lauantai 21. lokakuuta 2017

Neuroepätyypillinen omakustannekirjailijaesittely


Kirjoittelin edelliseen blogitekstiini siitä, miten kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää mielen teoriaa ja mielitajua. Oman mielen teoriani kehittyminen ei välttämättä ole ollut aivan normatiivista, koska varsin todennäköisesti omaan siinä määrin Asperger-piirteitä, että saattaisin saada diagnoosinkin, sen lisäksi että olen täyttänyt myös aikuisiän ADHD-kriteerit. Eli olen neuroepätyypillinen ihminen, jollaisilla mielen teorian ajatellaan kehittyvän hitaammin kuin normityypeillä.


Toisaalta, koska olen introvertti, olen syventynyt lapsesta saakka enemmän sisäisiin kuin ulkoisiin asioihin, joten en ehkä kuitenkaan ole ollut ihan mielitajuton olento lapsenakaan. Vaikka voisinkin määritellä olevani jokseenkin umpi-introvertti ihminen, joka suunnitteli 12-vuotiaana ryhtyvänsä erakoksi, osaan näytellä lyhyitä aikoja (ainakin viikoittain) ambiverttia. Harva uskoisi, että olen neuropoikkeava erakkoluonne. Enkä tietenkään vihaa ihmisiä, vaikka välttelisinkin liikoja sosiaalisia kontakteja, mutta saatan kyllä ärsyyntyä ja rasittua, jos joudun olemaan ajallisesti liikaa, liian monen ja liian erilaisten ihmisten seurassa.

Olen tietämättäni kehittänyt mielen teoriaani ja mielitajuani lukemalla paljon, aina siitä lähtien, kun opin kunnolla lukemaan. Joinakin lapsuuteni kesinä luin kirjan tai pari päivässä, riippuen tietysti kirjojen pituuksista. Kirjallisuuden laatu ei tietenkään ollut aina kovin korkeaa, mutta lukemalla edes jotakin sen kummemmin eläytymättä oppii teknisesti lukemaan nopeasti. Kun osaa lukea nopeasti, voi harppoa tylsät kohdat yli ja kokonaiset tylsät kirjatkin nopeasti läpi, ja katsoa vain tarinan loppuratkaisun, koska minulla on ollut vähän pakonomainen tarve lukea huonokin kirja loppuun. Luin siis paljon, ehkä vielä lukioikäiseksi asti. Välillä luin vähemmän kaunokirjallisuutta, koska piti lukea koulukirjoja, eikä aikaa jäänyt, etenkin jos vielä itsekin kirjoitti tai harrasti jotain muuta. Lukion jälkeen aloin lukea huvikseni populaaritieteellisiä kirjoja. Ja sitten tietysti yliopistossa piti lukea tieteellisiä opuksia, ja suoritinkin suuren osan etenkin sivuaineitten kursseista tenttimällä kirjallisuutta. Ja työelämässä ollessani olen lukenut aina ohessa sellaista tieteellistä kirjallisuutta, jollaista milloinkin tarvitsen. Neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksessa luin lisää neurobiologisen kehityksen pulmista.

Viime vuosina olen lukenut paljon vähemmän kaunokirjallisuutta kuin teini-iässä, ja tullut todella paljon kriittisemmäksi siinä, mitä edes aloitan lukemaan, koska ei tosiaankaan ole aikaa lukea loppuun sellaisia juttuja, jotka eivät edes huvita. Tolkien, Tolstoi, Dickens, Dostojevski, Austen ja Wodehouse ovat ehkä niitä kirjailijoita, joitten teoksia olen jonkin verran lukenut viimeisten viidentoista vuoden aikana. Ja, olen tietysti lukenut omia käsikirjoituksiani uudelleen ja uudelleen niitä muokatessani ja virheitä etsiessäni.

Olen kirjoittanut tarinoita jo alle kymmenvuotiaasta. Sitä ennen tapanani oli vain kuvitella kaikenlaisia juttuja ja tapahtumia mielessäni; yleensä iltaisin, ennen kuin halusin nukahtaa. Tarinoitten kuvittelua harrastin paljon ennen kuin olisin edes osannut kirjoittaa mitään (paitsi tarinan loppuun ”LOPU”). En oppinut kirjoittamista mitenkään poikkeuksellisen varhain. Sekoitin d:n ja b:n, enkä hallinnut kaksoiskonsonantteja, enkä tiennyt, mikä on diftongi. Sanojen loppuun saattoi tulla ylimääräisiä kirjaimia, tai vajaita kirjaimia, kun oli kiire kirjoittaa ajatukset ylös ennen kuin ne unohtuisivat. Aloitin susitarinoilla, joita kirjoittelin vihkoihin ja muistikirjoihin. Konekirjoitusta harjoittelin hakkaamalla sormillani mekaanisen kirjoituskoneen nappuloita. Ajoittain kipeät sorminivelet vähän rasittuivat. Mutta susitarinoista muotoutui vanhahkolla sähkökirjoituskoneella puhtaaksi naputeltu ensimmäinen käsikirjoitukseni, joskus ehkä kaksitoistavuotiaana. Mutta se hautautui konkreettiseen pöytälaatikkoon (tai rojulaatikkoon). Vähän myöhemmin, 13-vuotiaana, sain novellikilpailun kautta yhden susitarinan ("Susisielu") julkaistuksi pienenä kirjasena. Oli hassua nähdä sen olevan olemassa kirjastossa, vielä vuosienkin jälkeen. Eikä noin 7-vuotiaana alkanut erityiskiinnostukseni susiin ole vieläkään laantunut. Sudet ovat enemmän tai vähemmän mukana myös ”Ohdakemaa”- sarjassa, etenkin "Warginmaan tarinoissa".

Kirjoitin jo ala-asteisässä myös toista minulle luontevaa genreä, sitä siis, jota ”luuseritarinani” edustavat. Ensimmäisessä luuseritarinassani kertojana oli parikymppinen Tessu. Se pohjautui minun ja veljeni jaettuun mielikuvitusmaailmaan, jossa kuvittelimme "esittämämme" hahmot ja niille tuttavapiirin. Leikimme omiin tyyppeihimme eläytyen, ajellen (romuautossa istuen) ympäri maailmaa, itse tehtyjä karttoja käyttäen. Kirjoittelin teini-iässä kai muitakin nykyaikaisia juttuja, mutta lisäksi aloittelin alle kolmetoistavuotiaana myös 1700-luvulle sijoittuvaa, meriaiheista tarinaa, johon etsin tietokirjoista faktatietoja, mutta siihen tylsistyin. Se maailma ei ollut sellainen, jossa olisin halunnut viettää pitkiä aikoja, vaikka historiallisen tiedon haaliminen olikin tosiaalta mielenkiintoista. Mutta historiallinen realismi rajoitti liikaa mielikuvitukseni pyrkimyksiä...

Se, mitä viime aikoina olen muokannut julkaisukelpoiseksi, eli ”Ohdakemaa”- sarja, sai alkunsa noin kuusitoista vuotta sitten. Olin puolisoni kanssa keräämässä mustaherukoita. Homma olisi ollut varsin puuduttavaa, koska se ei ollut erityisen mielekästä; en pysty edes itse syömään kyseisiä marjoja, nokkoset polttelivat vähän väliä ja ampiaiset hyökkäilivät puskien seasta haistaessaan mehuksi pehmenneet marjat. Puolisoni ehdotti, että keksisimme vuorotellen tarinaa. Kysyin, mistä aiheesta, ja hän ehdotti lähtöasetelmaa, jossa olisi prinsessa, ritari ja munkki. Ehkä lisäsin joukkoon itse narrin, en ole enää varma siitä, mutta narri oli minulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo. Tarina ei edennyt kovin pitkälle, koska keskustelumme rönsyili, kuten yleensä, aiheesta toiseen ja sitten viidenteen. Mutta lähtöasetelma oli ohjelmoitu aivoihini.

Seuraavana vuonna isäni kuoli. Se oli järkytys, ja surusta oli vaikea päästä takaisin omaan arkeen ja elämään. Masennuin pidemmäksi aikaa, koska jossakin sisälläni ajattelin, ettei minulla periaatteessa ole sen isompaa oikeutta elää, kun isäkään ei saanut elää. Puolisoni kannusti minua tekemään jotakin aivan omaa. Koska hän tiesi, että olen kirjoittanut jo lapsena, hän patisteli minua kirjoittamaan edes jotakin. Mitä tahansa vain tulisi mieleen… Muistin sen alkuasetelman prinsessan tarinasta, hankin ihan tavallisen kouluvihon ja kuivamustekynän, ja aloin kirjoittaa. Muutamassa kuukaudessa olin kirjoittanut romaanin pituisen käsikirjoituksen.

Jatkoin kirjoittamista tietokoneella, kirjoittaen ensin puhtaaksi sen vihkoihin aloittamani osuuden. Luin tarinaa välillä alusta, muokkailin, ja sitten jatkoin. Yhdessä vaiheessa ystäväni luki käsikirjoitusta melkein sitä mukaa kuin itse kirjoitin sitä. Noin vuoden aikana olin kirjoittanut kolme romaanin pituista käsikirjoitusta. Ne olivat kolmiosainen sarja ”Ohdakemaasta”, mutten aikonut julkaista niitä. Ne edustivat minulle suruprosessia. Jätin ne hautumaan. Välillä kirjoittamiseen oli niin vähän aikaa, etten saanut aloitettua mitään uutta, mutta välillä kirjoitin nykyaikaista tarinaa. Kirjoitin yhdenlaisesta luuserista nimeltä Johannes, sitten kirjoitin ”tuhlaajapojasta”, ja jossain vaiheessa kirjoitin ”Junttiluuserin päiväkirjan”. Kirjoitustahtini on ollut noin 150 sivua 3 – 4 kuukaudessa. Ensimmäiseen muokkauslukuun menee parista viikosta kuukauteen, riippuen tietysti käytössä olevista tunneista per viikko ja muokkausten laajuudesta.

Välillä luin makuutuksessa olleet ”Ohdakemaan tarinat” ja muokkailin niitä. Innostuin kirjoittamaan jatko-osan, joka tavallaan tosin oli takauma. Siitä tuli ”Narrin tarina”. Kirjoitin myös kaksi muuta jatko-osaa, ja pidemmän tauon jälkeen viimeisimmän. Kirjoitin myös sarjasta erillisen romaanikäsikirjoituksen ”Kun aurinko katoaa”, joka sai alkunsa pelkästä tarinan nimestä, joka putkahti päähäni miettiessäni kysymystä ”Mikähän olisi hauska tarinannimi?”.

”Ohdakemaa”- sarja taisi ”lepäillä” muokkaamatta aina vuoden, pari, ennen kuin luin osat taas kerralla läpi, ja muokkailin niitä. Tässä välissähän olen julkaissut vain tätä blogia ja ”luuserigenreä” edustavat ensimmäiset romaanini. Kaipasin vaihtelua nykyaikaiseen maailmaan, ja palasin jälleen Ohdakemaahan. Tein viime vuonna päätöksen yhdistää ”Kun aurinko katoaa”- tarinan Ohdakemaan tarinoihin. Viimeisen vuoden olen työstänyt kaikkia kahdeksaa osaa yhdessä, ja nyt Ohdakemaa- sarjan aloitusosan julkaisu alkaa olla loppusuoralla. Odottelen ”koevedosta” painosta.

Kyseessä on taas todellakin omakustanne ja niin kotikutoinen julkaisu kuin vain mahdollista. Tein kaikesta sellaista kuin itse halusin. Suunnittelin ja toteutin sisuksen taiton. Piirsin kuvia. Luonnostelin koristeet. Tein kansikuvan itse värkkäämällä, ja suunnittelin ja toteutin kannen taiton. Valmistelin siis kaikki painovalmiiseen kuntoon omin päin, aidolla tee-se-itse- tyylillä; en todellakaan ole ammattilainen, enkä ole opiskellut moista kodin ulkopuolella. Mutta se on minulle tärkeää; se siis, ettei kukaan puutu tekemisiini silloin, kun oikeasti haluan tehdä jotakin ”omannäköistä”, omaksi huvikseni, ja oman visioni mukaan. En siis ole kysellyt neuvoja ja ideoita mistään, vaan seurannut sisäistä ideaani. Läheisten mielipiteitä kuuntelen näyttäessäni heille jo varsin valmiita luonnoksia. Joskus he huomaavat joitakin yksittäisiä asioita, joille olen saattanut sokeutua. Tai sitten huomaan itsekin jotakin uutta, kun kuvittelen katselevani luonnosta ”toisten silmin”. Mutta en todellakaan kysele kaikilta tuttavilta ”onks tää kiva” tms, koska makuasiat ovat vain mielipiteitä. Ja kun teen jotakin huvikseni, noudatan tietysti omaa mielipidettäni siitä, mistä pidän. Olisihan kovin typerää tehdä huvikseen jotakin sellaista, mistä ei pidä! Olen kaiketi raivostuttavan ja turhauttavan omaehtoinen. Mutta lopputulos on ainakin aidosti oman persoonani tuote puutteineen ja ansioineen, vaikkei kelpaisikaan markkinoille…

Hyödyllisiä varoituksia, jos joku lukee Ohdakemaa- sarjaa:

Ei suositella ateisteille, eikä myöskään ihmisille, joilla inhottaa tai paheksuttaa samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus, tai jotka ovat joustamattomasti sukupuolistereotypioitten vallassa. Ei suositella myöskään susivihaajille. Kirjassa esitetyt käsitykset siitä, mikä on ”paheellista” ja epärakentavaa, saattavat myös loukata joitakin lukijoita tai aiheuttaa omantunnonpistoksia. Mutta kaiken yläpuolella on minun pikkumaista persoonaani äärettömästi suurempi hyväntahtoisuus; kenties vasta piinaavan pitkän tarinan lopuksi ilmi tuleva, mutta kuitenkin. Vaikka olenkin ajoittain piikikäs niitä kohtaan, joitten tekeminen ärsyttää minua, en halua vahingoittaa ketään. Tökin niin kuin kepillä jäätä, uteliaana, tai sitten stimuloin saadakseni muutosta aikaan.

Tässä vielä luonnos "Ohdakemaa"- sarjan ensimmäisen osan esittelytekstistä ja kannesta:


Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Ohdakemaa I: Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan.

Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan, ylhäiseltä vaikuttavan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessan, käynnistyy uusi tarina. Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa Prinsessa, Ritari ja Narri.

Sadunomainen keskiaika antaa puitteet monipolviselle tarinalle, jonka tapahtumat ovat sekä ulkoisia että sisäisiä, ja jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia. Kuka on vihollinen, kuka ystävä? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?

Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten seikkailujen ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten tehokkaasti lukijan mielen teoriaa. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu, ja elät samalla itsekin ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti