Informaatioähky on hallittavissa, mutta saaste…?

Tämän pitäisi olla vastapainoa "informaatiosaasteelle"...

Että olenkin kyllästynyt tämän ihmismaailman menoon. Tuntuu ettei huvita enää edes kommentoida mitään mihinkään, koska se tuntuu vähän samalta kuin pitäisi koskettaa joitakin jätevedessä lilluvia epämääräisiä tavaroita, joita joku ihmisten keksimä systeemi toimittaa pyytämättä minun kotini olohuoneeseen; johonkin sellaiseen räikeän väriseen saaviin, jollaista en oikeastaan edes haluaisi pitää näkyvillä, mutta joka kuitenkin täytyy olla siinä keskellä olohuonetta, niin että siihen vähän väliä törmää, jos yrittää joitakin omia juttujaan tehdä siinä tilassa, joka on oleskelua varten; eikä siis tämän ihmismaailman epämääräisiä, vettyneitä ja limaisia tuotteita varten…

Mielikuva ei ole ”kaukaa haettu”, koska en hakemalla sitä hakenut, vaan se vain nousi mieleen, kun ajattelin, että olisiko minun hyvä kommentoida jotakin jostakin ajankohtaisesta asiasta tai ilmiöstä. Totesinpa itsekseni, että minua ällöttää ajatella asioita. Ehkäpä se epämääräisen värinen, räikeä saavi onkin television näyttö, ja ne vettyneet ja livettyneet tavarat ovat uutiskuvia. Enkä jaksa katsella mielikuvissanikaan niitä samoja tympeitä naamoja…

En välittäisi nähdä enää sen erään vahingoniloisesti virnuilevan naisihmisen naamaa (hän siis todella haluaa identifioitua naiseksi, joten en loukkaa häntä sanomalla häntä sellaiseksi) kun hän kertoo valtion budjetista; enkä sitä toistakaan virnuilevaa naamaa tuolta rapakon takaa, joka tuntuu olevan ideologinen oppi-isä tälle edellä mainitulle. En jaksaisi enää katsella niitä itseään täynnä olevia konservatiivi-populisti-ihmisiä ja heidän aikaansaannoksiaan. Enkä muitakaan naamoja, joitten ilme kertoo ahneesta, myötätunnottomasta, egoistisesta mielestä.

Yksinkertainen ratkaisu on pitää uutiskanava enimmäkseen kiinni, mutta kyllähän nyt joskus täytyy tarkistaa, mitä neljän seinän ulkopuolelle ja rapakon taakse kuuluu. Ne tympeät naamat vain jäävät kummittelemaan mielikuviini, vaikka näkisin ne vain kerran viikossa. Voimakas vastenmielisyydentunne vahvistaa muistijälkeä; niinpä he ja heidän tekemisensä lilluvat siellä räikeän värisessä saavissa keskellä olohuonettani. Noin kuvainnollisesti, siis. Ja nyt kun heitä ajattelin, olen ikään kuin joutunut koskettamaan heidän tuotoksiaan siinä saavissa, ja käsiini jäi ällöttävä tuntu…

Ällöttävien ilmiöitten ”käsittely” tuntuu siis ikään kuin jättävän käsiini jotakin limaista ja haisevaa, ja tarvitsen vähintäänkin käsienpesun, puhtaan pyyhkeen ja lisäksi jotakin tuoksuvaa voidetta peittämään mokomien niljakkaitten asioitten hajujäljet… Yhhyi.

Jonakin päivänä on ehkä pakko tarttua siihen saaviin ja yrittää raahata se ulos talosta, yrittäen olla läikyttämättä sen sisältöä lattioille. Mutta sisältö olisi pakko käydä läpi, eikä vain kaataa jonnekin pihan perälle; jos siinä on jotakin myrkyllistä, sehän täytyy hävittää turvallisesti. Ja jos siellä saavissa onkin jotakin hyödyllistä ja kierrätettävää, sekin täytyy ensin puhdistaa… Mutta se on vastenmielistä hommaa, enkä jaksa tehdä sitä tuosta vain. Enkä ainakaan nyt. En halua ihmismaailmaa tänne olohuoneeseeni. Haluan oman elämäni, rauhallisen läsnäolon hetken…

Mitä tehdä tälle ihmismaailman henkiselle jätteelle, joka tunkee kotiini näennäishyödyllisten tuotteiden mukana? Uutisia on kyllä hyödyllistä seurata, mutta niitten mukana tulee esimerkiksi mielikuvia, joita en haluaisi enkä tarvitsisi, ja informaatiota asioista, joita en jaksaisi ajatella, tai olisi niin väliksi edes tietää. ”Informaatioähky” on lievä ongelma verrattuna ongelmaan nimeltä ”informaatiosaaste” (en muista kuulleeni tuota nimitystä, mutta käytän sitä nyt, kun se tuli mieleen). Suuri osa informaatiosta ei näet ole vain ”ylimääräistä”, vaan jopa sairastuttavaa…

Onhan sentään eri asia ylensyödä lettuja kuin syödä vatsansa täyteen outoa mössöä, josta iso osa on pilaantunutta ja vaihteleva määrä jopa saastunutta.

Vähentyneistä sanoista ja reaktioista jedi-ihanteitten kautta boikottimuistutukseen...

Tässä vaiheessa, kun pidempi vuosilomapätkä on ohitse, tuntuu tarpeelliselta tehdä jonkinlaista tilannekatsausta omaan elämäänsä, tekemisiinsä ja olemiseensa. Minulla ei ole erityisemmin kiinnostanut kirjoitella mitään pakinavalituksia viime aikoina. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, olen kirjoittanut lähinnä parin lauseen kommentteja tai kuvatekstimäisiä toteamuksia englanniksi, ja lisäksi väsäillyt joitakin ”nukkemeemejä” tai ”koirameemejä”. Ja nyt tuntuu, että on suorastaan vaikeaa ilmaista itseään pitkästi ja suomeksi.

Jostain kumman syystä ei ole huvittanut katsoa joka ilta Ylen Uutisiakaan. A-studioitakin on ollut niin harvakseltaan kesäaikaan, ettei niihin ole kehittynyt tavanomaista tiedonsaantiin liittyvää ”F.O.M.O”-suhdetta, jollainen jossain vaiheessa keväällä meinasi olla. Tarkoitan siis sellaista, että saattaa alkaa pelätä jäävänsä paitsi jostakin oleellisesta tiedosta, ellei katsoa ajankohtaisohjelmia. Mutta todellisuudessa ne asiat tulevat kyllä vastaan jopa useamman kerran, kun selaa Ylen uutissyötteen edes kerran päivässä.

Ja sitten on niitä ”uutisia”, mitä joku asiantuntija on sanonut siitä, mitä joku ihminen on sanonut vaikkapa rapakon takana tai tuolla idässä, tai etelämpänä. Ja sitten joku toinen asiantuntija sanoo jotakin siitä, mitä se ensimmäinen asiantuntija sanoi; ja kas kun ei joku kolmaskin sano siihen jotain, ja neljäs siihen taas jotain. Ja sitten se asia onkin jo vanhentunut, ja kaikki tuo asiantunteva löpinä olikin aika turhaa.

Kaikkeen ihmisten kommentointiin ja mielipidelöpinään ei siis ole järkeä reagoida sen enempää kuin omiin ajatuksiinsa. Ja helpointa on olla reagoimatta, kun ei seuraa niitä löpinöitä. Ja oman päänsä löpinän voi antaa rullata omine aikoineen jossain taustalla, ja keskittyä tekemään sitä, mikä on juuri nyt oleellista, tärkeintä, tarpeellista ja/tai rakentavaa.

Luojan kiitos olen oppinut etenkin muutaman viimeisimmän vuoden aikana olemaan reagoimatta moniin sellaisiin asioihin, joihin jopa ylireagoin aiemmin elämässäni. Se muutos on tapahtunut meditoinnin kautta. Ja vaikka olen vasta alussa tuon taidon suhteen, silläkin vähällä taidolla on jo ollut huomattavan iso stressiä helpottava vaikutus.

Jos voisin vaikuttaa toisiin ihmisiin suoraan, sillä tavoin, että he tekisivät mitä vain minä kehotan, kehottaisin heitä kaikkia meditoimaan / harjoittamaan hyväksyvää, tietoista läsnäoloa. Uskon, että maailma olisi paljon parempi paikka kaikille eläville, jos ihmiset tekisivät niin. Mutta eihän minulla ole sellaista suoraa vaikutusvaltaa kehenkään. Voin vain suositella sitä oman kokemukseni, tutkimustiedon ja lukuisten asiantuntijoitten tieteellisen ymmärryksen perusteella. Voin suositella sitä myös hengellisille ihmisille. Kristittykin voi harjoittaa ”syvämietiskelyä” tai ”hiljaista rukousta”, jos kykenee suhtautumaan avoimin mielin kristillisten mystikoitten kokemuksiin.

Yksi asia tässä kesälomakaudessa on ollut se, että on tullut katsottua joitakin Marvelin ”supersankari”-elokuvia ja Star Wars- elokuvat ja -sarjoja. Pidän enemmän jedi-ritareista kuin amerikkalaisista nykyajan supersankareista. Jedit ovat varsin ”tietoisuustaitoisia” ja hengellisiä hahmoja, ja välttävät turhaa tappamista. ”Jedi-asenne” opettaa, ettei pahaan pidä vastata pahalla; muuten menee itsekin pahan puolelle. Ja tämänhän pitäisi olla myös kristittyjen periaate; mutta ainakaan oikeistokonservatiiviuskovaiset eivät sellaista periaatetta noudata.

Minua suorastaan kuvottaa se tekopyhä ja hurskasteleva meininki, mitä rapakonkin takana pidetään yllä, niittenkin keskuudessa, jotka siellä nyt hallitsevat. Siihen rakkaudettomaan ja omahyväiseen meininkiin osallistuvat ovat onnistuneet pilaamaan Jeesuksenkin maineen, ja minulla huvittaisi yrittää palauttaa se. En vain oikein ole vielä päässyt vauhtiin siinä. Onneksi jotkut kansainväliset ”proge-kristityt” pyrkivät samaan tavoitteeseen, niin en ole aivan yksin tuossa missiossa.

No. Yksi asia, mitä ajattelin yrittää saada aikaiseksi kaikesta muusta mielenvaivasta ja käytännön tekemisistä ja ADHD-oireista huolimatta, on se, että kokeilisin pikku hiljaa syksyn mittaan kääntää ”Jalkapuolimielipuolipuolihomo-jutun” englanniksi. Siitä voisi tehdä halvan e-version kansainväliseen myyntiin; ei rahasta, vaan tarpeesta saada tärkeä viesti laajempaan levitykseen. Romaaninhan oli tarkoitus herättää pohtimaan sitä, että…

”… mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, neuropoikkeavan, vammautuneen tai mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa? Ja jos rakkaus on elintärkeä lääke, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?”

Transihmisten ja muittenkin LGBTQ-ihmisten asema vaikuttaa olevan uhattuna tuolla maailmalla, niissäkin demokraattisissa maissa, joissa asiat ehtivät jo olla paremmalla mallilla tässä viime vuosina, kuten USA:ssa. Nyt siellä esiintyy tarkoituksellista vihanlietsontaa transihmisiä kohtaan, muun muassa sen tietyn punanaamaisen ja kellertävätukkaisen härskin papparaisen toimesta, ja UK:ssa taas esimerkiksi J. K. Rowling rahoittaa Harry Potter - varakkuudellaan trans-vastaista järjestöä. Kannattaisi siis boikotoida Harry Potter-tuotteita.

Ja nyt yritän tehdä jotakin pientä tavoitteitteni suuntaista.