Vinkkejä ”Itsetunnon käsi”®- harjoituksen elävöittämiseen

"Itsetunnon kädestä" voi tehdä vaikkapa kortin...

Ihmiset eroavat toisistaan siinä, mikä aistijärjestelmä on heille ensisijainen tiedon vastaanottamisessa ja miten he parhaiten muistavat asioita. Ihmiselle näköaisti on hyvin keskeinen verrattuna moniin eläinlajeihin. Monet hyödyntävätkin enemmän tai vähemmän tietoisesti näköaistiaan muistin tukena, ja visualisointi on heille tärkeää. Joillekuille taas asioitten sanallistaminen ja toistelu mielessä voi toimia parhaiten. Toiset taas haluavat liikkua, tai tehdä käsillään; tunnustella, maistella ja haistellakin. Joillekuille kaikki nämä tavat havainnoida ja oppia asioita ovat lähes yhtä tärkeitä.

Itsetunnon käsi ®- harjoituksen voi toteuttaa hyvin monenlaisilla tavoilla, viritellen eri aistijärjestelmiä.

• Tee itsellesi juliste tai muistitaulu. Piirrä tai maalaa kuva kädestä itse, niillä väreillä, joilla haluat, ja kirjoita asiat kuvaan aivan miten itse haluat. 
• Piirrä oman kätesi kuvan sormiin sellaisia hahmoja, esineitä tai symboleja, jotka yhdistyvät mielessäsi itsetuntoa vahvistaviin lauseisiin. 
• Askartele käsi erillisistä papereista, pahveista, kangaspaloista; tai yhdistä maalaamista ja askartelua. 
• Hyödynnä kierrätysmateriaaleja. Käytä käden pohjana esimerkiksi vanhaa, paritonta neulesormikasta, ja kiinnitä siihen symboleja, jotka muistuttavat sinua tärkeistä lauseista.
• Tee sorminukkeja, jotka laitat omaan käteesi. Nukkeja voi ommella, neuloa, virkata, liimata pahvista ja huovasta, tai mistä tahansa, mikä vain sopii sormeen. 
• Askartele kyltit itsetuntoa vahvistavista lauseista ja kiinnitä ne käden kuvaan, tai sorminukeille.
• Piirrä kädestä, sormista ja niihin liittyvistä hahmoista sarjakuvaa.
• Valitse symboleja, pikkuhahmoja tai pehmoeläimiä jokaiselle sormelle ja kämmenelle. Niitä voi ottaa mukaan taskuun, laukkuun tai avaimenperään muistuttamaan esimerkiksi siitä, että muistat olla oma itsesi!
• Ankkuroi tunne-elämyksiäsi käsimerkkeihin, ja piirrä tai maalaa kuvia itsestäsi, kun koet hyvään itsetuntoon liittyviä tunteita! Miltä näytät, kun tunnet olevasi OK? Miltä näytät, kun tiedät, ettei sinun tarvitse miellyttää kaikkia?
• Kun ankkuroit tunnetta käsimerkkiin, ota myös tietoisesti tunne-elämykseen liittyvä asento! Miten seisot, kun koet, että olet OK sellaisena kuin olet? Tai silloin, kun koet, että sinulla on oikeus olla oma itsesi? Käy kaikki nämä kokemukset läpi koko vartalollasi. Liikehdi, jos se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. Kävele sillä tavoin kuin kävelevä ihme astelee! Tanssi, jos nuo tunteet herättävät sinussa halun tanssia!
• Tee itsetuntoon liittyvistä uskomuslauseista runoja ja riimittelyjä.
• Sävellä laulunpätkiä uskomuslauseista, tee niihin liittyvistä tunteista musiikkia hyräilemällä tai soittamalla erilaisilla soittimilla!
• Pyydä jotakuta toista sanomaan itsellesi ääneen ”Itsetunnon käteen” liittyviä lauseita, sellaisella äänensävyllä, joka tuntuu sinusta luotettavalta ja hyvältä.
• Pohdi, miten persoonasi eri puolet näyttäytyvät ”Itsetunnon kädessä”. Eikö pikkusormi muistutakin sinua sisäisestä lapsestasi? Eikö nimetön olekin kuin myötätuntoinen ystäväsi, tai eikö keskisormi kuvaakin sitä puolta sinussa, joka ”haistattaa pitkät” silloin kun joku arvostelee sinua, vaikka tiedät itse toimivasi oikein? Ja eikö etusormi kuvaakin sitä puolta sinussa, jolla on vahva oikeustaju? Ja peukalo liitykin siihen puoleen sinussa, joka on valmis hyväksymään myös muut, kun se tuntee olevansa itsekin OK? Ja kämmenelläsi seisoo ehkä se puoli sinussa, joka on henkinen, viisas olento, joka ymmärtää parhaiten alkuperänsä, ja joka ei koskaan katoa. 

Tässä siis vain joitakin ideoita, joita omaan mieleeni on noussut – Kokeile ja keksi lisää!

Itsetunnon käsi ®- harjoitus

Millainen itsetunto sinulla on, ja mihin itsetuntosi perustuu?

Miten Itsetunnon käden ® avulla voi arvioida, millainen on ihmisen itsetunnon ja itsearvostuksen perusta? Miten sitä voi käyttää terapeuttisen tavoitteen hahmottamisessa?

Kun ”Itsetunnon käsi”- harjoitus putkahti päähäni kesällä 2018, melko valmiina ideana, en ollut tietoinen kaikesta siihen liittyvästä tausta-ajattelustani. Kirjoitin taustalla olevaa teoreettista ajatteluani auki vasta myöhemmin. Ja mitä enemmän itse pohdin tuota harjoitusta ja ajatuksiani sen taustalla, sitä selkeämmin huomaan, että se on syntynyt niin psykologisesta viitekehyksestä kuin filosofisesta ajattelustani, joka on myös terapeuttisen työskentelyotteeni taustalla. Se on kooste tai lopputulos eri lähteistä yhdistelmistäni tiedonmurusista ja reflektoimistani kokemuksista. Niinpä se ilmentää myös jollain tapaa sitä, millaisia ovat omat tavoitteeni ja toiveeni, kun kohtaan jonkun ihmisen, joka kaipaa tukea elämäänsä.

”Itsetunnon käsi” auttaa minua hahmottamaan, millä tavoin ja millä perusteella kukin ihminen arvostaa itseään suhteessa siihen, millaisen ajattelun itse uskon olevan rakentavaa. Siinä mielessä sitä voisi ajatella jonkinlaisena ”arviointivälineenä”. Kun sitä katselee ja lukee noita lauseita, joita on tarkoitus sisäistää ja muistaa harjoituksen myötä, tulee arvioineeksi, ajatteleeko itse sillä tavoin; uskooko itse nuo väitteet, joita ”Itsetunnon käsi” sisältää?

Kokeile, mitä ajatuksia herää, kun katselet "Itsetunnon kättä" ja kysyt itseltäsi, uskotko noihin lauseisiin! Haluaisitko uskoa?

Uskotko, että olet OK sellaisena kuin olet?

Hyvin moni ei usko, vaikka haluaisi, ja ainakin toimii vastoin tuollaista uskomusta, pyrkien muuttamaan itseään (esimerkiksi ulkonäköään ja imagoaan). Sen sijaan että hän miettisi, onko hänen käytöksensä ja toimintansa OK ja rakentavaa itselle ja muille, hän keskittyy muuntelemaan itseään toisten silmissä jotenkin ”paremmaksi”; antamaan itsestään paremman kuvan ihmisenä; joskus pelkästään ulkoisesti, joskus pyrkien olemaan pätevä, kyvykäs, viisas, hyvä, tarpeellinen jne. Ikään kuin olisi tärkeämpää ”näyttää hyvältä”, ”vaikuttaa kivalta ja mielenkiintoiselta”, ”todistaa pätevyyttään” ja suorittaa jotakin meriittejä, kuin olla oma itsensä ja käyttäytyä rakastavasti itseään ja muita kohtaan.

Onko sinulla oikeus olla oma itsesi?

Syystä tai toisesta meistä voi tuntua, ettei meillä ole oikeutta olla oma itsemme, vaikka haluaisimme olla. Se on väärinkäsitys. Meillä on kyllä oikeus olla sellaisia kuin olemme. Sen sijaan meillä ei ole oikeutta käyttäytyä miten tahansa, ei edes tunteittemme pakottamana. Mikä on olemista, mikä toimintaa ja käyttäytymistä? Omatunnoltaan herkkä kyllä erottaa sen, jos vain kuuntelee omatuntoaan. On OK olla vaikkapa ekstrovertti. Sen sijaan ei ole OK häiritä toisia liiallisella tuttavallisuudella, olettaa tietävänsä, mitä toiset tahtovat, ja määräillä toisia, kun kukaan muu ei sano mitään. On OK olla introvertti, mutta ei ole OK hermostua ja raivota ihmisille, jotka tulevat ymmärtämättömyyttään keskeyttämään oman yksityisen hetken…

Uskotko, ettei kaikkien tarvitse pitää sinusta, eikä sinun tarvitse miellyttää kaikkia ihmisiä?

Luonteva seuraus siitä, että on OK sellaisena kuin on ja pyrkii olemaan oma itsensä, on se, etteivät kaikki pidä siitä, millainen on. Ihmisillä on näet hyvin erilaisia mieltymyksiä. Oma itse ei miellytä kaikkia, kaikin tavoin, ja on siksi tarpeetonta tuhlata voimiaan kaikkien hyväksynnän saavuttamiselle. Ei sellainen olisi mahdollistakaan, oikeasti! Kuten vanha sanonta toteaa: kun kumarrat jollekulle, pyllistät toisille. Kannattaa siis miettiä, kenelle kumartaa. Melko moni ”kaikkien kumartelija” tulee pyllistelleeksi sinne tänne, usein omalle perheelleenkin. Ja silti moni luulee, että pitäisi olla kaikille mieliksi. On ymmärrettävää inhota konflikteja ja välttää tahallaan ärsyttämästä toisia. On mahdollista toimia rauhaa rakentavasti, mutta mielistelemättä ja pokkuroimatta. Sekin jo, että pysyy jämäkkänä omissa näkemyksissään, ärsyttää joitakuita ihan riittävästi, joten ei kannata tahallaan ärsyttää, ellei halua varta vasten olla vihattu. Ja miksi joku haluaisi olla vihattu? Siksi, ettei ole saanut huomioita ja hyväksyntää omana itsenään… Olemassaolontunne häilyy, ellei kukaan huomaa, edes pahalla…

Oletko uskollinen ystävä itsellesi?

Kaikki eivät ole itselleen uskollisia ystäviä. Moni ei ole lainkaan ystävällinen itselleen, vaikka olisi toisille, mutta jotkut eivät ole välttämättä aidosti ystävällisiä edes oikeille ystävilleen. He vain mielistelevät, kun pelkäävät jäädä kokonaan yksin. Moni etsii uskollista ystävää vain pettyäkseen kerta toisensa jälkeen, ja pettää koko ajan myös itsensä. Ensin kannustaa itseään, sitten haukkuu, nimittelee, lannistaa, arvostelee. Jos olisimme itsellemme ystävällisiä, tarvitsisimmeko niin paljon tukea, kannustusta ja ”tykkäämistä” muilta ihmisiltä?

Huolehditko sisäisestä lapsestasi?

Tiedätkö edes, että sellainen on olemassa? Meissä kaikissa on erilaisia persoonan osia, ja jotkut niistä ovat sangen lapsenomaisia. Yksinkertaistettuna puhun tässä yhdestä lapsesta sisällämme. Se lapsi tarvitsee huolenpitoa. Se vaatii, usein äänekkäästi; se kiukuttelee ja valittaa, kieltäytyy yhteistyöstä, hätääntyy, pelkää, ja on usein avuton. Emme voi sivuuttaa sitä, jos haluamme olla henkisesti kypsempiä. Jos laiminlyömme sitä, se huutaa sitäkin äänekkäämmin; tai jos se ei enää huuda, se on jo vaipunut shokkitilaan. Mitä tapahtuu, jos unohdamme sisäisen lapsemme? Mitä kaikkea meissä kuoleekaan sen mukana?

Itsetutkiskelun ja pidemmän tai lyhemmän terapeuttisen tuen kautta ihminen voi päätyä sellaiseen onnelliseen olotilaan, että on ymmärtänyt ja sisäistänyt ”Itsetunnon käden” viisi ensimmäistä toteamusta. Mutta kenties jollekulle, jonka oma uskomusmaailma ei sisällä filosofisia tai hengellisiä elementtejä, kämmeneen sijoittuva uskomuslause onkin vaikein, vaikka tavallaan se voi olla vakaa perusta noille muille.

”Olemassaoloni on ihme, ja sillä on tarkoitus.”

Uskotko sen tuosta vain, suorilta käsin? Mutta jos vähän aikaa mietit, eikö ole aika outoa, että olet olemassa? Se on todella outoa! On outoa, että on olemassa maailmankaikkeus, jolla ei ole rajoja. On mielettömän outoa, että näkymättömän hiukkasen sisällä on käsittämätön määrä energiaa. Kaikki on oikeasti aivan käsittämätöntä! Vain harva tieteilijäkään ymmärtää kaikkia ilmiöitä maailmankaikkeudessa. Eikö siis ole ihmeellistä, mitä kaikkea onkaan olemassa? Sinäkin. Jostain syystä me olemme olemassa.

Jotkut kuvittelevat, että tiede ja hengellinen uskomusmaailma sulkisivat toisensa pois. Einstein oli tiedemies, sitä kukaan tuskin kiistää, ja hän oli syvästi Jumalaan uskova ihminen. Hän halusi ymmärtää paremmin Jumalaa, ja siksi hän tutki maailmaa, tieteen keinoin. Höyrypää ukkeli, voisi joku skeptikko ehkä sanoa tuosta nerouden symboliksi vastoin tahtoaan nostetusta ihmisestä. Minusta hän on hyvä esimerkki siitä, että älykäs ihminen voi joskus olla myös viisas. Kaikki älykkäät kun eivät ole. Eikä tiede voi todistaa, ettei Jumalaa ole. Myös Hawkins totesi, ettei tiede voi selittää, miksi maailma on olemassa. Tarkoituksen etsiminen ja löytäminen ei ole tieteen asia; siinä tiede ei voi auttaa. Tarkoitus on oivallettavissa joskus ehkä vasta sitten, kun se on jo toteutunut. Ennen sitä on vain uskottava siihen, että se on olemassa. Ja näin uskon. Jos maailmankaikkeudella on tarkoitus, myös jokaisella olemassa olevalla hiukkasella on tarkoitus osana tuota kokonaisuutta. Kun joskus törmäsin Eckhart Tollen lauseeseen tähän liittyen, laitoin sen muistilapulle koneeni työpöydälle:

“You are here to enable the divine purpose of the universe to unfold. That is how important you are!”

Terapeuttisessa työskentelyssä voi tapahtua moniulotteista henkistä kasvua, jos ihmisen mieli on avoin laajemmallekin muutokselle. ”Virallisen” tavoitteen mukaan ihmisen tulee tervehtyä psyykkisesti terapeuttisen prosessin aikana; mitä kaikkea se sitten kullekin tarkoittaakaan. Mutta soisin ihmisen kasvavan mahdollisimman eheäksi; tulevan syvemmälläkin tavalla enemmän omaksi itsekseen. Helmeksi, joka hän on aina ollut kuonan ja kiiltävän käärepaperin sisällä. ”Itsetunnon käsi” voi auttaa niin terapeuttia kuin asiakastakin tekemään kysymyksiä ja miettimään vastauksia, jotka kuljettavat prosessia tähän suuntaan.

Olet OK, millainen sitten oletkin, mutta älä esitä muuta kuin olet, ettet kadota itseäsi itseltäsikin, samalla kun muutkin kadottavat sen, mitä oikeasti olet. Muistatko, että olet helmi, vaikka oletkin ehkä hieman likainen? Et tarvitse kullattua käärepaperia, vain pesua. Pesuun saattaa kuulua ahdistavaakin itsetutkistelua ja muuttuneita vuorovaikutustilanteita toisten ihmisten kanssa, jopa elämänmuutoksia. Mutta kaikki tuo epämukavuus on vaivan arvoista, jotta jonakin päivänä voisit olla oma itsesi, ja jotta itsetuntosi perustuisi terveeseen omanarvontuntoon; ei ulkoisiin mittareihin, toisten mielipiteisiin, tai suorituksiin.

Miten selvitä ilmastoahdistuksesta?

Jos jokin tavanomainen murhe ahdistaa mieltämme, meitä usein neuvotaan ajattelemaan jotakin muuta. Ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa tämä ahdistuksenhallintakeino vaikuttaa olevan laajasti ja yleisesti käytössä. Itsekin sovellan sitä usein, koska on paljon kaikkea akuutimpaa huolehdittavaa kuin tulevaisuuden uhkien ennakointi. Mutta tänään luin kolme tuoretta YLE:n uutisartikkelia ilmastonmuutoksesta ja erityisesti IPCC:n jättimäisestä ilmastoraportista. Poimin sieltä oheisia asioita.

Ensinnäkin todetaan, että ”kaikki maailman valtiot joutuvat kiristämään päästötavoitteitaan tuntuvasti, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa 1,5 asteeseen”. Ilmastonmuutos aiheuttaa luonnollisesti ongelmia kaikille maailman maille. Silti vain harvat maat yrittävät aktiivisesti edistää ilmastoneuvotteluja, saati sitten ryhtyä todellisiin - ja riittäviin - toimiin vähentääkseen ilmastopäästöjään. (Sama varmaan pätee myös yksilötason suhtautumisessa.)

IPCC on YK:n alainen, hallitusten välinen ilmastopaneeli (Intergovernmental Panel on Climate Change). Sen julkaisemassa jättiraportissa on vedetty yhteen ensimmäistä kertaa kaikki, mitä tieteellisesti tiedetään ilmaston lämpenemisestä 1,5 asteella. Tällainen selvitys tilattiin Pariisin ilmastokokouksessa vuonna 2015. IPCC ei itse tee tutkimusta, vaan se kokoaa yhteen ja arvioi tutkimuslaitosten tuottamaa tieteellistä tietoa, johon kansainvälinen ilmastopolitiikka, kuten päästörajoitukset, nojaavat. Nyt julkaistulla raportilla on yli 90 kirjoittajaa, ja siinä viitataan yhteensä 6 000 tutkimukseen. (Se on tieteellistä faktaa, jolta ei kannata ummistaa silmiään! Ja jos haluaa väittää tuloksia vastaan, saa kyllä kerätä melkoisen aineiston perustellakseen vastaväitteitään…)

Keskeinen raportin viesti on, että jos päästöt ilmakehään saadaan käännetyksi nopeaan laskuun lähivuosina, ilmaston lämpeneminen on yhä mahdollista rajata 1,5 asteeseen, jolloin haitat olisivat kenties vielä kestettävissä. On siis erittäin ratkaisevaa, mitä toimenpiteitä tehdään lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Maailman maiden tämänhetkiset lupaukset ja sopimukset päästövähennyksistä tarkoittavat yli kolmen asteen lämpenemistä, ja sellaisen muutoksen seuraukset olisivat katastrofaalisia. Kahdenkin asteen muutos voisi tarkoittaa dramaattisesti pahempia seurauksia kuin 1,5 asteen muutos. ”Koralliriuttojen tilanne on karu kummassakin skenaariossa. IPCC:n mukaan 1,5 asteen myötä koralliriutoista tuhoutuisi 70–90 prosenttia, kahden asteen maailmassa ne kaikki menetettäisiin.”

(Kuten useimmat varmasti tietävät, koralliriutat tarjoavat ruokaa ja lisääntymispaikkoja lukuisille kalalajeille. Alakoulun oppilaskin ymmärtää, että jos riutta kutistuu, jossakin vaiheessa kalakannat vähenevät, ja sitten kalalla elävien olentojen ruoka käy vähiin. Jo nyt eliökunta kärsii muistakin lämpenemisen aiheuttamista muutoksista, ja käsillä voi olla ennakoimattoman rajuja mullistuksia, jos muutosta ei kyetä hillitsemään riittävästi. Haluammeko lisää myrskyjä, tulvia, kuivuutta, punkkeja, tuhoeläimiä ja tauteja?)

Lämpenemisen rajaaminen 1,5 asteeseen vaatisi "nopeita, kauaskantoisia ja ennätyksellisiä" päästöleikkauksia. Esimerkiksi, öljyn käytön liikenteessä pitäisi romahtaa rajusti. Liikkumistapojen muutos koskisi myös tavallisia kuluttajia. Sähkökäyttöisiä ajoneuvoja tulisi kenties enemmän, julkista liikennettä tulisi käyttää enemmän. Kulutuksen pitäisi muuttua selvästi nykyistä vähähiilisempään suuntaan. Esimerkiksi nautakarjan ja maitotuotteiden tuotanto aiheuttaa runsaasti metaanipäästöjä. Päästöjä voisi leikata myös vähentämällä asuntojen ylilämmittämistä ja lämpöhukkaa, sekä välttämällä lentämistä.

No, tässä oli siis nopea silmäykseni aiheeseen Ylen artikkelien pohjalta. On tämä aihe ennenkin ahdistanut; samoin nyt. Koska pidän luonnosta ja kaikesta luonnollisesta ja luonnonmukaisesta, olisi emotionaalisesti hirveää, jos joutuisi näkemään itse aiheuttamansa tuhon eliökunnassa. Osa jo nyt tapahtuneesta tuhosta on minunkin aikaansaannostani. En halua sulkea silmiäni asialta kokonaan, mutten myöskään jaksa toimia yhtä ripeästi kuin jotkut ihmiset toimivat asian eteen. Kiitos heille! Omatuntoa rauhoittaa vähän se, että olen elänyt tähänkin saakka kohtalaisen vaatimatonta elämää kärsimättä kulutushysteriasta, ja tyytymällä monessa asiassa vanhaan ja kuluneeseen. Enkä harrasta lentoturismia. Mutta kohennettavaa on yhä arkisessa hiilijalanjäljen pienentämisessä. En ole onneksi niin lamaantunut ahdistuksesta, etten pystyisi edes pohtimaan asiaa. Kenties saan tehtyä joitakin muutoksiakin, kohtuullisessa ajassa, mielenterveyttäni vaarantamatta. Liika ahdistuneisuus tämänkin asian suhteen vie toimintakyvyn!

En voi vaikuttaa suoraan toisten tekemisiin ja valintoihin kovin laajassa mittakaavassa; minulla ei ole valtaa estää heidän epäekologisia valintojaan tai pakottaa heitä tekemään toisin. Mutta voin ehkä jossakin määrin vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja tunteisiin, ja sitä kautta tekemisiin. En kuitenkaan voi saarnata asiasta työroolissani, joten, ilmaisen mielipiteeni ja huoleni lähinnä tässä yksityisblogissani. Mietin siis, miksei ihminen tyydy vähempään ja yksinkertaisempaan? Mikä nälkä ihmistä ajaa kuluttamaan ja kuluttamaan, ahnehtimaan ja haalimaan kaikenlaista varastoon? Mikä tarve saa ihmisen rakentamaan itselleen kalliita kulisseja ja etsimään onnea maailmalta, valitettavan usein lentokonetta käyttäen?

Yksi asia tämänhetkisessä ilmastoahdistuksessani vähän lohduttaa itseäni. Kun on vaikea tehdä uusia asioita ja muutoksia ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi, niin olisiko kuitenkin mahdollista välttää tekemästä jotakin, josta ei sentään ole riippuvainen? Voisiko jättää tekemättä jonkun jutun, jonka hiilijalanjälki on merkittävän suuri? Minun on kohtalaisen helppo valita yksi asia ”tekemättä jätettäväksi”.

Matkailu avartaa, kyllä; lentomatkailu avartaa reikiä otsonikerroksessa ja laajentaa koloa uusiutumattomien luonnonvarojen varastossa. Minun on helpointa välttää tekemästä lentomatkoja. Olen elämässäni lentänyt kerosiinilla vain yhden edestakaisen sukulaisvierailun Etelä-Eurooppaan, joten en ole riippuvainen lentomatkailusta. Voin siis liiaksi ahdistumatta päättää jättää loputkin lentelyt väliin, ellei tule hyvin pakottavaa ja eettisesti erittäin perusteltua syytä käyttää lentokonetta, ja ellei moista matkaa pysty aidosti päästökompensoimaan. Muut lentoni saavat jäädä vaikkapa omilta jaloilta persuuksilleen lentämisiksi ilmaston lämpenemisen lisäämien jäisten asfalttipintojen takia…

Mutta sitten on joitakin muita asioita, joissa minun on vaikeampi toteuttaa ekologisia muutoksia. Kuten työmatkan kulkeminen julkisella liikenteellä, kun sellaista liikennettä ei ole tarjolla. Enkä halua muuttaa kaupunkiin tai taajamaan. Kärsisin liikaa, koska tarvitsen oman kolon ja riittävästi reviiriä. Tai sitten ruokailutottumukset… Lihan korvaaminen kokonaan kasviperäisillä aineksilla tulisi olemaan haastavaa. En vain kerta kaikkiaan saanut alas edes puolikasta härkispyörykkää! Yritin kyllä, mutten tiedä kykenenkö tottumaan sellaisten makuun. Neuropoikkeavat aivoni tuntuvat vaativan riittävästi proteiinia (kuinkas muuten, ovathan hukat lihansyöjiä), joten voi olla, etten noin vain muutu täysin kasvissyöjäksi. Liika kalaöljy saa limakalvoni verestämään, joten ei kalaakaan kestä syödä monena päivänä peräkkäin. Soijarouhe taas tuntuu kumirakeilta suussani; siihen tottuminen vaatisi määrätietoista psyykkistä työtä. Mutta ehkä valkoiset pavut menisivät jotenkuten alas nielustani? Papuihinhan piti Sepe Sudenkin tyytyä, kun ei saanut porsasta. Mutta tuo asia herätti minussa jo lapsena sääliä, etenkin kun en itse halunnut niellä palkokasveja ollenkaan…

Hyväksy se, mitä et voi muuttaa, ja muuta se, minkä voit. Franciscus Assisilaisen sanat saavat neuvoa ja lohduttaa tässä asiassa. OK, en voi vaikuttaa kaikkeen enkä pysty tekemään kaikenlaisia hyödyllisiä muutoksia. Mutta sen, mihin voin vaikuttaa ja mitä voisin tehdä, voin toteuttaa, jos se on minulle tärkeää. Ja vaikka se olisi vain pisara valtameressä, se on kuitenkin osa kokonaismassaa. Kun suurin osa pisaroista muuttuu, myös valtameri muuttuu.

Itsetunnon käsi ® terapeutin muistitauluna

Pohdiskelin eräänä päivänä oman työni, eli terapeuttisen keskusteluhoidon kautta, miten Itsetunnon kädestä tehtyä muistitaulua voi soveltaa myös terapeutin toimintaohjeena.

Itsetunnon käsi ®- harjoituksessa kämmeneen ja sormiin sijoitetut teemat (ks. esittely) ovat keskeisiä myös terapeuttisessa työskentelyssä. Ne kuvaavat osaltaan myös työntekijän toivottavaa suhtautumista asiakkaaseen. Yksilöä kunnioittavaan ja arvostavaan asenteeseen auttaa, kun uskoo, että jokaisen asiakkaan olemassaolo on ihme, ja sillä on tarkoitus. En välttämättä tiedä, mikä se tarkoitus on, mutta uskon, että se on olemassa, ja kunnioitan hänen olemassaoloaan. Hänellä on oikeus olla olemassa omanlaisenaan olentona. 

Asiakas on OK sellaisena kuin hän on. Terapeutin tehtävä ei ole muuttaa hänen synnynnäistä persoonaansa. Terapeutti voi tutkia asiakkaan kanssa asiakkaansa persoonallisuutta ja sen ilmenemistä arjessa, ihmissuhteissa, tekemisissä, toiminnassa. Jotkin häiritsevät, yleensä puolustuskeinoiksi omaksutut / opitut ”persoonallisuuspiirteet” voivat olla sellaisia, että muutos hyödyttää asiakasta, mutta hänen on itse ymmärrettävä tuo muutostarve. Terapeuttisessa asiakassuhteessa voi yhdessä miettiä, onko asiakkaan toiminnassa ja käyttäytymisessä jotakin, mikä tuottaa hänelle itselleen tai ympäristölle jotakin haittaa, ja jonka muuttamisen hän voisi ottaa mielekkääksi tavoitteekseen. Mutta mikä on ”persoonaa”, mikä toimintaa tai käyttäytymistä? On olemassa paljon toimintatapoja, jotka saattavat vaikuttaa pysyviltä piirteiltä (”se nyt vaan on sellainen ihminen”), mutta loppujen lopuksi ne ovatkin olleet vain opittuja toiminta- ja ajattelutapoja, jotka voidaan työstämällä korvata uusilla.

Asiakkaallahan on oikeus olla oma itsensä. Hänen persoonaansa ja sen ilmenemistä ei pidä arvostella eikä väheksyä, vaikka hän olisikin jostain näkökulmasta arvioiden ”outo” habitukseltaan tai eläisi eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä. Henkilön toimintaa ja käyttäytymistä tulee kuitenkin rajata asiakastyönkin puitteissa. Vastaanotolla ei voi olla kuin kotonaan; nojatuolissa ei voi pomppia, lattiaan ei saa piirtää, vaikka mieli tekisi. Saa olla millainen on, muttei saa tehdä ihan mitä tahansa.

Asiakkaan ei tarvitse miellyttää terapeuttia, mutta asiallista käytöstä häneltä voi kuitenkin toivoa, jos se vain on voinnin suhteen mahdollista. Asiakas ei saa käyttäytyä uhkaavasti, loukkaavasti tai väkivaltaisesti; muttei hänen myöskään pidä mielistellä työntekijää. Terapeutin taas pitää pystyä jossain määrin mukautumaan asiakkaan mieltymyksiin, tai pyrkiä ainakin neutraloimaan joitakin särmiä omasta persoonastaan hyvän kontaktin saamiseksi. Toisenlaisen persoonallisuuden teeskentely ei kuitenkaan kanna pitkälle. Joskus vain on niin, etteivät asiakkaan ja terapeutin ”kemiat kohtaa”, eikä yhteistyö toimi. Erityisherkät tai äärimmäisen introvertit asiakkaat saattavat olla hyvin valikoivia sen suhteen, millaiseen terapeuttiin kykenevät luottamaan. Ja toisinaan syvällä kuorensa sisällä olevat ihmiset voivat pelästyä liian nopeasti syviin teemoihin menevää työntekijää.

Terapeutti voi suhtautua asiakkaaseen ystävällisesti ja olla tälle uskollinen tuki, muttei ystävä sanan laajemmassa merkityksessä. Tärkeämpää on, että terapeutti opettaa ja mallintaa asiakasta olemaan uskollinen ystävä itse itselleen. Samoin, joskus voi olla vaara, että terapeutti alkaa vanhemmoida asiakasta liikaa, ja asiakas juuttuu lapsenomaiseen avuttomuuteen ja välttää vastuunottoa omista asioistaan. Terapeutti voi mallintaa vanhemman ja huolenpitäjän roolia, ja opettaa sen asiakkaalle suhteessa asiakkaan omaan sisäiseen lapseen.

Työntekijän myötätuntoinen ja ymmärtävä suhtautuminen asiakkaaseen auttaa häntä suhtautumaan myötätuntoisesti itseensä. Terapeutin tehtävä ei siis ole olla ystävä ja vanhempi asiakkaalleen, vaan malliesimerkki ystävästä ja vanhemmasta: se, joka opettaa, miten asiakkaan kannattaa suhtautua itseensä. Kun asiakas on oppinut riittävän myötätuntoisen, armollisen ja hyväksyvän suhtautumisen itseensä, hän voi itsenäistyä terapiasuhteesta; aivan kuin linnunpoika, joka on saanut rauhassa kasvattaa siipiään, eikä pesästä lähdettyään tunne enää tarvetta palata synnyinpesäänsä.

Oman terapeuttisen asenteeni perustana on elämän arvostaminen ainutkertaisena, ihmeellisenä, lahjana, sekä toive, että jokainen kohtaamani ihminen löytäisi paikkansa maailmankaikkeudessa ja ymmärtäisi oman merkityksensä. Kaikkia ihmisiä en ymmärrä yhtä hyvin kuin joitakuita, enkä hyväksy kaikkea, mitä ihmiset tekevät harhaillessaan täällä pallolla, mutta toivon kaikille hyvää. Toivon, että ihmiset oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään ainutkertaisina olentoina, teeskentelemättä mitään muunlaista, ja arvostaisivat samalla tavoin myös toisiaan.

Olemassaolomme on ihme, mutta olemme erilaisia, ja silläkin on jokin tarkoitus.

Itsetunto ja omakuva: Millaisen kuvan ja mielikuvan ihminen itsestään antaa?

Miksiköhän monet pinnalliset itsetunnonkohotusvinkit liittyvät ulkonäköön ja suorittamiseen? Onko itsetunnon mitta se, kuinka moni tykkää ulkonäöstäsi tai miten paljon näyttöä pystyt antamaan kaikesta, mitä olet suorittanut? Minäpä kävin siellä ja tuolla, teinpä sen ja sen asian, ja minäpä olen saanut niin ja niin paljon ”tykkäyksiä”… Ok, voihan se tuntua mukavalta, että saa huomiota, etenkin ellei sitä muulla tavoin saa. Mutta kuinka moni omakuva tai itsestämme kertomamme asia kertoo siitä, millaisia ihmisiä olemme oikeasti? Oletko oma itsesi kuvassa, jonka levität itsestäsi maailmalle, olipa kuva sitten konkreettinen tai mielikuva?

En sinänsä kritisoi sitä, että ihmisillä on kuvia itsestään esillä, kun he ilmaisevat itseään vaikkapa netissä. Jos ihminen haluaa esimerkiksi tutustua johonkuhun netin kautta tai esitellä itseään vaikkapa omanlaisenaan persoonana, ihmistyöntekijänä tai muuna sen tapaisena, on aivan luonnollista näyttää, millainen tyyppi sitä onkaan. Onhan mukava tietää esimerkiksi se, minkä oloisen ihmisen vastaanotolle on varaamassa aikaa, jos olisi vaikkapa työnohjaajaa etsimässä; tai, minkä oloisen ihmisen kanssa vaihtaa ajatuksia, jos etsii nimenomaan ”tietyn oloista” persoonaa ystäväkseen. Voihan habituksellaan viestiä paljonkin persoonaansa. Mutta onko se viesti aito? Peräänkuulutan tässä nimenomaan sitä, annammeko itsestämme aidon kuvan (siis ulkonäkökuvan) ja mielikuvan (vaikutelman siitä, millaisia olemme ihmisenä).

Sosiaalinen media pursuaa ihmisten kuvia itsestään; kaunisteltuja kasvoja, ihmeellisiä trikoopellejä treenaamassa itseään johonkin hyväksyttyyn muottiin, parhaat päällä keikistelemässä, tai reteästi seisoskelemassa statussymboliensa vierellä, omaisuutensa keskellä. Kaikki yrittävät näyttää joltakin, antaa jonkin vaikutelman itsestään, mutta eivät näytä oikeaa itseään.

Nuo kaikki kuvat huutavat huomiota. Huomatkaa minut, arvostakaa minua, ihailkaa minua, tykätkää minusta! Surullista. Niin paljon huomiotta jäämistä taustalla… Ihmiset huutavat tunnustusta olemassaololleen. Kilpailu muitten huomiosta ja ”tykkäämisestä” on kuin kilpailua siitä, saako olla olemassa vai ei. Ikään kuin ei olisi olemassa ollenkaan, ellei kukaan noteeraa. Ja aina on uhka jäädä syrjään ja unohtua, kun kuvatarjonta kasvaa. Se on kuin kasvottoman ihmismassan loputonta huutoa; katso minua, minua, minua, minua…

Ihminen tarvitsee huomiota hoivaajiltaan, kun on pieni lapsi. Oikeanlaista huomiota; rakkautta, hoivaa, rajoja. Ja jos sitä ei ole saanut silloin, jää jollain tapaa vajaaksi, tai rajattomaksi; jopa röyhkeäksi vaatimuksessaan. Kuka sitten mitenkin kuvittelee saavansa sellaista huomiota kuin haluaa, sen on eri asia, millaista huomiota jokainen ihminen tarvitsisi. Emme me tarvitse kaikkien ihmisten ihailua ja arvostusta. Tarvitsemme edes yhden ihmisen, joka kohtaa meidän sellaisena kuin me oikeasti olemme. Miksi ihminen sitten yrittää olla jotakin ”parempaa” kuin olisi aitona itsenään, ja päätyy olemaan epäaito, joskus jopa naurettava kiillotetun kuorensa kanssa?

Onneksi monet ihmiset ymmärtävät aitouden merkityksen ja kuvaavat itsensä ja itseään oman näköisenä ja persoonallisesti, ei-lavastetussa ympäristössä. Mutta sitten on sellaistakin, että huomaa kyllä oikean ihmisen peittyvän kuoren alle. On olemassa ”treenikuvia” ikään kuin ihminen olisi pelkkä kehoaan trimmaava kuori, ja sellaisia poliitikon vaalimainostyyppisiä naamoja, tai ihmeellisiä poseerauksia Napoleonin tyyliin, tai tällättynä epämukavissa vaatteissa… Niin no, onhan katsojan hauska naureskella, kun ihmiset yrittävät näyttää ”arvokkaalta” tai erityisen viehättävältä, muodikkaalta, reippaalta tai ylipäätään sellaiselta, jonka arvelevat olevan suosittua mahdollisimman monen mielestä. Ja jos yrittää mainostaa itseään sukupuoliobjektina, kun etsii ”ystävää”, niin millaisen kumppanin löytää? Jonkun, joka näkee sinut sukupuoliobjektina. Ja sehän on suoraan sanottuna typerä pohja ”ystävyydelle”. Sukupuolisella viehättävyydellä ei pitäisi olla mitään väliä silloin, jos etsii oikeasti ystävää tai jotakuta, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Persoonan pitäisi olla se ratkaiseva tekijä, ja kuvan tulisi kertoa persoonallisuudesta, luonteesta, kiinnostuksista ja arvomaailmasta.

Pelkkä kasvokuvakin kyllä kertoo paljon persoonasta, ja usein se riittää antamaan vaikutelman siitä, minkä oloinen ihminen on kyseessä. Koko ihminen mieliympäristössään, mahdollisimman luontevassa asetelmassa, kertoo hänestä vielä enemmän, mutta oleellista on silloinkin se, onko ”asetelma” aito.

”Ulkonäkö” tarkoittaa minulle ”oloisuutta”. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat miellyttävämmän oloisia kuin toiset; luonnollisempia, teeskentelemättömämpiä myös ulkoisesti, kuten myös käytöksellään. Mitä teennäisempi poseeraus, sitä enemmän herää sääliä. Teennäisyys kertoo persoonasta sen, ettei ihminen uskalla olla oma itsensä. Hän on kuori, jonka sisällä hänen oikea persoonansa huutaa yksinäisyyttään ja huomiontarvettaan. Jokin rooli ehkä pakottaa hänet olemaan epäaito, ikään kuin haarniskan tai kultasilauksen alle peitettynä. Mutta miten se oikea persoona edes voisi saada huomiota, kun se on kuoren peitossa?

Ja kun kaksi kuori-ihmistä tapaa toisensa, kuoret vaan kolisee, eikä oikeaa yhteyttä synny. Missä te siis olette, te oikeat ihmiset, jotka voisitte kohdata toisenne ja antaa toisillenne sen kokemuksen, että on OK olla oma itsensä, sellainen kuin on? Keitä te oikein olette, te kiiluvan kuorenne sisällä piileskelevät ihmiset? Miksi pitää piilottaa se, mitä oikeasti on, ja esittää jotakin muuta?

Ei kultaakaan arvioida pelkän pintakiillon perusteella, ja sinä olet äärettömästi arvokkaampi kuin puhtainkaan metalli.

Lue tästä lisää itsetunnon terveestä pohjasta. 

Ja ihmisen todellisesta olemuksesta kuoren sisällä.

"Ohdakemaa IV: Narrin tarina" löytyy nyt myös e-kirjana

Paikka maailmassa?

Ohdakemaan ja lähivaltakuntien kartta

Mikä on minun paikkani maailmassa? Saako täällä olla olemassa omana itsenään? Missä on minun oma koloni, minun reviirini, minun kotini? Mikä on minun leiviskäni? Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut joukkoon, johon haluaisin kuulua? Tai, saanko olla rauhassa jossakin, jos haluan olla itsekseni? Missä on minun paikkani, minun tarkoitukseni, minun elämäntehtäväni, minun hommani?

Samantapaisia ja osittain toisiinsa liittyviä kysymyksiä esitetään niin ammatinvalinnanohjaajan, terapeutin kuin ehkä pastorinkin vastaanotolla. Ja kuka siihen osaa vastata tyhjentävästi? Voitko edes tietää sitä vielä? Mistä tiedät, ettet ole juuri nyt oikealla paikalla? Mihin suuntaan haluaisit lähteä, ja miksi, vai etkö tiedä sitä, vai etkö uskalla lähteä liikkeelle? Tiedät ehkä sen, että joku toinen saattaa sanoa sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä (”Hanki opiskelupaikka!”) tai minun sinun ehkä kannattaisi tehdä (”Kannattaisikohan hakeutua hoitoon?”), tai mitä mieltä joku muu on tilanteestasi (”Jätä se luuseri!”, ”Ota lopputili!”). Uskotko toisten ohjeita, vai syntyykö sinussa vastarintaa, uhmaa, ihan periaatteesta? 

Jotkut eivät uskalla tehdä mitään ilman jonkun toisen neuvoa. Jotkut eivät tee mitään, mitä joku toinen suosittelee. Jotkut kysyvät silloin kuin ovat yrittäneet selvitä ilman neuvoja, ja päätyneet umpikujaan. Kun joku kysyy neuvoa, on vastaajalla suuri kiusaus esiintyä kaikkitietävänä. Mutta oikeastaan opastaja voi vain näyttää karttaa, ja kysyjä valitsee sieltä jonkin paikan, tai suunnan, minne haluaa ehkä lähteä. Ja karttahan on aina eri asia kuin maasto. Maasto on se todellisuus, joka näyttäytyy meille, kun vaellamme. Kartta on tulkintamme siitä, ja aina vajavainen, ehkä vääristynytkin. Mutta kartasta voi olla apua suunnan valitsemiseen. Tie ja reitti ovat sitten eri asioita. Joku valitsee merkityn polun, joku valtatien, joku etsii oman reittinsä ja nauttii matkasta…

Ihminen saattaa etsiä itselleen ensinnäkin leipätyötä, eli ”ammatillista paikkaa”, työpaikkaa, roolia työelämässä. Ammatinvalintapsykologina selvittelin asiakkaan persoonallisuuspiirteitä, taitoja ja kiinnostuksia, kun hän pohti itselleen sopivaa alaa tai uusia työkuvioita. Myös arvomaailman asiat olivat usein esillä. Jotkut halusivat ”hyväpalkkaisen työn, hyvillä etenemismahdollisuuksilla”, sen kummemmin pohtimatta omia edellytyksiään tai persoonansa sopivuutta alalle. Ja joillakuilla oli intressejä ja tarve esimerkiksi auttaa kärsiviä, mutta kuormittumiselle altistava psyykenrakenne. Nykyään persoonalle sopivan työn löytäminen on entistäkin vaikeampaa, etenkin teknistyneissä kulttuureissa. Ammatteja katoaa. Teknologia korvaa monet työtehtävät. Tekoäly korvaa pian ns. aivotyönkin, jopa osittain luovankin työn. Mitä ihmiset tekevät, jos heille ei ole enää leipätyötä tarjolla? Elävätkö he jollakin perustulolla, itseään viihdyttäen? Mitä se tekee ihmiselle henkisesti, jos hän on kokenut työ ja ammatin olevan keskeinen elämänsä sisältö?

Ihminen tarvitsee myös oman reviirin, ja kodin. Sen voi jakaa toisten kanssa, mutta jonkinlainen ihan oma paikka kotiympäristössäkin on useimmiten tarpeen. Oma huone, oma nurkkaus, autotalli, verstas, keittiö… Joku voi kokea, ettei edes kotoa löydy sitä omaa paikkaa, jossa saisi olla rauhassa, tai jonka saisi laittaa omanlaisekseen; jossa saisi sotkea, miten huvittaa, eikä sinne tarvitsisi päästää ketään, ellei halua. Ja hieman laajemmassa mittakaavassa: minkä verran kukakin tarvitsee omaa pihaa? Riittääkö oma laatikko kerrostalossa, vai tarvitseeko ison pihan ja vielä metsääkin ympärille? Ihmiset ovat yksilöllisiä, eikä mikä tahansa asuinpaikka sovi kelle tahansa. Mutta onko kaikille tilaa, oikeasti? Pitääkö ihmisten ahtautua kaupunkeihin niitten pian katoavien työpaikkojen lähettyville, tai etsimään viihdettä, kun työpaikat ovat kadonneet? Pitääkö ihmisten survoutua toistensa seinien taakse, koska syrjäseuduille ei saa enää paljoakaan palveluita? Tulee jotenkin mieleeni häkkikanalat, ja alkaa ahdistaa…

Onneksi on vielä niitä ”alkukantaisempia” kulttuureita, joissa ihmisille on ihan oikeaa ja mielekästä leipätyötä tarjolla; keräilyä, viljelyä, kalastusta, metsästystä, kädentöitä, taiteellista ilmaisua. Ehkä se oma paikka, erilaisine elämäntapoineen, löytyykin jostakin muusta kulttuurista, toisesta maasta. Ehkäpä yhä useammat työllistävätkin itse itsensä omavaraistaloudella, ja pienentävät samalla ekologista jalanjälkeämme.

Millä perusteella suunnata jonnekin, mistä se oma paikka voisi löytyä? Tärkeintä on tuntea itsensä. Millainen olet, oikeasti, aidosti, välittämättä toisten näkemyksistä? Mistä asioista olet oikeasti kiinnostunut? Millaisia taitoja haluat opetella? Mihin sinulla on luontaisia taipumuksia? Mitä arvostat? Millaisessa ympäristössä viihdyt? Miten paljon haluat olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa? Haluatko keskittyä enemmän ihmisiin vai asioihin, vai molempiin? Haluatko tehdä asioita käsilläsi, olla liikkeellä ja vaihdella keskittymisen kohdetta tiuhaan, vai puurtaa pitkän aikaa saman asian parissa? Haluatko toteuttaa jotakin luovaa? Viihdytkö ulkona? Pidätkö eläimistä? Ja niin edelleen…

Nämä ovat perinteisiä ammatinvalinnallisia kysymyksiä, mutta soveltuvat elämäntavankin etsimiseen. Parhaimmillaanhan leipätyö voi olla osa elämäntapaa, joka ilmentää omaa persoonaa. Mutta oman paikan löytäminen työelämässä on entistä haastavampaa, eikä paikkaa aina löydy sosiaalisessakaan elämässä, eikä asumiseenkaan. Monet ihmiset ovat ”hukassa” ja harhailevat, tai sitten nököttävät paikallaan uskaltamatta liikahtaa, tai juoksevat oravanpyörissään. Mutta, voiko ihminen tuntea olevansa ”kotona”, vaikka jostakin näkökulmasta olisikin itselleen epäsopivassa, väärässä paikassa? Mikä on tärkeintä, kun etsii omaa paikkaansa tässä maailmassa?

Oletko kotona itsessäsi? Toisin sanoen, tunnetko olevasi läsnä kehossasi? Tunnetko olevasi olemassa, ja elossa; sinä, omassa ruumiissasi? Kehotietoisuus, läsnäolon kokemus omassa kehossa saa aikaan tunteen siitä, että on olemassa tässä, juuri nyt. Se on kummallinen, mutta hyvä tunne. Silloin tietää, että on omalla paikallaan, kun mieli ja keho ovat yhtä. Se taas, ettei tunne selkeästi olevansa kehossaan, aiheuttaa irrallisen, harhailevan olotilan; turvattoman, eksyneen, avuttoman. Se liittyy eksistentiaaliahdistukseen, jollaisen vallassa saattaa kokea katoavansa jonnekin äärettömyyteen, ellei saa mistään kiinni. Ja ihmisethän tarraavat hädissään mihin tahansa. Tavaraan, asemaan, syömiseen, juomiseen, viihteeseen, joitten kautta hän yrittää saada kokemusta olemassaolostaan. Turhaan.

Niin kauan kuin mieli kokee olevansa eksyksissä eikä ymmärrä, että sen tulisi vain palata oman kehon yhteyteen, ihminen tuntee olevansa hukassa, väärässä paikassa, juureton, irrallinen. Siksi ihminen herkästi säntäilee paikasta toiseen, epätoivoissaan kotia etsien, tai sitten menee niitä polkuja joita muutkin menevät. Hän ei uskalla kuunnella itseään, todellisia omia toiveitaan, ja intuitiotaan.

Miltä tuntuisi olla aina oikeassa paikassa, eikä koskaan eksyksissä? Saisit vaeltaa sinne minne oikeasti tahdot mennä, ja nauttia koko ajan siitä tunteesta, että olet turvassa, eheä, läsnä kehossasi. Huolimatta siitä, missä paikassa olet juuri nyt kartan mukaan, voit olla ”kotona” itsessäsi. Kun olet läsnä tässä ja nyt, teet päätöksiä mielenrauhasta käsin, tietoisena siitä, mitä oikeasti, aidosti, itse haluat ja tarvitset. Voit jopa saada mielikuvan, joka ohjaa sinua eteenpäin, oikeaan suuntaan.

Missä siis on minun paikkani? Tässä, missä olen, läsnä, juuri nyt. Ja voi vapaasti vaihtaa paikkaa, ja olla silti koko ajan kotona ja kartalla! 

PS: Lue myös "Kuka olen? Identiteettimme ydin"

Ohdakemaan kartta isommassa koossa.