Olen iät ajat ja useimmiten ollut jonkinlainen ”outsider”, ”yksinäinen susi”, ainakin hieman ”toisinajattelija”, useammalla tavalla erilainen suhteessa niin sanottuun ”vertaisryhmääni”. Minä en edes tunne paljoakaan ”vertaisiani”. Mutta ehkei se haittaa minua niin paljon kuin saattaisi haitata ekstrovertimpää ihmistä.
Itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi kokeminen on johtunut varmasti osittain nepsy-piirteistäni ja osittain sukupuolistereotypioihin sopimattomuudestani. (Ne tosin saattavat liittyä neurobiologisesti toisiinsa.) Minä en ole kokenut olevani sitä, miltä ehkä näytän toisten silmissä, ja mitä toiset minusta olettavat. Koen olevani ei-binääri, ”muu”, ja siksi aivan kuin luonnostaankin karttelen rooleja, joita minulle yritetään tyrkyttää oletetun sukupuoleni perusteella. Kun en sitten istukaan siihen rooliin, olen friikki. Ja sisäinen maailmani voi olla monelle tuttavalleni hämärä mysteeri, mutta ne, jotka ovat ehkä lukeneet kirjojani, saattavat tuntea minut paremmin kuin vaikkapa joku työkaveri.
Voisi toivoa, että edes näin joulun aikaan sekin väki, jolla on vaikkapa uskonnollisena tapana toivottaa siunausta kanssaeläjille, ei jättäisi siunaamatta sydämessään myös minun kaltaisiani, missä heitä nyt sitten palloileekaan; ehkäpä jopa kirkon ovella empimässä, uskaltaisiko sinne mennä sisään kuulemaan evankeliumia, joka on käsittääkseni aivan kaikille tarkoitettu?
Jos tunnet jonkun neuropoikkeavan tai muunsukupuolisen (tai muulla tavoin sateenkaarevan) ihmisen, mitäpä jos osoittaisit hänelle tänään, että hänkin on OK sellaisena kuin on?
Linkit juttuihini tästä aiheesta:
Kaapista ulos, senkin häirikköfriikki!
Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti