, että lukija olisi henkisesti kypsä ihminen, joka olisi parhaillaan järkevässä mielentilassa, eikä hermostuisi heti, ja edes yrittäisi ymmärtää, ja mahdollisesti veisi viestiä eteenpäinkin. Niihin, jotka eivät ymmärrä, vaikka miten selittäisi (älyllinen kapasiteetti ei riitä, tai ei huvita ymmärtää) puree vain ”keppi” (= lain määräämät sakot ja muut rangaistukset) tai ”porkkana” (jokin mielihyvää tuottava palkinto). Jotkut eivät siis kenties halua ymmärtää, vaikka älyä olisi riittävästi. Se on varsin harmillista. Tämä on nimittäin vastuukysymys. Jos olet aikuinen, olet vastuussa itsestäsi, ja mahdollisista lapsistasi, ja yhteiskunnan jäsenenä olet myös ”yhteisvastuullinen”. Olisi aika tärkeää yrittää ymmärtää, vaikkei huvittaisi… Ja sitten on niitä ihmisiä, joilla ei ole omatuntoa, jotka eivät edes välitä ymmärtää, eivätkä välitä haitallisista seurauksista, vaikka teoriassa ymmärtäisivätkin asian.

Käsittelen nyt siis erityisesti digitaalisia K18- pelejä. Yleensä K18- merkinnän saavat pelit, joissa on erityisen raakaa, veristä ja viattomiin kohdistuvaa väkivaltaa. Uudempi ilmiö on joihinkin peleihin ilmestynyt pornahtava seksi, jota ei sitäkään tietysti pitäisi alaikäisille tarjoilla. On outoa, jos tuossa edessä olevan K- kirjaimen merkitystä ei tiedetä. Se tarkoittaa yksiselitteisesti KIELLETTYÄ. Mutta käytännössä alaikäiset saavat jostain käsiinsä näitä pelejä, ja ne toimivat vähän kuin huumausaine. Niitten pelaamisen jälkeen mikään muu ei kumma kyllä enää tunnukaan yhtä jännältä, ja pelaamista ja pelejä puolustetaan irrationaalisen raivokkaasti; ”Kaikki hauskako pitää kieltää!” – tyyliin. K18- pelien sisältö tuskin on välttämättömän hyödyllistä ja rakentavaa aikuisillekaan, mutta jokin näissä peleissä kiehtoo ainakin tietynlaisia aikuisia, ja lapsille ja nuorille lisäkiehtovuutta antaa se, että ne ovat heiltä, syystä tai toisesta, kiellettyjä.

On surullista, että monien ihmisten elämä on niin kurjaa, psyykkisesti köyhää tai ylikuormittavaa, että helpotusta etsitään liikaa (ajallisesti, tai suhteessa muihin asioihin, joista voisi saada mielekkäitä kokemuksia) digitaalisesta viihteestä. Ja kyse voi olla aika rajusta viihteestä; jopa epämoraalisesta. Mikä esimerkiksi raa’assa väkivallassa kiehtoo? Fysiologinen jännitystila alivireyden ”lääkitsemiseksi”? Epätodellinen, hormonien virittämä ”pöhnäkokemus” vastapainona arjen harmaudelle? Vai onko kyse tarpeesta samaistua uhkaajaan, jottei tätä tarvitse enää pelätä? Siis että mennään pahuuden puolelle, kun tämä tuntuu liian pelottavalta ja mahdottomalta voittaakaan…


Jos joku K18- pelien aikuinen ”puolustaja” vielä tässä vaiheessa lukee tätä ”ärsyttävää” kirjoitusta, tässä suora puhuttelu näitten pelien harrastajille ja pelien levittäjille:

Ok, K18–pelit, joissa on brutaalia väkivaltaa ja esimerkiksi väkivaltaista seksiä, ovat lain mukaan sallittuja täysi-ikäisille. Subjektiivisesti koettuna niistä ehkä tuntuu olevan teille pelkkää hyötyä. Ymmärtäkää kuitenkin, että niistä voi olla lapsille, nuorille ja yleensäkin toisille ihmisille ja yhteisölle vahinkoa, vaikkette itse kokisikaan niistä olevan haittaa. Ette voine kuitenkaan vielä todistaa, etteikö haittaa saata tulla teille itsellennekin jossain vaiheessa. Kun sellaista viihdettä kerta on olemassa ja se on ehkä tullut teille niin tärkeäksi, ettette pysty luopumaan siitä, pitäkää se kuitenkin edes poissa alaikäisten ja muitten siitä kärsivien silmistä ja huolehtikaa siitä, ettei haittoja oikeasti tule muille, eikä itsellenne. Viime kädessä viranomaiset ottavat haittoihin kantaa. Jos olette niin syvällä harrastuksenne parissa, ettei sivullisten kärsimys enää liikuta teitä, ymmärtäkää, että jo se on yksi syy huoleen. Sivullisten mahdollisen kärsimyksen tulisi tuottaa syyllisyyttä. Jos se ei sitä tuota, teillä on ongelma.


Seikkaileeko joku tuntemasi lapsi julmassa ja härskissä bittitodellisuudessa? 

Jätettäköön nyt hetkeksi ”rauhaan” ne aikuiset, jotka tällaisella viihteellä itseään viihdyttävät, ja ollaan aiheellisesti huolissaan alaikäisistä…

Kiusallinen kysymys: miksi vanhemmat eivät valvo ikärajoja sen enempää digitaalisten pelien suhteen kuin elokuvissa ja tv-ohjelmissakaan, tai nettisivustoilla? Miksi alaikäisten annetaan ”nauttia” K18- viihteestä, vaikka ”K18” merkitsee yksiselitteisesti vain aikuisille tarkoitettua sisältöä, eikä sitä olisi kielletty alaikäisiltä, ellei siitä tiedettäisi olevan jotakin haittaa? Luulevatko vanhemmat, että K18- merkintä viittaa pelin vaikeustasoon, ja että se on merkki älykkyydestä, että oma lapsi pelaa aikuisten pelejä? Voivatko jotkut vanhemmat edelleen mieltää kaikki digitaaliset pelit ”lasten leluiksi”? Vähän niin kuin luullaan, että kaikki sarjakuvat on muka lapsille tarkoitettuja…

Puutteellista valistusta vai leväperäisyyttä suositusten noudattamisessa? Vai molempia?

Aiheesta ei kai sitten vieläkään ole valistettu tarpeeksi, koska K18- pelien sisältö tulee ehkä yllätyksenä monille vanhemmille. Ikärajaluokittelun tarkoitus on lisätä kuluttajien tietämystä peleistä. PEGI- merkintä, joka tarkoittaa ikärajaa 3, 7, 12, 16 tai 18, esitetään pakkauksen etu- ja takakannessa. Merkinnän tarkoitus on antaa luotettavaa tietoa pelin soveltuvuudesta alaikäisille: se liittyy siis pelin sisältöön, soveltuvuuteen ja mahdolliseen haitallisuuteen alaikäisille. Luokitus ei kerro pelin vaikeudesta tai sen pelaamiseen tarvittavista taidoista. PEGI:n pelihausta voi hakea tietoa peleistä, jotka on julkaistu sen perustamisvuoden 2003 jälkeen. Myös Mediakasvatus ja kuvaohjelmakeskuksen sivuilta löytyy tietoa pelien ikärajoista. Yksiselitteisesti aikuisille tarkoitettuja ohjelmia (esimerkiksi pornografia ja gore-elokuvat) ei tarvitse luokitella. Ne merkitään erilaisella merkinnällä kuin luokitellut, alle 18-vuotiailta kielletyt ohjelmat. Näitten merkintöjen ymmärtäminen ja noudattaminen on vanhempien vastuulla. Sopivan viihteen valintaa ei saa jättää lasten vastuulle sen enempää kuin lasten ulottuville saisi jättää lääkkeitä tai myrkkyjä tai tulitikkuja…

K18- pelit ovat siis niin sanottua ”aikuisviihdettä” siinä missä väkivalta- ja pornoelokuvatkin. K18 -viihteessä voi olla erittäin voimakasta ahdistusta herättävää materiaalia, esimerkiksi järkyttävää, yksityiskohtaista kuvausta julmuuksista ja perversioista, ja ihannoiden esitettyä itseä tai muita vahingoittavaa käyttäytymistä. Ja seksikohtauksia, joissa sukuelimet näytetään yksityiskohtaisesti, ja seksi voi olla vaikka miten perverssiä ja väkivaltaista. (Jo yli 16-vuotiaillekin tarkoitetussa viihteessä on väkivaltaa ja avointa seksiä, ja myös väkivaltaista seksiä!)

Laki suojelee lapsia haitalliselta materiaalilta. Miksi vanhemmat eivät suojele? Eivätkö vanhemmat enää tunnista haitallista sisältöä, ”kun sitä tulee muutenkin joka tuutista”? Mutta onko pakko pitää niitä tuutteja aina auki?

Vain aikuisille tarkoitettujen ohjelmien ja pelien luovuttaminen alaikäiselle on rikoslain vastaista. Tässäpä lainaus lakitekstistä:

”15 § Lapsen kehitykselle haitallinen kuvaohjelma

Lapsen kehitykselle haitallisena pidetään kuvaohjelmaa, joka väkivaltaisuutensa tai seksuaalisen sisältönsä vuoksi tai ahdistusta aiheuttamalla taikka muulla näihin rinnastettavalla tavalla on omiaan vaikuttamaan haitallisesti lapsen kehitykseen.”


Tämä on niin sanotusta ”kuvaohjelmalaista”, johon niin elokuvien kuin pelienkin ikärajat perustuvat. Se on luonteeltaan lastensuojelulaki, eli sen tarkoitus on suojella lapsia ohjelmien ja pelien mahdollisilta haitallisilta vaikutuksilta. Lapsen emotionaaliset ja kognitiivisista taidot kehittyvät vähitellen. Niissä voi olla suuriakin yksilöllisiä eroja. Totta kai vanhemmat herkästi pitävät omaa lastaan henkisesti kypsempänä ja taitavampana kuin muita lapsia. ”Kyllä meidän Matti ymmärtää, ettei niin saa oikeasti tehdä…” Jos Matti ei sitten ymmärräkään, syy on sitten kai muka olosuhteissa eikä vanhempien älyssä? Jos aikuinenkin saattaa joskus huomaamattaan tulla suggeroiduksi, eikö sitten lapsi? Ja jos vanhemmillakaan ei ole näkemystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, miten he osaavat ohjata lastaankaan? Jos vanhempi ei noudata lakia, onko ihme, jos lapsikaan ei sitä pidä niin tärkeänä? Mutta onko omalla turtumuksella pakko turruttaa jo alaikäistenkin mielet?

Lapset ja nuoret saavat raivareita, kun heitä yritetään estää pelaamasta näitä kiehtovia pelejä. Vähän kuin lapselta tempaistaisiin tikkari ilkeästi suusta, onhan se tuskallista, että jokin itselle mielihyvää tuottava asia yhtäkkiä yritetään kieltää. Mutta laki sanoo, että vanhemmat ovat vastuussa. Tällä hetkellä rikoslain mukaan se, joka antaa alle 18-vuotiaalle käyttöön K18-merkityn ohjelman tai pelin, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Ei siis pitäisi antaa naapurin lapsukaisten tulla kylään pelaamaan oman nassikan kanssa K18- peliä. K18- pelin antaminen omalle alaikäiselle kullannupulle ei vielä ole rikos, mutta rikosoikeuden professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta on esittänyt, että ikärajamerkinnän ”K18” saaneiden ohjelmien ja pelien antaminen omille lapsille pitäisi olla rikoslaissa rangaistavaa. Aika kummallista onkin, miksi omaa lasta pitäisi suojella vähemmän kuin vieraita lapsia; tai että haitan tuottaminen omalle lapselle on sallittua, mutta vieraalle ei. Olisihan se vähän outoa, jos omaa lasta saisi lyödä, kun naapurin lapsiakaan ei saa...


Tiedotus siis tökkii, ja mainontakin hämmentää…

Vanhempien puolustukseksi on todettava, että ehkei ikärajoista ole tosiaankaan tiedotettu ja valistettu tarpeeksi. Niitä päinvastoin ”hämmennetään” erilaisilla irrationaalisilla puolusteluilla mediassa, kuten pelejä puolustelevissa nettikeskusteluissa. Haitoista tuskin varoitellaan myöskään pelien pakkauksissa tai mainonnassa. Ja miksipä varoiteltaisiin; silloinhan vanhemmat, joiden käsissä päätös pelin ostamisesta tai ostamatta jättämisestä on, saattaisivat tajuta olla ostamatta peliä, ja myynti vähenisi… Ja kun oma alaikäinen vieläpä vaatii, selittelee, perustelee ja valehtelee, ja vanhemmassa herää huoli, että oma kullannuppu saattaa jäädä paitsi jostakin tärkeästä kulttuuri-ilmiöstä, josta muutkin saavat nauttia… tai ei pääse siihen kivaan kaveripiiriin, jossa harrastetaan mielikuvissa viattomien tappamista ja irstaillaan. No, ”fiksuimmat” nuoret valehtelevat ikänsä, väärentävät pelien etikettien ikärajamerkintöjä tms., eli juksaavat niin nettikauppoja kuin omia vanhempiaankaan. Eipä kai ole ihme, jos sellaisen moraalin omaavalla nuorella huvittaa eläytyä vaikkapa rikolliseen pelimaailmaan.

No, syystä tai toisesta kaikki vanhemmat eivät siis vieläkään ymmärrä, ettei K18- rajoitus ole vihje siitä, että lapsesi on älykäs, jos osaa pelata tätä peliä. Nämä pelit ovat kaukana älyllisyydestä. Kerrataanpa vielä kerran: K18- merkintä tarkoittaa, että tuote sisältää jotakin alaikäiselle haitallista, ja että teet rikoksen, jos välität kyseisen tuotteen alaikäisille (esim. lapsesi kautta tämän kavereille).

Hoh hoi. En jaksaisi aina vain ymmärtää ihmisiä, etenkään ihmismassoja, jotka käyttäytyvät irrationaalisesti. Mutta yritän, etten suuttuisi enempää. Arvelen, että laumasieluisuus vaikuttaa tässäkin. Ei uskalleta poiketa massasta, edes eettisistä syistä. Pelätään, että lasta haittaa enemmän se, että hän on ”ulkona” siitä muusta yhteisöstä, jossa esim. pelataan tiettyä lapsilta kiellettyä peliä. Todellisuudessa kyse voi kuitenkin olla vain parista muusta lapsesta, jotka ovat saaneet käsiinsä tällaisen ”kivan” pelin, jota ei kuitenkaan haluta vanhemmille esitellä. Kuka vanhempi oikeasti uskoo vielä lapsensa ”no kun kaikilla muillakin on” – perusteluihin? Ne vanhemmat varmaan, jotka toimivat itse samalla tavalla aikuisten maailmassa. Tehdään niin kuin kaikkien muidenkin luullaan tekevän, ja hankitaan sitä mitä luullaan kaikilla muillakin olevan. Koska luullaan, että se tekee minustakin onnellisen ja hyvinvoivan, kun olen samanlainen kuin muut. (Siis samanlainen kuin ne toiset onnettomat, jotka myös kuvittelevat olevansa onnellisia sitten kun ovat samanlaisia kuin muut…)

Siinä näyttäisi olevan eroja, missä määrin eri K18- peleissä on lapsille haitallista materiaalia. Jotkut pelit ovat saattaneet saada K18- merkin esim. jonkin yksittäisen raa’an kohtauksen takia, kun taas joissakin peleissä viattomiin kohdistuva väkivalta on osa pelin perusideaa. Sisältöön tarkemmin perehtymättä lienee mahdotonta vertailla eri pelejä niitten haitallisuuden kannalta. On varmasti vähemmän haitallisia K18- pelejä, joissa saattaa olla lapsille ”siedettäviä” osuuksia. Ja sitten niitä varsin tökeröitä pelejä, joita ei kannata edes vilauttaa lapsille, ja kaikkea siltä väliltä. Siinäkin on eroja, onko joku peli tehty ”parodian sävyyn” niin että kaikki törkeys vetäistään rajusti yli. Mutta pitäisi olla yleisesti tiedossa, etteivät lapset ymmärrä parodiaa, eivätkä varmasti kaikki aikuisetkaan! Niin että henkisiä haittavaikutuksia voi tulla, vaikka pelien suunnittelijat, tekijät ja pelaajat kokisivat itse vain pelleilevänsä väkivalta- ja seksimielikuvilla. Vitsinä lausutut härskiydet voivat sattua yhtä lailla kuin leikkimielinen napautus nenään… Eikä kumpaakaan pitäisi harrastaa lapsen seurassa.


K18- ikärajaan kannattaa siis suhtautua yksiselitteisesti, ja esittää tämä myös omalle lapselleen yksiselitteisesti. Alaikäisiltä kielletty. Ja lakitekstin lainaus liitteeksi, ellei lapsi tai nuori muuten usko. Se on kyllä sitten aika kummallista, jos vanhempi itse suhtautuu lakitekstiin vähättelevästi. Syytä lastensuojelulliseen huoleen?

TÄMÄ EI VALITETTAVASTI LOPU TÄHÄN, VAAN JATKUU TOISESSA TEKSTISSÄ!

Peliviihteen kääntöpuoli, vai sanoisinko takapuoli…

Digitaaliset pelit herättävät keskustelua, huolta ja puolusteluja, valitusta ja kiivasta inttämistä, mustavalkoista jurnutusta ja kiihkeitäkin kommentteja. Asia ei ole mustavalkoinen, ja peleillä on myös se ”etupuoli”, siis että jotkut pelit voivat olla sisällöllisesti opettavaisia ja terapeuttisia, ja niissä voi olla esimerkiksi motorisia taitoja valmentavia elementtejä. Ne voivat olla hauskaa yhteistä tekemistä perheissä ja kavereitten kesken. Ne voivat joskus tarjota sopivaa stimulointia aivoille ja auttaa palautumaan stressistä. Mutta kohtuullisina annoksina! Hauskuus voi kellahtaa kääntöpuolelleen. Ja joissakin peleissä on jo sisäänrakennettua ”takapuolta” liikaa, ja – karkeasti ilmaistuna – sitä mitä sieltä tulee ulos.

Liika on liikaa melkein missä tahansa asiassa, ja haitallinen sisältö voi tehdä digipelaamisesta suoranaista myrkkyä psyykelle. Pelit voivat olla oikein annosteltuna ja sisällöstä riippuen ihan hyväkin tapa viettää aikaa, joskus, mutta kellekään tuskin tulee haittaa siitä, jos jättää pelaamisen kokonaan väliin. Se ei ole välttämättömän tarpeellista viihdettä kellekään. Mutta sitä viihdettä silti tuotetaan, ja kysyntää riittää, etenkin kun mainonta on tehokasta…

Digitaalisten pelien haitallisuudesta ei ole vielä tehty paljoakaan tutkimuksia. Enemmän on selvitelty rahapelaamisen haittoja ja nettiriippuvuutta. Mutta moni tietää varmaan omasta kokemuksesta, että haitat ovat mahdollisia, ja saattaisi haluta niihin apua…

Olen tässä viime viikkoina uppoutunut lähinnä digitaalisten K18-pelien pohdiskeluun, enkä niinkään digitaalisen pelaamisen yleisiin haittoihin. Mutta satuinpahan aineistoa etsiessäni törmäämään muihinkin infomurusiin. A-klinikkasätiön sivuilta löytyi tuore, 25. elokuuta 2014 julkaistu uutinen digitaalisen pelaamisen haitoista: ”Digitaalisesta pelaamisesta koetaan haittoja – hoitoa kehitteillä”.

Siinä todetaan, että ”suomalaiset arvioivat varsin yleisesti läheistensä kokeneen haittoja digitaalisesta pelaamisesta. Enemmistö on sitä mieltä, että peliteollisuuden pitäisi kantaa vastuuta pelaajille aiheutuneista ongelmista. Tämä selviää A-klinikkasäätiön, Sininauhaliiton ja niiden yhteisen Peluuri-palvelun teettämän kyselyn tuloksista. Digitaalisella pelaamisella tarkoitettiin kyselyssä muuta kuin rahapelaamista esimerkiksi pelikonsolilla, tietokoneella tai kännykällä.”
”Vastaajista 40 prosenttia arvioi, että digipelaaminen on saattanut aiheuttaa haittoja jollekin läheiselle. Omasta digipelaamisesta haittoja itselle oli kokenut 19 prosenttia digitaalisia pelejä pelaavista vastaajista. Päivittäin digipelejä pelaavista haittoja oli kokenut yli neljännes, 26 prosenttia.

"Haitoista tyypillisimmät liittyivät ajankäyttöön: pelaamiseen meni liikaa aikaa, jonka olisi voinut käyttää johonkin muuhun. Myös peleihin muodostuvaa riippuvuutta tuotiin esiin. Fyysisistä haitoista eniten mainintoja saivat niskavaivat ja silmien väsyminen."

"Noin puolet kyselyn vastaajista, 48 prosenttia piti digipelaamisesta aiheutuvia haittoja ongelmana Suomessa. Toisaalta alle 25-vuotiaiden ikäryhmästä vain noin neljännes, 26 prosenttia piti digipelaamisen haittoja ongelmana.”


Suomalaisista 51 prosenttia oli kysyttäessä sitä mieltä, että digitaalisen peliteollisuuden pitäisi kantaa vastuuta niistä pelaajista, joille pelaaminen aiheuttaa haittoja.

Uutisessa todetaan myös, että pelaajat hakevat apua, mutta avun rahoittaminen on kysymysmerkki. Koetut haitat ja läheisten huoli kohdataan esimerkiksi A-klinikoilla, Sininauhaliiton info- ja tukipiste Tiltissä sekä em. toimijoiden rahapeliongelmaisten tueksi perustamassa Peluurissa. Kunnat ja valtio eivät toistaiseksi osallistu muun kuin rahapelaamisen ongelmien hoitoon. Eli, kukapa olisi valmis maksamaan haittojen hoitamisesta?

"Yksi ratkaisu olisi rahoitusmalli, jossa myös digitaalinen peliteollisuus kantaisi vastuuta ongelmiin joutuneista pelaajista", Peluurin kehittämispäällikkö Mari Pajula Pajula sanoo.

Hoito-ohjelmia yritetään kehitteillä verkkoon esim. A-klinikkasäätiön, Peluurin ja HUS:sin toimesta ja yhteistyössä. Ensi vuodesta alkaen apua luvataan myös digipelaajille. ”HUS ja Peluuri tarjoavat verkossa tietoa ja oma-apuvälineitä samalla, kun A-klinikkasäätiö kehittää verkkopohjaista terapiaa digipelaajille.”

Tässä linkki kyseiseen juttuun: Digitaalisesta-pelaamisesta-koetaan-haittoja

Eli… haittoja voi tulla ja olla, ja monet pelaajat myöntävät ne itsekin, ja haluavat apua. Kuka ottaa vastuun auttamisesta? Jääkö se vain valistuneitten järjestöjen vastuulle? Eikö peliteollisuus meinaa kantaa vastuuta lainkaan?

Seuraavissa teksteissä käsittelen tietynlaisen peliviihteen moraalista haitallisuutta. En tietenkään halua vähätellä muita haittoja, mutta koen, että myös moraalisten haittojen käsittely kaipaisi tieteellisempää näkökulmaa. Haittojen vähättely perustuu usein irrationaalisiin toteamuksiin ja tietämättömyyteen. Moraalisista haitoista puhuttaessa on varottava tuomitsevaa asennetta ja etsittävä mieluummin yhteistä vihollista kuin antauduttava kiistelemään mielipiteistä. Mutta erityinen huoli on noussut siitä, että lapsille haitalliseksi todettua materiaalia päätyy lasten käsiin. Siinä asiassa on laki, joka kyllä tuomitsee, vaikka yleisiä moraalisia näkemyksiä vähäteltäisiinkin. Mutta palaan tähän siis seuraavissa teksteissä. Luvassa on raskasta asiaa, jolle ei kuitenkaan kannata ummistaa silmiään.

Aikaansaamattomuutta ja motivaatio (tai muistilappu?) hukassa…

Huomasinpa pitäneeni ”lomaa” tämän blogin ylläpidosta koko heinäkuun. En kuitenkaan yleisesti ottaen pitänyt mitään lomaa, vaan olin pääosin perustyössäni; hikosin työmatkoilla ja kamppailin tukahtumisentunteita vastaan tunkkaisessa työkopissani ilman pöytätuuletinta ja ilmastointia. Sairasta touhua! Työmotivaatio oli olosuhteitten koetellessa niin sanoakseni hukassa. No, pidin sitten vähän taukoa leipätyöstä, ja yritin olla kotona tavanomaista ahkerampi. Yritin näet olla järjestelmällinen ja käydä läpi yhtä komerotilaa, jossa säilytän muun muassa harrastustarpeita. Tein sitä tunnin- pari päivässä muutamana päivänä, ja sain käytyä läpi muutamia laatikoita ja pusseja. Noin viisi kassillista materiaa päätyi kierrätykseen, ja suunnilleen saman verran roskiin. Se roskiin päätynyt materiaali ei ollut sinänsä roskaa (tai no, oli siellä joukossa jokunen ryppyinen talouspaperi ja jotain leikkuusilppuja), vaan niin kulunutta ainetta, ettei sitä voinut enää oikein uusiokäyttää, eikä sille ole ainakaan vielä omaa kierrätyssysteemiä. Vaikka olen tainnut mainita olevani yleisesti ottaen varsin epäjärjestelmällinen ihminen, onnistuu järjestelmällinen toiminta pieninä annoksina. Olin pitkästä aikaa hieman tyytyväinen itseeni aikaansaamisasiassa. Harvinainen ilo!

No, osittain työn, osittain ihan oman itseni takia kertasin myös ADHD- kuntoutusmateriaalia. Siitäpä oikeastaan motivoiduinkin tuohon järjestelytouhuuni. Tai ehkä se johtui pelkästä kyllästymisestä siihen, että komero näytti niin täydeltä, enkä tiennyt enää, mitä siellä on, ja mitä ei. Ja itse asiassa taisin kuvitella, että saattaisin saada sinne kehitellyksi tyhjää tilaa johonkin mielekkääseen tarkoitukseen. Voi olla, että se vielä tässä parin viikon aikana onnistuukin. Ainakin yritän, jos vain en unohda, miksi teen sitä.

Motivoiva tavoite on siis pidettävä kirkkaana mielessä! Ehkä teen siitä keltaisen lapun komeronoveen. Jotain, mikä muistuttaa tavoitteesta. Jos vain saan aikaiseksi tehdä sen lapun. Nyt juuri en jaksa nousta tästä läppärin alta minnekään. Kännykkä on tuolla kahden metrin päässä, joten en voi laittaa muistutusta siihen… Ai niin, tässäkin värkissä on muuten muistilappuja, siis sellaisia digitaalisia… Nyt juuri kokeilen sellaista. Enpä ole aiemmin tajunnutkaan. Eli laitan muistilapun näytölle, että muistan laittaa konkreettisen muistilapun komeron oveen, sitten kun nousen tästä ylös.

Tämä on tätä todellisuutta toiminnanohjauksen ja keskittymisen pulmien kummallisuuksien kanssa! Kotitöitä odottamassa, että tartun niihin; työasioita kaoottisena mössönä pääni sisällä. Inhottaa vilkaista kalenteria. Pitäisi organisoida, mutta organisointi on työlästä. En saa aikaiseksi, ellen suorastaan pakota itseäni siihen. Pakotan, jos muistan. Muistan ehkä, jos se on riittävän tärkeää. Täytyy taas laittaa muistilappu. Mutta muistilapuista tulee herkästi lisästressiä, jos niitä on liikaa, niin että ne peittävät jo toisensa! Olen kyllästynyt keltaisiin pikkulappuihin kalenteriaukeamassa. Ne alkavat ärsyttää ja ällöttää, koska ne liittyvät työläisiin asioihin; sellaisiin, joihin ei liity inspiraatiota. Kotiasioissakin on tarpeeksi muistamista. Laitapa taas kerran muistutus kännykkään, että muistat laittaa muistutuksen siitä, milloin kannattaa uusia kirjat! Tuolla pöydällä on nimittäin pari kirjaa, joitten eräpäivä on 20.8.2014. En tiedä haluanko lukea niitä enää. Tavallaan saatan haluta selailla niitä vielä, joten siltä varalta ehkä uusin, kun en koskaan tiedä, mikä sattuu ensi viikolla inspiroimaan. Toinen on Daniel Golemanin ”Sosiaalinen äly”. Olen lukenut sen ennenkin, jokunen vuosi sitten, ja luin sen nyt pari viikkoa sitten uudelleen. Toinen on Susan Cainin "introverttien manifesti", jonka oikeaa nimeä en juuri nyt muista, enkä viitsi nousta tästä katsomaan. Olikohan se ”Hiljaiset”?

Mielenkiintoisia kirjoja kumpikin. Totesin olevani varsin vahvasti introvertti, vaikka olenkin ADHD. Jonkun näkemyksen mukaan monet ADHD- ihmiset ovat kuulemma ekstroverttejä. Introvertit tarkkaamattomat ovat kuulemma tyypillisemmin ADD- tyyppisiä; siis hiljaisia ja omissa maailmoissaan olevia. Enpä tiedä, enhän minä julkisesti mitenkään riehu, joten kaipa vaikutan enemmän rauhalliselta ja hiljaiselta, mutta onko se sittenkin enemmän julkista roolia? Introvertit kuulemma usein yrittävät esittää ekstroverttiä, koska se on sosiaalisesti ihannoidumpaa ainakin länsimaissa. No, ehkä se on omalla kohdalla jotenkin niin, että silloin kun oman pään sisältö (pelkkä mielikuvitus) tai vaikkapa lukeminen riittää ylläpitämään ideaalia vireystilaa, olen varsin hiljainen ja hillitty ja omissa ajatuksissani. Mutta jos ei huvita vain ajatella, etsin virikkeitä ulkopuoleltani… Ja, totta kyllä, aina ei huvittaisi vain olla paikallaan! Istumatyö on välillä todella tuskastuttavaa, ellei ole jotakin mielenkiintoista, paikoilleen naulitsevaa ajateltavaa.

No, jos ekstrovertti ihminen on yleensä sosiaalisesti seurallisempi, siis seuraa hakevampi kuin introvertti, niin siinä suhteessa kyllä tunnistan voimakkaan introversion itsessäni. Minulle merkitsee enemmän ihmissuhteitten laatu kuin määrä. Vaikka olen kiinnostunut ihmismielestä ja olen utelias ihmisten pään sisällön ja elämänkohtaloitten yms suhteen, keskityn mieluummin yhteen yksilöön kerrallaan. Ihmismassaan suhtautuminen kasvottomana massana on vaikeaa. Näen massassa ihmisyksilöitä, joille en pysty olemaan välinpitämätön, ja massassa niitä yksilöitä tulee kerralla ihan liikaa aivoilleni. Eli puikin pakoon koppiini, ja otan vastaan vain yhden ihmisen kerrallaan. Jos pitää olla tekemisissä isojen joukkojen kanssa, teen sen mieluummin selkeässä roolissa; eli vaikkapa paapatan itse ja toiset saavat kuunnella, jos jaksavat!

Olen tässä viime aikoina perehtynyt erään läheiseni avustuksella myös ikävämpään aiheeseen, nimittäin siihen, että ihan liian moni alaikäinen altistuu K18- pelimaailmojen haittavaikutuksille. Yritän kasata ajatuksiani siitä aiheesta ja löytää oikean sävyn ottaa asiaan kantaa. Se nimittäin herkästi suututtaa; se siis, että lapsille koituu haittaa jostakin, mikä aikuisille on hupia. Ja se turhauttaa, jos aikuiset eivät edes ymmärrä tuottavansa haittaa, tai halua ymmärtää. Kun suutun, tekee kummallisesti mieli olla loukkaava ja ylimielinen. Mutta siitähän ei tietysti seuraa kuin inhottavaa hampaitten kiristelyä. Yritän siis ymmärtää, mutta nostaa esille asian, jolta ei pidä ummistaa silmiään. Mutta kukapa täällä on kaikin puolin viaton, niin että moittia voisi itseäänkin joistain hölmöilyistään… No, joissain asioissa, joissa itse edes yrittää toimia rakentavasti, voi ehkä varoitella toisia. Aikuisethan ovat itse vastuussa hölmöilyistään, mutta myös lapsistaan, ja siitä, millaisia hölmöilyjä lapsilleen opettavat… Yritän siis palata tähän aiheeseen. Kirjoituksesta uhkaa tulla tosi pitkä, ja lyhentely on vaikeaa. Mutta Herran haltuun! Jospa siitä jotain tulee, jos tulee.

En muista enää, oliko tarkoitukseni kirjoittaa nyt jotakin yleishyödyllistä. Ehkä ei. Ehkä tässä vain selittelin, miksi olin puolijulkisesti hiljaa melkein koko kesän. Minun on vaikea päivittää blogia säännöllisesti yhtä lailla kuin on vaikea tehdä muitakaan asioita, joitten tekeminen on vain itsestä kiinni, ja joita tekee lähinnä itseä varten. Jos tämä olisi työtä, josta olen vastuussa jollekulle muullekin taholle, laittaisin muistutuksen vaikkapa kahden viikon välein, ja merkkaisin parin tunnin aikalokeron kalenteriin, ja yrittäisin tehdä tästä säännöllistä. Mutta motivaatio heittelehtii. Onko tällä mitään merkitystä? Edes itselleni? Kellekään muillekaan? Miksi kirjoittaa? En enää muista.

Joskus kirjoitin listan motivaatiolauseita jonnekin vihkoon, mutten nyt juuri muista, mihin vihkoon, ja jos se oli se vihko, joka on kassissa lattialla, en yllä sitä nyt juuri ottamaan käteen. Tuntuu taas kerran aika toimintarajoitteiselta tämän aikaansaamisjumituksen kanssa. Mutta yritän edelleen, ainakin niissä asioissa, joissa olen muille vastuussa. Sitä paitsi pitäisi ruveta oikolukemaan yhtä romaanikäsikirjoitusta, jolla on sentään määräpäivä, mihin mennessä se on tehtävä. Ehkä leikittelen nyt seuraavaksi tämän läppärin muistilappusovelluksella, jotta opin käyttämään sitä oikeasti johonkin rakentavaan tarkoitukseen…


PS: ”ADHD- tyypin tarina” - e-kirjan lueskelin itse kokeeksi tabletilta, ja totesin, että tekstiä voisi kyllä olla sivua kohti vähemmän ja isommalla fontilla, mutta noista jutuista en tiennyt etukäteen sähköistä kässäriä toimittaessani, mikä nyt harmittaa, kun ei kirjan ”valmistaja” siitä ohjeistanut selkeästi. Ja ne jotkut kirjoitusvirheet, joita word- ohjelma ei kirjoittamisen aikana tunnista virheiksi, harmittavat myös. Mutta mikäpä ihmisen aikaansaannos olisi täydellistä… Voipahan tunnistaa inhimillisyytensä siinäkin suhteessa! Sisällöstä en niinkään ota stressiä, siis onko se riittävän ok vai ei, koska se on makuasia ja toisaalta arvostusasia, mistä joku tykkää, joku ei. Ehkä sisällöstä on hyötyä ADHD- ilmiön ymmärtämisessä, etenkin niille, jotka eivät sitä oikein vielä hahmota. Omasta näkökulmastani kirjaa oli mukava ja helppo kirjoittaa, ja oikeastaan se on se mielekkäin juttu itselle. Ja sainpahan jotain aikaiseksi. Tällaiselle perinteiselle alisuoriutujalle se on aina merkittävä asia...

Tässä linkki e-kirjaan, jos huvittaa siihen tutustua:
kirja.elisa.fi/ekirja/adhd-tyypin-tarina

Erityisherkkien emansipaatio?

Jos ihmiset ovat kuin lampaita, laumaan
 kuuluu sekä kovapäisiä pässejä että
arkoja karitsoja, ja kaikkea siltä
väliltä.Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Ihmisen psyykeen liittyvään julkiseen keskusteluun näyttää nousseen uusi teema, ”erityisherkkyys”. Herkkyyttä käsittelevää kirjallisuutta on ilmestynyt suomeksi, ja esimerkiksi psykologi Heli Heiskasen sivuilta löytyy ”herkkyystesti” ja ”introversiotesti”. Introvertitkin ovat jollain tapaa heränneet itsetietoisuuteen. Jos valtaapitävät ovat useimmiten ekstroverttejä, introverttien itsetietoisuuden lisääntyminen voi johtaa yleiseen ”maan hiljaisten” emansipaatioon… No, jos joku introvertti sattuu sitten olemaankin ilkeä ja epäherkkä ihminen, voi syntyä ei-toivottuja seurauksia tällaisen yksilön valtaanpääsystä. Empaattisuus ratkaisee rakentavan ja eettisen lopputuloksen, ei ulos- tai sisäänpäin suuntautuneisuus sinänsä.

Olisi kuitenkin kiinnostavaa perehtyä tähän uuteen kirjallisuuteen lähemmin nähdäkseni, sisältääkö se jotakin uutta, siis psykologille. Onhan jo kauan tiedetty, että noin viidennes ihmisistä syntyy sellaisen temperamentin kanssa, että heillä todennäköisemmin tulee olemaan vaikeampaa sopeutua tähän monella tavalla koettelevaan maailmaan ärsyttävine sosiaalisine haasteineen. Ja että herkät ihmiset ovat useimmiten introvertteja, mutta on olemassa myös herkkiä ekstroverttejä, joiden habitus ja käytös saattaa olla esimerkiksi taiteellisen yliherkistelevää. Ja lieneekö juuri tämä sama herkkä viidennes se joukko ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta, uupumuksesta ja ahdistuneisuushäiriöistä ainakin jossain elämänsä vaiheessa. En ihmettelisi, jos kyse olisi täsmälleen samoista ihmisistä.

Käytännön mielenterveystyössä tapaamani ihmiset ovat useimmiten herkkiä ja empaattisia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kärsivät toisista ihmisistä tai ympäristöstään. Totta kai psykologin pakeille tulee myös herkkyydeltään tavanomaisen tasoisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin kovia, että kuka tahansa (paitsi psykopaatti) kärsisi sellaisten tapahtumien psyykkisistä seurauksista. Vähemmän herkkien näkökulmasta erityisherkät ihmiset lienevät ”yliherkkiä”. No, tässä on yksi erityisen yliherkkä ihminen! En ihmettele yhtään, miksi sukka tuntuu inhottavalta väärässä jalassa. Tai miksi korvallista alkaa kuumottaa kännykän läheisyydessä, tai että sähköisen jyrsijöitten karkottimen tininä häiritsee, vaikkei ihmisen pitäisi sitä muka edes kuulla?! Ehkä olenkin hiirulainen. Tai rotta. No, jos olen rotta, jälkeläisilläni pitäisi olla loistavat eloonjäämismahdollisuudet, vaikka biodiversiteetti uhkaakin heikentyä ihmiskunnan yhteisen talouskasvua ihannoivan köyhdyttämistyön tuloksena. Äh, en ehkä sittenkään ole niitä talouskasvun varaan pelinappulansa laskevia rottia. Rottahan on opportunisti. Minä olen liian aikaansaamaton nahjus sellaiseen elämäntapaan. Tai liian herkästi mieleni pahoittava toisenkin pahasta mielestä, enkä halua itselleni pahaa mieltä...

Mielelläni lukisin siis tuota tuoretta herkkyyttä käsittelevää kirjallisuutta, mutten vielä ehkä tilaa itselleni, vaan lainaan. Maakunnallisessa kirjastossa kyseiset kirjat ovat tosin tällä hetkellä lainassa tai varattuina, joten aiheesta kiinostuneita taitaa löytyä! No, tiedän aiheesta itse sen minkä tiedän tähän mennessä. Jokin osa herkkyyteen liittyvistä tekijöistä on geneettisiä, mutta toisaalta tiedetään, että varhaislapsuuden kokemuksilla voi olla isojakin vaikutuksia yksilön stressinhallintakykyyn. Joka tapauksessa, sekä geneettiset, kohdunaikaiset, että syntymänjälkeiset tekijät vaikuttavat siihen, millaiset eväät ihmisyksilö saa elämässä selviytymiseen. Mutta missä määrin ihminen voi valita itselleen ideaalin elinympäristön?

Lapsilla on harvoin mahdollisuus valita vanhempiaan, etenkään ihan alkujaan. Ehkä sitten kaksitoistavuotiaana voi jo esittää jonkinlaisen mielipiteen toivomastaan perheympäristöstä, jos uskaltaa. Ja muutkin ympäristötekijät ovat usein niin voimakkaita, että yksilön on usein helpompaa vain sopeutua ja alistua kuin taistella niiden vaikutuksia vastaan; esimerkiksi vallitsevan kulttuurin normisto ja ihanteet omaksutaan usein jopa lainkaan huomaamatta vaihtoehtoisia ajattelutapoja! Herkkä yksilö saattaa tunnistaa ympäristön kuormitustekijöitä tai yleisen ”haitallisuuden”, mutta voi olla herkkyytensä takia liian kuormittunut jaksaakseen muuttaa asioita siedettävämmiksi.

Sen tosiasian, että viidennes meistä on psyykeltään ja keholtaan haavoittuvaisempia ja sairastumisalttiimpia kuin muut, tiedostaminen ja esille tuominen on sinänsä hyvä asia, ja herättää toivottavasti pohdintaa. Esimerkiksi mietittäessä päivähoitoa, koulumaailmaa, työelämää, sosiaalista elämää… Eli suunnilleen kaikkea, mitä ihminen kohtaa elinaikanaan! Tämä yhteiskuntamme suosii kovanahkaisempia yksilöitä. Jos uskomme Darwinin lakiin ja suosimme viidakon ja villin lännen pelisääntöjä, vuosisatojen kuluessa herkät ihmiset lienevät kuolleen sukupuuttoon. Kovapintaiset yksilöt kun pariutuvat keskenään, herkkyyteen vaikuttava geneettinen perimä käy harvinaisemmaksi, ja senhän nyt arvaa, millaisia lapsukaisia kovanahkaiset vanhemmat saavat kasvatuksellaan aikaan…

Eipä kiinnostaisi elää sellaisessakaan maailmassa. Haluan uskoa, että herkkyys ja empaattisuus on biologisestikin tarkoituksenmukainen ominaisuus, ja siksi se säilyttäminen populaatiossa on kaikin puolin järkevää ja hyödyllistä. Ja hengellisestä näkökulmasta ajatellen asia on vielä merkityksellisempi. Kristittynä uskon, että Jumala on rakkaus. Rakkauteen kuuluu empatia, hyvä tahto, pyrkimys rauhaan ja harmoniaan. Vähemmän herkän ihmisen voi olla vaikea sisäistää empaattista ja sovinnollista asennetta, joka loppujen lopuksi olisi terveellistä kaikille.

On surullisia tarinoita siitä, miten herkällä temperamentilla varustettu yksilö joutuu kokemaan liian kovia, ja turtuu ja paatuu. Näin voi syntyä eriasteisesti häiriytyneitä ihmisiä, jotka syyllistyvät toisinaan varsin julmiin tekoihin, kun olosuhteet pääsevät sietämättömiksi. Jos yksilöllä on silti vielä jäljellä ”pehmeämpi puoli”, joka on vain tilapäisesti kuormitettuna ollut lamaannuksissa, yksilö todennäköisesti kykenee katumaan tekoaan ja olemaan pahoillaan tuottamastaan vahingosta ja kärsimyksestä. Mutta jos yksilössä ei ole mitään ”heikkoa”, hän ei myöskään kadu tekoaan, ei ole pahoillaan tuottamastaan vahingosta, eikä pyri välttämään rangaistusta, koska sekään ei tunnu missään.

Samalla kun pohditaan herkkyyskysymystä, olisi hyvä pohtia myös sitä, millä tavoin ehkäistään sekundääristen psykopaattien tai muulla tavoin potentiaalisten ”riskiyksilöitten” kehittymistä. Tarkoitan, että jos ”herkkyysgeenejä” kantava yksilö joutuu elämässään koville ja turruttaa herkkyyttään selvitäkseen elämästä, ja saa sitten temperamentiltaan herkän lapsen, jota sitten laiminlyö tai kohtelee kaltoin, tuloksena on joka tapauksessa todennäköisesti ”häiriytynyt” yksilö. Puhtaasti perinnöllisistä syistä kehittyvää psykopatiaa ei kai toistaiseksi vielä osata tehokkaasti ehkäistä. Tulisi vain älytä välttää lisääntymästä tällaista geeniä kantavan kanssa, mutta käytännössä se kai on hankalaa, koska psykopaatit harjoittavat lisääntymiseen liittyvää kanssakäymistä mielellään, ja humalaiset, sokeasti ihastuneet tai muutoin tokkuraiset uhrit eivät siinä vaiheessa välttämättä vielä ole tunnistaneet vaaraa, tai sitten uhrit kyllä tunnistavat vaaran, mutta eivät voi tehdä mitään puolustaakseen itseään.

Herkkyyttä pohtiessa tulee näköjään hyvin helposti mieleen se toinen ääripää, tai toisaalta se, miten herkkä yksilö saadaan kokemaan niin paljon tuskaa, että hän turtuu ja paatuu. Paatumisen mekanismeja pystytään jo jossain määrin selittämään neurobiologisesti; siis, mitä aivotasolla tapahtuu, kun alkujaan tarkoituksenmukaiset stressireaktiot ylikuormitettuina ”sammuvat”. Toisin sanoen, kun puhutaan erityisherkästä viidenneksestä, jolla on monia yhteisöllisesti hyviä ominaisuuksia, on hyvä muistaa, että osa näistä herkistä ihmisistä on vaarassa muuttua vähemmän herkiksi ja epäkilteiksi ihmisiksi. Yhteisön tasolla riski on tärkeä tiedostaa. Aran koululaisen kiusaaminen voi johtaa itsemurhaan, joka on sisäänpäin kääntynyt vihareaktio, mutta se voi johtaa myös ulospäin suuntautuvaan vihaan. Hyvä olisi myös tunnistaa ne nuoret ”kovanaamat”, jotka ovat oikeasti ”herkkiksiä”, jotta voidaan ehkäistä paatuneessa mielentilassa heräävät aggressiiviset reaktiot ja kohdistaa tukea siihen, että yksilö tunnistaa herkkyytensä voimavarana.

Mutta miten tässä yhteiskunnassa oikeasti selviää ”herkkiksenä”? Ehkä jonkinlainen emansipaatio onkin tarpeen suhteessa tarpeettomasti holhoaviin tai kyynärpäätaktiikkaa käyttäviin, vähemmän herkkiin kanssaeläjiin. On tärkeä tiedostaa, mitä vahvuuksia ”heikkouden” alla piileekään, ja osata arvostaa itseään kaikessa poikkeavuudessaan... Erityisherkissä on kyse vähemmistöstä, mutta aika isosta vähemmistöstä kuitenkin! Jos viidennes ihmisistä kääntää surkuteltavan piirteensä yhteiseksi hyväksi, alkaa ehkä tapahtua laajemmankin mittakaavan muutosta. Tämäntyyppistä taisin itsekseni kaavaillakin kirjoittaessani ”Luuserikapina”- romaanikäsikirjoitusta. Omakohtaisesti kun on kokemusta kaikennäköisistä yliherkkyysreaktioista (kuten esimerkiksi painajaisten näkeminen 80-luvun Afrikan nälänhädän uutiskuvista, tai omituisten sähkömagneettisten ”sätkyjen” saaminen kännykällä pelaamisesta), aihe on omaa napaa lähellä. Taidan lisäksi olla varsin introvertti, paitsi hetkittäin nähtävästi saan emotionaalisia ekstroverttiyspuuskia.

No, vähän tuntuu siltä, että ihmiskunnan vähemmän herkkä 50 % saattaa suhtautua herkkyyden positiiviseen suitsuttamiseen lievällä ylimielisyydellä. Osittain ehkä ”säälitellen”, tai ärtyneesti… Ja tottahan on, että kaikenlaisessa luokittelussa on se riski, että tietynlaiseksi itsensä luokitelleet ihmiset alkavat pitää itseään ”parempina” kuin ne muut, jotka ovat joltain ominaisuudeltaan erilaisia. Tällainen paremmuusvertailu tietysti aiheuttaa ongelmia, eikä lisää keskinäistä ymmärrystä, arvostusta ja rauhantahtoa. 

Ihmiset ovat erilaisia, mutta samanarvoisia, ja se on tarkoituksenmukaista. On olemassa lukuisia ihan rakentavia ja hyödyllisiä hommia ja rooleja, joihin tarvitaan vähemmän herkkiä ihmisiä. Mutta ilman erityisherkkiä yksilöitä katoaisi ihmiskunnasta varmasti jotakin peri-inhimillistä. Eettisyys perustuu pohjimmiltaan empatiaan. Herkkä ihminen käyttäytyy usein hienotunteisesti ja pyrkii välttämään toisten mielen pahoittamista ilmankin tapakasvatusta. Sovun ja harmonian säilyttämiseksi on kehitelty käytösnormeja niitä vähemmän herkkiä varten, joiden käytöksen eettisyyttä ei voi laskea luonnollisen empaattisuuden varaan. Paimen pitää lihavat pässit kurissa paimensauvalla, mutta herkille lampaille riittänee kevyesti nuhteleva katse. Ja karanneet, eksyneet, reissussa ryvettyneet ja itsensä teloneet pääsevät jopa syliin, kun omat jalat eivät enää kanna. Empaattisesti herkistynyt paimen kuulee äänettömänkin aran määkäisyn, eikä jätä etsimättä kadonnutta pässiäkään…

ADHD-tyypin kertomaa

Kirjoitan tätä ulkona. Löysin kirpparilta käyttämättömän, kaupan hintalapuilla varustetun, kierrätetyistä muovisista juomapulloista materiaalinsa saaneen läppärilaukun, jonka hihnat on tehty auton turvavöistä. Oli ilahduttavaa löytää jotakin niin ekoilevaa. Kokeeksi raahasinkin läppärini sillä laukulla järvenrantaan, ja katselen nyt varsin kaunista rantamaisemaa yrittäen olla häiriintymättä parista ihmisestä, joiden ääniä kuuluu taustalta. Olen ollut viime aikoina rasittunut, tuskastunut, kärsimätön ja ärtynyt, ja huomannut pääosin negatiivisia asioita. Oma hommansa on kääntää huomio positiivisiin puoliin. Nyt huomaan ampiaisen, joka pörisee tuossa, ja johon suhtaudun lievällä varauksella. Ja käki kukkuu, tuuli humisee läheisissä männyissä ja kahisuttaa koivujen lehtiä. Jossain pörisee moottoripyörä, äh...

Meinasin olla niin rasittunut ja ärtynyt, etten oikein osannut olla iloinen siitä, että sain kuin sainkin lopulta e-kirjan julkaistuksi. Eli "ADHD- tyypin tarina" ilmestyi 4.6.2014 Elisa Kirjan "Kirjoita itse"- palvelussa. Eihän siinä sinänsä mitään kummallista ole, koska kuka tahansa voi sitä kautta laittaa kirjansa julkisuuteen, ellei se ole jotenkin törkeä tai poliittinen tai jotain muuta (en muista mitä muita kriteerejä siinä julkaisukelpoisuudessa oli). Mitään erityisiä kirjallisia "laatuvaatimuksia" ei siis ole. Mutta minulle prosessi oli iso aikaansaamisvaiva. Niin että voisin yrittää "hehkuttaa" asialla, paitsi etten tykkää "hehkuttamis"- ilmaisusta. Mutta voisinhan edes olla ilahtunut. Tosin huomasin jälkeenpäin, että käsikirjoitukseen oli jäänyt yksi virhe, eli väärä nimi yhdessä kohdin. Muuten se oli jotakuinkin kirjoitusvirheetön... Mutta eihän sekään mitään todista kirjallisen teoksen laadusta.

Oikeastaan olen aika epäileväinen sen suhteen, kuka ylipäätään jaksaa lukea sellaista sekavaa, kuvitteellista selostusta arkisista luuseri-ihmisistä. Populaarikirjallisuuden valtavirta kun taitaa olla jotain ihan muunlaista, sisällöllisesti, ja edustaa osittain erilaisia arvoja. Itselleni omanlaiseni höpinän kirjoittaminen on huvi, tai ainakin päähäni saattaisi kerääntyä paineita, ellen kirjoittaisi. En aio asettaa liiallisia laatuvaatimuksia itselleni, vaikka joku joskus valittaisikin tekstieni alhaisesta laatutasosta... Mikäs pakko kenenkään on lukea mitään, mikä ei oikeasti kiinnosta tai tuntuu oman maun mukaan huonolta! Ihmiset ovat niin erilaisia arvostuksiltaan ja makuaisteiltaan, ja on kovin typerää kiistellä makuasioista. En minäkään syö mitä tahansa mönjää, eikä huvita nyt juuri kiistellä mistään...

PÄIVITYS: ADHD- tyypistä kertova tarina on ilmestynyt uudistettuna e-kirjaversiona 2020, tässä uusi linkki.

Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista?

Muutama vuosi sitten katselin useampiakin ilmaisia englanninkielisiä NLP- videoluentoja netistä. Lueskelin myös Jamie Smartin viikkokirjeitä ja muuta NLP Salad – yrityksen materiaalia. Vuosien mittaan Jamie Smartin ajattelu on syventynyt pelkästä NLP:n harjoittamisesta elämänfilosofiselle tasolle, mikä on tietysti toivottu muutos. (NLP on siis vain yksi psykologinen työkalu, ei mikään eettinen onnellisuusoppi.) En tietenkään ole jaksanut suomentaa itsellenikään kuin pienen osan materiaalista. Ymmärrän sen minkä ymmärrän, ja jotakin jää varmasti ymmärtämättä. Tein kuitenkin itselleni muistiinpanoja suomeksi Jamie Smartin luennosta nimeltään ”Ten Toxic Traps”. Toivottavasti ymmärsin sisällöstä sen oleellisen. Yritän selittää sitä tässä omin sanoin…

Eli Jamie Smartin mukaan ”kymmenen myrkyllistä ansaa” ovat seuraavanlaisia (tai ainakin jotain sinnepäin, olettaisin):


1) ”Hamster-wheeling”

Suomalaisittain oravanpyörä. Jamie Smartin mukaan ”hamster-wheeling” kuvaa toimintaa, joka perustuu seuraavantyyppisiin ajatuksiin: ”Olen onnellinen, kun…” tai ”En voi olla onnellinen, jos…”. Kyse on siis ajatteluansasta, jossa ihminen uskoo, että onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunteet tulevat jostakin hänen ulkopuoleltaan; tavaroista, asioista, olosuhteista. Tosiasia kuitenkin on, että tunteet ovat jotakin, jotka syntyvät ihmisessä, eivätkä ne siis tule ihmiseen jostakin hänen ulkopuoleltaan. Esimerkkinä Jamie Smart kertoi ihmisestä, joka sanoi tuntevansa olonsa turvalliseksi, jos hänellä on tietty summa rahaa pankissa. Tällainen ajatus on virhepäätelmä. Turvallisuudentunne ei ole mitään sellaista, joka olisi tietyssä rahasummassa ja siirtyisi sieltä ilmateitse ihmisen tunnettavaksi. Tunteet ovat ihmisessä itsessään, ja ne voivat herätä pelkästään ajatuksen tai mielikuvan kautta. Ne ovat ihmisen syntymälahja. Niinpä, ihminen voi tuntea olonsa turvalliseksi, vaikka olisi muitten silmissä vaarassa, ja toisaalta, ulkoisesti katsoen turvallisissa oloissa oleva ihminen voi silti olla sisäisen turvattomuudentunteen vallassa.

Ajatus siitä, että onni tulee jostakin ulkoisesta asiasta, saa ihmisen useimmiten tavoittelemaan rahaa, tavaroita, asioita, elämyksiä ja ihmissuhteita. Hän uskoo, ettei tule onnelliseksi ilman niitä, vaan vasta sitten kun on saavuttanut tavoitteensa näissä asioissa. Tavoitteet kuitenkin muuttuvat sitä mukaa kun niitä saavuttaa. Ihminen voi kuvitella tulevansa onnelliseksi sitten kun on saanut vaikkapa uuden auton. Uuden auton saavutettuaan hän tunnistaa taas kalvavan tyytymättömyyden, ja päättelee sen johtuvan vaikkapa siitä, ettei hänellä ole riittävän suuri asunto, tai riittävän hyvä parisuhde, tai riittävästi harrastuksia tms. Ja oravanpyörä jatkaa pyörimistään. Kestävä tyytyväisyys ja mielenrauha eivät tule tavoitteita asettamalla ja saavuttamalla. Kuitenkin suurin osa ihmisistä juoksee oravanpyörässään kuvitellen näin. He eivät ole vapaita valitsemaan, koska he ovat omien uskomustensa ansassa.

2) "Lamp-lightning” (eli katuvalaistus)

Tämä termi perustuu tarinaan päihtyneestä, joka etsi kaupungille pudottamiaan avaimia katuvalon lähettyviltä. Miksi hän etsi sieltä, missä avaimet eivät olleet? Siksi, että valaistus oli siinä kohdin parempi. Normaaliälyissään oleva tajuaa virhepäätelmän. Mutta samalla tavoin moni ihminen usein kuvittelee löytävänsä onnen ja mielenrauhan sieltä, missä valot ovat paremmat; näkyvästä maailmasta, aineellisista asioista. Mutta se, mikä ei ole aineellista, ei tietenkään voi löytyä materian keskeltä. Mielenrauhan avaimet ovat ihmisessä itsessään, sisäisesti olemassa ja valmiina, ”vain ajatuksen päässä”. Niin kauan kuin ihminen kuvittelee mielenrauhan löytyvän sieltä, missä näkyvyys on parempi (suorastaan räikeästi valaistu, sanoisin!), hän etsii turhaan.

3) ”Sleepwalking”

Unissakävelyllä Jamie Smart kuvaa sitä, että ihminen elää elämäänsä tiedostamatta, mitä hän oikeasti haluaa. Ihminen toimii ikään kuin automaattiohjauksella, usein toisilta ihmisiltä oppimiensa ja omaksumiensa toiveitten, uskomusten ja ajatusten pohjalta. Hänen sisimpänsä nukkuu, ja hän on automaattiohjauksensa ansassa, kunnes autenttiset tarpeet ja toiveet heräävät. (Eli haloo, herätys, STOP! Mitä oikeasti haluat? Minne oikeasti olet menossa?)

4) "Carrot&sticking”

Porkkanalla ja kepillä kuvataan ihmiselle tyypillistä tapaa vaikuttaa omaan käytökseensä tai toisten käytökseen palkitsemalla tai rankaisemalla. Nämä eivät kuitenkaan takaa ideaalia, pitkäjänteistä tulosta. Jos ihminen toimii vain ulkoisen palkinnon kannustamana, tulos ei voi olla yhtä hyvä kuin silloin, jos ihminen toimii autenttisten, sisäisten tarpeittensa pohjalta. Ulkoiset palkinnot voivat toimia jonkin aikaa, mutta koska mielenrauha ei tule mistään ihmisen ulkopuolelta, niiden vaikutus ei voi olla pysyvä. Pyrkimys välttää rangaistusta voi myös toimia ihmisen motiivina, mutta jatkuvan rangaistuksen pelon vallassa ihminen on tietysti ahdistunut. Ja jos ihminen tekee jotakin ahdistuneena, myös toiminnan lopputulos on ”maustettu ahdistuksella”. Elämäntapa, jota ylläpitävänä motiivina on rangaistuksen välttäminen, on täynnä ahdistusta. Se ei voi täyttää ihmisen autenttisia, sisältäpäin lähteviä tarpeita. Ihmisen toiminnan tulisi olla inspiroitunutta; silloin myös toiminnan tulos on täynnä innostusta ja iloa!

5) ”Scrumping”

Termi tarkoittaa englantilaisittain omenoitten pihistämistä toisen puusta. Tällä Jamie Smart kuvaa toisten ”hedelmien” varastamista verrattuna oman omenapuun kasvattamiseen ja omista hedelmistä nauttimiseen. On olemassa paljon opettajia, jotka innostuneena omasta menestyksestään haluavat opettaa menestyksensä salaisuudet muillekin. He saattavat tarjota valmiita hedelmiä; esimerkiksi toimintaohjeita, joita noudattamalla päädyt takuuvarmasti samaan lopputulokseen kuin hekin. He ovat kasvattaneet oman puunsa, ja se on tehnyt hedelmää. He myyvät sinulle hedelmiä. Mutta ne ovat heidän omenoitaan; eivät sinun omenoitasi! Et voi liimata niitä kiinni omaan puuntaimeesi. Voi olla, että tuhlaat omaa aikaasi ja energiaasi yrittämällä jotakin, mikä ei sovi sinulle. Toisten menestystarinat eivät ”kopioimalla” muutu sinun menestystarinaksesi. Voit kuitenkin oppia ja innostua niistä; oma hedelmäpuusi voi saada kasvuvoimaa, ja jonain päivänä sinä tuotat omia hedelmiäsi.

6) ”Snow-globing”

Ihmisen ajatukset ovat usein yhtä sekaisin ja tukossa kuin lasipallo, jossa tekolumi on ravistelun myötä levinnyt ja kohonnut täyttämään maiseman. Elämä näyttää silloin kaoottiselta ja hallitsemattomalta. Ihminen luulee, että tämä näkymä on totta. Hän luulee, että hänen ajatuksensa kuvaavat todellisuutta. Mutta ne ovat vain ajatuksia! Ne ovat hänen tulkintansa siitä, mitä hän näkee ja kokee. Ihmisen omat ajatukset ovat usein totuuden peittona. Totuus paljastuu, kun ajatukset pysähtyvät. Kun ihminen pysähtyy ja odottaa, ajatukset seestyvät, näkymä kirkastuu, ja totuus paljastuu. Ihmisen todellinen olemus on kirkkautta ja selkeyttä. Ihmisen ajattelu voi olla sekaisin, mutta maailmankaikkeus ei ole! (Itse näen tämän siten, että yhteys Korkeampaan Voimaan kirkastaa ajatukset ja auttaa näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on. Pysähtyminen ja hiljentyminen auttavat kokemaan tätä yhteyttä.)

7) ”Fixing”

Ihminen voi jäädä ”korjaamisen ja parantamisen” ansaan. Kun hän toteaa kärsivänsä onnellisuuden ja mielenrauhan puutteesta, hän voi pyrkiä korjaamaan asiaa esimerkiksi lääkitsemällä itseään mielialalääkkeillä tai päihteillä. Hän kuvittelee, että hänessä on jotain vikaa tai puutetta, joka täytyy korjata. Mutta ihminen on alun pitäen täydellinen; ihmisessä ei pohjimmiltaan ole mitään vikaa. Olet uskomustesi ansassa, jos luulet, että sinussa on jotakin sellaista perusteellista vikaa, mikä pitäisi ”fixata” jollain ihmisten järkeilemillä pikatempuilla. Autenttinen olemuksesi on oikeasti täydellinen; olet sellainen kuin sinun on tarkoitettu olevan. ”Olet Jumalan lapsi”.

Tähän ”vianetsintään” liittyen tulee mieleen esimerkiksi synnynnäisen ujouden leimaaminen negatiiviseksi piirteeksi ja sosiaalisen arkuuden diagnosoiminen ahdistushäiriöksi, jota sitten pitäisi muka lääkitä. Ujous ei ole sairaus! Ujot ihmiset ovat usein herkkiä ja empaattisia, ja vika on ympäristön asenteessa, jos heille saadaan aikaan niin vaikeita ahdistusoireita, että lääkitystäkin joudutaan harkitsemaan.


8) ”Spray-tanning”

Kirjaimellisesti kyse on rusketussuihkeesta, jolla kalpea iho saadaan näyttämään päivettyneeltä. Jamie Smart kuvaa tällä termillä virhepäätelmää tai toiveajatusta, jossa onnellisuuden ulkoisia merkkejä jäljittelemällä voi yrittää ”taikoa” itsensä onnelliseksi. Jos vaikkapa kuvittelen, että onnellisilla ihmisillä on tiettyjä ulkoisia tunnusmerkkejä, yritän haalia itselleni nämä tunnusmerkit ja kuvitella olevani sitten onnellinen. Ruskettunut ihminen on oikeasti oleskellut auringossa ja mahdollisesti nauttinut olostaan. Tekoruskettunut ihminen yrittää näyttää siltä, että on ollut auringossa, ja jopa uskotella itselleenkin niin. Hän yrittää ehostuksen avulla saada tunteen aurinkoisesta, lämpimästä säästä ja mukavasta olosta. Jos ihminen todella uskoo, että onnen ja mielenrauhan näytteleminen tekee hänestä onnellisen, hän on ansassa, eikä etsi onnea sieltä, mistä se todellisuudessa olisi löydettävissä: hänen sisimmistään ja yhteydestä universaaliin totuuteen.

Pohdiskelin itse, että tällainen onnellisuuden kuvittelu saattaa toki joskus toimia hetken, mutta kuviteltu onni ei ole kestävää, eikä tietenkään ole mitään järkeä rakentaa onnellisuuttaan itsensä ulkopuolisista asioista riippuvaiseksi, olosuhteitten varaan. Tässä maailmassa tuskin on koskaan saavutettavissa täysin ideaaleja olosuhteita kaikkien ihmisten ”makuun”. Perustarpeiden täyttämisen pitäisi riittää tyytyväisyyden perustaksi. Kaikilla ei ole mahdollisuutta edes siihen; ei edes tarpeeksi ruokaa, tai turvallisuutta, tai ketään läheistä ihmistä. Onkin varsin epäeettistä käyttää kohtuuttomasti luonnonvaroja ihmisten henkilökohtaisiin mieltymyksiin, toisten matkimiseen tai uutuudenviehätykseen pohjautuvan ”onnen” järjestämiseen ja markkinointiin, kun joillakuilla ei ole edes kattoa päänpäälle. Kuluttamiseen kannustaminen ja turhien tuotteiden mainostaminenhan on muutenkin täysin epäeettistä. Sen lisäksi mainoksissa annetaan vaikutelma, että ihmiset ovat niissä tietyissä materialistisissa olosuhteissa olevinaan onnellisia, sen lisäksi että ovat tietysti moitteettoman hyvännäköisiä ja varakkaita…

9) ”Multi-sourcing”

Ihmisillä on taipumus etsiä syitä erilaisille ilmiöille useista eri lähteistä. Esimerkiksi mielenosoituksiin voidaan löytää lukuisia eri selityksiä, yhteiskunnallisista psykologisiin. On kuitenkin erehdys kehitellä monia erilaisia selityksiä; ne ovat aina pelkkiä osatotuuksia. Jamie Smartin mukaan kaikelle maailmassa ja ihmisissä esiintyville negatiivisille ilmiöille on löydettävissä yksi alkuperäinen selittävä syy: väärinkäsitys ihmisen ja maailman todellisen luonteen ymmärtämisessä. (Tämä tarkoittaa oman näkemykseni mukaan maailmankuvaa, josta puuttuu usko tiettyyn universaaliin totuuteen, Korkeampaan Voimaan.) 

10) ”Misunderstanding”

Tämä perimmäinen väärinkäsitys todellisuuden luonteesta on lyhyesti sanottuna sitä, että luulemme elävämme maailmassa, joka toimii ulkoa sisälle päin (outside in). Todellisuudessa elämme sisältä ulospäin (inside out). Jamie Smartin ajattelu pohjautuu Sydney Banksin ideaan kolmesta periaatteesta (mieli, tietoisuus, ajatus), joka selittää tätä väärinkäsitystä perusteellisemmin. Tietoa tästä ajattelusta löytyy varmasti googlaamalla.

Tässä voitaneen lyhyesti kerrata jo tutuksi tullut ajatus: onni ei tule ihmiseen ulkoapäin, vaan se on jo meissä sisäisesti. Kaiken viisautemme lähde on universaali tietoisuus (Jumala). Uskommepa sen tai emme, me olemme osa tuota tietoisuutta, jonka luonne on selkeyttä ja harmoniaa.

Itse tätä pohdiskeltuani huomaan olevani kovin kaukana siitä, että pääsisin täysin irti ulkoisten olosuhteitten ärsyttävyydestä ja kurjuudesta, ja että olisin vain jotenkin itsekseni onnellinen. Varsinkin jos väsyttää ja rasittaa... Saati sitten että pääsisin jotenkin irti siitä ahdistuksesta ja kärsimyksestä, joka aiheutuu siitä, että jollakulla sellaisella ihmisellä, josta välittää, on paha mieli ja vaikeaa. Jotenkin kuitenkin luulen, kokemani ja lukemani pohjalta, että ihminen voi olla samanaikaisesti rauhallinen ja syvästi tunteva. Eikä kukaan voi elää myötätuntoisena tätä elämää, jos ei suostu kärsimään ja elämään ahdistuksiensa ja maailman ahdistuksen kanssa. Mutta samanaikaisesti voi kokea syvää mielenrauhaa, iloa ja toivoa; inspiraatiota ja rakkautta.

Uskon, että ihminen voi tuntea onnea yhteydessä Jumalaan, vaikka olisi nälkiintynyt ja ruumiillisesti kärsivä. Tällainen edellyttää kuitenkin nimenomaan sitä Jumalayhteyttä. Voisi ajatella, että täytyy olla jonkinlainen ”pyhimys” pystyäkseen sellaiseen. Mutta ehkäpä ei tarvitsekaan! Ehkä yhteys on vain ajatuksen päässä. Ehkä yhteys on vain uskallusta vaille olemassa, meille kaikille ”tehdasasennettuna”. Ja vaikka tulee ajatus ”Enhän minä kelpaa, minä olen niin huono ihminen”, kuten Pietarille Jeesuksen kutsuessa, voisikohan muistaa sen, ettei kukaan ole pohjimmiltaan sen huonompi kuin toinenkaan? Jos joku toinenkin kelpaa Jumalan yhteyteen ilman omia ansioitaan; sellaisena syntisenä kuin Pietarikin sanoi olevansa, miksen minäkin kelpaisi? Kuulostaako tämä liian hyvältä ollakseen totta? No, eikö täällä maailmassa ole riittämiin sitä pahaa ja potaskaa; eikö tänne muka tarvita mielettömän iso hyvä asia sen kaiken vastapainoksi?

Elämän epätyydyttävyydessä ei ole monestikaan kyse siitä, etteikö nykyihminen saisi riittävästi tietoa ja toimintaohjeita mielekkyyden lisäämiseksi ja ongelmien ratkaisemiseksi. Sitä tietoa ei vain saa sovellettua omaan elämäänsä. On kaikenlaisia syitä, miksi ihminen ei tee niin kuin olisi hyvä tehdä. Osa on tekosyitä, osa oikeita esteitä, joita on vaikea poistaa, ylittää tai kiertää. Ja itse ainakaan en vain saa aikaiseksi moniakaan asioita, vaikka tiedän, miten olisi todennäköisesti hyvä tehdä. Aivot jumittavat; toiminnanohjaus tökkii. ”Ota itseäsi niskasta kiinni” – ajattelu ei vain toimi, kun ei saa kättään niskaan asti, vaikka haluaisi…

Ihmiset ovat usein yksin ”onnellisuuden ohjekirjojensa” kanssa. Mutta toisen ihmisen tuella, yhdessä tekemällä saattaa lähteä käyntiin jotakin, mitä yksin pohdiskellen jäisi vain suunnittelemaan. Ja ainahan voi turvautua siihen tahoon, joka on kaiken ohjelmoinut. Aivojeni jumituskaan ei kai sitten ole ”vika” joka pitäisi ”fiksata” jollain nieltävällä napilla! Silläkin ominaisuudella on jokin tarkoitus. En vain tiedä vielä mikä, mutta jatkan näillä työkaluilla, jotka tällä hetkellä ovat toimintakunnossa…

ADHD ja rojulaatikkomieleni

Tämä tilitys nousee tunteesta, että rojulaatikkomieleni kaipaisi ilmeisesti ajoittain lisälokeroita. Myönnän sen, että joskus on hyvä laittaa todennäköisesti tarpeellisimmat asiat ja esineet tiettyyn paikkaan; siis ikään kuin lokeroon. Mutta kaikkea en suostu lokeroimaan ja lajittelemaan. En periaatteesta, enkä myöskään siksi, etten mitenkään jaksaisi. Tai en osaa päättää, pitäisikö joku asia tai esine lajitella käyttötarkoituksensa, värinsä, muotonsa, materiaalinsa vai herättämänsä tunteen perusteella. Milloin mitenkin. Joskus on hyvä työntää kaikki samanlainen materiaali samaan säkkiin. Joskus on parempi kasata kassiin vain juuri ne tietyt asiat, joita tarvitsee. Mutta periaatteessa koskaan ei voi etukäteen tietää kaikkea; esimerkiksi sitä, jos vaikka tarvitsisikin retkellä syystä tai toisesta rautalankaa. Keskivertoihminen kuitenkin kai yleensä kaipaa ruokaa, jos aikoo olla useamman tunnin maastossa. Eväisiin keskittyessäni unohdin kuitenkin kyypakkauksen ja punkkipihdit. Polkaisin melkein kyyn päälle, ja läheisen käsivarrella käveli punkki. Pitäisi siis kehittää päähänsä ”retkellelähtölokerikko”. Ylimmäisenä olisivat ne ensiapujutut. Sitten eväät. Sitten vasta ne kaikki muut, mitä ehkä saattaa tarvita, vuodenajasta ja muista olosuhteista riippuen, ja tietysti riippuen retken tarkoituksesta…

Siitä on kulunut kaksi vuotta kun aloitin tämän bloggaamisen. Edelleenkin on niin, että tuttavapiiristäni vain muutama ihminen tietää minun pitävän tätä blogia. Ja edelleen painiskelen melkein ihan samojen asioitten kanssa työssä ja omassa elämässäni. Olen yliempaattinen, ylivastuullinen, yliherkkä ja ylisyyllistyvä. Joskus olen ylimalkainen, mutta joskus ylitarkka. Hetkittäin yliampuva. Ja ylimielinen. No, en ylipainoinen. Mutta yliaktiivinen kyllä olen, niin että päässäni surisee ja liihottelee ja pyörii mielikuvia ja pulinaa, ellen sitten hösellä jotakin fyysistä. Minulla on sellainen keskushermosto, jonka kanssa on keskimääräistä haasteellisempaa elää normien mukaista elämää. Monet asiat ovat minulle hankalampia kuin perusihmiselle; kuten aikaiseksi saaminen, järjestyksen ylläpito, ja yhteen asiaan keskittyminen. Olen vätystelijä ja jahkailija, kun on kyse epämukavista, epämääräisistä, ulkoapäin sanelluista tehtävistä. Mutta jos on kyse inspiroivista, välittömästi toteutettavista asioista, saatan olla hyvin äkkinäinen. Onhan minulla pitkän tähtäimen tavoitteita, mutta niissä eteneminen voi olla hidasta, mutkittelevaa, tai sykähtelevää. Olen hajamielinen, enkä aina tajua itsestäänselvyyksiä. Unohtelen asioita, sekoilen sanoissani, puhun läpiä päähäni, hyppelehdin asioista toisiin, enkä aina jaksa kuunnella, mitä toisilla olisi asiaa. Töissä satsaan kyllä siihen, että keskityn ja kuuntelen. Raapustan ruutupaperille pientä tuherrusta, josta tuskin saan itsekään selvää jälkikäteen, ihan vain jotta käsilläni olisi jotain tekemistä, niin että vireystilani pysyisi riittävän korkealla, jotta jaksaisin kuunnella ihmistä 45 – 75 minuuttia yhtä soittoa. Mutta se keskittyneenä pysyminen on minulle hankalampaa kuin keskivertohermoiselle. Tekisi mieli välillä vääntelehtiä tuolissaan tai heilutella jalkaansa tai alkaa värkätä jotain vaatteensa osaa ja vihellellä.

En muista ulkoa yksityiskohtaista tietoa, tai sitten sekoittelen nippelitiedonmuruja keskenään. Jos tavallisella ihmisellä tieto jäsentyy päähän kuin loogisesti järjestyksessä olevaan lokerikkoon, minun muistiverkkoni lienee jokin sekava, yksityiskohtia täynnä oleva taulu; mahdollisesti jopa vielä itsestään muuttuva taulu. Asiat paikantuvat toisiaan muistuttavien asioitten viereen ja lomaan. En saa niitä pysymään missään lokeroissa. Päässäni on läjäpäin rojulaatikoita, jonne viskelen asioita vähän niin kuin tavaroita oikeisiin laatikoihin. Tuolla on jotain sinne päin, sen tapaisia asioita joita tarvitsen joskus, ehkä, ja tuolla on niitä, joita käytän usein, ja tuolla nurkassa niitä, mitä on pakko säilyttää, vaikken haluaisi… ja sitten on sekalaisia juttuja, joita löytyy lattialta siivouksen yhteydessä, mutten viitsi heittää niitä roskiin, jos niitä vaikka tarvitseekin johonkin kummalliseen tarkoitukseen joskus.

Seurausta epäsystemaattisuudestani on se, etten yleensä löydä tarvitsemiani asioita heti. Toisinaan se on turhauttavaa ja ärsyttävää. Muistan vaikkapa laittaneeni jonkun tietyn vempeleen kiinnitysruuvin jonnekin talteen. Mahdollisia tallennuspaikkoja on puolenkymmentä. Katson ne kaikki. Samalla löydän monia muita mielenkiintoisia tavaroita, joita luulin hukanneeni. Mutta loppujen lopuksi olisi kovin tylsää penkoa vain ruuvilaatikkoa ja löytää melkein heti se tietty kiinnitysruuvi. Jäisi monta muuta rompetta löytämättä. Ja yleensä rojulaatikkoja penkoessa keksii uutta käyttöä jollekin talteen laittamalleen koukulle tai rautalanganpätkälle tai vieterille tai jätskitikuille.

Asiat ovat päässäni kuin rojulaatikossa sillä seurauksella, että ne sekoittuvat toisiin asiakokonaisuuksiin, jos niissä on minun mielestäni jotakin yhteisiä piirteitä. Niinpä saatan huomata uusia yhdistäviä tekijöitä esimerkiksi erilaisten teorioitten väliltä. Saatan innostua kokeilemaan, sopisiko se ja se asia itse asiassa johonkin toiseen asiayhteyteen. Voi olla, että keksin jotakin uutta. Jos asiat ovat visusti omissa lokeroissaan tallessa, ne eivät pääse sekoittumaan keskenään. Eikä niistä synny muuta kuin samaa vanhaa jaaritusta, jonka joku parempimuistinen osaa jo ulkoa. Ei sillä, etteikö järjestelmällisyys olisi erittäin hyödyllistä, jopa välttämätöntä monissakin tilanteissa. Tarkoitukseni ei ole laittaa järjestelmällisyyttä ja sekavuutta ”paremmuusjärjestykseen”. Kummallakin on paikkansa. Yritän lähinnä lohdutella itseäni (ja kenties muita, jotka kärsivät epäjärjestelmällisyydestä) sillä, että sekasotkustakin voi joskus olla jotain hyötyä.

Kun selitin kerran yhdelle opiskelijalle jotakin omaa ajatustani liittyen psykologian alaan, hän halusi ehdottomasti tietää, kuuluuko ajatteluni siihen, siihen vai siihen ajattelusuuntaan. Sanoin, etten oikeastaan tiennyt. Hän ehdotteli sinnikkäästi muita ajattelusuuntia. Sanoin, etten tiedä, mitä yleistä ajattelusuuntaa oma ajatteluni edustaa. En edes muista ulkoa ajattelusuuntien nimityksiä ja keskeisiä periaatteita. En ole ”oppinut” omaa ajatteluani lukemalla sitä jostain tietystä oppikirjasta. Se on muotoutunut lukemalla monenlaisia eri jaarituksia, kuuntelemalla ihmisiä, pohtimalla omaa elämää ja niin edelleen. Tämä opiskelijaihminen tuntui olevan melkein närkästynyt siitä, ettei saanut lokeroitua ajatteluani mihinkään kirjoista oppimaansa suuntaukseen. Se oli varmaankin vähän ahdistavaa. Oudot asiat saattavat olla pelottavia, ja silloin herää tarve yhdistää ne johonkin tuttuun, tai panna ne ”laatikkoon” myöhempää tarkastelua varten. Mietin silloin, millaisten asioitten kanssa itselläni on tarve soveltaa lokerointia. Vai onko minulla edes useampaa lokeroa. Ehkä työnnän kaikki uudet asiat ensivaiheessa sinne isoon ”rojulaatikkoon” ja pengon niitä sitten sieltä, kun tulee vastaan jotakin niistä muistuttavaa.

On päiviä, jolloin toivon, että aivoni antaisivat minun tehdä järjestelmällisemmin ja tehokkaammin asioita, joitten tekeminen olisi olettaakseni hyödyllistä. Ja että olisin jaksanut lajitella edes jotain tarve-esineitä vähän selkeämmin, ettei tarvitsisi hermostua siitä mahdollisuudesta, etten löydäkään sitä mitä olen etsimässä. Mutta toisaalta en haluaisi muuttaa aivojani toisenlaisiksi. On nimittäin hetkiä, jolloin ajatus toimii kuin itsestään, ja homma sujuu kenties jopa tehokkaammin kuin keskimääräisemmällä ihmisellä. En tiedä onko tekemiseni tosin välttämättä aina niin yleishyödyllistä. Mutta jotain tuotan. Ainakin viihdytän itseäni ilman ulkoista viihdettä. Mielikuvitus on halpa viihdevärkki. Tosin se tuottaa usein omin päin myös kauhuviihdettä ja turhan paljon traagista tarinaa, joita ei huvittaisi seurata. No, silti. Tämä on se kokoonpano jonka olen syntymälahjana saanut, ja josta haluan olla kiitollinen, vaikken aina muistaisikaan kiittää.

Kaikkihan me olemme niin kuin on tarkoitus, sisäisesti, syvimmältä olemukseltamme. Olimmepa tehokkaita ja järjestelmällisiä muistilokerikkoja, joissa on siististi kirjoitetut, selkeät lappuset kussakin, tai sitten isoja rojulaatikoita, joitten kyljessä lukee ”sekalaista”.


PS. Olen kirjoittanut romaanin mittaisen tarinan ADHD- tyypistä, jossa on, kumma kyllä, jotain samoja piirteitä kuin itsessäni. Mutta se tyyppi on silti kuvitteellinen hahmo, vaikka tietysti olen käyttänyt omaa teoreettista asiantuntemustani ja kokemusasiantuntemustani hahmon luomiseen. Siis sitä kaikkea sekalaista mieleni rojulaatikoista löytyvää materiaalia, josta on syntynyt jotain uudenlaista. Tarkoitus on julkaista romaani e-kirjana mahdollisimman pian. Odotan julkaisua kärsimättömästi, syystä tai toisesta. Julkaisusuunnitelma auttaa minua tekemään asioita ”valmiiksi” (tosin oikeasti tulos on edelleen keskeneräinen, mutta olen vain sopivasti kyllästynyt siihen ja haluan päästä siitä eroon). Ja asioitten saaminen pois käsistä auttaa uskomaan, että saan sentään jotain joskus aikaiseksi. Ja se taas ehkäisee niitä masentavia ajatuskulkuja, jotka väittävät, etten muka saa mitään aikaiseksi, koskaan, tai ainakaan mitään rakentavaa. Aina on helpompi rikkoa kuin rakentaa. Mutta jos osaset ovat kuin legopalikoita, saattaa särjetystä rakennelmasta saadakin vielä jotain ihan uudenlaista kasattua. Ja tajusin äsken hämärästi, että kaaoksessa on lukemattomia vaihtoehtoja. Jäykkä rakenne sen sijaan kahlitsee. Niin että jos haluaa olla vapaa, on uskallettava hypätä sinne kaaoksen sekaan avoimin mielin. Ehkä jonain päivänä se, mikä on tarpeen tässä kaikessa surinassa, jäsentyy ja kirkastuu. Yritän luottaa siihen.

"ADHD- tyypin tarina" on nyt ilmestynyt e-kirjana, tutustu tästä.