Suolaa närästykseen ja valoa ”pimeille” ihmisille

 

Mitäpä sanoa, jos mitään, kun ei
tiedä mikä on ja missä on?

Tuli pieni paine kirjoittaa jotakin, etten kokonaan hylkäisi tätä itseilmaisukanavaa. On ollut taas kerran muutakin tekemistä, niin että on vaikea löytää aikaa ja energiaa tälle tekemiselle.

Olisin tietysti voinut kirjoitella jotakin ja ottaa kantaa omien näkemysteni puolesta presidentinvaalienkin aikaan, mutta olin siinä vaiheessa niin tuohtunut asioista, etten uskaltanut edes inahdella mitään ääneen, etten tulisi loukanneeksi ketään liiaksi, tai, levittäneeksi tietoa, jonka alkuperästä en voinut olla aivan varma. Olin kuitenkin hyvin, hyvin näreissäni siitä, miten ennakkoluuloista ja suvaitsematonta suuri osa äänestäjistä vaikutti olevan. Olisin voinut kirjoittaa tuosta aiheesta rumasti, ilkeästi ja närkästyneesti, ihan vain ilmaistakseni omia tunteitani, mutta tuskinpa kuitenkaan olisin ehtinyt vaikuttaa vaalitulokseen. Eihän tätä blogia lue kovin moni, ainakaan säännöllisesti.

No, en tiedä nielinkö nuo närkästykseni kokonaan, vai tuliko tähän päälle vain lisää näränaihetta, kun katsoin a-studioita ja sen sellaisia keskusteluohjelmia, niin että tuo aiempi närästyksenaiheuttaja vajosi jonnekin alempiin, puolitietoisiin kerroksiin korventamaan mahanahkoja, toivon mukaan ei sentään mädäntymään ja tuottamaan metaania.

Jotkut televisiossa esiintyvät naamataulut herättävät hämmentävänkin paljon aversiota; saati sitten, kun aukovat omahyväisesti virnuilevia suitaan ja sanovat tyhmiä, jopa epätosia ja ylenkatseellisia asioita. Melkeinpä teki mieleni ruveta ottamaan pysäytyskuvia muutamien henkilöitten kaikkein hölmöimmistä ilmeistä ja lisäämään sitten niihin joitakin ilmaisullisia tekstejä. Mutta sellainenkin olisi ehkä liian ilkeää. Ja jos yrittää noudattaa kultaista sääntöä, niin enpä kai haluaisi sellaista itsellenikään tehtävän, joten, en taida tehdä heillekään. Yritän keksiä jotakin muuta…

”Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen… Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa…” (Juicen mukaan) tekstinpätkä sopisi kyllä aika hyvin yhden tietyn ihmisen hämmentyneen perusilmeen oheen.

Niin, voisin tehdä jotain muuta ilmaisullista, mutta pitäisi myös aloittaa opintojen lopputyö, saada romaanintekele lopultakin valmiiksi, ja tietysti hoitaa myös kaikki välttämättömät velvollisuudet. Minulla on siis ehkä liiaksikin tekemistä, joka on kesken tai kokonaan aloittamatta, ja joitakin ikuisuusprojekteja… Ja ajoittain jurppii niin paljon, että turhautuu siihen jurppimiseenkin, eikä tee sitten vähääkään, vaan tekee mieluummin mieli etsiskellä netistä vegeproteiineja tai vähänkäytettyä hupparia tai maastohousuja…

Joo ja rapakonkin takana meitä odottaa kenties demokratian kääntöpuolen (=populismin) riemuvoitto, ellei nyt joku järjellinen taho pysty sen erään trumputtelijan tekemisiin puuttumaan. Pelottavaa, että jossakin on niin paljon tiedostamattomia, kusetettavissa olevia ihmispoloja, joilla ei nähtävästi ole mitään arvostelukykyä ihmisluonteen suhteen, ja silti äänioikeus.

Ja joka puolella tuntuu olevan sotavouhottajia, jotka levittävät pelkoa ympärilleen, ja kaikenlaisia ilkeitä, kaunaisia ihmisiä, jotka eivät tosiaankaan rakenna maailmanrauhaa kaunaisuudellaan. En haluaisi olla itse niin ärtynyt ja tuskastunut ja kaunainen, että alan haastaa riitaa kaikkien toisin-kuin-itse-ajattelijoitten kanssa, mutta sanonpa vain, että kyllä ärsyttää, että maapallo on ihmislajin nerokkuuden ja mukavuudenhalun ja ajattelemattomuuden ja itsekeskeisyyden ynnä muitten ei-välttämättömien ominaisuuksien takia mennyt näin pilalle… Suututtaa koko maailman viattomien puolesta!

Olen jonkun verran maalannut kuvia, joihin saan ehkä rakentavalla tavalla purettua tätä suuttumustani, mutta tietysti piinaan myös itseäni, kun en saa itsekään tehtyä tarpeeksi ”maailmaa parantaakseni”. Yritän kuitenkin parantaa sentään vähän edes itseäni, ja toivon, että muutkin yrittäisivät. Ongelma on lähinnä siinä, kun suuri osa ihmisistä ei ymmärrä ongelman olevan myös itsessä, eikä pelkästään toisissa. Itseen pystyy sentään jonkin verran vaikuttamaan. Ja toisiinkin puree paremmin hyvä kuin paha.

Valo poistaa pimeyden; olisi siis yritettävä olla tuon valon tuoja ja kantaja, eikä pimeyden ylläpitäjä. Ja voisin olla myös suolaa, joka estää tätä maailmaa (tai edes itseään) mädäntymästä enempää. Pitäisi vain saada se suola purkista ulos, ja lamppu pois sieltä vakan alta… jotta se loistaisi myös niille ”pimeimmille”, joitten silmissä ei ole vielä näkynyt järjen pilkahdustakaan.

Öhötys, ökyily ja löllöily ovat turvallisuusuhkia!

Minusta tuntuu ajoittain, että olen pintavesiin joutunut
"monni-krotti", eikä kantamani "valosyötti" edes erotu... 

Niin… presidentin vaalit lähestyvät, ja olen jonkin verran seuraillut ehdokkaitten näkemyksiä arvojen ja toisaalta ymmärryksenkin näkökulmasta. Yksi keskeinen teema näissä vaaleissa on nähtävästi turvallisuus(politiikka). Joittenkuitten ehdokkaitten pääkopassa tämä asia tuntuu liittyvän lähinnä ulkopolitiikkaan ja maahanmuuttoilmiöön, joillakuilla huolettaa myös valtion sisäinen sosiaalipoliittinen tilanne (kuten eriarvoistuminen ja polarisoituminen) ja jopa psykososiaaliset tekijät. Vain osan ehdokkaista olen kuullut sanovan, että suurin uhka turvallisuudellemme on ilmastokriisi lieveilmiöineen.

Eikä sitä uhkaa todellakaan pitäisi jättää mainitsematta, jos puhutaan turvallisuudesta, niin globaalisti kuin valtiotasolla. Moni tämän asian kyllä ymmärtääkin, ja on siksi ahdistunut. Niinpä on ihan hyvä, että ”ilmastoahdistukseen” on kehitelty omahoito-ohjelmakin (Mielenterveystalossa). En ole sitä vielä itse käynyt läpi, jotta osaisin sitä suositella tai olla suosittelematta, mutta tuskinpa siihen tutustuminen haitallistakaan olisi.

Mutta kun nyt puhutaan turvallisuudesta, en halua jättää huomiotta psyykensisäistä turvallisuudentunnetta, joka loppupelissä usein ratkaisee meidän käyttäytymisemme – kuten myös sen, millaisen poliittisen kannan otamme turvallisuusasioihin.

Psyykkinen turvallisuudentunne ei mene aina yksiyhteen konkreettisen turvallisuuden kanssa. Monikin saattaa kadottaa luonnollisen uhantunteen ja ”itsesuojeluvaiston” ollessaan riittävän kauan oikeasti vaarallisissa olosuhteissa; tai toisaalta, herkistyä uhalle niin paljon, että aistii joka puolella vaaraa. Ja sitten toisaalta, joku, joka on parhaillaan oikeasti suhteellisen turvallisissa oloissa, saattaa pelätä aivan hirvittävästi jotakin, tai kokea olevansa uhattuna heti kun astuu kotinsa kynnyksen yli. Syystä jos toisesta olemme eri tasoisesti pelokkaita, pelkäämme erilaisia asioita, ja myös reagoimme tuohon pelon tunteeseen eri tavoin.

Kun sitten pohditaan tällaista psyykkistä kokemusta vaikkapa valtionjohtajien tasolla, lienee ihan loogista, että psyykkistä turvattomuutta, uhantunnetta tai suorastaan vainoharhaa kokeva ihminen saattaa yrittää ”hoitaa” omaa turvattomuuttaan ulkoisilla keinoilla, aggressiivisestikin. Vallankäyttö, väkivaltakin, luo illuusion omasta turvallisuudesta. Eliminoi uhka – ole turvassa? Pelottele toisia, käytä ”pelotteita”… Katoaako uhka?

Jotkut psyykkisesti turvattomat ihmispolot etsivät turvaa materiasta - antaahan mielihyvä ja itsensä hemmottelu ehkä jonkinlaista hyvänolontunnetta ja siihen liittyvää turvallisuuden illuusiota; vähän niin kuin mukavasti ja turvallisesti kohdussa lilluisi, tai niin kuin turvallisen vanhemman sylissä ja ruokinnassa köllöttelisi, yltäkylläisyydessä ja hellittynä.

Ökyrikkaat saattavat haluta luoda itselleen tällaiset löllömukavat olosuhteet, ja tähän saattaa liittyä muutakin regressiivistä käyttäytymistä. Eräillä miespuolisiksi ilmeisesti identifioituvilla se saattaa olla vaikkapa isojen ihmisten lelujen hankkimista (vaikkapa kilpa-autoja, avaruusraketteja) ja loputtomasti feminiinisiä ”äidinkorvikkeita”. Samalla tällainen ”mahtisonni” saa siis huomiota ja hellyyttä kyltymättömälle ja kenties turvattomalle sisäiselle vauvalleen, mutta myös statusta, eli valta-aseman näennäistä ilmineerausta, ihailua ja kateutta. Ökyilyä ja löllöilyä isolla rahalla. Yöh.

Toisin sanoen, turvallisuudentunnetta, jos se on jäänyt jotenkin puutteelliseksi jo alkujaan, tai on ihan ymmärrettävistä syistä järkkynyt myöhemmin elämässä tai vasta viime aikoina, saattaa kukanenkin meistä yrittää luoda itselleen erilaisilla keinoilla. Kellä nyt mitäkin keinoja on käytettävissä, ja kellä sitten omatunto rajoittaa keinovalikoimaa, ja kellä ei.

Uhantunne, pelko, herättää sen kaikille tutun ”stressireaktion”; taistele, pakene, lamaannu. Taistelureaktio tarkoittaa tässä yhteydessä tietysti aggressiivista mentaliteettia, kuten tarvetta ärhäkkään puolustautumiseen (esim. sota-asioissa tai maahanmuuttopolitiikassa), tai jopa tarpeeseen ”eliminoida” uhaksi koetut kokonaan. Sota-öhötystä! Pakeneminen taas voi olla monenlaista vetäytymistä, piileskelyä, psyykkistä eskapismia, fyysisen mielihyvän tai päihtymyksen pakonomaista etsimistä. Siihen voi käyttää älyttömästi rahaa, tai sitten ihan vain ilmaiseksi ja ekologisesti vaipuu päänsä sisäiseen maailmaan…

Turtumus, välinpitämättömyys ja eri tasoinen toimintakyvyttömyys taas liittyy lamaantumiseen uhan edessä, ja sehän voi näyttäytyä masennuksen tapaisesti. Moni siis ”masentuu” uutisten seuraamisesta. Moni ei seuraa niitä ollenkaan. Moni hermostuu, vouhottaa tai uhoaa, paapattaa vihaisesti, etsii syyllisiä ja hyökkää…

Tämäkin on eräänlaista verbaalista ”tykitystä” (huom. sotaöhötys-termi), ammuksina viiriäisenmunan tasoisia pläsäyksiä, jotka eivät ole oikeasti vaarallisia. Korkeintaan herättävät hämmennystä ja närkästystä. Tai ylipäätään herättävät…

Niin, herätys! Nyt puhutaan ”turvallisuuspolitiikasta”, eikö kiinnosta?

Öhötys, ökyily ja löllöily, joihin sisältyy muun muassa yltiöpäinen asevarustelu ja kohtuuton linnoittautuminen, hedonistinen eskapismi, omaan napaan keskittyminen, valtapullistelu, materiaan turvaaminen ja kulutushysteria ahdistuslääkkeenä, ovat ongelmallisia keinoja reagoida globaaliin uhantunteeseen. Tyhmä kysymys: Mitenkähän nämä ihmisen reaktiiviseen käyttäytymiseen liittyvät ilmiöt vaikuttavatkaan ilmastokriisiin, joka on (onneksi joittenkin poliitikkojenkin mielestä) kuitenkin se isoin uhka turvallisuudellemme? 

Olemme samassa veneessä, joka uhkaa upota. Jotkut alkavat hermostuksissaan nahistella ja yrittävät pudottaa toisia pois veneestä varmistaakseen oman selviytymisensä. Joku menee pelosta sekaisin ja alkaa porata reikää veneen pohjaan. Ja jotkut lyövät läskiksi ”mitä väliä”- mentaliteetillaan, ja syövät, juovat ja bilettävät kuin viimeistä päivää. Jotkut käpertyvät veneen pohjalle, kun eivät tiedä, mitä edes voisi tehdä, tai eivät uskalla yrittääkään mitään, kun aina on joku haukkumassa hihhuliksi tai viherpiipertäjäksi tai idealistiksi tai joksikin muuksi, joka ei ole esimerkiksi ”tekniikan titaani” tai ”huippu-urheilija” tai ”huippupoliitikko” tai ”huippu-super-idoli-kosmopoliitti”…

Mitäpä tässä edes voisi tehdä, joku marginaaliolento syrjäperältä? Ulista epätoivoisesti apua?

Jotenkin tästä tulee mieleen eräs tekstinpätkä tapahtumista Genesaretinjärvellä parituhatta vuotta sitten. Kuvittelenpa näkeväni erään vetten päällä kävelevän olennon lähestyvän tätä myrskyssä keikkuvaa paattia…

Kuka haluaa jäädä uppoavaan veneeseen öhöttämään, ökyilemään tai löllöilemään, jos uskoo, että voisi kävellä vetten päällä, eikä huku milloinkaan?

Henkinen tilannekatsaus sängynpohjalta

Väri palautunut normaaliksi,
vrt. tähän.

Vuosi vaihtui, ja on henkisen tilannekatsauksen aika. Ulkona on nyt 35 astetta pakkasta ja sisällä noin 19 astetta lämmintä. Olin huonossa hapessa, käheästi ulvova ja yskähtelevästi haukahteleva tässä useamman viikon jonkun pöpön tai toisenkin takia, mutta nyt on sängynpohjalla vaihtolämpöisesti vetelehtiminen onneksi alkanut luontaisesti kääntyä myös laahustamisen, pomppimisen ja vaappuvan heilahtelun suuntaan; joskin virta loppuu nopeasti, ja on palattava välillä tänne sängynpohjalle ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Täytyy antaa myönteistä palautetta Omaolo-palvelulle, jossa sai tehdä oirekartoituksen ja lähettää tulokset sitten ihan oikealle ihmiselle. Tällaisesta ei niin kovin sosiaalisesta oliosta oli etenkin kurkkukipuisena paljon mukavampi viesteillä kirjallisesti hoitoalan ammattilaisen kanssa kuin jonottaa puhelinpalvelussa tai oleskella kusi sukassa tuntikausia odottaessaan takaisinsoittoa terveysasemalta ja yrittää sitten olemattomalla äänellä pihistä muka kuuluvasti, tehokkaasti ja ymmärrettävästi jollekin kiireiselle ja ylirasittuneelle hoitajaihmiselle niitä epäselviä oireitaan, jotka eivät olleet koronaa, influenssaa tai RS-virustakaan.

Niin, puhumatta yhtikäs mitään sain selittää sairaanhoitajalle omat oireeni seikkaperäisesti, ja sen perusteella sain häneltä kirjallisen arvion, oireitten hoito-ohjeen ja toimintaohjeet jatkoon. Se riitti rauhoittamaan minun pääkoppaani siinä vaiheessa, kun mietin, pitääkö lähteä lääkäriin vai ei. Lepo, höyryhengittely, hunaja, lämmin juotava ja kurkun säännöllinen desinfiointi alkoi sitten pikku hiljaa edistää toipumista.

No, lonkkaa on siis vedetty päiväkausia, ja nyt olisi aika vetäistä lonkalta ja sängynpohjalta ajatuksia siitä, mitä haluaisin tänä tulevana vuonna tehdä, jos Luoja suo:

Tämän blogin jatkaminen on vähän epävarmaa ja epämääräistä ja ristiriitaista… Joten totean vain, että Herran haltuun; päivittelen jos päivittelen. En päätä nyt mitään.

Minulla on (toivoakseni) jo melko hyvässä vaiheessa Ohdakemaan maailmaan sijoittuva, mutta siitä erillinen (tai uuden sarjan aloittava) romaani, jonka lanseeraan ehkä suoraan nuorten fantasiaromaanina. Siitä olisi paljonkin selitettävää, mutta jätän sen selostuksen ehkä Ohdakemaa-blogin puolelle ja sellaiseen hetkeen, kun jaksan paneutua ko. romaanin kuvailuun. No, sen kantava sanoma on kuitenkin niin tärkeä ja ajankohtainen, että mainitsen sen tässä:

Pahaa ei voi voittaa pahalla – sen enempää kuin pimeyttä voi poistaa ilman valoa. Paras tapa vähentää pahaa on lisätä hyvää, ja siitä on jokainen (henkisesti) aikuinen (ja psyykkisesti ”täysvaltainen”) ihminen vastuussa. Piste.

Minulla on myös meneillään Taideterapiaohjaajan koulutus. Siihen liittyen pitää tehdä jonkinlainen opinnäytetyö. Minulla on siihen kyllä jo idea, mutten ole vielä aloittanut mitään kirjaamaan. Onhan tässä muutama kuukausi aikaa… Vitkuti, vitkuti.

Lisäksi olen luvannut auttaa sarjakuvan käsikirjoituksen muotoilussa ja dialogien kirjoittamisessa, mikä on vähän sellaista irrallisempaa hommaa, koska en tietenkään pysty olemaan niissä maailmoissa koko aikaa. Olisin mieluummin lähinnä omissa maailmoissani ja työstäisin vain omia juttujani…

Kuten, olen ajatellut jossain vaiheessa ruveta työstämään yhtä vanhempaa ”luuseritarinaa” nykyaikaisempaan muotoon, jos se inspiroi. Ja sitten päässäni on myös fantasiatarina, joka sopisi tuon aiemmin mainitsemani jatkoksi, mutten ole oikeastaan edes aloittanut sitä. Olen kirjoittanut siitä vain juoni-idean, koska se tuli joskus suhteellisen valmiina ideana päähäni, sen kummemmin suunnittelematta. Eli, voisin kirjoittaa uuttakin tekstiä, jos, jos, jos…

Leipätyö jatkuu omine vinkeineen. Kehittelen omaan työskentelyyni vaihtelua siinä määrin kuin voin. Säännöllinen ihmisaltistus pitää minut kiinni jonkinlaisessa hyväntahtoisessa yhteydessä ihmisolentoihin, ja nimenomaan symppiksiin sellaisiin, eikä niihin, joilla ei mielestään ole mitään ongelmia, ja jotka porskuttavat menemään pitäen luusereina niitä, jotka eivät porskuta.

En vieläkään oikein millään jaksaisi pakottaa itseäni kirjoittamaan mitään teoreettisempaa opusta. Ideoita tosin on ollut sellaisestakin; siis siitä, että kokoaisin samoihin kansiin vaikkapa kaikki nämä epämääräiset henkiset viisasteluni vuosien varrelta. Vaan enpä inspiroidu, ellen inspiroidu. Herran haltuun siis sekin.

Minulla olisi paljonkin spontaanisti syntyneitä tai terapeuttisessa mielessä synnyttämiäni kuvia, joita voisin johonkin järjestellä ja säilöä. Vanha läppäri on kuitenkin siinä kunnossa, etten luultavasti saa sillä enää tehtyä kuvankäsittelyä tai edes arkistointia, joten, olisi tarpeen opetella työskentelemään vanhan pöytäkoneen vieressä, eli eri paikassa kuin tässä, ja se on vastenmielinen ajatus. Minun aivoni toimivat parhaiten juuri tässä paikassa ja tässä asennossa. Muutos siihen on YÖK. No, ehkäpä liioittelen vastenmielisyyttäni, ja on joka tapauksessa melkein pakko sopeutua siihen muutokseen, koska en mitenkään saa sitä pöytäkonetta ja näyttöä mahtumaan tähän puoleen neliöön, enkä jaksa järjestellä enempää tilaa…

Näitten edellä mainittujen ”projektien” lisäksi minulla on tietenkin muutakin tekemistä joka päivä, ja sitäkin enemmän ajatuksia siitä, mitä haluaisin tai arvelisin tärkeäksi tehdä, jos vain olisi aikaa ja jaksamista. Mutten tietenkään jaksa nyt tehdä listaa niistä…

Olen edelleen vähän väsähtänyt vedeltyäni lonkkaa huonossa hapessa useamman viikon, mutta oikeastihan tämä jaksamattomuus johtuu myös yleisestä vastentahtoisuudestani tehdä yhtään mitään, mikä ei kiinnosta (ADHD), tai mitä ei ole ihan pakko tehdä toisten ihmisten puolesta (liiallinen vastuuntunto).

Olisi minulla kai vielä joitakin asioita, joita haluaisin sanoa kaikille ihmisille, mutteivat kaikki kuitenkaan lue tätä blogia, joten, täytyisi olla joku muu foorumi sellaiseen paasaamiseen.

No, katsotaan, mitä on tullakseen, jos alkaa taas joku asia ulisuttaa… Presidentinvaalit ehkä.

Inklusiivista Joulua ihan kaikille olevaisille! (Joulukalenterini 24. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Yhtenä mietiskelyhetkenäni ymmärsin, että olin lopultakin onnistunut sisäistämään kahden uudehkon sivistyssanan merkitykset eräässä sosiokulttuurisessa ilmiössä. Tarkistin ne määritelmät vielä sanakirjasta (koska en useinkaan ole aivan varma kuulemieni sanojen täsmällisistä merkityksistä, niin että rohkenisin niitä sanoja käyttää omissa julkisissa pohdinnoissani):

Inklusiivinen = ”sisällyttävä, mukaan ottava, yhteiskuntaan ja yhteisöön integroiva”

Eksklusiivinen = ”poissulkeva; yksinoikeuteen perustuva, valikoiva, rajoittava, suljettu”

Minulle tuli näet tarve ilmaista eräs asia mahdollisimman yksiselitteisesti.

Uskonnollisuus on eksklusiivista.

Hengellisyys on inklusiivista.

Jos joulunvietto on uskonnollista, se herkästi sulkee hartaudenharjoituksissaan pois esimerkiksi ”vääräuskoiset” ja ”syntiset”.

Jos taas joulunvietto on hengellistä, se jakaa rauhan, rakkauden ja toivon ilosanomaa aivan kaikille, niille ”vihamiehillekin”, eikä pelkästään omalle ”eliittiväelle”. Ja koko luomakunnalle, eikä vain ihmisille; ihan kaikille olemassa oleville otuksille ja eliöille!

Kaikkein parasta Joulua siis myös uskonnollisille ihmisille, ja myös materialisteille, nihilisteille, hedonisteille ja kaikille muillekin, jollaisista en henkilökohtaisesti erityisemmin pidä! Mutta haluan kaikille parasta!

Koska parasta, mitä ihmisille (myös inhottaville ja vihamielisille) voi tapahtua tällä pallolla, on ”valaistua”, ja sehän saa aikaan pelkkää hyvää muillekin. Ja koko luomakunta pelastuu!

Tulkoon siis valkeus aivan kaikkien ylle tänä Jouluna! Maailman Valo on syntynyt, syttynyt ja loistaa pimeyden keskellä.

Post Scriptum: En tiedä miten tiuhaan teen päivityksiä tämän näännyttävän adventtihommelin jälkeen, mutta joka tapauksessa hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Siunattua Joulua meille muillekin? (Joulukalenterini 23. ”luukku”)

Olen iät ajat ja useimmiten ollut jonkinlainen ”outsider”, ”yksinäinen susi”, ainakin hieman ”toisinajattelija”, useammalla tavalla erilainen suhteessa niin sanottuun ”vertaisryhmääni”. Minä en edes tunne paljoakaan ”vertaisiani”. Mutta ehkei se haittaa minua niin paljon kuin saattaisi haitata ekstrovertimpää ihmistä.

Itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi kokeminen on johtunut varmasti osittain nepsy-piirteistäni ja osittain sukupuolistereotypioihin sopimattomuudestani. (Ne tosin saattavat liittyä neurobiologisesti toisiinsa.) Minä en ole kokenut olevani sitä, miltä ehkä näytän toisten silmissä, ja mitä toiset minusta olettavat. Koen olevani ei-binääri, ”muu”, ja siksi aivan kuin luonnostaankin karttelen rooleja, joita minulle yritetään tyrkyttää oletetun sukupuoleni perusteella. Kun en sitten istukaan siihen rooliin, olen friikki. Ja sisäinen maailmani voi olla monelle tuttavalleni hämärä mysteeri, mutta ne, jotka ovat ehkä lukeneet kirjojani, saattavat tuntea minut paremmin kuin vaikkapa joku työkaveri.

Voisi toivoa, että edes näin joulun aikaan sekin väki, jolla on vaikkapa uskonnollisena tapana toivottaa siunausta kanssaeläjille, ei jättäisi siunaamatta sydämessään myös minun kaltaisiani, missä heitä nyt sitten palloileekaan; ehkäpä jopa kirkon ovella empimässä, uskaltaisiko sinne mennä sisään kuulemaan evankeliumia, joka on käsittääkseni aivan kaikille tarkoitettu?

Jos tunnet jonkun neuropoikkeavan tai muunsukupuolisen (tai muulla tavoin sateenkaarevan) ihmisen, mitäpä jos osoittaisit hänelle tänään, että hänkin on OK sellaisena kuin on?

Linkit juttuihini tästä aiheesta:

Kaapista ulos, senkin häirikköfriikki!

Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti?

Kohta alkaa valjeta! (Joulukalenterini 22. ”luukku”)

Kaamos on monelle ihmiselle koettelevaa aikaa, ja nyt talvipäivänseisauksen koittaessa aurinko ei napapiirin pohjoispuolella nouse lainkaan. Varsinainen pimeä hetki! Mutta tämän (pohjoisen pallonpuoliskon) vuoden lyhimmän päivän jälkeen alkaa taas päivänvalo pikku hiljaa lisääntyä, ja usein myös kaamosoireilevien ihmispolojen mieliala ja jaksaminen kohentuvat.

Lunta on tänä talvena niin paljon, että auringonvalo heijastuu hangen pinnasta puhtaasti (ainakin täällä syrjemmällä kaupunkimiljööstä). Tammikuisina poutapäivinä joutuu jo suorastaan suojaamaan silmiään liialta kirkkaudelta! Mutta valohan vaikuttaa meihin, vaikkei sitä silmien kautta ”näkisikään”.

Ehkäpä tätä voisi ajatella myös vertauskuvallisesti.

Valo vaikuttaa, vaikka ”sisäisten silmiemme” edessä olisi peite tai suomut, tai vaikka pitäisimme silmiämme itsepäisesti kiinni, tai olisimme suorastaan sokeita. Mutta myös ”sokeat” saavat kyllä näkönsä, kun pyytävät apua ”maailman valolta”. Muille riittää ehkä silmien peseminen, roskien (ja tukkien) huuhtominen, tai joskus pelkästään se, että rohkenee avata ne silmänsä!

Joulu on varsin sopiva aika moiseen henkiseen kokeiluun. Joko valkenee?

Tässä muinaisessa bloggauksessa asiaa kaamosmasennuksesta. 

Jokohan voisi arkihuolet heittää ja siirtyä henkevämpiin tunnelmiin? (Joulukalenterini 21. ”luukku”)

Tänään olisi hyvä alkaa laskeutua rauhaisampiin tunnelmiin; siitä huolimatta, että on vielä jäljellä yhtä jos toista, mitä toivoisi saavansa tehdyksi ennen aattoiltaa, jos olisi normaalissa kunnossa.

Itse kukin voisi tässä vaiheessa adventtia miettiä, mitä joulun viettäminen itselle oikeastaan merkitsee, pohjimmiltaan, vai merkitseekö se mitään sen kummempaa kuin pyöreitten vuosien täyttäminen.

Joillekin ihmisille joulun juhliminen on lähinnä vain mukava perinne, ilman sen syvempää sisältöä tai varsinkaan hengellistä merkitystä. Jotkut ehkä juhlivat joulua uskontonsa perinteitten mukaisesti, uskonnollisesti. Minä en nimitä itseäni ”uskonnolliseksi”, koska minulle uskominen ”johonkin korkeampaan voimaan” (miten sitä sitten nimittääkään) ei ole mikään ulkoisesti määritelty ”uskonoppi”, vaan sisäinen kokemus; ts. koen olevani ”hengellinen”. Hengellisyyteeni sisältyy kyllä kristillisyyden ydin, näin oletan, muttei se sulje pois muitakaan viisauksia (kuten ”Itämaan viisaitten” Jeesus-lapselle tuomia lahjoja) eikä esim. syvämietiskelyn merkitystä henkilökohtaisessa yhteydenpidossa ”yläkertaan”.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin joulutunnelmista näillä miettein…