Miten selvitä ilmastoahdistuksesta?

Jos jokin tavanomainen murhe ahdistaa mieltämme, meitä usein neuvotaan ajattelemaan jotakin muuta. Ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa tämä ahdistuksenhallintakeino vaikuttaa olevan laajasti ja yleisesti käytössä. Itsekin sovellan sitä usein, koska on paljon kaikkea akuutimpaa huolehdittavaa kuin tulevaisuuden uhkien ennakointi. Mutta tänään luin kolme tuoretta YLE:n uutisartikkelia ilmastonmuutoksesta ja erityisesti IPCC:n jättimäisestä ilmastoraportista. Poimin sieltä oheisia asioita.

Ensinnäkin todetaan, että ”kaikki maailman valtiot joutuvat kiristämään päästötavoitteitaan tuntuvasti, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa 1,5 asteeseen”. Ilmastonmuutos aiheuttaa luonnollisesti ongelmia kaikille maailman maille. Silti vain harvat maat yrittävät aktiivisesti edistää ilmastoneuvotteluja, saati sitten ryhtyä todellisiin - ja riittäviin - toimiin vähentääkseen ilmastopäästöjään. (Sama varmaan pätee myös yksilötason suhtautumisessa.)

IPCC on YK:n alainen, hallitusten välinen ilmastopaneeli (Intergovernmental Panel on Climate Change). Sen julkaisemassa jättiraportissa on vedetty yhteen ensimmäistä kertaa kaikki, mitä tieteellisesti tiedetään ilmaston lämpenemisestä 1,5 asteella. Tällainen selvitys tilattiin Pariisin ilmastokokouksessa vuonna 2015. IPCC ei itse tee tutkimusta, vaan se kokoaa yhteen ja arvioi tutkimuslaitosten tuottamaa tieteellistä tietoa, johon kansainvälinen ilmastopolitiikka, kuten päästörajoitukset, nojaavat. Nyt julkaistulla raportilla on yli 90 kirjoittajaa, ja siinä viitataan yhteensä 6 000 tutkimukseen. (Se on tieteellistä faktaa, jolta ei kannata ummistaa silmiään! Ja jos haluaa väittää tuloksia vastaan, saa kyllä kerätä melkoisen aineiston perustellakseen vastaväitteitään…)

Keskeinen raportin viesti on, että jos päästöt ilmakehään saadaan käännetyksi nopeaan laskuun lähivuosina, ilmaston lämpeneminen on yhä mahdollista rajata 1,5 asteeseen, jolloin haitat olisivat kenties vielä kestettävissä. On siis erittäin ratkaisevaa, mitä toimenpiteitä tehdään lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Maailman maiden tämänhetkiset lupaukset ja sopimukset päästövähennyksistä tarkoittavat yli kolmen asteen lämpenemistä, ja sellaisen muutoksen seuraukset olisivat katastrofaalisia. Kahdenkin asteen muutos voisi tarkoittaa dramaattisesti pahempia seurauksia kuin 1,5 asteen muutos. ”Koralliriuttojen tilanne on karu kummassakin skenaariossa. IPCC:n mukaan 1,5 asteen myötä koralliriutoista tuhoutuisi 70–90 prosenttia, kahden asteen maailmassa ne kaikki menetettäisiin.”

(Kuten useimmat varmasti tietävät, koralliriutat tarjoavat ruokaa ja lisääntymispaikkoja lukuisille kalalajeille. Alakoulun oppilaskin ymmärtää, että jos riutta kutistuu, jossakin vaiheessa kalakannat vähenevät, ja sitten kalalla elävien olentojen ruoka käy vähiin. Jo nyt eliökunta kärsii muistakin lämpenemisen aiheuttamista muutoksista, ja käsillä voi olla ennakoimattoman rajuja mullistuksia, jos muutosta ei kyetä hillitsemään riittävästi. Haluammeko lisää myrskyjä, tulvia, kuivuutta, punkkeja, tuhoeläimiä ja tauteja?)

Lämpenemisen rajaaminen 1,5 asteeseen vaatisi "nopeita, kauaskantoisia ja ennätyksellisiä" päästöleikkauksia. Esimerkiksi, öljyn käytön liikenteessä pitäisi romahtaa rajusti. Liikkumistapojen muutos koskisi myös tavallisia kuluttajia. Sähkökäyttöisiä ajoneuvoja tulisi kenties enemmän, julkista liikennettä tulisi käyttää enemmän. Kulutuksen pitäisi muuttua selvästi nykyistä vähähiilisempään suuntaan. Esimerkiksi nautakarjan ja maitotuotteiden tuotanto aiheuttaa runsaasti metaanipäästöjä. Päästöjä voisi leikata myös vähentämällä asuntojen ylilämmittämistä ja lämpöhukkaa, sekä välttämällä lentämistä.

No, tässä oli siis nopea silmäykseni aiheeseen Ylen artikkelien pohjalta. On tämä aihe ennenkin ahdistanut; samoin nyt. Koska pidän luonnosta ja kaikesta luonnollisesta ja luonnonmukaisesta, olisi emotionaalisesti hirveää, jos joutuisi näkemään itse aiheuttamansa tuhon eliökunnassa. Osa jo nyt tapahtuneesta tuhosta on minunkin aikaansaannostani. En halua sulkea silmiäni asialta kokonaan, mutten myöskään jaksa toimia yhtä ripeästi kuin jotkut ihmiset toimivat asian eteen. Kiitos heille! Omatuntoa rauhoittaa vähän se, että olen elänyt tähänkin saakka kohtalaisen vaatimatonta elämää kärsimättä kulutushysteriasta, ja tyytymällä monessa asiassa vanhaan ja kuluneeseen. Enkä harrasta lentoturismia. Mutta kohennettavaa on yhä arkisessa hiilijalanjäljen pienentämisessä. En ole onneksi niin lamaantunut ahdistuksesta, etten pystyisi edes pohtimaan asiaa. Kenties saan tehtyä joitakin muutoksiakin, kohtuullisessa ajassa, mielenterveyttäni vaarantamatta. Liika ahdistuneisuus tämänkin asian suhteen vie toimintakyvyn!

En voi vaikuttaa suoraan toisten tekemisiin ja valintoihin kovin laajassa mittakaavassa; minulla ei ole valtaa estää heidän epäekologisia valintojaan tai pakottaa heitä tekemään toisin. Mutta voin ehkä jossakin määrin vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja tunteisiin, ja sitä kautta tekemisiin. En kuitenkaan voi saarnata asiasta työroolissani, joten, ilmaisen mielipiteeni ja huoleni lähinnä tässä yksityisblogissani. Mietin siis, miksei ihminen tyydy vähempään ja yksinkertaisempaan? Mikä nälkä ihmistä ajaa kuluttamaan ja kuluttamaan, ahnehtimaan ja haalimaan kaikenlaista varastoon? Mikä tarve saa ihmisen rakentamaan itselleen kalliita kulisseja ja etsimään onnea maailmalta, valitettavan usein lentokonetta käyttäen?

Yksi asia tämänhetkisessä ilmastoahdistuksessani vähän lohduttaa itseäni. Kun on vaikea tehdä uusia asioita ja muutoksia ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi, niin olisiko kuitenkin mahdollista välttää tekemästä jotakin, josta ei sentään ole riippuvainen? Voisiko jättää tekemättä jonkun jutun, jonka hiilijalanjälki on merkittävän suuri? Minun on kohtalaisen helppo valita yksi asia ”tekemättä jätettäväksi”.

Matkailu avartaa, kyllä; lentomatkailu avartaa reikiä otsonikerroksessa ja laajentaa koloa uusiutumattomien luonnonvarojen varastossa. Minun on helpointa välttää tekemästä lentomatkoja. Olen elämässäni lentänyt kerosiinilla vain yhden edestakaisen sukulaisvierailun Etelä-Eurooppaan, joten en ole riippuvainen lentomatkailusta. Voin siis liiaksi ahdistumatta päättää jättää loputkin lentelyt väliin, ellei tule hyvin pakottavaa ja eettisesti erittäin perusteltua syytä käyttää lentokonetta, ja ellei moista matkaa pysty aidosti päästökompensoimaan. Muut lentoni saavat jäädä vaikkapa omilta jaloilta persuuksilleen lentämisiksi ilmaston lämpenemisen lisäämien jäisten asfalttipintojen takia…

Mutta sitten on joitakin muita asioita, joissa minun on vaikeampi toteuttaa ekologisia muutoksia. Kuten työmatkan kulkeminen julkisella liikenteellä, kun sellaista liikennettä ei ole tarjolla. Enkä halua muuttaa kaupunkiin tai taajamaan. Kärsisin liikaa, koska tarvitsen oman kolon ja riittävästi reviiriä. Tai sitten ruokailutottumukset… Lihan korvaaminen kokonaan kasviperäisillä aineksilla tulisi olemaan haastavaa. En vain kerta kaikkiaan saanut alas edes puolikasta härkispyörykkää! Yritin kyllä, mutten tiedä kykenenkö tottumaan sellaisten makuun. Neuropoikkeavat aivoni tuntuvat vaativan riittävästi proteiinia (kuinkas muuten, ovathan hukat lihansyöjiä), joten voi olla, etten noin vain muutu täysin kasvissyöjäksi. Liika kalaöljy saa limakalvoni verestämään, joten ei kalaakaan kestä syödä monena päivänä peräkkäin. Soijarouhe taas tuntuu kumirakeilta suussani; siihen tottuminen vaatisi määrätietoista psyykkistä työtä. Mutta ehkä valkoiset pavut menisivät jotenkuten alas nielustani? Papuihinhan piti Sepe Sudenkin tyytyä, kun ei saanut porsasta. Mutta tuo asia herätti minussa jo lapsena sääliä, etenkin kun en itse halunnut niellä palkokasveja ollenkaan…

Hyväksy se, mitä et voi muuttaa, ja muuta se, minkä voit. Franciscus Assisilaisen sanat saavat neuvoa ja lohduttaa tässä asiassa. OK, en voi vaikuttaa kaikkeen enkä pysty tekemään kaikenlaisia hyödyllisiä muutoksia. Mutta sen, mihin voin vaikuttaa ja mitä voisin tehdä, voin toteuttaa, jos se on minulle tärkeää. Ja vaikka se olisi vain pisara valtameressä, se on kuitenkin osa kokonaismassaa. Kun suurin osa pisaroista muuttuu, myös valtameri muuttuu.

Itsetunnon käsi ® terapeutin muistitauluna

Pohdiskelin eräänä päivänä oman työni, eli terapeuttisen keskusteluhoidon kautta, miten Itsetunnon kädestä tehtyä muistitaulua voi soveltaa myös terapeutin toimintaohjeena.

Itsetunnon käsi ®- harjoituksessa kämmeneen ja sormiin sijoitetut teemat (ks. esittely) ovat keskeisiä myös terapeuttisessa työskentelyssä. Ne kuvaavat osaltaan myös työntekijän toivottavaa suhtautumista asiakkaaseen. Yksilöä kunnioittavaan ja arvostavaan asenteeseen auttaa, kun uskoo, että jokaisen asiakkaan olemassaolo on ihme, ja sillä on tarkoitus. En välttämättä tiedä, mikä se tarkoitus on, mutta uskon, että se on olemassa, ja kunnioitan hänen olemassaoloaan. Hänellä on oikeus olla olemassa omanlaisenaan olentona. 

Asiakas on OK sellaisena kuin hän on. Terapeutin tehtävä ei ole muuttaa hänen synnynnäistä persoonaansa. Terapeutti voi tutkia asiakkaan kanssa asiakkaansa persoonallisuutta ja sen ilmenemistä arjessa, ihmissuhteissa, tekemisissä, toiminnassa. Jotkin häiritsevät, yleensä puolustuskeinoiksi omaksutut / opitut ”persoonallisuuspiirteet” voivat olla sellaisia, että muutos hyödyttää asiakasta, mutta hänen on itse ymmärrettävä tuo muutostarve. Terapeuttisessa asiakassuhteessa voi yhdessä miettiä, onko asiakkaan toiminnassa ja käyttäytymisessä jotakin, mikä tuottaa hänelle itselleen tai ympäristölle jotakin haittaa, ja jonka muuttamisen hän voisi ottaa mielekkääksi tavoitteekseen. Mutta mikä on ”persoonaa”, mikä toimintaa tai käyttäytymistä? On olemassa paljon toimintatapoja, jotka saattavat vaikuttaa pysyviltä piirteiltä (”se nyt vaan on sellainen ihminen”), mutta loppujen lopuksi ne ovatkin olleet vain opittuja toiminta- ja ajattelutapoja, jotka voidaan työstämällä korvata uusilla.

Asiakkaallahan on oikeus olla oma itsensä. Hänen persoonaansa ja sen ilmenemistä ei pidä arvostella eikä väheksyä, vaikka hän olisikin jostain näkökulmasta arvioiden ”outo” habitukseltaan tai eläisi eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä. Henkilön toimintaa ja käyttäytymistä tulee kuitenkin rajata asiakastyönkin puitteissa. Vastaanotolla ei voi olla kuin kotonaan; nojatuolissa ei voi pomppia, lattiaan ei saa piirtää, vaikka mieli tekisi. Saa olla millainen on, muttei saa tehdä ihan mitä tahansa.

Asiakkaan ei tarvitse miellyttää terapeuttia, mutta asiallista käytöstä häneltä voi kuitenkin toivoa, jos se vain on voinnin suhteen mahdollista. Asiakas ei saa käyttäytyä uhkaavasti, loukkaavasti tai väkivaltaisesti; muttei hänen myöskään pidä mielistellä työntekijää. Terapeutin taas pitää pystyä jossain määrin mukautumaan asiakkaan mieltymyksiin, tai pyrkiä ainakin neutraloimaan joitakin särmiä omasta persoonastaan hyvän kontaktin saamiseksi. Toisenlaisen persoonallisuuden teeskentely ei kuitenkaan kanna pitkälle. Joskus vain on niin, etteivät asiakkaan ja terapeutin ”kemiat kohtaa”, eikä yhteistyö toimi. Erityisherkät tai äärimmäisen introvertit asiakkaat saattavat olla hyvin valikoivia sen suhteen, millaiseen terapeuttiin kykenevät luottamaan. Ja toisinaan syvällä kuorensa sisällä olevat ihmiset voivat pelästyä liian nopeasti syviin teemoihin menevää työntekijää.

Terapeutti voi suhtautua asiakkaaseen ystävällisesti ja olla tälle uskollinen tuki, muttei ystävä sanan laajemmassa merkityksessä. Tärkeämpää on, että terapeutti opettaa ja mallintaa asiakasta olemaan uskollinen ystävä itse itselleen. Samoin, joskus voi olla vaara, että terapeutti alkaa vanhemmoida asiakasta liikaa, ja asiakas juuttuu lapsenomaiseen avuttomuuteen ja välttää vastuunottoa omista asioistaan. Terapeutti voi mallintaa vanhemman ja huolenpitäjän roolia, ja opettaa sen asiakkaalle suhteessa asiakkaan omaan sisäiseen lapseen.

Työntekijän myötätuntoinen ja ymmärtävä suhtautuminen asiakkaaseen auttaa häntä suhtautumaan myötätuntoisesti itseensä. Terapeutin tehtävä ei siis ole olla ystävä ja vanhempi asiakkaalleen, vaan malliesimerkki ystävästä ja vanhemmasta: se, joka opettaa, miten asiakkaan kannattaa suhtautua itseensä. Kun asiakas on oppinut riittävän myötätuntoisen, armollisen ja hyväksyvän suhtautumisen itseensä, hän voi itsenäistyä terapiasuhteesta; aivan kuin linnunpoika, joka on saanut rauhassa kasvattaa siipiään, eikä pesästä lähdettyään tunne enää tarvetta palata synnyinpesäänsä.

Oman terapeuttisen asenteeni perustana on elämän arvostaminen ainutkertaisena, ihmeellisenä, lahjana, sekä toive, että jokainen kohtaamani ihminen löytäisi paikkansa maailmankaikkeudessa ja ymmärtäisi oman merkityksensä. Kaikkia ihmisiä en ymmärrä yhtä hyvin kuin joitakuita, enkä hyväksy kaikkea, mitä ihmiset tekevät harhaillessaan täällä pallolla, mutta toivon kaikille hyvää. Toivon, että ihmiset oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään ainutkertaisina olentoina, teeskentelemättä mitään muunlaista, ja arvostaisivat samalla tavoin myös toisiaan.

Olemassaolomme on ihme, mutta olemme erilaisia, ja silläkin on jokin tarkoitus.

Itsetunto ja omakuva: Millaisen kuvan ja mielikuvan ihminen itsestään antaa?

Miksiköhän monet pinnalliset itsetunnonkohotusvinkit liittyvät ulkonäköön ja suorittamiseen? Onko itsetunnon mitta se, kuinka moni tykkää ulkonäöstäsi tai miten paljon näyttöä pystyt antamaan kaikesta, mitä olet suorittanut? Minäpä kävin siellä ja tuolla, teinpä sen ja sen asian, ja minäpä olen saanut niin ja niin paljon ”tykkäyksiä”… Ok, voihan se tuntua mukavalta, että saa huomiota, etenkin ellei sitä muulla tavoin saa. Mutta kuinka moni omakuva tai itsestämme kertomamme asia kertoo siitä, millaisia ihmisiä olemme oikeasti? Oletko oma itsesi kuvassa, jonka levität itsestäsi maailmalle, olipa kuva sitten konkreettinen tai mielikuva?

En sinänsä kritisoi sitä, että ihmisillä on kuvia itsestään esillä, kun he ilmaisevat itseään vaikkapa netissä. Jos ihminen haluaa esimerkiksi tutustua johonkuhun netin kautta tai esitellä itseään vaikkapa omanlaisenaan persoonana, ihmistyöntekijänä tai muuna sen tapaisena, on aivan luonnollista näyttää, millainen tyyppi sitä onkaan. Onhan mukava tietää esimerkiksi se, minkä oloisen ihmisen vastaanotolle on varaamassa aikaa, jos olisi vaikkapa työnohjaajaa etsimässä; tai, minkä oloisen ihmisen kanssa vaihtaa ajatuksia, jos etsii nimenomaan ”tietyn oloista” persoonaa ystäväkseen. Voihan habituksellaan viestiä paljonkin persoonaansa. Mutta onko se viesti aito? Peräänkuulutan tässä nimenomaan sitä, annammeko itsestämme aidon kuvan (siis ulkonäkökuvan) ja mielikuvan (vaikutelman siitä, millaisia olemme ihmisenä).

Sosiaalinen media pursuaa ihmisten kuvia itsestään; kaunisteltuja kasvoja, ihmeellisiä trikoopellejä treenaamassa itseään johonkin hyväksyttyyn muottiin, parhaat päällä keikistelemässä, tai reteästi seisoskelemassa statussymboliensa vierellä, omaisuutensa keskellä. Kaikki yrittävät näyttää joltakin, antaa jonkin vaikutelman itsestään, mutta eivät näytä oikeaa itseään.

Nuo kaikki kuvat huutavat huomiota. Huomatkaa minut, arvostakaa minua, ihailkaa minua, tykätkää minusta! Surullista. Niin paljon huomiotta jäämistä taustalla… Ihmiset huutavat tunnustusta olemassaololleen. Kilpailu muitten huomiosta ja ”tykkäämisestä” on kuin kilpailua siitä, saako olla olemassa vai ei. Ikään kuin ei olisi olemassa ollenkaan, ellei kukaan noteeraa. Ja aina on uhka jäädä syrjään ja unohtua, kun kuvatarjonta kasvaa. Se on kuin kasvottoman ihmismassan loputonta huutoa; katso minua, minua, minua, minua…

Ihminen tarvitsee huomiota hoivaajiltaan, kun on pieni lapsi. Oikeanlaista huomiota; rakkautta, hoivaa, rajoja. Ja jos sitä ei ole saanut silloin, jää jollain tapaa vajaaksi, tai rajattomaksi; jopa röyhkeäksi vaatimuksessaan. Kuka sitten mitenkin kuvittelee saavansa sellaista huomiota kuin haluaa, sen on eri asia, millaista huomiota jokainen ihminen tarvitsisi. Emme me tarvitse kaikkien ihmisten ihailua ja arvostusta. Tarvitsemme edes yhden ihmisen, joka kohtaa meidän sellaisena kuin me oikeasti olemme. Miksi ihminen sitten yrittää olla jotakin ”parempaa” kuin olisi aitona itsenään, ja päätyy olemaan epäaito, joskus jopa naurettava kiillotetun kuorensa kanssa?

Onneksi monet ihmiset ymmärtävät aitouden merkityksen ja kuvaavat itsensä ja itseään oman näköisenä ja persoonallisesti, ei-lavastetussa ympäristössä. Mutta sitten on sellaistakin, että huomaa kyllä oikean ihmisen peittyvän kuoren alle. On olemassa ”treenikuvia” ikään kuin ihminen olisi pelkkä kehoaan trimmaava kuori, ja sellaisia poliitikon vaalimainostyyppisiä naamoja, tai ihmeellisiä poseerauksia Napoleonin tyyliin, tai tällättynä epämukavissa vaatteissa… Niin no, onhan katsojan hauska naureskella, kun ihmiset yrittävät näyttää ”arvokkaalta” tai erityisen viehättävältä, muodikkaalta, reippaalta tai ylipäätään sellaiselta, jonka arvelevat olevan suosittua mahdollisimman monen mielestä. Ja jos yrittää mainostaa itseään sukupuoliobjektina, kun etsii ”ystävää”, niin millaisen kumppanin löytää? Jonkun, joka näkee sinut sukupuoliobjektina. Ja sehän on suoraan sanottuna typerä pohja ”ystävyydelle”. Sukupuolisella viehättävyydellä ei pitäisi olla mitään väliä silloin, jos etsii oikeasti ystävää tai jotakuta, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Persoonan pitäisi olla se ratkaiseva tekijä, ja kuvan tulisi kertoa persoonallisuudesta, luonteesta, kiinnostuksista ja arvomaailmasta.

Pelkkä kasvokuvakin kyllä kertoo paljon persoonasta, ja usein se riittää antamaan vaikutelman siitä, minkä oloinen ihminen on kyseessä. Koko ihminen mieliympäristössään, mahdollisimman luontevassa asetelmassa, kertoo hänestä vielä enemmän, mutta oleellista on silloinkin se, onko ”asetelma” aito.

”Ulkonäkö” tarkoittaa minulle ”oloisuutta”. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat miellyttävämmän oloisia kuin toiset; luonnollisempia, teeskentelemättömämpiä myös ulkoisesti, kuten myös käytöksellään. Mitä teennäisempi poseeraus, sitä enemmän herää sääliä. Teennäisyys kertoo persoonasta sen, ettei ihminen uskalla olla oma itsensä. Hän on kuori, jonka sisällä hänen oikea persoonansa huutaa yksinäisyyttään ja huomiontarvettaan. Jokin rooli ehkä pakottaa hänet olemaan epäaito, ikään kuin haarniskan tai kultasilauksen alle peitettynä. Mutta miten se oikea persoona edes voisi saada huomiota, kun se on kuoren peitossa?

Ja kun kaksi kuori-ihmistä tapaa toisensa, kuoret vaan kolisee, eikä oikeaa yhteyttä synny. Missä te siis olette, te oikeat ihmiset, jotka voisitte kohdata toisenne ja antaa toisillenne sen kokemuksen, että on OK olla oma itsensä, sellainen kuin on? Keitä te oikein olette, te kiiluvan kuorenne sisällä piileskelevät ihmiset? Miksi pitää piilottaa se, mitä oikeasti on, ja esittää jotakin muuta?

Ei kultaakaan arvioida pelkän pintakiillon perusteella, ja sinä olet äärettömästi arvokkaampi kuin puhtainkaan metalli.

Lue tästä lisää itsetunnon terveestä pohjasta. 

Ja ihmisen todellisesta olemuksesta kuoren sisällä.

"Ohdakemaa IV: Narrin tarina" löytyy nyt myös e-kirjana

Paikka maailmassa?

Ohdakemaan ja lähivaltakuntien kartta

Mikä on minun paikkani maailmassa? Saako täällä olla olemassa omana itsenään? Missä on minun oma koloni, minun reviirini, minun kotini? Mikä on minun leiviskäni? Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut joukkoon, johon haluaisin kuulua? Tai, saanko olla rauhassa jossakin, jos haluan olla itsekseni? Missä on minun paikkani, minun tarkoitukseni, minun elämäntehtäväni, minun hommani?

Samantapaisia ja osittain toisiinsa liittyviä kysymyksiä esitetään niin ammatinvalinnanohjaajan, terapeutin kuin ehkä pastorinkin vastaanotolla. Ja kuka siihen osaa vastata tyhjentävästi? Voitko edes tietää sitä vielä? Mistä tiedät, ettet ole juuri nyt oikealla paikalla? Mihin suuntaan haluaisit lähteä, ja miksi, vai etkö tiedä sitä, vai etkö uskalla lähteä liikkeelle? Tiedät ehkä sen, että joku toinen saattaa sanoa sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä (”Hanki opiskelupaikka!”) tai minun sinun ehkä kannattaisi tehdä (”Kannattaisikohan hakeutua hoitoon?”), tai mitä mieltä joku muu on tilanteestasi (”Jätä se luuseri!”, ”Ota lopputili!”). Uskotko toisten ohjeita, vai syntyykö sinussa vastarintaa, uhmaa, ihan periaatteesta? 

Jotkut eivät uskalla tehdä mitään ilman jonkun toisen neuvoa. Jotkut eivät tee mitään, mitä joku toinen suosittelee. Jotkut kysyvät silloin kuin ovat yrittäneet selvitä ilman neuvoja, ja päätyneet umpikujaan. Kun joku kysyy neuvoa, on vastaajalla suuri kiusaus esiintyä kaikkitietävänä. Mutta oikeastaan opastaja voi vain näyttää karttaa, ja kysyjä valitsee sieltä jonkin paikan, tai suunnan, minne haluaa ehkä lähteä. Ja karttahan on aina eri asia kuin maasto. Maasto on se todellisuus, joka näyttäytyy meille, kun vaellamme. Kartta on tulkintamme siitä, ja aina vajavainen, ehkä vääristynytkin. Mutta kartasta voi olla apua suunnan valitsemiseen. Tie ja reitti ovat sitten eri asioita. Joku valitsee merkityn polun, joku valtatien, joku etsii oman reittinsä ja nauttii matkasta…

Ihminen saattaa etsiä itselleen ensinnäkin leipätyötä, eli ”ammatillista paikkaa”, työpaikkaa, roolia työelämässä. Ammatinvalintapsykologina selvittelin asiakkaan persoonallisuuspiirteitä, taitoja ja kiinnostuksia, kun hän pohti itselleen sopivaa alaa tai uusia työkuvioita. Myös arvomaailman asiat olivat usein esillä. Jotkut halusivat ”hyväpalkkaisen työn, hyvillä etenemismahdollisuuksilla”, sen kummemmin pohtimatta omia edellytyksiään tai persoonansa sopivuutta alalle. Ja joillakuilla oli intressejä ja tarve esimerkiksi auttaa kärsiviä, mutta kuormittumiselle altistava psyykenrakenne. Nykyään persoonalle sopivan työn löytäminen on entistäkin vaikeampaa, etenkin teknistyneissä kulttuureissa. Ammatteja katoaa. Teknologia korvaa monet työtehtävät. Tekoäly korvaa pian ns. aivotyönkin, jopa osittain luovankin työn. Mitä ihmiset tekevät, jos heille ei ole enää leipätyötä tarjolla? Elävätkö he jollakin perustulolla, itseään viihdyttäen? Mitä se tekee ihmiselle henkisesti, jos hän on kokenut työ ja ammatin olevan keskeinen elämänsä sisältö?

Ihminen tarvitsee myös oman reviirin, ja kodin. Sen voi jakaa toisten kanssa, mutta jonkinlainen ihan oma paikka kotiympäristössäkin on useimmiten tarpeen. Oma huone, oma nurkkaus, autotalli, verstas, keittiö… Joku voi kokea, ettei edes kotoa löydy sitä omaa paikkaa, jossa saisi olla rauhassa, tai jonka saisi laittaa omanlaisekseen; jossa saisi sotkea, miten huvittaa, eikä sinne tarvitsisi päästää ketään, ellei halua. Ja hieman laajemmassa mittakaavassa: minkä verran kukakin tarvitsee omaa pihaa? Riittääkö oma laatikko kerrostalossa, vai tarvitseeko ison pihan ja vielä metsääkin ympärille? Ihmiset ovat yksilöllisiä, eikä mikä tahansa asuinpaikka sovi kelle tahansa. Mutta onko kaikille tilaa, oikeasti? Pitääkö ihmisten ahtautua kaupunkeihin niitten pian katoavien työpaikkojen lähettyville, tai etsimään viihdettä, kun työpaikat ovat kadonneet? Pitääkö ihmisten survoutua toistensa seinien taakse, koska syrjäseuduille ei saa enää paljoakaan palveluita? Tulee jotenkin mieleeni häkkikanalat, ja alkaa ahdistaa…

Onneksi on vielä niitä ”alkukantaisempia” kulttuureita, joissa ihmisille on ihan oikeaa ja mielekästä leipätyötä tarjolla; keräilyä, viljelyä, kalastusta, metsästystä, kädentöitä, taiteellista ilmaisua. Ehkä se oma paikka, erilaisine elämäntapoineen, löytyykin jostakin muusta kulttuurista, toisesta maasta. Ehkäpä yhä useammat työllistävätkin itse itsensä omavaraistaloudella, ja pienentävät samalla ekologista jalanjälkeämme.

Millä perusteella suunnata jonnekin, mistä se oma paikka voisi löytyä? Tärkeintä on tuntea itsensä. Millainen olet, oikeasti, aidosti, välittämättä toisten näkemyksistä? Mistä asioista olet oikeasti kiinnostunut? Millaisia taitoja haluat opetella? Mihin sinulla on luontaisia taipumuksia? Mitä arvostat? Millaisessa ympäristössä viihdyt? Miten paljon haluat olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa? Haluatko keskittyä enemmän ihmisiin vai asioihin, vai molempiin? Haluatko tehdä asioita käsilläsi, olla liikkeellä ja vaihdella keskittymisen kohdetta tiuhaan, vai puurtaa pitkän aikaa saman asian parissa? Haluatko toteuttaa jotakin luovaa? Viihdytkö ulkona? Pidätkö eläimistä? Ja niin edelleen…

Nämä ovat perinteisiä ammatinvalinnallisia kysymyksiä, mutta soveltuvat elämäntavankin etsimiseen. Parhaimmillaanhan leipätyö voi olla osa elämäntapaa, joka ilmentää omaa persoonaa. Mutta oman paikan löytäminen työelämässä on entistä haastavampaa, eikä paikkaa aina löydy sosiaalisessakaan elämässä, eikä asumiseenkaan. Monet ihmiset ovat ”hukassa” ja harhailevat, tai sitten nököttävät paikallaan uskaltamatta liikahtaa, tai juoksevat oravanpyörissään. Mutta, voiko ihminen tuntea olevansa ”kotona”, vaikka jostakin näkökulmasta olisikin itselleen epäsopivassa, väärässä paikassa? Mikä on tärkeintä, kun etsii omaa paikkaansa tässä maailmassa?

Oletko kotona itsessäsi? Toisin sanoen, tunnetko olevasi läsnä kehossasi? Tunnetko olevasi olemassa, ja elossa; sinä, omassa ruumiissasi? Kehotietoisuus, läsnäolon kokemus omassa kehossa saa aikaan tunteen siitä, että on olemassa tässä, juuri nyt. Se on kummallinen, mutta hyvä tunne. Silloin tietää, että on omalla paikallaan, kun mieli ja keho ovat yhtä. Se taas, ettei tunne selkeästi olevansa kehossaan, aiheuttaa irrallisen, harhailevan olotilan; turvattoman, eksyneen, avuttoman. Se liittyy eksistentiaaliahdistukseen, jollaisen vallassa saattaa kokea katoavansa jonnekin äärettömyyteen, ellei saa mistään kiinni. Ja ihmisethän tarraavat hädissään mihin tahansa. Tavaraan, asemaan, syömiseen, juomiseen, viihteeseen, joitten kautta hän yrittää saada kokemusta olemassaolostaan. Turhaan.

Niin kauan kuin mieli kokee olevansa eksyksissä eikä ymmärrä, että sen tulisi vain palata oman kehon yhteyteen, ihminen tuntee olevansa hukassa, väärässä paikassa, juureton, irrallinen. Siksi ihminen herkästi säntäilee paikasta toiseen, epätoivoissaan kotia etsien, tai sitten menee niitä polkuja joita muutkin menevät. Hän ei uskalla kuunnella itseään, todellisia omia toiveitaan, ja intuitiotaan.

Miltä tuntuisi olla aina oikeassa paikassa, eikä koskaan eksyksissä? Saisit vaeltaa sinne minne oikeasti tahdot mennä, ja nauttia koko ajan siitä tunteesta, että olet turvassa, eheä, läsnä kehossasi. Huolimatta siitä, missä paikassa olet juuri nyt kartan mukaan, voit olla ”kotona” itsessäsi. Kun olet läsnä tässä ja nyt, teet päätöksiä mielenrauhasta käsin, tietoisena siitä, mitä oikeasti, aidosti, itse haluat ja tarvitset. Voit jopa saada mielikuvan, joka ohjaa sinua eteenpäin, oikeaan suuntaan.

Missä siis on minun paikkani? Tässä, missä olen, läsnä, juuri nyt. Ja voi vapaasti vaihtaa paikkaa, ja olla silti koko ajan kotona ja kartalla! 

PS: Lue myös "Kuka olen? Identiteettimme ydin"

Ohdakemaan kartta isommassa koossa.

Itsetunto ja omanarvontunto: Mitä jokaisen tulisi ymmärtää itsestään?

Tämä hukanreppana ei näytä tietävän, saako se
olla olemassa vai ei...

Nämä ajatukset liittyvät kehittämääni ”Itsetunnon käsi”®- harjoitukseen ja ”muistitauluun”. On ehkä vaikea mennä ajattelussaan syvemmälle kuin arkiselle tasolle ja siihen, miten kokee toisten itseään kohtelevan. Itsetuntomme tuntuu reagoivan muitten arvosteluun, käsityksiin ja siihen, miten he kohtelevat meitä. Ja onhan ymmärrettävää, että kokemus itsestä on negatiivinen, jos toiset kohtelevat kuin ovimattoa tai kuin ilmaa. Mutta miksi annamme toisten kohdella meitä ikään kuin emme olisi olemassa lainkaan, tai kuin paikkamme olisi toisten poljettavana? Hyväksymmekö sen itsestäänselvyytenä, vai emmekö vain jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kokisimmekin, että ympäristö kohtelee meitä väärin; litistää, mitätöi, kiduttaa, polkee, kritisoi, ignooraa, puristaa? 

Usein ihminen kokee surua tai vihaa tai muunnelmia näistä perustunteista, kun tulee kohdelluksi kuin ilmaa tai kuin jotakin toisten tiellä olevaa. Tällainen kohtelu osuu hyvin syvään, perustavaa laatua olevaan kysymykseemme: onko meillä oikeus olla olemassa? Onko meillä oikeus tulla noteeratuiksi olentoina, joilla on itseisarvo?

Oli suorastaan järkyttävän surullista kuulla erään ihmisen sanovan kuin toteamuksena: ”Kyllähän minä tiedän, ettei minulla ole ihmisarvoa.” Totta kai hänellä on, mitä tahansa hän olikaan elämässään tehnyt tai kokenut toisten taholta. On hirvittävän väärin, että jotkut ihmiset ovat tuottaneet hänelle sellaisen kokemuksen itsestään. Miten voisi korjata tuollaisen väärinkäsityksen ja korvata sen rakentavammalla ajattelulla?

On elintärkeää ymmärtää ja uskoa, että meillä on oikeus olla olemassa. Olemassaolomme on ihme; olemme selviytyneet lukemattomien sukusolujen joukosta, juuri sellaisena koostumuksena, jollainen geneettisesti syntyjämme olemme. Pystytkö uskomaan, että sillä on tarkoitus, että juuri sinä aloit kehittyä solutasolta alkioksi, sikiöksi, ja selvisit elossa syntyäksesi tähän maailmaan? Jos pystyt uskomaan siihen, niin tiedät, että on ihme, että olet olemassa, ja sinulla on oikeus siihen; olet valikoitunut prosessin myötä, olet valittu olemaan olemassa ja elämään läpi tämän monimutkaisen matkasi maan päällä. Miksi olet valikoitunut? Sillä on jokin tarkoitus. Et ehkä näe sitä nyt, mutta olemassaolosi on merkityksellistä.

Kun tiedät, että olemassa olosi on ihme ja että sillä on tarkoitus, et kai halua olla ainakaan pelkästään ovimatto? Ei sillä, etteivätkö ovimatot olisi hyödyllisiä. Ne voivat olla kauniita, niin että tulija ilahtuu sellaisen nähdessään ja kokee olevansa tervetullut peremmälle. Ja lisäksi ne ovat hyvin tarpeellisia, koska ne auttavat siihen, ettei lika ja loka ja roskat pääse niitten yli eteenpäin, muuta asumusta sotkemaan. Jos siis tunnet itsesi ovimatoksi, voit joko olla omanarvontuntoinen, hieno ovimatto, tai ryhtyä olemaan jotakin muuta. Sinun ei tarvitse olla sitä mitä muut yrittävät saada sinut olemaan, tietoisesti tai huomaamattaan.

Se taas, jos tunnet, että sinua kohdellaan kuin ilmaa, voi joskus horjuttaa tunnetta siitä, oletko olemassa ollenkaan. Mutta olethan sinä! Jotkut vain eivät tajua sitä. He ovat sokeita, ja sehän on aika säälittävää. He vain töytäilevät ympäriinsä itsekeskeisessä hyörinässään, eivätkä näe toisia olentoja ollenkaan. Ehkeivät he halua nähdä, koska pelkäävät muita, koska eivät oikeastaan osaisi olla millaisten tahansa olentojen kanssa. Ja sekin on säälittävää! Toisia huomioimaton ihminen pelkää kohdata näitä toisia; aito kohtaaminen olisi hänelle kuin peili, josta saattaisi nähdä oman viallisuutensa. ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi”, tai jotain sinnepäin sanotaan Sananlaskujen kirjassa.

Olemassaolosi ei ole kiinni siitä, tuletko nähdyksi muitten ihmisten taholta. Muut ihmiset eivät ole antaneet sinulle elämää; et ole syntynyt edes omien vanhempiesi tahdosta, eivätkä he ole sinun olemassaoloasi voineet varmistaa, vaikka olisitkin ollut toivottu tai kaivattu lapsi. Olisit saattanut jäädä syntymättä, ellei olemassaoloasi olisi säädetty ”korkeammalla taholla”. Muista se. Sinä olet olemassa, ja elossa. Jos muut ihmiset sivuuttavat sinut, voit ehkä olla heille näkymätön, mutta olet silti olemassa. Yritä tuntea elämä kehossasi, ja muista, että olet ihme.

Katso kättäsi ja ymmärrä, että se kuuluu ainutlaatuiselle olennolle, joka juuri Sinä olet!

Lue tästä lisää ”Itsetunnon käsi ®”- harjoituksen pohjalla olevasta ajattelusta.

Terapeuttista luettavaa fantasian muodossa

Miksi tuotan ”psykologista fantasiaa”, ja miksi sen lukeminen voi olla terapeuttista?

Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan neljännen osan julkaisukuntoon kansineen kaikkineen pienessä ajallisessa paineessa, jonka aiheutin itselleni, jotta sain sen lopultakin tehdyksi. Ellen olisi asettanut itselleni aikarajaa, olisin luultavasti oikolukenut ja muokkaillut käsikirjoitusta ja hionut taittoa ja kantta vielä monet kerrat, osaamatta päättää, milloin kirja oikeastaan on ”riittävän valmis”. Minulle se ”valmis” on joskus vasta sitten kun olen oikeasti kyllästynyt työstämään jotakin, tai jos tilalle tulee jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää. Tällä kertaa päätin, että yritän julkaista Ohdakemaa IV:n elokuun puolella. Ja nyt on jo loppupuoli! En ehtinyt tehdä paljoakaan kirjan eteen edellisillä viikoilla, joten täytyi tehdä viimeistelyt yhden työpäivän mittaisessa sessiossa, jollaisen järjestyminen on minun arjessani haastavaa. Ja eilisten työstöjen jälkeen saattoi hyvinkin jäädä jotakin virheitä tekstiin tai taittoon, tai kanteen… Mutta huomaan ne sitten jälkeenpäin, jos huomaan. Pääasia on, että kokonaisuus on suunnilleen valmiin kirjan oloinen, ja sen pystyy lukemaan häiriintymättä vioista ja puutteista, jos Luoja suo.

Pohdin aika ajoin omaa kirjoittamistani, eikä minulla ole siihen lähtökohtaisesti mitään ylevämpiä syitä kuin itseilmaisun tarve ja oma hupi; se on leikkimistä, virikkeitten tuottamista itselleen, uuden luomista, terapeuttista pohdintaa, omien rakentavien ajattelutapojen vahvistamista… Sellaista voi kuka tahansa tehdä itsekseen, eikä siitä liene kovin paljon haittaa, (ainakaan enempää kuin monista muista tekemisistä keskimäärin) jos kuitenkin suunnilleen hoitaa muut velvollisuutensa, eikä vain tihrusta läppärin näyttöä ja räpellä näppäimistöä päivät pitkät.

Se taas, miksi päätin julkaista romaanikäsikirjoituksiani, pohjautuu uskomukseen, että tarinoitteni lukemisesta saattaisi olla jollekulle toiselle ihmiselle jotakin iloa tai hyötyä, joten, olisi periaatteessa väärin olla antamatta kenellekään toiselle mahdollisuutta lukea tekstejäni. Pakkohan se ei kellekään tietenkään ole, ja kuten olen aiemminkin todennut, en pidä mainostamisesta. Eikä kirjojeni lukemisesta tarvitse yksittäisen ihmisen mitään maksaakaan, jos kirja löytyy kirjastosta. Filosofoin siis niin, etten aiheuta haittaakaan, jos julkaisen kirjojani, mutta siitä voi olla hyötyä. Joten, ei ole ihan sama, julkaisenko vai en. On parempi julkaista, jos se on mahdollista. Ja kun kirjan tekee BoD-kustantamon kautta, tietää, ettei yhtäkään kirjaa paineta turhaan luontoa kuormittamaan. Kaikki olemassa olevat painetut kappaleet ovat materialisoituneet vasta jonkun tekemästä tilauksesta.

Ohdakemaa- sarjan terapeuttisia ja rakentavia elementtejä:

Mitä Ohdakemaa- sarjaan tulee, siinä on toivoakseni useitakin lukijalle terapeuttisia elementtejä. Ensinnäkin, Ohdakemaan maailma tarjoaa samastumiskohteita erilaisille ihmispersoonille; massasta poikkeaville, erityisille, erikoisille. Miten elää omanlaisenaan yksilönä, omana itsenään, ympäristössä, joka pyrkii määrittelemään, millainen sinun pitäisi olla ja mitä sinun pitäisi tehdä? Jos poikkeat yhteisön ja kulttuurin normeista, olet hullu, outo, ehkä jopa vaarallinen… Ja silti olisi tärkeää saada olla oma itsensä; tässäkin maailmassa ja kulttuurissa. (Itsetunnon elementeistä lisää tässä.)

Ohdakemaan henkilöitten kokemuksiin ja asemaan eläytyminen tarjoaa vertaistukea, esimerkiksi ahdistuksesta kärsiville, kiintymyssuhteen pulmia kokeneille, masentuneille, neuropoikkeaville, sukupuolirooleista ja -käsityksistä kärsiville. Kertojan sisäisen elämän kuvaukset (tunteet, luulot, tuntemukset) auttavat ymmärtämään omaa sisäistä maailmaa. Itseymmärryksen lisääntyminen on kelle tahansa terapeuttista, pitkällä tähtäimellä, vaikka silmien avaaminen kirpaisisikin hetken; aivan kuin laastarin repäiseminen haavan päältä. Mutta haavat on hyvä puhdistaa, etteivät ne tulehdu. Sielun haavat on hyvä havaita ja hoitaa; mutta ensin on tiedostettava, mihin sattuu. Psykologinen tarina voi toimia peilinä omille kokemuksille ja kipupisteille.

Se, että kirjan henkilöt selviytyvät ahdistuksensa hetkistä, voi antaa toivoa tässäkin maailmassa, ja on terapeuttista nähdä mahdollisuuksia kaikkien ahdistustensa takana. Pahimmat hetket menevät ohi; niitä tulee, ja menee. Usein ihminen luo itse ahdistusta omista ajatuksistaan, kuten esimerkiksi prinsessa Jelisepa usein tekee. Mutta on olemassa jotakin suurempaa, joka vaikuttaa kaiken taustalla. Teemme virheitä, hölmöilemme ja harhailemme, mutta lopulta johdatus tulee näkyviin. Voi vain mennä eteenpäin, vaikkei tiedä etukäteen, minne polku johtaa. Tämä on hieno ja keskeinen elementti myös Tolkienin ”Sormusten Herrassa”.

Eläytyminen päähenkilöitten hyviin hetkiin palauttaa mieleen oman elämän hyviä hetkiä, mikä lisää myönteisten ajatusten määrää mielessä. Herkistyminen tarinan herättämien tunteitten myötä ehkäisee lukijankin paatumista. (Paatuminen tekee maailmassa elämisestä kärsimystä niille, jotka vielä tuntevat jotakin.) Ohdakemaan henkilöitten antama esimerkki voi opettaa rakentavaa suhtautumista ”vihollisiin”. Ihmisten toiminta ja teot voivat olla hölmöjä ja vahingollisia, mutta ihminen itse on arvokas ja ansaitsee mahdollisuuden parempaan elämään. Jos ”pahikset” vain tapetaan, hyvä ei lisäänny. Vihollisten tappaminen vain paaduttaa ”hyviksiäkin”. Mutta jos ”pahiksesta” löytyy hyvää, ”hyvis” iloitsee, ja hyvä tuplaantuu!

Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa, ja se kumpuaa samasta lähteestä, joka Ohdakemaassa on Kaikkeuden Luoja, Korkein Viisaus. Rakkaus on harmoniaa. Eikä harmonia todellakaan synny siitä, että kaikki pakotetaan samanlaisiksi, koska se lisää yksilöitten sisäisiä ristiriitoja. Harmonia syntyy erilaisten elementtien välille, kun ne ovat keskenään sopusoinnussa. Ohdakemaassa rakkaus yhdistää ystäviä, kumppaneita, perheenjäseniä, rakastavaisia, hengenheimolaisia. Eikä romanttinenkaan rakkaus ole vain niitä varten, jotka voivat saada jälkeläisiä keskenään. Kumppanuutta, johon voi sisältyä romanttista rakkautta, voi syntyä sukupuoliroolista / sukupuolijaon ulkoisista merkeistä riippumatta. Uskollisuuteen pyrkivien kahdenvälisten rakkaussuhteitten vastakohtana ovat ”irtosuhteet” ja ns. ”irstailu” (raamatullisesti ilmaistuna) ja polygamia.

Monenlaiset tarinat voivat olla viihdyttäviä, huvittavia ja jännittäviä, ja tarjota siten lohtua ja hetken tauon lukijan omasta elämästä, viemättä kuitenkaan kokonaan ulos realiteeteista. Toivoisin, että Ohdakemaan tarinat olisivat myös tätä kaikkea, eivätkä pelkästään psykologisia ja syvällisiä, eivätkä liian raskaita lukea. Ohdakemaassa tapahtumaympäristö on erilainen, mutta kaikki ei muutu mielikuvitukselliseksi. Ihmisen mieli on hyvin samanlainen Ohdakemaassa kuin reaalimaailmassakin. Mutta Ohdakemaassa sitä voi tarkastella turvallisesti, ikään kuin matkan päästä; tarkkailla ja oppia siitä jotakin. Ympäristö on ajaton – ja silti ihmismielen lainalaisuudet pätevät siellä ja täällä.

Siksi on kiinnostavaa luoda ja lukea ”psykologista fantasiaa”. Se on kuin tuttu kuva uudella tavalla käsiteltynä, väritettynä ja tehosteilla. Asiat voi nähdä aivan uudella tavalla, kun ne irrotetaan tutusta ympäristöstä. Tapahtuu näkökulman muutos, joka voi tuottaa oivalluksia ja avata mieleen uusia mahdollisuuksia, jopa uuden polun, jota kulkea.

PS: Lopuksi vielä kuriositeetti Ohdakemaasta liittyen sukupuolirooleihin:

Vaeltajat ovat Ohdakemaassa erityisen hengellisiä ihmisiä, jotka omistautuvat seuraamaan Kaikkeuden Luojan Henkeä. Heitä kutsutaan usein ”Vaeltajaveljiksi”, koska suurin osa liikkeellä olevista Vaeltajista on vielä siihen aikaan ollut ulkoisesti miehiä. Koska pienempikokoiset ihmiset ovat joutuneet herkemmin väkivallan kohteeksi, yksikseen vaelteleminen on ollut heille huomattavasti vaarallisempaa muualla kuin Warginmaassa, joista suuri osa Vaeltajista on syntyjään. Warginmaan puolella yksinäisiä, kooltaan pienempiäkään kulkijoita ei uhata, etenkään jos heillä on mukana susikumppani, mutta muualla maailmassa liikkuu siis sattuneesta syystä lähinnä ”Veljiä”. Ohdakemaan Vaeltajat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin kuten tämän maailman munkit ja nunnat, vaikka saattavatkin tuoda mieleen sellaiset. Vaeltajat saattavat elää pareina, mutta eivät perusta perhettä. He ovat henkisesti sukupuolineutraaleja, vaikka ulkoisen olemuksen perusteella muu maailma luokitteleekin heidät sukupuolirooleihin, kuten ”Veljiin”. Toisin sanoen; rakkaus, kiintymys ja uskollisuus kahden ihmisen välillä, osapuolien ulkoisesta ”sukupuolesta” riippumatta, on Ohdakemaassa Vaeltajillekin mahdollista, vaikka Vaeltajat pidättäytyvätkin perheen perustamisesta. He voivat kuitenkin ottaa vanhemman roolin suhteessa joihinkuihin, kuten Vaeltaja Jooel suhteessaan Josia Joshuanpoikaan Ohdakemaa I:ssa.
Katso tästä Ohdakemaa I esittely

Ja mikä on Warginmaa