Muistutus itsetunnosta: koska olet olemassa, olet arvokas!

Yksi tapa tehdä "Itsetunnon käsi"-
harjoitus: piirtää oma käsi paperille ja
laittaa lauseet lappusiin.

Olen taas vaihteeksi pohdiskellut itsetuntoasioita ja suunnitellut esittelyvihkosta ”Itsetunnon käsi”®- harjoituksesta, niin että sitä voisi hyödyntää erilaisissa ympäristöissä ja asiakastyössä. Jatkanen sen valmistelua jonain päivänä, jos ei akuutimpaakaan tekemistä tule eteen väljille hetkilleni. Itsetuntoasiat ovat kuitenkin niin suoraan kytköksissä mielen hyvinvointiin, että niitä tulee tavan takaa käsiteltyä, enemmän tai vähemmän, tai muodossa jos toisessa. Oikeastaan puhuisin itse mieluummin omanarvontunnosta kuin itsetunnosta, mutta ihmisille itsetunnon käsite on varmaankin se tutumpi ja arkisempi tapa kuvata noita kokemuksia, joista nousee huonoudentunteita ja herää lannistunutta mielentilaa. 

Edellisissä teksteissäni olen sivunnut narsistien ja psykopaattien uhriksi joutumista. Tottahan on, että jotkut hyötyä tavoittelevan manipuloinnin uhriksi joutuneet ihmiset ovat saattaneet olla lähtökohtaisesti hieman ”huonoitsetuntoisia” tai jopa omanarvontunnottomia. Ja vaikka ihminen olisi alkujaan ollut ihan ”normi-itsetuntoinen”, tai jopa itsevarma ihminen, häikäilemättömän ja alistavan ihmisen uhriksi joutumisen vaikutuksesta itsetunto ja omanarvontunto voivat romahtaa. Ja silloin on hyvä, jos saa uskottavaa tukea omanarvontunteensa rakentamiseksi uudelleen. Mitkään uuden auton ostamiset ja kampaajalla käymiset eivät ole kestäviä ratkaisuja kadotetun ”itsetunnon” palauttamiseksi. Ihminen tarvitsee tunteen, että on hyväksytty ja merkityksellinen olento, sellaisena kuin on, ja kaikesta kokemastaan huolimatta, vaikka tukka olisi hamppuinen ja auto simahtaisi tien varteen.

Jotkut ihmiset kärsivät tiedostamisen puutteesta ja ovat sokeita omille heikkouksilleen, joita ovela ja manipuloiva ihminen osaa käyttää hyväkseen. Ratkaisu ei ole siinä, että pyrkii olemaan ulkoisesti ja luonteeltaan täydellinen ja välttämään heikkouksia. Se ei ole edes mahdollista. Kukaan ei todellakaan voisi olla ilmiasultaan täydellinen, eikä varsinkaan kaikkien mielestä. Mitä se edes olisi; mikä olisi täydellisen ihmisolion ilmentymä? Ei sellaista ole. Kaikki ovat jostain näkökulmasta, jonkun mielestä kuitenkin jollain tavalla puutteellisia olemukseltaan, tekemisiltään ja luonteeltaan. Ei ole olemassa yhteisesti päteviä kriteereitä. Jos joku pitää jotakuta tai itseään täydellisenä ilmestyksenä, hänen arvionsa on subjektiivinen. Joku ehkä haluaisi olla kaikkien mielestä täydellinen, ja sellainen on tietysti surullinen utopia, ja hän saa kokea jatkuvia ”itsetunnon” loukkauksia olemuksestaan ja käytöksestään, kun on alkujaankin kuvitellut itsestään liikoja. Pahoittelen. Vaikka miten itseään kiillottaisi ja hinkkaisi puhtaaksi ulkoapäin, kaikki eivät tykkää kuitenkaan persoonasi ilmentymästä. Se on realiteetti, ja realiteetin hyväksyvä ihminen on siltä osin viisas. Haluatko siis olla täydellinen vai viisas?

Vain aivan sisin, olemassa olomme ydin, on täydellistä, ja se on yhteistä meille kaikille. Sillä tasolla emme voi vertailla toisiamme asettaaksemme toisiamme paremmuusjärjestykseen. Se ei ole riippuvainen omista tekemisistämme ja valinnoistamme. Sen vuoksi olemme kaikki yhtä arvokkaita. Olemassaolomme, joka on ihme, tekee meistä kaikista arvokkaita olentoja. Mitäpä siihen tarvitsee vielä lisätä päälle? Jos haluaa elää elämäänsä henkisesti rikkaalla tavalla ja niin kauan kunnes saa kyllikseen tästä pallosta, pyrkii ymmärtämään, mikä on oikeasti tärkeää ja mitä kannattaa tavoitella. Se on viisaus; ei maine, raha, kunnia, valta tai kaverien tykkäämiset. Onko viisautta rakentaa itsetuntoaan sellaisten asioitten varaan, jotka riippuvat toisten hölmisköjen peloista, tykkäämisistä ja muista mielentiloista? Hölmisköjähän me olemme, aina kun unohdamme, keitä me oikeastaan olemmekaan. Olemme olentoja, jotka ovat olemassa. Emme enempää emmekä vähempää.

Olen huomannut, että ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen läpikäyminen, tai pelkästään siihen liittyvien lauseitten lukeminenkin voi herättää voimakkaitakin tunteita, etenkin jos on vaikea uskoa käteen ja käsimerkkeihin sijoitettavia lauseita. Mutta jos harjoitus koskettaa, on sitäkin tärkeämpää saada itsensä uskomaan, että on OK sellaisena kuin on, ja niin arvokas, että ansaitsee huolenpitoa! Ja vaikkei kukaan tykkäisi niin paljon, että hänet voisi kokea ystäväksi, ihmisen ei tule hylätä itseään. Hänen on oltava uskollinen ystävä itselleen, vaikka kaikki muut kääntäisivät hänelle selkänsä. Hänen olemassaolollaan on merkitys, ja olisi väärin hylätä tuo merkityksellinen olento, eikö totta?

Olen julkaissut ”Itsetunnon käden” tässä blogissa, jotta kuka tahansa voisi kokeilla harjoitusta itsekseenkin (ks. tästä lisätietoa itsetunnosta ja ko. harjoituksesta). En minä siitä rahallisesti mitään hyödy, jos joku lukee nuo tekstit ja tekee harjoituksen itsekseen, mutta jos siitä on jollekulle apua, saatan saada hyvän mielen. Kaikkihan tietävät, että toisten auttaminen on pohjimmiltaan itsekästä, koska se lisää omaa onnellisuutta! Vaikka olenkin varsin haluton tekemään asioita, jotka eivät yhtään inspiroi minua, on sentään hyvä, jos jokin, mikä on inspiroinut minua, on hyödyksi myös muille. Siksi saatan jakaa ideoitani, joskus, vaikken pursuakaan mitään globaalia, pyyteetöntä auttamisintoa…

No, ehkä joissakin asioissa saatan olla jopa innostunut pyyteettömästä ”auttamisesta”. Susia kohtaan tunnen suojelunhalua, vaikka eiväthän sudet luultavasti tule minua kiittelemään siitä, että yritän puolustaa niitä typeriltä ennakkoluuloilta ja leimoilta, kuten edellisessä tekstissäni tein. Joku villi susi saattaisi jopa ymmärtämättömyyttään näykkäistä minua varoitukseksi, jos yrittäisin mennä tekemään itseäni ja tekojani tiettäväksi niitten reviirillä, tai ilmaisemaan fyysisesti, miten paljon niistä tykkäänkään. Mutta moinen puraisukin olisi pienempi paha kuin se, mitä toinen ihminen voi saada aikaan lajikumppaneilleen, ellei piittaa toisen kärsimyksestä. Ihmiset käyttäytyvät joskus niin tökerösti, omassa rikkinäisyydessään ja kelvottomuudentunteessaan. Jos olisimme kaikki ehjiä, emme ehkä rikkoisi toisiammekaan.

Ja lopuksi listaa myönteisistä huomioista, joita kirjasin tässä parin viikon ajalta, liittyen myönteisyysprojektiini:

Vapaapäiviä on aina edessä työpäivien jälkeen.

Päivät sujuvat nopeammin, kun on tekemistä.

On ollut mukavan lauhoja ilmoja.

Ei ole ollut kuumetta moneen viikkoon.

Onnistun joinakin aamuina sanomaan herätessäni ”OK, nyt on työaamu” (enkä sadattele sitä).

Oli eräänä päivänä hauskaa keskustelua siitä, miten huumori lievittää pelkoa.

Olen saanut alulle yhden värkkäysidean, johon käytän munakennoja.

Olen selvinnyt useammista haastavista autoilutilanteista.

Tapasin taas mukavan koiran.

Sain olla avulias joissakin asioissa.

Olen nähnyt useampia hyväntuulisia ihmisiä (jopa töissä).

Mustekynässä on vielä mustetta!

Seinäkalenterissa on miellyttävä, luminen lato.

Kaikissa paikoissa ei sentään ole huono sisäilma!

Kaivinkoneen tekemää uraa oli hassua kävellä hangen keskellä.

Minulla on suorastaan myönteisiä ideoita sekalaisten tavarakasojen inventaariosta.

On mukava kaivella rojulaatikoita.

Eläviltä linnuilta tipahtaneet sulat ovat mielenkiintoisia.

On mukava tunnustella rosoisia pintoja.

En sitten vieläkään päässyt eroon ”psykopaateista ympärilläni”!?

Tämä kuva ei sinänsä liity aiheeseen,
mutta pyrkii rauhoittamaan ärtymystäni.

Luin jo joitakin viikkoja sitten ”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan, ja ajattelin unohtaa sen joksikin aikaa, koska se herätti minussa liiaksi pelkästään ärtyneitä ajatuksia. Mutta yritin vilpittömästi löytää kirjasta jotakin myönteistä sanottavaa, mutta sekin oli liian vaikea homma, ja siirsin sitä, kuten muitakin asioita, joita ei ole ihan pakko tehdä heti. Enkä ole varma tästä nytkään; siis, haluanko esittää kommentteja kirjasta vai en. Asian ajatteleminen tekee minut ärtyneeksi, ja haluanko todella jakaa ärtymystäni? Eikä tästä tule ainakaan selkeä ja jäsentynyt, ja helppolukuinen teksti, mutta eihän kenenkään ole pakko tätä lukea, eikä varsinkaan maksaa lukemisesta. No, aloitan myönteisellä…

OK, onhan hyödyllistä jakaa tietoa psykopaateista, koska heitä tosiaan on olemassa. Ei tosin niin paljon, että heitä koko ajan pyörisi ympärillä, etenkään, jos elää yhtä introvertisti kuin minä. Sadan kaverin joukossa heitä alkaisi olla jo pari, tai jopa muutamia, joten, haluanko sata kaveria? Jotkut haluavat, joten, heidän täytyy varautua myös psykopaatteihin. Thomas Erikson on varmaan konsulttina tavannutkin muutamia, ja kertomansa mukaan yksityiselämässäänkin. No, osoitan myötätuntoa hänelle siinä. Mutta onneksi hän on saanut purkaa kokemuksensa hyvin myyväksi kirjaseksi!

Minun makuuni kyseinen kirja on liiankin konsulttimaisella tyylillä kirjoitettu, sisältää raflaavia esimerkkejä ja lukijan suoraa puhuttelua ja neuvomista, mikä on minusta hieman alentavaa. No, ehkä tyyli on sellainen kuin konsultilta odotetaankin! Siitäkään en oikein pidä, että kirjassa on väliotsikoita, joissa esitetään väite, joka ei sitten tekstin mukaan olekaan totta. Tämä on hämäävää! Jos itse laitan tekstiini ”epätoden” otsikon, laitan sen perään kyllä kysymysmerkin, ettei kukaan pelkästään otsikoita selaileva lukija vain vahingossakaan jää luuloon, että otsikko väittää jotakin paikkaansa pitävää. Ei kai iltapäivälehden lööppiinkään sentään saa laittaa otsikkoa tyyliin ”Matti Virtanen on kuollut”, jos kyse on siitä, että Matti Virtasen epäillään kuolleen, tai että joku luulee, että hän on kuollut, eikä hän oikeasti olekaan, yllätys, yllätys! Kaipa siihen sentään laitetaan jotenkin että ”Matti Virtanen kuollut?”; siis vähintään yksi tai jopa kolme kysymysmerkkiä, että lukija tietää, että kyseessä on vain pohdinta tai epäilys, tai väite, joka halutaan kumota.

”Idiootit ympärilläni” – kirjassa esittelemänsä DISA-luokituksen Erikson kertoo olevan käytössä niin ja niin laajasti, mutta enpä kyllä psykologina ollut moiseen törmännyt aiemmin. Ehkä sitä on käsitelty lähinnä yritysmaailmallisessa populaaripsykologisessa kirjallisuudessa, jollaista en ole pahemmin lukenut? Millaista ”tiedettä” moinen luokittelu edustaakaan, kirjassa esitetty näyttö ei oikein vakuuttanut. Ihmistyyppien kuvaukset kuulostivat liiankin kansantajuisilta, kärjistetyiltä ja yleistäviltä. En muutenkaan pidä luokittelusta, ja noin karkea luokittelu nostaa niskakarvat pystyyn…

No, myönnän, että liian tieteellinen teksti on vaikeasti ymmärrettävää ja sisäistettävää, ja kansantajuistettu tieto voi olla hyödyllistä laajoille ihmismassoille jaettaessa. Mutta liika yksinkertaistaminen voi johtaa harhaan, etenkin jos tämä yksinkertaistettu tieto tarjotaan ikään kuin totuutena. Tai sitten kirjoittajan pitää toistuvasti selittää, että eihän asia tietenkään koskaan ole näin yksinkertainen; oikeastihan ihmiset ovat yhdistelmiä vähintään kolmesta väristä, tai jopa neljästä (eli epämääräisen rusehtavia?). Ja jos sitä joutuu toistelemaan jokaisessa luvussa, mitä järkeä on alkujaankaan ollut yksinkertaistaa asiaa, kun siitä ei ole käytännön hyötyä viime kädessä ollenkaan? Olemme kaikki p….n värisiä, toiset vähän kellertävämpiä, toiset lämpimämmän sävyisiä, tai vähän enemmän vihertäviä tai sinertäviä. Minä olen vähän sinertävä.

Eriksonin ”Idiootit ympärilläni” -kirjan huumoria tavoitteleva viesti oli kaiketi se, että kun ihminen oppii ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia, hän tajuaa, etteivät he olekaan idiootteja. No, jos muut eivät olekaan idiootteja, oliko ehkä itse idiootti, kun luuli niin? Ei kai, koska idiootti tarkoitti muistaakseni alun perin alle kolmenkymmenen viiden yksikön älykkyysosamääräistä, eikä sellaisilla älynlahjoilla varustettu olento mieti moisia tyhmiä asioita ollenkaan. Hän ehkä vain nauttii elämästä, jos häntä ei kohdella huonosti, eikä murehdi turhia, eikä ainakaan lue kirjoja, joten hänelle ei ole hyötyä Eriksoninkaan kirjoista.

”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan idea ei ollut opettaa, että psykopaatteja ei oikeasti ole ympärilläsi, vaikka siltä tuntuisikin. Ennen kaikkeahan siinä tuodaan esille kuin suurenakin yllätyksenä, että psykopaatteja on oikeasti olemassa. No, kaikki eivät ole sentään sarjamurhaajia tai jää rikoksistaan kiinni. Ja koska osa psykopaateista osaa esittää ”normaalia” ja mukavaa ihmistä, olisi hyvä osata tunnistaa heidät ja varoa joutumasta heidän uhrikseen. Kuulostaa ihan hyväntahtoiselta idealta, mutta pitääkö siitä haravoida itselleen rahaa, että varoittelee ihmisiä joutumasta pahantekijöitten uhreiksi? Eikö kanssaihmisiä voisi varoitella asiasta ihan ilmaiseksikin?

Erikson kertoo, mitkä ovat DISA-luokituksen mukaan eri värejä edustavien ihmisten ”heikkoudet”, jotka altistavat psykopaattien uhriksi joutumiseen. Kas kun älyllinen psykopaatti osaa hyödyntää erityyppisten ihmisten heikkoja pisteitä. Psykopaattia itseään ei kuulemma voi luokitella DISA:lla, eikä heillä ole tavallisten ihmisten heikkouksia. Vai onko sittenkin? Voisiko ajatella, että tunteitten puuttuminen on heikkous? Vai onko se evoluution näkökulmasta vahvuus? Ei kai sentään? Kaipa on lajin säilymisen kannalta hyvä hoivatakin jälkeläisiään, eikä vain laittaa niitä alulle? Mutta sen hoivaamisen voi tietysti delegoida muille, niille ”herkkiksille”, jotka eivät henno jättää poikasia yksin…

Ja sitten se asia, mikä erityisesti sai minut vetämään herneet nenääni (eli laajentamaan sieraimiani, jotta hapensaanti tehostuisi, kun ryhdyn kamppailuun oikeudestani olla olemassa…): Ymmärrän sen, että ihmistä käsitellään biologisena otuksena, sehän on aivan tieteellistä. Mutta siitä närkästyn, että Eriksonin pitää käyttää sutta vertauskuvana psykopaateille, vieläpä toistuvasti ja raflaavasti kuin huonossa sadussa! Ikään kuin normi-ihmiset olisivat muka oikeasti lähinnä lampaita (tai poneja, kuten Erikson varioi), ja heitä ”vaanivat” ihmiset susia… Voisi kai odottaa, että kirjailijaihminen käyttäisi vähän enemmän mielikuvitustaan?

Oikeastiko susi on kuin psykopaatti, kun se saalistaa lampaan tai jonkun muun elukan? Eikö se halua lähinnä ruokaa, eikä siis manipuloida ketä tahansa, josta voi saada jotain hyötyä tai hupia, kuten ihmispsykopaatti tekee? Hoivaako psykopaatti poikasiaan, kuten molemmat susivanhemmat tekevät? Osoittaako psykopaatti aitoa myötätuntoa ja vaalii läheistä kiintymyssuhdetta, kuten susi kumppaninsa kanssa? Susi on useimmiten yksiavioinen, toisin kuin sorkkaeläimet, joita kohtaan Erikson yrittää herätellä lukijan myötätuntoa. Pässit pitävät haaremia ja yrittävät maksimoida jälkeläistensä määrän. Ne ottavat kaikki uuhet, jos vain saavat. Eivätkä pässit varo satuttamasta toisiaan, kun ne taistelevat uuhista, päinvastoin! Ja hoivaavatko pässit muka jälkeläisiään? Eikö se jää uuhien hommaksi? Minusta pässit, kuten monet muutkin sorkkaeläinurokset (kuten pukit, hirvaat ym.) muistuttavat tässä suhteessa paljon enemmän ihmispsykopaatteja kuin sudet.

Ja mitä tulee suden ”julmaan syömistapaan”, jota Erikson esittelee, onko lammas (= Eriksonin vertauskuvassa ”epäpsykopaatti”) muka myötätuntoinen, kun se rouskuttaa ruohoa, jota ihminen sille tarjoaa? Ei se lammaskaan välitä pätkääkään siitä, jos puraisee ihmistä talttamaisilla etuhampaillaan ja aiheuttaa kipua. Se haluaa ruokaa, ei se piittaa ihmisen kädestä! Näyttääkö päätään ravisteleva ja tuhiseva pässi herttaiselta, avuttomalta ja potentiaaliselta psykopaatin uhrilta? Eriksonia ei ehkä ole koskaan pässi pökkäissyt. Sellainen voi aiheuttaa vaikeitakin vammoja.

On tietysti ikävää, jos Erikson kärsii jonkin sortin susipelosta, mutta ei sitä siinä tapauksessa kannattaisi lietsoa toistamalla fantasioitaan ”uhrinsa silppuavista susista” ja ”avuttomia uhreja vaanivista pedoista”. Onko oikeasti kamalaa, kun petoeläin joutuu pienimään saaliinsa, että saisi sitä syötyä? Pitäisikö petoeläimen pystyä nielaisemaan uhrinsa paloittelematta sitä hampaillaan? Sekin on kai sitten kauhean psykopaattista touhua, kun ihminen pureskelee lihapalan suussaan pienemmäksi, että saa sen nieltyä? En usko että tämä Erikson itsekään onnistuu syömään pihviään tai salaattiaan paloittelematta sitä hampaillaan. Tuskin hän nielee syömisiään ollenkaan pureskelematta (siitähän tulee ilmavaivoja, mikä olisi tietysti harmillista, etenkin konsultille). En tiedä, ehkä jotkut ihmiset pyytelevät anteeksi, kun joutuvat puraisemaan salaatinlehteä, mutta en usko että sellaiset ihmiset ovat yrityskonsultteja…

Onko vähemmän julmaa paloitella syötävänsä veitsellä (kuten ihminen), eikä hampailla? Erikson jättää mainitsematta, että petoeläimet ”vaanivat viattomia uhrejaan” saadakseen ruokaa, eikä vain huvikseen, kuten leikkiäkseen elukan palasilla, kuten joku psykopaatti-ihminen saattaisi ehkä tehdäkin. Järjetöntä silppuamista näyttävät harrastavan esimerkiksi turhautuneet koirat. En usko että luonnossa elävillä elukoilla on niin paljon mahdollisuuksia turhautua ja tylsistyä kuin esimerkiksi omiin oloihinsa jätetyillä ihmisten lemmikeillä. Ihminen osaa kyllä kasvattaa vaarallisia otuksia sekä lajikumppaneistaan että esimerkiksi koiraeläimistä. Niin että ketkähän niitä käyttäytymishäiriöisiä olentoja tuottavat? Ihan tavalliset ihmisetkin, vaikkapa lemmikeistään, ja joskus omista jälkeläisistäänkin. Ja jotkut ihmiset tietysti kasvattavat myös tahallaan hirviökoiria, omaksi ”turvakseen” tai huvikseen.

Erikson käyttää sutta psykopaatin vertauskuvana siinäkin, että pedot iskevät heikommalta vaikuttavan saaliseläimen kimppuun; valitsevat mahdollisimman puolustuskyvyttömän yksilön potentiaaliseksi ruuakseen. Ja sekö on sitten erityistä julmuutta? Laskelmointia ja järkeilyähän se on, ja sitä tavallisetkin ihmiset harrastavat, kun tekevät riskiarviointeja. Kuka tahansa luonto-ohjelmia katsonut ymmärtää, että hyvissä voimissa olevan puhvelin kaataminen on leijonallekin hengenvaarallista. Enkä minä ainakaan ostaisi kaupasta ruokaa myyjältä, joka saattaa täräyttää minulta nyrkillä tajun kankaalle, jopa niin kovaa, että kuolen; tai puhkaista vatsani potkullaan, tai aiheuttaa erittäin kipeitä ruhjeita, tai tulehtumisherkkiä haavoja. Valitsen mieluummin altaasta ruuan, joka ei sisällä loukkua, joka silpoisi käteni.

On siis järkevää, ymmärrettävää ja inhimillistä varoa hengenvaarallisia asioita, tai asioita, jotka aiheuttavat itselle kipua, myös ruuanhankinnassa. Siksi pedot eivät hyökkää itselleen vaarallisten saaliseläinten kimppuun, vaan valitsevat sen heikon tai sairaan. Tavalliset ihmiset eivät käy pelkäämiensä ihmisten kimppuun (paitsi ehkä humalassa, otsalohko turtana). Joillekin psykopaateille sen sijaan voi olla mielenkiintoisen haastavaa hyökätä itseään isomman kimppuun ja valita saaliikseen potentiaalisesti vaarallisia yksilöitä! Psykopaattihan ei pelkää, stressaannu eikä hermostu. Hänellä voi kyllä olla ns. helppojakin uhreja, mutta on jopa tylsää, jos ”uhri” on liian helppo. Harva psykopaatti tyytyykin vain yhteen uhriin. Niitä pitää saada aina vain lisää. Psykopaatin uhrinetsinnässä ei siis ole kyse "saalistamisesta" luonnolliseen ravinnontarpeeseen, vaan vallan (ja rahan) ja jännityksentarpeesta! Ei tosiaankaan pitäisi sotkea niitä tarpeita eläinten eloonjäämistarpeisiin. Sellainen vertailu on yksioikoista ja epäreilua! Ihminen voi säilyä hengissä ilmankin valtaa ja jännitystä. Mutta jos joku hakee vain ja ainoastaan näitä kahta (ja lisääntymismahdollisuuksia), hän ei todennäköisesti ole kovin inhimillinen. Ainakin hän on vähemmän inhimillinen kuin useimmat koiraeläimet, jotka kiintyvät ja tuntevat empatiaa, ja saattavat jopa nälkiintyä kuoliaiksi surressaan menetettyä kiintymyskohdetta.

Pahoittelen tätä voimakasta kritiikkiäni, mutta todella ärsyttää tämä Eriksonin ja monien muittenkin harrastama petonisäkkäitten leimaaminen, joka samalla lietsoo petovihaa! Jos haluaa väen väkisin käyttää jotakin eläinmaailman esimerkkiä kuvaillakseen psykopaatteja, hieman osuvampi vertauskohde voisi löytyä niistä matelijoista, joilla ei ole kiintymyssuhteita, jotka eivät hoivaa poikasiaan lainkaan, vaan haluavat vain maksimoida lisääntymisensä. Eikä sekään olisi reilua matelijoita kohtaan. Ns. liskoaivojen lisäksi psykopaateilla on kylmän älykäs aivokuori. Eläimet eivät suunnittele "pahuuksiaan". Eläimet voivat vaikuttaa "julmilta", mutta ne eivät ole moraalittomia...

Ja miksi ihmisen pahuudelle pitää ylipäätään käyttää vertauskuvaa? Eikö asiasta voi puhua niin kuin se on; perin ihmismäistä toimintaa? Empatian puutetta, itsekkyyttä, kyvyttömyyttä katua tekojaan tai noudattaa yleistä moraalia. Ihminen ehkä tuntee kollektiivista häpeää lajinsa vähemmän jaloista ominaisuuksista, ja harhauttaa huomion muualle, kuten petoihin…

Meillä ihmisillä on ”paha” taipumus etsiä pahuutta ympäriltämme ja olla näkemättä sitä itsessämme. Näemme pahaa psykopaateissa, pedoissa, hirviöissä, muukalaisissa. Kun pistetään kaikki paskamaisuudet toisten piikkiin, huomio siirtyy tietysti itsestä noihin muihin. Niin että jauhetaan nyt vain siitä, miten kamalia sudet tai muut ihmiset ovat. Mutta mehän niitä ilkimyksiä olemme itse, me kaikki, ja minä siinä missä Eriksonkin! Minullekin tuli nyt mieleen perin ilkeä ajatus siitä, että ettei vain Erikson pelottele psykopaateilla tarjoillakseen sitten apua itse lietsomaansa pelkoon? Ainakin kustantajan mielestä tällainen olisi varmasti hyvä keino kasvattaa kirjan myyntiä, ja varmasti paljonkin käytetty menetelmä markkinoitten maailmassa, muinaisista ajoista alkaen. ”Aiheutetaan” vaiva, tarjotaan lääke. Aiheutetaan ongelma, tarjotaan ratkaisu. Tarjotaan ilmainen masennusseula, joka ilmoittaa, että olet masentunut, ja sitten perään tulee lääkemainos…

Sanoinhan jo alussa, että aiheen käsittely ärsyttää minua, ja tästä tuli äkäinen teksti. Mutta tuskin Erikson tahallaan halusi ärsyttää ja loukata ketään petoeläinvertauskuvillaan ja kirjoittamistyylillään. Enkä halua henkilökohtaisesti häntä arvostella enempää, vaikka kirjoja ja niitten tyyliä kritisoinkin, ja nimenomaan henkilökohtaisilla mielipiteilläni. Tiedostan, että moni ihminen pitää juuri päinvastaisista asioista kuin minä; edustanhan omaa ”matokulttuuriani” enkä populaaria sellaista. Ja siksipä varmasti Eriksonin kirjat myyvätkin, vaikken minä niistä pitäisikään. Ja onhan se hyvä, että suosittuja kirjoja kirjoittavan Eriksoninkin mielestä itsensä tunteminen, kuten tietoisuus omista heikkouksista, ja hyvä itsetunto suojelevat joutumasta psykopaatin uhriksi. Siitä olen ihan samaa mieltä. Ja ehkä jotkut tykkäävät Eriksonin tyylistä ja hyötyvät nimenomaan kansantajuistetusta ja suorasanaisesta opetuksesta, asiassa kuin asiassa.

Joillekin ihmisille voi olla ratkaisevaa saada oppia nimenomaan pukuun pukeutuvalta konsultti-ihmiseltä, eikä esimerkiksi grunge-tyyliseltä, lauleskelevalta tyypiltä. Itse otan ehkä paremmin vastaan kantaa ottavien laulunsanojen moniulotteisia ja vertauskuvallisia viestejä kuin pukutyyppien mahtipontisia, yksinkertaistettuja puheita. Enkä väitä nyt, että eri mieltä olevat ihmiset olisivat idiootteja. He ovat varmaankin aika normatiivisia. Mutta saatan kyllä itse olla jonkin sortin idiootti jonkun mielestä, mitä se sana sitten alkujaan tarkoittikaan…

PS: Wikipedian mukaan antiikinajan Ateenassa ”idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään, kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Hellenistisessä Egyptissä idiootti tarkoitti sotilasta.” Huvittavaa, miten sanojen merkitykset muovautuvat ja avaavat uusia näkökulmia asioihin…

Ja tuossa jossain vaiheessa sattui tulemaan mieleen Audioslaven biisi, jossa lauletaan: ”To be yourself is all that you can do”. Hyvää itsetuntoa kaikille! Olkaa omanlaisianne, jos tiedätte millaisia olette oikeasti! Eläkää tietoisesti, niin erotatte oikeat psykopaatit meistä susihukista…

Tarjolla myönteisyyttä ja tuoretta kahvia, tai ainakin jotakin litkua!

Heti alkuun optimismin suitsutusta, ettei tule liian kyyninen olo! Kaikenlaista myönteistä on tällä kuluneella viikolla ollut paljonkin, sen lisäksi, että on kyllä ärsyttänytkin, mutta kirjasin nyt ainakin seuraavia myönteisiä havaintojani:

Minulla on ollut aikaa omiin harrastuksiin.

Aurinko on paistanut elähdyttävästi.

Joka päivä ei ole koskenut päähän, eikä ole ollut kuumetta, ja korvatkin toimivat.

En ole vielä ehtinyt sotkea viime viikolla järjestelemääni nurkkausta!

Lapseni antoi minulle hauskan värkkäysidean, joka liittyy munakennoihin.

Olen nukahtanut hyvin iltaisin, kuten yleensäkin.

Aamuisin on ollut mukava herätä valoisuuteen.

Löysin pyykistä ehjät collegehousut (ei reikiä polvissa tai istuma-alueella)!

Minulla on toistaiseksi tarpeeksi puuvärejä, joista ei ole terät katkenneet, jos sattuu huvittamaan värittää niillä jotain.

Kuviollinen verho näyttää hauskalta, kun valo tulee siitä läpi.

Hercule Poirot- äänikirjassa on huvittavia käännöskömpelyyksiä.

Tänään on vapaapäivä, ja saatan ehkä saada tiskatuksi.

Koirat ovat välillä herttaisen hölmöjä.

Sisällä ei ole liian kylmä.

Tänään ehdin ehkä tehdä perunavelliä (yksi erityisherkän lapsuuteni lempiruuista).

Kirja ilmestyy kohta, ja saan aloittaa seuraavan osan muokkausluvun... 


Okei, nyt olen hyväntuulinen! Mutta edessä on vastentahtoinen tehtävä, eli ”tiedotuksen antaminen”. Olen tässäkin blogissa aina aika ajoin kertonut omasta harrastuksestani, eli kirjoittamisesta, ainakin jos olen juuri julkaisemassa jotakin. Suoremmin kerron kirjoistani erillisissä blogeissa, kuten ”Ohdakemaa-blogissa” ja ”Luuseritarinoissa”, mutta toisaalta niitä tulee päivitettyä harvemmin. En yksinkertaisesti ehdi tuottaa materiaalia kolmeen blogiin kovin tiuhaan; siis, sellaista materiaalia, jota huvittaisi jakaa laajemmin. Edelleen aika harva tuttavanikaan tietää, että ylipäätään mitään julkaisen, joten ei ole paineita tutuillekaan lukijoille tuottaa informatiivista materiaalia elämästäni ja arjestani. Ja introversioni takia minulla on varsin vähän sellaisia tuttavia, joille ylipäätään kerron kuulumisiani, siis, oma-aloitteisesti. Enkä pidä mainostamisesta, kuten olen monta kertaa todennut, ja silti minun tavallaan pitäisi tiedottaa maailmalle siitä, että tällaista olisi nyt tarjolla, koska onko mitään järkeä julkaista mitään, jos ei kerro siitä kellekään?

Tämä on vähän niin kuin huhuilisi kahville ihmisiä, jotka ovat keskittyneet tekemään jotakin muuta, tai juovat vain teetä tai eivät sitäkään. Ok, pitää kuitenkin kertoa, että tarjolla on… Ottakaa tai jättäkää, olkaa niin hyvät! Juon sitten itse pannunpohjat, ettei pisaraakaan menisi hukkaan, ja kärsin närästyksestä. Jos minun nyt pitää (mainosmielessä) kuvata yhdellä virkkeellä sitä, mitä olen kirjoittanut ja julkaissut reilun vuoden ajan, eli Ohdakemaa-sarjaa, sanoisin ehkä näin:

Ohdakemaa- sarja on lukijan ajattelua kehittävää, henkisesti rikastuttavaa, fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista kertomakirjallisuutta, joka sopii erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille.

Näin siis itse haluan ajatella, koska tuntuisi eettisesti väärältä tarjota toisten ihmisten luettavaksi epäkehittävää ja mielikuvitusta köyhdyttävää materiaalia. Ja oletan, että itsensä jollain tavalla erilaiseksi tuntevat ihmiset olisivat kiinnostuneempia lukemaan tarinoita, joissa eläydytään poikkeavuuden kokemukseen. Ohdakemaan tarinat voivat siis olla ainakin joiltain osin kiinnostavaa luettavaa erilaisille, erityisille, erikoisille tai erilaisuudesta pitäville ihmisille, kuten esimerkiksi erityisherkille, neuropoikkeaville, sukupuolinormeja vierastaville. Minusta on syystä tai toisesta huvittavaa sijoittaa esimerkiksi nykypäivänä ADHD- tai asperger-diagnoosin ”ansaitsevia” hahmoja fantasiakeskiaikaan seikkailemaan. Huvinsa kullakin.

Mutta voihan tällaisen tarinan lukeminen olla opettavaista myös ihan tavalliseksi itsensä tunteville; oppiihan siinä eläytymään siihen, miltä erilaisesta ihmisestä tuntuu tavallisempien joukossa. Mutta, sanon suoraan, ettei tuottamani kirjallisuuden lukeminen ole välttämättä kevyttä ajanvietettä. Kirjoitan usein pitkiä, vaikeaselkoisia (=monipolvisia) lauseita, ja ”pakotan” lukijan eläytymään kertojan tunnelmaan ja yksityiskohtaisiinkin havaintoihin, esim. äänensävyyn, ilmeeseen, omaan tuntemukseen. Se voi olla hirvittävän rasittavaa, jos on tottunut siihen, että tarinassa tapahtuu enemmän kaikenlaista ulkoista, ja vieläpä vauhdikkaasti. Kuka siis jaksaa lukea neljä - viisisataa sivua ihmisen pään sisällön ja muutaman henkilön vuorovaikutuksen kuvausta? No, ainakin teini-ikäiseni, joka on neuropoikkeava, jaksaa. Hän on lukenut kyseiset tarinat jo useamman kerran. Ja tapahtuuhan niissä tarinoissa välillä joitakin seikkailullisiakin asioita, eikä siis pelkästään seurata mielijohteita, tunnepurkauksia ja sisäisiä elämyksiä.

Ohdakemaa- sarja on siis jollain tapaa ”sadunomaista” psykologista kertomakirjallisuutta. Toisaalta se on ihmismielen kuvauksen suhteen hyvinkin realistista. Tässä joku päivä ajattelin, että siinä on oikeastaan jotakin hyvin klassista, vähän niin kuin Shakespeare-tyyppistäkin hulluine kuninkaallisineen, vaikka tavallaan se on tyylilajiltaan ehkä omituinen sekoitus siitä kaikesta, mitä olen itse aikoinani lukenut, höystettynä omilla pohdinnoillani ja erilaisilla vivahteilla, jotka ehkä riippuvat siitä, millä tuulella olen ollut kirjoittaessani tai muokatessani käsikirjoitusta. Olenko siis enemmän Dostojevski-mielentilassa, vai Tolkien-innostuksessa, vai veijarimaisesti Dickens- tai Wodehouse-tunnelmissa, vai eläydynkö enemmän eläinhahmoihin, vai johonkin seikkailutarinan soturiin tai prinsessaan… Laajemmin ajatellen, kirjoittamiseni taustalla on totta kai myös psykologinen, psykoterapeuttinen ja henkinen kirjallisuus ja filosofia.

Arvelen, että Ohdakemaa-sarja sopii sisällöllisesti noin kaksitoistavuotiaasta eteenpäin kaikenikäisille, saduista tai fantasiakeskiajasta kiinnostuneille ihmisille, jotka eivät halua liian väkivaltaista tai eroottista luettavaa (viittaan tässä PEGI-luokituksen ikärajakriteereihin). Erityisen hyvin se voisi sopia psykologiasta, henkisyydestä tai hengellisyydestä kiinnostuneille ja luonnosta välittäville ihmisille, jotka toivovat, että hyvä voittaa pahan, ja jotka pitävät dialogeista ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvauksista, sekä sisäisen maailman ja tunne-elämysten kuvaamisesta. ”Luuserigenreni” kohderyhmä voi olla ehkä hieman erilainen, koska ne tarinat on sijoitettu jotakuinkin nykymaailmaan ja ovat suoremmin kantaaottavia yhteiskunnallisesti. Mutta toisaalta, nepsy-lapseni on lukenut sitäkin genreä edustavat käsikirjoitukset useampaan kertaan.

Ohdakemaan tarinoilla saattaisi siis olla annettavaa ihmisille, jotka ovat valmiita kehittymään henkisesti, pienen ponnistelun myötä, lukiessaan monipolvisia ja syvälle meneviä sepustuksiani, mielikuvitusmaailmaan uppoutuessaan. Ja ne voivat olla hyödyksi joillekuille, jotka haluavat kehittää psykologista ymmärrystään ja mielitajuaan; ymmärtää paremmin omaa ja toisten ajattelua, ja harjoitella näkökulman vaihtamisen taitoa eläytymällä vaihtuviin kertojiin.

Ja tämän itseimartelevan kirjamainostuksen jälkeen tuntuu jotenkin hölmöltä. No, leikittelen ajatuksella, että kuvasin tässä tekstissä vain, millaista kahvia olisi tällä kertaa tarjolla, kun huhuilen porukkaa kahvittelemaan. Joku tulee ehkä silkkaa kohteliaisuuttaan maistamaan nokipannulla keittämääni sekoitusta. Joku tutumpi ehkä tulee, koska luottaa siihen, etten tahallani tarjoa rapaa kenellekään. Nolostuisin hirvittävästi, jos tarjoamani kahvi olisi liian laihaa tai väkevää, tai suorastaan juomakelvotonta, joten, jos odottaisin sellaista tapahtuvan, heittäisin litkun mäkeen.

Voisin ehkä ilmaista tarjoukseni niin, että kerron keittäneeni omituista kahvisekoitusta, ja että sitä on nyt tarjolla, ja sitä voi maistella varovasti. Jos joku ei tykkää siitä, voi aivan hyvin mennä tuttuun ja turvalliseen kuppilaan kahvittelemaan. Mutta jos tarjoamani kahvi on ok, tai jopa ”mielenkiintoisen makuista”, voin keittää tarvittaessa lisää. Mutta miksi ylipäätään keitän mitään? No, koska tarvitsen sitä keitostani itse! Minulla on sisäinen tarve luoda keitoksiani, joten keittelen niitä edelleen, vaikkei kellään muulla kiinnostaisi maistella litkujani. Ja ehkä kyse onkin itse asiassa pakurikääpäteestä, johon sekoitan mitä haluan, että se maistuisi minun mielestäni paremmalta ja olisi jollain sisäisellä logiikallani vielä terveellisempää itselleni. Mutta ehkä litkusta tulee muitten mielestä suorastaan pahanmakuista. Mutta ei sentään myrkyllistä. Ja pahaltahan jotkut lääkkeetkin maistuvat! En minäkään popsi iloisesti ohdakkeita, vaikka niillä olisikin terveysvaikutteita…

Kahvitarjoiluvertaus ontuu, eikä kahvileivästä edes ollut mitään puhetta. Joskus hyvä kahvileipä pelastaisi kahvinkeittäjän. Nyt ei vain ole edes korppua tarjolla… Pahoittelen! Sitä paitsi sen tarjottavan juotavan ja syötävän pitäisi oikeastaan olla mahdollisimman ekologisesti tuotettua ja kuljetettua, kiitos! Siihen voin sanoa, että tarvepainatus on ekologinen tapa levittää kirjojaan maailmalle. Ei siis turhia paperipumaskoja nurkkiin pölyttymään!

Ok, en jatka tästä aiheesta enempää, etten kadota punaista lankaa, kun annan mielijohteiden viedä mennessään. Odotan, että ”Ohdakemaa VI: Narrinpoika ja Luopioprinssi” ilmestyy tilattavaksi BoD-verkkokauppaan, ja tilaan sen sitten omaan hyllyyn. Olkoon se siinä konkreettinen muistutus aikaansaamisen ilosta, joka on tälle hermostolle tarpeen, ettei se vaivu horrokseen, kun mieli pyörittää apatiaa lietsovaa ajatuskelaansa tässä turhuuksien ja tympeyksien maailmassa… Ai niin, piti olla myönteinen! Luen siis uudelleen nuo alkupään lauseet…

PS: Ohdakemaa VI:n kertoja on sellainen erityisherkkä nuorimies, jolla ajateltaisiin nykypäivänä olevan todennäköisesti Asperger- ja ADD-piirteitä. Ja hänen ystävänsä ”luopioprinssi” on omalla tavallaan normeista poikkeava, mutta toimintakykyinen introvertti. Tässä tarkempi kuvaus romaanista.

Oikea korva höröllä päivänvalossa liitelyä ja muuta inspiroivaa

Olen aloittamassa Ohdakemaa- sarjan kuudennen osan viimeistä oikolukukierrosta, joten en aio käyttää tämän blogitekstin väsäämiseen koko päivää enkä varsinkaan miljoonaa vuotta. Asiaa tosin olisi enemmänkin, mutta se olisi kriittistä ja negatiivisuutta lietsovaa, joten, parempi pitää se möly mahassa ja keskittyä sen sijaan myönteisen esille tuomiseen.

Tällä viikolla on näyttänyt siltä, että olisin ehkä alkanut selättää sitkeän flunssapöpön, ja korvatkin ovat toimineet normaalisti. Opin kokemuksen ja teorian myötä, miten oleellista onkaan saada aistitietoa nimenomaan oikean korvan kautta. Kokemusta tuli elävästä elämästä, osin omakohtaisestikin, ja teoriaa taas mielenkiintoisesta kirjasta: ”Aivot ja paranemisen ihme – Neuroplastisuuden mahdollisuudet” (Norman Doidge). Huomasin myös, että sinimustan meditointi on rentouttavaa, ja että infrapunavalo on elähdyttävää, joten huvitti avata pimennysverho. Sain energiaa tehdä pieniä järjestelyjä ”monitoiminurkassani”, mutta kiusasin silmiäni huonepölyllä ja aivastelin ainakin mystiset seitsemän kertaa. Jonakin iltana piirsin jotakin vähän. Ja väritin ikään kuin olisin värittänyt värityskuvaa, mikä olikin yllättävän rentouttavaa. Ja sen lisäksi värittelin teknisen lehtiön pikkuruutuja noin kuudella eri värillä kuunnellessani jotakin Hercule Poirotin harmaita aivosoluja stimuloivaa tarinaa, ja sitten piirsin myös minikokoisen abstraktin kuvan, joka näyttää hämäävän taiteelliselta, vaikka on vain huvikseen söhrätty ja sai alkunsa paperiin painautuneista sattumanvaraisista kuvioista. Ne kuviot olivat syntyneet, kun luonnostelin erään romaanintekeleen kirjan kansikuvaa jonain toisena iltana.

Tein myös kokeiltavakseni uudenlaisen äänitteen sekoittamalla musiikkia ja puhetta. Sellaista äänitteillä leikkimistä huvittaisi tehdä enemmänkin ja kaikenlaisilla mahdollisilla äänillä, mutta nyt ei ole aikaa. Oli hyvin hauskaa tehdä viime vuonna pienoiskuunnelma neuropoikkeavien kevätretkestä asperger-lapseni kanssa, kun sai itse äänittää kaikki äänitehosteet ja esittää useampaa henkilöä. Siis, ilman julkisuuspaineita, kuten lapsuudessa, kun leikimme sisarusten kanssa milloin mitäkin tv-juontajaa, uutistenlukijaa tai muuten vain outoja hyypiöitä, tai ylipäätään jotakin muuta kuin mitä oikeasti olimme…

Huomasin senkin, miten mieltä ylentävää onkaan kuunnella tavanomaistakin mielimusiikkiaan tietoisemmin, eli esimerkiksi heti mindfulness-äänitteen perään. Kaikki vivahteet tulevat paljon paremmin esille ja koko keho kokee musiikin. Nykyään kuuntelenkin musiikkia mieluummin tietoisesti ja keskittyen vain kuuntelemaan, yksi biisi kerrallaan, kuin taustamusiikkina. Autossa ei sitä paitsi kuule kunnolla eikä aina edes pysty keskittymään kuunteluun, ja elämyksestä menee liikaa niille joka paikassa liihottaville, tarunomaisille harakoille (eikä Hukkaan).

Se harmittaa, etten ole saanut aikaiseksi aloittaa kierrätystavaroitten määrätietoista ja laajamittaista kuljettamista kierrätyspisteeseen, kuten ajattelin kuukausia sitten. Yksi pussi kenkiä on melkein pakattu ja toinen puolillaan jotakin, odottamassa jossain. Asiat eivät vain mene rutiinilla, joten, joka puolelle kertyy kasoihin kaikenlaista, jota omatunto ei anna laittaa roskiin. Tälläkin viikolla on akuutimpaa tekemistä kuin pakata kartonkia kierrätykseen, ja sitä paitsi kipeä sormi estää maitotölkkien litistelyn. Onneksi ei kuitenkaan kirjoittamista.

Tällä viikolla on joka tapauksessa ollut paljonkin omasta mielestäni virkistävää, huvittavaa ja myönteistä, mutta silti tekisi mieli valittaa populaarisen ja populistisen tietokirjallisuuden epäeettisyydestä, susivihan lietsomisesta ja kaiken maailman tyhjäpäisen viihteen tylsistyttävästä vaikutuksesta, ja siitä, miten paljon energiaa ja luonnonvaroja kuluukaan pelkästään viihteen tuottamiseen, kun kaikki eivät osaa viihdyttää itseään, saati sitten toisiaan ainakaan ilmaiseksi…

Mutta antaa nyt olla valittamatta enempää, semmoistahan se on, enkä voi juuri nyt asialle oikein mitään. Sanoinpahan vain, jotta joku muukin miettisi asiaa ja innostuisi viihdyttämään itseään aiempaa ekologisemmin. Eihän itse ole pakko uida samassa myrkkylietteessä, jos voi vaikkapa liidellä taivaalla tai etsiä vakaata maaperää, jolla kulkea, ainakin mielensä sisällä.

Ohdakemaa VI:n kansikuvaan tuli tietoisesti suunnittelematta symbolinen viesti; taustan kalliopinta kuvaa vakaata, turvallista perustaa, ja liitelevä haukka taas ajattelun vapautta ja laajempaa perspektiiviä asioihin. Kalliolle on hyvä palata lepäilemään, kun siivet väsyvät liihotteluun…

Tästä voi lukea laajemman esittelyn piakkoin julkaisuun tulevasta romaanista ”Ohdakemaa VI: Narrinpoika ja Luopioprinssi”.

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan idiooteista ja psykopaateista ympärilläni?

Laske huviksesi, montako idioottia tai
psykopaattia näet kuvassa. (Kaikki kakka
näkyy niin pienenä, ettei siitä tarvitse
piitata senkään vertaa...)

Tällä viikolla on ollut sen verran tuskastuttavaa, ettei ole huvittanut kirjata ylös mitään myönteisiä asioita. Mutta olen käyttänyt enemmän aikaa tietoisen läsnäolon harjoituksille, kun ei ole voinut rasittaakaan elimistöään, ettei flunssa enää pitkittyisi. Ja olen lukenut mielenkiintoista kirjaa, ”Aivot ja paranemisen ihme – Neuroplastisuuden mahdollisuudet” (Norman Doidge, 2015). Tiedostin kyseisen kirjan kirjastosta saatuani, että minusta on syystä tai toisesta hauskaa lukea tuon kaltaisia kirjoja, kun taas jotkut sellaiset viihderomaanit, joita useimmat lukevat, eivät kiinnosta minua yhtään; eivät edes yleissivistyksen kartuttamiseksi. En siis tiedä sen tarkemmin, millaista tekstiä nykykirjailijat kirjoittavat. Sen vain panen merkille, mitä kirjakaupat mainostavat, ja millaisilla kansilla ja esittelyteksteillä kirjoja myydään.

Hyvät viihdekirjat kestävät useamman lukemiskerran, kuten klassikoista voi sanoa. Ja hyviä tieteellisiä kirjoja lukee mielellään monta kertaa, ja oppii aina jotakin uutta. Mutta esimerkiksi yhtä populaaritieteellistä kirjaa, jonka kansi näkyy monissa paikoissa, tuskin tulee luettua useampaan kertaan. Kahlasin pikalukemalla läpi sekä ”Idiootit ympärilläni” että ”Psykopaatit ympärilläni”, enkä aio lukea niitä toista kertaa. Jälkiviisaana voin todeta, että olisi pitänyt muistaa, ettei kannata lukea jonkun itseään ihmisen persoonallisuuden asiantuntijana pitävän tekstiä aiheesta, josta tietää itse enemmän. Se vain tuskastuttaa ja ärsyttää. Toisin sanoen, vaikuttaa siltä, että jos ei-asiantuntija kirjoittaa aiheesta, josta ei tiedä riittävästi, se on piinaavaa luettavaa jonkinlaiselle asiantuntijalle. Niin paljon yksinkertaistamista, yleistämistä, oikomista, epätieteellistä, raflaavaa, jopa virheellistä… En itsekään yrittäisi kirjoittaa populaaribiologista kirjaa, tai rakennustekniikan opasta, tai mitään ruotsin kieliopista, tai koiranhoidosta, tai kvanttifysiikasta… Täytyy tietää jostakin asiasta mielellään kaikki mahdollinen, jotta sen voi uskottavasti vääntää rautalankamalliksi. Jonkun toisen kehittelemän, vanhentuneen ja vajavaisen teorian esittäminen viihteellisesti ja helppotajuisesti, jotta saisi esityksestään rahaa, on kovin tympeää.

Yritin kovasti löytää näistä Thomas Eriksonin kirjoista jotakin myönteistä, mutta se oli työn takana. Luin ne saadakseni selville, miksi ihmiset ostavat ja lukevat moisia kirjoja. Onhan päivänselvää, että ihmisten luokittelu nelivärimallilla on liian karkea yksinkertaistus ihmisen persoonallisuuspiirteiden ja käyttäytymisen monimuotoisuudesta. No, sitten tapasin live-elämässä ihmisen, jonka oli vaikea ymmärtää, että jotkut ihmiset ovat perustempoltaan hitaampia kuin hän itse. Hänen olikin ehkä hyödyllistä ymmärtää edes se, että on olemassa suorastaan jopa kahdenlaisia ihmisiä; hitaampia ja nopeampia. Joten, jos joku kanssaihminen ei ole vielä elämänsä aikana tajunnut, että ihmiset ovat synnynnäisestikin erilaisia, hänelle voi olla hyödyllistä oppia edes se, että on vaikkapa neljänlaisia ihmisiä. Se, että ihmiset ovat sekoituksia neljästä väristä, voi olla jo liian monimutkaista tajuta, jos kuvittelee, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia kuin itse on. Saati sitten se, että ihmiset ovat yhdistelmiä vaikkapa yhdeksästä temperamenttipiirteistä, joiden voimakkuus vieläpä liukuu ääripäitten välillä, ja että temperamenttipiirteet tulevat eri tavalla esille erilaisissa ympäristöissä. Sehän menee jo liikaa tähtitieteen suuntaan…

No, kysehän olikin populaaritieteellisistä kirjoista, joissa pyrittiin nokkeluuteen, näennäispätevyyteen ja viihteellisyyteen. Eihän kuka tahansa ihminen jaksa omaksua uutta tietoa, ellei pääse naureskelemaan välillä kirjoittajan vitseille, ja ellei ”tieto” ole niin yksinkertaista, että sen oppii kertalukemalla ja sillä pääsee sujuvasti viisastelemaan vertaisryhmässään. Hoh hoi. Usein kaupallisuus paistaa läpi kaikesta hyödyllisyyden suitsutuksesta niin selvästi, ettei siitä kehtaa edes sanoa mitään. Kirjoita siis riittävän yksinkertainen ja helppolukuinen kirja keskinkertaisesti älykkäille ihmisille, jotka haluavat tietää, miten saada rahaa, vaikutusvaltaa, ihailijoita, kavereita, mainetta ja kunniaa. Sellainen myy hyvin, koska ihmislajin älykkyys noudattaa Gaussin käyrää, joten kohderyhmän edustajia on maailmassa eniten, kuten myös ekstrovertteja, jotka arvostavat em. asioita. (Tässä yksinkertaistettu ja yleistävä selitys ilmiöstä, ihan ilmaiseksi. Ei kannata ostaa mitään kirjojani saadakseen lisäymmärrystä aihepiiristä, koska en käsittele niissä tätä aihetta ainakaan kovin sujuvasti enkä helppotajuisesti.)

Lueskelin myös suosittua kirjaa ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”, ja sekin vaikuttaa olevan niin helppotajuinen ja viihteellinen, että välttää vähemmän kriittisille massoille. Jätin sen kesken, koska siinä ei ollut mitään uutta ja inspiroivaa, ja kielenkäyttö oli tympeää kuin uhmakkaasti kiroilevalla lapsukaisella. Kirjan nimi on sitä paitsi raflaavuudessaan harhaanjohtava, ja kirjoittaja joutuukin selittämään sen tekstissä monta kertaa; siis sen, ettei kirjan nimi suinkaan tarkoita sitä, ettei ihmisen pitäisi välittää oikeasti tärkeistä asioista. Pitää vain olla piittaamatta paskaakaan turhista asioista… Ihanko totta?

On huolestuttavaa, jos ihmiset eivät tajua sitä asiaa lukematta moista kirjaa. Pelkkä kaupallista kikkailua edustava huomiohakuinen kirjan nimi lietsoo inhottavaa, välinpitämätöntä yleisasennetta ja teiniuhmaa aikuisille ihmisille. Jokuhan voi oikeasti luulla kirjan kannustavan siihen, ettei tarvitse piitata paskaakaan ilmastonmuutoksesta, nälänhädästä ja kärsivistä ihmisistä, kunhan vain huolehtii siitä, että itsellä on hyvä olla. Eikä sellaiseen käytökseen tarvitse nykyihmistä yllyttää vastuuttoman harhaanjohtavalla kirjan nimellä! Joten, haitallinen viesti, saakeli ja hitto, sanotaan se nyt teiniuhmalla! Tajuaako kirjoittaja, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta? En siis aio olla piittaamatta paskaakaan, vaan suutun moisesta harhaanjohtamisesta!

Mitä tästä opimme? Popularisoitujen, yleistävien ja huonolta maistuvien kirjojen lukeminen edes yleissivistyksen ylläpitämiseksi saa minut huonolle tuulelle ja kriittiseksi, mutta yritän nyt olla myötätuntoisen ymmärtävä. Myötätuntoinen kirjoittajia kohtaan, ja niitä, jotka ostavat kirjoja ja pettyvät niitten sisältöön; tai niitä, jotka luulevat oppineensa suurtakin viisautta ja huomaavat vasta myöhemmin, että todellisuus onkin monimutkaisempi kuin suosituissa kirjoissa uskotellaan. Ehkäpä niistäkin kirjoista on joillekuille oikeasti jotakin hyötyä. Toivon niin; muutenhan ihmiset maksavat tyhjästä ja käyttävät aikaansa ihan turhanpäiväiseen! Ja kirjoittajat hyötyvät toisten hyväuskoisuuden kustannuksella, ja se on epäreilua! No, ehkäpä siis jotkut Eriksonin kirjan lukeneet eivät enää leimaa ihan kaikkia muita idiooteiksi, kun tajuavat, että jotkut ihmiset ovat erilaisia kuin he itse. Ja ehkä ihmiset osaavat vähän paremmin varoa psykopaatteja, kun sellaisilla niin kovasti pelotellaan. (Tai sitten ”psykopaattien” määrä ympärillä kasvaa.) Ja ehkä jotkut jopa tajuavat lopulta, ettei tarvitse välittää paskaakaan turhista ja pinnallisista asioista…

Mutta palatakseni alkuun, eli siihen kirjaan, josta olen innostunut ja joka käsittelee aivojen plastisuutta; sen haluan kyllä oikeasti lukea loppuun, ja haluaisin lukea monet kohdat uudelleenkin, että muistaisinkin jotain. Monet ”Viisas elämä” – sarjan kirjat ovat olleet hyviä ja hyödyllisiä. Minua inspiroi tieto, jota voi käyttää terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen, sairauksien parantamiseen, henkiseen kasvuun, mielenrauhan saavuttamiseen tässä hetkessä, ympärillä pyörivistä ”idiooteista” ja ”psykopaateista” huolimatta. Enkä halua edelleenkään piitata paskaakaan siitä, mikä on itselleni tyhjänpäiväistä, mutta suutun kyllä, jos ihmiset aiheuttavat haittaa toisilleen ja luomakunnalle.

Pinnisteltyjä myönteisiä huomioita tältä hermoja koetelleelta viikolta:

Aurinko paistoi kauniisti jonain päivänä.

Pääsin ylös sellaisesta mäestä, johon viimeksi juutuin (siis autolla).

Korvalukko aukesi lopultakin.

Olen saanut uutta mielenkiintoista tietoa.

Sain tehtyä muokkauslukukierroksen seuraavaan romaanikässäriin.

Joku asia nauratti aidosti.

Jotkut ihmiset ovat olleet ystävällisiä.

Rosmariiniöljy tuoksuu hyvälle.

Kala oli ihan hyvää.

Sain piirrettyä jotakin.

Olen saanut rentoutumisen hetkiä.

Minulla on riittävästi mukeja.

Kaupassa oli kartonkisia jogurttipikareita.

Lähikaupan järjestely muuttui loogisemmaksi.

Ihmiset alkavat suhtautua kriittisemmin lentoturismiin.

Voin vaikuttaa osaltani nisäkkäitten sukupuuttoa ehkäisevästi.

On tarpeeksi lämmintä.

Pyykkikone toimii.



PS: Oikeasti rasittaa olla näin kriittinen, joten OK, hyväksyn sen, että on olemassa paljon tyhmistyttävää viihdettä ja virikettä. Eipä minun tarvitse onneksi itse itseäni sille altistaa, tieten tahtoen. Yritän keskittyä siihen, mikä on hyvää ja rakentavaa, eikä ärsytä… Mutta helpompaa se olisi, jos pystyisi vetäytymään pelkästään luonnon keskelle ilman minkäänlaista mediaa, jonka kautta ihmiset voivat levittää pätevänkuuloisia turhanpäiväisyyksiään. Vaikka luonnon keskellä olisikin enimmäkseen eliöitä, joilla ei ole edes liskoaivoja, ei siellä silti olisi ainakaan ”idiootteja”. Vain ihmiset pystyvät olemaan ”idiootteja” normiälyisinäkin, ainakin toistensa mielestä, ja inhottavat ihmiset ovat paljon rasittavampia kuin puupökkelöt.

Syrjäytyminen puhuttaa, mutta onko pakko yleistää ja leimata?

Kun vaalit lähestyvät, vaalipuheet lisääntyvät. Mainostaminen kiihtyy. En ole erityisemmin seurannut ilmiötä, mutta lukaisin viime kuussa Ylen tekemää kyselyä puoluejohtajille turvallisuusasioihin liittyen. Siinä viiden puolueen johtajat mainitsevat syrjäytymisen ”merkittävimpinä Suomen sisäisen turvallisuuden uhkana”. Neljä puoluejohtajaa mainitsee syrjäytyminen lisäksi tai sijasta eriarvoistumisen lisääntymisen. Kolme puoluejohtajaa nostaa esille köyhyyden tai tarpeen nostaa perusturvan tasoa.

Julkisessa keskustelussa esitetyt kommentit syrjäytymisestä, sen syistä ja ”vaarallisuudesta” ovat herkästi yleistäviä ja leimaavia. Vaarana on liian yksioikoinen tulkinta moniulotteisesta yhteiskunnallisesta ja psykologisestakin ilmiöstä, ja mustavalkoinen ajattelu, joka syyllistää monia viattomia ihmisiä. Järkevä ihminen ymmärtää, että tietenkin syrjäytyminen voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Joskus yhteiskunnasta syrjään ajautuminen voi johtaa rikollisuuteen, totta sekin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että syrjäytyminen on AINA ongelma ihmiselle itselleen, tai että KAIKKI syrjäytyneet ovat yhteiskunnalle ongelmallisia, haitaksi tai vaaraksi. Yleistäminen ja leimaaminen ovat psykologisesti ongelmallisia ilmiöitä; yksinkertaisen ihmismielen yrityksiä saada liian monimutkaiselta tuntuvia asiakokonaisuuksia jollain tavoin hallintaansa! Valitettavasti jotkut poliitikotkin näyttävät syyllistyvän näihin kahteen tyhmyyteen.

Onhan työlästä ja älyä vaativaa käsitellä psykologisia ja sosiaalisia ilmiöitä niin yksityiskohtaisesti ja syvällisesti, että tajuaisi, mitä eroa on yhdellä ja toisella ”syrjäytyneellä” tapauksella. On paljon helpompi luokitella ihmisiä vain kahteen tai kolmeen lohkoon, kuten esimerkiksi syrjäytyneet, tavanpulliaiset, menestyneet. Tai miehet ja naiset; tai köyhät, keskiluokkaiset, rikkaat. Tilastollisen tiedon saamiseksi joudutaan tekemään luokituksia ja yleistyksiä, mutta sinnepä ne ihmeelliset ihmisyksilöt moninaisina lahjoineen ja puutteineen katoavatkin, tilastoluokkiin.

Ihmisen näkeminen monimutkaisena olentona, yksilöllisine ominaisuuksineen ja ainutlaatuisine tarinoineen, on liian vaikeaa, kun yritetään ratkaista satojen tuhansien ihmisten ongelmia. Tehdään siis tilastollinen analyysi ”ongelmatapauksista”. Sitten keksitään ongelmanratkaisukaava, jonka oletetaan sopivan kaikkiin ongelmatapauksiin. Epätoivoisesti tungetaan kaikki tapaukset samaan putkeen ja saadaan tulokseksi omanarvontunnoltaan litistyneitä ja hengitysvaikeuksista kärsiviä mönttejä, tai torsoja tai päättömiä yksilöitä (sanon tämän myötätunnolla, en pilkallisesti!). Löytyykö näille kaikille mönteille ja torsoille jokin yhteiskunnallisesti hyödyllinen työpaikka?

Jos minulta kysytään (oletettavasti kukaan ei kysy), niin valtio voisi järjestää työpaikkoja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, kaikin mahdollisin tavoin. En suosittele turhaketeollisuutta työpaikkojen luomiseksi. Eikö tässä olla jo muutenkin hukkumassa muoviin ja SER-romuun? Joku voisi alkaa tehdä puisia lusikoita ja lautasia. Minä ainakin ostaisin niitä.

Kirjoitin jo vuonna 2009 syrjäytymistä käsittelevän tarinan ”Junttiluuserista” nimeltä Santeri Harakka. Olin ollut töissä ammatinvalintapsykologina ja pohdiskellut sitä, miten vaikeaa monien älyllisten, sympaattisten ja lainkuuliaistenkin ihmisten on löytää paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Tilanne tuskin on kymmenessä vuodessa helpottanut, päinvastoin. Syrjäytymisestä on puhuttu vuosikausia, eikä toimivia keinoja sen ”käsittelemiseen” tunnuta löytävän. Ongelma tuskin korjaantuu valittamalla… jos kukaan ei ota vastuuta siitä, että asioille tehdään jotakin. Vastuu kai kuuluu sille, jolla on myös valta vaikuttaa asioihin. Valtaa tavoittelevien puheet ovat tietysti suureellisia näin vaalien alla, mutta teot nähdään sitten myöhemmin, jos nähdään. Anteeksi skeptisyyteni. Ulkoiset vaikutuskeinot, kepit ja porkkanat, toimivat vain joihinkin tapauksiin. Ihmisten sisäinen motivaatio ei aina vie samaan suuntaan kuin valtiovalta yrittää johdatella, kuten, verotulojen kasvattamiseen, etenkin jos verotuloja käytetään myös tarkoitukseen, jota jokin yksilö ei pidä oleellisena. Päättäjät eivät toisin sanoen ymmärrä ihmisiä kovin syvällisesti. Eivät kaikki ihmiset tyydy leipään ja sirkushuveihin!

”Miksi kaikki eivät halua liittyä meihin?” kysyy yksinkertainen ihminen, joka on huolissaan siitä, etteivät kaikki halua olla aktiivinen osa tätä ”jengiä”, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Ei tule mieleen, että yhteiskunnassa olisi mitään vikaa; ulkopuolelle jättäytyväthän ne ovat hölmöjä, kun eivät ymmärrä parastaan! No, onko oikeasti aina aiheellista syyttää yksilöä siitä, jos hän ei löydä paikkaansa yhteiskunnan tuottavana yksilönä, ja syrjäytyy? Tarjoaako tämä yhteiskunta muka järkeviä ja mielekkäitä paikkoja meille kaikille, varsinkaan neuropoikkeaville ja vähemmän sosiaalisille? Lietsooko kenties jokin kulttuurinen vaikute joitakuita tavoittelemaan liian suuria, ja olemaan tyytymättä kohtuulliseen? Entä jos joku pärjäileekin köyhänä, haaveilemattakaan rikollisista touhuista, joilla tienaisi omaisuuden? Jonkun mielestä on ehkä yllättävää, että rikollisia saattaa kehittyä muunkinlaisista ihmisistä kuin köyhistä, jotka yrittävät saada itselleen ja perheelleen edes jotakin toimeentuloa. Ahneutta löytyy kaikkialta, kas kummaa, myös vauraitten keskuudesta.

Älkää siis hyvät päättäjät leimatko ja yleistäkö, edes sujuvasti muotoilluissa vaalipuheissanne! Eivät kaikki yksinäiset ihmiset ole vaarallisen katkeria yhteiskunnalle. Ne ovat katkerimpia, jotka torjutaan, vaikka he haluaisivat kovasti olla osa yhteisöä! Voisiko yhteiskunta keskittyä huomioimaan erityisesti näitä torjuttuja ihmisiä, paneutua syvällisemmin rikollisuuden ehkäisyyn ja jättää harmittomat yksineläjät ja omasta halustaan syrjässä pysyttelevät, humaanit ihmiset rauhaan, elleivät he sentään riko lakia?

Ja tämän valituksen vastapainoksi yritän olla realistisen myönteinen ja nostaa tähän myönteisiä huomioita kuluneelta viikolta:

Ulkona on kauniin aurinkoista.

Sain hieman autetuksi yhtä ihmistä.

Nälkä helpotti.

Tunto palautui hartialihakseen.

Opin muutamia uusia asioita.

Sain mielenkiintoisen kirjan kirjastosta.

Verho on ihan hyvän värinen.

Tuolilla voi kiikkua ja pyöriä.

Jotkut ihmiset hymyilevät.

Joku hyytelökakku oli ihan hyvää.

Ilma on raikasta.

Huoneeseeni oli ilmaantunut lisää nenäliinoja!

On olemassa myötätuntoisia ihmisiä.

Löysin toimivan kuivamustekynän.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään.

Selvisin rasittavista päivistä.

Ja kaikkea muutakin pientä, arkista, myönteistä, mikä jää huomaamatta, jos tuijottaa liikaa sitä, mikä on pielessä.



PS. Syrjäytymistä käsittelee myös romaanini ”Luuserikapina”. Myös aiemmin julkaisemani romaani ”Anna minulle rauha” kertoo yhden syrjäytyneen tapausesimerkin.

Vapaaksi kärsimyskehosta ja sielunviljaa kypsyttelemään

Tällä viikolla on taas ollut kiven takana tämä ”myönteisyysharjoitteluni” ja myönteisten huomioitten tekeminen, koska olen taas potenut flunssaa ja se on tehnyt väsyneeksi, kipeäksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Ei saa tehtyä mukaviakaan asioita kunnolla, ja sekös ärsyttää… Missä vika? Vastahan olin viime viikolla kipeänä, ja nyt on taas kuumetta, pää tukossa, jäsenet kipeinä. Eikö myönteisyyden harjoittamisen pitäisi parantaa fyysistäkin vointia, tai ainakin kohottaa vastustuskykyä pöpöille?

Asia ei nähtävästi ole niin yksinkertainen. Jokin elimistössäni ja ”alitajunnassani” saattaa toden teolla vastustaa muutosta parempivointisuuteen. Olen kai liian tottunut voimaan jollain tavalla ainakin vähän pahoin; joko olemaan melankolinen, tai vähän vaivainen, tai molempia. Aivan kuin minut olisi ohjelmoitu voimaan huonosti, tavalla tai toisella, niin että hyvän lisääminen systeemiin tuottaa tasapainon ylläpitämiseksi jotakin ”pahaa” toisessa kohdin… Tarkoittaisiko tehdasasetusten palauttaminen sitä, että minun pitäisi muuttaa persoonastani se, mikä on syntynyt olosuhteitten ja synnynnäisten ominaisuuksien monimutkaisessa ja ennakoimattomassa yhteispelissä? Vai riittäisikö vähäisempi uudelleenohjelmointi; kenties pelkästään sen tajuaminen, että osa tunteistani ja kärsimyksestäni onkin ehkä itse asiassa vain muistoja, menneisyydessä kokemiani tunteita, jotka ovat jääneet elämään ”kehomieleeni”…

”Kehomieli” – termin on ilmeisesti lanseerannut suomeksi liikunnan filosofi, dosentti Timo Klemola kirjassaan Mindfulness (2013). Kehomielen harjoittamisella (”kehomielimeditaatiolla”) on pitkät perinteet. Kehotietoisuuden kehittämisen väitetään edistävät terveyttä kokonaisvaltaisella tavalla, ja uskon sen kyllä itsekin. Olen kokenut meditoimisen kohentavan oloani kaikkinensa. Vika on vain siinä, etten aina tee sitä, mikä kohentaisi oloani. Ehkä en haluakaan voida paremmin? Enkö usko, että ansaitsen parempaa? Vai onko siitä minulle jotain hyötyä, että voin vähän pahoin? Järjetöntä, ajattelen itsekin. Miksi en haluaisi voida hyvin? Onko päässäni jotain vikaa? Mikä minua riivaa, jos en tee sitä mikä tekisi hyvää itselleni?

Kaikki, jotka ovat lukeneet Eckhart Tollea, tietänevät, mitä tarkoitetaan ”kärsimyskeholla”. Kun kärsimyskeho aktivoituu, ruumis saattaa alkaa oirehtia, ja se kaappaa vallan myös mielestä. Kaikki on pielessä, kaikki tuntuu pahalta, mikään ei tietenkään ole hyvin, tai jos onkin, kärsimys on silti vahvempi ja värittää kaiken! Ajatukset muuttuvat valittaviksi. Elämä on kituuttamista, juuri ja juuri selviytymistä, ja pelkoa siitä, ettei selviäkään. Mikään ei voi koskaan olla hyvin, tai jos hetkittäin tuntuu, että on, niin varmasti tietää, että jotain tapahtuu kohta ja vie pois tuonkin hyvän! Ei mitenkään voi olla onnellinen. Elämähän on kärsimystä, koska se tuntuu kärsimykseltä, ja tuo tunne tuntuu todelta… Ja jos tuntuu pahalta, sen täytyy tarkoittaa, että asiat ovat huonosti!

Nykyhetkessä viriävät kielteiset tunteet, kivut, sairaus tai väsymys voivat herättää kärsimyskehon, tai sitten se on alituiseen valveilla muutenkin. Mutta koska kärsimyskeho on syntynyt menneisyydessä, menneistä kokemuksista ja tunteista, ei se ole oikeasti olemassa! Se on haamu, ikään kuin ”energiakenttä”, joka kaappaa vallan ”kehomielestä”. Tämä voi kuulostaa hörhöltä, jos sitä ei käännä psykologian kielelle. Mutta tiedämmehän, että mieleen ja ruumiiseen tallentuneet muistot voivat herätä monenlaisista triggereistä, yleensä aivan huomaamatta, ja ne aikaansaavat tunteita, ajatuksia, muistikuvia, pahaa oloa, jopa kipuja… Siis, kun tunnemuistot syystä tai toisesta heräävät, mieli ja ruumis reagoivat, ja elämästä tulee kärsimystä…

Jotkut ihmiset voivat olla hyvin suuren osan ajastaan tällaisessa ”kehomielentilassa”. Avainsana on tiedostaminen. Kärsimyskehon tunnistaminen vähentää sen vaikutusta. Sen vaikutuksen tiedostaminen auttaa vapaaksi menneistä tunteista. Se, mikä on muistoa, on mennyttä; sitä ei enää ole. Ei ole syytä kärsiä aina vain uudelleen menneitä tapahtumia, menneisyyden tunteita. Muistojen aktivoitumisen tiedostaminen vapauttaa sellaisesta kärsimyksestä, mikä ei aiheudu tässä hetkessä olevasta ”oikeasta” syystä. (Minulla siis koskee oikeasti nyt päähän, mutta elämä ei ole kokonaisuudessaan pelkkää kärsimystä, vaikka siltä nyt tuntuisikin…)

Myös aiemmin koettu masennus voi uusiutua; ”masennusskeema” kaappaa kehomielen uudelleen, jos vain mahdollista; palauttaen uudelleen tunteet ja tuntemukset, väsymyksen, ruumiin kivut, masentavat ajatukset. Jos ihmisen kehomieli on juuttunut toistamaan samaa kaavaa, kuten toistuvaa masennusta, on kai oleellista tajuta tuo kaava, jotta voi muuttaa sitä? Tietoisen läsnäolon harjoittamisen on todettu auttavan toistuvaan masennukseen, stressiin, ahdistukseen…

Tunnistammeko omat ”kärsimyskehomme”, kun ne aktivoituvat? Auttaisiko irrottautumista kärsimyskehon vallasta mielikuvan luominen siitä; haamusta, joka elää yhä menneisyyttä ja yrittää aika ajoin kehomielemme? Haluammeko todella olla se kurjuutta valittava haamu, joka ei anna meidän elää täydesti omaa elämäämme? Pelkäämmekö menettävämme identiteettimme, jos luovumme tuosta haamusta? Pelkäämmekö jäävämme tyhjiöön, jos luovumme masentuneesta ajatusmaailmastamme? Mitä kaikkea saammekaan tilalle, jos luovumme menneestä kärsimyksestämme ja luomastamme masentavasta maailmankuvasta?

Eikö ole mieltä ylentävää saada luoda uutta mielenmaailmaa itselleen? Voin aivan hyvin arvostaa mennyttä kärsimystä ja kiittää elämää kaikista opetuksista, joita se on antanut minulle. Haluan nimittäin uskoa, että kaikki menneet sähläämiseni ja kärsimiseni ovat olleet tärkeitä kokemuksia, ja muovanneet minusta sen, mitä olen nyt. Tämän päivän murheet riittävät, tällä erää. Miksi vatvoa menneitä tai murehtia tulevia? Mitäpä siitä, jos välillä vähän kituuttaa flunssan kourissa, tai ajattelee muutaman päivän vähän masentuneesti, jos vain ei juutu siihen mielentilaan.

Ja toisaalta, koettelemukset piilottavat usein alleen siunauksia. Tai yllättäen iskevällä flunssalla voikin olla oma tarkoituksensa. Muutama vuosi sitten, kun melkein kaikki paikalla olijat olivat oksennustaudissa, siskoni halusi huvittaa meitä, joten hän poimi sattumanvaraisesti peukalollaan värssykirjasta lauseen:

”Sairaus on sielunviljan kypsymisen aikaa.”

Siinä tilanteessa se oli hyvä, tragikoominen vitsi, ja toisaalta, erittäin lohduttava lause, joka tulee toisinaan mieleen, onneksi, kun joutuu lähinnä lepäilemään ja potemaan oloaan. Eli kypsytellään sitä sielunviljaa sitten, jos sieltä jotain valmista on tullakseen. Ainakin minulla on paljon kaikenlaista työn alla, kuten Ohdakemaa-kirjasarjan julkaisu…

Tämän viikon arkisia, myönteisiä asioita, jotka saattaisivat unohtua, ellen kirjaisi niitä ylös:

Sain äidiltä uudet villasukat!

Tänään ei koske enää kurkkuun.

Työpäivä on jo loppupuolella.

Olen jaksanut hoitaa useita asioita melko tehokkaasti (vaikka olen flunssainen).

Seinäkalentereissa on kauniita talvimaisemia.

Pääsen tänään vähän aiemmin kotiin.

Naarmuksi luulemani juttu olikin vain tahra.

Ehdin tehdä rentoutusharjoituksen.

Kalaeväsruoka oli ihan hyvää.

Sain osoitetuksi itselleni huolenpitoa.

Hoidin hyödyllisen työasian.

Tämän päivän aikataulussa on väljyyttä, ei tunnu kiireiseltä.

Näin ystävällisen ihmisen.

Erään ihmisen vointi oli kohentunut huomattavasti.

Sain hyvää palautetta ”itsetunnon kädestä”.

Koira osoitti minulle erityistä hoivaa. (Se myös söi ja nuoli pöydältä ottamiaan kurkkupastillejani, mokoma hassu possu…)

Sain soitetuksi haastavan puhelun.

Vaikka olen kuumeinen, jaksan sentään lukea.

Ja sain tämän tekstin aikaan, ja voin jatkaa vielä jonkun aikaa lukemista...