No, osittain työn, osittain ihan oman itseni takia kertasin myös ADHD- kuntoutusmateriaalia. Siitäpä oikeastaan motivoiduinkin tuohon järjestelytouhuuni. Tai ehkä se johtui pelkästä kyllästymisestä siihen, että komero näytti niin täydeltä, enkä tiennyt enää, mitä siellä on, ja mitä ei. Ja itse asiassa taisin kuvitella, että saattaisin saada sinne kehitellyksi tyhjää tilaa johonkin mielekkääseen tarkoitukseen. Voi olla, että se vielä tässä parin viikon aikana onnistuukin. Ainakin yritän, jos vain en unohda, miksi teen sitä.
Motivoiva tavoite on siis pidettävä kirkkaana mielessä! Ehkä teen siitä keltaisen lapun komeronoveen. Jotain, mikä muistuttaa tavoitteesta. Jos vain saan aikaiseksi tehdä sen lapun. Nyt juuri en jaksa nousta tästä läppärin alta minnekään. Kännykkä on tuolla kahden metrin päässä, joten en voi laittaa muistutusta siihen… Ai niin, tässäkin värkissä on muuten muistilappuja, siis sellaisia digitaalisia… Nyt juuri kokeilen sellaista. Enpä ole aiemmin tajunnutkaan. Eli laitan muistilapun näytölle, että muistan laittaa konkreettisen muistilapun komeron oveen, sitten kun nousen tästä ylös.
Tämä on tätä todellisuutta toiminnanohjauksen ja keskittymisen pulmien kummallisuuksien kanssa! Kotitöitä odottamassa, että tartun niihin; työasioita kaoottisena mössönä pääni sisällä. Inhottaa vilkaista kalenteria. Pitäisi organisoida, mutta organisointi on työlästä. En saa aikaiseksi, ellen suorastaan pakota itseäni siihen. Pakotan, jos muistan. Muistan ehkä, jos se on riittävän tärkeää. Täytyy taas laittaa muistilappu. Mutta muistilapuista tulee herkästi lisästressiä, jos niitä on liikaa, niin että ne peittävät jo toisensa! Olen kyllästynyt keltaisiin pikkulappuihin kalenteriaukeamassa. Ne alkavat ärsyttää ja ällöttää, koska ne liittyvät työläisiin asioihin; sellaisiin, joihin ei liity inspiraatiota. Kotiasioissakin on tarpeeksi muistamista. Laitapa taas kerran muistutus kännykkään, että muistat laittaa muistutuksen siitä, milloin kannattaa uusia kirjat! Tuolla pöydällä on nimittäin pari kirjaa, joitten eräpäivä on 20.8.2014. En tiedä haluanko lukea niitä enää. Tavallaan saatan haluta selailla niitä vielä, joten siltä varalta ehkä uusin, kun en koskaan tiedä, mikä sattuu ensi viikolla inspiroimaan. Toinen on Daniel Golemanin ”Sosiaalinen äly”. Olen lukenut sen ennenkin, jokunen vuosi sitten, ja luin sen nyt pari viikkoa sitten uudelleen. Toinen on Susan Cainin "introverttien manifesti", jonka oikeaa nimeä en juuri nyt muista, enkä viitsi nousta tästä katsomaan. Olikohan se ”Hiljaiset”?
Mielenkiintoisia kirjoja kumpikin. Totesin olevani varsin vahvasti introvertti, vaikka olenkin ADHD. Jonkun näkemyksen mukaan monet ADHD- ihmiset ovat kuulemma ekstroverttejä. Introvertit tarkkaamattomat ovat kuulemma tyypillisemmin ADD- tyyppisiä; siis hiljaisia ja omissa maailmoissaan olevia. Enpä tiedä, enhän minä julkisesti mitenkään riehu, joten kaipa vaikutan enemmän rauhalliselta ja hiljaiselta, mutta onko se sittenkin enemmän julkista roolia? Introvertit kuulemma usein yrittävät esittää ekstroverttiä, koska se on sosiaalisesti ihannoidumpaa ainakin länsimaissa. No, ehkä se on omalla kohdalla jotenkin niin, että silloin kun oman pään sisältö (pelkkä mielikuvitus) tai vaikkapa lukeminen riittää ylläpitämään ideaalia vireystilaa, olen varsin hiljainen ja hillitty ja omissa ajatuksissani. Mutta jos ei huvita vain ajatella, etsin virikkeitä ulkopuoleltani… Ja, totta kyllä, aina ei huvittaisi vain olla paikallaan! Istumatyö on välillä todella tuskastuttavaa, ellei ole jotakin mielenkiintoista, paikoilleen naulitsevaa ajateltavaa.
No, jos ekstrovertti ihminen on yleensä sosiaalisesti seurallisempi, siis seuraa hakevampi kuin introvertti, niin siinä suhteessa kyllä tunnistan voimakkaan introversion itsessäni. Minulle merkitsee enemmän ihmissuhteitten laatu kuin määrä. Vaikka olen kiinnostunut ihmismielestä ja olen utelias ihmisten pään sisällön ja elämänkohtaloitten yms suhteen, keskityn mieluummin yhteen yksilöön kerrallaan. Ihmismassaan suhtautuminen kasvottomana massana on vaikeaa. Näen massassa ihmisyksilöitä, joille en pysty olemaan välinpitämätön, ja massassa niitä yksilöitä tulee kerralla ihan liikaa aivoilleni. Eli puikin pakoon koppiini, ja otan vastaan vain yhden ihmisen kerrallaan. Jos pitää olla tekemisissä isojen joukkojen kanssa, teen sen mieluummin selkeässä roolissa; eli vaikkapa paapatan itse ja toiset saavat kuunnella, jos jaksavat!
Olen tässä viime aikoina perehtynyt erään läheiseni avustuksella myös ikävämpään aiheeseen, nimittäin siihen, että ihan liian moni alaikäinen altistuu K18- pelimaailmojen haittavaikutuksille. Yritän kasata ajatuksiani siitä aiheesta ja löytää oikean sävyn ottaa asiaan kantaa. Se nimittäin herkästi suututtaa; se siis, että lapsille koituu haittaa jostakin, mikä aikuisille on hupia. Ja se turhauttaa, jos aikuiset eivät edes ymmärrä tuottavansa haittaa, tai halua ymmärtää. Kun suutun, tekee kummallisesti mieli olla loukkaava ja ylimielinen. Mutta siitähän ei tietysti seuraa kuin inhottavaa hampaitten kiristelyä. Yritän siis ymmärtää, mutta nostaa esille asian, jolta ei pidä ummistaa silmiään. Mutta kukapa täällä on kaikin puolin viaton, niin että moittia voisi itseäänkin joistain hölmöilyistään… No, joissain asioissa, joissa itse edes yrittää toimia rakentavasti, voi ehkä varoitella toisia. Aikuisethan ovat itse vastuussa hölmöilyistään, mutta myös lapsistaan, ja siitä, millaisia hölmöilyjä lapsilleen opettavat… Yritän siis palata tähän aiheeseen. Kirjoituksesta uhkaa tulla tosi pitkä, ja lyhentely on vaikeaa. Mutta Herran haltuun! Jospa siitä jotain tulee, jos tulee.
En muista enää, oliko tarkoitukseni kirjoittaa nyt jotakin yleishyödyllistä. Ehkä ei. Ehkä tässä vain selittelin, miksi olin puolijulkisesti hiljaa melkein koko kesän. Minun on vaikea päivittää blogia säännöllisesti yhtä lailla kuin on vaikea tehdä muitakaan asioita, joitten tekeminen on vain itsestä kiinni, ja joita tekee lähinnä itseä varten. Jos tämä olisi työtä, josta olen vastuussa jollekulle muullekin taholle, laittaisin muistutuksen vaikkapa kahden viikon välein, ja merkkaisin parin tunnin aikalokeron kalenteriin, ja yrittäisin tehdä tästä säännöllistä. Mutta motivaatio heittelehtii. Onko tällä mitään merkitystä? Edes itselleni? Kellekään muillekaan? Miksi kirjoittaa? En enää muista.
Joskus kirjoitin listan motivaatiolauseita jonnekin vihkoon, mutten nyt juuri muista, mihin vihkoon, ja jos se oli se vihko, joka on kassissa lattialla, en yllä sitä nyt juuri ottamaan käteen. Tuntuu taas kerran aika toimintarajoitteiselta tämän aikaansaamisjumituksen kanssa. Mutta yritän edelleen, ainakin niissä asioissa, joissa olen muille vastuussa. Sitä paitsi pitäisi ruveta oikolukemaan yhtä romaanikäsikirjoitusta, jolla on sentään määräpäivä, mihin mennessä se on tehtävä. Ehkä leikittelen nyt seuraavaksi tämän läppärin muistilappusovelluksella, jotta opin käyttämään sitä oikeasti johonkin rakentavaan tarkoitukseen…
PS: ”ADHD- tyypin tarina” - e-kirjan lueskelin itse kokeeksi tabletilta, ja totesin, että tekstiä voisi kyllä olla sivua kohti vähemmän ja isommalla fontilla, mutta noista jutuista en tiennyt etukäteen sähköistä kässäriä toimittaessani, mikä nyt harmittaa, kun ei kirjan ”valmistaja” siitä ohjeistanut selkeästi. Ja ne jotkut kirjoitusvirheet, joita word- ohjelma ei kirjoittamisen aikana tunnista virheiksi, harmittavat myös. Mutta mikäpä ihmisen aikaansaannos olisi täydellistä… Voipahan tunnistaa inhimillisyytensä siinäkin suhteessa! Sisällöstä en niinkään ota stressiä, siis onko se riittävän ok vai ei, koska se on makuasia ja toisaalta arvostusasia, mistä joku tykkää, joku ei. Ehkä sisällöstä on hyötyä ADHD- ilmiön ymmärtämisessä, etenkin niille, jotka eivät sitä oikein vielä hahmota. Omasta näkökulmastani kirjaa oli mukava ja helppo kirjoittaa, ja oikeastaan se on se mielekkäin juttu itselle. Ja sainpahan jotain aikaiseksi. Tällaiselle perinteiselle alisuoriutujalle se on aina merkittävä asia...
Tässä linkki e-kirjaan, jos huvittaa siihen tutustua:
kirja.elisa.fi/ekirja/adhd-tyypin-tarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti