(Ja tämähän on sitten satiiria, eikä huumorista tietenkään kannata tuohtua, jos haluaa edelleen olla kiva ihminen omissa sosiaalisissa piireissään.)
Toisinaan tulee katsottua dokumentteja, eikä niitä kaikkia voi hyvälläkään tahdolla sanoa kaikin puolin hyviksi ja hyödyllisiksi. Korkeintaan voi sanoa, että tulipahan taas muistutus siitä, että ihmisen tietämys on vajavaista ja näkökulma vaikuttaa ilmiöitten tulkintaan ja siihen, miten havaitut asiat esitellään.
Olin joskus niinkin kiinnostunut historiasta, että kuvittelin puolitosissani opiskelevani arkeologiksi ja ryhtyväni tutkimaan muinaisuutta. En kuitenkaan ole erityisen hyvä oppimaan ulkoa esimerkiksi vuosilukuja ja nimiä. Ainakin minua opettaneitten historianopettajien mielestä oli hirvittävän tärkeää muistaa ulkoa vuosiluvut, henkilöt, paikannimet ja käsitteet. Minä unohdin tai sekoitin aina vähintäänkin jotakin. Ehkäpä huomasin, että joutuisin pinnistelemään liikaa vastoin luontaista taipumustani sekoittaa oppimiani asioita keskenään, enkä siis loppujen lopuksi suuntautunut opiskelemaan historiaa. Tosin, historiallista tietoa tuli tietenkin vastaan yliopistossa: kulttuuriantropologian historia, sosiologian historia, psykologian historia, kasvatustieteen historia... Ja minä tietenkin inhosin sitä, että piti taas muistaa tarkasti nippelitietoa siitä, mitä, missä, kuka ja milloin, ja tein epätoivoisesti muistiinpanoja, että oppisin riittävästi.
Onko niin tärkeää tietää, mitä ennen on tapahtunut, jos elämä on tässä ja nyt? Ja kuitenkin ihmisen mieli palaa kerta toisensa jälkeen tonkimaan jälkiä menneisyydestä. Jos ei nyt ihan tieteellisesti, niin ainakin oman mielen sisäisenä märehtimisenä. Märehtiminen voi olla erittäin masentavaa, ellei sitä tee ”järkevästi” ja realiteeteissa pysyen. Joskus menneisyyttä ja elämänhistoriaa kannattaa tutkia, kuten vaikkapa terapeuttisessa interventiossa. Mitä sinulle on elämässäsi tapahtunut, kun olet päätynyt tällaiseen tilanteeseen? Se on hyvä ymmärtää, vaikkei voisikaan menneeseen enää vaikuttaa. On hyödyllistä nähdä tekemänsä turhat mutkat ja harhailut, ettei tee samoja virheitä uudelleen.
Ehkä tämä pätee jossain määrin myös ihmiskunnan historiaan. Historiaa tutkimalla voi oppia ymmärtämään nykyisyyttä ja ennakoimaan tulevaa. ”Historia toistaa itseään”, koska ihmiskunta toistaa omia venkoilujaan ja virheitään. Ihmiset ”tekevät historiaa”, valitettavasti kovin usein toisten vahingoksi (kuten sodankäyntiä tehostamalla, tappamalla alkuperäiskansoja) tai tulevien sukupolvien kärsimykseksi ja luonnon tuhoksi (teollisuuden kehittäminen uusiutumattomien luonnonvarojen pohjalta). Ehkäpä on viisasta analysoida, mikä meni pieleen, ettei ihmiskunta enää toistaisi samoja virheitä.
Se, mikä on ”virhe” jossakin prosessissa, tosin riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Ja tavoitetila riippuu siitä, mitä arvostetaan. Ihmiskunnan historiaa tutkiessa lienee nähtävissä melkoinen juopa niitten ihmisten ja tahojen välillä, jotka tavoittelevat maailmanrauhaa ja elinolosuhteitten turvaamista, ja niitten, jotka tavoittelevat hyvää ja mukavaa vain itselleen. Yllätys, yllätys! Aina on ollut olemassa ahneutta, kilpailunhalua, valloittamishalua, uusien ulkoisten virikkeitten etsintää, tarvetta tehdä vaikutus toisiin ihmisiin, ja saada ihailua, valtaa, mainetta, kunniaa, mukavuutta…
Aina on ollut, valitettavasti, ihmisiä, jotka eivät tyydy kohtuuteen, vaan joitten täytyy saada enemmän kuin muilla on. Jos he näkevät köyhän ihmisen, he ajattelevat: ”Hui, minä en halua olla tuollainen!” Ja seurauksena on pakeneminen mahdollisimman kauas koko ilmiöstä. Tavoitellaan siis itselle mahdollisimman hyvää elintasoa, ettei vain koskaan itse jouduttaisi sellaiseen kamaluuteen, ettei saa toteuttaa kaikkia kalliita mielihalujaan. On aina ollut myös niitä, jotka köyhyyttä kohdatessaan ahdistuvat, kun eivät kykene auttamaan. Hekin pelkäävät, että jakamalla sen, mitä itsellä on, omakin tilanne muuttuisi liian kurjaksi. Aina on ollut niitä ihmisiä, jotka jakavat omastaan köyhemmille, koska luottavat selviytyvänsä itsekin, ja haluavat toimia oikein. On ollut ja on edelleen niitä, jotka antavat köyhälle siksi, että heillä on yllin kyllin mistä antaa, ja lahjoituksilla saa kunniaa itselleen, ja kunnialla saa muunlaisia hyödykkeitä ihmisten keskuudessa…
Kristillinen etiikka kehottaa tasapuoliseen jakamiseen ja kohtuudessa pysymiseen. Jostain syystä ajatus tasapuolisesta jakamisesta ei kuitenkaan sovi kaikille ihmisille. Jostain syystä oikeastaan varsin monet ihmiset ajattelevat tarvitsevansa enemmän ja ansaitsevansakin saada enemmän kuin muut ihmiset. Miksi? Mikä tekee ihmisestä ahneen ja itsekkään, tai sellaisen, joka pitää itseään tärkeämpänä, arvokkaampana ja parempana kuin muut? En puhu nyt pelkästään yksittäisistä ”narsisteista”, jotka toimivat itsekeskeisesti, vaan aivan tavallisista ihmisistä. (Narsismi on sitä paitsi pohjimmiltaan surullinen ilmiö, joka saa alkunsa siitä, ettei lapsi saa riittävästi rakkautta ja rajoja. Ja miksi ei saa?) Tämä hyödykkeitten ja suosion liiallisen tavoittelun ongelma koskee enemmistöä ihmisistä; niitä kaikkia, jotka ovat aina ”tehneet niin kuin muutkin” ja tekevät yhä niin kuin muutkin. Tällaisten ihmisten ajattelu pohjautuu hyvin voimakkaasti vertailuun ja matkimiseen:
Kun kerta tuokaan ei tee mitään, en minäkään tee. Kun kerta tuollakin on sitä ja tätä, minullakin pitää olla sitä ja tätä. Kun kerta muutkin saavat, niin minunkin pitää saada.
Tällaiset ihmiset tarkkailevat toisia ihmisiä, vertailevat itseään muihin joillakin hupsuilla kriteereillä, ja jos huomaavat eron muitten hyväksi, alkavat matkia näitä muita. Nämä ihmiset ottavat usein aktiivisesti selvää siitä, mitä muilla ihmisillä on ja mitä muut tekevät, ja matkivat, matkivat ja matkivat. Matkimisen tarkoitus on pyrkiä olemaan samanlainen kuin muutkin, jotta kuuluu joukkoon. Muita tarkkailemalla huomataan myös ne asiat, joissa voidaan olla ”piirun verran parempi” muihin verratessa, mikä auttaa varmistamaan kelvollisen aseman toisten joukossa. Enemmistöön kuuluminenhan luo turvallisuutta, ja aina on tarjolla joku, joka hoivaa ja rapsuttaa, ja jonka kanssa voi höpötellä ja leikkiä. Mutta apinalaumoillakin on johtajansa, ja johtajan kanssa on tultava toimeen. Ei siis saa herättää liikaa huomiota, ettei joudu johtajan silmätikuksi ja tule ajetuksi pois laumasta…
Auktoriteettipelolla on oma vaikutuksensa laumassa. Suurin osa apinoista myötäilee johtajaa ja voi olla kohtalaisen onnellinen laumassaan, mutta osa joutuu silmätikuksi (joskus tahtomattaan) ja koetaan uhkaksi; pannaan ruotuun tai ajetaan laumasta. Joku taas ryhtyy omasta halustaan kilpailemaan paremmasta asemasta ja statuksesta. Perimä vaikuttaa kilpailunhaluun, joten tavalla tai toisella ”pätemistarpeisiakin” apinoita on aina ollut, ja on edelleen.
Valitettavasti tämä suuri, onnellinen enemmistö ei siis aina tyydy apinoimaan vain ”vertaisiaan”, vaan osa saattaa ryhtyä apinoimaan niitäkin, jotka saavuttavat valtaa, menestystä, kunniaa, mainetta, rikkauksia ja mukavuuksia toisten kustannuksella. Johtaja-apinoilla ja muilla statuksen saavuttaneilla on näet enemmän hyödykkeitä ja mukavuutta. Ja tarvitaan valtaa ja sen osoittamisen keinoja, jotta saa säilytettyä tuon (joillakin hupsuilla kriteereillä mitattuna ”paremman”) asemansa. Alemmassa statuksessa on näet stressaavaa elää, tutkimusten mukaan, jos elää (apina)laumassa. Mutta onko ihan pakko elää apinoitten keskellä?
Seurallisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus on kädellisillä yleisempää kuin yksin viihtyminen ja introversio, joten laumoiksi kerääntyminen on normaalia. Ja eihän siinä mitään, jos tämä suuri enemmistö vain saisi asiansa hoidetuksi kaikkien tällä pallolla elävien hyväksi. Eihän siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, demokratiankaan kanssa, jos kerta enemmistö ihmisistä on ihan mukavia, sosiaalisia, sympaattisia ja solidaarisia!? Mutta miksi sitten tämä maailma tuhoutuu näitten tavallisten, ihan kivojen ihmisten käsissä? Mikä on mennyt pieleen? Onko ehkä sittenkin keskitytty liikaa ”sosiaaliseen kivaan” ja oman sosiaalisen aseman varmistamiseen, puhuttu liikaa niitä näitä, ja mietitty vakavia asioita liian vähän, koska niistä tulee niin epämukava tunnelma sosiaalisissa tilanteissa?
Pelastautukoon ken voi avaruuteen, kun tämä pallo tuhoutuu. Ehkä sieltä löytyy näille kyvykkäimmille ja menestyneimmille kädellisille uusi ”apinoitten planeetta”…
PS I: Anteeksi, taisin taas sotkea joitakin käsitteitä! En enää muista, tarkoitinko puhua ihmisistä vai apinoista? Apinathan eivät kai tietääkseni tutkiskele ja pohdiskele sen enempää omaa kehityshistoriaansa kuin yhteisönsäkään historiaa. Sanotaan, että ihmisen erottaa apinoista kehittyneempi kyky olla tietoinen omasta ja toisen ajattelusta. Mikä on siis kädellinen olento, joka on puutteellisesti tietoinen omien toimintojensa motiiveista ja niitten vaikutuksesta toisen olennon mieleen? Onko se olento kehityksellisesti jotakin ihmisen ja apinan väliltä? Ja käydäänkö ihmiskunnan selviytymistaistelu loppujen lopuksi tarkkailevan minän ja sisäisten apinoittemme välillä? Tervemenoa siis apinoitten planeetalle, te kaikki mieleni sisäiset lörpöttelijät!
PS II: Ja hyvää naistenpäivää, kaikkien ihmisten samanarvoisuuden tukemiseksi, kokipa olevansa mitä hyvänsä sukupuolta tai siltä väliltä, tai määrittelemätön ja luokitusten ulkopuolella. Hyvää päivää niin ihmisille kuin apinoille, ja muille luoduille.
PS III: Voi olla, ettei minulla pitkiin aikoihin huvita päivittää tätä blogia, jos tuntuu, ettei ole tärkeämpääkään sanottavaa kuin tämä:
EI KANNATA TEHDÄ (=SUORITTAA)) JOTAIN OLLAKSEEN JOTAIN, VAAN OLLA OLEMASSA, OLENTONA, JA TEHDÄ JOTAKIN MIELEKÄSTÄ JA RAKENTAVAA OLEMISEN RAUHASTA KÄSIN.
Keskityn ehkä kirjoittamaan Ohdakemaa-sarjan viimeisimmän osan makuutuskuntoon, jos Luoja suo, ennen kuin otan tarpeetonta stressiä pakisemisesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti