sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Eihän maailman pitäisi tuhoutua tavallisten, kivojen ihmisten käsissä?


(Ja tämähän on sitten satiiria, eikä huumorista tietenkään kannata tuohtua, jos haluaa edelleen olla kiva ihminen omissa sosiaalisissa piireissään.)

Toisinaan tulee katsottua dokumentteja, eikä niitä kaikkia voi hyvälläkään tahdolla sanoa kaikin puolin hyviksi ja hyödyllisiksi. Korkeintaan voi sanoa, että tulipahan taas muistutus siitä, että ihmisen tietämys on vajavaista ja näkökulma vaikuttaa ilmiöitten tulkintaan ja siihen, miten havaitut asiat esitellään.

Olin joskus niinkin kiinnostunut historiasta, että kuvittelin puolitosissani opiskelevani arkeologiksi ja ryhtyväni tutkimaan muinaisuutta. En kuitenkaan ole erityisen hyvä oppimaan ulkoa esimerkiksi vuosilukuja ja nimiä. Ainakin minua opettaneitten historianopettajien mielestä oli hirvittävän tärkeää muistaa ulkoa vuosiluvut, henkilöt, paikannimet ja käsitteet. Minä unohdin tai sekoitin aina vähintäänkin jotakin. Ehkäpä huomasin, että joutuisin pinnistelemään liikaa vastoin luontaista taipumustani sekoittaa oppimiani asioita keskenään, enkä siis loppujen lopuksi suuntautunut opiskelemaan historiaa. Tosin, historiallista tietoa tuli tietenkin vastaan yliopistossa: kulttuuriantropologian historia, sosiologian historia, psykologian historia, kasvatustieteen historia... Ja minä tietenkin inhosin sitä, että piti taas muistaa tarkasti nippelitietoa siitä, mitä, missä, kuka ja milloin, ja tein epätoivoisesti muistiinpanoja, että oppisin riittävästi.

Onko niin tärkeää tietää, mitä ennen on tapahtunut, jos elämä on tässä ja nyt? Ja kuitenkin ihmisen mieli palaa kerta toisensa jälkeen tonkimaan jälkiä menneisyydestä. Jos ei nyt ihan tieteellisesti, niin ainakin oman mielen sisäisenä märehtimisenä. Märehtiminen voi olla erittäin masentavaa, ellei sitä tee ”järkevästi” ja realiteeteissa pysyen. Joskus menneisyyttä ja elämänhistoriaa kannattaa tutkia, kuten vaikkapa terapeuttisessa interventiossa. Mitä sinulle on elämässäsi tapahtunut, kun olet päätynyt tällaiseen tilanteeseen? Se on hyvä ymmärtää, vaikkei voisikaan menneeseen enää vaikuttaa. On hyödyllistä nähdä tekemänsä turhat mutkat ja harhailut, ettei tee samoja virheitä uudelleen.

Ehkä tämä pätee jossain määrin myös ihmiskunnan historiaan. Historiaa tutkimalla voi oppia ymmärtämään nykyisyyttä ja ennakoimaan tulevaa. ”Historia toistaa itseään”, koska ihmiskunta toistaa omia venkoilujaan ja virheitään. Ihmiset ”tekevät historiaa”, valitettavasti kovin usein toisten vahingoksi (kuten sodankäyntiä tehostamalla, tappamalla alkuperäiskansoja) tai tulevien sukupolvien kärsimykseksi ja luonnon tuhoksi (teollisuuden kehittäminen uusiutumattomien luonnonvarojen pohjalta). Ehkäpä on viisasta analysoida, mikä meni pieleen, ettei ihmiskunta enää toistaisi samoja virheitä.

Se, mikä on ”virhe” jossakin prosessissa, tosin riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Ja tavoitetila riippuu siitä, mitä arvostetaan. Ihmiskunnan historiaa tutkiessa lienee nähtävissä melkoinen juopa niitten ihmisten ja tahojen välillä, jotka tavoittelevat maailmanrauhaa ja elinolosuhteitten turvaamista, ja niitten, jotka tavoittelevat hyvää ja mukavaa vain itselleen. Yllätys, yllätys! Aina on ollut olemassa ahneutta, kilpailunhalua, valloittamishalua, uusien ulkoisten virikkeitten etsintää, tarvetta tehdä vaikutus toisiin ihmisiin, ja saada ihailua, valtaa, mainetta, kunniaa, mukavuutta…

Aina on ollut, valitettavasti, ihmisiä, jotka eivät tyydy kohtuuteen, vaan joitten täytyy saada enemmän kuin muilla on. Jos he näkevät köyhän ihmisen, he ajattelevat: ”Hui, minä en halua olla tuollainen!” Ja seurauksena on pakeneminen mahdollisimman kauas koko ilmiöstä. Tavoitellaan siis itselle mahdollisimman hyvää elintasoa, ettei vain koskaan itse jouduttaisi sellaiseen kamaluuteen, ettei saa toteuttaa kaikkia kalliita mielihalujaan. On aina ollut myös niitä, jotka köyhyyttä kohdatessaan ahdistuvat, kun eivät kykene auttamaan. Hekin pelkäävät, että jakamalla sen, mitä itsellä on, omakin tilanne muuttuisi liian kurjaksi. Aina on ollut niitä ihmisiä, jotka jakavat omastaan köyhemmille, koska luottavat selviytyvänsä itsekin, ja haluavat toimia oikein. On ollut ja on edelleen niitä, jotka antavat köyhälle siksi, että heillä on yllin kyllin mistä antaa, ja lahjoituksilla saa kunniaa itselleen, ja kunnialla saa muunlaisia hyödykkeitä ihmisten keskuudessa…

Kristillinen etiikka kehottaa tasapuoliseen jakamiseen ja kohtuudessa pysymiseen. Jostain syystä ajatus tasapuolisesta jakamisesta ei kuitenkaan sovi kaikille ihmisille. Jostain syystä oikeastaan varsin monet ihmiset ajattelevat tarvitsevansa enemmän ja ansaitsevansakin saada enemmän kuin muut ihmiset. Miksi? Mikä tekee ihmisestä ahneen ja itsekkään, tai sellaisen, joka pitää itseään tärkeämpänä, arvokkaampana ja parempana kuin muut? En puhu nyt pelkästään yksittäisistä ”narsisteista”, jotka toimivat itsekeskeisesti, vaan aivan tavallisista ihmisistä. (Narsismi on sitä paitsi pohjimmiltaan surullinen ilmiö, joka saa alkunsa siitä, ettei lapsi saa riittävästi rakkautta ja rajoja. Ja miksi ei saa?) Tämä hyödykkeitten ja suosion liiallisen tavoittelun ongelma koskee enemmistöä ihmisistä; niitä kaikkia, jotka ovat aina ”tehneet niin kuin muutkin” ja tekevät yhä niin kuin muutkin. Tällaisten ihmisten ajattelu pohjautuu hyvin voimakkaasti vertailuun ja matkimiseen:

Kun kerta tuokaan ei tee mitään, en minäkään tee. Kun kerta tuollakin on sitä ja tätä, minullakin pitää olla sitä ja tätä. Kun kerta muutkin saavat, niin minunkin pitää saada.

Tällaiset ihmiset tarkkailevat toisia ihmisiä, vertailevat itseään muihin joillakin hupsuilla kriteereillä, ja jos huomaavat eron muitten hyväksi, alkavat matkia näitä muita. Nämä ihmiset ottavat usein aktiivisesti selvää siitä, mitä muilla ihmisillä on ja mitä muut tekevät, ja matkivat, matkivat ja matkivat. Matkimisen tarkoitus on pyrkiä olemaan samanlainen kuin muutkin, jotta kuuluu joukkoon. Muita tarkkailemalla huomataan myös ne asiat, joissa voidaan olla ”piirun verran parempi” muihin verratessa, mikä auttaa varmistamaan kelvollisen aseman toisten joukossa. Enemmistöön kuuluminenhan luo turvallisuutta, ja aina on tarjolla joku, joka hoivaa ja rapsuttaa, ja jonka kanssa voi höpötellä ja leikkiä. Mutta apinalaumoillakin on johtajansa, ja johtajan kanssa on tultava toimeen. Ei siis saa herättää liikaa huomiota, ettei joudu johtajan silmätikuksi ja tule ajetuksi pois laumasta…

Auktoriteettipelolla on oma vaikutuksensa laumassa. Suurin osa apinoista myötäilee johtajaa ja voi olla kohtalaisen onnellinen laumassaan, mutta osa joutuu silmätikuksi (joskus tahtomattaan) ja koetaan uhkaksi; pannaan ruotuun tai ajetaan laumasta. Joku taas ryhtyy omasta halustaan kilpailemaan paremmasta asemasta ja statuksesta. Perimä vaikuttaa kilpailunhaluun, joten tavalla tai toisella ”pätemistarpeisiakin” apinoita on aina ollut, ja on edelleen.

Valitettavasti tämä suuri, onnellinen enemmistö ei siis aina tyydy apinoimaan vain ”vertaisiaan”, vaan osa saattaa ryhtyä apinoimaan niitäkin, jotka saavuttavat valtaa, menestystä, kunniaa, mainetta, rikkauksia ja mukavuuksia toisten kustannuksella. Johtaja-apinoilla ja muilla statuksen saavuttaneilla on näet enemmän hyödykkeitä ja mukavuutta. Ja tarvitaan valtaa ja sen osoittamisen keinoja, jotta saa säilytettyä tuon (joillakin hupsuilla kriteereillä mitattuna ”paremman”) asemansa. Alemmassa statuksessa on näet stressaavaa elää, tutkimusten mukaan, jos elää (apina)laumassa. Mutta onko ihan pakko elää apinoitten keskellä?

Seurallisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus on kädellisillä yleisempää kuin yksin viihtyminen ja introversio, joten laumoiksi kerääntyminen on normaalia. Ja eihän siinä mitään, jos tämä suuri enemmistö vain saisi asiansa hoidetuksi kaikkien tällä pallolla elävien hyväksi. Eihän siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, demokratiankaan kanssa, jos kerta enemmistö ihmisistä on ihan mukavia, sosiaalisia, sympaattisia ja solidaarisia!? Mutta miksi sitten tämä maailma tuhoutuu näitten tavallisten, ihan kivojen ihmisten käsissä? Mikä on mennyt pieleen? Onko ehkä sittenkin keskitytty liikaa ”sosiaaliseen kivaan” ja oman sosiaalisen aseman varmistamiseen, puhuttu liikaa niitä näitä, ja mietitty vakavia asioita liian vähän, koska niistä tulee niin epämukava tunnelma sosiaalisissa tilanteissa?

Pelastautukoon ken voi avaruuteen, kun tämä pallo tuhoutuu. Ehkä sieltä löytyy näille kyvykkäimmille ja menestyneimmille kädellisille uusi ”apinoitten planeetta”…

PS I: Anteeksi, taisin taas sotkea joitakin käsitteitä! En enää muista, tarkoitinko puhua ihmisistä vai apinoista? Apinathan eivät kai tietääkseni tutkiskele ja pohdiskele sen enempää omaa kehityshistoriaansa kuin yhteisönsäkään historiaa. Sanotaan, että ihmisen erottaa apinoista kehittyneempi kyky olla tietoinen omasta ja toisen ajattelusta. Mikä on siis kädellinen olento, joka on puutteellisesti tietoinen omien toimintojensa motiiveista ja niitten vaikutuksesta toisen olennon mieleen? Onko se olento kehityksellisesti jotakin ihmisen ja apinan väliltä? Ja käydäänkö ihmiskunnan selviytymistaistelu loppujen lopuksi tarkkailevan minän ja sisäisten apinoittemme välillä? Tervemenoa siis apinoitten planeetalle, te kaikki mieleni sisäiset lörpöttelijät!

PS II: Ja hyvää naistenpäivää, kaikkien ihmisten samanarvoisuuden tukemiseksi, kokipa olevansa mitä hyvänsä sukupuolta tai siltä väliltä, tai määrittelemätön ja luokitusten ulkopuolella. Hyvää päivää niin ihmisille kuin apinoille, ja muille luoduille.

PS III: Voi olla, ettei minulla pitkiin aikoihin huvita päivittää tätä blogia, jos tuntuu, ettei ole tärkeämpääkään sanottavaa kuin tämä:

EI KANNATA TEHDÄ (=SUORITTAA)) JOTAIN OLLAKSEEN JOTAIN, VAAN OLLA OLEMASSA, OLENTONA, JA TEHDÄ JOTAKIN MIELEKÄSTÄ JA RAKENTAVAA OLEMISEN RAUHASTA KÄSIN.


Keskityn ehkä kirjoittamaan Ohdakemaa-sarjan viimeisimmän osan makuutuskuntoon, jos Luoja suo, ennen kuin otan tarpeetonta stressiä pakisemisesta...


sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Luuseritarinoita in memoriam

Luuseritarinoitten synnyinseuduilta

Tämänhetkisessä organisointitarpeessani, jota saan kovin huonosti toteutettua johtuen toiminnanohjauksen haasteista ja ajoittaisesta yleisnääntymyksestä, tulin järkeistäneeksi myös kirjallisia ilmaisukanaviani.Tämä teksti on omistettu ”Luuseritarinoita”- blogin muistolle. Tuo blogi on nyt nimittäin historiaa...

Joskus kesällä 2012 avasin tuon kyseisen blogini, jossa ensinnäkin julkaisin pienoisromaanini "Junttiluuserin päiväkirja" jatkokertomuksena. Sittemmin myös ”ADHD-tyypin tarina” sai ensijulkaisunsa blogin kautta. Kirjoittelin tuohon blogiin ajoittain myös lyhyitä ”luusereihin” liittyviä tekstejä. Viime vuosina en enää kuitenkaan päivittänyt kyseistä blogia lyhemmillä jutuilla muutoin kuin tiedotusluontoisesti, mutta annoin esim. "Luuserikapina"- romaanin olla siellä kokonaisuudessaan luettavana. Blogissa oli myös omilla sivuillaan hieman pidemmät esittelyt muista romaaneistani.

Luuseritarinoita- blogin esittelyteksti kuului seuraavasti:

"T. H. Hukan kirjoittamaa psykologista proosaa. Kertojaminän mielensisältöjen kuvausta ja epäviihteellisiä sattumuksia, jollaisia ei tietenkään koskaan tapahdu menestyneille tyypeille ja sankareille. Arkista selviytymiskamppailua tai epäonnistumistarinaa itäsuomalaisittain. Siis, varsinaisia luuseritarinoita itäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä..."

Nyt – tai siis eilen – sitten vain päätin, että blogin on aika haihtua, koska en ehdi paneutua sen ylläpitoon kuitenkaan. Voin sitä paitsi aivan hyvin julkaista luuseriaiheisia tekstejä tässä blogissani, siinä missä kirjoitan myös mielenterveydestä, hyvästä elämästä, henkisestä hyvinvoinnista ja yhteiskunnan vaikutuksesta yksilöön. Siirsin jo aiemmin yksittäisiä luuseritekstejä tähän ”Mieli Hukassa”-blogiini, ja tänne ne istuvat aivan hyvin. En siis tarvitse erillistä luuseriaiheista tiedotuskanavaa. Joten, tässä blogissa on edelleen luuseritarinoita, vaikka varsinainen luusereitten äänitorveksi mieltämäni toitutuskanava haihtuikin…

"Junttiluuserin päiväkirja", joka aiemmin oli luettavana jatkokertomuksena, on sittemmin päivitetty ja ilmestynyt e-kirjana. Sen kertoja on nuorimies, joka on yhteiskunnan näkökulmasta pahemman kerran syrjäytymässä. Mutta jos lukija viettää muutaman viikon Santeri Harakan housuissa, hän saattaa joutua haastamaan käsityksensä siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri…

Käytin luonnollisesti ”Luuseritarinoita”-blogia mainoskanavana ”luuserigenreä” edustaville romaaneilleni. Julkaisin ensimmäisen romaanini ”Anna minulle rauha” alkuvuonna 2013. Se on rankka psykologinen kehitystarina, mutta kuten olen joskus aiemminkin todennut, minusta ei ole eettisesti oikein jättää lukijaa epätoivon tunnelmiin, joten, loppu on toiveikkaampi kuin alku. Tarinan kertoja, nuori Joel, asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa syrjäytyneenä ja maailmalta paenneena; läheisriippuvuuden ja muutoksenpelon luomassa psyykkisessä ansassa. Häpeä tekee avun pyytämisestä nöyryytystä. Mutta nöyrtymättä ei löydä itseään, eikä löytämättä itseään löydä mielenrauhaa…

”Olin kuin koleaan syyssateeseen unohdettu liekakoira, joka makasi ulosteissaan jaksamatta laahata nälkiintynyttä ruumistaan suojaan kylmältä kosteudelta. Se ei jaksanut enää edes ulista. Oikeastaan se häpesi päästää inahdustakaan. Se oli tietoinen nöyryyttävästä kurjuudestaan, eikä se halunnut tulla nähdyksi. Jos joku olisi sattunut huomaamaan sen, se olisi teeskennellyt kuollutta. Sillä on pienempi häpeä olla kuollut kuin hylätty. Olla hylätty on olla kuin ei olisi kukaan eikä mitään. Se on sitä, ettei kukaan näe tai välitä, vaikka näkisikin…”

Toinen ”luuserigenreä” edustava romaanini, "Luuserikapina", ilmestyi kesällä 2015. Pidin sitä useamman vuoden ilmaiseksi luettavana myös blogissani. Loppuvuodesta 2017 lähtien olen julkaissut myös fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista tarinaa, eli Ohdakemaa- sarjaa, ja myös Ohdakemaan tarinat ovat jollain tapaa ”luuseritarinoita”. Useimmat Ohdakemaan hahmot ovat nimittäin jollain tavalla normista poikkeavia yksilöitä; liian herkkiä, liian levottomia, liian tunteellisia, liian epäsosiaalisia, liiaksi sukupuolinormeja rikkovia tai muulla tavoin "outoja" ihmisiä. He epäonnistuvat heihin kohdistuvien odotusten täyttämisessä, ja ovat siten muun yhteisön näkökulmasta luusereita. Mutta toisaalta, he eivät tavoittelekaan ihmismassojen suosiota, menestystä, valtaa tai rikkauksia. Kaikilla on kuitenkin oma tehtävänsä ja merkityksensä Luojan luomana olentona. Kahdeksas romaanisarjan osa, ”Kuningas ja prinssi”, ilmestyi loppuvuodesta 2019. Minulla on tekeillä näillä näkymin vielä neljä jatko-osaa. Ohdakemaan maailmaan ja kirjasarjaan voi tutustua tarkemmin tästä linkistä.

"ADHD- tyypin tarina", joka oli ”luuseriblogissani” ainakin vuoden päivät ilmaiseksi luettavana, ilmestyi kesällä 2014 e-kirjana ja uudistettuna versiona nimellä "ADHD-luuserin tarina" 2020. Romaanin ”luuserisankari” Kristian on hajamielinen ja levoton, eikä oikein osaa säädellä vireystilojaan. Elämä on mennyt vähän sivuraiteille; siis syrjään tavanomaiselta yhteiskunnalliselta uralta, mutta sille löytyy kyllä selityksensä. Ehkei tosin mikään viranomaisille läpimenevä selitys, mutta ainakin Kristian osaa selittää…

Tässä ”ADHD-tyypin tarinan” alkusanat (koska ei niitä muuallakaan ole enää erikseen luettavissa):

"Tämä on häröilevän pään tilitys: tarina vähän sekavasta ihmisestä, joka etsi itseään, kunnes törmäsi tuottamaansa sekasotkuun. Tämä on tarina, jonka kertoja toistaa itseään, kunnes itsekin kyllästyy toistoihinsa, ja joka syrjähtelee sivupoluille niin usein, että luultavasti myös lukija kyllästyy seuraamaan kirjoittajan toisinaan kovin absurdeja mielleyhtymiä. Tämä on silti kelvollinen tarina, vaikkei kukaan uskaltaisikaan lukea tätä loppuun siinä pelossa, että tunnistaa jossakin kohdin itsensä.

Minä olen tämän tarinan kertoja ja päähenkilö; se siis, jolle yleensä sattuu jotakin traagista siinä vaiheessa kun noin seitsemänkymmentä prosenttia sivujen määrästä on takanapäin. Mutta minun kohdallani, jos täsmällisiä ollaan, jotakin traagista saattaa tapahtua jo varhemmin tai myöhemmin. Jotakin tapahtuu alituiseen, ainakin pääni sisällä. Yritän toisinaan rauhoittaa tuota kaaosta, mutta se tuntuu olevan pysyvä ominaisuus; jonkinlainen syntymälahja, jos haluaa ajatella positiivisesti.

Jos haluaisin kuvata elämääni vain muutamalla sanalla, lyhyesti, en taitaisi kyetä siihen. Ajoittain jokin ulkopuolinen voima heittää minut jonnekin, mistä sinkoan minne sattuu niin kuin joku kumilelu. Usein olen pallo hukassa pihalla tumput suorina. Tai mietin, ollako vai eikö olla siellä pihalla, vai olenko itse asiassa se pallo, joka on hukassa. Ohjausjärjestelmässä on häikkää, ja keltainen valo vilkkuu kojelaudassa vähän väliä, tai sitten käsijarrun varoitusvalo palaa samalla kun kaasutan silmät sokkona päättömästi eteenpäin. Ajoittain pääni on niin tiheästi täynnä, että tuntuu niin kuin siellä ei liikkuisi mitään. Mutta toisinaan päässäni vilisee aivan kuin siellä eläisi maaninen hiiri. En tiennyt olevani ”hyperaktiivinen, impulsiivinen ja tarkkaamaton” ennen kuin sain diagnoosiksi jonkun hämärästi avautuvan kirjainyhdistelmän. Siis, mikä ihmeen ADHD?"


Nyt, kun minulla ei ole enää erillistä blogia ”luuseritarinoille”, mahdolliset ”luuserigenren” jatkojulkaisut tulevat esitellyiksi tässä blogissa. Viimeisin työn alla ollut nykyaikaan sijoittuva romaani on vielä odottamassa muokkausta ja sopivaa julkaisuajankohtaa. Se on ”erään erityisen erilaisen luuserin tarina”, ja jo sinänsä teemaltaan erityisiä ihmisiä koskettava. Mutta oikeastaan haluaisin päivittää käsikirjoitusta vielä siksi, että ilmastoasiat ovat nousseet niin tärkeiksi ja akuuteiksi, ettei ole järkeä julkaista mitään nykyaikaista tarinaa ilman että ottaa siinä jollain tapaa kantaa ilmastonmuutokseen. ”Nykyaikainen” vanhenee niin nopeasti. Siksi menneisyyteen tai ajattomaan fantasiamaailmaan sijoitetut tarinat ovat joskus toimivampia tärkeitten teemojen välittämisessä; niitähän voi lukea vuosikausia ilman että sisältö tuntuu vanhanaikaiselta…



sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Työttömyys – kriisissä on mahdollisuus muutokseen!

Jäitkö työttömäksi? Älä ota itseäsi niskasta kiinni, vaan ota ongelma haltuun.

Lueskelin vuodenvaihteessa työttömäksi jäämiseen liittyvistä teemoista (osin ammatillisista syistä, osin luovaan työhön liittyen). Aihe on ehkä jopa ajankohtainen tässä vaiheessa, kun valtakunnassa on meneillään prosesseja, joitten seurauksena jotkut saattavat menettää työpaikkansa. Katkeroitumisen ja syyllisten etsimisen sijaan on rakentavampaa nähdä tilanne mahdollisuutena johonkin uuteen. Mutta kuten mihin tahansa kriisiin, myös työttömäksi jäämisen käynnistämään sopeutumisreaktioon liittyy erilaisia vaiheita ennen kuin tapahtuneen on valmis hyväksymään. Aivan alussa voi olla shokissa; sitten alkaa ehkä reagoida tunteilla ja fyysisinkin oirein, kunnes asian käsittely saattaa kääntyä pitkäksikin aikaa sisäänpäin. Masennustakin voi kehittyä, etenkin jos elämässä on muitakin haasteita ja henkistä kuormaa. Mikä kaikki vaikuttaakaan työttömyyskriisistä selviytymiseen? Voiko sitä helpottaa omalla suhtautumisella ja toiminnalla?

Työelämän ulkopuolelle jäämiseen liittyy usein taloudellista huolta, mutta stressiä, ahdistusta, turvattomuuden, pelon, epäonnistumisen, vihan ja häpeän tunteita voi nousta ilmankin taloudellista hätää. Varsinkin äkkinäisesti irtisanotuksi tuleminen voi vähentää ihmisen kokemusta siitä, miten paljon hän voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Avuttomuudentunteet saattavat suorastaan traumatisoida; ihminen voi kokea olevansa olosuhteitten armoilla, ja tämä lisää pelkoa siihen, että mitä tahansa muutakin ikävää voi tapahtua.

Reagointi työttömyyteen riippuu usein myös siitä, millainen arvo työllä on ihmisen elämässä ollut, ja miten iso osa hänen elämäänsä se on ollut. Erityisesti irtisanotuksi tuleminen voi aiheuttaa huonommuuden ja tarpeettomuuden kokemusta, jopa häpeääkin, vaikka syy irtisanomiseen olisi rakenteellinen. Tällaisessa mielentilassa voi olla herkkä tulkitsemaan kielteisesti toisten puheita työttömyydestä, ja tulkita myös toisten ihmisten ilmeitä ja tekoja kielteisesti. Kielteinen havainnointi, tulkitseminen ja tapahtuneen märehtiminen altistavat masennukselle. Olisi tärkeää, että ympäristö ja muut ihmiset viestisivät hyväksyntää ja ymmärrystä kriisissä olevalle, eivätkä varsinkaan korostaisi työpaikan ja työelämän merkityksellisyyttä ihmiselämässä. Työ ei todellakaan ole koko elämä. Nykypäivänä työttömyys voi koskettaa ketä tahansa, ja tulevaisuudessa enenevässä määrin, kun tekoäly ja robotiikka vievät yhä useampia töitä ihmisiltä. Tarvitsemme elämäämme muuta merkitystä kuin työssä suoriutumista.

On luonnollista hakeutua jonkun ammattiauttajan puheille, jos vaikkapa tulee irtisanotuksi ja ongelmat kasaantuvat. Läheisten tuki ja ymmärrys on tärkeää, mutta liian nopea ratkaisujen tarjoaminen kriisissä olevalle saattaa tuntua pahan olon ja ongelman mitätöimiseltä. Ihminen tarvitsee aikaa surra menetystään. Hän tarvitsee emotionaalista tukea, eikä ”ota itseäsi niskasta kiinni”- ohjeet auta, vaan lisäävät stressiä, etenkin jos ihminen kokee itsensä avuttomaksi olosuhteitten uhriksi. Kriisissä oleva näkee uudet mahdollisuudet vasta kun on saanut rauhassa jäsentää tilanteensa ja kokea siihen liittyvät tunteet.

Työttömän kokemus ”yhteiskunnallisesta osallisuudesta” saattaa heikentyä, ja joillekin ihmisille se on hyvin raskasta. On toki myös ihmisiä, jotka eivät koe erityisen vahvaa osallisuutta muutenkaan, joten heille tämä puoli työttömyydessä ei ole niin traumaattinen. Väitetään, että miehet kokevat työttömyyden tavallisesti raskaammin kuin naiset, ja tämä liittynee perinteisiin rooliodotuksiin miehistä perheen elättäjinä tai ajatuksiin siitä, että työssä menestyminen olisi jonkinlainen ”miehen mitta”. Sanotaan, että työpaikan menetyksen myötä ihminen menettää myös ”ammatillisen statuksensa”, mutta ei hän silti menetä ihmisarvoaan. Ihmisarvoa ei voi menettää. Ja perustuuko aito vuorovaikutus muka statuksiin? Ihmiselämän aitoihin kohtaamisiin ei tarvita statuksia ja rooleja; niissä ollaan ihmisiä ihmisille.

Työttömäksi joutuessaan ihminen saattaa menettää ”arjen säännöllisyyden”, mutta pitääkö arjen aina olla säännöllistä? Jotkut selviävät epäsäännöllisessä työssäkin. Ja toisaalta, mikä estää ihmistä rakentamasta sopivaa säännöllisyyttä arkeensa ilmankin työpaikkaa? Onhan kotonakin kaikenlaista tekemistä, kuten kotitöitä, joita voi aikatauluttaa. Ja voi kehittää harrasterutiineja, rutiineja ihmisten tapaamiseen ja omasta terveydestä huolehtimiseen, ja etsiä jopa vapaaehtoistyötä. Ja miksei voisi aloittaa meditointia ja nousta ihan kunnolla tämän maallisen arjen yläpuolelle? Tietoinen läsnäolo voisi tehdä monella tapaa hyvää ja auttaa myös ymmärtämään, mitä ihminen oikeasti tarvitsee, mitä ei.

Kriisi on muutos. Joskus muutos on ollut väistämätön, jopa tarpeellinen, ja asiat voivat muuttua paremmiksikin. Kriisi aiheuttaa niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin reaktioita, koska esimerkiksi kokemus omasta riittämättömyydestä ja avuttomuudesta saa elimistön valmiustilaan. Voi esiintyä ärtyneisyyttä, hyökkäävyyttä, uniongelmia, tulevan murehtimista ja menneen märehtimistä.

Tilanteessa on hyvä tunnistaa, mihin voi vaikuttaa itse, mihin ei. Joihinkin asioihin tarvitaan käytännön ongelmanratkaisua, tukea ja neuvontaa. Taloudellisiin haasteisiin voi tarvita konkreettista apua. Jotta jaksaa hoitaa ne asiat, joille voi tehdä jotakin konkreettista, ei kannata väsyttää ja lannistaa itseään ja toisia kielteisellä asenteella! Kielteisyys vie voimat; on kuin potkisi turhaan kivenmurikkaa polullaan sen sijaan että lähtee kiertämään sitä. Vaikka tilanne olisi oikeasti haastava ja surullinen, sen hyväksyminen antaa voimia. Realiteetit voi hyväksyä; eihän tapahtunutta voi tehdä olemattomaksi. Mikä tapahtui, se tapahtui. Voi vain todeta: ”OK, tilanne on nyt tämä.” Tilanne on haastava, muttei toivoton!

On arveltu, että ihmisen yksilölliset ominaisuudet, kuten hyvä itsetunto, hyvät selviytymiskeinot ja vahva sosiaalinen tuki lieventävät työttömyyden terveysvaikutuksia. Itsestä huolehtiminen arjessa on tärkeää. Ulkopuolista tukea voi olla tarpeen saada ensiavuksi, jotta selviytyy kriisin ensivaiheesta, mutta jatkossa on hyväksi opetella huolehtimaan itsestään. Jos ihminen ei saa ymmärrystä ja tukea läheisiltä, tutuilta tai ystäviltä, hänen on tärkeä kohdella itseään kuin hyvä ystävä. Se tarkoittaa, ettei moiti, hauku, vähättele, kritisoi ja lannista, vaan tukee, lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Tällä tarkoitan itsemyötätuntoa.

Yleensä ajatellaan, että vahvasti ammattinsa varaan identiteettinsä rakentanut ihminen ajautuu väistämättä myös identiteettikriisiin, jos hän joutuu työttömäksi, vaihtaa alaa tai jää eläkkeelle. Ihmisen identiteettikin muovautuu läpi elämän. Monimutkaisempi ja aikaisempaa epävarmempi työelämä voi tehdä oman identiteetin ja paikan löytämisen todella haastavaksi. Toisaalta uusi työkulttuuri tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia; ihminen saattaa löytää kokonaan uudenlaisen työidentiteetin.

Yleensäkin on tärkeää tiedostaa, että ulkoa tulevat vaatimukset eivät ole totuuksia. Ei ihmisen pidä olla sellainen kuin hänen odotetaan olevan, eikä kaikkien tarvitse sopia yhteiskunnan ja kulttuurin valmistamiin muotteihin! On hyödyllistä tehdä itsetutkiskelua ja yrittää löytää se asia, joka on juuri itselle merkityksellinen. Itselle tärkeitten asioitten varaan on hyvä rakentaa tulevaisuutta, ja samalla voi kartoittaa sitä, mitä itsellä on jo hallussa, kuten, erilaisia kokemuksen myötä karttuneita taitoja. Harrastuksestakin voi joskus kehittyä leipätyö.

Työpaikan menettäminen pakottaa muutokseen. Muutosprosessi vaatii paljon, mutta se voi myös antaa kokonaan uuden suunnan elämälle. Työttömyyskauden voi ottaa myös levon kannalta, ja silloin on aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa. Kun jotain menettää, jotain uutta löytyy vanhan tilalle! Kiireisen ja paineisen työelämän oravanpyörästä ulos lentäminen voi joskus olla helpotuskin.

Uskon ylläpitäminen itseen, omiin kykyihin ja pystyvyyteen on ratkaisevaa. On hyvä muistella, missä kaikessa on onnistunut elämän varrella, ja mistä kaikista haasteista onkaan jo selviytynyt. Mitkä asiat ja omat ominaisuudet ovat auttaneet tähänkin saakka selviämään, ja edistäneet onnistumisia? Työelämässä oleminen on vain yksi vaihe oman elämän tarinassa, johon kuuluu erilaisia tilanteita ja vaiheita. Eikä ihmisen arvo vaihtele elämän varrella sen mukaan, onko töissä vai ei. Ei lapsi ole työssä käyvää aikuista vähempiarvoinen; ei myöskään ikäihminen, vaikkei olekaan työelämässä. Työtä arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa korkealle, joten on syytä muistuttaa toistuvasti siitä, ettei työ oikeasti millään tavalla määritä ihmisarvoa! Ja työtönkin voi ja saa olla onnellinen! Työttömien ”masentaminen” on sekä epäeettistä että järjetöntä, jos pyritään yhteiseen hyvään. Masennuksen lisääntyminen ei yhteiskuntaa rakenna…

TÄSSÄ LISTA ASIOITA, JOITA KANNATTAA POHTIA TAI TEHDÄ, JOS ON JÄÄNYT TYÖTTÖMÄKSI:

OTA TILANNE SELLAISENA KUIN SE ON. Hyväksy, hyväksy, hyväksy. Tilanne on nyt tämä, että olet toistaiseksi työtön. Jos sinulla on paha olo, ole myötätuntoinen itsellesi. On OK surra menetystä ja tuntea suuttumustakin. Mutta älä vaikeuta tilannettasi toimimalla vihamielisesti itseäsi tai muita kohtaan.

ÄLÄ TAKERRU MENNEESEEN, vaan kysy itseltäsi kysymyksiä, jotka suuntaavat huomiosi tähän hetkeen ja varovasti myös tulevaan. Miten tämä työttömyys vaikuttaa minuun? Mitä työ merkitsee minulle? Mitä odotan tulevaisuudeltani, ja mitä voisin tehdä sen eteen? Riittävätkö voimavarani? Millaista apua tarvitsen?

KESKITY TEKEMÄÄN SE, MITÄ VOIT, TÄSSÄ HETKESSÄ. Tulevaisuuttakaan ei tarvitse pohtia tauotta. Voi pyrkiä kokemaan sen, että tämä hetki on ihan hyvä; juuri tässä hetkessä ei ole ongelmia. Pohjimmiltaan ongelmat ovat joko menneet tai vasta tulossa, jos ovat. Tämä on hyvä hetki huolehtia itsestä ja osoittaa itselleen myötätuntoa.

ÄLÄ SIIS LIIAKSI MÄREHDI. Murehtimisen ja märehtimisen vähentämiseen voi auttaa ns. ”huolihetki”- harjoitus. Se on yksinkertaisesti sitä, että päättää tietyn ajan päivästä, jolloin märehtii ja murehtii asioita esim. kirjoittamalla huoliaan ylös, tai miksei myös puhumalla asiasta toisille. Muuna aikana ei murehdita, vaan ajatukset siirretään huolihetkenä käsiteltäviksi.

ASETA ITSELLESI JOITAKIN SOPIVIA TAVOITTEITA. Tavoitteitten saavuttaminen antaa uskoa omaan pystyvyyteen. Tee vaikka jokin pieni käsityö, siivoa komero tai autotallia, käy kävelyllä.

POHDI OMIA ARVOJASI. Joitakin näkökulmia ja prioriteetteja on ehkä tarpeen miettiä uusiksi. Jospa olisikin järkevää esim. huolehtia terveydestään, niin olisi kunnossa sitten kun löytää uuden työpaikan tai jonkin toimeentulon?

MUISTA, ETTET SINÄ OLE VAIN TYÖSI. Et ole roolipelle, olet ihminen. Olet tärkeä olento, olitpa töissä tai et. Mitä enemmän itseään arvostaa työn kautta, sitä voimakkaammin sen menettäminen vaikuttaa itsetuntoon ja omakuvaan! Älä rakenna minkään sellaisen varaan, mikä voi nykyelämän tuulissa horjua ja kaatua.

ÄLÄ ERISTÄYDY TURHAAN! Ole itseksesi, jos haluat ja tarvitset yksinoloa, mutta älä anna tarpeettomien häpeäntunteitten eristää itseäsi, jos tunnet kaipaavasi seuraa! Työttömyyskaudella on ehkä aikaa elvyttää vanhoja ystävyyssuhteita ja nähdä enemmän sukulaisia. Hyvä parisuhde auttaa työttömyydestä selviämisessä, ja muutkin ymmärtäväiset ihmiset voivat sekä auttaa konkreettisesti että tarjota emotionaalista tukea.

OLE ERITYISEN YSTÄVÄLLINEN ITSELLESI, jos olet yksinäinen!

HARRASTUKSET JA VAPAAEHTOISTYÖ voivat antaa sisältöä ja merkitystä arkeen. Jos kaipaa tavoitteellista toimintaa, siihen ei välttämättä tarvita työn viitekehystä.

OMASTA KUNNOSTA HUOLEHTIMINEN on pitkälläkin tähtäimellä tärkeää, ja nyt siihen on aikaa!

LUONNOSSA OLEILU tekee hyvää ja rauhoittaa! Kiipeä vaikka mäelle katselemaan maisemia, aivan kuin omaa elämääsi, jossa on monia vaihtoehtoisia määränpäitä ja reittejä.

KÄY MUSEOSSA. Ajankulun ja ajan suhteellisuuden hahmottaminen antaa perspektiiviä omaan tilanteeseen.

ÄLÄ OMAKSU TYÖTTÖMÄN IDENTITEETTIÄ. On hyvä oppia elämään työttömyytensä kanssa, muttei pidä antaa työttömyyden määrittää itseään. Työttömyys on olosuhde tai olotila, ei pysyvä ominaisuus!

MIETI UUSIA VAIHTOEHTOJA. Työttömänä saa miettiä tilannettaan uudelleen, ja myös vaikkapa kouluttaa itseään. Ihminen pystyy oppimaan uutta koko ikänsä, ja karttunut elämänkokemus on arvokasta!

TUTKISKELE ITSEÄSI: Tarvitaan itsetuntemusta tai havainnointikykyä siitä, mikä itselle olisi sopivaa. Tutustu itseesi, omiin ominaisuuksiisi ja mielenkiinnon kohteisiisi. Yksi kypsän identiteetin ominaisuuksista on joustavuus ja avoimuus muutoksille. Ihminen kokee toteuttavansa omia vahvuuksiaan ja tarpeitaan. Hän on terveellä tavalla itsevarma ja kykenee aitoon vuorovaikutukseen toisten kanssa.

POHDI ELÄMÄNFILOSOFIAASI. Usko, että elämällä on merkitystä ja tarkoitusta, vaikket tietäisi, mikä se on. On ihmeellistä olla olemassa ja elossa.

KEHITÄ ITSEÄSI HENKISESTI, KEHITÄ PSYYKKISTÄ JOUSTAVUUTTA VASTAISEN VARALLE. Kehitä sietokykyäsi muutoksille. Kehitä identiteetti, joka ei perustu yhteen ja samaan työhön ja ammattiin; vaan siihen, että olet olento, joka on olemassa ja elää. Epävarmuuden sietokyky ja joustavuus lisääntyy, kun kehität tietoisuustaitojasi!

KEHITÄ ITSETUNTOASI. Itsetunnon käsi- harjoituksesta voi olla hyötyä myös työttömäksi jääneelle. Kämmen muistuttaa, että olemassaololla on tarkoitus, ja ihmisarvo on kaikilla. Peukalo muistuttaa siitä, että olet OK tilanteestasi riippumatta. Etusormi muistuttaa siitä, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, työttömänäkin. Keskisormi muistuttaa siitä, ettei sinun tarvitse miellyttää kaikkia (esim. niitä, joilla on kielteinen asenne työttömiin). Nimetön kehottaa suhtautumaan itseensä ystävällisesti ja kannustavasti haastavassa tilanteessa. Ja pikkusormi muistuttaa sinua huolehtimaan ”sisäisestä lapsestasi” eli perustarpeistasi, ja tekemään jotakin mukavaa!

JOS MASENTAA, LUE NÄMÄ VINKIT.

LOPUKSI…

Joten, vaikka oletkin ehkä juuri työtön tai jäämässä työttömäksi, muista, elämä on arvokasta ja se voi olla mielekästä, vaikka olisit syntynyt etanaksi tai kasviksi. Kunnioita elämää sinänsä. Älä kadota itseäsi peleihin ja näytelmiin, joita ihmisyhteiskunta pyörittää! Elämän epävarmuutta on hyvä oppia sietämään ja hyväksymään se, että elämme maailmassa, missä mikään ei ole varmaa, mutta jossa on myös lukuisia mahdollisuuksia. Muutoksen hyväksyminen ja itsensä kehittäminen psyykkisesti joustavammaksi on avainkysymys muutoksiin sopeutumisessa. Muutos ei ole vihollinen, joka pitää torjua; se on osa elämää, ja muutosprosessi kehittää meitä. Kasvaminen uudenlaiseksi ihmiseksi on myös muutosta; muutos on kasvamista, eikä kukaan voi kasvaa muuttumatta.

Ihmisen täytyy luopua aiemmasta voidakseen saada uutta; aivan kuin loisimme kuoremme uudelleen, kun emme enää mahdu vanhan sisälle. Kuten ihosoluja kuolee koko ajan ja antaa tilaa uudelle iholle, jotakin meissä, elämässämme, itsessämme, kuolee jatkuvasti, ja antaa tilaa uudelle.

Kukaan ei siis kadota itseään, vaikka kadottaisi työpaikkansa. Kenties jossakin vaiheessa voi tyynesti todeta:

”Työpaikka meni, mutta ihmisyys jäi. Minä olen yhä olemassa, ja elossa!” 


lauantai 4. tammikuuta 2020

Oma napa edellä vaalilupauksia vaalien kohti ilmastokatastrofia?

Maailma käsissä, oma napa mielessä?

Ensimmäinen lause, joka nousi mieleeni siitä tunnelmien ja teemojen häilyvästä sumusta, jota mielessäni häilähtelee ja pyörii näin vuodenvaihteessa, taisi olla toteamus, että ”valta turmelee”. Jos lause puhuttelee lukijaa, miettiköön kukin itsekseen, missä tilanteissa tuo lausahdus on kenties toteutunut, toteutumassa tai saattaa toteutua. Tosin, mietin myös sitä, että valtaan päässeet ovat useimmiten (en väitä, että aina) myös vallanhaluisia, tai suorastaan ahneita, joten, valtaa saaneen mieli voi olla jo valmiiksi altis ”turmeltumaan”. Vallastahan on hyötyä oman navanympäryksen alueen asioitten vaalimisessa.

”Vaalimisesta” mieleeni tulee ”vaalit”, joilla demokraattisissa maissa valitaan noita vallasta kiinnostuneita ihmisiä päättämään oman napansa ympärillä pyörivistä asioista. Minulla ei ole koskaan ollutkaan erityisen vahvaa uskoa siihen, että vaalijulisteitten esittämien pällinaamojen tai livehaastatteluissa viisastelevien tai provokatiivisia väitteitä esittävien roolipellejen äänikilpailun perusteella valitut ihmisolennot olisivat kiistatta viisaimpia olentoja johtamaan tätä tai mitään valtakuntaa. Ihmismassojen suosioon perustuva valtaanpääsytapa on liian altis tunnepitoisille vaikuttimille ja keinottelijoitten vaikutustavoille. Kuten olen aiemminkin todennut, yleisesti oletetaan, että enemmistö ihmisistä on vain keskinkertaisen älykkäitä, joten heille voi olla liian raskasta paneutua valtaapitävien valitsemiseen järkiperustein, joten ”mutu”-valinnat ratkaisevat.

Eikä älyllisempikään porukka välttämättä osaa hahmottaa sitä, miten paljon kuhunkin henkilökohtaisesti vaikuttavat julkkispersoonien valheelliset lupailut ja hyvät pärstäkerroinvaikutelmat, mielikuvamainonta ja muu sellainen manipulointi, jota ei ehdi aina edes huomata. Parempi tiedostaminen olisi avain viisastumiseen, tässäkin asiassa. Mutta kuka sitä jaksaa harjoitella? Liian harva, luultavasti. Meillähän on hirveä kiire syödä ja juoda, koska huomenna kuollaan…

Eikä älykkyys tosiaankaan takaa sitä, että ihminen olisi viisas, etenkään eettisesti. Älylliset ihmiset voivat olla hirvittäviä kusipäitä, jos heiltä puuttuu kyky empatiaan. Joten, mieluummin meitä pässejä paimentamaan voisi valita vähän yksinkertaisen, mutta sääliin kykenevän paimenen, kuin julman kepinkäyttäjän, tai lipevän hyväksikäyttäjän, tai sosiaalisesti taitavan, suuriegoisen hurmurin…

Kirjoitan nyt pelottavan sanan: ilmastokatastrofi. Jos suuri osa ihmisistä sulkee peloissaan silmänsä ja osa hyökkää vihaisena väittämään vastaan, mitä se kertoo enemmistön suhtautumisesta ja siitä, millaisia poliitikkoja seuraavissa vaaleissa pääsee päättämään valtakuntamme asioista? Ne, jotka ovat esimerkiksi viimevaaleissa päässeet valtaan olemalla suureen ääneen sitä mieltä, ettei mitään ilmastonmuutosta edes ole tapahtumassa, tai ettei siitä ole ainakaan mitään haittaa, haluavat jatkaa samaa toitotustaan säilyttääkseen kannattajakuntansa suosion seuraaviinkin vaaleihin asti, jotta säilyttävät hyväpalkkaiset virkansa. He eivät siis voi muuttaa mieltään asiassa, etteivät vain menetä suosiotaan ihailijoittensa silmissä. Sama idea pätee toki muihinkin valtaapitäviin, joiden suosio perustuu parin keskeisen asian ajamiseen.

Ja tämä tarve säilyttää oma asema ja palkka on toki inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta liittynee siihen poliitikoilla ehkä joissain tapauksissa myös muunlaisia motiiveja, kuten tärkeilyntarvetta. Mutta typerääkään mielipidettä ei siis saa muuttaa, ettei vain menetä äänestäjien suosiota. Esimerkiksi ilmastotoimia vaalien alla toppuutellut päättäjä ei siis voi ryhtyä puoltamaan päätöksiä, jotka auttaisivat hidastamaan ilmastonmuutosta. Oma hyvä menee yhteisen edun edelle. Tällainen on typerää, haitallista ja eettisesti väärin, eikä sellaista pitäisi tapahtua varsinkaan siellä, missä päätetään yhteisistä asioista. Pahimmillaan äänestäjien mieliksi oleminen voi aiheuttaa globaalia vahinkoa.

Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi antaa vaalilupauksia mistään yksittäisistä asioista, tai jos sellaisia lupauksia tehdään, niihin on syytä suhtautua varauksella. Lupailijat voisivat rehellisesti sanoa jo etukäteen, että saattavat joutua muuttamaan mieltään asiassa yhteisen edun vuoksi. Vastuullisen ihmisen täytyy kyetä muuttamaan mieltään yhteiseksi hyväksi, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän joutuu luopumaan mukavasta valta-asemastaan. Mutta jos valta-asema on jo ehtinyt ”turmella” ihmisen eettistä ajattelua, kykeneekö hän ajattelemaan yhteistä hyvää ennen kuin vasta pakon edessä painostettuna?

On järkyttävää, jos yhteisistä asioista päättämään oikeasti pääsee ihmisiä, jotka pohjimmiltaan ajavat vain omaa etuaan, vaikka tarkoitus olisi olla demokraattinen ja solidaarinen, kai? Mitä se kertoo äänestäjistä? Mitä se kertoo systeemistä? Eikö meidän kaikkien tulisi olla tietoisempia, rehellisiä, ja avoimia, myös motiiveistamme? Eikö niiden, joille päätäntävalta on annettu, tulisi olla aitoja ihmisiä karvoineen kaikkineen, eikä koristeltuja roolipellejä tai ”mielikuvatushahmoja”?

Valta ilman vastuuta on mielivaltaa. Valtaapitävän tulisi olla epäitsekäs, laajasti asioita huomioiva, harkitseva, empaattinen ja erittäin tietoinen niin siitä, mihin omat mielipiteet perustuvat, kuin siitäkin, mitä ympärillä tapahtuu, ja miten häneen kenties yritetään vaikuttaa. Mutta miten tällainen ihminen löytyy? Tuskin hän on itseään esittelemässä ja kehumassa ympäri pitäjää mukavia lörpötellen tai vahvuuttaan uhoten, tai tälläydy vaalijulisteeseen esittelemään valkoisia hampaita ja kaikin puolin luotettavaa tai edustavaa olemustaan. Mainostaminen on huono tapa antaa luotettava vaikutelma tuotteesta kuin tuotteesta, kuten tuotteistetusta roolipellestä, joka maksaa yhteiskunnalle kansanedustajan palkan verran. Vaalimainokset ovat vain mielikuvia. Mielikuvat eivät ole totuus. Kartta ei ole maasto, vaikka olisi miten tarkka. Eivätkä roolipellet ole ihmisiä. Eikä oikea elämä ole peliä tai näytelmää. Oikea elämä on tietoisuutta siitä, että on olemassa ja elossa. Muu on harhaa; osittain jaettua, osittain henkilökohtaista.

En saa oikein kiinni tästä laajalle leviävästä kyynisyyteen vivahtavasta mielijohdetulvastani. Olen ollut tyytymätön tämän maan ilmastopolitiikkaan ja odotan asian muuttuvan tänä vuonna. Jos määräyksiä ekologisempiin elämäntapoihin tulisi ”ylemmältä taholta”, eikö muutos parempaan muka vauhdittuisi? Vai onko omaakin mukavuutta vähentävien päätösten tekeminen kansanedustajille ja hallituksen jäsenille jotenkin liian vaikeaa? Onhan se tietysti epämukavaa, jos ison palkan kulutustapoja aletaan liiaksi säädellä. Mitä järkeä on olla isopalkkaisessa työssä, ellei saa törsätä palkkaansa mihin tahtoo? No, toivottavasti noissa lauseissa ei ole häivääkään yhtymäkohtia kenenkään oikean poliitikon todellisiin ajatuksiin…

Ja lopuksi: pahoittelen, jos jotakuta loukkaan mielipiteilläni, mutta tuskinpa tätä tekstiä lukee kukaan niin ”merkittävä” ihminen kuin vallassa oleva poliitikko, jollainen saattaisi hieman pahoittaa mielensä sarkasmistani. Mutta mielipiteitäänhän saavat ilmaista muutkin kuin poliitikot, kai? Ja kuten äiti sanoi lapsuudessani, ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”.

Älähdyksiä odotellessa, tietoisempaa uutta vuotta, ja olkaa ihmeissänne siitä, että olette edelleen olemassa ja elossa! Ja jos se ei jollekulle riitä siihen kokemukseen, että on arvokas ja ihmeellinen olento, niin pyrkikää vain kaikin mokomin roolipelleteatteriin esittämään milloin mitäkin merkittävää mielikuvatushahmoa prameissa lavasteissanne. Jossain vaiheessa saattaa ymmärtää, että se esittäminen ja tärkeily on raskasta ja suorastaan turhaa, ja on aivan mukava vain olla, oma itsensä, muitten aitojen kummajaisten joukossa.




sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Sytytä lamppusi vuodenvaihdetta odotellessa



Olemmeko uuden kynnyksellä vai jatkammeko samaa rataa, kiihtyvällä vauhdilla? Jotakin muutosta toivoisin, etenkin ihmisten henkiseen mentaliteettiin, koska sitä kautta alkaisi kenties muuttua myös käytös ja toimintakin. Olen jotensakin kyllästynyt erinäisiin ihmisten maailman ilmiöihin. Luojan kiitos näen ja koen välillä myös aitoa ystävällisyyttä, välittämistä ja paneutumista eettisiin asioihin. Liian paljon on kuitenkin yhä olemassa ahneutta, itsekkyyttä, katkeruutta, kaunaa, epätervettä kilpailua, vallanhalua, riidanlietsomista, pelottelua, väkivaltaa, riistoa…

En oikeastaan edes halua seurata uutisia aktiivisesti. Pelkään ehkä tulevani riippuvaiseksi maailmanmenon seuraamisesta samalla tavoin kuin joskus huomio kiinnittyy vastenmieliseen kohteeseen, vaikkei haluaisi noteerata sitä, ja mieliala muuttuu kohteen mukaiseksi. Tavallaan haluan olla tietoinen maailmanmenosta, mutta monessa asiassa tieto lisää tuskaa, joten, minun on välteltävä liikaa informaatiota itseäni suojellakseni. En halua upota tähän maailmanmenoon, vaan pysyä siitä riittävän kaukana ollakseni enemmänkin tarkkailija kuin kyydissäolija, tai varsinkaan siihen hukkunut. Toivoisin yhä useamman pääsevän ulos maailmanmenon ylläpitämistä oravanpyöristä, mieluummin vapaaehtoisesti hidastamalla ja astumalla ulos kuin lentämällä keskipakovoiman sinkoamana ja saamalla kolhuja…

Vaikken olekaan elänyt satoja vuosia, minusta tuntuu, että historia toistaa itseään ja ihmiset toistavat typeryyksiään kuin oksennukselleen palaava koira (vertaus on sananlaskuista). ”Vastahan minä tästä pääsin eroon, ei kun otetaan vain uudelleen tavaksi. Juurihan minä päätin, etten enää koskaan… ja hups, olen taas samassa tilanteessa!” Pysyvää muutosta ei synny kovinkaan helposti, ellei sisäisesti edes tahdo muuttaa mitään. Muutosvastarinta luo sisäisen ristiriidan, eikä kahtaalle horjuva ihminen pääse eteenpäin. Ja jotkin tavat ovat sitkeässä, etenkin jos niitten taustalla on synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Siksi kai autoritaariset ihmiset eivät esimerkiksi halua uskoa ihmisten olevan tasa-arvoisia, ja vastustavat kaikkea, mikä uhkaisi heidän auktoriteettiaan. Jotkut kieltäytyvät yhä uskomasta ilmastonmuutokseen tai tekemään yhtään mitään sen hidastamiseksi, ja kuvittelevat onnellisuuden perustuvan talouskasvuun. Olen jauhanut tästä asiasta jo kauan ja usein. Onnellisuutta ei voi rakentaa materialismin varaan. Talouskasvun toitottaminen tarkoittaa kuluttamiseen yllyttämistä, ja kuluttaminen tuhoaa elinolosuhteemme!

Tämä on tietysti henkilökohtainen mielipiteeni; en sano sitä ammattikunnan edustajana enkä kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen. Minulla vain sattuu olemaan mielipiteitä, ja sanon niitä joskus, etenkin jos kovinkin jurppii. Isä sanoi aikoinaan, että kaikilla ihmisillä on joku mielipide asioista. Hän ei oikein suostunut sulattamaan sitä, jos joku sanoi ”en tiedä” kysymykseen, joka koski mielipidettä. Isosiskoni kaveri joutui joskus kokemaan tukalia hetkiä, kun isäni tivasi hänen mielipidettään, eikä tyttöparka tiennyt, mitä mieltä oli kyseisestä asiasta. Muistan tunteneeni tuota tilannetta sivusta seuratessani sekä empatiaa että myötähäpeää, mutta kaipa se rohkaisi ajattelemaan ”omilla aivoilla” ja muodostamaan omia näkemyksiä asioista kuin asioista.

En kuitenkaan haluaisi olla yhtä jyrkkä kuin isäni tuossa suhteessa. Joskus on todella ymmärrettävää, ettei ihminen osaa sanoa, mitä mieltä on jostakin, etenkin ellei hän tiedä asiasta tarpeeksi. Voi olla viisaampaa olla sanomatta mitään, ellei ole varma. Mutta jos omaa mielipiteen, vaatii myös rohkeutta sanoa se ääneen, etenkin jos tietää joutuvansa ryhmän keskellä toisinajattelijan asemaan. Ja jos ihmisen omanarvontunto on riippuvainen siitä, pidetäänkö hänestä, hän ei uskalla ottaa riskiä, että hänestä lakataan tykkäämästä hänen poikkeavan mielipiteittensä takia. Jos taas jättää mielipiteensä sanomatta siksi, ettei halua loukata toista, se voi olla joskus diplomaattisesti viisasta. Eihän kaikkia henkilökohtaisia mielipiteitään kannata huutaa julki; se voi olla varsin rasittavaa toisten näkökulmasta ja antaa jopa hieman itseä tehostavan vaikutelman. ”Minä se en tykkää tuosta ja tuosta, ja tuokin on ihan väärin päin, ja aina kaikki on sitä ja tätä ja tuota… Ja minusta… Ja minun mielestäni… Ja minäpä ajattelen että jne.”

Rajansa on siis henkilökohtaisten mielipiteittenkin ilmaisulla, etenkin jos niitä toitotetaan ennen kuin kukaan niitä kysyy, eikä sitten vastavuoroisesti kuunnella toisen näkemystä. Mutta on tilanteita, joissa olisi hyväksi laukoa hieman ”totuuksia” tai omia havaintojaan (olettaen, että totuus on todennäköisesti totuus, eikä vain mutu-mielipide tai provokatiivinen väite). On esimerkiksi hyvä varoittaa, jos ihmiset ovat menossa kohti jotakin heitä vahingoittavaa tilannetta. On hyvä tiedottaa, jos on havainnut jotakin vaarallista. Se on vastuunottoa. Millainen onkaan vartiomies, joka ei tartu torveensa ilmoittaakseen linnaketta lähestyvästä sotajoukosta? Tai majakanvartija, joka antaa lyhtynsä sammua öisessä myrskyssä?

Ihmiset tuntuvat kuitenkin kokevan ”totuuden torvet”, profeetat ja muut varoittelijat kiusallisina tai suututtavina. Tietysti suhtautuminen riippuu siitäkin, uskooko kuulija itse tuohon toitotettavaan ”totuuteen”, ja väittääkö ”toitottaja” tietävänsä jotakin, vaikkei oikeasti voikaan tietää. Yleensähän puhujan kannattaisi sanoa, että ”minä olen sitä mieltä, että”, jolloin hän viestii ymmärtävänsä itsekin, että kyse on mielipiteestä, eikä hän väitä tietävänsä ainoaa totuutta. Mielipiteen painoarvo tietysti riippuu sitten sanojan asemasta suhteessa kuulijaan, tai auktoriteetista, karismasta ja sen sellaisesta.

Kun nyt tässä pohdin mielipiteen ilmaisemisen haasteita, pohdin myös, onkohan meillä oikeasti olemassa sananvapautta? Ja jos on, meillä tulisi olla myös ”sananvastuu”. Sananvapauteen vetoamalla ei pitäisi suoltaa suustaan (tai kirjoittaa) mitä tahansa, kuten esimerkiksi jotkut toimittajat taitavat tehdä. Ei pitäisi loukata, lietsoa riitaa, mustamaalata, pelotella, aiheuttaa hätätilaa. Ei pitäisi kirjoittaa totuutta vääristeleviä kohu-uutisia (tai kirjoja) saadakseen tuotoksiaan kaupaksi. Ei pitäisi luoda turhia tarpeita mainostamalla. Ei pitäisi myydä turhakkeita rahaa saadakseen. Muistelen, että jonkin tutkimuksen mukaan toimittajat ovat yksi niistä ammattiryhmistä, joihin ns. valkokauluspsykopaatteja hakeutuu enemmän kuin muihin ammatteihin. Myös liike-elämän johtoasemat houkuttelevat myötätunnottomia ihmisiä.

Taisin joskus pohdiskella, ettei tässä maailmassa taida olla mitään muuta niin järkevää ja merkityksellistä tekemistä kuin yrittää lievittää kärsimystä ja huolehtia elinolosuhteitten säilymisestä, jos siihen suinkin kykenee. Moni ammatti tulee joka tapauksessa katoamaan teknologian kehittymisen myötä, eikä bisnestä tekemälläkään pötki pitkälle, kun kulutusyhteiskunta tuhoaa itse omat elinolosuhteensa kuluttamalla luonnonvarat loppuun ja aiheuttamalla ympäristökatastrofin niillekin, jotka haluaisivat elää vaatimattomasti ja luomusti. Tai no, ehkä taloudellisesti menestyneet bisnestyypit lähtevätkin Marsiin asti jatkamaan kulutusjuhlaansa ja stimuloivaa kilvoitteluaan…

Täällä pallolla, kun yritämme pelastaa luomakunnasta sen, mitä pelastettavissa on, voimme vain pyrkiä lievittämään omaa ja toistemme kärsimystä. Voimme nostaa esille eettisesti hyviä asioita ja haitattomia ilonaiheita. Voimme osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Voimme huolehtia itsestämme, toisistamme ja luomakunnasta, ja olla onnellisia siitä, mitä meillä on tässä hetkessä. Ja mikä olisi sopivampi aika jakaa sitä, mikä on hyvin, kuin Joulu?

Kärsimyksen, hädän ja sisäisen sokeuden keskellä voimme nostaa omat tuikkumme toivon merkkinä, jotta nekin, joiden sisäisessä maailmassa ei ole valoa, näkisivät, että olemme olemassa. Voimme nostaa omat kynttilämme vakan alta ja nostaa lamppumme lampunjalkaan, niin että pimeydessä harhailevatkin löytävät luoksemme.

Olkoon tänä Jouluna jokainen sytytetty kynttilä ja lyhty yhteisen toivon viestejä!


sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Rikkakasviksi massaviihteen peltoon


Sain tänään valmisteltua Ohdakemaa- sarjan kahdeksannen osan painokuntoon. Projekti meinasi viivästyä akuutimpien asioitten takia, mutta olisi ärsyttänyt siirtää sitä yli vuodenvaihteen, joten, ”urakoin” harrastukseni parissa itsenäisyyspäivänäkin muutamia tunteja, jotta sain viimeistelyt tehtyä nyt viikonlopulla. Voi olla, että käsikirjoitukseen tai kansiin jäi joitakin epätäydellisyyksiä, mutta mitäpä tuosta. Maailmassa lienee tärkeämpiäkin asioita kuin kirjoitusvirheitä ja epäonnistumisia painovärin valinnassa.

Viime vuonna Joulun alla julkaisin juttuja liittyen ”hyvään joulumieleen”, ja ne olisivat oikeastaan nytkin ajankohtaisia. Vuodenvaihteessa yritin aloittaa jonkinlaista myönteisyysprojektia, ja onnistuinkin ylläpitämään sitä jonkin aikaa. Mutta kieltämättä kulunut vuosi on ollut aika haasteellinen, ja tämän bloginkin ylläpitäminen on usein jäänyt tärkeämpien asioitten jalkoihin. Tosin, olen yrittänyt nostaa esille tärkeitä teemoja silloin, kun on ”huvittanut” kirjoittaa. En välitä kirjoitella päivityksiä omasta näkökulmastani tyhjänpäiväisistä asioista. Mitä järkeä olisi kirjoittaa jotakin, mikä ei inspiroi itseä yhtään, jos ylipäätään tekee jotakin ”huvikseen”?

Enhän kirjoita kaupallisista syistä. En pidä blogia saadakseni tuloja mainostilan tarjoamisesta. Kirjoitan sivukaupalla psykologista fantasiaa pelkästään omaksi huvikseni, ja jos joku saa romaaneistani jotakin myönteisiä ideoita tai tunteita, se on hyvä asia, muttei kirjoittamiseni perimmäinen motiivi. Kirjoitan sisäsyntyisen motiivin voimalla, ja julkaisen siltä varalta jos joillakuilla erityisemmillä ihmisillä kiinnostaisi lukea, mitä kirjoitan. Kohdeyleisöni on marginaalinen. Ensinnäkin, todennäköisemmin paksuja kirjoja lukevat introvertit, joita on ihmisistä vähemmistö. Kirjojeni sisällöllinen viesti voi mennä ohi sellaisilta, jotka eivät jaksa ajatella kovin syvällisesti. Lukijan tulee olla riittävän kypsä henkisesti, koska teemat ovat rankkoja. Mutta toisaalta lukijan tulee olla lapsenomaisen avoin ja mielikuvituksekas, eikä kaivata mitään raflaavaa viihdettä. Lukijan tulee olla myös avoin hengellisille teemoille, ja toisaalta, valmis kohtaamaan esimerkiksi sateenkaarimentaliteettia. Romaanieni henkilöillä on eritasoisia mielenterveyden haasteita sekä neuropsykiatrisia piirteitä, ja he ovat yleensä varsin herkkiä ja stereotypioista poikkeavia. Jos siis miettii, kuka kirjoittamiani romaaneja edes haluaa lukea, puhutaan varsin erityisestä kohdeyleisöstä! Romaanini ovat suhteessa massaviihteeseen vähän niin kuin kotoperäisiä, itsestään ja lannoittamattakin kasvavia ”rikkakasveja” geenimanipuloidussa rehupellossa.

Tässä linkki Ohdakemaa XIII: Kuningas ja prinssi – esittelysivulle, ja tässä jonkinlaiseen "kirjailijaesittelyyn".


sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Ihmisen mieli - rajoittunut järjestelmä ilman päivitystä?

Käsittämätön maailma? Totuuden etsijä voi olla kuin autiomaahan
eksynyt kulkija, mutta missä vaiheessa harhailijasta tulee vaeltaja?

Viime aikoina olen ollut erityisen tuskastunut ja närkästynyt. En aina jaksaisi ymmärtää, miten rajoittuneita käsityksiä ihmisillä voikaan olla toisistaan, maailmasta ja elämästä. Eivätkä he läheskään aina edes huomaa, miten suppeasti he tarkastelevat asioita. He luulevat tietävänsä yhtä jos toista, jopa suuria totuuksia, ja väittävät sillä perusteella toisten olevan väärässä, vaikkeivat osaa perustella, miksi ovat muka itse oikeassa. Moni ei edes yritä perustella, vaan jankuttaa vain omaa näkemystään, auktoriteettiasemaansa vedoten. ”Kyllä minä tiedän, että…”

Tietäminen edellyttää, että asia on todistetusti totta, ja sen tietävä uskoo asian olevan totta. Ihminen ei siis voi tietää mitään, mikä ei ole todistettu todeksi. Ja silti ihmiset olevinaan ”tietävät” kaikenlaista. OK, kyllähän sitä usein olettaa, että jos se ja se ihminen on väittänyt vuonna xxx, että se ja se asia on sillä tavoin, niin siihen ”tietoon” saattaa nojata omat päätelmänsä. Kaikkia ”viisaittenkaan” ihmisten toteamuksia ei kuitenkaan ole voitu osoittaa todeksi. Ehkei niitä koskaan voida kiistattomasti todistaakaan. Parempi siis, ettei väitettäisi asian olevan niin tai näin, vaikka se ja se ihminen niin sanoikin. Hänkin saattoi vain olettaa jotakin. Niinpä minunkin ”tietämiseni” perustuu vain oletuksiin ja otaksumiin. Käsitykseni ovat uskomuksia; parhaimmillaan melko perusteltuja, mutta silti vain omia näkemyksiäni. Kaikki, mitä sanon ”minun nähdäkseni”, ovat minun tulkintojani todellisuudesta. Saatan nähdä syystä tai toisesta asiat väärin. Mutta yhtä lailla, jos minäkin voin erehtyä, niin erehtyä voi sekin taho, jota joku toinen kenties kuvittelee totuuden lähteeksi.

Enpä siis itsekään voi aukottomasti perustella, miksi oletan joittenkin ihmisten olevan väärässä. En voi todistaa mitään eettistä näkökulmaa oikeammaksi kuin toista. En voi todistaa persoonallisen, universaalin älyn olemassaoloa. Voin vain sanoa, etten itsekään voi tietää totuutta, mutta uskon niin tai näin, ja olen ehkä eri mieltä monistakin muitten ihmisten totuuksina pitämistä asioista. Kukaan meistä ei voi olla kovin perehtynyt kaikenlaisiin asioihin. Eivät ihmiset tietenkään jaksa paneutua koko maailman asioihin, mutta he kyllä jaksavat paneutua ”kaiken maailman asioihin”. Jotkut kokevat, etteivät voisi elää ilman sitä tai tätä. Monet heille tärkeät asiat ovat minun näkökulmastani esimerkiksi haitaksi ympäristölle. Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kriittisyys ja harkitsevuus on usein tarpeen, mutta liian suljettu, joustamaton skeptinen asenne rajoittaa ymmärryksen lisääntymistä. Jos ei voi edes pohdiskella mahdollisuutta, voisiko sittenkin olla olemassa muutakin kuin tieteellisesti todistettuja ilmiöitä, eikö maailmankuva ole aika köyhä? Skeptikot tuntuvat olevan periaatteensa mukaan uskomatta oikein mitään muuta kuin tieteellisiä faktoja, mutta jos he leimaavat jonkin asian humpuukiksi jo ennakkoasenteellaan, hehän väittävät ”tietävänsä” ilman faktojakin, ettei se ole totta, vaikkei kukaan olisi edes vielä tutkinut asiaa tarkemmin. Ja tutkimuksiahan ei tehdä ilman rahoitusta, eikä humpuukiksi jo lähtökohtaisesti leimatun ilmiön tutkimukseen tietenkään anneta rahaa. Nämä kaikkitietäväiset kun ”tietävät” jo ennalta, ettei ilmiössä ole mitään ”tieteellistä” pohjaa. Aikamoisia ennustajia, nämä skeptikot! He rajaavat joskus oman näkökulmansa niin ahtaaksi, että heiltä saattaa jäädä joitakin oleellisia asioita huomaamatta. Galileo Galileikin oli aikoinaan aika hullu, kun väitti, että maa kiertää aurinkoa…

Mielipiteensä saa kukakin sanoa, miten hölmö se sitten onkaan jonkun toisen korvissa. Mieleni tekee sanoa sellainen nyt esimerkiksi uskonnoista, joissa väitetään yhtä jos toista käsitystä tai ilmiötä vääräksi tai harhaoppiseksi tai jopa rienaavaksi. Ihmiset ovat ehkä opetelleet ja omaksuneet jonkin ajatus- ja uskomusmaailman, johon heidän maailmankuvansa perustuu. Ehkä he rakentavat minuutensakin tuon uskomusmaailmansa mukaan. Ja jos jokin uhkaa rikkoa heidän uskomuksiaan vastaan, he puolustavat omaa ”totuuttaan” aivan kuin heitä itseään uhattaisiin. He luulevat olevansa jotakin omaan uskomusjärjestelmäänsä sopivaa, kuten, hyvä ja oikeamielinen ihminen. Kun joku tai jokin sitten uhkaa tätä uskomusjärjestelmää, joka on synnyttänyt tämän ”hyvän ihmisen”, nämä ”hyvät ihmiset” käyttäytyvätkin, ainakin ulkopuolisen silmin, kuin tekopyhät ilkiöt.

Räikeitä esimerkkejä löytynee sellaisista yhteisen ideologian jakavista yhteisöistä, joissa korostetaan olevinaan rakkautta ja hyväksyntää, mutta hyväksyntä loppuu, jos toiset ovatkin liian erilaisia kuin oman ryhmän jäsenet. Ja jos joku esittää jaettua uskomusjärjestelmää kohtaan kriittisen mielipiteen, häntä kohtaan hyökätään tuhovimmaisesti. Nämä itseään ”hyvinä ihmisinä” pitävät ihmiset tekevätkin pahaa. Ovatko he siis olleet oikeasti hyviä ihmisiä, vai vain kuvitelleet olevansa? Ymmärtävätkö he itsekään tekevänsä pahaa? Mikä oikeus heillä on tuomita toisia väärintekijöiksi ja rangaista näitä omien käsitystensä ja uskomustensa perusteella? Eivätkö he ymmärrä, ettei ”pahuus” ole heidän ulkopuolellaan, vaan heissä itsessään? Taistelu ”hyvän” ja ”pahan” välillä käydään sisäisesti, yksilön mielessä; ei yksilöitten ja ryhmien välillä.

Minusta tuntuu (= tunnepitoinen mielipide), että valitettavan monet kristillisetkin tahot ovat täynnä tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä, kuten fariseukset aikoinaan. En nyt edes jaksaisi teeskennellä ”hyvää ihmistä” ja olla olevinaan olematta ärtynyt. Tekisi aika ajoin mieli mennä vihaisena paasaamaan kaikenlaista erinäisille tahoille, olipa sitten oikeassa tai ei. Tosin, tuskinpa minua kauaa kestettäisiin kuunnella, ja saisin raakkua itsekseni. Mutta kysymyksiä voisin heittää, olematta sen enempää vihamielinen, ja väittämättä itsekään tietäväni oikeita vastauksia.

Ja mitä kysyisinkään, yhdessä jos toisessa paikassa? Miksi teillä on mielestänne oikeus toimia rakkaudettomasti, vaikka väitätte, että Jumala on rakkaus? Millä perusteella teillä on oikeus nimittää toisia luusereiksi, kun he epäonnistuvat vaikkapa työpaikan hankkimisessa, vaikka olette itsekin epäonnistuneet monissa asioissa elämässänne? Luuletteko te, että maailma kestää kauaakaan elinkelpoisena, kun ette välitä siitä, mitä aiheutatte sille harrastuksillanne ja kulutuksellanne? Miksi ajattelette, että teidän täytyy saada ensin itsellenne kaikkea reilusti ennen kuin voitte antaa toisille edes vähäsen? Millä perusteella pidätte itseänne tärkeämpänä ihmisenä kuin muita? Luuletteko todella olevanne tärkeämpiä, jos teillä on kaikki hienompaa kuin toisilla? Ettekö te usko, että olette kelvollisia ja rakastettavia, vastasyntyneen lapsen tavoin, ilman mitään suorituksia, koristekrääsää ja statussymboleita?

Ihmisen hyvyyttä ei voi arvioida ulkokuoren perusteella, eikä aina myöskään tekojen pohjalta. Ihminen voi tehdä hyviä tekoja, mutta kantaa kaunaa ja katkeruutta sisäisesti. Ja voimme kyllä pukea nämä roolipelleolemuksemme vaikka millaisiin asuihin; ei roolisuoritus tee meistä sen parempia ihmisiä! Ja voimme piilottaa totuuden omilta silmiltämme vaikka millaisen uskomusjärjestelmän taakse. Ei se tee meistä viisaita, että osaamme esiintyä jonkun tietyn ajatusmaailman edustajina ja lausua sen ja sen ideologian totuuksia mahdollisimman vakuuttavasti, esimerkiksi väittäessämme, mikä on oikein, mikä väärin. Tietyn uskomusjärjestelmän sisällä pitäytyminen ei tee ihmisestä viisaampaa ja henkisesti kypsää; se tekee hänestä rajoittuneen. Viisaus ei (uskoakseni) ole ihmismielen luomien käsitysten vankina olemista. Ihmiset vain usein tyytyvät valmiisiin selityksiin ja ottavat asioita itsestäänselvyyksinä, jaksamatta paneutua mihinkään itse ja etsiä totuutta kaiken maailman humun seasta. Mutta entä jos olemmekin uskoneet valheita, tai omaksuneet toisten ihmisten harhakäsityksiä, joita meille on totuuksina tarjottu?

Ihminen saattaa valita itselleen ideologian kuin hankkisi tietokoneeseensa uuden järjestelmän. Mutta onko kovinkaan viisasta, että omaksuu jonkun valmiin ajatusmaailman ja yrittää pitäytyä siinä, vaikka ympäristö tuottaisi koko ajan uutta informaatiota, joka horjuttaa tuota ajatusmaailmaa? Käyttöjärjestelmätkin vanhenevat ennen pitkää, ja niitäkin on päivitettävä säännöllisesti, koska toimintaympäristökin muuttuu. Jotkut asiat ihmisten maailmassa ehkä pysyvät samoina, mutta esimerkiksi kulttuuri, tavat, mieltymykset ja yleistieto muuttuvat. Ihminenkin muuttuu, biologisesti, vuosisatojen kuluessa. Mitkä ihmisyyteen liittyvät toimintasuositukset ja kulttuuriset säännöt siis pätevät yhä, mitkä eivät? Suuri osa ihmisistä ei käsittääkseni elä enää luolaihmisten lailla. Jotkut elävät, enkä tiedä onko se sen huonompi vaihtoehto kuin länsimaisen nykyihmisen tapa elää. Kenties nykyihminen kehittyy huomaamattamme matelijamaiseen suuntaan, ja yhteisöissä on palattava tiukempiin normeihin, kun moraalia ei voi enää pohjata myötätuntoon. Tai kenties ihmiskunta kehittyykin tunneälyisemmäksi, ja omatunto tekee lakihenkisyyden tarpeettomiksi. Kuka tietää.

Ehkei viisaus ole siellä, missä suureen ääneen ihmismassojen keskellä toitotetaan ”totuuksia”. Miksi viisautta ylipäätään kehotettaisiin etsimään, jos se löytyisi niin helposti ja annettaisiin etsimättäkin? Nykyihminen tarvitsee ”medialukutaitoa”, ja hän tarvitsee kykyä ajatella itse, jos etsii tietoa ja ymmärrystä sieltä missä on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoisia ”totuuksia”. Toisinaan mieleeni nousee raamatullisia sanoja, jotka ovat mielestäni yhä ajankohtaisia, eivätkä riippuvaisia historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstista;

Uudistukaa mieleltänne. Koetelkaa kaikkea; pitäkää se, mikä on hyvää. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Minä luulen, ettei tie totuudelliseen elämään ole leveä, hyvin valaistu, monikaistainen valtatie. Minusta tuntuu, että sellainen valtatie johtaa teatteri- ja pelimaailmaan, jossa kaikki on harhaa eikä missään ole loppujen lopuksi mitään mieltä, tarkoitusta ja merkitystä. Minä arvelen, että jotkin syrjäiset, vähän tallatut, yksinäiset polut saattavat ennen pitkää johtaa aitoon ja viisaampaan elämään, jonne muutkin totuutta etsivät ovat ehkä myös löytäneet, kukin omia polkujaan.