Rauhoittukaa, hyvät ihmiset!

Eilisiltainen ilmaisullinen tunnelmakuva.

Minulla ei oikeastaan edes huvittaisi kirjoittaa mitään, koska saatan herkästi ajautua kirjoittamaan muutakin kuin ”rauhoittavia” kommentteja. Se tarttuu niin kovin herkästi; vouhotus, ahdistus, kauhistus, suuttumus…

Olen ollut tällä(-kin) viikolla jokseenkin ärtynyt, turhautunut, tuskastunut, ja ajatukseni ovat ajoittain lipsahtaneet liiaksi siihen suuntaan, jonka syvimmässä päässä on epätoivo tämän ihmisten maailman ”sairaudesta”. Liikaa ahdistavia uutisia, liikaa ahdistavaa puhetta, liian vähän rauhoittavaa ja palauttavaa olemista tai tekemistä…

Kunpa jaksaisin uskoa, ettei mikään ole niin rikki, ettei se olisi enää korjattavissa, tai ettei mikään ole niin ”sairasta”, etteikö se olisi parannettavissa! Kunpa muistaisin, että pohjimmiltaan kyse on pahasta unesta, josta ihminen voisi kyllä herätä. Jokainen ihminen voisi herätä tästä painajaisesta ja nähdä, ettei oikeasti tarvitse riehua kauhuissaan, ja alkaa sitten siivota ja korjata sitä, mitä on harhaunessaan tullut rikkoneeksi ja sotkeneeksi. Ihmiskunnan tulisi herätä, avata silmänsä ja tiedostaa, mitä on tullut tehneeksi unissaan…

Me teemme tuhoavia asioita ollessamme painajaismaisen harhanunen vallassa. Tai, me emme tee asioille mitään, koska olemme paenneet painajaistamme omiin turvallisiin kupliimme, sulkeneet tarkoituksella silmämme, ettei meidän tarvitsisi vajota epätoivoon ja lamaannukseen. Me joko pakenemme, lamaannumme tai olemme jatkuvassa taisteluvalmiudessa.

Kollektiivisen, globaalin uhantunteen lietsominen katastrofiuutisoinnilla ja ”sotavouhotuksella” vain vahvistaa tätä harhaa, ja lisää pakenemista, lamaantumista, taistelemista milloin mitäkin uhkaa vastaan.

Emme muka pysty elämään rauhassa keskenämme. Ne ”toiset” ovat aina se uhka, jota vastaan minun ja meidän pitää varautua, varustautua, aseistautua…

Meistä tulee myös uhka; meistä tulee vainoharhaisia sotahulluja, jotka aseistautuvat ”kaiken varalta”, ja kas kummaa, turvautuvat väkivaltaan, kun vähänkin säikähtävät…

Jatkuva ylivireys tuottaa tällaista ylivalppautta, ylitulkintoja, ylireagointeja.

Emmekö osaa kääntää tätä ”ylivireyttämme” rakentavaksi toiminnaksi, aktivismiksi hyvien asioitten puolesta, rauhan rakentamiseksi?

Rauhoittukaa siis, hyvä ihmiset! Tie rauhaan vie rauhoittumisen kautta. Ja turha on yrittää ketään muita – edes omia lapsiaan – saada rauhoittumaan, ellei siihen itsekään kykene. Aikuiset ovat vastuussa lapsista; myös niistä, jotka eivät usko saavansa rauhaa ilman väkivaltaa.

Apua ja neuvoja rauhoittumiseen on kyllä saatavilla, ilmaiseksikin, jos vain tahtoo sitä etsiä.

Ja nyt yritän itsekin rauhoittua.

”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.” (Matt. 5:9)

JK: Ettei tulisi väärinymmärrystä, "Warginmaan Hiljainen Sota" on pasifistinen tarina.

Ärtymyksestä mutkan kautta asiaan

Ihmisentapainen kuivapastelleilla
mustalle paperille. Sukupuoli?

Enpä ole uskaltanut kirjoittaa tähän blogiin mitään viime aikoina, koska olen ollut niin ärtynyt kaikenlaisista asioista ja ilmiöistä, että olisin luultavasti kirjoittanut liian rumasti, ilkeästi ja loukkaavasti, jos olisin alkanut kirjoittaa lonkalta sitä, mitä mieleni päällä on.

En edelleenkään pidä esimerkiksi Riikka Purrasta, Ville Rydmanista tai Päivi Räsäsestä sen vaikutelman perusteella, jonka olen heistä saanut ihan vain Ylen uutisista tai keskusteluohjelmista. En lue juoru/paska/roskalehtiä, vaikka saatankin nähdä joitain raflaavia otsikoita silloin tällöin joko kaupassa asioidessani tai netin hakutuloslistalla. Ja olen boikotoinut MTV3:n ohjelmia ainakin -90- luvun loppupuolelta asti. Niin että julkisuuden henkilöistä pitämiseni tai ei-pitämiseni perustuu ihan vain siihen, mitä heistä kuulen, näen tai luen Yleisradion toimittajien ”suodattamana”.

No, tuskinpa sillä on kyseisille henkilöille mitään väliä, pidänkö minä heistä vai en, tai olenko eri mieltä vai samaa mieltä heidän kanssaan. Eivät he hirveästi tunnu välittävän saamastaan kritiikistä, joten suututtavatpahan varmaan ihmisiä edelleenkin. Minuakin. En kuitenkaan halua heille mitään pahaa; haluaisin, että he ”valaistuisivat” ja muuttuisivat sellaisiksi, etteivät enää aiheuttaisi pahaa mieltä toisille ihmisille. Samaa voisin sanoa monista muistakin ihmisistä, joitten naama esiintyy usein Ylen uutissivuilla.

Haluaisin pohjimmiltani rakentaa rauhaa, joten on tuon tavoitteeni vastaista lietsoa vihaa ja inhoa ketään kohtaan. On kuitenkin vaikea malttaa olla ilmaisematta minkäänlaista ärtymystä näitä tiettyjä julkisuuden henkilöitä kohtaan. Enkä väitä, etteikö Ylen välittämä vaikutelma heistä saattaisi olla jossain määrin ”epätarkka”, mutta olisihan noilla ”perussuomalaisilla” ihmisillä mahdollisuus pyrkiä antamaan itsestään mukavampikin vaikutelma toimittajien edessä, eikä sellainen, jonka monet ihmiset ovat (ainakin Ylen juttujen kommenttien perusteella) kokeneet ilkeäksi ja ylimieliseksi.

Päivi Räsäsestä taas syntyy vaikutelma, että hän on hankkinut poliittista hyötyä itselleen olemalla niin sinnikkäästi tiettyjä vähemmistöjä vastaan, luettuaan Raamatusta ilmeisesti vain tuota asiaa koskevia jakeita, eikä niitä, jotka eivät hänen asiaansa hyödytä, ja saattaisivat kolahtaa hänen itsensä nilkkaan. Se, jos joku ”hyvässä uskossa” paasaa sanomaansa sinnikkäästi ja aiheuttaa sillä toisille kärsimystä, on säälittävää, surullista ja epärakentavaa. Mutta se, jos paasaa tietynlaisille ihmisille mieluista sanomaa hyötyäkseen näitten miellyttämisestä itse, eli säilyttääkseen vaikkapa kansanedustajan hyväpalkkaisen homman, ja samalla aiheuttaa toisille ihmisille (tässä tapauksessa tietyille vähemmistöille) kärsimystä, se ei mielestäni ole kristillisen sanoman mukaista…

No, minunkin on juuri nyt vaikea tuntea lähimmäisenrakkautta näitä edellä mainittuja ja monia muitakin ihmisiä kohtaan, joten ymmärrän, jos rakkaudellinen toiminta on noille muillekin vaikeaa. Niinhän se on. Tekisi mieli jatkaa keljuilua, mutta yritän lopettaa tähän.

Sanonpahan vain tässä pari asiaa. Mielestäni ihmiset, jotka haluavat elää yhdessä ja rakastaa uskollisesti toisiaan, ja saada liittoonsa siunauksen siltä Jumalalta, johon uskovat, sukupuolesta riippumatta, ”ansaitsisivat” kyllä ”siunauksen” myös seurakunnalta ja papeilta. Minä henkilökohtaisesti en epäile sitä, etteivätkö Jumalalta siunausta liitolleen pyytävät ihmiset voisi saada siunausta, papista ja seurakunnasta riippumatta. Jos joku ylipäätään kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää jotakin, miksi Jumala vastaisi epärakastavasti, eikä antaisi sitä, mitä pyytäjä tarvitsee? Miksei anneta Jumalan päättää siitä siunauksesta? Eihän se ole pappien mielipiteestä kiinni, keitä Jumala siunaa, keitä ei…

Toinen asia liittyy myös sateenkaariteemaan. Muunsukupuoliset tarvitsevat oman virallisen ”sukupuolivaihtoehdon”, ja ilman mitään lääketieteellisiä tutkimuksia tai diagnooseja. Ei ole oikein, että muunsukupuoliset ja intersukupuoliset joutuvat edelleen väen väkisin valitsemaan ”sukupuolensa” kahdesta yhtä sopimattomasta vaihtoehdosta, tai sitten teeskentelemään ja kärsimään tässä binäärisessä yhteiskunnassa. Tai, jotkut joutuvat epätoivoissaan kirjaamaan ja korjaamaan sukupuolensa siihen toiseen viralliseen vaihtoehtoon, kun ei ole olemassa virallista mahdollisuutta olla ihan vain muu, tai olla olematta kumpaakaan.

Ja nyt ”vaikenen”, koska ärsyttää liikaa.

JK: Ja niille tahoille, jotka tarkistavat tämän blogin sisältöjä jostakin muusta syystä kuin lukeakseen mielenkiintoisia juttuja – Hyvää päivää ja siunausta teillekin.

Miten sain ”kitu-projektini” valmiiksi?

Minulla on ADHD, joten ei liene kovin kummallista, että jotkut tekemiseni venyvät, siirtyvät, muuttuvat, unohtuvat, tai jäävät vain lopullisesti kesken. Olen silti onnistunut julkaisemaan jo pitkälti toistakymmentä romaania ”omin päin”, koska opettelin oman tapani toteuttaa itsenäisesti näitä omaehtoisia, itseäni kiinnostavia projektejani. Tällä kertaa projektini tökki välillä niin paljon, että meinasin jo luovuttaa, ja nyt tuntuu todella huojentavalta, että kaikesta tökkimisestä, välttelystä ja sisäänpäin kääntyneestä valituksestani huolimatta olen saanut tämänkin projektin valmiiksi.

Mutta eipä ole yksikään aiemmista romaanikäsikirjoituksistani vaatinut niin paljon muokkaustyötä, motivointia ja hermojen lepyttelyä. En enää oikein edes muista, missä vaiheessa sain idean yhdistää lapsena aloittamistani susitarinoista teini-ikäisenä koostamani romaanikäsikirjoituksen Ohdakemaan maailmaan. Joka tapauksessa tuo idea oli kyllä olemassa jo silloin, kun julkaisin ensimmäisiä sarjan osia; tai, ainakin Warginmaa oli jo paikkana olemassa, ja Ohdakemaan tarinoihin ilmaantui kohtauksia, joita voisi tulkita Warginmaan mystisemmän kulttuurin näkökulmasta.

Niin, minä todellakin vitkuttelin ja vitkuttelin, siirsin ja siirsin tätä hommaa kaikenlaisista tekosyistä, ja toisaalta siksi, että koin tämän romaanin olevan liian erilainen tai ”eri tasolla” kuin Ohdakemaa-sarjan romaanit. Ja hieman erilainenhan se onkin, ja voisin kuvitella, että se saattaisi kiinnostaa hieman nuorempia ihmisiä kuin Ohdakemaa-sarja. Toisaalta, kuten J. R. R. Tolkienkin muistaakseni ajatteli, voi olla ihan hyvä, jos samat tarinat sopivat niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille. Itse pyrin siihen, ettei julkaisemissani kirjoissa olisi mitään sellaista, mitä ei suositeltaisi televisiossakaan alle kaksitoistavuotiaille.

No, mutta mikä tässä ”kitu-projektini” toteutumisessa voisi olla mielenkiintoista muillekin kuin kirjoja julkaiseville tai lukeville ihmisille, on se, mitkä ”teot" auttoivat minua saamaan tämän ajoittain tympeän ja tuskastuttavan projektini valmiiksi.

Tässä siis keinoja tai asioita, joista oli minulle apua, kun työstin käsikirjoitustani aina uudelleen ja uudelleen kohti itsekritiikkini läpäisevää versiota:

1) Yhdistin projektin osaksi isompaa projektia: Alussa ajattelin, että ”Warginmaan Hiljainen Sota” tulisi olemaan osa Ohdakemaa-sarjaa, ja siksi sen muokkaaminen edistäisi tämän isomman idean toteutumista, ja jatkossa toimisi myös ”johdatuksena Ohdakemaahan”.

2) Pidin projektin ajan esillä susiaiheisia kuvia, kuten seinäkalenteria, pyyhettä, palapeliä, niin että susimielikuville oli koko ajan virikkeitä tarjolla.

3) Kehittelin mielikuvia päähenkilöistä esimerkiksi nukkehahmoina ja piirtämällä. Olen huomannut, että kun hahmoon jollain tapaa ”kiintyy”, haluaa kirjoittaa valmiiksi hänen tarinansa.

4) Tein ainakin kaksi kertaa HOT-matriisin tästä tavoitteestani, niin että kirjoitin näkyviin syitä, miksi tämä on minulle tärkeää, ja listasin konkreettisia keinoja, miten edistän tätä tavoitettani. Kirjasin HOT-matriisiin myös kaikki ajatukset ja tunteet, jotka saavat minut välttelemään projektin edistämistä, ja tunnistin, mitä kaikkea sellaista teen, mikä vie poispäin tavoitteestani.

5) Kirjoitin myös erillistä listaa siitä, miksi tämä projekti on minulle tärkeä ja arvojeni mukainen.

6) Tein myös ”miellekarttoja” näistä asioista, värikkäillä kynillä.

7) Listasin projektiin liittyviä ”negatiivisia” ajatuksiani ja kirjoitin sitten niihin rakentavampia, vaihtoehtoisia ajatuksia ja suhtautumistapoja.

8) Käsittelin epäröintiä aiheuttavia ja lannistavia ajatuksiani ja uskomuksiani myös ”puhekuplina”, ja piirsin ja kirjoitin ”vastalauseita” ja voimaannuttavia repliikkejä myös puhekupliin.

9) Kerroin silloin tällöin projektistani ja sen vaiheista läheisilleni, niin sain hieman kannustusta ja loin myös siedettävissä olevaa ”sosiaalista painetta”.

10) Suunnittelin ajankäyttöäni tähän projektiin samalla kun aikataulutin ”pakollisia” tekemisiäni.

11) Maalasin monta kuvaa siitä, miten hankalalta tämä projekti milloinkin tuntui, ulkoistaen näihin kuviin tunteitani.

12) Maalasin myös ”toivetilakuvia” liittyen siihen, miten haluaisin projektini sujuvan ja etenevän.

13) Kehitin omanarvontuntoani tulemalla enemmän omanlaisenani ihmisenä esille niin arjen kontakteissa kuin vieraampien ihmisten keskellä, ja myös tässä blogissani.

14) Muistutin itseäni toistuvasti siitä, että tämä kirjaprojekti on samalla jonkinlainen arvostuksenosoitus itselleni pienenä lapsena: Olinhan vasta yhdeksän-kymmenen, kun aloin kirjoittaa ”susijuttuja”, ja kun olin päässyt kirjoittamisen makuun, aloin kuvitella, että minusta tulisi joskus jonkinlainen kirjailija.

15) Mietin, mikä tämän käsikirjoituksen lopullista ”pakettiin laittamista” oikeasti estää, ja tunnistin virheitä häpeilevän, vaativan ja ankaran sisäisen nilkin, joka vaati tekemään vielä yhden muokkausluvun, tarkistamaan kaiken vielä kerran, ja niin edelleen, niin etten tiennyt, milloin homma on riittävän hyvä. Päätin tietoisesti antaa ”potkut perfektionistille”!

16) Ymmärsin myös, ettei minun tarvitse miellyttää snobbailijoita ja ”elitisti-apinoita”. Voin julkaista kotikutoista, epäkaupallista ja vastakulttuurista, jos se on se, mitä osaan ja mistä pidän.

17) Ymmärsin, että kirjoittamalla siitä, mikä on minulle tärkeää, voin olla ”maan hiljaisten”, kuten vähemmistöjen ja syrjäytyneitten äänenä.

18) Ymmärsin, ettei minun todellakaan tarvitse tienata rahaa luovasta tekemisestäni; minulla ei siis ole paineita olla kaupallisesti suosittu.

19) Jätin projektin monta kertaa ”Herran haltuun”…

Ja, koska olen hengellinen, uskon ”Korkeamman Voiman Johdatukseen”, ja siitä todisteena minulla on joka kerta tullut ”kylmät väreet” tietyssä kohdin romaanin tarinaa, kun olen tehnyt muokkauslukukierrosta. Uskon, että siinä kohdin on joku erikoinen juttu, joka ei ole minun käsissäni. Ja se kohta on myös paras syy siihen, miksi minun oli julkaistava tämä romaani, vaikka se onkin omasta mielestäni vieläkin ”vähän muokkausta vailla”…

Mielelläni ajattelen ja sanon, että kaikki kirjoittamani romaanit ovat hyödyllisiä ja ”henkisesti kehittäviä”. Tähän on vaikea väittää vastaan, ellei joku lue kirjojani ja sitten todista, ettei minkäänlaista ajattelun kypsymistä tai uusia oivalluksia ole tapahtunut lukemisen aikana. Ja sitä paitsi, minkä tahansa lukeminen voi kehittää henkisesti; kuten, kasvattaa kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja itsehillintää… No, haluan uskoa, että kirjoissani on joitakin merkityksellisiä teemoja, joitten lukeminen voisi edistää ihmisyksilöitten henkistä kehitystä ja sitä kautta parantaa maailmaa.

”Warginmaan Hiljaisen Sodan” käsikirjoituksen muokkausprosessi oli työläs osin senkin takia, että tein ”alkuperäiseen” (eli joskus parikymmentä vuotta sitten muokkaamaani versioon) huomattavan suuria muutoksia, kun istutin tarinaa Ohdakemaan maailmaan sopivaksi, ja lisäsin siihen myös ”susisielut”. Lisäksi muutin ”kaikkitietävän kertojan” näkökulmasta kirjoitetun tarinan yhden henkilön näkökulmasta kerrotuksi, minä-muotoon. Alkuperäisen tarinan keskeiset teemat säilyivät, mutta lisäsisällöiksi nousivat kertojan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset. Tarinasta tuli niin ollen vielä psykologisempi kuin se oli alkujaan. Hengellisyys, jota tarinassa oli jo silloin, kun sitä lapsena kirjoitin, yhdistyi Ohdakemaan maailman hengelliseen ajatteluun; ja se tietysti heijastelee omaani. Ja nyt koin hyvin tärkeäksi lisätä tähän tarinaan myös transsukupuolisuuden kokemusta ja yleensäkin sateenkaarevuus-teemaa.

Ohdakemaa-sarja on luokiteltu ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, paitsi että varsinkin sarjan viimeinen osa, ”Huurupäitä ja Susisieluja”, alkaa olla osittain jonkinlaista fantasiaa. Sen osan lukemisen jälkeen tämä käsillä oleva romaani ei ehkä herätä enää niin paljon kummeksuntaa. Eli, joistakin kömpelyyksistä ja virheistä ja epäloogisuuksista ja tylsyyksistä huolimatta lopputulos on ihan kelvollinen tarina, jossa on merkityksellinen sisällöllinen viesti.

”Warginmaan Hiljainen Sota” on siis nyt ilmestynyt; ja vaikka tarinan ”pohja” on peräisin vuosikymmenten takaa, sen viesti sattuu olemaan yhä ajankohtainen.

Tämä on huuto rauhan ja toivon puolesta. Tämä on epäkaupallista, kotikutoista ja hivenen vastakulttuuristakin kirjallisuutta eri tavoin poikkeaville tai itsensä ulkopuolisiksi tunteville; friikeille, kvääreille, nepsyille ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää meitä.

Suolaa närästykseen ja valoa ”pimeille” ihmisille

 

Mitäpä sanoa, jos mitään, kun ei
tiedä mikä on ja missä on?

Tuli pieni paine kirjoittaa jotakin, etten kokonaan hylkäisi tätä itseilmaisukanavaa. On ollut taas kerran muutakin tekemistä, niin että on vaikea löytää aikaa ja energiaa tälle tekemiselle.

Olisin tietysti voinut kirjoitella jotakin ja ottaa kantaa omien näkemysteni puolesta presidentinvaalienkin aikaan, mutta olin siinä vaiheessa niin tuohtunut asioista, etten uskaltanut edes inahdella mitään ääneen, etten tulisi loukanneeksi ketään liiaksi, tai, levittäneeksi tietoa, jonka alkuperästä en voinut olla aivan varma. Olin kuitenkin hyvin, hyvin näreissäni siitä, miten ennakkoluuloista ja suvaitsematonta suuri osa äänestäjistä vaikutti olevan. Olisin voinut kirjoittaa tuosta aiheesta rumasti, ilkeästi ja närkästyneesti, ihan vain ilmaistakseni omia tunteitani, mutta tuskinpa kuitenkaan olisin ehtinyt vaikuttaa vaalitulokseen. Eihän tätä blogia lue kovin moni, ainakaan säännöllisesti.

No, en tiedä nielinkö nuo närkästykseni kokonaan, vai tuliko tähän päälle vain lisää näränaihetta, kun katsoin a-studioita ja sen sellaisia keskusteluohjelmia, niin että tuo aiempi närästyksenaiheuttaja vajosi jonnekin alempiin, puolitietoisiin kerroksiin korventamaan mahanahkoja, toivon mukaan ei sentään mädäntymään ja tuottamaan metaania.

Jotkut televisiossa esiintyvät naamataulut herättävät hämmentävänkin paljon aversiota; saati sitten, kun aukovat omahyväisesti virnuilevia suitaan ja sanovat tyhmiä, jopa epätosia ja ylenkatseellisia asioita. Melkeinpä teki mieleni ruveta ottamaan pysäytyskuvia muutamien henkilöitten kaikkein hölmöimmistä ilmeistä ja lisäämään sitten niihin joitakin ilmaisullisia tekstejä. Mutta sellainenkin olisi ehkä liian ilkeää. Ja jos yrittää noudattaa kultaista sääntöä, niin enpä kai haluaisi sellaista itsellenikään tehtävän, joten, en taida tehdä heillekään. Yritän keksiä jotakin muuta…

”Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen… Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa…” (Juicen mukaan) tekstinpätkä sopisi kyllä aika hyvin yhden tietyn ihmisen hämmentyneen perusilmeen oheen.

Niin, voisin tehdä jotain muuta ilmaisullista, mutta pitäisi myös aloittaa opintojen lopputyö, saada romaanintekele lopultakin valmiiksi, ja tietysti hoitaa myös kaikki välttämättömät velvollisuudet. Minulla on siis ehkä liiaksikin tekemistä, joka on kesken tai kokonaan aloittamatta, ja joitakin ikuisuusprojekteja… Ja ajoittain jurppii niin paljon, että turhautuu siihen jurppimiseenkin, eikä tee sitten vähääkään, vaan tekee mieluummin mieli etsiskellä netistä vegeproteiineja tai vähänkäytettyä hupparia tai maastohousuja…

Joo ja rapakonkin takana meitä odottaa kenties demokratian kääntöpuolen (=populismin) riemuvoitto, ellei nyt joku järjellinen taho pysty sen erään trumputtelijan tekemisiin puuttumaan. Pelottavaa, että jossakin on niin paljon tiedostamattomia, kusetettavissa olevia ihmispoloja, joilla ei nähtävästi ole mitään arvostelukykyä ihmisluonteen suhteen, ja silti äänioikeus.

Ja joka puolella tuntuu olevan sotavouhottajia, jotka levittävät pelkoa ympärilleen, ja kaikenlaisia ilkeitä, kaunaisia ihmisiä, jotka eivät tosiaankaan rakenna maailmanrauhaa kaunaisuudellaan. En haluaisi olla itse niin ärtynyt ja tuskastunut ja kaunainen, että alan haastaa riitaa kaikkien toisin-kuin-itse-ajattelijoitten kanssa, mutta sanonpa vain, että kyllä ärsyttää, että maapallo on ihmislajin nerokkuuden ja mukavuudenhalun ja ajattelemattomuuden ja itsekeskeisyyden ynnä muitten ei-välttämättömien ominaisuuksien takia mennyt näin pilalle… Suututtaa koko maailman viattomien puolesta!

Olen jonkun verran maalannut kuvia, joihin saan ehkä rakentavalla tavalla purettua tätä suuttumustani, mutta tietysti piinaan myös itseäni, kun en saa itsekään tehtyä tarpeeksi ”maailmaa parantaakseni”. Yritän kuitenkin parantaa sentään vähän edes itseäni, ja toivon, että muutkin yrittäisivät. Ongelma on lähinnä siinä, kun suuri osa ihmisistä ei ymmärrä ongelman olevan myös itsessä, eikä pelkästään toisissa. Itseen pystyy sentään jonkin verran vaikuttamaan. Ja toisiinkin puree paremmin hyvä kuin paha.

Valo poistaa pimeyden; olisi siis yritettävä olla tuon valon tuoja ja kantaja, eikä pimeyden ylläpitäjä. Ja voisin olla myös suolaa, joka estää tätä maailmaa (tai edes itseään) mädäntymästä enempää. Pitäisi vain saada se suola purkista ulos, ja lamppu pois sieltä vakan alta… jotta se loistaisi myös niille ”pimeimmille”, joitten silmissä ei ole vielä näkynyt järjen pilkahdustakaan.

Öhötys, ökyily ja löllöily ovat turvallisuusuhkia!

Minusta tuntuu ajoittain, että olen pintavesiin joutunut
"monni-krotti", eikä kantamani "valosyötti" edes erotu... 

Niin… presidentin vaalit lähestyvät, ja olen jonkin verran seuraillut ehdokkaitten näkemyksiä arvojen ja toisaalta ymmärryksenkin näkökulmasta. Yksi keskeinen teema näissä vaaleissa on nähtävästi turvallisuus(politiikka). Joittenkuitten ehdokkaitten pääkopassa tämä asia tuntuu liittyvän lähinnä ulkopolitiikkaan ja maahanmuuttoilmiöön, joillakuilla huolettaa myös valtion sisäinen sosiaalipoliittinen tilanne (kuten eriarvoistuminen ja polarisoituminen) ja jopa psykososiaaliset tekijät. Vain osan ehdokkaista olen kuullut sanovan, että suurin uhka turvallisuudellemme on ilmastokriisi lieveilmiöineen.

Eikä sitä uhkaa todellakaan pitäisi jättää mainitsematta, jos puhutaan turvallisuudesta, niin globaalisti kuin valtiotasolla. Moni tämän asian kyllä ymmärtääkin, ja on siksi ahdistunut. Niinpä on ihan hyvä, että ”ilmastoahdistukseen” on kehitelty omahoito-ohjelmakin (Mielenterveystalossa). En ole sitä vielä itse käynyt läpi, jotta osaisin sitä suositella tai olla suosittelematta, mutta tuskinpa siihen tutustuminen haitallistakaan olisi.

Mutta kun nyt puhutaan turvallisuudesta, en halua jättää huomiotta psyykensisäistä turvallisuudentunnetta, joka loppupelissä usein ratkaisee meidän käyttäytymisemme – kuten myös sen, millaisen poliittisen kannan otamme turvallisuusasioihin.

Psyykkinen turvallisuudentunne ei mene aina yksiyhteen konkreettisen turvallisuuden kanssa. Monikin saattaa kadottaa luonnollisen uhantunteen ja ”itsesuojeluvaiston” ollessaan riittävän kauan oikeasti vaarallisissa olosuhteissa; tai toisaalta, herkistyä uhalle niin paljon, että aistii joka puolella vaaraa. Ja sitten toisaalta, joku, joka on parhaillaan oikeasti suhteellisen turvallisissa oloissa, saattaa pelätä aivan hirvittävästi jotakin, tai kokea olevansa uhattuna heti kun astuu kotinsa kynnyksen yli. Syystä jos toisesta olemme eri tasoisesti pelokkaita, pelkäämme erilaisia asioita, ja myös reagoimme tuohon pelon tunteeseen eri tavoin.

Kun sitten pohditaan tällaista psyykkistä kokemusta vaikkapa valtionjohtajien tasolla, lienee ihan loogista, että psyykkistä turvattomuutta, uhantunnetta tai suorastaan vainoharhaa kokeva ihminen saattaa yrittää ”hoitaa” omaa turvattomuuttaan ulkoisilla keinoilla, aggressiivisestikin. Vallankäyttö, väkivaltakin, luo illuusion omasta turvallisuudesta. Eliminoi uhka – ole turvassa? Pelottele toisia, käytä ”pelotteita”… Katoaako uhka?

Jotkut psyykkisesti turvattomat ihmispolot etsivät turvaa materiasta - antaahan mielihyvä ja itsensä hemmottelu ehkä jonkinlaista hyvänolontunnetta ja siihen liittyvää turvallisuuden illuusiota; vähän niin kuin mukavasti ja turvallisesti kohdussa lilluisi, tai niin kuin turvallisen vanhemman sylissä ja ruokinnassa köllöttelisi, yltäkylläisyydessä ja hellittynä.

Ökyrikkaat saattavat haluta luoda itselleen tällaiset löllömukavat olosuhteet, ja tähän saattaa liittyä muutakin regressiivistä käyttäytymistä. Eräillä miespuolisiksi ilmeisesti identifioituvilla se saattaa olla vaikkapa isojen ihmisten lelujen hankkimista (vaikkapa kilpa-autoja, avaruusraketteja) ja loputtomasti feminiinisiä ”äidinkorvikkeita”. Samalla tällainen ”mahtisonni” saa siis huomiota ja hellyyttä kyltymättömälle ja kenties turvattomalle sisäiselle vauvalleen, mutta myös statusta, eli valta-aseman näennäistä ilmineerausta, ihailua ja kateutta. Ökyilyä ja löllöilyä isolla rahalla. Yöh.

Toisin sanoen, turvallisuudentunnetta, jos se on jäänyt jotenkin puutteelliseksi jo alkujaan, tai on ihan ymmärrettävistä syistä järkkynyt myöhemmin elämässä tai vasta viime aikoina, saattaa kukanenkin meistä yrittää luoda itselleen erilaisilla keinoilla. Kellä nyt mitäkin keinoja on käytettävissä, ja kellä sitten omatunto rajoittaa keinovalikoimaa, ja kellä ei.

Uhantunne, pelko, herättää sen kaikille tutun ”stressireaktion”; taistele, pakene, lamaannu. Taistelureaktio tarkoittaa tässä yhteydessä tietysti aggressiivista mentaliteettia, kuten tarvetta ärhäkkään puolustautumiseen (esim. sota-asioissa tai maahanmuuttopolitiikassa), tai jopa tarpeeseen ”eliminoida” uhaksi koetut kokonaan. Sota-öhötystä! Pakeneminen taas voi olla monenlaista vetäytymistä, piileskelyä, psyykkistä eskapismia, fyysisen mielihyvän tai päihtymyksen pakonomaista etsimistä. Siihen voi käyttää älyttömästi rahaa, tai sitten ihan vain ilmaiseksi ja ekologisesti vaipuu päänsä sisäiseen maailmaan…

Turtumus, välinpitämättömyys ja eri tasoinen toimintakyvyttömyys taas liittyy lamaantumiseen uhan edessä, ja sehän voi näyttäytyä masennuksen tapaisesti. Moni siis ”masentuu” uutisten seuraamisesta. Moni ei seuraa niitä ollenkaan. Moni hermostuu, vouhottaa tai uhoaa, paapattaa vihaisesti, etsii syyllisiä ja hyökkää…

Tämäkin on eräänlaista verbaalista ”tykitystä” (huom. sotaöhötys-termi), ammuksina viiriäisenmunan tasoisia pläsäyksiä, jotka eivät ole oikeasti vaarallisia. Korkeintaan herättävät hämmennystä ja närkästystä. Tai ylipäätään herättävät…

Niin, herätys! Nyt puhutaan ”turvallisuuspolitiikasta”, eikö kiinnosta?

Öhötys, ökyily ja löllöily, joihin sisältyy muun muassa yltiöpäinen asevarustelu ja kohtuuton linnoittautuminen, hedonistinen eskapismi, omaan napaan keskittyminen, valtapullistelu, materiaan turvaaminen ja kulutushysteria ahdistuslääkkeenä, ovat ongelmallisia keinoja reagoida globaaliin uhantunteeseen. Tyhmä kysymys: Mitenkähän nämä ihmisen reaktiiviseen käyttäytymiseen liittyvät ilmiöt vaikuttavatkaan ilmastokriisiin, joka on (onneksi joittenkin poliitikkojenkin mielestä) kuitenkin se isoin uhka turvallisuudellemme? 

Olemme samassa veneessä, joka uhkaa upota. Jotkut alkavat hermostuksissaan nahistella ja yrittävät pudottaa toisia pois veneestä varmistaakseen oman selviytymisensä. Joku menee pelosta sekaisin ja alkaa porata reikää veneen pohjaan. Ja jotkut lyövät läskiksi ”mitä väliä”- mentaliteetillaan, ja syövät, juovat ja bilettävät kuin viimeistä päivää. Jotkut käpertyvät veneen pohjalle, kun eivät tiedä, mitä edes voisi tehdä, tai eivät uskalla yrittääkään mitään, kun aina on joku haukkumassa hihhuliksi tai viherpiipertäjäksi tai idealistiksi tai joksikin muuksi, joka ei ole esimerkiksi ”tekniikan titaani” tai ”huippu-urheilija” tai ”huippupoliitikko” tai ”huippu-super-idoli-kosmopoliitti”…

Mitäpä tässä edes voisi tehdä, joku marginaaliolento syrjäperältä? Ulista epätoivoisesti apua?

Jotenkin tästä tulee mieleen eräs tekstinpätkä tapahtumista Genesaretinjärvellä parituhatta vuotta sitten. Kuvittelenpa näkeväni erään vetten päällä kävelevän olennon lähestyvän tätä myrskyssä keikkuvaa paattia…

Kuka haluaa jäädä uppoavaan veneeseen öhöttämään, ökyilemään tai löllöilemään, jos uskoo, että voisi kävellä vetten päällä, eikä huku milloinkaan?

Henkinen tilannekatsaus sängynpohjalta

Väri palautunut normaaliksi,
vrt. tähän.

Vuosi vaihtui, ja on henkisen tilannekatsauksen aika. Ulkona on nyt 35 astetta pakkasta ja sisällä noin 19 astetta lämmintä. Olin huonossa hapessa, käheästi ulvova ja yskähtelevästi haukahteleva tässä useamman viikon jonkun pöpön tai toisenkin takia, mutta nyt on sängynpohjalla vaihtolämpöisesti vetelehtiminen onneksi alkanut luontaisesti kääntyä myös laahustamisen, pomppimisen ja vaappuvan heilahtelun suuntaan; joskin virta loppuu nopeasti, ja on palattava välillä tänne sängynpohjalle ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Täytyy antaa myönteistä palautetta Omaolo-palvelulle, jossa sai tehdä oirekartoituksen ja lähettää tulokset sitten ihan oikealle ihmiselle. Tällaisesta ei niin kovin sosiaalisesta oliosta oli etenkin kurkkukipuisena paljon mukavampi viesteillä kirjallisesti hoitoalan ammattilaisen kanssa kuin jonottaa puhelinpalvelussa tai oleskella kusi sukassa tuntikausia odottaessaan takaisinsoittoa terveysasemalta ja yrittää sitten olemattomalla äänellä pihistä muka kuuluvasti, tehokkaasti ja ymmärrettävästi jollekin kiireiselle ja ylirasittuneelle hoitajaihmiselle niitä epäselviä oireitaan, jotka eivät olleet koronaa, influenssaa tai RS-virustakaan.

Niin, puhumatta yhtikäs mitään sain selittää sairaanhoitajalle omat oireeni seikkaperäisesti, ja sen perusteella sain häneltä kirjallisen arvion, oireitten hoito-ohjeen ja toimintaohjeet jatkoon. Se riitti rauhoittamaan minun pääkoppaani siinä vaiheessa, kun mietin, pitääkö lähteä lääkäriin vai ei. Lepo, höyryhengittely, hunaja, lämmin juotava ja kurkun säännöllinen desinfiointi alkoi sitten pikku hiljaa edistää toipumista.

No, lonkkaa on siis vedetty päiväkausia, ja nyt olisi aika vetäistä lonkalta ja sängynpohjalta ajatuksia siitä, mitä haluaisin tänä tulevana vuonna tehdä, jos Luoja suo:

Tämän blogin jatkaminen on vähän epävarmaa ja epämääräistä ja ristiriitaista… Joten totean vain, että Herran haltuun; päivittelen jos päivittelen. En päätä nyt mitään.

Minulla on (toivoakseni) jo melko hyvässä vaiheessa Ohdakemaan maailmaan sijoittuva, mutta siitä erillinen (tai uuden sarjan aloittava) romaani, jonka lanseeraan ehkä suoraan nuorten fantasiaromaanina. Siitä olisi paljonkin selitettävää, mutta jätän sen selostuksen ehkä Ohdakemaa-blogin puolelle ja sellaiseen hetkeen, kun jaksan paneutua ko. romaanin kuvailuun. No, sen kantava sanoma on kuitenkin niin tärkeä ja ajankohtainen, että mainitsen sen tässä:

Pahaa ei voi voittaa pahalla – sen enempää kuin pimeyttä voi poistaa ilman valoa. Paras tapa vähentää pahaa on lisätä hyvää, ja siitä on jokainen (henkisesti) aikuinen (ja psyykkisesti ”täysvaltainen”) ihminen vastuussa. Piste.

Minulla on myös meneillään Taideterapiaohjaajan koulutus. Siihen liittyen pitää tehdä jonkinlainen opinnäytetyö. Minulla on siihen kyllä jo idea, mutten ole vielä aloittanut mitään kirjaamaan. Onhan tässä muutama kuukausi aikaa… Vitkuti, vitkuti.

Lisäksi olen luvannut auttaa sarjakuvan käsikirjoituksen muotoilussa ja dialogien kirjoittamisessa, mikä on vähän sellaista irrallisempaa hommaa, koska en tietenkään pysty olemaan niissä maailmoissa koko aikaa. Olisin mieluummin lähinnä omissa maailmoissani ja työstäisin vain omia juttujani…

Kuten, olen ajatellut jossain vaiheessa ruveta työstämään yhtä vanhempaa ”luuseritarinaa” nykyaikaisempaan muotoon, jos se inspiroi. Ja sitten päässäni on myös fantasiatarina, joka sopisi tuon aiemmin mainitsemani jatkoksi, mutten ole oikeastaan edes aloittanut sitä. Olen kirjoittanut siitä vain juoni-idean, koska se tuli joskus suhteellisen valmiina ideana päähäni, sen kummemmin suunnittelematta. Eli, voisin kirjoittaa uuttakin tekstiä, jos, jos, jos…

Leipätyö jatkuu omine vinkeineen. Kehittelen omaan työskentelyyni vaihtelua siinä määrin kuin voin. Säännöllinen ihmisaltistus pitää minut kiinni jonkinlaisessa hyväntahtoisessa yhteydessä ihmisolentoihin, ja nimenomaan symppiksiin sellaisiin, eikä niihin, joilla ei mielestään ole mitään ongelmia, ja jotka porskuttavat menemään pitäen luusereina niitä, jotka eivät porskuta.

En vieläkään oikein millään jaksaisi pakottaa itseäni kirjoittamaan mitään teoreettisempaa opusta. Ideoita tosin on ollut sellaisestakin; siis siitä, että kokoaisin samoihin kansiin vaikkapa kaikki nämä epämääräiset henkiset viisasteluni vuosien varrelta. Vaan enpä inspiroidu, ellen inspiroidu. Herran haltuun siis sekin.

Minulla olisi paljonkin spontaanisti syntyneitä tai terapeuttisessa mielessä synnyttämiäni kuvia, joita voisin johonkin järjestellä ja säilöä. Vanha läppäri on kuitenkin siinä kunnossa, etten luultavasti saa sillä enää tehtyä kuvankäsittelyä tai edes arkistointia, joten, olisi tarpeen opetella työskentelemään vanhan pöytäkoneen vieressä, eli eri paikassa kuin tässä, ja se on vastenmielinen ajatus. Minun aivoni toimivat parhaiten juuri tässä paikassa ja tässä asennossa. Muutos siihen on YÖK. No, ehkäpä liioittelen vastenmielisyyttäni, ja on joka tapauksessa melkein pakko sopeutua siihen muutokseen, koska en mitenkään saa sitä pöytäkonetta ja näyttöä mahtumaan tähän puoleen neliöön, enkä jaksa järjestellä enempää tilaa…

Näitten edellä mainittujen ”projektien” lisäksi minulla on tietenkin muutakin tekemistä joka päivä, ja sitäkin enemmän ajatuksia siitä, mitä haluaisin tai arvelisin tärkeäksi tehdä, jos vain olisi aikaa ja jaksamista. Mutten tietenkään jaksa nyt tehdä listaa niistä…

Olen edelleen vähän väsähtänyt vedeltyäni lonkkaa huonossa hapessa useamman viikon, mutta oikeastihan tämä jaksamattomuus johtuu myös yleisestä vastentahtoisuudestani tehdä yhtään mitään, mikä ei kiinnosta (ADHD), tai mitä ei ole ihan pakko tehdä toisten ihmisten puolesta (liiallinen vastuuntunto).

Olisi minulla kai vielä joitakin asioita, joita haluaisin sanoa kaikille ihmisille, mutteivat kaikki kuitenkaan lue tätä blogia, joten, täytyisi olla joku muu foorumi sellaiseen paasaamiseen.

No, katsotaan, mitä on tullakseen, jos alkaa taas joku asia ulisuttaa… Presidentinvaalit ehkä.

Inklusiivista Joulua ihan kaikille olevaisille! (Joulukalenterini 24. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Yhtenä mietiskelyhetkenäni ymmärsin, että olin lopultakin onnistunut sisäistämään kahden uudehkon sivistyssanan merkitykset eräässä sosiokulttuurisessa ilmiössä. Tarkistin ne määritelmät vielä sanakirjasta (koska en useinkaan ole aivan varma kuulemieni sanojen täsmällisistä merkityksistä, niin että rohkenisin niitä sanoja käyttää omissa julkisissa pohdinnoissani):

Inklusiivinen = ”sisällyttävä, mukaan ottava, yhteiskuntaan ja yhteisöön integroiva”

Eksklusiivinen = ”poissulkeva; yksinoikeuteen perustuva, valikoiva, rajoittava, suljettu”

Minulle tuli näet tarve ilmaista eräs asia mahdollisimman yksiselitteisesti.

Uskonnollisuus on eksklusiivista.

Hengellisyys on inklusiivista.

Jos joulunvietto on uskonnollista, se herkästi sulkee hartaudenharjoituksissaan pois esimerkiksi ”vääräuskoiset” ja ”syntiset”.

Jos taas joulunvietto on hengellistä, se jakaa rauhan, rakkauden ja toivon ilosanomaa aivan kaikille, niille ”vihamiehillekin”, eikä pelkästään omalle ”eliittiväelle”. Ja koko luomakunnalle, eikä vain ihmisille; ihan kaikille olemassa oleville otuksille ja eliöille!

Kaikkein parasta Joulua siis myös uskonnollisille ihmisille, ja myös materialisteille, nihilisteille, hedonisteille ja kaikille muillekin, jollaisista en henkilökohtaisesti erityisemmin pidä! Mutta haluan kaikille parasta!

Koska parasta, mitä ihmisille (myös inhottaville ja vihamielisille) voi tapahtua tällä pallolla, on ”valaistua”, ja sehän saa aikaan pelkkää hyvää muillekin. Ja koko luomakunta pelastuu!

Tulkoon siis valkeus aivan kaikkien ylle tänä Jouluna! Maailman Valo on syntynyt, syttynyt ja loistaa pimeyden keskellä.

Post Scriptum: En tiedä miten tiuhaan teen päivityksiä tämän näännyttävän adventtihommelin jälkeen, mutta joka tapauksessa hyvää vuodenvaihdetta kaikille!